#oksentaminen | Explore Tumblr posts and blogs

hanhan156 · 6 years ago

Text

Tuntematon risteily pt.9

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Parituksia alkaa hahmottua, kun reissu etenee ja välit lämpenevät.

Varoitukset: Paljon kiroilua, krapulaa (myös moraalista) sekä pientä angstia.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Yhdeksännessä osassa herätään krapulassa ja koetaan pieniä haasteita matkan jatkumisen suhteen.

Tuntematon risteily osa 9: Henrik Copperfield

Kariluoto siirsi jähmeän käsivarren varovasti sivuun, mikä oli painanut nenää kasaan ikävästi. Selkä ja niska olivat jumissa ja koko kroppaan sattui julmetusti. Siitä huolimatta hän päätti nousta istumaan. Se osoittautui surkeaksi päätökseksi, sillä samassa vihlova päänsärky tuntui lävistävän koko aivokuoren. Krapulaan voi kuolla tai siltä se ainakin nyt tuntui. Näin kokonaisvaltainen paha olo oli ollut viimeksi vinoon kasvaneen viisaudenhampaan haastavan poisto-operaation jälkeen. Ainoa ero oli se, että tällä kertaa naama ei ollut turta. Turpaan ei siis ainakaan oltu saatu. Jotain positiivista sentään.

Aivan tuota pikaa, ehkä johtuen kivusta tai liian nopeasta noususta, hänen oli pakko rynnätä vessaan ennätysvauhtia parilla harppauksella. Sisäelimet huusivat hoosiannaa ja poltteleva myrkky oli saatava ulos elimistöstä sillä sekunnilla. Onnekseen oksennus ehti sentään vessanpyttyyn saakka, sillä vapisevassa olotilassa lattian luuttuaminenkin olisi tuntunut liian suurelta fyysiseltä suoritteelta. Hän tutkaili juuri sisältään tullutta tavaraa, joka oli kauhuksi kirkkaan sinistä. Mitä ihmettä? Hetken aprikoituaan hän muisti, että oli juonut outoa värikästä viinaa melko monta shottilasillista yön aikana. Yhdestä asiasta hän oli nyt täysin varma: väkeviin ei enää tällä reissulla koskettaisi, varsinkaan Rahikaisen tarjoamina.

Kariluoto huljutteli naamaansa jääkylmällä vedellä. Vaikka heikotti, oksentaminen oli sentään tehnyt olosta jotenkuten kohtalaista ja ajatukset lähtivät käyntiin takellellen. Hän vilkaisi itseään peilistä: silmät olivat verestävän punaiset ja naama kalpeampi kuin laivan lakanat. Siinä tuijotellessaan ankeaa peilikuvaansa hän alkoi jäsennellä illan ja yön tapahtumia. Karaokebaarista hän muisti kaiken, sillä eihän siellä oltu kuin korkeintaan mukavassa nousuhumalassa. Hän oli laulanut ja oli ollut hauskaa. Siitä he olivat sitten ilmeisesti Rahikaisen ideasta siirtyneet Koskelan hyttiin.

Koskela.

Sydän hypähti pari ylimääräistä kierrosta, kun tuon tutun miehen nimi piirtyi hänen mieleensä. Pienin askelin palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen ja hän muisti Hietasen vitsit, sekä Lammion suudelman, joka oli saanut Rahikaisen vaivaantuneeksi.

Suudelma.

Tuostakin sanasta tuli jotenkin kutkutteleva olo.

Pohdiskellessa käsi hieroi samalla jo hetken häirinnyttä kipeää kohtaa reidessä. Hän raotti housujaan ja näki siinä hieman turvoksissa olevan tummuneen kohdan. Muistoja alkoi tulla mieleen yhä vain enemmän. Hitaasti hän kohotti päänsä kauhusta vieläkin kalpeampana ja tuijotti suoraan punaisiin silmiinsä peilin kautta. Voi helvetti.

Aivot esittelivät yön intensiiviset tapahtumat kuin elokuvatrailerin konsanaan. Hän näki itsensä tekemässä kärrynpyörää eroottisen tanssinsa loppuhuipennuksena ja muisti kolauttaneensa jalkansa johonkin. Tämän jälkeen hän oli sumuisissa olotiloissa istunut Koskelan syliin. Miksei kukaan ollut silloin sanonut mitään? Sitten oli tapahtunut jotain outoa, jonka seurauksena hän oli suudellut toista miestä ahnaasti aivan kuin siinä ei olisi ollut mitään epätavallista. Eikä vain kerran, sillä he olivat olleet siinä melko hyvän tovin ja olipa kielikin tainnut käväistä suutelun kohteen suussa. Kliimaksina oli vielä päässyt ulos jokin haparoiva rakkaudentunnustuskin Koskelalle. Voi vitun vittu.

Hengitys salpautui lisää jokaisen muiston kohdalla. Missään välissä ei Koskela ollut ainakaan vastustellut yhteistä aktiviteettia ja lopulta he olivatkin nukkuneet lusikassa hädin tuskin 80cm leveässä punkassa, sillä Kariluoto oli hukannut yön tiimellyksessä avainkorttinsa. Ei siis ihme, että paikat olivat vähän kipeinä. Luojan tähden he sentään olivat sammuneet heti, sillä Kariluoto ei uskaltanut edes ajatella, mitä olisi vielä voinut tapahtua siitä eteenpäin. Hän oli menettänyt kaiken itsehillintänsä. Se ei saisi toistua missään nimessä enää.

Kariluoto vilkaisi kelloaan: se oli 6:30. Enemmänkin liskodiskoa muistuttanut nukkuminen ei ollut ehtinyt kestää kolmeakaan tuntia ja virallinen herätys olisi jo puolen tunnin päästä. Raitis ilma voisi olla mainio idea juuri nyt ja sen jälkeen voisi lukittautua omaan hyttiin piiloon Koskelalta.

Toisaalla Riitaoja oli herännyt jo aikaisin lukemaan. Hänen oli ollut pakko siirtyä lattialle kesken unien, sillä Lehto oli vallannut koko pienen laivapunkan itselleen. Eipä se kyllä haitannut, sillä pääasia oli, että oli saanut viettää yön Keninsä vieressä. Nyt saisi hetken vielä rauhassa kikatella älyvapaille fanifiktioille muun hyttiväen kuorsatessa sikeästi. Menossa oli ”My Bloody Venture”-niminen tarina, jossa Twilightin hahmot lähtevät yhdessä roadtripille ja koko homma päättyy häiriintyneeseen kolmiodraamaan ihmisen, vampyyrin ja ihmissuden välillä. Se toi jollain oudolla tavalla mieleen tämän heidän ekskursionsa.

Saavuttuaan yöllä takaisin hyttiin Riitaoja oli ollut kovin poissa tolaltaan ja Lehto ei ollut löytänyt oikeita sanoja, vaikka oli kovasti yrittänyt pohtia ratkaisua tilanteeseen. Tämä olikin päättänyt yrittää helpottaa toisen oloa omalla tavallaan. Alun pienestä silittelystä ja kaulailuista he olivat siirtyneet pikkuhiljaa tosipuuhiin. Rauhallisen lempeä seksi minikokoisessa punkassa oli ollut juuri sitä, mitä Riitaoja oli tarvinnut rauhoittuakseen. Lopuksi he olivat yhdessä hihitellen käyneet mahdollisimman hiljaa suihkussa ja kääriytyneet toisiinsa.

Pariskunta paloi halusta puhua toistensa kanssa asiat halki, mutta viime yö ei ollut sopiva hetki vielä siihen. Lehto oli vaatinut ehdottomasti, että molempien tulisi olla selvinpäin. Riitaoja oli varma, että kohta olisi oikea aika ottaa seuraava askel ja jollain tasolla virallistaa suhde. Hän ei tosin vain tiennyt, missä ja miten ottaisi asian puheeksi. Eiköhän sopiva hetki tulisi viikonlopun aikana vielä vastaan.

Yhtäkkiä hänen pohdintansa keskeytti ovelta kuuluva vieno koputus. Kuka tähän aikaan oikein kaipasi tänne? Hetken epäröityään Riitaoja hiippaili avaamaan oven. Toivottavasti koputtaja ei onnistuisi herättämään hytin muuta väkeä.

”Huomenta”, Kariluoto sanoi vaisusti ovenraosta.

”No h-huomenta vaan.” Riitaoja ei tiennyt, kuinka reagoisi, sillä toinen näytti siltä kuin olisi jäänyt panssarivaunun alle. Tämä jäikin katselemaan ovella seisovaa etäisesti Kariluotoa muistuttavaa kummitusta silmät sepposen selällään.

Toinen mies rykäisi kiusallisen tarkastelun jatkuttua liian pitkään. ”Tuota, olisiko mahdollista päästä sisälle, minulla on tavarat täällä vielä.”

”No juu, totta kai, anteeksi vaan!” Niin tosiaan, nyt vasta Riitaoja tajusi, että Kariluotohan oli alun perin ollut heidän hytissään. Mitä oli oikein tapahtunut ja missä tämä oli viime yön viettänyt? Nyt ei kuitenkaan kehdannut pommittaa toista kysymyksillä, sillä tämä näytti niin nuutuneelta.

Päästyään sisään Kariluoto sai itsensä ängettyä viimeisillä voimillaan yläpunkalle. Hän veti teolliselta pesuaineelta haisevan peiton korvilleen ja asettautui mahdollisemman pieneksi mytyksi, sillä juuri sellaiselta nyt tuntui. Jos yrittäisi muuttua näkymättömäksi, voisiko olla mahdollista kadota maan päältä? Valitettavasti se taisi kuitenkin olla fysikaalinen mahdottomuus. Onneksi olisi vielä hetki armonaikaa koittaa unohtaa yön sekoilut, sillä laiva olisi alkuperäisestä aikataulusta kaksi tuntia myöhässä. Ehkä Kaarna oli jäänyt ihailemaan Ahvenanmaan maisemia pimeydessä.

Riitaoja rapisteli jotain repustaan ja yhtäkkiä Kariluoto tunsi, kuinka tämä tökki häntä kylkeen.

”Mmh?” Raottaessaan peittoaan hän näki edessään Riitaojan vesimukin ja elämän aikana tutuksi tulleen valkoisen pillerin kanssa.

”Mie vaan aattelin, että näistä saattaisi olla hyötyä.” Tämä osasi lukea tilannetta vallan hyvin. Oliko kaamea kankkunen oikeasti noin selkeästi nähtävissä?

”Kiitos, olet pelastava enkelini juuri nyt.”

Burana katosi elimistöön saman tien. Ehkä tästä vielä selvittäisiin. Kariluoto tarkasteli edessään seisovaa pitkää miestä, joka onneksi näytti jo huomattavasti pirteämmältä kuin heidän tullessaan karaokekuppilasta viime yönä. Totta puhuen tämä näytti säkenöivän oikein positiivista energiaa.

”Miten sinulla menee, oliko teillä mukava yö Lehdon kanssa? Ja anteeksi nyt vielä, jos jostain minun tekemästäni tai sanomastani tuli huono mieli.”

”Ei, ei, ei ollut teidän kenenkään syytä. Meillä on Lehdon kanssa vähän selvittämättömiä juttuja vaan takana ja mie taisin hiukan olla huppelissa itekin yöllä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.” Hän hymyili leveästi silmät tuikkien. Tämä ei viitsinyt sentään kertoa kaikkia yön yksityiskohtia, vaan totesi salamyhkäisesti:

”Meillä oli Lehdon kanssa oikein mukavaa sitten lopulta. Saanko mie kysyä, missä sie olit viime yön?” Tämä olisi kuvitellut, että tarkkana miehenä Kariluoto olisi palannut omaan hyttiinsä nukkumaan. Toisaalta hän oli ollut salaa tyytyväinen, että hytissä oli ollut hiljaista Rokan ja Sudenkin ollessa sikeässä unessa heidän uppouduttua Lehdon kanssa omiin touhuihinsa.

Kariluoto huokaisi syvään ja näytti entistä tuskastuneemmalta kuultuaan kysymyksen. ”Se on pitkä juttu.” Jollain tavalla toisaalta olisi tehnyt mieli kertoa kaikki, sillä viime yön tapahtumien jatkuva läpikäyminen omassa pääkopassa tuntui raskaalta taakalta kantaa yksin.

Riitaoja asetteli kätensä leuan alle ja hymyili rohkaisevasti. ”Kyllä mie jaksan kuunnella. Anna tulla vaan.”

Kariluodon ei auttanut muu kuin kertoa viime yön episodista. Toinen mies vaikutti jollain tavalla kovin luotettavalta, joten ehkä tälle uskaltaisi vähän avata sydäntään. Sylitanssin ja suutelun hän kertoi, mutta typerän rakkauden tunnustuksensa piti itsensä ja Koskelan salaisuutena. Tarinaa kertoessaan hän ei voinut katsoa Riitaojaa, vaan mumisi peittoonsa itsekseen. Yllättäen toinen ei kuitenkaan näyttänyt tuomitsevalta, vaan myhäili kertomuksen loputtua.

”No jos totta puhutaan, niin kyllä mie arvasin, että teillä on jotain.”

”Ai, kuinka niin?” Kariluoto kysyi järkyttyneenä.

”Sie et varmaan nähnyt, mutta kun olit laulamassa, niin Koskela tuijotti sinnuu koko ajan. Siis ihan koko ajan. Taisi sillä olla kyyneleitäkin silmissä vähäsen, vaikka se niin kovasti yritti olla vakavana. Sitten kun työ halasitte, niin kaikki näytti niin ilmiselvältä. Teistä kyllä huomaa, että ootte rakastuneita. Niin ihanaa, onneksi olkoon!” Riitaoja kuulosti siltä, että oli jo alkanut päässään suunnittelemaan heidän häätarjoilujaan.

”Hei hetkinen, älä nyt tuollaisia ala puhumaan. Enhän minä sanonut, että ollaan Koskelan kanssa mihinkään etenemässä. Tässä on sellainen ihan pikkuriikkinen mutka matkassa, että minähän olen jo parisuhteessa.” Tämän asian ääneen sanominen tuntui niin perin järkyttävältä. Kariluoto oli aina ihmetellyt ihmisiä, jotka pettivät puolisojaan häikäilemättömästi. Oliko hän nyt itse sitten syyllistynyt samaan? Ajatus sai syvän itseinhon valtaan ja hän huokaisi miljoonannen kerran niin väsyneenä koko soppaan. Pelkkä fyysinen krapula ei ollut näköjään tarpeeksi, vaan siitä oli muotoutunut myös moraalinen haaste.

”En kyllä voi vaan käsittää, mistä sellaisia höperöitä tunteita oikein viime yönä tupsahti. Kai se oli joku kännisekoilu tai sitten olen vaan ollut vähän liian yksinäinen viime aikoina. Minä en tosiaan tiedä.” Syvällä sisimmissään häntä vaivasi se, että pitkäaikainen parisuhde oli ollut viime aikoina melkoisen ailahtelevalla tolalla ja öinen romantiikka toisen kanssa tuntui olevan vain ajan kysymys hankalaan tilanteeseen. Tosin juuri nyt heillä oli Sirkan kanssa menossa parempi vaihe taas, mutta silti oli käynyt näin. Jotenkin Koskelan kanssa oli vain tuntunut niin lämpimältä ja kotoisalta.

Riitaoja näytti mietteliäältä. ”Siun täytyy tehdä niin kuin sydämmes sannoo.”

Niinpä. Juuri nyt Kariluodon sydän tuntui olevan kuitenkin liian sekaisin, että siitä saisi enää mitään tolkkua. Hän tiesi, että odotettavissa olisi kaksi valtavaa sotkua selvitettävänä sekä Koskelan että Sirkan kanssa. Siitä, miten ne ratkaisisi, hänellä ei ollut aavistustakaan. Pelottavan kontrolloimatonta.

”Nyt se ainakin sanoo, että pakko levätä tai muuten sekoan tämän krapulan ja ajatusteni kanssa. Jos nukahdan, niin herätä. Täytyy alkaa sitten valmistautua mitä pikimmiten sinne Tukholmaan lähtöön.”

Riitaoja nyökkäsi ja jätti kohteliaasti miesparan omaan rauhaansa.

”Huomenta, god morgon!” kaikui laivan kaksikielisen siivoojan robottimaisen ylipirteä aamuherätys.

Se herätti salamana lattialla epämukavasti makaavan Hietasen Ruususen unestaan. ”Mitä helvettii, onk Suamen ja Ruattin välil syttyn joku sota vai kui tääl tollai elämöidää?” Jähmeän puutuneilla lihaksillaan hän hilasi itseään pystyasentoon ja ihmetteli, miksi ihmeessä oli nukkunut lattialla, vaikka punkka olisi ollut aivan vieressä.

Rahikainenkin alkoi päästellä jonkinlaista murahtelua, joka todennäköisesti merkitsi heräämistä. Vaikka kuinka oli yrittänyt tätä välttää, krapula oli iskenyt salakavalasti häneenkin. Tähän ei auttaisi mikään muu kuin vanha kunnon korjaussarja. Senhän vanha sanontakin kertoi: sillä se lähtee, millä on tullutkin. Hän yritti silmiään siristellen etsiä Lammiota hytistä, mutta pettymykseksi tätä ei näkynyt missään. Hän muistikin yhtäkkiä tämän häipyneen ennen sammumista. Petturi.

Koskela kömpi viimeisenä ylös. Missä hän oli ja miksi oli näin kammottava jysäri? Rahikainen toisella puolella ja lattialla olevat viinapullot toivat muistoja mieleen. Ainiin, se perkeleen sininen viina, joka oli osoittautunut varsin kehnoksi ideaksi. Luojan kiitos hän ei sentään ollut haastanut riitaa kenenkään kanssa tai kellään ei ainakaan silmä näyttänyt olevan mustana näin äkkiseltään katsottuna.

”Jaaha, voisiko joku kertoa, mitäköhän täällä on oikein tapahtunut, kun hytti on kuin atomipommin jäljiltä ja Hietanenkin nukkunut lattialla hävityksen keskiössä?”

Törkyisen tunnelman kruunasi messevä mieshien haju ja ilma tuntui siltä, että sitä voisi leikata veitsellä. Likaisia vaatteita oli lattialla hujan hajan ja Hietasen avaama tonnikalapurkki haisi roskiksessa. Kalan ja hien hajun kombinaatio sai Koskelan voimaan entistäkin huonommin. Tosin hänen oli myönnettävä, ettei tässä itsekään ihan suihkunraikkaana kyllä oltu.

”An mul hetki aikaa muistel tätä koko soppaa, niin mää koitan kertoo sit.” Kyllä Hietanen tykkäsi kuppia ottaa, mutta ei yleensä ihan näin ollut käynyt. ”Mää en kyl ymmär, miten suus voi maistuuki niin pirust kissanpaska. Kauhia nälkäki olis, misäköhä se mun chilitonnikala on?” Kebab olisi nyt heikossa olotilassa jumalten ruokaa, mutta edes tonnikalakin kelpaisi ensiavuksi.

”Jos et nyt satu muistamaan, niin taisit sen ihan omasta päähänpistostasi laittaa minun evääkseni pullonpyörityksessä.” Totta tosiaan, pullonpyöritystä he olivatkin viime yönä pelanneet varsin kosteissa tunnelmissa. Koskela yritti muistella yksityiskohtia, mutta jotkut osaset tuntuivat olevan sankan sumun peitossa.

”Niin kuinkas se yö muuten sitten menikään loppujen lopuksi?”

”Mie annan kaks vihjettä ihan ilmatteeks: Kartsa ja sylitanssi.”

Mitä tuokin nyt sitten tarkoitti? Koskela koitti kovasti pähkäillä, mutta se sai hänen päänsä entistäkin kipeämmäksi.

”Kyllä sie kohta muistat”, Rahikainen sanoi ilkikurisesti ja jatkoi saman tien hänelle tärkeämpiin asioihin. ”Mut mie tästä lähenkin sitä Lammiota herättelemmöö. Nähään joskus, koettakkee selviytyy.” Hän paloi halusta päästä kiusaamaan krapulaista räppääjäänsä.

Rahikaisen lähdettyä kiireellä, Koskela alkoi mielessään koota palapelin palasia. Tosiaan, vähän outo tunnelma oli ollut heidän pelissään. Eikös Lammiokin ollut suuteluhommiin ruvennut? Ja mites se Kariluoto, mihin sekin oli kadonnut? Hän nuuhkaisi peittoaan, jossa ei ollut selkeästikään hänen omaa ominaishajuaan ja tutun hedelmäisen tuoksun myötä viime yön tapahtumia alkoi putkahdella päähän. Jaaha vai niin, se oli sitten semmoinen tanssi, joka johti lopulta siihen meidän suutelemisjuttuun. Jollain tavalla tapahtumat eivät tuntuneet edes niin järkyttäviltä kuin olisi ehkä pitänyt. Totta puhuakseen Koskela oli nauttinut yhteisestä yöstä lopulta hyvinkin paljon alun hämmennyksen jälkeen. Kariluoto sitä vastoin taisi olla poissa tolaltaan, kun oli noin haipakkaan liuennut pelipaikalta sanomatta mitään. Mitäköhän tämä oli sillä rakastumishöpinällään tarkoittanut? Ei auttaisi muu kuin kysyä myöhemmin suoraan.

Mäkilä oli luonnollisesti yksi harvoista, joita ei krapulan pirulainen vaivannut millään tavalla. Aina juhlien jälkeen tämä oli varsin tyytyväinen, ettei juonut ollenkaan alkoholia. Eipä tarvinnut sitten kohdata jälkiseurauksia. Yö oli sujunut melko rauhallisesti, sillä hän oli saanut olla yksikseen hytissä kuuntelemassa musiikkia ja podcasteja ennen nukahtamista. Myöhemmin Lahtinen ja Määttä olivat herättäneet hänet Lahtisen pauhatessa kiihtyneenä kovaan ääneen. Sen verran tämä oli ymmärtänyt, että ilmeisesti matkan johtajaporukka oli jatkanut juopottelua vielä Koskelan hytissä. Sitä hän oli aamulla ihmetellyt, ettei Lammio ollut ilmestynyt tänne takaisin yön aikana. Ei mennytkään kauaa, kun oveen koputettiin ja Rahikainen oli Kuoviaan jo kuikuilemassa.

”Ei ole kyllä näkynyt. Oletko nyt ihan varma, että se oli tänne tulossa sieltä teidän pippaloista?” Mäkilän mielestä koko juttu kuulosti epäilyttävältä. Eihän särmikäs Lammio nyt voinut noin vain hävitä kuin pieru Saharaan.

”Juujuu, silleen se sanoi. En mie tiiä, mihin muuallekaan se olis mennyt.” Rahikainen oli pettynyt, ettei ollut löytänyt etsimäänsä. Noh, josko se sitten olisi kuitenkin eksynyt toiseen hyttiin. Hän päätti käydä kysymässä Riitaojalta ja Lehdolta, mutta samanlainen vastaus tuli sieltäkin. Nyt alkoi jo orastavasti huolestuttaa.

Koskela haroi hiuksiaan ihmeissään kuullessaan Lammion katoamistempusta. ”Eipä auta kai muu kuin kerätä väki kokoon ja lähteä etsimään. Ainakin nyt ensin täytyy varmistua, ettei mitään pahempaa ole sattunut. Voisi sieltä infotiskiltäkin kysyä, ovatko nähneet miestä aamun aikana. Jos se olisi vaan yksin johonkin lähtenyt hortoilemaan ja sammunut.”

”Eipä oo kyl mitenkään sen miekkosen tapaista.”

”No ei ol kyl tosiaankaan, mut tääl on kaikkee sukkelaa muutenkin tapahtunu. Mää en kyl ymmär, miten täsä porukas yhessäki päiväs voidaan saad näin pali aikaiseks.” Hietasta puistatti vieläkin mielikuva Kariluodosta keikistelemässä haarat levällään Koskelan sylissä. Toivottavasti se oli ollut vain känninen hairahdus ja Koskela keskittyisi Kariluodon haaravälin sijaan olemaan vastaisuudessa oma järkevä itsensä. ”Ja ny viäl Lammioki on kadonnu ku paraski Copperfieldi. Pahint täsä on se, et se o vähä niinku vastuus meijän kuljetuksest. Mitä me sit tehään, jos ei äijää kerta kaikkiaan vaan löydy?” Siinä oli hyvä kysymys. Rahikaista tosin huoletti jokin aivan muu kuin pelkästään bussimatkan epäonnistuminen. Ehkä sininen viina yhdistettynä pullonpyöritykseen oli sittenkin ollut liikaa heidän kuskilleen.

Koko eritasoista krapulaa poteva porukka saatiin koottua suuretsintöihin mukaan. Nolostunut Kariluoto yritti pysyä mahdollisimman kaukana Koskelasta ja tahallaan lähti toiselle puolelle laivaa etsintäpartioihin. Mitäköhän vanhemman miehen päässä oli liikkunut aamun aikana? Muistikohan tämä viime yön tapahtumien yksityiskohdat? Kariluoto olisi palanut halusta tietää, muttei tosiaankaan uskaltanut kysyä. Uutta päänvaivaa aiheutti bussikuskin mystinen katoaminen ja se ei tehnyt oloa yhtään sen hilpeämmäksi.

Kaikki mahdolliset paikat koluttiin läpi. Oli käyty jopa koputtelemassa lukiolaisten hyttiin, jossa Hietanen oli vitsejään aikaisemmin kertonut, mutta ei ollut miestä sielläkään nähty. Koskela kävi infotiskiltä tiedustelemassa, jos Lammio olisi havaittu hortoilemassa yksikseen käytävillä tai ulkokannella. Jokseenkin oli tosin vaikea keksiä mitään spesiaaleja tuntomerkkejä tälle, mutta onneksi Rahikaisella oli miehestä lukuisia kuvia puhelimessaan viime yön tunnelmissa. Tuntomerkeistä huolimatta mitään uutta tietoa ei saatu. Tilanne alkoi vaikuttaa melko toivottomalta.

”Vaan on se mystinen juttu, että Lammiokin niin vain meni ja katosi”, Määttä pohdiskeli ääneen koko porukan istuessa synkeänä aulassa.

”Mahtaakohan löytyä elävänä edes koko ukkoa enää”, aina yhtä positiivinen Lahtinen vastasi kuivasti.

”Elä nyt piruja maalaile seinille. Ehkä se on vaan jotakin säätänyt ja lähtenyt jonkun toisen porukan mukkaan. Vaan eipä myö voida tietää, miten se yleensä humalassa käyttäytyy.”

Vuokratyöfirman thaimaalainen siivooja oli juuri aloittelemassa työvuoroaan. Tämä ei ollut ehtinyt kovin kauaa olemaan vielä Suomessa ja ihmetteli vierasta kulttuuria kovasti. Vaikutti siltä, että erityisesti laivalla jähmeät ja tylyt suomalaiset tuntuivat menettävän kaiken kontrollinsa alkoholin vaikutuksen alaisina. Häntä hieman jopa pelotti liian tuttavalliset äänekkäät humalaiset, joita oli joutunut jo lukuisia kertoja kohtaamaan. Sellainen käytös tulkittaisiin kotimaassa äärimmäisen häpeälliseksi.

Hän asteli omissa ajatuksissaan kohti liinavaatevarastoa. Hieman jännitti, mitä kummallisuuksia hyteistä vielä löytyisi, sillä jo vain muutaman työpäivän perusteella niistä oli paljastunut ties mitä ihmiselämän synkimpään kastiin kuuluvaa eritettä ja tavaraa. Näistä kulttuurille ominaisista piirteistä ei firman perehdytyksissä kyllä oltu kerrottu mitään.

Avatessaan liinavaatevaraston sieltä tömähti nenään tympeä haju, joka ei tällä kertaa tullut pelkästään teollisesta pesuaineesta. Olipa kummallista. Nyt alkoi olla jo paha aavistus koko hommasta. Henkeään pidätellen siivoojaparka kuitenkin uskalsi sytyttää valot ja kiljaisi sen jälkeen kuuluvasti pudottaen kädessä olleet siivousvälineensä kolisten.

Varastossa makasi tuntematon nuorehko mieshenkilö lattialla omituisessa mytyssä. Tämä yritti mumista jotain huomattuaan naisen, mutta puhe kuulosti vain mystiseltä korinalta aivan kuin tämä otus olisi tullut ulkoavaruudesta. Yleensä aina niin särmässä järjestyksessä olevat lakanat ja tyynyliinat olivat hujan hajan ja yltä päältä sinisessä mönjässä, joka saattoi olla oksennusta. Siivooja ei kyennyt jäämään enää selvittämään tilanteen yksityiskohtia, vaan lähti niin lujaa kuin kintuistaan pääsi juoksemaan käytävällä huutaen samalla apua. Kyllä hän oli kuullut ja nähnyt, että suomalaiset olivat outoja, mutta nyt tuli mitta jo lopullisesti täyteen.

Meluava siivooja kiinnitti myös konekiväärikomppanian poikien huomion. ”Nyt tais tyttö nähäp’ aaveen, ei kukkaan tollain muuten kiljuis”, Rokka totesi ihmeissään. Rahikainen nousi siltä istumalta ja lähti kohti käytävää, josta siivooja oli juuri tullut. Jokin intuitio sai hänet aavistelemaan, että tämä skenaario liittyisi jollain tavalla heihin. Oikeassa tämä olikin, sillä liinavaatevaraston ovi oli jäänyt auki ja sama karmea näky kohtasi Rahikaisen kuin siivoojan äsken: Lammio makaamassa mykyrässä, eritteiden keskellä, liinavaatteiden seassa. Rahikaisen oli pakko tarkistaa, että mies oli varmasti vielä hengissä ja lähti sen jälkeen äkkiä hakemaan muita poikia.

”Vaan löytyipä mies sitten vihdoin ja jotenkuten elävien kirjoissa.”

”Etanoli lisää aivoissa dopamiinin ja endorfiinien eritystä, estää NMDA-reseptoreita sekä aktivoi GABA-A-reseptoreita. Etanolin hapettuessa elimistössä syntyy asetaldehydiä, joka on elimistölle myrkkyä aiheuttaen pahoinvointia”, Honkajoki pähkäili humaltumisen kemiaa.

”Ei jumalauta ole todellista…pitäis siirtyä autokannelle niinku nyt ja kuski makaa vällyjen seassa kuin mikäkin vauva tuossa kunnossa.” Lahtinen ei jaksanut enää edes yrittää pidätellä negatiivisuuttaan. ”Ja mistä helvetistä tuota sinistä tavaraa on noin paljon tullut joka puolelle?”

Jo valmiiksi ankeassa mielentilassaan Kariluodolla alkoi pokka pettää lopullisesti. Myös krapula ja moraalinen paha olo tekivät miehestä normaaliakin tunteellisemman. Jostain syystä hän ajatteli olevansa jotenkin syypää tähän epäonniseen tilanteeseen. Matkanjärjestäjänä oli kuitenkin vastuussa reissun sujumisesta ja nyt oli sitten tullut tällainen koettelemus vastaan. Kaikki se vaiva oli johtanut siihen, jota Kariluoto pelkäsi eniten maailmassa: epäonnistumiseen.

”Voi vitun vitun vitun vitun vittu!” tämä alkoi huutaa, pään hakatessa seinään samassa tahdissa sanojen kanssa.

Koskelalle tuli itsellekin paha mieli, kun toinen noin teatraalisesti otti tilanteen Ei tämä nyt hänen vikansa sentään millään tavalla ollut. Koskela oli pannut merkille, että nuorempi mies oli vältellyt häntä koko aamun, mutta päätti silti ottaa riskin ja otti Kariluodon syleilyynsä. Pakko tuo oli saada rauhoittumaan.

Muukin porukka oli lohduttomissa atmosfääreissä. Tyssäisikö matka nyt tähän? Miten ihmeessä he saisivat bussin ulos laivasta?

”Tuo ukko o tähän kaikkeen syypää!” Rokka karjui osoittaen varastossa makaavaa myttyä. Hän oli aina inhonnut Lammiota ja nyt oli hyvä syy kaataa kaikki henkilökohtainen kauna tämän päälle.

”Ei täsä mittään syyllissi ol järkevä osotel. Nyt täytyy sit vaa keksii jottai muut”, Hietanen sanoi kuin maansa myyneenä. Tätä matkaa oli jo kauan odotettu ja hän ei mitenkään suostunut uskomaan, että se tällaisen takia menisi kokonaan pieleen.

Kaikki katsoivat anelevasti Koskelaan.

”Enpä minä oikein tiedä. Varmaan palataan Turkuun ja toivotaan että Lammio on illalla ajokunnossa. Täytyy vaan varmistaa, onko se bussi sitten jonkun tiellä siellä autokannella. Jos on, niin ei kyllä aavistustakaan mitä tehdään”, tämä totesi murheellisesti samalla silitellen Kariluodon hiuksia. Missä tahansa muussa tilanteessa joku olisi saattanut ihmetellä intiimin näköistä lohduttelua, mutta kukaan ei jaksanut nyt välittää. Oli muutakin ajateltavaa.

Riitaojakin parkui tilanteen lohduttomuutta ja Lehto alkoi muistuttaa entistä vihaista itseään. ”Saatana soikoon, olin satavarma, että Kuovin ottaminen mukaan olisi paskin idea koskaan. Toivottavasti tästä nyt sitten opitaan jotain!”

Pisteenä i:n päälle kajahti kuulutus:

”Peräniemen liikenteen bussin, rekisterinumero TUN-754, kuskia odotellaan autokannelle, kiitos!”

”Voi perkele…” kuului epätoivon huudahdus yhdestä suusta. Aika alkaisi loppumaan ja olisi pakko keksiä, miten edettäisiin.

”No jos mie ajan sitä saatanan bussii, eihän sitä kortil ajeta muutenkaan. On sitä kaiken mualimon rekkoja sun muita koeteltu ennenkin”, Rahikainen ehdotti epätoivoisesti omaa ratkaisuaan.

”Ei ny helvetis mittää laittomuuksii alet harrastaa, se täst viäl puuttuiski!”

Koskelan olisi nyt pakko toimia. Tämä kuiskasi Kariluodolle vielä jotain ja oli juuri irrottautumassa syleilystään, kun samassa väkijoukon perältä ilmestyi anteeksipyytelevän näköinen hahmo, jonka kaikki olivat taas unohtaneet.

”Anteeksi kun näin tulen tähän keskeyttämään…mutta ei tainnut tulla aikaisemmin puheeksi, että minulla on kyllä DE-kortti…seurakunnan porukoita olen joskus kuskannut bussireissuilla. Kun tuo Lammio nyt on tuollaisessa kunnossa, niin jos haluatte, kyllä minä voin siellä Tukholmassa tänään ajaa. Päästään tästä sitten eteenpäin.”

Hetken kaikki olivat hiljaa prosessoiden äsken kuultua. Kariluoto nosti hitaasti päänsä Koskelan kainalosta ja hivuttautui aivan äsken puhuneen henkilön eteen. Tämä tarkasteli miestä krapulan ja itkun punoittamilla silmillään.

”N-niin tuota…voitko vielä toistaa mitä äsken sanoit?”

”Että kyllä minä voin sitä bussia ajaa ja minulla on siihen ihan oikea ajokorttiluokkakin olemassa.”

Kariluodon kasvot vääntäytyivät taas itkuun, mutta tällä kertaa eri syystä kuin hetki sitten. ”Mäkilä…sinä olet pelastanut tämän reissun, kiitos ja vielä tuhannesti KIITOS!” Samassa hän halasi ujoa miestä niin lujasti, ettei tämä meinannut saada henkeä. ”Me olemme kaikki sinulle palveluksen velkaa!”

Tapahtumaa ilakoitiin hetken ja sen jälkeen alkoivat asiat mennä täyttä häkää eteenpäin. Matka olisi vielä pelastettavissa ja se oli saanut miehiin uutta toiveikkuutta.

”Noniin, tämä on hieno juttu, eli matka jatkuu taas! Jos me menemme Mäkilän kanssa nyt sinne autokannelle, niin hoidatteko muut Lammion täältä pois? Tavataan sitten parkkipaikalla kohta.”

Koskelan annettua käskynsä Rahikainen otti Lammion päävastuulleen ja yritti saada tapauksesta jotain tolkkua. Heikossa hapessa oleva mies ei kuitenkaan jostain syystä kyennyt puhumaan selkeästi, mutta sen verran selvää saatiin, että tämä oli venäyttänyt jalkansa niin pahasti, ettei pystynyt nousemaan omin avuin ylös. Lammiolla olisi kyllä paljon selitettävää ja anteeksipyydettävää kun tokenisi. Jotain oli selkeästi käynyt viime yönä, sillä ei kai pelkkä sininen viina nyt noin pahaan kuntoon voinut viedä?

Lisäkäsiksi tulivat vielä Hietanen, Kariluoto ja Määttä ja neljän miehen voimin mies saatiin varastosta ulos. Joukkio kantoi Lammiota kuin rintamalla haavoittunutta. He herättivätkin melkoista huomiota, mutta uteliaiden katseista ei nyt jaksettu välittää sen enempää. Kaikki olivat vain niin äärimmäisen helpottuneita, että matka saatiin jatkumaan lopulta.

Lapset osoittelivat outoa miessakkia ihmeissään.

”Isi, onko tuo mies juonut sitä aikuisten ilojuomaa, josta sinäkin aina alat laulamaan rumia niin että äiti suuttuu?”

”Noh, mennääs sitten,” isä vastasi häkeltyneenä 5-vuotiaan poikansa nokkeluudesta. Lasten suusta pääsi turhankin usein karu totuus.

Ei siinäkään vielä kaikki, sillä infotiskin nainen lähestyi uhkaavasti Lammiota kantavaa poppoota nyrpeä ilme kasvoillaan.

”Oliko tämä nyt se kadonnut mies, jonka meidän siivoojamme löysi liinavaatevarastosta?”

”Juu, sepä se.”

”Kuulkaas, tämä ei nyt jäänyt tähän, sillä meillä on vielä asioita selvitettävänä. Osa varastosta ja liinavaatteista ovat menneet aivan piloille oksennuksesta ja lisäksi saatoimme menettää juuri aloittaneen siivoojamme. Tämä tahraa myös laivayhtiömme mainetta työnantajana. Kuinka ajattelitte korvata aiheuttamanne vahingon ja kärsimyksen?” Varasto oli ollut varsin vastenmielisen näköinen ja laivan työntekijä ei voinut käsittää, mitä tämä miesporukka oli oikein säätänyt viime yönä.

Lammio laskettiin hetkeksi maahan ja Kariluoto alkoi kaivaa lompakkoaan.

”Minä voin maksaa koko homman heti.” Muut olivat järkyttyneitä. Tässä nyt puhuttiin kuitenkin vähän suuremmista summista kuin Rahikaisen hajuvesisekoilun 60 eurosta.

Kariluoto lähti hetkeksi takahuoneeseen laivan työntekijän kanssa. Tuota pikaa yhdellä Visan vingutuksella koko porukka oli päässyt ulos tästä sotkusta. Hietanen ei voinut käsittää, miten maksumies oli voinut suhtautua tilanteeseen kuin olisi juuri ostanut vain pari karkkipussia.

”Hei ei sun sitä ois tarvinnu ottaa niskoilles, kyl me kaik täsä ollaan ihan yht pali kuses. Me kerätään joku kolehti sit sul ja Lammio tiätyst maksaa eniten. Ei tää tunnu ny kauhian reilult.” Hietanen ei uskaltanut edes kysyä, millaisista summista puhuttiin, mutta todennäköisesti monesta sadasta eurosta.

Kariluoto viittasi kuitenkin kintaalla koko tilanteeseen. ”Anna olla. Pääasia on, että päästään täältä nyt mahdollisimman äkkiä vaan pois. Katsotaan sitten myöhemmin, kuka korvaa ja mitä.” Tällä ei selkeästikään ollut pikkurahan puutetta, vaikkei hän varakkuudellaan halunnut leijua.

Ikuiselta tuntuvan odottelun jälkeen Kaarna onnistui ohjaamaan aluksensa turvallisesti satamaan ja päästiin vihdoin tekemään lähtöä. Risteilyväki antoi kohteliaasti tilaa haavoittuneelle ja hänen saattueelleen. Hietanen huomasi ilokseen vielä karaokekuppilassa tavatun Veran ja yritti tervehtiä tätä kauneinta hymyään vilauttaen. Nainen kuitenkin käänsi katseensa häpeillen sivuun. Mitä ihmettä tuolle miehelle oli tapahtunut, jota he nyt kantoivat? Suorastaan vastenmielinen näky. Luojan lykky, ettei hän ollut hairahtanut lähtemään tuon pöljän turkulaisen ja tämän vielä pöljempien kavereiden matkaan eilen illalla. Ties mitä siitäkin olisi seurannut.

#ahvenasquad #tuntematon sotilas #tuntematon sotilas 2017 #tuntematon risteily #krapula #morkkis #sininen oksennus #voin luvata että #kolmiodraama syntyy #hitaasti mutta varmasti #mulla on jatko-osa ideoita #stay tuned #mitä lammiolle oikein tapahtui?#selviää seuraavassa osassa #buahahah

24 notes · View notes