#puisto-osasto

[sunday]

Treat yo self

[turkulainenelokuvablogi]

Netflix-sarjatärppejä, osa 2

Osa 1

Better Call Saul

Breaking Badin tarinaa edeltävässä spinoffissa pikkurikollinen huijari Jimmy (Bob Odenkirk) päättää salavihkaa seurata ihailemaansa isoveljeään Chuckia (Michael McKean) asianajajan uralle. Omalla tavallaan nerokkaan Jimmyn vahvuudet ovat luovassa ongelmanratkaisussa ja suostuttelussa, mutta valehtelu on hänelle jopa helpompaa kun totuuden puhuminen. Pitkäjänteinen puurtaminen ei myöskään motivoi, paitsi jos kyseessä on joku Jimmyn oma monimutkainen ja tavalla tai toisella epärehellinen projekti. Eniten Jimmy kaipaa veljensä hyväksyntää, mutta lainkuuliainen Chuck ei usko Jimmyn motivaatioon tehdä todellista parannusta.

Better Call Saulin tarinan yksi lopputulema on Breaking Badia katsoneille selvä: Jimmy muuttuu  (kuten sarjan nimikin vihjaa) ennen pitkää Saul Goodmaniksi, kieroista kieroimmaksi juristiksi, joka puolustaa Albuquerquen pohjasakkaa keinoja kaihtamatta. Sarjan pääjännite pyörii tämän muutoksen ympärillä - onko Jimmy aina ollut pohjimmiltaan läpimätä, vai onko hän viostaan huolimatta hyvä ihminen, joka murtuu elämän paineiden ja takaiskujen alla? 

Harvoin jos koskaan TV-sarjamaailmassa on nähty yhtä suveneeriä toimintaa kuin mitä Breaking Badin ja Better Call Saulin luojalla Vince Gilliganilla. Kumpikin sarja pyörii rikoksen ja väkivallan ympärillä, mistä syystä niitä ei voi ihan kaikille suositella, mutta käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät ovat molemmissa sarjoissa huippuluokkaa. Näistä kahdesta sarjasta sanoisin Better Call Saulia vieläpä paremmaksi - Jimmy on Waltia parempi päähahmo.

Unbreakable Kimmy Schmidt

Nimihenkilö Kimmy (Ellie Kemper) kaapattiin 14-vuotiaana maanalaiseen bunkkeriin, jossa kulttijohtaja (Jon Hamm) uskotteli hänelle ja joukolle muita naisia muun maailman tuhoutuneen ydinsodassa. Sarjan alussa Kimmy ja kumppanit ovat vapautuneet viidentoista vuoden vankeudestaan ja todennäköisyyksien vastaisesti Kimmy on täynnä optimismia. Toki häneltä puuttuvat koulutus ja tieto mistään vuosituhannen vaihteen jälkeen tapahtuneesta, mutta hän päättää asettua New Yorkiin asumaan ja etsii sieltä uudelleen käynnistyneeseen elämäänsä suuntaa.

Kala kuivalla maalla -konsepti on komediasarjojen peruskauraa, mutta Kimmy Schmidt päivittää käsitteen nykypäivään (tai ainakin viiden vuoden takaiseen). Kemper tekee roolissaan loistotyötä; Kimmyn naiivi mutta leppymätön hyväntuulisuus vastoinkäymisten edellä valloittaa ja tarjoaa mukavaa vaihtelua verrattuna komedioihin, joissa mennään nenäkäs sarkasmi edellä. Myös ja monitahoiset sivuhahmot, kuten dramaattisuuteen taipuva näyttelijätoiveikas Titus (Tituss Burgess) ja rähjäinen vuokraemäntä Lillian (Carol Kane), ovat erityisen onnistuneita.

Trailer Park Boys

Kanadan Nova Scotian Sunnydalen trailer parkiin (joka ei ole varsinaisesti asuntovaunualue, vaan enemmänkin halpojen valmistalojen lähiö) sijoittuva komedinen mukadokumenttisarja Trailer Park Boys alkoi jo viime vuosituhannen lopussa samannimisenä elokuvana. Sarja on alusta asti ollut halvalla tehdyn näköinen, joskin ajan ja suosion räjähdysmäisen kasvun myötä kyseessä on ollut enemmän tietoinen esteettinen valinta kuin todellisen kengännauhabudjetin syytä.

Trailer Park Boysin hahmogalleria koostuu pääosin Sunnydalessa asuvasta ns. valkoisesta roskasakista - toistuvia teemoja ovat huumeiden käyttö ja myynti, erilaiset epärehelliset rahantekomenetelmät sekä vankilareissut. Kyseessä ei siis ole pienille lapsille sopivaa hassuttelua. Huumori syntyy usein pikkurikollisten päähenkilöiden Rickyn (Robb Wells) ja Julianin (John Paul Tremblay) idiottimaisista pikkurikoksista, joita jatkuvasti päihtynyt puistovahti Jim Lahey (John Dunsworth) ei onnistu epäpätevyydessään estämään.

Omalaatuisen huumorinsa takia Trailer Park Boys joko naurattaa ääneen tai ällöttää epä-älykkyydellään katsojan pois. 

Master of None

Koomikko Aziz Ansari ryvettyi #metoo-skandaalissa vuonna 2018, mutta miehen vuonna 2015 alkanut Netflix-alkuperäissarja on silti monesta syystä katsomisen arvoinen. Puisto-osasto -sarjan sivuhahmona julkisuuteen noussut Ansari loi sarjasta täysin itsensä näköisen ja käytännössä esittää kevyesti muunneltua versiota itsestään. Sarjan tekemisen sivussa hän huomasi muun muassa, että intianamerikkalaisista näyttelijöistä on huutava pula - jopa niin kova, että hän otti omat vanhempansa sarjaan näyttelemään roolihahmonsa vanhempia, kun sopivan ikäisiä ammattinäyttelijöitä ei löytynyt.

Master of Nonen asetelma on pintapuolisesti kuvailtuna hyvin kliseisen kuuloinen - kolmekymppinen satunnaisia näyttelijän töitä New Yorkissa tekevä poikamies koittaa pärjätä parisuhdemarkkinoilla ja viettää aikaa vähän eriskummallisten ystäviensä kanssa. Sarjan toteutus on kuitenkin niin poikkeuksellisen lämminhenkinen ja omalaatuinen, että epäoriginelli asetelma ei häiritse yhtään. Perinteistä tilannekomedian formaattia käytetään lähinnä ponnahduslautana kunnianhimoisemman draamakomedian pariin.

Millenniaalien arkielämästä on tätä nykyä jo useampi oikeasti hyvä komediasarja, mutta Master of None on esittää nykyajan kolmekymppisten parisuhteita ja suhteettomuuksia kerrankin uskottavasti (eikä vesitettynä nykynuorison kännykkävehtauksen naureskeluna). Jo tästä syystä se on paikkansa listalla ansainnut.

Grace ja Frankie

Jos Master of Nonen asetelma on monesti nähty, niin Grace ja Frankien ei niinkään. Sarja alkaa siitä, että kahden eläkeiän rajoilla olevan heteroavioparin liikekumppanimiehet Sol (Sam Waterston) ja Robert (Martin Sheen) tulevat vuosikymmenten jälkeen kaapista ulos, eroavat vaimoistaan ja menevät keskenään naimisiin. Ex-vaimot, elitistinen hienostorouva Grace (Jane Fonda) ja hipahtava taiteilija Frankie (Lily Tomlin), päätyvät olosuhteiden pakosta asumaan yhteen pariskuntien rantahuvilalle. Pariskuntien aikuiset lapset osallistuvat myös vanhempiensa ongelmien ratkomiseen sen minkä omilta ongelmiltaan ehtivät. 

Grace ja Frankiessa huumoria revitään toki nimikkoparin erilaisuudesta ja yllättävästä elämänmuutoksesta, mutta ainakin yhtä paljon keskiössä on myös keski-iän ohittaneiden ihmisten arki. Tilannekomedioiden peruskauraahan ovat nuoret aikuiset ja lapsiperheet - vanhempaa väkeä nähdään yleensä vain sivuosissa, jos sielläkään. Nyt ikääntymisen vaivat ja ilot ovat häpeilemättä mukana, eikä roolihahmoissa ole myöskään jämähdetty tylsään yksiulotteisuuteen. En myöskään muista oikeastaan yhtään muuta yhtä paljon ruutuaikaa saanutta fiktiivistä esimerkkiä keski-iän ylittäneestä miesparista.

Huonommalla tekijätiimillä Grace ja Frankie olisi voinut tuntua vaivaannuttavalta tai jopa eksploitaatiolta, mutta sarja jaksaa ylläpitää lämminhenkistä ja aidosti omaperäistä sekä huvittavaa menoa. Siinä on kyllä periamerikkalaisia piirteitä, kuten ylenpalttisen hyvin toimeentulevat päähenkilöt, jotka osaltaan vähän huonontavat muutoin piristävän ennakkoluulotonta sarjaa. Kyseessä on silti sympaattinen tapaus, joka tarjoaa huumoria moneen makuun.

[arikuosmanen]

Taysin lastensairaalan työmaakenguru sai nimen – Nimen keksinyt Tatu ei ehtinyt kuulla voitostaan (Tamperelainen)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Taysin uuden lastensairaalan työmaalla asuvalle kengurulle on järjestetty nimikilpailu, jossa lastenklinikan potilaat perheineen ovat saaneet ehdottaa kengurulle nimeä. Kengurun nimeksi tuli yhteensä lähes 50 ehdotusta, ja tarkan punninnan tuloksena voittajaehdotukseksi valikoitui ”Pomppis”.

Vanerisen työmaakengurun hankinnan takana ovat rakennusliike SRV ja rakennuttajakonsulttiyritys HTJ. Hahmona on kenguru, koska Tampereen Lastenklinikan Tuki tunnetaan kengurulogostaan, ja keräys uuden lastensairaalan varustamiseksi on käynnissä.

Kenguru vaihtaa usein paikkaansa työmaalla, jotta lapset voivat ajankuluksi bongailla, missä kenguru kulloinkin on. Onpa joku toivonut jo kiikareitakin kotoa, kun ei ole heti hoksannut piiloon mennyttä kengurua.

Pomppista ehdotti kengurun nimeksi Tatu Kolari perheineen. Tatu oli hoidettavana aivokasvaimen vuoksi lasten osasto 6:lla, ja lopulta kova sairaus vei pienestä pojasta elokuussa voiton.

Tatu ei itse ole kuulemassa kilpailuvoitostaan, mutta vanhemmat Anneli ja Mikko edustavat perhettä. Isä-Mikko kertookin, että sydäntä lämmittää Tatu-pojan muistona säilyvä kengurun nimi muiden hyvien muistojen joukossa.

Tatun vanhemmat haluavat vielä kiittää Taysia ja lastenosasto 6 henkilökuntaa hyvästä hoidosta. Palkintona perheen matkaan lähtee Tampereen Lastenklinikan Tuki ry:n pehmokenguru.

Kaikki nimiehdotuksen tehneet ovat saaneet palkinnoksi pehmokengurun, ja parhaat ehdotukset palkitaan vielä lisäksi yksityiskäynnillä Pirkanmaan Osuuskaupan uuteen Puisto-ravintolaan.

from WordPress http://ift.tt/2yjmXV8 via IFTTT