#oon vähän tämmönen | Explore Tumblr posts and blogs

hanhan156 · 5 years ago

Text

Tuntematon risteily pt. 17 (viimeinen osa!!!)

Yli 52 000 sanaa, 177 sivua, 17 chapteria, 7 kuukautta. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Lukemattomia kirjoitus- ja asiavirheitä sekä vaihtelevan tasoisia murteita. Yliahvena V. Linna pyörimässä satavarmasti haudassaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että mahdotonkin muuttui lopulta mahdolliseksi: ikuisuusprojekti on saatettu vihdoin loppuun.

Tämä on ollut aikamoinen matka itsellenikin. Tämän ficin avulla pääsin riivaavasta itsekritiikistäni ja julkaisupelostani eroon ja päätin vuosikausia ihmisten upeita ficcejä stalkanneena, että helkkari soikoon, alan kirjoittaa - enkä tällä kertaa pelkästään läppärini synkimmän syöverin kansioon. Iso harppaus on otettu eteenpäin ja tämän ficin rohkaisemana olen uskaltanut alkaa kirjoittaa myös englanniksi. Jatko-osia olen pyöritellyt pääkopassani jo tovin, mutta luulen, että Konekiväärikomppanian tarinat menevät tauolle - jatkoa seuraa, kun siltä tuntuu. Enpä laita ollenkaan pahakseni, jos lukaiset toki muitakin rustailujani. ;-)

Tuntematon fandomin kautta olen tavannut mitä mielenkiintoisimpia ja sydämellisiä ihmisiä. Enpä olisi ennen tällaistakaan uskonut löytäväni, mutta niin tässäkin sitten kävi. Lämmin kiitos niin kaikille tykkääjille, kommentoijille kuin hiljaisille stalkkaajillekin!

ps. Jos haluat päästä vielä risteilyfiiliksiin, niin tälle ficille on myös oma soundtrack, joka löytyy täältä.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua, mautonta huumoria ja vähän ällöttävää siirappisuutta lopussa. Eipä kai muuta kummempaa.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Seitsemännessätoista osassa kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Tuntematon risteily osa 17: Tervemenoa sitten vaan

”Mää olen niin onnellinen, et mää olen saanu jakaa tän kaiken teijän kans…kyl tää vaan niin hieno reissu on ollu, kiitoksi vaa kaikil gauhia bali”, Hietanen sopersi bussin särisevään mikrofoniin. ”Ja kiitoksi erityisest kaikil meijä järjestäjil ja Lammiol täst bussist. Kaik men lopult hyvin vastoinkäymisist hualimat.”

Puhetta seurasivat vaimeat taputukset sekä nyyhkintää erityisesti Riitaojan suunnalta. Lopuksi kaikki vielä halasivat poistuvaa turkulaista ja Koskela seurasi tätä auttamaan tavaroiden kanssa.

Koskelaa ihmetytti, miksi ystävänsä vaikutti kovin vaisulta – näkikö hän jopa oikein, että toisen silmät kiiltelivät kyyneleistä? Toki hän ymmärsi, että kauan odotetun matkan loppuminen harmitti. ”Noh, äläs nyt sure, kyllä näitä reissuja vielä varmasti tulee”, vanhempi mies koitti lohduttaa saamatta vieläkään mitään vastausta. Sen sijaan Hietanen nappasi jääkiekkokassinsa olalleen tavaratilasta ja tuhahti: ”Hääonnee sit vaan teillekin.”

Koskela jäätyi paikalleen hämmentävän töykeän kommentin kuultuaan. ”…siis mitä ihmeen hääonnea? Olenko minä nyt missannut jotain?”

”Mää saatan ol tyhmä, mutten sokkia sentään.”

”Kuule, en ole ajatusten lukija, joten voisitko ystävällisesti selventää, mitä ihmettä sinä nyt höpiset?”

Hietanen tuli aivan Koskelan naaman eteen ja sihahti, melkein sylkien toisen päälle: ”Et kilometrin päähän kyl näkkee, et teil on jottain pelii sen sun ihanan Jormas kans.”

Koskela huokaisi. Ai tästäkö nyt sitten oli kysymys. ”Jos ei nyt kuitenkaan puhuttaisi siitä.”

Hietanen käänsi selkänsä ja lähti harppomaan autolle, jossa Marja-täti jo odottelikin häntä. Koskelaa jäi kuitenkin vaivaamaan yleensä niin hyväntuulisen ystävänsä tyly käytös. Hän ei ollut ihan tällaisia hyvästejä toivonut.

Vanhempi mies nappasi Hietasta käsivarresta ja sanoi itselleen epätyypillisen tuimalla äänensävyllä: ”Tiedätkös, nuo äskeiset sanasi olivat aika loukkaavia. Mistä nyt kiikastaa?”

Hietanen ei katsonut päinkään, vaan tuijotti jalkoihinsa kyyneleiden valuessa jo näkyvästi. ”Mää en vaan ymmär täst jutust enää mittään…tuntuu jotenki, et…sää olisit pettänyt mut.”

”Siis mistä jutusta ja…mitä ihmeen pettämistä?” Koskela yritti tivata. Häntä alkoi tosissaan ärsyttämään toisen lapsellinen käytös. Vaikka hänellä oli paha aavistus siitä, mistä tässä saattoi olla kyse, ei hän silti olisi halunnut vetää vielä Kariluotoa tähän mukaan. Mies oli kärsinyt jo aivan tarpeeksi.

Hietanen heitti laukkunsa dramaattisesti maahan ja levitti kätensä aivan kuin antautuakseen. ”Saatana soikoon sun kanssas! Kaikki nää vuadet, mitä ollaan tunnettu, etkä sää vieläkään oo tajunnu…”

”Tajunnut mitä?”

Pienen aikaa Hietanen keräili ajatuksiaan ja katsoi sitten suoraan Koskelaan. ”Että vaikka mää kuinka yritän sen kieltää, niin mää…rakastan sua. Oon aina rakastanut. Siitä helvetin hetkestä saakka, kun me siel koulun pihal sillon törmättiin kun mää ja Rahikainen koitettiin saada joku meil viinaa ostamaan.”

Koskela oli puulla päähän lyöty. ”Siis, anteeksi…mitä?”

Hietanen nyökkäsi alistuneesti. ”Mää en jumalauta voi sil mittään, et se tuntuu niin pirun pahalt nähä sut ja Kariluato…sillai. Ja mää näen kyl teijän molempien silmist, et varmasti bylsisittekin silloin Tukholmas kun mää jouduin kuuntelemaan Mäkilän kuarsaust.”

”Hei kuule…e-en…” Koskela yritti aloittaa, mutta sanat jäivät kurkkuun.

”Mut niinku mää sanosi, hääonnee vaan”, Hietanen sai sanottua tärisevällä äänellä ennen kuin kääntyi taas.

”URHO!” Koskela huusi ja juoksi tämän perään. Ei perkeleen perkele, miksi tuon pitikin nyt heittäytyä tuommoiseksi draamakuninkaaksi. Satama-alueella pörräävät ihmisetkin alkoivat kiinnostua kahden miehen keskustelusta, jonka volyymi oli uhkaavasti alkanut nousta.

Saadessaan ystävänsä kiinni Koskela alkoi paasata kiihtyneellä äänellä: ”Minä en jumalauta itsekään tiedä, mistä tässä on kyse. Luuletko sinä tosissasi, että ihan sinua ärsyttääksesi olen varatun miehen kanssa alkanut hempeillä? Älä unta näe. Jumalauta, kun tämä maailma ei pyöri pelkästään sinun ympärillä, että anteeksi vaan.”

”M-mut-mut… en mää ny ihan sitäkään tarkottanu…”

Mutta toinen mies ei kuunnellut, vaan jatkoi juttuaan: ”Tässä ei ole kyse mistään sinuun kohdistuvasta. Se nyt vaan tapahtui, enkä minä ole mitään tahallani tehnyt ketään ärsyttääkseni. Ja jos nyt välttämättä haluat tietää, niin minun ja Kariluodon välillä ei ole tapahtunut…mitään lopullista.” Sanottuaan tämän Koskela tunsi vatsanpohjassa ikävän nytkähdyksen muistellessaan kohtalokasta yötä yhdessä Tukholmassa.

”Ei saatana…” oli ainoa asia, jonka Hietanen sai sanottua hämmennykseltään.

Hetkeen mitään ei tapahtunut ja Koskela ei oikein tiennyt, miten hän tilanteen ratkaisisi. Hän kääntyi vielä viimeisen kerran ystäväänsä kohti kuin avun tarpeessa. ”En tiedä miten tämä juttu etenee…Pahimmassa tapauksessa menetän yhden parhaista ystävistäni ja rikon vielä pitkäaikaisen parisuhteenkin kaupan päälle törttöilylläni. Kariluodolla on ollut ihan tarpeeksi vaikeaa ilman meikäläistäkin ja nyt sitten vielä tämä sotku…arvaa vaan, syytänkö itseäni siitä joka ikinen sekunti, mutta silti, en voi tälle yhtään mitään. Jumalauta, kun voisinkin, niin antaisin ihan mitä vaan. Palaisin entiseen.”

Hietasta alkoi nyt nolottaa oma käytöksensä. Ei hän toki ollut ihan tällaistakaan toivonut. Totta puhuakseen, ei hän ollut edes varma, miksi oli sellaisia sammakoita päästellyt suustaan. Ehkä huonosti nukuttu yö yhdessä pitkän laivamatkan kanssa oli tehnyt tehtävänsä – itsehillintä oli alkanut pettää.

Koskela jatkoi juttuaan katsoen Hietaseen pelottavan intensiivisesti: ”Ja jos vielä luulet, että jotenkin nautin tästä tilanteesta, niin en tiedä, voinko kutsua sinua enää ystäväkseni sen jälkeen. Kaikki nämä vuodet, mitä ollaan oltu ystäviä, niin en vaihtaisi niitä mihinkään. Minäkin rakastan sinua, ehkä en niin kuin sinä haluaisit, mutta…kaikesta huolimatta, pyydän, rukoilen suorastaan, että et lähtisi minun rinnaltani.

Minä en tajua mistään enää yhtään mitään, en tiedä mitä ajatella. Ja jos nyt sinäkin päätät minut hylätä, niin mitä minulla sitten on enää jäljellä. Ei yhtikäs mitään.”

Hietanen tuijotti kauhuissaan ystäväänsä, jonka silmistä valuivat kyyneleet. Koskela oli yleensä heidän porukastaan se, joka viimeisenä näytti syvimpiä tunteitaan, joten vihdoin Hietanenkin oli ehkä tajunnut, että oli osunut liian herkkään paikkaan lapsellisella avautumisellaan. ”E…en mää tajunnu, että se ihan tommosta olis…antteks…En mää tietenkään haluu sua jättää…mut en mää kai omillekaan tunteille voi mittään.”

”Urho, olen pahoillani ihan kaikesta. Ei ole ollut mitenkään tarkoitus satuttaa sinua.”

Miehet katselivat toisiaan hämmentyneinä – tilanteeseen ei pystynyt mitenkään löytämään sopivia sanoja, eikä kumpikaan halunnut alkaa laukomaan tyhjänpäiväisiä latteuksia. Paska tilanne, mutta minkäs teet, Hietanen toisteli mielessään. Hänellä oli usein taipumus ylireagoida.

Kuin äänimerkkinä turhan draamailun lopettamiseksi parkkipaikalta kuului tööttäys. ”Sori ny kauhiast, mut mun on oikkest pakko men. Marja on vähän äkkipikanen ja jos se ny pistää kaasun pohjaan, niin en mää tiär, millai mää pääsen kottiin. Huamen pitäis olla yheksält taas työkkäris ruinaamas rahaa, niin täytyy men ajois nukkumaan, vaik mää kui mielellän täsä sun kans pauhaisin vaik kui myöhää ehtoosee.”

Koskela halasi ystäväänsä vielä pikaisesti. ”Kiitos kaikesta ja pyydän, älä ole vihainen.”

”En mää ol…ja antteks, kun mää olin taas tämmönen.”

”Eipä sille enää mitään voi, mutta menes nyt sitten. Nähdään taas. Koitetaan selvittää tätä paremmalla ajalla.”

”Joo…nähään.”

Niin poistui heidän reissunsa yksi avainhenkilöistä takaisin arkielämänsä pyörteisiin. Siinä tuijottaessaan ystävänsä loittonevaa selkää Koskela tajusi, että matka alkaisi olla lopullisesti ohi. Vaikka todellisuudessa se olikin kestänyt vain neljä päivää, tuntui kuin he olisivat olleet yhteisellä matkallaan jo yli puoli vuotta.

Murheellisen näköisenä hän kiipusti takaisin bussiin.

”Kaikki hyvin?” Kariluoto kysyi nähdessään vieruskaverinsa punoittavat silmät.

”Ei tässä mitään”, vanhempi mies vastasi välinpitämättömästi, niistäen nenäänsä poispäin ihmisten näkyviltä.

Kariluoto ei viitsinyt udella enempää, vaan käpertyi Koskelan viereen nojaten päätään tämän olkapäätä vasten. Se tuntui varsin mukavalta tässä mielentilassa, vaikka Koskelaa äskeinen keskustelu kovasti häiritsi. Eipä voi mitään, hän yritti järkeillä mielessään.

Heidän hempeilyhetkelleen ei kuitenkaan siunaantunut kovin suurta tovia, kun takaa jo kuului yskäisy ja tuttu korrekti ääni. ”Tervehdys, herrat Koskela ja Kariluoto.”

”No terve vaan, mutta ei yhä edelleenkään tarvitse meitä sentään herroitella”, Kariluoto sanoi huvittuneena Honkajoen yllättävästä ilmaantumisesta. Eihän tuolle voinut olla edes vihainen, vaikka mukava hetki olikin keskeytynyt.

”Muistin juuri, että kappalettani ei ole soitettu vielä bussissa. Vieläkö sen ehtisi kuuntelemaan? Olen miettinyt toivekappaletta jo hyvän tovin ja luulen, että olen vihdoin valinnut sen.”

”Pistä soimaan vaan.”

Honkajoki kumarsi kohteliaasti omintakeisella tyylillään ja meni räpläämään Vanhalan Ipadia. Ei mennyt aikaakaan, kun epämääräinen hiljainen tunnelmointi täytti bussin.

Bussin takaosasta kuului katkera tuhahdus: ”Voeko tämmöstä kutsua ees enää musiikiks? Ei tämmösiä tuutulauluja nyt kaevattais tähän syssyyn.”

Koskela huusi takaisin: ”Rahikainen tietää vallan hyvin, että täällä on kaikilla kyllä lupa kuunnella mitä tahtoo.”

Epämääräinen tunnelmointi jatku ja jatkui. Ikuisuuden jälkeen kitarariffi kajahti vihdoin ilmoille – se tuntui herättävän bussilastillisen uneliaita miehiä haaveiluistaan. Koskela ja Kariluoto vilkaisivat hölmistyneinä toisiinsa.

”Älä vaan sano, että…” Kariluoto aloitti.

”Kyllä se vaan Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond taitaa olla”, Koskela vastasi ja he molemmat nauroivat yhteen ääneen.

”Sehän…kestää yli 25 minuuttia, jos Honkajoki sen koko kappaleen laittoi soimaan.”

”Niin kestää.”

”Eikös menomatkalla sovittu, että ei yli kolmen minuutin kappaleita?”

”Sovittiin.”

Kariluoto hekotteli itsekseen. ”Joo-o…”

”Antaa nyt miehen kuunnella Pink Floydinsa, ei siitä nyt mitään haittaakaan ole. Ja hyvähän kappale tämä on joka tapauksessa.”

Kariluoto huokaisi ja kömpi takaisin kiinni Koskelaansa. Kun lauluraita vihdoin alkoi, hän tapaili mukana niin hiljaa, että vain vieruskaverinsa saattoi kuulla sen:

"Remember when you were young, you shone like the sun, Shine on you crazy diamond. Now there's a look in your eyes, like black holes in the sky, Shine on you crazy diamond..."

Kuunnellessaan legendaarisen yhtyeen progressiivista kappaletta Kariluoto muisteli elämänsä tähtihetkiä. Silmät suljettuina hänen mielensä valkokankaalle piirtyi muistoja: hetkiä Sirkan kanssa, kun parisuhde vielä kukoisti. Ensimmäinen tapaaminen Koskelan kanssa teini-ikäisenä, kun hän oli piiloutunut Rahikaiselta ja Hietaselta saunaan kotibileissä. Mutta kaikkein selvimpänä piirtyi se heidän hetkensä sinä kohtalokkaana yönä Tukholmassa, josta tuntui olevan jo niin pitkä aika, vaikka todellisuudessa siitä ei ollut vielä vuorokauttakaan.

Koskelan sanat kaikuivat päässä kuin sinfoniaorkesteri. ”Hemmetti soikoon, sinä olet niin täydellinen. Rakastan sinua.”

Kariluoto avasi silmänsä ja tuijotti ikkunasta ulos katuvalojen vilistessä moottoritien reunassa. Hän huokaisi. Nyt hänen oli kuitenkin pakko hillitä itsensä ja antaa aikaa. Hän oli jumankauta valmis odottamaan vaikka hamaan tappiin saakka. Herkässä mielentilassa tuntui, että pehmeä-ääninen brittilaulaja lauloi juuri hänelle:

You reached for the secret too soon, you cried for the moon. Shine on you crazy diamond. Threatened by shadows at night, and exposed in the light. Shine on you crazy diamond...

Mukisematta – lukuun ottamatta Koskelan muutamia tiuskaisuja erityisesti Rahikaisen suuntaan – Pink Floydin 25 minuutin konsertto saatiin taputeltua loppuun saakka. Honkajoki myhäili tyytyväisenä saadessaan oman hetkensä vihdoin läpi, sillä hän oli koko laivamatkan miettinyt sopivaa kappaletta. Vieruskaverinsa Vanhala oli luovuttanut jo ensimmäisten sointujen kohdalla ja painanut kuulokkeet syvälle korviinsa. Hänen ystävänsä älykkyys meni joskus pikkuruisen ohitse. Honkajoki ei olisi Vanhalan poppimusiikista voinut välittää tuon taivaallista – progressiivinen ja jazz olivat ainoat tyylilajit, joka tyydyttivät hänen monimutkaista teknisen laitteen lailla raksuttavaa pääkoppaansa.

Väki alkoi käydä levottomaksi bussin tunkkaisessa ja väsähtäneessä ilmapiirissä. Muutamat olivat toivoneet pissataukoa ABC:llä ja lopulta siihen tarjoutui tilaisuus tuttujen keltaisten kylttien hohtaessa helmikuun pimeydessä moottoritien reunassa. Lammiollekin teki hyvää päästä bussikuskin penkiltä jaloittelemaan.

Vanhala hihitteli itsekseen porukan tupakoidessa ja rupatellessa niitä näitä ympäri Suomea syövän lailla leviävän liikenneasemaketjun pihassa.

”Noh, mikä nyt taas naurattaa?” Lehto kysyi nyreästi. Huonoa itsetuntoaan peittelevänä hän usein kuvitteli jonkun hihitellessä, että siinä oli aina kyse jostain henkilökohtaisesta.

”Kun mietin vaan, että khihihih…” Vanhalan oli vaikea puhua normaalisti, niin paljon häntä nyt huvitutti. Hetken keräiltyään itseään hän sai jatkettua: ”Että voisko se Lehtis ja Riitis esittää sen Barbie Girlin vielä, se oli niin upee siellä laivan karaokessakin…”

Lehto muuttui lakananvalkoiseksi. ”Ei vitussa.”

Riitaoja oli kuitenkin eri mieltä. ”No, mikä jottei. Eiköhän Lehtiskin siihen vielä suostu”, tämä sanoi katsoen samalla merkitsevästi poikaystäväänsä.

”Kaksi sanaa: En todellakaan.”

”No, mikset muka?”

”Ihan tarpeeksi nolattiin itsemme siellä laivalla. Ja kaikkihan löytyy videoituina, katsokaa ja naurakaa sieltä sitten.”

”Hei rakaaaas, ei sitä niin vakavasti tarvii ottaa…”

”En tule, en suostu. Mene yksin, jos menet.”

”No kuka muka on yhtä hyvä Ken kuin sie?” Riitaojan äänestä oli havaittavissa pettymystä. Hän ei käsittänyt, mikä tässä nyt oli ongelmana.

Lehto kohautti olkapäitään vastaukseksi. ”En tiiä, ota vaikka Kuovi siihen kaveriksi.”

”Kuule, se paikka on ihan yksinomaan sinulle varattu”, heidän bussikuskinsa totesi ivalliseen sävyyn.

Kaikki olivat salaa harmissaan, sillä kieltämättä Barbie Girl olisi tähän tilanteeseen sopinut kuin nakutettu. Sitä paitsi, bussissa ei ollut ketään muita heidän porukkansa lisäksi, joten ei Lehdolla ollut mitään syytä hävetä – itsensä totaalinen nolaaminen oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin.

Tupakkansa sauhuteltuaan ja tyhjänpäiväiset keskustelut jauhettuaan porukka lampsi takaisin bussin hellään huomaan. Lammio oli juuri aikeissa käynnistää menopelinsä, muttei ehtinyt, sillä Riitaoja lampsi varmoin askelin bussin eteen napaten Ipadin pitkiin sormiinsa. ”Ei lähetä vielä, mie esiinnyn sitten itekseni, jos ei tuo yks suostu.”

Voi helvetin helvetti, mitä se tonttu nyt taas meinaa, Lehto mietti kauhuissaan.

Kaikki tuijottivat edessä hääräilevää pitkää miestä hipihiljaa. Tunnelma oli suorastaan kuin kirkossa – kukaan ei tiennyt, mitä tässä oli odotettavissa. ”Meinaak sie nyt ne molemmat roolit vettää ihan itekseen?” Rahikainen huuteli, mutta Riitaoja oli niin keskittynyt Ipadin räpläämiseen, ettei noteerannut toisen kysymystä.

Konekiväärikomppanian karaoketähti löysi ilmeisesti lopulta etsimänsä, sillä tämä virnisti ja tokaisi: ”Tämä on omistettu miun Toivolle.”

Ei mennyt aikaakaan kun Lammion serkun bussissa raikuivat 90-luvun poppibiisin sulosoinnut, jotka eivät tällä kertaa kuitenkaan olleet peräisin Aqualta.

"Under the lover's sky, gonna be with you And no one's gonna be around. If you think that you won't fall, well just wait until 'til the sun goes down..."

Riitaoja lauloi täyttä kurkkua imitoiden jo aikoja sitten unohdetun tähden, LeAnn Rhymesin, nenästä kumpuavaa lauluääntä. Poikien oli tosin pakko myöntää, että heidän laulajansa oli 1000 kertaa parempi kuin alkuperäisesittäjä.

”Voi jeesus sentään”, Lammio mutisi itsekseen nauraen. Tämän porukan toilailuista ei mikään enää jaksanut yllättää häntä.

Kertosäkeen alkaessa huippuesiintyjä roihahti täyteen liekkiinsä: tämä heilutti lantiotaan seksikkäästi stripparin elkein, laulaen silmät kiinni niin hyvin kuin osasi. Muun porukan rooliksi jäi henkensä haukkominen penkkeihinsä liimautuneina.

"You can try, to resist Try to hide from my kiss. But you know, but you know that you Can't fight the moonlight!"

Imelien sanoitusten edetessä karaokekuningas lähestyi uhkaavasti Lehtoa, joka katseli mielenosoituksellisesti ulos ikkunasta pimeyteen. Toki hänenkin oli pakko myöntää, että rakastettunsa oli varsin hyvä laulaja ja huikea esiintyjä. Hän kuitenkin mieluummin esitti hapanta ulkopuolisten silmissä, jottei vaikuttaisi liian tunteilevalta. Tehkööt tonttu mitä lystää, ei se mua liikuta.

Jörön roolin vetäminen alkoi osoittautua melkoisen tukalaksi ylläpitää uunituoreen puolisokandidaatin istahtaessa odottamattomasti jalat haarallaan syliin.

”Mitä vittua sä oikein nyt teet? Ei kai täällä nyt kaikkien edessä…” Lehto sihisi Riitaojan korvaan. Tämä ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan jatkoi laulamista samalla hinkaten lantiotaan epämiellyttävän nautinnollisesti haaraväliä vasten. Olotila alkoi olla varsin tukala, mutta koska poikaystävänsä oli lukinnut Lehdon haarojensa väliin, ulospääsyä ei ollut.

”You can try, to resist, to hide from my kiss…” Riitaoja lauloi provosoivasti viimeistä säkeistöä. Lehto ei enää tiennyt, kykenikö hengittämään. Tilanne oli aivan liian intiimi – hänestä tuntui, että koko bussilastillisen silmät olivat fokusoituneet ainoastaan heihin.

Helvetin kuustoista, mitä se nyt näin julkisella paikalla…Ikävä kuumotus tuntui jalkojen välissä haarasauman kiristäessä uhkaavasti. Tämä piina kostettaisiin Riitaojalle myöhemmin mahdollisimman nöyryyttävällä tavalla.

Hoilotuksen loputtua Riitaoja veti vielä Lehtonsa syvään kielisuudelmaan. Taustalla kuuluivat hurraukset ja Lehdon onneksi hän oli liian kiireinen huomaamaan, että Vanhala oli kuvannut koko komeuden aikeissaan julkaista se mitä erinäisemmillä sosiaalisen median kanavilla. Hän oli juuri kuullut sivustosta nimeltään Tumblr, jossa homoeroottisen materiaalin janoiset bloggaajat ilmeisesti majailivat mielellään – se voisikin olla mitä täydellisempi alusta julkaisulle.

”Mie rakastan sinnuu niin paljon”, Riitaoja kuiskutteli näykkiessään sylikaverinsa kaulaa kiusoittelevasti.

”No niin kai mäkin sitten sua, senkin pösilö”, Lehto sai murahdettua vastaukseksi. ”Mutta älä sitten todellakaan luule, että pääset tästä näin helpolla…”

Riitaoja jatkoi kiusallista hempeilyään. Ei se toki Lehtoa olisi muuten haitannut, mutta näin kaiken kansan edessä se tuntui hieman epäsopivalta. ”Risto, jos nyt kuitenkin odotettaisiin kotiin saakka…” tämä yritti kuiskia toisen korvaan, vaikka mieli huusi jotain täysin vastakkaista.

”Mitä jos mie en halluu oottaa kotiin saakka…”

Lehto meni täysin sanattomaksi. Mitä tuo nyt oikein halusi? Eivät kai he nyt tässä kaikkien edessä uteliaiden katseiden alla voineet…

Onneksi Koskela pelasti tilanteen yskäisemällä hieman vaivaantuneena. ”Jaaha, kai sitä sitten pitäisi tästä alkaa lähtemään, niin pääsee väki joskus kotiinkin. Annetaan vielä raikuvat aplodit meidän tähdelle.”

Lammion käynnistäessä bussin Riitaoja hyppäsi takaisin omalle penkilleen ja virnisti ilkikurisesti. ”Tän kerran sitten. Et aavistakaan, mitä perillä oottaa…” Lehto käänsi katseensa pois yrittäen jäähdytellä poskiaan, joilla olisi voinut hyvinkin kuvitella paistavansa pari omelettia.

Loppu bussimatka Helsinkiin sujui varsin raukeissa tunnelmissa. Rokka yritti hiippailla laittamaan vielä Säkkijärven polkan soimaan reissun lopun kunniaksi, mutta onneksi Koskela ehti hätiin laittaen hätäisesti soimaan Rammsteinin ihmissyönnistä kertovan kappaleen. Saksan kielen taitajia ei onneksi bussista löytynyt, joten porukka tyytyi jammailemaan piiskaavan 4/4 rumpukompin tahdissa välittämättä häiriintyneistä lyriikoista. Lammio huomasi silmiensä painuvan salakavalasti kiinni, mutta sitkeästi hän raskaiden kitarariffien virkistämänä ajeli varsin yksitoikkoista tietä yrittäen motivoida itseään ajattelemalla koiriaan, joita olikin jo kova ikävä.

Loppuviimein Peräniemen liikenteen elämää nähnyt bussi pääsi kotitallilleen ja useiden tuntien istumisen väsyttämät miehet pääsivät vihdoin pois tunkkaisesta bussista venytellen epämukavista nukkumisasennoista jumiutuneita lihaksiaan.

”Leidiis and gentölmen, wii häv ärivaid tuu tö testination!” Rahikainen julisti parhaimmalla rallienglannillaan korkaten juhlallisesti taskulämpimän Lapin Kullan.

Koskela nappasi särisevän mikrofonin viimeistä kertaa käteensä. ”Noniin, perillä Helsingissä ollaan. Katsokaa jokainen roskat pois ja huolehtikaa omista ja kavereidenkin tavaroista.

Kiitetään vielä kerran Lammiota tästä bussista ja kaikesta muustakin.

Minun puolesta oikein turvallista kotimatkaa sitten vaan ja kiitos matkaseurasta kaikille.”

Bussi saatiin tyhjäksi ja kello tikitti uhkaavasti, joten sen suurempia hempeilyjä ei enää jaksettu vaihtaa. Suomalaisen miehekkääseen tyyliin halattiin vaivautuneesti vain toisella käsivarrella sopertaen epämääräisiä kiitoksia. Koskela yritti olla kiusaantumatta kehuista. ”Ei kai tuossa nyt mitään, en minä nyt yksin tätä järjestänyt”, hän mumisi vastaukseksi kohteliaisuuksiin.

Suurin osa porukasta oli varautunut jäämään Helsinkiin yöksi – Rokka ja Susi olivat jo aikoja sitten varanneet yhteisen hotellihuoneen, jottei heidän tarvitsisi enää lähteä susirajalle ajamaan. Määttä nohevana oli hoitanut hänelle ja Lahtiselle yöpaikan kaveriltaan – ilmaisen, totta kai, jottei tarvitsisi taas kuunnella ystävänsä valitusta siitä, kuinka Helsingin herrat vievät työttömän päivärahoja hävyttömästi omiin taskuihinsa.

Näytti kuitenkin siltä, että yksi heistä ei ollut omaan tuttuun tyyliinsä suunnitellut kotiinpaluutaan tuon taivaallista. Muiden lähtiessä omiin majoituksiinsa Rahikainen siemaili Lapin Kultaansa aivan kuin välittämättä yhtään mistään mitä ulkopuolella tapahtui.

”Noh, hyvä reissu oli ja nähdään sitten taas…jossain välissä”, Lammio yritti hyvästellä mahdollisimman korrektisti.

”Mitä sie nyt tuommosia hyvästejä, kun en mie oo mihinkään tästä lähössä.”

Lammio ei käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. ”Niin, että kai sinullakin nyt joku yöpaikka on?”

”Ei”, Rahikainen vastasi aivan kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä.

”Et sinä nyt herran isä voi tänne pakkaseenkaan jäädä! Kai sinä nyt Helsingistä tunnet jonkun, jonka luo voit mennä?” Lammio näki mielessään kauhuskenaarioita Rahikaisesta tienaamassa rahaa kadulla pakkasyössä mitä luovemmilla – ja kyseenalaisimmilla – tavoilla.

Rahikainen hivuttautui lähemmäs ja sanoi imelästi: ”No kyllä mie itse asiassa yhen tunnen.” Rento mies ei yleensä välittänyt suunnitella asioita – ne menivät omalla painollaan. Lisäksi hän oli varma, että saisi tässä tapauksessa haluamansa pienellä suostuttelulla ja kauniilla hymyllä.

Lammio ravisteli päätään. ”Ei ole todellista…” Mihin ihmeeseen minä tuon kanssa vielä joudun?

”Kyllä mie voen johonkin kauppakeskukseen mennä nuokkummaan tai Mäkkärissäkin voi pyöriä aamuyöhön. Kai sieltä joku miulle ilimaset pirtelöt tarjoo kun mie vaan hymyilen nätisti.”

”No tule sitten jumalauta minun luo yöksi”, Lammio täräytti viimeisen vastauksen alistuneena.

”Eihän siun nyt ois Henkka tarvinnu, mut ehkä tämän kerran sitten…”

”Lopeta turha paskanjauhaminen ennen kuin muutan mieleni. Sohvalla on aina tilaa.”

Rahikainen oli juuri kommentoimassa jotain siitä, että hän mielihyvin nukkuisi muualla kuin sohvalla, kun hänet keskeytti vieras miesääni heidän takanaan.

”No terve Henrik, mites se reissu nyt sitten sujui?”

Bussifirman omistaja, Lammion serkku, saapui koirien kanssa jutellen samalla tuttavallisesti. Koirien näkeminen sai heidän bussikuskistaan aivan uudenlaisen puolen esiin. Rahikainen olisi varmastikin nauranut katketakseen, ellei yleensä niin hapan mies olisi ollut vaan kertakaikkisen vastustamaton leperrellessään koirilleen.

”Voivoi, kukas se siinä on, onko ollut iskää ikävä?” Lammio sopersi kimeällä äänellä koirien haukkuessa innostuneina nuollen isäntänsä kasvoja. ”Tuitui…”

Serkun kanssa vaihdettiin muutama sana ja Lammion onneksi tämä ei kysellyt enempää yksityiskohtia. Bussi oli sentään ihan kelvollisessa kunnossa luovutettavaksi.

”Noniin, se on sitten tervemenoa vaan kaikille”, Koskela tokaisi ja vilkutti Rahikaisen ja Lammion lähdettyä omille teilleen. Matkanjohtaja yritti verhota tunteellisen olonsa kepeän kuuloisen ilmaisuun. Pitkään odotettu reissu oli nyt sitten totta tosiaan ohi.

Erityisesti Riitaojaa harmitti. ”Kai me vielä joku yhteinen reissu tehhään toistekin?”

Koskela katsoi lasittunein silmin taivaalle. ”Mahdollisesti, katsotaan nyt sitten. Voidaan siellä Whatsapp-ryhmässä jutella ja sopia tarkemmin.”

Riitaoja nyökkäsi kyyneleet silmissään. ”Miun tulee niin kauhia ikävä teitä kaikkia…”

”Pösilö, kyllä me nyt sitten taas nähdään kaikki. Koitetaas mennä sitten, niin päästään Tampereellekin joskus. Morjesta vaan kaikille”, Lehto huudahti vetäen poikaystäväänsä perässään autoon ennen kuin tilanne uhkasi eskaloitua liian tunteelliseksi.

Koskela katseli parkkipaikalla tönöttävää laatikkomaista Volvoaan. Oli jo niin myöhä, että hänen kannaltaan parasta olisi ollut sanoa vielä nopeat hyvästit Kariluodolle ja lähteä ajamaan Pentinkulmalle, mutta jostain kumman syystä hän ei sitä nyt tehnyt. Sen sijaan he seisoivat ainoina porukasta jäljellä olevina autiolla bussitallilla.

”Niin, ovat sitten jotain lumimyräkkää ennustaneet tälle illalle”, Koskela mumisi väkinäisesti ja harmitteli samalla, miksei häntä oltu siunattu kepeän jutustelun taidolla. Ilmassa tosiaan leijaili jo lumihiutaleita, jotka hetkenä minä hyvänsä olivat valmiina yltymään myräkäksi. Hän ei kuitenkaan nyt jaksanut edes välittää, vaikka todennäköisesti joutuisikin liukastelemaan pimeillä maalaisteillä kulahtaneilla talvirenkailla tänä yönä. Mielessä oli jotain aivan muuta.

Kariluoto vastasi epämääräisellä ynähdyksellä. Hänkään ei tehnyt elettäkään poistuakseen vaan tuijotti kädet puuskassa kelmeää katuvaloa.

Koskela jatkoi juttuaan yrittäen olla tiirailematta liian tarkasti ystävänsä silhuettia. ”Joo, no se oli semmoinen reissu sitten…kyllä se aika vaan vähän liian nopeasti taas meni. Olisihan sitä teidän kanssa vaikka viikon voinut olla, niin hauskaa oli.”

”No niin meni”, nuorempi mies vastasi vihdoin kryptisesti ja käänsi katseensa katuvalosta. ”Niin se totta tosiaan meni.”

Rohkaistuneena siitä, että oli saanut edes jonkinlaisen vastauksen, Koskela astui askeleen lähemmäs. ”Noh, mikäs fiilis nyt sitten?”

”Ihan ok. Entäs itsellä?”

”Kyllä kai tässä sitten pärjäillään.” Koskela raapi päätään kiusaantuneena vältellen nuoremman miehen katsetta. ”Joo-o, kai sitä tästä sitten pitäisi alkaa kotiin päin…lähteä tai jotain. Onhan tuo kellokin jo niin paljon.”

Kariluoto naurahti hermostuneesti. ”Niinhän se pitäisi nukkumaankin kai joskus mennä.”

Molemmat tuijottivat hetken jalkojansa, kunnes odottamattomasti Kariluoto otti Koskelan käden omaansa ja kuiskasi: ”Ville…kiitos.”

”Joo, kiitos vaan…itsellesi.” Yllättävä läheisyyden osoitus hämmensi niin pahasti, ettei Koskela keksinyt mitään järkevää sanottavaa.

”On tämäkin nyt taas ollut…vähän tämmöistä säätöä, mutta eipä voi mitään”, Kariluoto sanoi.

”Niin se näiden poikien kanssa tuppaa usein olemaan.”

”Nyt en ihan tarkoittanut sitä.”

Koskelan vatsan pohjasta kouraisi. Kyllä hän tiesi, mistä Kariluoto jutteli, mutta esitti silti hölmöä. ”Niin mitä sitten?”

”No, tätä mitä…tässä meidän välillä nyt on ollut.” Nuorempi mies ei ollut varma, millä termillä tätä tulisi oikeaoppisesti kutsua.

Lumihiutaleet putoilivat jatkuvasti tiuhempaan tahtiin. Näytti totta tosiaan siltä, että luvattu myräkkä oli tuloillaan. Koskela yritti kuumeisesti keksiä jotain nasevia loppusanoja, mutta mitään ei tullut mieleen. Sen sijaan hän keskittyi tuijottamaan Kariluodon mustan villakangastakin hihaa, johon lumihiutaleet sulivat samaan tahtiin kuin niitä ilmestyi.

”Koskas sitten seuraavan kerran nähtäisiin?” Koskela kysyi hiljaa. ”Meillekin voi aina tulla kyllä käymään, vaikkei paikat niin prameita olekaan ja äitee ja isäkin siellä pyörii. Vähän oli siitä pääsiäisestä puhetta, mutta toki sinä olet tervetullut ihan koska vaan.”

”Kiitos. Kuin myös.”

Kumpikaan ei ollut huomannut, että he puristivat toisiaan käsivarsista aivan kuin eivät tahtoisi päästää tästä hetkestä irti millään hinnalla.

Koskela huokaisi. ”Noniin, koita nyt sitten jaksella…tai koitetaan molemmat”

Kariluoto nosti katseensa vihdoin toisen miehen silmiin hymyillen samalla. ”Eiköhän se tästä lutviudu sitten taas.”

”Varmasti.” Koskelan mielestä oli liikuttavaa, että hänen keksimänsä ilmaisu ”lutviutumisesta” oli nyt tarttunut Kariluodonkin sanavarastoon.

Molemmat huomasivat hengityksen tihentyvän sitä mukaa, kun väistämättömät jäähyväiset lähestyivät. Päässä jyskytti, mutta mitään järkevää sieltä ei tuntunut nyt löytyvän. Koita nyt jumalauta sanoa edes jotain, Kariluoto komensi itseään sisäisesti. Pala kurkussa alkoi painaa ikävästi enemmän, eikä hän oikein ymmärtänyt, mitä itkemistä tässä nyt oli – kyllähän he voisivat olla yhteydessä vaikka joka päivä ja tavatakin toisiaan niin usein kuin vain muilta kiireiltään ehtivät.

Kariluoto avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta mitään ei tullut ulos. Voi perkele. Verbaliikan sijaan hän päätti turvautua johonkin muuhun – pelkkä morjenstaminen hyvästiksi tuntui aivan liian vähältä. Hän nojautuikin Koskelaa vasten ja suuteli tätä hellästi poskelle. Samalla toinen mies tunsi Kariluodon vapisevan ja käänsi huolestuneena hänen kasvonsa itseensä päin. ”Hei, ei mitään hätää, kyllä me joku ratkaisu tähän keksitään.”

”En vaan tiedä, olenko valmis tähän…tuntuu, ettei mikään ole ennallaan enää”, Kariluoto nyyhkytti. ”En tiedä, mitä tästä kotiinpaluustakin nyt tulee…on jo ikävä valmiiksi.”

Koskela ei sanonut mitään vaan veti ystävänsä – vai pystyikö hän enää Kariluotoa sillä termillä kutsumaan? – tiukkaan syleilyynsä ja silitti tämän selkää. ”Ei mitään hätää…” tämä mumisi.

Tiukasta halauksesta erkaannuttuaan he tuijottivat toisiaan aavemaisessa hiljaisuudessa. Lumi vaimensi ylimääräiset äänet ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Ilman ennakkovaroitusta Koskela veti nuoremman miehen suudelmaan ja huomasi, että kyyneleiden ikävä polte oli nyt hänenkin silmillään. Hän ei voinut kuin nauraa ironisesti mielessään, miten Kariluoto oli tehnyt hänestä yhtäkkiä niin tunteellisen. Ehkä kyse oli enemmänkin siitä, että tunteet olivat aina olleet olemassa, mutta hänen perheessään niistä ei koskaan puhuttu: mentiin vain eteenpäin hammasta purren.

Vielä heidän pitäessään kiinni toisistaan Koskela sanoi: ”Nyt taitaa olla kyllä pakko lähteä ajelemaan, vaikkei yhtään jaksaisi. Ollaan…yhteyksissä. Sano Sirkalle terveisiä.” Hitaan vastahakoisesti tämä irrotti otteensa ja Kariluodon pää löi vieläkin tyhjää. Mä rakastan sua, hän olisi toivonut pystyvänsä sanomaan, muttei yksinkertaisesti kyennyt. Sen sijaan hän nyökkäsi ja sanoi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli: ”Ollaan joo yhteyksissä.”

”Niin tehdään.”

Kariluoto jäi töllistelemään ihmeissään parkkipaikalle Koskelan astellessa käynnistämään ikivanhaa Volvoaan. Salaa hän jopa olisi toivonut, ettei vanha rotisko olisikaan käynnistynyt – mielihyvin hän olisi voinut ottaa Koskelan kotiinsa yöksi. Toisaalta, siitä olisi voinut mahdollisesti seurata liian kiusallisia tilanteita Sirkan kanssa.

Ihmeen kaupalla ajokki käynnistyi ja hirveän kitinän säestämänä Koskela kurvasi pois parkkipaikalta samalla kiroillen tulevaa jarrupalaremonttia, jonka hän oli reissun aikana jo ehtinyt unohtaa.

Se oli sitten siinä, Kariluoto mietti haikeana jäätyään yksin lumisateen keskelle.

Kotipiha näytti niin vieraalta, ettei Kariluoto tiennyt, miten olisi suhtautunut paluuseen. Toisaalta oli mukava olla kotona omassa rauhassaan, eikä jatkuvasti kuunnella Rahikaisen ja Hietasen mukahauskoja letkautuksia, joita oli saanut kuulla jo aivan tarpeeksi pidennetyn viikonlopun aikana. Toisaalta taas hänen oli pakko myöntää, että hänellä oli ikävä ystäviään jo nyt, mutta oli hänellä Sirkkaakin ollut ikävä kaikesta huolimatta. Laivalta hän oli ostanut avopuolisolleen tuliaiseksi suklaalevyn ja nallen ja toivoi hartaasti, etteivät ne vaikuttaneet liian väkinäisiltä. Koskelalta saadun jättinallen hän piilotti auton takakoppaan. Se menkööt lakimiestoimistolle maskotiksi.

Whatsapp-ryhmä kävi kuumana, vaikkei heidän erostaan ollutkaan muutamaa tuntia pidempää aikaa. Vanhala oli ladannut kaikki parhaat palat katsottavaksi, mutta juuri nyt Kariluoto ei kehdannut niitä katsoa – ties vaikka mitä perverssiä materiaalia sieltä saattaisi löytyä.

Hän yritti hiipiä sisälle mahdollisimman hiljaa. Sirkka oli jo nukkumassa ja juuri nyt hän ei jaksanut kysymysten tulvaa, mitä oli odotettavissa tasavarmasti huomenna aamulla ensimmäisenä. Kariluoto oli päättänyt, että hän kertoisi koko totuuden jossain välissä, mutta juuri nyt, vielä hauraassa mielentilassa, se ei ollut mahdollista. Sen jälkeen tapahtukoon, mitä tapahtuu. Juuri nyt hän ei siitä jaksanut murehtia – oli mahdoton kontrolloida täysin elämäänsä, vaikka hän oli sitä niin sitkeästi vuosien mittaan yrittänytkin.

Kariluoto jätti laukkunsa ja muut tavaransa vastoin tyypillistä käytöstään lattialle levälleen ja hymähti itsekseen – normaalisti hän olisi neuroottisen tarkkana tässä vaiheessa jo siivonnut ja alkanut jo pyykkäämäänkin likaisia vaatteita. Sen sijaan hän rojahti sohvalle pyöritellen päässään kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. Poikien rento elämänasenne oli varmasti jo neljän päivän aikana tehnyt tehtävänsä: eipä se ollut aina niin justiinsa.

Iltatoimet suoritettuaan oli aika laittaa vielä viimeinen viesti ryhmään, jonka nimen Rahikainen oli vaivihkaa juuri vaihtanut ”Tuntemattoman risteilyn kuumimmiksi kolleiksi”. Ryhmän kuvana oli otos Lammiosta tanssimassa humalassa Kimalluksessa. Kariluoto kiitti luojaansa, että Rahikainen ei ollut sentään laittanut materiaalia hänestä profiiliin.

Kiitos paljon pojat teille kaikille. Oli oikein virkistävä ja mukava reissu, eipä ole tullut hetkeen näin paljon naurettua. Laittakaa vaan kuvia tulemaan, mutta Vanhala muistaa sitten kysyä luvan ennen kuin laittaa Instagramiin tai mihinkään muuallekaan mitään julkaisuun…Hyvää yötä kaikille!

Viimein hän sulki puhelimen ja laski sen pöydälle – kenenkään ei tarvinnut enää häntä tavoittaa. Kariluoto huokaisi ja sulki silmänsä. Päässä pyörivät koetut kommellukset ja hienot hetket. Reissun – ja oikeastaan heidän koko porukkansa – motoksi sopisi hyvinkin: ”Kyllä se siitä lutviutuu.” Ehkä hänen pitäisi kehystää se seinälle Koskelan kuvan kanssa.

Koskela. Rakas, rakas Ville Koskela. Hän oli täysin varma, että heidän tarinansa oli vasta aluillaan. Vaikka se varsin kivinen saattoi ollakin, niin hän oli avosylin valmis vastaanottamaan kaiken, mitä kohtalo oli hänen – heidän – varalleen keksinyt.

#ahvenasquad #tuntematon sotilas #tuntematon sotilas 2017 #tuntematon risteily #tuntsa #that's it folks!#kiitos kaikille #fanfiction #my fics

25 notes · View notes

aleksiskivi · 6 years ago

Note

oonko ainoa suomalainen jonka mielestä tumblrin muumi-renessanssi on kiva juttu? on hauskaa nähdä paljon uutta muumi-sisältöä ja muumimeemejä ei-suomalaisesta näkökulmasta, mutta tuntuu, että suomitumppu löytää aina taidokkaasti negatiivisimman perspektiivin. annetaan kaikkien fanittaa muumeja omalla tavallaan, it's what tove would want. (sori manifestosta, mutta sä tunnuit sille parhaalta vastaanottajalta kun usein kirjoitat tänne järkevästi monista aiheista)

höhöö kiitoksia luottamuksesta 🙈 mä oon kuullu tästä muumikritiikistä lähinnä kaikuja. mun näkökulmasta siinä liikkuu aika samat aiheet kuin ennen tätä uusinta buumia: ihmisiä ärsyttää se että muumeihin suhtaudutaan söpönä ja viattomana juttuna eikä alkuperäisteoksiin oo tutustuttu. tää on ihan ymmärrettävää mutta en viitti liittyä kuoroon koska en oo itekään lukenu kaikkia muumitarinoita, vain pienen osan. uskallan väittää että osa suomalaisista muumifaneista vaan toistelee papukaijamaisesti näitä väitteitä; fanituksen suhteen vois vähän löysentää sitä kansallisidentiteettisolmiota.

mulla on ehkä vähän eri lehmä eri ojassa koska oon seurannu vuosia ei-suomalaisia jotka postaa muumikamaa, siihen on tottunu. kroonisen juksu-yliannostuksen lisäksi siinä ei oo mitään erityisen ärsyttävää, shippaaminen on ylipäätään asia joka ei kiinnosta mua nykyään. suomitumblrin/netin muumimeemit on.......sillä tasolla kuin suomimeemit yleensäkin on, välillä tosi hauskoja ja välillä oon sillain “joo eiköhän näitä kaljaa11111 juttuja oo nähny nyt tarpeeks”, joten en voi kyllä millään mittapuulla väittää että suomalaiset muumifanit olis jotenkin....valaistuneempia tai ne tuottais parempaa kontenttia. me ollaan kaikki samassa veneessä, muumiveneessä!!!

ehkä sillain opettavaisena loppukaneettina voisin jakaa tämmösen: joskus vuosia sitten eksyin lukemaan yhden aritkkelin ruotsalaiselta muumifanilta. se oli hyvin kärkäs teksti jossa kirjoittaja haukkui pystyyn suomalaisten asennoitumisen muumeja kohtaan: suomalaiset on tylsämielisiä idiootteja jotka ei ymmärrä janssonin töiden todellista kulttuurillista arvoa, hamstraavat vain ylihintaisia mukeja ja katsovat sitä höttöhöttö-animea, eivät oo tutustuneet janssonin teoksiin alkukielellä ja missaavat siten kokonaan niiden sielun.

miltäs tämmönen kritiikki kuulostaa? tuleeko epäreilu olo?

#Anonymous

26 notes · View notes

smile11 · 3 years ago

Text

Salaisuuksien kammio osa 8

22.4.2022

Avaan tässä sarjassa vanhan päiväkirjani tekstejä. Päiväkirja on kirjoitettu vuosina 2017-2018. Sairastin vähän yli 4 vuotta vakavaa masennusta, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa sekä epätyypillistä syömishäiriötä. Toivoisin, että tästä voisi oppia ymmärtämään tätä aihetta vähän paremmin.

Tekstit ovat raakoja sekä vaikeita, joten lukeminen omalla vastuulla!

Ti 24.4.2017

”Mä en voi uskoo, et joku jätkä vois tykätä musta tälläsenä. Mä en tuu koskaan riittämään kellekkään. Mä en oo niin ku muut. Massasta erottuminen huonolla tavalla on paha juttu. Miks mä en voi olla niin ku muut. Eli laiha, kaunis, pituudeltaan pitkä sekä pitkät hiukset. Mä oon just kaikkee muuta eli läski, ruma, pituudeltaan lyhyt sekä mulla on lyhyet hiukset. Ei nyt kukaan vois pitää oikeesti tälläsestä tytöstä. Ei kukaan haluu kehuu mua kauniiks. Kaikki haluu vaan kauniita seksikkäitä tyttöjä, joita on kiva kosketella. Mä en tuu koskaan olee yhtä laiha, kun muut tytöt. Ärsyttää olla erillainen nuori. Mä ymmärrän miks jätkät ei haluu kehuu mua. Mun elämä on ihan perseestä. Haluun isommat rinnat. Se kohentais mun itsetuntoo. En kuitenkaa haluu tehä mitään leikkausta. Jos niist sais isommat luonnollisin keinoin, olisin tyytyväinen. Mut kun ei saa. Pienille rinnoille ei oo myöskään ottajii. Se ärsyttää myös. Mä haluisin, et joku jätkä sanois mulle et oon kaunis. Onko se liikaa pyydetty. On varmaan. Ärsyttää niin paljon olla minä tällä hetkellä. Muhun rakastuu vaan lihavat ja rumat jätkät. En tuu koskaan löytää ketään joka pitäis must aidosti. Oikeesti miks mun pitää olla tämmönen! Pystyispä kaiken muuttaa sormia napsauttamalla. Tekisin sen heti. No toivotaan, että tilanne tulis muuttuumaan viel joskus. Kai se on mahollista”.

X Veera

#suomi #suomitumblr #personal text #mielenterveys

0 notes

sotamieshonkajoki · 7 years ago

Text

Vänrikki ja sotilaspoika, osa 1 (Koskela/Hietanen)

Hahmot: Koskela ja Hietanen, omia hahmoja

Genre: Draama, angst, sodan jälkeen-AU, fix-it-AU (koska Koskela ja Hietanen on molemmat hengissä, muuten tätä ei voi kauheen fix-itiks sanoo)

Sanamäärä: ~ 1500. Osa 1/3.

Varoitukset: Mielen järkkymisen kuvausta, mainintoja sodasta, tulkinnanvarainen itsetuhoisuus. Canoniin nähden hyvin OOC hahmot. HUONO MURRE. Epärealistinen mielisairaalakuvaus, koska en oo vielä(kään) päässyt lukemaan esim. Murtuneet mielet ja netistä ei juurikaan löydy tietoo aiheesta, mut ottakaa tää jooko jonkinlaisena AU:na. Also tajusin vasta kirjotettuani, että Koskela oli canonisen kaatumisensa aikaan sotilasarvoltaan jo luutnantti...

Disclaimer: Koskela ja Hietanen kuuluu Väinö Linnalle, sairaanhoitajat Helmi ja Eila on omia kehitelmiä. En saa tästä rahaa.

A/N: Tää perustuu kokonaan uneen jonka näin, piti kirjottaa jotain pientä et saisin purettuu kaikki feelssit ja sit tästä tuliki tämmönen… pitkähkö... En oo maailman kokenein kirjoittaja, joten ottakaa hellästi.

Summary: Koskelan ruumis selviää sodasta, mutta mieli ei. Hietanen ei suostu menettämään toivoaan.

Neloshuoneen lähimpänä ikkunaa olevan sängyn potilaan nimi oli Koskela, mutta vänrikiksi me sitä vain kutsuimme. Siihen nimeen se itsekin vastasi, silloin kun vastasi, ja lokakuisen tulonsa jälkeen siitä tuli aika pian oikeastaan minun potilaani. Monen muun hoitajattaren läsnäolosta vänrikki hermostui, mutta minua se jostain syystä sieti. Eila sanoi aina, että minä varmaan muistutin sitä siskosta tai rakastetusta, jollainen sillä oli joskus ollut.

Vänrikki oli helppo potilas siihen nähden, että siinä oli vikana oikeastaan kaikki. Masennus, ahdistus ja harhoja vaikka muille asukkaille jakaa. Toinen syy siihen, että minä vänrikkiä lähinnä hoidin, oli se, että monet hoitajattarista vähän pelkäsivät sitä. Se oli kuulemma tehnyt ennen meille tuloaan vaikka mitä: rintamalla se oli yksin tuhonnut panssarivaunun kasapanoksella, jolloin ryssä oli ampunut sen täyteen lyijyä. Herättyään myöhemmin sotasairaalassa ja tärähdettyään lopullisesti sen puhuttiin olleen niin vihamielinen, että se oli pitänyt saman tien sitoa sänkyynsä. Itse vänrikki ei taustastaan osannut kertoa mitään, mutta minähän sitä pesin ja puin, ja olin nähnyt sen ylävartaloa kirjovat ilkeät ampumahaavojen arvet. Oli ihme, että se oli sellaisista edes selvinnyt. Mutta vain harvoin se oli niin levoton kuin uskottiin – onneton tapaus tietysti, mutta harmiton. Kohteliaskin. Kutsui minua Helmi-neidiksi.

Minun vänrikkini – sillä niin minä aloin sitä lopulta ajattelemaan – ehti maata neloshuoneen lähimpänä ikkunaa olevassa sängyssä monta pitkää päivää ja pimeää syystalven yötä, kunnes joku tuli sitä kyselemään.

Kysyjä oli sotilaspukuinen mies, tai ehkä poika, komeista kersantinnatsoistaan huolimatta tuskin paljon minua vanhempi. Varmaan palannut jokin aika sitten rintamalta. Olin aulassa kääntämässä äskettäin saapunutta potilasta, joka tärisi ahdistuksesta ja jonka kosketusarkuuden syyksi oli juuri osoittautunut märkivä haava kyljessä, kun mies käveli luokseni ja aloitti, että anteeks, neiti… Vahvaa murretta hän puhui, ja minua se säksätys vähän nauratti, kun en ollut täältäpäin kotoisin ja sillä tavalla tottunut.

”Sit mää vaan, et oisko teil semmost potilast ko Koskela?”

Kävin mielessäni läpi aika tovin ykkös- ja kakkossalin lievempiä tapauksia, kunnes muistin, että vänrikillä oli nimikin. Koskela, synt. 1913, oli lukenut sen mukana toimitetuissa papereissa. Sotilasarvo vänrikki. Ja sitten se yksi tietty sana, se, mikä niillä kaikilla oli: sotaneuroosi.

”Onhan meillä. Oletteko sukua?”, kysyin ensimmäiseksi, vaikka olin jo päätellyt, ettei se ollut asian laita. Ei heissä nyt sillä tavalla samaa näköä ollut: tämä mies oli enemmän sellainen nulikka, avoimet poikamaiset kasvot ja hiekanvärinen tukka, joka pyrki sinnikkäästi lakin alta otsalle.

”Eihä me. Kaverii mää vaan ettissin.” Huomatessaan tarkasteluni hän painoi katseensa maahan – taisi vähän ujostella tyttöjen kanssa.

”Hyvä on”, sanoin peitellessäni haavapotilaan ja pyyhkäistessäni hiussuortuvan korvan taa. Sivusilmällä näin, kun pari muuta tyttöä lopetti työnsä ja alkoi kuiskia toisilleen: kuvittelivat varmaan, että tässä oli Helmi Kujalan sulhanen. Sivuutin haluni sanoa heille jotain purevaa. ”Ja teidän nimenne?”

”Hietanenha mää.”

Jätin työni ja supisevat hoitajattaret ja pyysin Hietasta seuraamaan itseäni. Siinäpähän puhuisivat. Tässä työssä ei voinut antaa kaiken maailman turhuuksien hetkauttaa itseään.

”Mistä saitte tiedon, että vänrikki – siis Koskela – on täällä?”

Hietanen vilkuili sängyissään vääntyileviä potilaita – tilanpuutteen takia niitä oli nykyään käytävätkin täynnä – näyttäen samaan aikaan kauhistuneelta ja vähän uteliaalta. Ilmeestä näki, että sen pojan sydäntä ei ollut sota ainakaan aivan kokonaan kovettanut vastenmielisiltä asioilta. Huonommin oli käynyt monille meidän hoidettavillemme. Ilmassa leijuva saippuan ja morfiinin haju taisi myös olla Hietaselle vieras, koska hän niiskahti ennen kuin vastasi:

”Mää kirjotin sen perheel. Ne kertoiva et mihin sotasairaalaan se ol viäty sen jälkeen ko se… ko se haavottu, ja sotasairaalast ko kysysi nii siel sanoiva et Koskela ois siirretty tän. Sanoiva viäl ettei kannattas tul.” Hän oli hetken hiljaa ja täsmensi sitten: ”Siis sekä sotasairaala että sen perhe.” Vai niin.

Se ainakin selitti, miksi vänrikin perhe ei ollut edes kysellyt sitä – luulivat, että se oli vieläkin jossain kaukaisessa sotasairaalassa tekemässä kuolemaa. Ehkä ajattelivat jo, ettei sille voisi enää muuta tehdä kuin hauta-arkun. Oli miten oli, minä en niille ainakaan alkaisi ilmoittelemaan. Olin nähnyt jo tarpeeksi monta äitiä, jotka kysyivät itkien, miksi juuri heidän poikansa kohtalo ei ollut ollut sankarihauta vaan nytkiminen mielisairaalan vuoteessa omaa kuolaa niellen. Tieto lisäsi tuskaa.

Ja tuskin Hietanenkaan niille kirjoittaisi nähtyään, missä kunnossa vänrikki nykyään oli. Saati sitten tulisi uudestaan.

”Olitteko te hyviäkin kavereita?”

”Mun joukkueenjohtajahan se ol. Rintamal yhres oltii.” Hietanen puri huultaan, ja jätin kyselyt siihen. Huomasin kyllä, että hän ei syystä tai toisesta halunnut puhua asiasta. Ja miksi koko juttu olisi minulle kuulunutkaan. ”Mut ai kauhia, ku teil o sängyt täyn”, hän jatkoi jutteluaan. ”Kellarin lattiallek te ootte Koskelan pistän, ko mää en hänt tääl missä näe? Semmossi juttui mää oon kuullu et näis paikois tehrän. Ei millään pahal tiätenkäs…”

Neloshuoneessa oli vänrikin lisäksi vain kolme sänkyä ja nekin erotettu verhoilla toisistaan. Tajusin olla mainitsematta siitä Hietaselle, mutta emme voineet pitää sitä isossa salissa lievempien tapausten kanssa – sen näet kerrottiin sotasairaalassa hyökänneen useamman kerran potilastovereidensa kimppuun. En tiennyt, uskoako, mutta aika pahasti rikki sen oli täytynyt olla jo silloin, koskapa olivat katsoneet aiheelliseksi lähettää sen meille heti, kun ampumahaavat olivat tarpeeksi ummessa.

Minusta vänrikki kyllä oli useimpia muita rauhallisempi. Vahvan lääkityksensä lamauttama tietysti, mutta muutenkin – ei edes tarvinnut lepositeitä kuin öisin ja toimenpiteiden aikana. Nytkin kiskaistessani verhon nurkkasängyn edestä se vain makasi peiton päällä kuin olisi kotonaan ollut ja tuijotteli ulos ikkunastaan, jossa marraskuun tuuli näytti lennättävän viimeisiä lehtiä. Yllään sillä oli vanha sotilaspukunsa, josta se oli kutsumanimensä saanut. Sairaalavaatteita se ei suostunut pitämään, ja kun minulla ei ollut erityistä halua alkaa aikuista miestä pakottamaan, oli puku pesty verestä ja korjattu niin hyvin kuin mahdollista.

Vänrikki käänsi katseensa ikkunasta ensin minuun ja sitten Hietaseen. Ajattelin usein, miten kauniit silmät sillä oli. Lempeän harmaat, ei verestävät niin kuin riippuvaisilla tai tyhjät niin kuin monella kaltaisellaan, joiden mielen vakava haavoittuminen oli lopullisesti murtanut. Siinä olivat Suomen sotaherrat heittäneet hukkaan monen äidin unelmavävyn.

”No niin, vänrikki, sinulle olisi vieras.”

”Päivää”, se sanoi väsyneesti. Minua melkein nauratti sen ainainen kohteliaisuus.

Kuulin Hietasen vetävän äkkinäisesti henkeä, kun vänrikin silmät saavuttivat hänen omansa. ”Vilho?”

Se siis oli sen nimi. Vilho Koskela.

”Sitä minä vain”, vänrikki jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan Hietasen sanovan mitään, ”että eikö täällä ole teidänkin mielestänne aika hiljaista. Tuo tuuli vain kovin hakkaa ikkunaan. Vai mitä Helmi-neiti sanot? Ja kuka sinä sitten olet? Oletko tullut antamaan minulle sähköä?”

Hietanen päästi ulos pienen henkäyksen. Hän näytti siltä, kuin vänrikki olisi juuri lyönyt häntä pitkin kasvoja.

Vähän minua kirpaisi, että lääkäri oli määrännyt vänrikin ahdistukseen ja harhoihin sähköshokkeja, eihän se ymmärtänyt, miksi sitä sillä tavalla satutettiin. Ei siitä oikein muutenkaan saanut selville, millaisessa todellisuudessa se nykyään eli. Välillä se tietysti oli olevinaan rintamalla niin kuin useimmat muutkin, jutteli näkymättömille miehille – varjoiksi se niitä kutsui. Joskus se taas aneli äitiään ja ihmetteli silmät pikkupojan ahdistusta täynnä, miksei kukaan vastaa – ja joskus se oli niin kuin nyt, puhui kuin kuka tahansa väsynyt ja elämäänsä ikävöivä mies.

”Hietanen”, Hietanen sanoi lopulta. ”Oltiin samas konekivväärkomppanias. Sää olit mun ryhmänjohtaja.”

Hietanen puri huultaan ja astui pari askelta lähemmäs. Ilmeestään päätellen hän oli jo unohtanut, että minäkin olin huoneessa. Sitten hän teki jotain, mitä kukaan muu ei varmaan ollut aikaisemmin tehnyt: istui varovasti vänrikin sängylle, ihan siihen viereen. Mietin, että taisivat olla hyviäkin tuttuja tämä Hietanen ja minun vänrikkini. Tai olivat olleet. Eihän vänrikki enää Hietasta muistanut, sen paremmin kuin juuri muutakaan.

”Mukava tavata, Hietanen. Satutko sinä sitten tuntemaan niitä miehiä, joita täällä tuppaa kulkemaan aina öisin ja joskus päivisinkin? Sinulla on samanlainen puku kuin niillä. Vaikka ne ovat kyllä niitä varjoja, ja sinä taidat olla elävä. Lämminkin olet.”

Vänrikki silitti peukalollaan Hietasen kättä, ja Hietanen hätkähti vähän, mutta tarttui sitten itse vänrikin käteen eikä päästänyt irti.

”Niin sää… niin sää mul ain ennenki sanosi. Nii lämmin et ko lähelle tul, ni oli niin ko ois ollu korsus kamiina.”

Jutelkoot sitten. Siinä kuunnellessani menin katsomaan viereisen sängyn miestä, joka yleensä huusi melkein tauotta (vänrikillä oli tapana toistella sille, että ei hätää, kyllä se tykistökeskitys vielä loppuu), mutta joka nyt nukkui syvää, rauhoittavien lääkkeiden tuudittamaa unta siteissään. Hietanen kuului kertovan vänrikille sodasta. Ensin ajattelin, että nyt hän oli mennyt tekemään sen pahimman virheen ja että vänrikki hermostuisi, mutta olin väärässä: siinähän se kuunteli, ja virkkoi toisinaan väliinkin jotain, kun Hietasen nopealta, lyhyeltä puheenparrelta ennätti. Kun lopulta jouduin ilmoittamaan, että minun pitäisi lähteä kierrokselle ja vierailuaika olisi ohi, näin Hietasen noustessaan puristavan vänrikin kättä vielä kerran.

Koko matkan takaisin aulaan Hietanen oli hiljaa, mutta saattaessani hänet lopulta ulko-ovelle asti hän kääntyi lähtiessään yhtäkkiä minuun päin. Tarttui kiinni olkapäästä – en tiedä, miten hän uskalsi sen tehdä – ja katsoi silmiin niin tiukasti, että tunsin poskiani alkavan kuumottaa pelkästä sinisten silmien tuijotuksesta.

”Sanopa, et voisko Koskela tul tuast yhtään paremmaks? Voisko se viäl alkaa muistamaan, voisko se… voisko parantua?”

Ei minua yleensä pelottanut murskata ihmisten toiveita. En tiedä, mikä nyt oli toisin – oliko se Hietasen katseesta yhtäkkiä paistava kummallinen epätoivo, vai toivoinko salaa, että edes joku kävisi katsomassa vänrikkiä. Toivoinko, että se vielä joskus kävelisi terveenä pois, vaikka tiesin, että sen todennäköisin lähtö täältä olisi se yksi lopullinen. Joka tapauksessa tein ensimmäisen virheeni ja annoin sydäntäni pistää Hietasen edessä.

Nyökkäsin.

Hietanen laski kätensä alas vähän hämillisen näköisenä, mutta hänen suunsa oli puristunut päättäväiseksi viivaksi. ”Mää tulen uurestas.”

#@ainahumalassa oon salakavalasti ujuttanu tänne näit sun hietanen headcanonei :D #tää on a mess mut postaan et saan tän pois mun aivoista #tuntematon sotilas #koskela #hietanen #hiekela #vänrikki ja sotilaspoika #siis oikeesti ei oo reiluu et mun tuntsa unet on tämmösii #alitajunta kuka anto sulle luvan #huijui tää on sit eka fanfic minkä oon ikinä kirjottanu #fanfic

49 notes · View notes

oispakaljaa2-blog · 5 years ago

Text

Robotit vie sun duunis!

Tämmönen kevyt ja helppo topikki oli tälle illalle kuin:

”Tulevaisuuden työ – minkälaisia työtehtäviä tulevaisuudessa on?”

No en minä tiedä, katsokaa Terminaattori -elokuvat, mutta vaan 2 ekaa, koska muut sontaa. (IMDb)

No joo, itse asiaan. Tommonen McKinsey ajatuspaja oli tutkinut mitenkä tulevaisuudes duuneja on. Pääpointtina oli, että 2030 mennessä meillä Suomessa katoaa 330 tuhatta työpaikka, mutta 360 tuhatta tulee lisää. Ja tietty muuttuneita ihan sairaasti. Raportissa myös todettiin, että aiemminkin on ollut teknologisilla kehitysaskelilla aikalailla ± 0 vaikutus työllisyyteen. (McKinsey)

Eli samaa napinaa kun aina aikaisemminkin, joltain alalta vähenee hommia ja muualla lisääntyy. Aika historiallista settiä ja yritin ettiä hienoa kaaviotakin aiheesta, mutta en löytänyt niin ottakaa South Park-meme tilanne. Ei kukaan jaksa kaavioita kuitenkaan aina katella.

Mitä ne muut hommat sitten on?

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta (huutista nimelle) oli päässyt fantasioimaan Suomen sadasta uudesta mahdollisuudesta (Eduskunta). Koska pitkät blogit on tylsiä, niin poimitaan tuolta pari ”hauskaa” kohtaa ja kirjoitellaan niistä sitten omia foliohattuteorioita tai avautumisia. Tämähän ei liity mitenkään siihen, että raportti on yli 500 sivua pitkä ja kirjoittelen tätä hommaa alati laskevalla mielenkiinnolla.

Duuni 1: Valheenpaljastaja

Nopeesti summattuna, idea on pistää tekoäly tunnistamaan ristiriitaisia tietoja ja sitten joku selvittelee ongelmatapauksia. Eli siis #FakeNews AI?

Omatoiminen tiedonhaku lisää vaaraa siitä, että ihmiset ryhmäytyvät vahvistamaan toistensa virheellisiä käsityksiä.

Vaikka tuo yllä oleva lainaus on tavallaan hyvä ajatus siitä, että hajotettaisiin ihmisten kuplia. Nykyään kun somessa ihmiset vaan tykkäilee toisten samanmielisten jutuista ja vahvistetaan omia käsityksiä ja luuloja. Mutta oikeasti, tässähän yritetään vaan ennakkosensuroida ihmisten tuottamaa sisältöä. Olisihan se ihan kiva, että kaikki saatavilla oleva tieto perustuu faktoihin, tilastoihin ja analyyseihin. Sopii ihmisille jotka luki Orwellin 1984 -kirjan ja ajattelivat ”kuulostaa kivalta”

Joojoo, ei kaikki ole vain negatiivista tuommoisessa ja sitä voidaan käyttää rajattuihin tarkoituksiin, ei vain ihmisten sensuuriin. Mutta tämä blogi on minun ja vain minun, aion olkiukkoilla nyt. Kun Nizzassa 14.7.2016 kuoli 87 ihmistä (HS), ei rekan valmistajakaan varmasti uskonut tuotteen päätyvän tähän käyttöön.

Duuni 2: Esteettömyystarkastaja

Vähän ehkä iloisempaan ja ajankohtaisempaan aiheeseen sitten. Vituttaako Postin lakko (IS), onko lakkoilu vain kommunismia?

Onneksi tulevaisuudessa jellydildot ja sisustustyynyt voi saada suoraan valmistajalta kotiovelle, ilman ihmisiä! Oi kuinka kuulostaakaan juhlalta, kun se postiukko ei viekään kotiinkuljetuksella tilattua pakettia suoraan noudettavaksi postista koska ”kukaan ei ollut kotona”. Paskapuhetta, mä oon aina kotona!

Mutta niin, kauhean tarkasti tuota ei edes avattu. Kerrottiin vain, että kartoittajan lisäksi esteettömyystarkastajia vaaditaan. Oletan sen nyt olevan nimensä mukaisesti heppu, joka tarkastaa ettei kartoittaja laita robottirekkaa ajamaan Keuruun mielisairaalan rantasaunalle (koska se tie on paska ja sinne jää Yariskin jumiin).

Settiä tulikin enemmän kuin mitä oli tarkoitus, mutta ainakin saatiin hyvää tavaraa ja pohdittua duuneja. Tai siis, niitä kahta mitkä halusin mainita. Eihän siin, palataan taas jos ei blogin ääreen niin vaikka Keuruun mielisairaalaan!

Lähteet

Eduskunta. Suomen sata uutta mahdollisuutta 2018–2037. 1/2018. Luettavissa: https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/julkaisut/Documents/tuvj_1%2B2018.pdf Luettu 13.11.2019

HS. Näin Nizzan isku tapahtui: Hyökkääjä ajoi kuorma-autolla kaksi kilometriä kovaa vauhtia ihmisjoukossa. 15.7.2016. Luettavissa https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002911021.html Luettu 13.11.2019

IMDBb. Terminator movies ranked from best to worst. 13.2.2019. Luettavissa: https://www.imdb.com/list/ls041913709/ Luettu 13.11.2019

IS. Postin neuvotteluissa ei ratkaisua, lakko jatkuu – Pau:n Nieminen: ”Keskustelun sävy hieman muuttui”. 13.11.2019. Luettavissa: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000006306469.html Luettu 13.11.2019

McKinsey. Shaping the future of work in Europe’s 9 digital front-runner countries. 10/2017. Luettavissa: https://www.mckinsey.com/featured-insights/europe/shaping-the-future-of-work-in-europes-nine-digital-front-runner-countries Luettu 13.11.2019

0 notes

kullijuustosiivu · 7 years ago

Note

Vastaappa kaikkiin niihin kysymyksiin. Sun seuraajat nauttis

Tää saattaa olla virhe….

1. You woke up naked next to the last person you texted, what would you say?Tumblr viesti? “Miehän sanoin että täällä mun huoneessa tulee kuuma”Whatsapp? “Miks laura mun vaatteet on taas pois?”En ees tiiä kelle oon oikean tekstiviestin joskus lähettäny2. What’s going on between you and the last person you kissed?Ööh…. exä nykyään, jätämmä sen siihen3. If your boyfriend or girlfriend was into drugs, would you care?Riippuu huumeiden vakavuudesta, pilvestä ylöspäin ku lähetään nii alkaa kiinnostamaan että miksi näin4. Is your last name longer than six letters?Joo, huimat 8 kirjainta5. Was your last kiss drunk or sober?Taisin päätyä siihen että olin selvinpäin6. Have you ever wanted to have someone but you messed it up?Ööh…. vissiin @viviun menee siihen kategoriaan? Mut parempi näin päin että se meni poskelleen :D7. What does your last received text say?Nonni :D8. How many times have you kissed the last person you kissed?En tiiä, en laskenu9. Where was your last kiss at?Bussipysäkillä10. When is the last time you saw your sister?Ehkä viikko sitte11. What do you drink in the morning?Riippuen meenkö töihin vai oonko kotona, kaljaa tai kahvia12. Where did you sleep last night?Omassa sängys13. Do you think relationships are hard?En tiedä kyseisestä aiheesta tarpeeksi että mulla vois olla mielipidettä :D14. If you could go back and change something in the past 5 months, would you?Säästäisin rahaa että pääsisin sinne festareille oikeesti, nyt se on vähän hiinä ja hiinä.15. You’re locked in a room with the last person you kissed, any problems?Vähän awkward mut eikhän se siitä 16. Would you rather it be sunny or rainy?Sadetta plox17. Do you know anyone with the same middle name as you?En ainakaan livenä18. Are you wearing jeans,sweatpants,or pajama pants?Tota…. en?19. Do you think you will be in a relationship 3 years from now?Saa nähä, en usko :P20. Does anyone like you?Kaikkihan minusta tykkää, olen ihana 21. Have you ever kissed someone with a name that starts with an S?En taia, ehkä poskelle22. Is the last person you kissed gay?Ruttisko? Ehkä ;)23. Is there a person you CANNOT stand?Montaki, yhen kans pitää olla jopa töissäki24. Have you ever considered getting a tattoo?Mulla on 225. In the past week have you cried?Jep26. What breed was the last dog you saw?Semmonen… söpö pallo se oli, en mie tiiä rotuja :D27. Do you dry off in the shower or out of the shower?Miten siellä suihkussa vois kuivatella, sinne mennään kastumaan?!28. Have you ever kissed a football player?En taida29. Do you think you’re old?Tumblan mittapuulla joo, en oikeasti :D30. Do you like text messaging?Onhan se ny parempaa ku soittaminen31. What type of day are you having?Kello on 10:12, en oo nukkunu koko yönä ja tajuan pikkuhiljaa että tässä menee koko loppupäivä. Ihan hyvä32. Have you ever thought about getting your nose pierced?En nenää, huulta oon joskus miettiny mutta taidan jättää väliin33. Do you prefer warm or cold weather?Kylmä on 5/5, tää kesä ei voi loppua tarpeeks nopeaa (Ja rovaniemellä ei ees oo ku +9)34. Is there a person of the opposite sex who means a lot to you?No totta munassa35. Would you prefer a relationship or a fling?Suhde on kiva36. Are you a simple or complicated person?No miten helvetissä miun tää pitäs tietää, oon kait mie omasta mielestäni yksinkertanen :D37. What song are you listening to?Slipknot - Wait and bleed 38. When you say you’re sorry do you mean it?noin 80% ajasta ainaki39. Is there a girl that knows everything or almost everything about you?Pariki40. What made you start liking the person you like now?Tällä hetkellä en silleen tykkää kenestäkään, jätetään tää vielä mysteeriksi siis41. When did you last receive a text message?Juhannuksena 17:1142. What is wrong with you right now?Unirytmi kusee eikä mulla oo kaljaa eikä rahaa43. How well do you know the last female you texted?No se on se viviun, katso kysymys 39.44. Does anyone disgust you?Joo yks Mister Fedora ihan pikkusen pistää puklututtaan45. Would you date someone right now if they asked?Just nyt? Saako käyä kahvilla eka? Ehkä46. Are you in a good mood right now?Semi, väskyttää jo pikkusen47. Who was the last person you talked to in person?Kuinkahan monta kertaa saan sanoa näihin kysymyksiin vastaukseksi @viviun? No viviunin kaa ny kumminki :D48. What color shirt are you wearing?Tämmönen sininen 49. Has someone recently told you something you didn’t want to hear?”Sie oot aukassu tänne 2 täyttä kaljaa ja laittanu nukkumaan” taisi olla @cookiecthulhu50. Anyone you’re giving up on?Enkai :)51. Do you hate the person you fell hardest for?Enkai mie ruttista voi vihata52. Have you ever thought about giving up on someone but couldn’t?En tietääkseni 53. Do you like rain?Onhan se kivaa ku kuuluu sitä rips raps ääntä 54. Do you care if your boyfriend/girlfriend drinks?Jos ite juon 2-3 konttia viikossa nii olisin aika mulkku jos alkaisin kärtyilemään siitä että se partneri jois :D55. Have you ever liked somebody and never told them?No daa, totta kai56. Do you like to cuddle?Katso aikasempi vastaus57. Are you shy?En pahemmin, alkoholi poistaa moiset ropleemat kivasti58. Do you get along with girls?Miun kaverit alkaa pikkuhiljaa oleen tyttöjä 3 jokasta poikaa kohtaan, haluan uskoa että ne ei kaikki vihaa mua59. Have you dated the person you texted last?Melkein mut en60. What do you carry with you at all times?Tupakkeja, sytkäri, avaimet, lompsa ja puhelin. 61. If you were paid 1 million dollars to spend the night in a supposed haunted house, would you?Totta munassa, mie antaisin haamun vaikka syyä multa toisen jalan jos siitä sais miljoonan, varsinki ku haamuja ei ole olemassa62. Do you think you can last in a relationship for five months?No olen kerran kestäny63. Think back to October, were you in a relationship?En muistaakseni vielä64. The person you like kisses you on the forehead, do you find this cute?On se65. Did anything “cute” happen in the last week?Ruttis kävi kyläilemässä koko viikon66. How old are the last three people you kissed?25, 25 ja en tiedä kuka ees kolmas on ollu67. Would you rather pay to get your nails done or do them yourself? maksaisin, en mie osaa näitä maalata68. Which do you like better- Zebra print or leopard print? Lebardi69. Do you have any stickers on your car? Yks joku parkkeeraus e-z-park härspäkkä joka oli siinä ku ostin sen70. Would you rather listen to Luke Bryan or Lil Wayne? Ketä kuka hä?71. Blackberry, Anroid, or iPhone? Androidi72. When’s the last time you had pizza from Pizza Hut? Juu ei niitä oo tänne lappiin asti rakennettu73. Do you like diet soda? En, Syöpästä pissaa kaikki lite limukat74. What color are the walls in your room? Vaaleat75. Are you 16 or older? Ihan pari vuotta vanhempi vaan76. Do you watch Pretty Little Liars? en77. Do you have a job? On ja ei, oon keikkakokki 78. What are your initials? T.R.M.L79. Did you ever have braces? Eip80. Are you from the south? En :D81. What does your last status on facebook say? “Tässä on laura nyt prooffia kauan me ollaan tunnettu”82. Do you still talk to the first person you ever kissed? En83. Are you closer to your mom or your dad? Äiti84. Have you ever done cheerleading or gymnastics? En 85. What’s the last movie you saw in theaters? Wonder Woman, erittäin laadukas leffa 86. Do you smoke? Valitettavasti mun tupakkalakko kosahti eli joo87. Would you rather wear heels or flip flops? En osaa käyttää korkkareita ja käytän sandaaleja lähes jokapäivä, vastaako kysymykseen?88. Is your phone touch screen? Herran vuonna 2017 joku kysyy että omistatko hiblatus näyttö puhelimen, mitä vittua mie teen elämälläni89. Do you normally wear your hair straight or curly? Pidän sitä silleen ku se haluaa ittensä sotkeutua90. Have you ever snuck out of your house? Kerran91. Would you rather swim in a river, lake, or pool? Altaassa, nuissa luonnon lätäköissä on tullu liian monta kertaa jotain öttimöttiäisiä perseeseen kii92. Have you ever made out in a car? Olen93. …Had sex in a car? En94. Are you single or in a relationship? Sinkku95. What were you doing last night at midnight? Nukuin96. When’s the last time you saw fireworks? Uutenavuotena97. Do you like the camera on your phone? Kyl se asiansa ajaa98. Have you ever had a friend with benefits? Ei99. Have you ever passed out from drinking? Kysyppä vaan monta kertaa100. Are you friends with people on facebook that you actually hate? En ainakaan kovin monen101. Have you ever had a pregnancy scare? Kerran tai kaks102. Name your favorite Kesha song: TIK TOK AROUND THE CLOCK PUT THE PARTY ON STOP!!!!103. Do you have any tan lines right now? Ei oo, kunnon nörtit ei mee pihalle104. Would you ever wear cowboy boots with shorts? Joo en vitussa xDJoo tää oli virhe, tähän meni ½ tunii

#Anonymous

9 notes · View notes