#mitä lammiolle oikein tapahtui?

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.9

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Parituksia alkaa hahmottua, kun reissu etenee ja välit lämpenevät.

Varoitukset: Paljon kiroilua, krapulaa (myös moraalista) sekä pientä angstia.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Yhdeksännessä osassa herätään krapulassa ja koetaan pieniä haasteita matkan jatkumisen suhteen.

Tuntematon risteily osa 9: Henrik Copperfield

Kariluoto siirsi jähmeän käsivarren varovasti sivuun, mikä oli painanut nenää kasaan ikävästi. Selkä ja niska olivat jumissa ja koko kroppaan sattui julmetusti. Siitä huolimatta hän päätti nousta istumaan. Se osoittautui surkeaksi päätökseksi, sillä samassa vihlova päänsärky tuntui lävistävän koko aivokuoren. Krapulaan voi kuolla tai siltä se ainakin nyt tuntui. Näin kokonaisvaltainen paha olo oli ollut viimeksi vinoon kasvaneen viisaudenhampaan haastavan poisto-operaation jälkeen. Ainoa ero oli se, että tällä kertaa naama ei ollut turta. Turpaan ei siis ainakaan oltu saatu. Jotain positiivista sentään.

Aivan tuota pikaa, ehkä johtuen kivusta tai liian nopeasta noususta, hänen oli pakko rynnätä vessaan ennätysvauhtia parilla harppauksella. Sisäelimet huusivat hoosiannaa ja poltteleva myrkky oli saatava ulos elimistöstä sillä sekunnilla. Onnekseen oksennus ehti sentään vessanpyttyyn saakka, sillä vapisevassa olotilassa lattian luuttuaminenkin olisi tuntunut liian suurelta fyysiseltä suoritteelta. Hän tutkaili juuri sisältään tullutta tavaraa, joka oli kauhuksi kirkkaan sinistä. Mitä ihmettä? Hetken aprikoituaan hän muisti, että oli juonut outoa värikästä viinaa melko monta shottilasillista yön aikana. Yhdestä asiasta hän oli nyt täysin varma: väkeviin ei enää tällä reissulla koskettaisi, varsinkaan Rahikaisen tarjoamina.

Kariluoto huljutteli naamaansa jääkylmällä vedellä. Vaikka heikotti, oksentaminen oli sentään tehnyt olosta jotenkuten kohtalaista ja ajatukset lähtivät käyntiin takellellen. Hän vilkaisi itseään peilistä: silmät olivat verestävän punaiset ja naama kalpeampi kuin laivan lakanat. Siinä tuijotellessaan ankeaa peilikuvaansa hän alkoi jäsennellä illan ja yön tapahtumia. Karaokebaarista hän muisti kaiken, sillä eihän siellä oltu kuin korkeintaan mukavassa nousuhumalassa. Hän oli laulanut ja oli ollut hauskaa. Siitä he olivat sitten ilmeisesti Rahikaisen ideasta siirtyneet Koskelan hyttiin.

Koskela.

Sydän hypähti pari ylimääräistä kierrosta, kun tuon tutun miehen nimi piirtyi hänen mieleensä. Pienin askelin palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen ja hän muisti Hietasen vitsit, sekä Lammion suudelman, joka oli saanut Rahikaisen vaivaantuneeksi.

Suudelma.

Tuostakin sanasta tuli jotenkin kutkutteleva olo.

Pohdiskellessa käsi hieroi samalla jo hetken häirinnyttä kipeää kohtaa reidessä. Hän raotti housujaan ja näki siinä hieman turvoksissa olevan tummuneen kohdan. Muistoja alkoi tulla mieleen yhä vain enemmän. Hitaasti hän kohotti päänsä kauhusta vieläkin kalpeampana ja tuijotti suoraan punaisiin silmiinsä peilin kautta. Voi helvetti.

Aivot esittelivät yön intensiiviset tapahtumat kuin elokuvatrailerin konsanaan. Hän näki itsensä tekemässä kärrynpyörää eroottisen tanssinsa loppuhuipennuksena ja muisti kolauttaneensa jalkansa johonkin. Tämän jälkeen hän oli sumuisissa olotiloissa istunut Koskelan syliin. Miksei kukaan ollut silloin sanonut mitään? Sitten oli tapahtunut jotain outoa, jonka seurauksena hän oli suudellut toista miestä ahnaasti aivan kuin siinä ei olisi ollut mitään epätavallista. Eikä vain kerran, sillä he olivat olleet siinä melko hyvän tovin ja olipa kielikin tainnut käväistä suutelun kohteen suussa. Kliimaksina oli vielä päässyt ulos jokin haparoiva rakkaudentunnustuskin Koskelalle. Voi vitun vittu.

Hengitys salpautui lisää jokaisen muiston kohdalla. Missään välissä ei Koskela ollut ainakaan vastustellut yhteistä aktiviteettia ja lopulta he olivatkin nukkuneet lusikassa hädin tuskin 80cm leveässä punkassa, sillä Kariluoto oli hukannut yön tiimellyksessä avainkorttinsa. Ei siis ihme, että paikat olivat vähän kipeinä. Luojan tähden he sentään olivat sammuneet heti, sillä Kariluoto ei uskaltanut edes ajatella, mitä olisi vielä voinut tapahtua siitä eteenpäin. Hän oli menettänyt kaiken itsehillintänsä. Se ei saisi toistua missään nimessä enää.

Kariluoto vilkaisi kelloaan: se oli 6:30. Enemmänkin liskodiskoa muistuttanut nukkuminen ei ollut ehtinyt kestää kolmeakaan tuntia ja virallinen herätys olisi jo puolen tunnin päästä. Raitis ilma voisi olla mainio idea juuri nyt ja sen jälkeen voisi lukittautua omaan hyttiin piiloon Koskelalta.

Toisaalla Riitaoja oli herännyt jo aikaisin lukemaan. Hänen oli ollut pakko siirtyä lattialle kesken unien, sillä Lehto oli vallannut koko pienen laivapunkan itselleen. Eipä se kyllä haitannut, sillä pääasia oli, että oli saanut viettää yön Keninsä vieressä. Nyt saisi hetken vielä rauhassa kikatella älyvapaille fanifiktioille muun hyttiväen kuorsatessa sikeästi. Menossa oli ”My Bloody Venture”-niminen tarina, jossa Twilightin hahmot lähtevät yhdessä roadtripille ja koko homma päättyy häiriintyneeseen kolmiodraamaan ihmisen, vampyyrin ja ihmissuden välillä. Se toi jollain oudolla tavalla mieleen tämän heidän ekskursionsa.

Saavuttuaan yöllä takaisin hyttiin Riitaoja oli ollut kovin poissa tolaltaan ja Lehto ei ollut löytänyt oikeita sanoja, vaikka oli kovasti yrittänyt pohtia ratkaisua tilanteeseen. Tämä olikin päättänyt yrittää helpottaa toisen oloa omalla tavallaan. Alun pienestä silittelystä ja kaulailuista he olivat siirtyneet pikkuhiljaa tosipuuhiin. Rauhallisen lempeä seksi minikokoisessa punkassa oli ollut juuri sitä, mitä Riitaoja oli tarvinnut rauhoittuakseen. Lopuksi he olivat yhdessä hihitellen käyneet mahdollisimman hiljaa suihkussa ja kääriytyneet toisiinsa.

Pariskunta paloi halusta puhua toistensa kanssa asiat halki, mutta viime yö ei ollut sopiva hetki vielä siihen. Lehto oli vaatinut ehdottomasti, että molempien tulisi olla selvinpäin. Riitaoja oli varma, että kohta olisi oikea aika ottaa seuraava askel ja jollain tasolla virallistaa suhde. Hän ei tosin vain tiennyt, missä ja miten ottaisi asian puheeksi. Eiköhän sopiva hetki tulisi viikonlopun aikana vielä vastaan.  

Yhtäkkiä hänen pohdintansa keskeytti ovelta kuuluva vieno koputus. Kuka tähän aikaan oikein kaipasi tänne? Hetken epäröityään Riitaoja hiippaili avaamaan oven. Toivottavasti koputtaja ei onnistuisi herättämään hytin muuta väkeä.

”Huomenta”, Kariluoto sanoi vaisusti ovenraosta.

”No h-huomenta vaan.” Riitaoja ei tiennyt, kuinka reagoisi, sillä toinen näytti siltä kuin olisi jäänyt panssarivaunun alle. Tämä jäikin katselemaan ovella seisovaa etäisesti Kariluotoa muistuttavaa kummitusta silmät sepposen selällään.

Toinen mies rykäisi kiusallisen tarkastelun jatkuttua liian pitkään. ”Tuota, olisiko mahdollista päästä sisälle, minulla on tavarat täällä vielä.”

”No juu, totta kai, anteeksi vaan!” Niin tosiaan, nyt vasta Riitaoja tajusi, että Kariluotohan oli alun perin ollut heidän hytissään. Mitä oli oikein tapahtunut ja missä tämä oli viime yön viettänyt? Nyt ei kuitenkaan kehdannut pommittaa toista kysymyksillä, sillä tämä näytti niin nuutuneelta.

Päästyään sisään Kariluoto sai itsensä ängettyä viimeisillä voimillaan yläpunkalle. Hän veti teolliselta pesuaineelta haisevan peiton korvilleen ja asettautui mahdollisemman pieneksi mytyksi, sillä juuri sellaiselta nyt tuntui. Jos yrittäisi muuttua näkymättömäksi, voisiko olla mahdollista kadota maan päältä? Valitettavasti se taisi kuitenkin olla fysikaalinen mahdottomuus. Onneksi olisi vielä hetki armonaikaa koittaa unohtaa yön sekoilut, sillä laiva olisi alkuperäisestä aikataulusta kaksi tuntia myöhässä. Ehkä Kaarna oli jäänyt ihailemaan Ahvenanmaan maisemia pimeydessä.

Riitaoja rapisteli jotain repustaan ja yhtäkkiä Kariluoto tunsi, kuinka tämä tökki häntä kylkeen.

”Mmh?” Raottaessaan peittoaan hän näki edessään Riitaojan vesimukin ja elämän aikana tutuksi tulleen valkoisen pillerin kanssa.

”Mie vaan aattelin, että näistä saattaisi olla hyötyä.” Tämä osasi lukea tilannetta vallan hyvin. Oliko kaamea kankkunen oikeasti noin selkeästi nähtävissä?

”Kiitos, olet pelastava enkelini juuri nyt.”

Burana katosi elimistöön saman tien. Ehkä tästä vielä selvittäisiin. Kariluoto tarkasteli edessään seisovaa pitkää miestä, joka onneksi näytti jo huomattavasti pirteämmältä kuin heidän tullessaan karaokekuppilasta viime yönä. Totta puhuen tämä näytti säkenöivän oikein positiivista energiaa.

”Miten sinulla menee, oliko teillä mukava yö Lehdon kanssa? Ja anteeksi nyt vielä, jos jostain minun tekemästäni tai sanomastani tuli huono mieli.”

”Ei, ei, ei ollut teidän kenenkään syytä. Meillä on Lehdon kanssa vähän selvittämättömiä juttuja vaan takana ja mie taisin hiukan olla huppelissa itekin yöllä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.” Hän hymyili leveästi silmät tuikkien. Tämä ei viitsinyt sentään kertoa kaikkia yön yksityiskohtia, vaan totesi salamyhkäisesti:

”Meillä oli Lehdon kanssa oikein mukavaa sitten lopulta. Saanko mie kysyä, missä sie olit viime yön?” Tämä olisi kuvitellut, että tarkkana miehenä Kariluoto olisi palannut omaan hyttiinsä nukkumaan. Toisaalta hän oli ollut salaa tyytyväinen, että hytissä oli ollut hiljaista Rokan ja Sudenkin ollessa sikeässä unessa heidän uppouduttua Lehdon kanssa omiin touhuihinsa.

Kariluoto huokaisi syvään ja näytti entistä tuskastuneemmalta kuultuaan kysymyksen. ”Se on pitkä juttu.” Jollain tavalla toisaalta olisi tehnyt mieli kertoa kaikki, sillä viime yön tapahtumien jatkuva läpikäyminen omassa pääkopassa tuntui raskaalta taakalta kantaa yksin.

Riitaoja asetteli kätensä leuan alle ja hymyili rohkaisevasti. ”Kyllä mie jaksan kuunnella. Anna tulla vaan.”

Kariluodon ei auttanut muu kuin kertoa viime yön episodista. Toinen mies vaikutti jollain tavalla kovin luotettavalta, joten ehkä tälle uskaltaisi vähän avata sydäntään. Sylitanssin ja suutelun hän kertoi, mutta typerän rakkauden tunnustuksensa piti itsensä ja Koskelan salaisuutena. Tarinaa kertoessaan hän ei voinut katsoa Riitaojaa, vaan mumisi peittoonsa itsekseen. Yllättäen toinen ei kuitenkaan näyttänyt tuomitsevalta, vaan myhäili kertomuksen loputtua.

”No jos totta puhutaan, niin kyllä mie arvasin, että teillä on jotain.”

”Ai, kuinka niin?” Kariluoto kysyi järkyttyneenä.

”Sie et varmaan nähnyt, mutta kun olit laulamassa, niin Koskela tuijotti sinnuu koko ajan. Siis ihan koko ajan. Taisi sillä olla kyyneleitäkin silmissä vähäsen, vaikka se niin kovasti yritti olla vakavana. Sitten kun työ halasitte, niin kaikki näytti niin ilmiselvältä. Teistä kyllä huomaa, että ootte rakastuneita. Niin ihanaa, onneksi olkoon!” Riitaoja kuulosti siltä, että oli jo alkanut päässään suunnittelemaan heidän häätarjoilujaan.

”Hei hetkinen, älä nyt tuollaisia ala puhumaan. Enhän minä sanonut, että ollaan Koskelan kanssa mihinkään etenemässä. Tässä on sellainen ihan pikkuriikkinen mutka matkassa, että minähän olen jo parisuhteessa.” Tämän asian ääneen sanominen tuntui niin perin järkyttävältä. Kariluoto oli aina ihmetellyt ihmisiä, jotka pettivät puolisojaan häikäilemättömästi. Oliko hän nyt itse sitten syyllistynyt samaan? Ajatus sai syvän itseinhon valtaan ja hän huokaisi miljoonannen kerran niin väsyneenä koko soppaan. Pelkkä fyysinen krapula ei ollut näköjään tarpeeksi, vaan siitä oli muotoutunut myös moraalinen haaste.

”En kyllä voi vaan käsittää, mistä sellaisia höperöitä tunteita oikein viime yönä tupsahti. Kai se oli joku kännisekoilu tai sitten olen vaan ollut vähän liian yksinäinen viime aikoina. Minä en tosiaan tiedä.” Syvällä sisimmissään häntä vaivasi se, että pitkäaikainen parisuhde oli ollut viime aikoina melkoisen ailahtelevalla tolalla ja öinen romantiikka toisen kanssa tuntui olevan vain ajan kysymys hankalaan tilanteeseen. Tosin juuri nyt heillä oli Sirkan kanssa menossa parempi vaihe taas, mutta silti oli käynyt näin. Jotenkin Koskelan kanssa oli vain tuntunut niin lämpimältä ja kotoisalta.

Riitaoja näytti mietteliäältä. ”Siun täytyy tehdä niin kuin sydämmes sannoo.”

Niinpä. Juuri nyt Kariluodon sydän tuntui olevan kuitenkin liian sekaisin, että siitä saisi enää mitään tolkkua. Hän tiesi, että odotettavissa olisi kaksi valtavaa sotkua selvitettävänä sekä Koskelan että Sirkan kanssa. Siitä, miten ne ratkaisisi, hänellä ei ollut aavistustakaan. Pelottavan kontrolloimatonta.

”Nyt se ainakin sanoo, että pakko levätä tai muuten sekoan tämän krapulan ja ajatusteni kanssa. Jos nukahdan, niin herätä. Täytyy alkaa sitten valmistautua mitä pikimmiten sinne Tukholmaan lähtöön.”

Riitaoja nyökkäsi ja jätti kohteliaasti miesparan omaan rauhaansa.

”Huomenta, god morgon!” kaikui laivan kaksikielisen siivoojan robottimaisen ylipirteä aamuherätys.

Se herätti salamana lattialla epämukavasti makaavan Hietasen Ruususen unestaan. ”Mitä helvettii, onk Suamen ja Ruattin välil syttyn joku sota vai kui tääl tollai elämöidää?” Jähmeän puutuneilla lihaksillaan hän hilasi itseään pystyasentoon ja ihmetteli, miksi ihmeessä oli nukkunut lattialla, vaikka punkka olisi ollut aivan vieressä.

Rahikainenkin alkoi päästellä jonkinlaista murahtelua, joka todennäköisesti merkitsi heräämistä. Vaikka kuinka oli yrittänyt tätä välttää, krapula oli iskenyt salakavalasti häneenkin. Tähän ei auttaisi mikään muu kuin vanha kunnon korjaussarja. Senhän vanha sanontakin kertoi: sillä se lähtee, millä on tullutkin. Hän yritti silmiään siristellen etsiä Lammiota hytistä, mutta pettymykseksi tätä ei näkynyt missään. Hän muistikin yhtäkkiä tämän häipyneen ennen sammumista. Petturi.

Koskela kömpi viimeisenä ylös. Missä hän oli ja miksi oli näin kammottava jysäri? Rahikainen toisella puolella ja lattialla olevat viinapullot toivat muistoja mieleen. Ainiin, se perkeleen sininen viina, joka oli osoittautunut varsin kehnoksi ideaksi. Luojan kiitos hän ei sentään ollut haastanut riitaa kenenkään kanssa tai kellään ei ainakaan silmä näyttänyt olevan mustana näin äkkiseltään katsottuna.

”Jaaha, voisiko joku kertoa, mitäköhän täällä on oikein tapahtunut, kun hytti on kuin atomipommin jäljiltä ja Hietanenkin nukkunut lattialla hävityksen keskiössä?”

Törkyisen tunnelman kruunasi messevä mieshien haju ja ilma tuntui siltä, että sitä voisi leikata veitsellä. Likaisia vaatteita oli lattialla hujan hajan ja Hietasen avaama tonnikalapurkki haisi roskiksessa. Kalan ja hien hajun kombinaatio sai Koskelan voimaan entistäkin huonommin. Tosin hänen oli myönnettävä, ettei tässä itsekään ihan suihkunraikkaana kyllä oltu.

”An mul hetki aikaa muistel tätä koko soppaa, niin mää koitan kertoo sit.” Kyllä Hietanen tykkäsi kuppia ottaa, mutta ei yleensä ihan näin ollut käynyt. ”Mää en kyl ymmär, miten suus voi maistuuki niin pirust kissanpaska. Kauhia nälkäki olis, misäköhä se mun chilitonnikala on?” Kebab olisi nyt heikossa olotilassa jumalten ruokaa, mutta edes tonnikalakin kelpaisi ensiavuksi.

”Jos et nyt satu muistamaan, niin taisit sen ihan omasta päähänpistostasi laittaa minun evääkseni pullonpyörityksessä.” Totta tosiaan, pullonpyöritystä he olivatkin viime yönä pelanneet varsin kosteissa tunnelmissa. Koskela yritti muistella yksityiskohtia, mutta jotkut osaset tuntuivat olevan sankan sumun peitossa.

”Niin kuinkas se yö muuten sitten menikään loppujen lopuksi?”

”Mie annan kaks vihjettä ihan ilmatteeks: Kartsa ja sylitanssi.”

Mitä tuokin nyt sitten tarkoitti? Koskela koitti kovasti pähkäillä, mutta se sai hänen päänsä entistäkin kipeämmäksi.

”Kyllä sie kohta muistat”, Rahikainen sanoi ilkikurisesti ja jatkoi saman tien hänelle tärkeämpiin asioihin. ”Mut mie tästä lähenkin sitä Lammiota herättelemmöö. Nähään joskus, koettakkee selviytyy.” Hän paloi halusta päästä kiusaamaan krapulaista räppääjäänsä.

Rahikaisen lähdettyä kiireellä, Koskela alkoi mielessään koota palapelin palasia. Tosiaan, vähän outo tunnelma oli ollut heidän pelissään. Eikös Lammiokin ollut suuteluhommiin ruvennut? Ja mites se Kariluoto, mihin sekin oli kadonnut? Hän nuuhkaisi peittoaan, jossa ei ollut selkeästikään hänen omaa ominaishajuaan ja tutun hedelmäisen tuoksun myötä viime yön tapahtumia alkoi putkahdella päähän. Jaaha vai niin, se oli sitten semmoinen tanssi, joka johti lopulta siihen meidän suutelemisjuttuun. Jollain tavalla tapahtumat eivät tuntuneet edes niin järkyttäviltä kuin olisi ehkä pitänyt. Totta puhuakseen Koskela oli nauttinut yhteisestä yöstä lopulta hyvinkin paljon alun hämmennyksen jälkeen. Kariluoto sitä vastoin taisi olla poissa tolaltaan, kun oli noin haipakkaan liuennut pelipaikalta sanomatta mitään. Mitäköhän tämä oli sillä rakastumishöpinällään tarkoittanut? Ei auttaisi muu kuin kysyä myöhemmin suoraan.

Mäkilä oli luonnollisesti yksi harvoista, joita ei krapulan pirulainen vaivannut millään tavalla. Aina juhlien jälkeen tämä oli varsin tyytyväinen, ettei juonut ollenkaan alkoholia. Eipä tarvinnut sitten kohdata jälkiseurauksia. Yö oli sujunut melko rauhallisesti, sillä hän oli saanut olla yksikseen hytissä kuuntelemassa musiikkia ja podcasteja ennen nukahtamista. Myöhemmin Lahtinen ja Määttä olivat herättäneet hänet Lahtisen pauhatessa kiihtyneenä kovaan ääneen. Sen verran tämä oli ymmärtänyt, että ilmeisesti matkan johtajaporukka oli jatkanut juopottelua vielä Koskelan hytissä. Sitä hän oli aamulla ihmetellyt, ettei Lammio ollut ilmestynyt tänne takaisin yön aikana. Ei mennytkään kauaa, kun oveen koputettiin ja Rahikainen oli Kuoviaan jo kuikuilemassa.

”Ei ole kyllä näkynyt. Oletko nyt ihan varma, että se oli tänne tulossa sieltä teidän pippaloista?” Mäkilän mielestä koko juttu kuulosti epäilyttävältä. Eihän särmikäs Lammio nyt voinut noin vain hävitä kuin pieru Saharaan.

”Juujuu, silleen se sanoi. En mie tiiä, mihin muuallekaan se olis mennyt.” Rahikainen oli pettynyt, ettei ollut löytänyt etsimäänsä. Noh, josko se sitten olisi kuitenkin eksynyt toiseen hyttiin. Hän päätti käydä kysymässä Riitaojalta ja Lehdolta, mutta samanlainen vastaus tuli sieltäkin. Nyt alkoi jo orastavasti huolestuttaa.

Koskela haroi hiuksiaan ihmeissään kuullessaan Lammion katoamistempusta. ”Eipä auta kai muu kuin kerätä väki kokoon ja lähteä etsimään. Ainakin nyt ensin täytyy varmistua, ettei mitään pahempaa ole sattunut. Voisi sieltä infotiskiltäkin kysyä, ovatko nähneet miestä aamun aikana. Jos se olisi vaan yksin johonkin lähtenyt hortoilemaan ja sammunut.”

”Eipä oo kyl mitenkään sen miekkosen tapaista.”

”No ei ol kyl tosiaankaan, mut tääl on kaikkee sukkelaa muutenkin tapahtunu. Mää en kyl ymmär, miten täsä porukas yhessäki päiväs voidaan saad näin pali aikaiseks.” Hietasta puistatti vieläkin mielikuva Kariluodosta keikistelemässä haarat levällään Koskelan sylissä. Toivottavasti se oli ollut vain känninen hairahdus ja Koskela keskittyisi Kariluodon haaravälin sijaan olemaan vastaisuudessa oma järkevä itsensä. ”Ja ny viäl Lammioki on kadonnu ku paraski Copperfieldi. Pahint täsä on se, et se o vähä niinku vastuus meijän kuljetuksest. Mitä me sit tehään, jos ei äijää kerta kaikkiaan vaan löydy?” Siinä oli hyvä kysymys. Rahikaista tosin huoletti jokin aivan muu kuin pelkästään bussimatkan epäonnistuminen. Ehkä sininen viina yhdistettynä pullonpyöritykseen oli sittenkin ollut liikaa heidän kuskilleen.

Koko eritasoista krapulaa poteva porukka saatiin koottua suuretsintöihin mukaan. Nolostunut Kariluoto yritti pysyä mahdollisimman kaukana Koskelasta ja tahallaan lähti toiselle puolelle laivaa etsintäpartioihin. Mitäköhän vanhemman miehen päässä oli liikkunut aamun aikana? Muistikohan tämä viime yön tapahtumien yksityiskohdat? Kariluoto olisi palanut halusta tietää, muttei tosiaankaan uskaltanut kysyä. Uutta päänvaivaa aiheutti bussikuskin mystinen katoaminen ja se ei tehnyt oloa yhtään sen hilpeämmäksi.

Kaikki mahdolliset paikat koluttiin läpi. Oli käyty jopa koputtelemassa lukiolaisten hyttiin, jossa Hietanen oli vitsejään aikaisemmin kertonut, mutta ei ollut miestä sielläkään nähty. Koskela kävi infotiskiltä tiedustelemassa, jos Lammio olisi havaittu hortoilemassa yksikseen käytävillä tai ulkokannella. Jokseenkin oli tosin vaikea keksiä mitään spesiaaleja tuntomerkkejä tälle, mutta onneksi Rahikaisella oli miehestä lukuisia kuvia puhelimessaan viime yön tunnelmissa. Tuntomerkeistä huolimatta mitään uutta tietoa ei saatu. Tilanne alkoi vaikuttaa melko toivottomalta.

”Vaan on se mystinen juttu, että Lammiokin niin vain meni ja katosi”, Määttä pohdiskeli ääneen koko porukan istuessa synkeänä aulassa.

”Mahtaakohan löytyä elävänä edes koko ukkoa enää”, aina yhtä positiivinen Lahtinen vastasi kuivasti.

”Elä nyt piruja maalaile seinille. Ehkä se on vaan jotakin säätänyt ja lähtenyt jonkun toisen porukan mukkaan. Vaan eipä myö voida tietää, miten se yleensä humalassa käyttäytyy.”

Vuokratyöfirman thaimaalainen siivooja oli juuri aloittelemassa työvuoroaan. Tämä ei ollut ehtinyt kovin kauaa olemaan vielä Suomessa ja ihmetteli vierasta kulttuuria kovasti. Vaikutti siltä, että erityisesti laivalla jähmeät ja tylyt suomalaiset tuntuivat menettävän kaiken kontrollinsa alkoholin vaikutuksen alaisina. Häntä hieman jopa pelotti liian tuttavalliset äänekkäät humalaiset, joita oli joutunut jo lukuisia kertoja kohtaamaan. Sellainen käytös tulkittaisiin kotimaassa äärimmäisen häpeälliseksi.

Hän asteli omissa ajatuksissaan kohti liinavaatevarastoa. Hieman jännitti, mitä kummallisuuksia hyteistä vielä löytyisi, sillä jo vain muutaman työpäivän perusteella niistä oli paljastunut ties mitä ihmiselämän synkimpään kastiin kuuluvaa eritettä ja tavaraa. Näistä kulttuurille ominaisista piirteistä ei firman perehdytyksissä kyllä oltu kerrottu mitään.

Avatessaan liinavaatevaraston sieltä tömähti nenään tympeä haju, joka ei tällä kertaa tullut pelkästään teollisesta pesuaineesta. Olipa kummallista. Nyt alkoi olla jo paha aavistus koko hommasta. Henkeään pidätellen siivoojaparka kuitenkin uskalsi sytyttää valot ja kiljaisi sen jälkeen kuuluvasti pudottaen kädessä olleet siivousvälineensä kolisten.

Varastossa makasi tuntematon nuorehko mieshenkilö lattialla omituisessa mytyssä. Tämä yritti mumista jotain huomattuaan naisen, mutta puhe kuulosti vain mystiseltä korinalta aivan kuin tämä otus olisi tullut ulkoavaruudesta. Yleensä aina niin särmässä järjestyksessä olevat lakanat ja tyynyliinat olivat hujan hajan ja yltä päältä sinisessä mönjässä, joka saattoi olla oksennusta. Siivooja ei kyennyt jäämään enää selvittämään tilanteen yksityiskohtia, vaan lähti niin lujaa kuin kintuistaan pääsi juoksemaan käytävällä huutaen samalla apua. Kyllä hän oli kuullut ja nähnyt, että suomalaiset olivat outoja, mutta nyt tuli mitta jo lopullisesti täyteen.

Meluava siivooja kiinnitti myös konekiväärikomppanian poikien huomion. ”Nyt tais tyttö nähäp’ aaveen, ei kukkaan tollain muuten kiljuis”, Rokka totesi ihmeissään. Rahikainen nousi siltä istumalta ja lähti kohti käytävää, josta siivooja oli juuri tullut. Jokin intuitio sai hänet aavistelemaan, että tämä skenaario liittyisi jollain tavalla heihin. Oikeassa tämä olikin, sillä liinavaatevaraston ovi oli jäänyt auki ja sama karmea näky kohtasi Rahikaisen kuin siivoojan äsken: Lammio makaamassa mykyrässä, eritteiden keskellä, liinavaatteiden seassa. Rahikaisen oli pakko tarkistaa, että mies oli varmasti vielä hengissä ja lähti sen jälkeen äkkiä hakemaan muita poikia.

”Vaan löytyipä mies sitten vihdoin ja jotenkuten elävien kirjoissa.”

”Etanoli lisää aivoissa dopamiinin ja endorfiinien eritystä, estää NMDA-reseptoreita sekä aktivoi GABA-A-reseptoreita. Etanolin hapettuessa elimistössä syntyy asetaldehydiä, joka on elimistölle myrkkyä aiheuttaen pahoinvointia”, Honkajoki pähkäili humaltumisen kemiaa.

”Ei jumalauta ole todellista…pitäis siirtyä autokannelle niinku nyt ja kuski makaa vällyjen seassa kuin mikäkin vauva tuossa kunnossa.” Lahtinen ei jaksanut enää edes yrittää pidätellä negatiivisuuttaan. ”Ja mistä helvetistä tuota sinistä tavaraa on noin paljon tullut joka puolelle?”

Jo valmiiksi ankeassa mielentilassaan Kariluodolla alkoi pokka pettää lopullisesti. Myös krapula ja moraalinen paha olo tekivät miehestä normaaliakin tunteellisemman. Jostain syystä hän ajatteli olevansa jotenkin syypää tähän epäonniseen tilanteeseen. Matkanjärjestäjänä oli kuitenkin vastuussa reissun sujumisesta ja nyt oli sitten tullut tällainen koettelemus vastaan. Kaikki se vaiva oli johtanut siihen, jota Kariluoto pelkäsi eniten maailmassa: epäonnistumiseen.

”Voi vitun vitun vitun vitun vittu!” tämä alkoi huutaa, pään hakatessa seinään samassa tahdissa sanojen kanssa.

Koskelalle tuli itsellekin paha mieli, kun toinen noin teatraalisesti otti tilanteen Ei tämä nyt hänen vikansa sentään millään tavalla ollut. Koskela oli pannut merkille, että nuorempi mies oli vältellyt häntä koko aamun, mutta päätti silti ottaa riskin ja otti Kariluodon syleilyynsä. Pakko tuo oli saada rauhoittumaan.

Muukin porukka oli lohduttomissa atmosfääreissä. Tyssäisikö matka nyt tähän? Miten ihmeessä he saisivat bussin ulos laivasta?

”Tuo ukko o tähän kaikkeen syypää!” Rokka karjui osoittaen varastossa makaavaa myttyä. Hän oli aina inhonnut Lammiota ja nyt oli hyvä syy kaataa kaikki henkilökohtainen kauna tämän päälle.

”Ei täsä mittään syyllissi ol järkevä osotel. Nyt täytyy sit vaa keksii jottai muut”, Hietanen sanoi kuin maansa myyneenä. Tätä matkaa oli jo kauan odotettu ja hän ei mitenkään suostunut uskomaan, että se tällaisen takia menisi kokonaan pieleen.

Kaikki katsoivat anelevasti Koskelaan.

”Enpä minä oikein tiedä. Varmaan palataan Turkuun ja toivotaan että Lammio on illalla ajokunnossa. Täytyy vaan varmistaa, onko se bussi sitten jonkun tiellä siellä autokannella. Jos on, niin ei kyllä aavistustakaan mitä tehdään”, tämä totesi murheellisesti samalla silitellen Kariluodon hiuksia. Missä tahansa muussa tilanteessa joku olisi saattanut ihmetellä intiimin näköistä lohduttelua, mutta kukaan ei jaksanut nyt välittää. Oli muutakin ajateltavaa.

Riitaojakin parkui tilanteen lohduttomuutta ja Lehto alkoi muistuttaa entistä vihaista itseään. ”Saatana soikoon, olin satavarma, että Kuovin ottaminen mukaan olisi paskin idea koskaan. Toivottavasti tästä nyt sitten opitaan jotain!”

Pisteenä i:n päälle kajahti kuulutus:

”Peräniemen liikenteen bussin, rekisterinumero TUN-754, kuskia odotellaan autokannelle, kiitos!”

”Voi perkele…” kuului epätoivon huudahdus yhdestä suusta. Aika alkaisi loppumaan ja olisi pakko keksiä, miten edettäisiin.

”No jos mie ajan sitä saatanan bussii, eihän sitä kortil ajeta muutenkaan. On sitä kaiken mualimon rekkoja sun muita koeteltu ennenkin”, Rahikainen ehdotti epätoivoisesti omaa ratkaisuaan.

”Ei ny helvetis mittää laittomuuksii alet harrastaa, se täst viäl puuttuiski!”

Koskelan olisi nyt pakko toimia. Tämä kuiskasi Kariluodolle vielä jotain ja oli juuri irrottautumassa syleilystään, kun samassa väkijoukon perältä ilmestyi anteeksipyytelevän näköinen hahmo, jonka kaikki olivat taas unohtaneet.

”Anteeksi kun näin tulen tähän keskeyttämään…mutta ei tainnut tulla aikaisemmin puheeksi, että minulla on kyllä DE-kortti…seurakunnan porukoita olen joskus kuskannut bussireissuilla. Kun tuo Lammio nyt on tuollaisessa kunnossa, niin jos haluatte, kyllä minä voin siellä Tukholmassa tänään ajaa. Päästään tästä sitten eteenpäin.”

Hetken kaikki olivat hiljaa prosessoiden äsken kuultua. Kariluoto nosti hitaasti päänsä Koskelan kainalosta ja hivuttautui aivan äsken puhuneen henkilön eteen. Tämä tarkasteli miestä krapulan ja itkun punoittamilla silmillään.

”N-niin tuota…voitko vielä toistaa mitä äsken sanoit?”

”Että kyllä minä voin sitä bussia ajaa ja minulla on siihen ihan oikea ajokorttiluokkakin olemassa.”

Kariluodon kasvot vääntäytyivät taas itkuun, mutta tällä kertaa eri syystä kuin hetki sitten. ”Mäkilä…sinä olet pelastanut tämän reissun, kiitos ja vielä tuhannesti KIITOS!” Samassa hän halasi ujoa miestä niin lujasti, ettei tämä meinannut saada henkeä. ”Me olemme kaikki sinulle palveluksen velkaa!”

Tapahtumaa ilakoitiin hetken ja sen jälkeen alkoivat asiat mennä täyttä häkää eteenpäin. Matka olisi vielä pelastettavissa ja se oli saanut miehiin uutta toiveikkuutta.

”Noniin, tämä on hieno juttu, eli matka jatkuu taas! Jos me menemme Mäkilän kanssa nyt sinne autokannelle, niin hoidatteko muut Lammion täältä pois? Tavataan sitten parkkipaikalla kohta.”

Koskelan annettua käskynsä Rahikainen otti Lammion päävastuulleen ja yritti saada tapauksesta jotain tolkkua. Heikossa hapessa oleva mies ei kuitenkaan jostain syystä kyennyt puhumaan selkeästi, mutta sen verran selvää saatiin, että tämä oli venäyttänyt jalkansa niin pahasti, ettei pystynyt nousemaan omin avuin ylös. Lammiolla olisi kyllä paljon selitettävää ja anteeksipyydettävää kun tokenisi. Jotain oli selkeästi käynyt viime yönä, sillä ei kai pelkkä sininen viina nyt noin pahaan kuntoon voinut viedä?

Lisäkäsiksi tulivat vielä Hietanen, Kariluoto ja Määttä ja neljän miehen voimin mies saatiin varastosta ulos. Joukkio kantoi Lammiota kuin rintamalla haavoittunutta. He herättivätkin melkoista huomiota, mutta uteliaiden katseista ei nyt jaksettu välittää sen enempää. Kaikki olivat vain niin äärimmäisen helpottuneita, että matka saatiin jatkumaan lopulta.

Lapset osoittelivat outoa miessakkia ihmeissään.

”Isi, onko tuo mies juonut sitä aikuisten ilojuomaa, josta sinäkin aina alat laulamaan rumia niin että äiti suuttuu?”

”Noh, mennääs sitten,�� isä vastasi häkeltyneenä 5-vuotiaan poikansa nokkeluudesta. Lasten suusta pääsi turhankin usein karu totuus.

Ei siinäkään vielä kaikki, sillä infotiskin nainen lähestyi uhkaavasti Lammiota kantavaa poppoota nyrpeä ilme kasvoillaan.

”Oliko tämä nyt se kadonnut mies, jonka meidän siivoojamme löysi liinavaatevarastosta?”

”Juu, sepä se.”

”Kuulkaas, tämä ei nyt jäänyt tähän, sillä meillä on vielä asioita selvitettävänä. Osa varastosta ja liinavaatteista ovat menneet aivan piloille oksennuksesta ja lisäksi saatoimme menettää juuri aloittaneen siivoojamme. Tämä tahraa myös laivayhtiömme mainetta työnantajana. Kuinka ajattelitte korvata aiheuttamanne vahingon ja kärsimyksen?” Varasto oli ollut varsin vastenmielisen näköinen ja laivan työntekijä ei voinut käsittää, mitä tämä miesporukka oli oikein säätänyt viime yönä.

Lammio laskettiin hetkeksi maahan ja Kariluoto alkoi kaivaa lompakkoaan.

”Minä voin maksaa koko homman heti.” Muut olivat järkyttyneitä. Tässä nyt puhuttiin kuitenkin vähän suuremmista summista kuin Rahikaisen hajuvesisekoilun 60 eurosta.

Kariluoto lähti hetkeksi takahuoneeseen laivan työntekijän kanssa. Tuota pikaa yhdellä Visan vingutuksella koko porukka oli päässyt ulos tästä sotkusta. Hietanen ei voinut käsittää, miten maksumies oli voinut suhtautua tilanteeseen kuin olisi juuri ostanut vain pari karkkipussia.

”Hei ei sun sitä ois tarvinnu ottaa niskoilles, kyl me kaik täsä ollaan ihan yht pali kuses. Me kerätään joku kolehti sit sul ja Lammio tiätyst maksaa eniten. Ei tää tunnu ny kauhian reilult.” Hietanen ei uskaltanut edes kysyä, millaisista summista puhuttiin, mutta todennäköisesti monesta sadasta eurosta.

Kariluoto viittasi kuitenkin kintaalla koko tilanteeseen. ”Anna olla. Pääasia on, että päästään täältä nyt mahdollisimman äkkiä vaan pois. Katsotaan sitten myöhemmin, kuka korvaa ja mitä.” Tällä ei selkeästikään ollut pikkurahan puutetta, vaikkei hän varakkuudellaan halunnut leijua.

Ikuiselta tuntuvan odottelun jälkeen Kaarna onnistui ohjaamaan aluksensa turvallisesti satamaan ja päästiin vihdoin tekemään lähtöä. Risteilyväki antoi kohteliaasti tilaa haavoittuneelle ja hänen saattueelleen. Hietanen huomasi ilokseen vielä karaokekuppilassa tavatun Veran ja yritti tervehtiä tätä kauneinta hymyään vilauttaen. Nainen kuitenkin käänsi katseensa häpeillen sivuun. Mitä ihmettä tuolle miehelle oli tapahtunut, jota he nyt kantoivat? Suorastaan vastenmielinen näky. Luojan lykky, ettei hän ollut hairahtanut lähtemään tuon pöljän turkulaisen ja tämän vielä pöljempien kavereiden matkaan eilen illalla. Ties mitä siitäkin olisi seurannut.

[mieoleahvena]

Minä luotan sinuun (Osa 3/3)

Genre: Fluff, sodan jälkeen -AU / fix-it Sanamäärä: ~3500 Hahmot/paritus: Lammio/Rahikainen aka kukot tunkiolla, mainintoja muista, omia hahmoja Varoitukset: Itsemurhamaininta, seksuaalinen tilanne (tosi pehmeä eikä jynkkyä), ällösöpöily, huono murre Disclaimer: Hahmot tietenkin Väinö Linnan luomuksia, ja siitä oon hälle ikuisesti kiitollinen. Rahaa ei tälläkään kertaa tipu. A/N: Kiitos kaikesta ideoinnista ja siitä että ootte jaksanu kuunnella mun puhuvan tästä ficistä 24/7 @sotamieshonkajoki, @too-spoopy-to-be-frukd ja @trevardes, ootte kultasia <3 ihan varmasti aattelitte jo jossain vaiheessa tuleeko tästä jättipitkästä ficistä millonkaan valmista :D Summary: ”Oot sie Henrik oikiasti meleko sokia, mut voinhan mie siulle silimälasit kustantaa”, mies naureskeli ja Lammio punastui. ”Miksikö? No annas ko mie kerron.” **

Rahikainen heräsi parin tunnin kuluttua siihen, että hänen kätensä oli jäänyt Lammion alle ja puutunut täysin. Varovasti, koettaen olla herättämättä Lammiota, hän liu’utti sen pois ja ravisteli vähän, jotta tunto palautuisi. Lammio kuitenkin havahtui lämmön äkilliseen katoamiseen. ”Huomenta”, hän haukotteli. Rahikainen kääntyi häntä kohti, kosketti kevyesti käsivartta. ”Huomenta. Miten sie voit?” ”Paremmin kai…” Lammio mutisi ja kääntyi selälleen, tuijotteli hajamielisesti kattoon. ”Anteeksi.” ”Elä suotta. Mie olin vuan ilonen siitä että sie annoit kaiken tulla ja että mie sain auttaa”, Rahikainen hymyili. ”Niin… niin kai.” ”Näitkö sie viime yönä painajaista?” Rahikainen kysyi Lammiolta tätä tiiviisti tarkkaillen. Lammio vilkaisi häntä ja käänsi sitten katseensa taas pois. Oli vaikea myöntää sitä, vaikka asia taisikin olla päivänselvä. ”Millainen se uni oli?” yritti Rahikainen. Lammio huokaisi ja nousi istumaan, räpelsi peittojaan. ”Sotainen”, hän mumisi. ”Mitä tapahtui?” ”Kasapanos lensi suoraan päin. On lentänyt jo monta yötä”, Lammio sanoi yhtäkkiä kylmästi. Rahikainen tajusi, että toinen yritti olla tuntematta mitään. ”Näätkö sie useinkin painajaisia?” Lammio nyökkäsi, muttei vieläkään katsonut hänen suuntaansa. ”Aena sovasta?” ”Niin.” ”Siksikö sie kävelet unissas?” Lammio hymyili vaisusti kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän muutakaan syytä siihen keksinyt. ”Koska ne unet alkovat?” ”Aika lailla heti kun sieltä oli päästy.” Rahikainen huokaisi alakuloisesti ja päätti puhua suoraan. ”Tiijätkö sie miks mie lähin kotoonta?” Lammio ei ymmärtänyt, miten se tähän liittyi, mutta pudisti kuitenkin päätään. ”Määttä tappo ittensä koska se ei ennää jaksanu painajaisia. Mie löysin sen. Se oli hirttäny ittensä saunaan ja jättäny miulle jäähyväiskirijeen”, sanoi Rahikainen surullisesti hymyillen. Lammio kurtisti kulmiaan – hän taisi ymmärtää, mihin toinen kertomuksellaan pyrki. ”Määttä oli… hyvä sotamies. Sota on armoton”, sanoi Lammio osaaottavasti ja pudisti päätään. ”Mie oon menettäny jo Määtän ja Lehdon. Mie en haluu samaa siulle. Mie kai tein niijen kanssa virheitä”, Rahikainen sanoi, sulki silmänsä ja nieleskeli. ”Mie vuan halusin auttaa niitä ja sinnuu myös…” Hän teki kaikkensa ollakseen itkemättä, mutta noiden tukahdutettujen asioiden, häpeän tunteiden, ääneen lausuminen sattui kymmenkertaisesti enemmän kuin Rahikainen pystyi kestämään. Hän ei voinut sille mitään, ei voinut päästä kirvelevistä kyynelistä eroon edes nieleskelemällä tai räpyttelemällä silmiään, vaan hänen oli pakko nostaa käsi kasvoilleen ja yrittää koota itsensä vielä nyyhkinnän alkaessakin, vaikka murtuminen oli juuri sellainen kuin Lammiolla edellisenä yönä. Lammio ei ollut varma, mitä tehdä. Hän tiesi, että Lehto ja Määttä olivat olleet Rahikaisen parhaat ystävät, ymmärsi, että heidän kuolemansa oli varmasti jättänyt Rahikaisen yhtä yksinäiseksi kuin Lammio itsekin oli. Kaikki selkeni hänelle, sekin, miksi Rahikainen niin hanakasti tahtoi häntä auttaa. Syyllisyys oli voimakas tunne, hyvä renki mutta huono isäntä, ja Lammio olisi halunnut sanoa niin paljon, vakuuttaa toiselle, ettei kenenkään kuolema ollut hänen vikansa, ettei Rahikainen voinut ottaa kaikesta vastuuta. Lammiota säälitti katsoa vierestä, kun toinen purskahti itkuun. Niin oli hänkin viime yönä lohduttomasti itkenyt, tuntenut niin paljon tuskaa, ettei ollut vielä sodassa ajatellut kykenevänsä sellaiseen syvään inhimillisyyteen. Hän pohti, oliko herkän Riitaojan elämä ollut juuri tällaista, oliko tämä kokenut samaa hätää joka kerta kun joutui katsomaan kuolemaa ympärillään tai pelkäämään vihollisen öisiä hyökkäyksiä. Ei sota ollut ihmisen paikka, ja niin moni oli kuollut omasta päätöksestään joko rintamalla tai sen jälkeen. Lammio siirtyi Rahikaisen luo ja halasi tätä varovasti, kietoi kömpelösti kätensä toisen selkään. Hän ei oikein tiennyt, kuinka hänen olisi toimittava, mutta hän yritti parhaansa mukaan muistella, mitä häntä sosiaalisesti paljon parempi Rahikainen oli edellisenä yönä tehnyt. Rahikainen kuitenkin ohjasi Lammiota heti – halasi toista tiukasti, veti tämän vielä lähemmäksikin, kätki kasvonsa jonnekin Lammion kaulan tienoille, ja Lammiokin tiukensi otettaan helpottuneena siitä, että Rahikainen näytti mallia. Hän muisti, että toinen oli silittänyt hänen selkäänsä koko ajan, ja Lammion koettaessa tehdä samoin Rahikaisen kyynelehtiminen vain yltyi onnen vuoksi. Hän rakasti Lammiota niin paljon, että vain vaivoin ymmärsi sen. ”Anteeksi…” yritti Rahikainen sanoa. ”Ei haittaa. Itke vain. Hyvä etten minä ole ainoa”, tokaisi Lammio poski toisen tummissa kiharoissa, toinen käsi kuin huomaamatta Rahikaisen niskan seuduille eksyneenä. Lammio osasikin lohduttamisen paljon paremmin kuin luulikaan – Rahikaisesta välittäminen sai aikaan senkin ihmeen. Rahikainen tyrskähti jotain itkun ja naurun sekaista. Nyt he olivat kumpikin ainakin avautuneet toisilleen. ** Noista murtumisen hetkistä jäi käteen se, että Lammio ja Rahikainen lähentyivät entisestään. Muutaman viikon ajan he elivät kummallisessa välitilassa, tiesivät jotensakin toistensa hellistä tunteista ja saattoivat joskus halatakin nopeasti, mutteivät vain oikein osanneet kertoa välittämisensä koko laatua toisilleen. Lammiolle koko rakkauden konsepti oli uutta, ja siksi Rahikainen hieman vältteli sanan käyttöä. Ehkei vielä kannattaisi, ehkä Lammion tulisi ensin tottua siihen, että tällä oli joku, jota hänen asiansa kiinnostivat ja siihen, että hän itsekin tunsi ensi kertaa syvästi jotakuta kohtaan. Rahikainen ymmärsi, että ikuisesti suorituskeskeistä Lammiota pelotti, ettei tämä osaisi rakastaa ja välittää, ja että hänelle olisi hyvä ensin antaa vähän aikaa saada itsevarmuutta. Rahikainen oli kärsivällinen, sillä hän tahtoi, että Lammio ehtisi mukaan tunnepuolensa kanssa, kirisi umpeen sen välimatkan, joka heillä kokemustensa puolesta oli. Hän olisi mielellään syleillyt toista vaikka koko päivän ja päivästä toiseen, mutta Lammio ei ollenkaan ollut tottunut siihen, että joku häneen koski, eikä ainakaan niin lempeästi kuin Rahikainen. Lammio osasi suurimmilta osin vain jäljitellä Rahikaisen toimia mitä tuli sanattomaan kontaktiin, mutta Rahikainen yritti aina ohimennen koskettaa Lammiota vaikka laskemalla kätensä tämän olkapäälle, jotta Lammio tottuisi ja uskaltaisi tulevaisuudessa kokeilla jotain omaakin. Suukottamista ei Rahikainen ollut noiden viikkojen aikana vielä viitsinyt koettaa, sillä Lammiolle kaikki intiimiys oli liian tungettelevaa, mutta jouluaaton aamuna hän sen viimein teki. Rahikainen nousi kahdeksan jälkeen ylös, kävi suihkussa, ilmoitti puoliunessa sängyssä löhöävälle Lammiolle lähtevänsä aamukävelylle, heitti takin niskaansa ja meni ulos. Hän teki pienen lenkin, kiersi nousevan auringon valossa Helsingin jouluun rauhoittuneita katuja ja ihasteli yön aikana maan peittänyttä lumivaippaa. Pakkasta oli reippaasti, parikymmentä astetta, ja raikas, kirpeä ilma ja kylmyys tuntuivat Rahikaisesta yksinomaan mukavilta. Lammio oli toista maata, aina jäässä ja – vaikkei sitä suostunutkaan myöntämään, vaan keksi tekosyitä toisensa jälkeen – joka kerta ruokaa tehdessä uunin lähettyvillä lämmittelemässä. Rahikaista hymyilytti ajatus. Hän olisi aivan mielellään sulkenut toisen omaan luontaiseen lämpöönsä vaikka kaikiksi vuorokauden kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi. Lammio teki hänet valtavan onnelliseksi vain olemalla siinä. Tämän ei tarvinnut tehdä yhtään mitään saadakseen Rahikaisen jumaloimaan itseään, ei tarjota itseltään mitään, mitä ei välttämättä halunnut antaa. Rahikaisen kaikki entinen järki näytti unohtuneen siihen junaan, jolla hän oli tullut Helsinkiin, tai vähintäänkin hypännyt siihen takaisin heti Lammion tapaamisen jälkeen. Vaan ei sillä, eipä Rahikainen järkeään enää kaivannutkaan – hänelle riitti varsin hyvin tieto siitä, etteivät hänen tunteensa Lammiota kohtaan suinkaan olleet yksipuolisia, että Lammio välitti hänestä aivan yhtä paljon kuin hänkin Lammiosta. Ei Lammio sitä osannut sanoa, eikä Rahikainenkaan vielä ollut uskaltanut sitä suoraan ilmaista. Toistaiseksi teot kertoivat heille aivan riittävästi. Rahikainen huomasi, että Lammion painajaiset olivat jonkin verran vähentyneet viikkojen kuluessa, eikä hän joutunut enää heräämään toisen liikehtimiseen yhtä usein. Kyllä Rahikainen tosin edelleen nukkui toinen silmä auki mahdollisimman lähellä Lammiota niin, että pystyi aina yöllä miehen noustessa jonnekin varmistamaan, että toinen tosiaankin oli hereillä ja tiesi mitä oli tekemässä. Rahikainen uskoi, että aikanaan Lammion sotaunet rauhoittuisivat ja muuttuisivat vain satunnaisiksi yöseuralaisiksi kuten Rahikaisenkin omat, jos toinen vain saisi tulla kuulluksi. Ja Rahikainen kuunteli aina, oli kellonaika mikä tahansa, ja samoin kuunteli Lammiokin häntä. Rahikainen näki toisinaan myös pahoja unia, sillä ahdistus Lehdosta ja Määtästä piti häntä vieläkin toisinaan otteessaan, mutta Lammion auttaminen taas helpotti oloa. Kello Rahikaisen ranteessa tuli yhdeksän, ja mies kääntyi kadunvarresta kukkakaupalle ja osti kaksi tusinaa punaisia ruusuja. Kauppias hymyili hyväntuulisesti, ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että joulunakin vielä piti liikettään muutaman tunnin auki. Vuosien kokemus oli osoittanut sen, että pyhinä tulivat parhaat tienestit, kun herrasmiehet tai niiksi pyrkivät ostivat vaimoilleen ja tyttöystävilleen paniikissa kukkia kun eivät muutakaan keksineet. ”Rakkaalle jouluruusuja, niinkö?” ”Pittäähän sitä ny jottain”, vastasi Rahikainen vaatimattomasti, saattoi hieman punastuakin vielä. Mielessä liikkui vain kuva Lammion varmastikin suloisen häkeltyneestä katseesta kun tämä näkisi, mitä hänelle oli tuotu. Kukkakauppias nauroi sydämellisesti, asetteli pohjoiskarjalaisen ostamat ruusut niin nättiin kimppuun kuin osasi ja toivotti asiakkaalleen hyvien joulujen lisäksi onnea valloitukseen. Rahikainen kiitti ja virnisti sitten tahtomattaankin leveästi kuin koulupoika syntymäpäivänään. Hän käveli ruusupuskansa kanssa kotiin niin nopeasti kuin ehti, etteivät kukat vain paleltuisi. Lammio oli antanut hänelle – käytännön syistä kuulemma – oman avaimen, jolla hän nytkin avasi oven hiljaa siltä varalta, että toinen nukkui vielä. ”Janne?” huuteli Lammio, kuului olevan keittiössä. ”Uota hetki, tulos ollaan”, Rahikainen huikkasi, laski kimpun eteisen lipaston päälle, riisui kenkänsä ja takkinsa ja asetteli ne siististi paikoilleen: muutaman Lammion hermoromahduksen jälkeen hän oli siihen oppinut. Sitten hän nappasi ruusut takaisin käteensä ja suuntasi keittiöön, hiipi Lammion taakse. ”Istu alas. Riisipuuro on kohta val – ” ehti Lammio sanoa ennen kuin kääntyi Rahikaista kohti ja joutui järkytyksen vuoksi heti nojaamaan työtasoon. Rahikaista nauratti – ilme oli juuri sellainen kuin hän oli mielessään kuvitellutkin. ”Hyvvee joulua, Henrik”, sanoi Rahikainen silmät tuikkien ja ojensi kukkapuskaa Lammiota kohti. Tämä ei meinannut saada sanaa suustaan. ”Mi-miksi?” änkytti Lammio hämmentyneesti ottaessaan ruusut vastaan. Rahikaisen suupielet nykivät. ”Oot sie Henrik oikiasti meleko sokia, mut voinhan mie siulle silimälasit kustantaa”, mies naureskeli ja Lammio punastui. ”Miksikö? No annas ko mie kerron.” Rahikainen otti kimpun Lammiolta, siirsi sen työtasolle ja suuteli sitten toista niin että tämä varmasti muistaisi sen lopun ikäänsä, työnsi hänet kevyesti alakaappeja vasten jottei tämä päässyt pois hänen hellästä otteestaan. Ei tainnut kyllä sen puoleen edes yrittää. Hetken päästä Rahikainen sitten vetäytyi harkitusti ja ilokseen huomasi, että Lammio huohotti raskaasti kuin olisi juuri juossut maratonin. ”No, mitäpä se herra majuri tuohon hoastais?” kysäisi Rahikainen ja ojensi hymy korvissa ruusut takaisin Lammion käsiin. Lammio ei kyennyt hoastamaan yhtään mitään, mutta ymmärtää hän taisi. ”Puuro pallaa”, tokaisi Rahikainen viattomasti ja sammutti lieden. ** Lammio ei ihan heti toipunut kokemastaan järkytyksestä, vaikka hymyilikin hieman samaan tapaan kuin Riitaoja joskus hermostuksissaan oli tehnyt, ja aiheuttamaansa vaikutukseen hyvin tyytyväinen Rahikainen sai hoitaa aamiaispöytäkeskustelut heidän kummankin puolesta. Lammion typertyminen oli hänestä vain hellyttävää, ja mielessään hän hykerteli – voi mitä kaikkea vastaan voisikaan vielä tulla… Rahikainen jäi itsekseen virnistellen korjailemaan astioita pöydästä, kun Lammio ilmoitti menevänsä käymään suihkussa. Oven suljettuaan Lammio vain katseli hetken itseään peilistä, mietti, mitä Rahikaisen kaltainen mies hänessä oikein mahtoi nähdä, pohti, oliko Rahikainen tosissaan hänen kanssaan vai oliko Lammio vain yksi miehen monista valloituksista, vain jonkinnäköinen saavutus täytettäväksi. Ja silti Lammio hymyili vähän tahtomattaankin. Olihan se suudelma tuntunut aivan helvetin hyvältä, kuten myös ne kädet, jotka hänestä olivat aiemminkin kiinni pidelleet, vaikkei Lammio sellaisiin otteisiin ollut tottunut. Ei mikään ihme, että Rahikainen oli naisten suosiossa, eikä Lammio yhtään epäillyt, etteikö toinen osannut sellaisia kikkoja, jotka vetivät jalat kenen tahansa alta. Jo tuo äskeinen oli häneltä itseltään hyvästä syystä saanut pään aivan pyörälle. Lammio astui kylpyammeeseen suihkun alle ja käänsi vesihanan päälle. Olo oli ristiriitainen, sillä toisaalta hän halusi lisää äskeistä, ei, kaipasi lisää, mutta edelleen hän pelkäsi, että häntä vain satutettaisiin kuten aina ennenkin tai ettei hän itse ollut riittävän hyvä. Ei Lammio ollut koskaan saanut oikeaa rakkautta osakseen, ei osannut nähdä lämpöä Rahikaisen silmissä kun tämä katsoi häneen, vaikka Rahikainen itse tiesi siitä ja luuli hänen huomaavan. Ei Lammio ollut lainkaan sellaiseen tottunut, hän oli aina vain tehnyt sen velvollisuudesta, oli ehkä monesti halunnut luonnollisten tarpeidensa vuoksi itsekin, muttei ollut kokenut itse seksissä yhtään mitään pintaa syvempää, ei oikeaa hyvää oloa. Se oli aina paistanut hänestä läpi heti kun vällyjen väliin päästiin, sillä vaikka fyysinen suoritus onnistui, henkinen jäi aina pahasti vajaaksi, eikä Lammio siitä syystä milloinkaan ollut ollut saman naisen kanssa kahdesti. Mutta Rahikainen oli huolehtinut hänestä jo viikkojen ajan, eikä ollut koskaan millään sanoilla tai teoilla ilmaissut haluavansa mitään muuta kuin olla Lammion kanssa. Lammiota jollain tasolla pelotti se, ettei hän voinut mitenkään maksaa toiselle kaikkea tämän vaivannäköä ja omistautumista takaisin, ei tajunnut sitä, että se ainoa tapa, jolla Rahikainen peri häneltä hintaa, oli silkka mahdollisuus viettää hänen kanssaan aikaa. Lammio tunsi toisinaan olonsa epämukavaksi, sillä hän oli alkanut huomaamattaan luottaa kovasti Rahikaiseen ja tämän hyvyyteen, oli nähnyt miehessä ne kaikki puolet, joita tämä oli rintamalla ollessa hyvin piilotellut sisällään. Toisaalta Lammio ymmärsi sen: sitähän he kaikki olivat tehneet selviytyäkseen, olleet joitakin muita kuin oikeasti olivat. Heillä ei ollut silloin ollut mitään muuta vaihtoehtoa, mutta nyt ajat olivat muuttuneet, koko elämäntilanne erilainen. Ehkä Lammion ei kannattanut tuomita toista, pelätä. Mietteisiinsä unohtuen Lammio peseytyi nopeasti ja hipsi pyyhe päällä makuuhuoneeseen pukeutumaan. Rahikainen koputti hetken päästä raollaan olevaan oveen. ”Ootko sie jo saanu piälles? Voinko mie tulla?” ”Tule vain”, sanoi Lammio mahdollisimman vakaalla äänellä, ”oletko nähnyt kampaani?” Rahikainen avasi oven ja näki Lammion istuvan sängyllä ruskeat hiukset aivan sekaisin. Että toinen osasikin olla niin luvattoman kaunis. ”Tuoshan tuo lipaston piällä”, hymähti Rahikainen ja kapusi hänkin sängylle, ”annahan ko mie.” Lammio ei ehtinyt mitään sanoa, kun Rahikainen jo istahti hänen taakseen, laski vapaan kätensä lepäämään hänen olalleen ja ryhtyi toisella kampaamaan harvoja takkukohtia selviksi. Lammio itse istui siinä täydellisen ryhdikkäänä kuin palvelusaltis upseeri, ja Rahikaisesta se oli kovin huvittavaa. Lammion hiukset olivat helposti selvitettävää laatua, eikä Rahikaisella mennyt siinä kauaakaan. Sen sijaan toisen pitkä kaula ja niska oikein kuin kutsuivat häntä, ja miehen puhtailta tuoksuvia hiuksia nuuhkaistuaan hän ei voinut itselleen mitään. Rahikainen laski kamman käsistään ja suukotti hellästi Lammion niskakuoppaa, kiersi toisen kätensä kevyesti miehen litteälle vatsalle ja jätti toisen käsivarrelle. Lammio jäykistyi äkkiä aivan tikkuoraksi, ja sen huomattuaan Rahikainen lopetti heti, muttei irrottanut otettaan, jotta toinen pysyisi paikoillaan. ”Henrik, rauhotu”, hän mumisi hiljaa Lammion niskaan, koetti otteellaan viestittää, ettei hätää ollut. Hän kykeni aistimaan toisen jännityksen, pelon ja epävarmuuden, vaikkei Lammio edes tärissyt. Ei oikeastaan yhtään liikkunut. Rahikainenkin pysyi hetken liikkumatta, jotta Lammio ehtisi löytää häneen uuden luoton. Sitten hän kohotti kiharaisen päänsä toisen niskasta ja laski sen miehen hartialle tämän kaulaa vasten, halasi vain ja vakuutti: ”Meijän ei tarvi tehä mittään mitä sie et haluu. Haluisitko sie että mie piästän irti?” Ei Lammio halunnut, ei todellakaan. Rahikaisen läheisyys tuntui hänestä hurjan hyvältä, Lammio ei vain ollut osannut varautua siihen, ja häntä vähän hävetti. Hän pudisti päätään ja nojautui aavistuksen taemmas kohti Rahikaista, joka vastauksena kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen. ”Haluutko sie että mie jatkan siun hallaamista?” kysyi Rahikainen hetken päästä. Lammio nyökkäsi ja koetti rentoutua. Rahikainenkin tunsi sen ja silitti toisen vatsaa rauhoittavasti. ”Teinkö mie äsken jottain mistä siulle tuli huono olo?” ”Et. Minä en vaan… ole tottunut”, Lammio sanoi ja punastui. Rahikainen tunsi hänestä hohkaavan lämmön. ”Yritätkö sie ny sannoo että sie oot vuan pannu? Eikö kukaan oo tosiaankaa siuu ennen tällä lailla vaan hyvänä pitäny?” Lammio punastui vielä helakammin, mutta oli rehellinen ja pudisti päätään. Ei, ei kukaan Lammiota ennen ollut vain halannut, aina oli menty suoraan asiaan. Rahikaista se suretti, ja hetkeksi hän sulki silmänsä ja nojasi painavammin, lohduttavasti, päätään vasten Lammion kaulaa. Aurinko koetti paistaa pilvenraosta, ja eksynyt valonsäde piirtyi yksinäisenä valkoiselle peitolle. ”Seksi on palajon muutakin ko vuan pelekkää sitä itteään. Mie rakastan siuu niin palajon ettet sie tiijäkään, enkä ikinä pakota siuu mihkään mitä sie ite et haluu. Mie halluun ainoastaan sitä että siulla on hyvä olo ihan kaikesta, ja muu tulee vasta sen jäläkeen”, Rahikainen vakuutti, ”myö mennään täysin siun ehdoilla.” ”Mutta kun minä haluan. Minä en vaan… oikein osaa”, sanoi Lammio hiljaa. Rahikainen irrottautui hieman, käänsi Lammiota itseensä päin ja katsoi toista silmiin. ”Oothan sie ny täysin vuarma?” Lammio nyökkäsi ja painautui uudelleen vasten Rahikaista, kuiskasi hänkin rakastavansa tätä. Rahikainen otti toisen taas syliinsä, painoi päänsä tämän niskaan ja halasi tiukasti, yritti tehdä Lammion olosta mahdollisimman turvallisen. ”Sanothan sie sitte heti jos ei tunnu ennää hyvältä?” Lammio nyökkäsi ja Rahikainen vei huulensa jälleen hänen niskaansa, suukotti varovasti ja silitti toisen rintaa. Lammio huokaisi hiljaa ja taivutti päätään aavistuksen verran eteenpäin, jotta Rahikaisella olisi paremmin tilaa. Hän oli aivan varma, ettei ollut ikinä tuntenut oloaan niin hyväksi. Rahikainen oli kaikin puolin loistava suutelija, eikä ollut ehtinyt tehdä taikojaan kuin muutaman sekunnin, kun Lammio jo värisi voimattomana hänen sylissään. Mies ei suinkaan ollut mikään ensikertalainen sänkypuuhien suhteen, mutta silti Rahikainen näki hänessä paljon samaa kuin niissä neitsyissä, jotka oli vuosien saatossa ottanut – jokainen heistä oli ollut juuri yhtä hermostunut ja kokematon kuin Lammiokin, mutta se heistä juuri teki erityisiä. Rahikainen oikeastaan nautti kovasti siitä, että sai näyttää heille kaikki temppunsa, että ne saivat aina hyvän vastaanoton. Ero heidän ja Lammion välillä oli kuitenkin se, että Lammio saisi hänen taidoistaan parhaimmiston siksi, että hän rakasti tätä, että se, mitä he nyt aikoivat tehdä, tapahtui niin paljon syvemmällä tasolla kuin jokin satunnainen kännipano. He olivat tunteneet toisensa niin kauan, ehtineet asua yhdessäkin jo hetken ja jakaa keskenään kipeimmät salaisuutensa ja epävarmuutensa. Heidän suhteensa liekki kyti sisimmässä, ei ihon pinnalla, ja sen myötä kaikki, mitä he tekivät, sai aivan toisenlaisen sävyn kuin muutoin, aivan erilaisen värin, kuin viulun ääni, joka taitavan soittajan huomassa sai tilaisuuden kasvaa täyteen ihanuuteensa. ”Onko siulla kaikki edelleen hyvin?” Rahikainen varmisti hetken päästä. Lammio nyökkäsi, ja Rahikainen siirtyi hänen kaulansa puolelle, suuteli hellästi mutta määrätietoisesti kuumaa ihoa ja nyppäisi huulillaan ohimennen korvannipukkaa. Lammio henkäisi ja tuntui vajoavan kasaan Rahikaisen käsivarsien keskellä. Rahikaista hymyilytti toisen reaktio, ja hän jatkoi samaa, kunnes Lammio näytti tekevän jonkinlaista hidasta henkistä kuolemaa. Lammio oli aivan sekaisin kaikesta, ymmärsi jo siinä vaiheessa, että oli jäänyt hyvin paljosta paitsi, eikä uskaltanut kuvitellakaan, mitä kaikkea vielä oli tulossa. Hän ei oikeastaan voinut käsittää, kuinka Rahikainen tuolla tavalla osasi kaivaa hänestä esiin sellaisia tunteita ja reaktioita, joita hän itse ei ollut tiennyt itsessään olevankaan. Rahikainen oli niin taitava, niin huomaavainen ja tarkkaavainen hänen pienimmällekin liikkeelleen tai äännähdykselleen, osasi tehdä juuri ne oikeat asiat, jotka saivat hyvän olon jatkumaan. Häntä itketti yhtäkkiä kovasti. Rahikainen pysäytti tilanteen etenemisen heti kun huomasi, että Lammion tärinä oli hänen tekemisensä huomioon ottaen liiallista. Hän säikähti vähän nähdessään toisen kostuneet silmät. ”Hei, mikä hätänä?” Rahikainen kysyi kulmiaan kurtistaen, kun Lammio heittäytyi tunnekuohuissaan halaamaan häntä. ”Tuntuuko siusta pahalta?” ”Ei kun…” ”Ihan rauhassa vuan”, Rahikainen rauhoitteli ja rutisti toista, vaikka Lammio taisi käyttää häntä paljon enemmän voimaa. Hän ei ollut varma, mikä Lammioon oli iskenyt, mutta eiköhän toinen pian kertoisi. ”Kun sinä… oot vaan niin… hyvä…” Lammio soperteli ja melkein nauroikin. Rahikaiselta meni hetki tajuta, mutta sitten hänen huulensa kaartuivat helpottuneeseen hymyyn. Vai että sellainen pulma Lammiolla oli. ”Otetaas vähän takapakkia, siehän käyt ihan ylikierroksilla”, hän virnisti ja suukotti sitten Lammion otsaa. Toistakin hymyilytti oma reaktio, mutta hän oli vain niin onnellinen. ”Meil ei oo mikkään kiire. Siun täytyy pystyä olemaan ihan rentona, mie en halluu että sinnuu millään lailla sattuu.” Lammio nyökkäsi huolenpidosta liikuttuneena, kääntyi taas Rahikaisen pideltäväksi, ja hetken he olivat vain yksinkertaisesti lähekkäin, kunnes Rahikainen tunsi, että Lammio oli uudelleen rentoutunut. Hitaasti hän alkoi jälleen suudella pitkää kaulaa, nyt rauhallisemmin kuin hetkeä aiemmin, mutta Lammion reaktio oli silti aivan yhtä ihastunut kuin äsken, ja hänen oli vaikea pysyä paikallaan. ”Sie se oot ihan mahoton”, Rahikainen naureskeli iloisesti ja pudisteli päätään. Lammio hymyili niin leveästi, että hänen poskiinsa ilmestyi jotakin sellaista, mitä Rahikainen ei aiemmin ollut nähnytkään. ”Henrik! Siullahan on hymykuopat!” Rahikainen sanoi huuli pyöreänä. ”Mitä? No eihän ole”, väitti Lammio kivenkovaan, mutta aidon ilon aikaansaamat kuopat vain syventyivät hänen tyrskähtäessään Rahikaisen dramaattisuudelle. ”No onpas!” Rahikainen huudahti lumoutuneena. Lammio katsoi häntä alta kulmain ja yritti kovasti olla nauramatta. ”Tiijätkö sie Henrik mitä eroa on mustilla ja vihreillä viinirypäleillä? Musti on koira.” Lammio tyrskähti taas, vaikka vitsi olikin auttamattoman surkea eikä sille olisi edes pitänyt nauraa, ja hymykuopat vain syvenivät entistä enemmän. Rahikainen oli aivan haltioitunut. ”Ole nyt jo hiljaa”, Lammio ähkäisi nolona ja naama punaisena, suuteli Rahikaista täysin vapautuneesti hiljentääkseen hänet. Rahikainen totesi itsekseen, ettei Lammiota enää mikään näköjään estellyt, mutta koetti silti toppuutella toista ottamalla ohjat käsiinsä, pitämällä suudelmat hellinä ja pehmeinä. Lammio ei pistänyt vastaan – hänelle kelpasi siinä vaiheessa ihan mikä vain. Hiljalleen Rahikainen ujutti kätensä Lammion paidanhelman alle, hyväili pehmein ottein kylkeä ja sai toisen vavahtamaan parikin kertaa. Sen jälkeen ei Lammio kyllä enää kestänyt ottaa rauhassa vaan kellisti Rahikaisen alleen. ** Melkein vuotta myöhemmin Lammio ja Rahikainen avasivat oven omakotitaloon, jonka he olivat yhdessä ostaneet. Se sijaitsi kauempana Helsingin ydinkeskustasta kuin Lammion vanha kerrostaloasunto, melkein maalla, ja se oli kotoisa pieni puutalo, jossa oli oma saunarakennus ja kivitakka – Rahikainen vitsailikin, että Lammion unelmakodin ainoana kriteerinä oli vastaavien lämmönlähteiden pakollisuus. He eivät kumpikaan mielellään ajatelleet tulevaisuutta, sillä heidän kokemustensa jälkeen oli edelleen hyvin vaikea luottaa minkään pysyvyyteen, mutta nykyisyydestä he ottivat kaiken ilon irti. Ja kenties vielä tulisi se päivä, jona he voisivat alkaa suunnitella vanhenevansa yhdessä, luvata pitävänsä toisistaan huolen vielä vastaisuudessakin, sanoa, että olisivat aina toistensa luona. He halusivat olla. Lammion entiset painajaiset olivat vielä välillä läsnä heidän elämissään, mutta Rahikaisen läsnäolon auttamana Lammio käveli enää vain harvoin unissaan, eikä silloinkaan poistunut kotoa. Hän oli oppinut luottamaan edes yhteen ihmiseen maailmassa, osasi hakea tältä apua ja tukea ja pystyi myös hyväksymään ne. Toisinaan hän ei edes tiennyt, mikä uskomaton alitajunnan voima oli hänen kurssinsa muuttanut. Rahikainen taas oli Lammion avulla selvinnyt suurin piirtein ystäviensä poismenosta. Joskus hän ajatteli, että ehkä hän oli vain pelinappula jossain suuremmassa kuten Määttä ja Lehtokin, ehkä Määtän ja Lehdon piti kuolla, jotta jokin universumin solmu avautuisi ja Rahikainen löytäisi Lammion uudelleen. Pahaa sellainen ajatus teki, mutta siinä oli lohduttavan paljon järkeä. Elämänkulkua he eivät voineet muuttaa, se ei ollut heidän käsissään, mutta sen tosiseikan hyväksymisen myötä he pystyivät kasvamaan ihmisinä. He olivat kumpikin nähneet niin paljon maanpäällisen vierailunsa aikana, että tiesivät olevansa vain palasia jossakin suuremmassa tarinassa, mutta että heidän jokapäiväisillä valinnoillaan oli silti merkitystä. Kuolemaa he olivat kohdanneet niin usein, että vaalivat elämää kaiken yli. Ensimmäisenä yönä uudessa kodissaan, uudessa alussaan, he käpertyivät turvaa etsien kiinni toisiinsa kuin eivät olisi koskaan ennen niin tehneet. Onnellisuuden määrällä ei ole rajoja, mutta he olivat täysin varmoja siitä, etteivät voisi olla enää yhtään tyytyväisempiä, eivätkä he kenties voineetkaan. Kukaan kun ei ole vielä koskaan osannut rajattomuutta ja sen kaikkia ulottuvuuksia määritellä.

[trevardes]

Huomaamatta aurinko värjää kadut (1/2)

Genre: draama, angst, sodan jälkeen -au

Sanamäärä: noin 2700

Varoitukset: angsti, pettäminen

Hahmot/paritukset: Lammio-keskeinen, Lammio/Rahikainen, lievä Lammio/OFC ja Rahikainen/OFC

Summary: "Mä nään susta kyllä, että tolle miehelle sä kuulut. Olisiko nyt aika myöntää se?"

/

Lammiolla menee poikki vaimoehdokkaan kanssa, ja se saa hänet viimein oikeasti ajattelemaan asioita.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/14617311

***

Lammiolla oli äärimmäisen huono päivä. Hänen olisi jo aamulla pitänyt ymmärtää, että koko päivästä oli tulossa harvinaisen kamala; sohittuaan puoliunessa kelloa yöpöydältään ja onnistuttuaan töytäisemään sen lattialle niin että sen lasi hajosi, oli hän raahautunut keittiöön, jossa oli huomannut kahvin loppuneen. Siinä vaiheessa olisi ollut järkevintä soittaa töihin, ottaa sairaslomapäivä ja painua suosiolla takaisin sänkyyn.

Lammio oli kuitenkin vielä ankarampi kurittaja itseään kuin muita kohtaan, eikä sallinut itselleen turhia vapaapäiviä. Niinpä hän oli, ilman elintärkeää aamukahviaan, ankeasta tihkusateesta huolimatta, lähtenyt koiran kanssa nopealle lenkille ennen töihinmenoa. Koira käyttäytyi yleensä esimerkillisen kauniisti, olihan Lammio itse sen huolella kouluttanut, mutta tänään silläkin oli vaikuttanut olevan huono päivä. Se oli rähissyt puistossa vastaantulevalle villakoiralle, mikä oli saanut koiraa taluttavan vanhan rouvan heristämään käsilaukkuaan ja räyhäämään puolestaan Lammiolle.

Lenkin jälkeen, sateesta läpimäräksi kastuneena ja melko surkeana, Lammio oli vienyt koiran takaisin kotiin, peseytynyt, pukeutunut ja mennyt töihin. Siellä hän oli joutunut napit vastakkain rasittavan, käskyjä kyseenalaistavan vänrikin kanssa, ja kehittänyt heti stressipäänsäryn, johon lääkkeetkään eivät tehonneet.

Onneksi oli sentään perjantai. Hän olisi mieluusti töiden jälkeen mennyt suoraan kotiin nukkumaan ja pysynyt sängyssä koko viikonlopun, mutta sellaiseen ei ollut aikaa. Vielä mieluummin hän olisi turvautunut kaikkein toimivimmaksi toteamaansa stressinlievityskeinoon: parin tunnin kiihkeään lakanoissa pyörimiseen Rahikaisen kanssa. Vaitettavasti siihenkään ei ollut nyt mahdollisuutta, koska kyseinen mies oli tällä hetkellä hoitamassa jonkinlaisia hämärähommia jossain pohjoisemmassa. Lammiolla ei siis ollut ollut vaihtoehtoja. Käytettyään koiran taas nopealla lenkillä, hän oli vaihtanut siviilivaatteisiin ja lähtenyt hakemaan Annikkia. Treffit oli sovittu jo aiemmin, eikä hän enää näin lyhyellä varoitusajalla ollut kehdannut perua.

Tarjoilija kaatoi laseihin punaviiniä ja ojensi heille ruokalistat. Lammio osasi lempiravintolansa listan ulkoa, joten hän saattoi huoletta keskittyä katselemaan seuralaistaan tämän syventyessä ruokavaihtoehtoihin. Annikki oli tyrmäävän kaunis nuori nainen, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän oli solakka, kapeavyötäröinen, punertavahiuksinen ja Lammioon verrattuna viehättävän lyhyt. Isommassa seurueessa Annikki oli hiljainen ja hiukan ujo, mutta kaksin Lammion kanssa hän saattoi innostua leikkisän kujeilevaksikin. Annikki siemaisi viiniään, ja sen sävy tummensi jo ennestään punattua alahuulta. Lammio käänsi katseensa pois.

Mikä helvetti tässä oli vikana? Sitä kysymystä hän oli pyöritellyt mielessään viimeaikoina useammin kuin halusi myöntää. Annikki oli kaikin puolin täydellinen. Hän oli hyvästä suvusta ja töissä kansakoulun opettajana, vaikkei hänen suvun varojen takia olisi välttämättä edes tarvinnut tehdä töitä. Hän oli älykäs keskustelija ja selvästi piti Lammiosta, kovastikin. Kuka tahansa mies olisi rakastuntut sellaiseen naiseen. Lammion vanhemmat olisivat olleet jo suunnittelemassa häitä, jos olisivat olleet vielä elossa. Lammio ei vain pystynyt saamaan itseään rakastumaan Annikkiin, ja ajatuskin avioliitosta hirvitti.

Sotilasura oli lapsesta asti ollut Lammion tärkein tavoite ja huomion keskipiste. Hän eteni urallaan odotettuun tahtiin, ja tässä vaiheessa olisi ollut toivottua löytää viehättävä vaimo, muuttaa yhdessä viehättävään taloon, ja saattaa maailmaan pari kolme viehättävää lasta. Lammio ei voinut mitään sille, ettei hän sellaista halunnut. Häntä ei ollut ikinä kiinnostanut naisissa juuri mikään muu kuin seksi, eikä nyt varsinkaan rakkaus. Vaikka Annikki olikin ihan hauskaa juttuseuraa, ei Lammio voinut kuvitella asuvansa tämän kanssa yhdessä, jakavansa tämän kanssa loppuelämäänsä. He olivat kuitenkin tapailleet toisiaan jo useamman kuukauden ajan, ja Annikin vanhemmat varmasti odottivat jo kosintaa, ja niin teki ehkä Annikki itsekin.

Lammio huokaisi. Tähän asti hän oli aina onnistunut pakottamaan itsensä tekemään ikäviäkin asioita saavuttaakseen päämääränsä. Kotoa jo lapsena opittu rautainen sotilaskuri ja itsehillintä olivat auttaneet siinä, ja niitä hänen tulisi nytkin käyttää. Olisi pakko pian joko kosia, tai lopettaa koko juttu, entisenlaisena kevyenä huvina se ei voisi jatkua. Kosia kai sitä pitäisi, sillä tuskin hän koskaan löytäisi Annikkia parempaa naista. Esteenä oli oikeastaan vain hänen halunsa olla vapaa ja sitoutumaton.

Ja Rahikainen.

Sitä Lammio ei halunnut ajatella, mutta olihan Rahikainenkin taho, joka oli jollakin tavalla otettava huomioon. Jos Lammio ei enää asuisi yksin, olisi Rahikaisen tapaaminen huomattavasti vaikeampaa -

"Henrik?" Annikki kosketti kevyesti Lammion kättä saadakseen tämän huomion.

"Anteeksi, sanoitko jotain?" Lammio kysyi, yrittäen antaa Annikille koko huomionsa. Tämä hymähti huvittuneesti.

"Enpä ihmeempää, sitä vaan että haluaisitko kertoa, mikä sun mieltäsi painaa?"

Annikki oli liian tarkkanäköinen. Siinä tämän ensimmäinen konkreettinen huono puoli.

"Ei mikään, pieni päänsärky vain", Lammio yritti.

"Henrik. Kyllä mä sinut sen verran hyvin tunnen, että huomaan, että jokin sua painaa. Eikä tämä ole mikään uusi juttu." Siinä toinen huono puoli. Annikki oli liian utelias ja periksiantamaton. Lammio kirosi mielessään sekä naista että Rahikaista, joka hänet sai tällä tavalla vaipumaan mietteisiinsä. Mies ei ollut edes kaupungissa, ja aiheutti silti hankaluuksia.

Lammio vakuutti uudelleen olevansa kunnossa, ja siirsi Annikin huomion tarjoilijaan, joka lähestyi ottaakseen heidän tilauksensa. Keskustelu kääntyi ruokaan ja sitten arkisiin tyhjänpäiväisyyksiin, juttuihin armeijasta ja Annikin ystävistä.

Lammio huomasi vilkuilevansa yhtenään kelloa, vaikka tiesi sen olevan epäkohteliasta. Viime tiedon mukaan Rahikainen olisi tulossa Helsinkiin huomenna illan viimeisellä junalla. Turha tässä oli minuutteja laskea, muttei Lammio sille mitään voinut. Säälittäväähän se oli, mutta edellisestä yöstä Rahikaisen kanssa oli sentään kulunut jo lähes kuukausi. Annikin takia Lammio ei viitsinyt jahdata muita tyttöjä, ja suoraan sanoen hän oli aivan helvetinmoisessa puutteessa. Hän ei malttanut odottaa saavansa Rahikaisen luokseen. Heti ensitöikseen hän suutelisi tätä perinpohjaisesti, ja sen jälkeen ehkä painaisi tämän alleen patjalle ja ratsastaisi niin pitkään ja hartaasti, ettei heistä kumpikaan tuntisi tai muistaisi mitään muuta.

Hänen mielialansa kohosi hiljalleen kun hän ajatteli huomista. Tämä päivä oli kuitenkin ollut niin mittava sarja vastoinkäymisiä, että Lammion olisi oikeastaan pitänyt arvata, etteivät ne loppuisi turhan uteliaaseen naisseuraan. Vaikka Lammio olisikin ymmärtänyt odottaa pahinta, ei mikään silti olisi voinut valmistaa häntä siihen, mitä tapahtui. Annikki kertoi jotakin juttua koulusta jossa oli töissä, eikä Lammiota juuri kiinnostanut. Hän kulautti viiniä ja antoi katseensa harhailla salin toisella laidalla olevan baaritiskin luota kaikuvan remakan naurun suuntaan. Hänen katseensa kohtasi sen lähteen, ja hän oli saman tien sekä tukehtua viiniin että saada sydänkohtauksen.

Baaritiskiä vasten nojasi nimittäin Rahikainen, leveästi hymyillen ja käsivarsi jonkun kauniin naisen ympärillä. Kiiltävänruskeat kiharat olivat tutut, samoin kuin komea profiili ja tapa, jolla kauluspaidan kangas laskeutui leveiltä harteilta. Lammio ei ollut uskoa näkyä todeksi, sillä Rahikaiseen törmääminen näin oli täysin odottamatonta. Hänenhän oli tarkoitus tulla vasta huomenna. Ja hänen piti tulla suoraan asemalta Lammion luokse, eikä lähteä ravintolaan naisia naurattamaan.

Ei heillä mitään suhdetta ollut, eikä heistä kumpikaan ollut koskaan vaatinut toiselta mitään niin naurettavaa kuin uskollisuutta. Sellainen ei sopinut heille kummallekaan, eikä heillä mitään suuria tunteita ollut toisiaan kohtaan. Silti tuntui yllättävän pahalta nähdä Rahikaisen kainalossa taas joku toinen, etenkin kun se tarkoitti, että Rahikainen oli valehdellut Lammiolle.

Lammio hätkähti tuntiessaan taas kevyen kosketuksen kämmenselällään. "Henrik", Annikki sanoi pehmeästi, silittäen hänen kättään. Nainen oli kai huomannut, ettei Lammiolla ollut kaikki hyvin.

Annikki seurasi Lammion jähmettynyttä katsetta Rahikaiseen ja tämän seuralaiseen. "Hänkö se sitten on?"

Kysymys tuli täysin yllättäen, eikä Lammio ymmärtänyt, mitä Annikki tarkoitti. Hän ei tietääkseen ollut koskaan edes maininnut tälle mitään Rahikaisesta.

"Anteeksi?" Hän kysyi hämmentyneenä.

"Olen tiennyt jo jonkin aikaa, että en mä ole sulle ainoa", Annikki tunnusti madaltaen ääntään, "Tajuan, miksi ottaisit tuon, mut täytyy sanoa, että jotenkin en uskonut sun tyypiksesi ruskeaverikköjä."

Lammion päässä löi hetken tyhjää Annikin pudottamien pommien jäljiltä. Annikki tiesi? Miten hän saattoi tietää? Ensin Lammio luuli Annikin luulevan hänen jostain syystä olevan kiinnostunut Rahikaisen seuralaisesta, mutta sitten hän tajusi, että naisella oli vaaleat hiukset. Toisin kuin Rahikaisella, jonka ruskeisiin kiharoihin Lammio halusin nytkin upottaa kätensä. Rahikaisella, josta Annikki jotenkin, selittämättömästi tiesi.

"Mitä oikein puhut", Lammio sai sähähdettyä. Hän puristi yhä viinilasia rystyset valkeina, ja hänestä tuntui, että se oli kuin ankkuri, joka piti häntä paikallaan. Jos hän päästäisi irti, koko maailma romahtaisi, sillä niin pahasti Annikki oli juuri heilauttanut sen perustuksia.

"Tuo on se sun Jannesi, eikö olekin", Annikki sanoi pehmeästi, pitäen nyt tiukemmin kiinni Lammion kädestä, kuin estääkseen tätä pakenemasta. Lammiolle se ei juuri nyt tullut edes mieleen, vaan hän istui paikoilleen naulittuna, järkyttyneenä kuin jänis ajovaloissa.

"Älä pelkää", Annikki jatkoi, "Minä luulen että ymmärrän, enkä minä kerro kenellekkään. En ikinä tekisi sulle sellaista."

Eikä Annikki todellakaan näyttänyt siltä, että haluaisi hänelle mitään pahaa, tai että voisi hetkenä minä hyvänsä kavahtaa kauemmas Lammiosta inhon vallassa ja järjestää kohtauksen. Annikin lempeissä silmissä oli vain ymmärrystä, eikä Lammio voinut käsittää sitä. Olihan hän tiennyt Annikin olevan hyväntahtoinen ihminen, mutta yleensä päällisin puolin mukaviltakin ihmisiltä kuuli kaikenlaisia törkeitä kommentteja miehistä, jotka pitivät toisten miesten seurasta.

Annikin rauhallisuudesta huolimatta Lammion alitajunta huusi nyt jonkinlaisessa taistele tai pakene -tilassa, ja tilanteesta karkaaminen tuntui äärimmäisen houkuttelevalta. Hän ei kuitenkaan voinut vain lähteä ja jättää juttua selvittämättä, joten hän pakottautui pitämään viileästä ulkokuorestaan kiinni ja rauhoittumaan. Annikki silitteli edelleen hänen kättään, ja vaikka yleensä kaikki paijaus ja hiplailu ilman seksuaalista virettä oli Lammion mielestä ärsyttävää ja turhaa, koki hän sen yllättäen rauhoittavana.

"Miten sinä tiesit?" Lammio kysyi, vaikkei ollut varma, halusiko tietää. Hän toivoi hartaasti, ettei asia ollut yleisessä tiedossa tai jotenkin näkynyt hänestä päällepäin.

"Huomasin jo aikoja sitten, ettei sun sydän kuulu mulle. Kyllä sen susta näkee, kun tarkemmin osaa katsoa, ettet ole mun kanssa kokonaan läsnä", Annikki selitti. "Ensin en tiennyt, mitä ajatella, mutta sitten kerran olin luonasi kahvilla, ja menit toiseen huoneeseen vastaamaan puhelimeen, muistatko? En voinut uteliaisuudelleni mitään, ja saatoin ehkä hiukan salakuunnella."

Ärtymys leimahti Lammion sisällä, mutta hän ei halunnut nyt näyttää sitä. Annikilla oli tällä hetkellä häneen nähden ikävä valta-asema, ja Lammio koki parhaaksi olla suututtamatta naista. Hän hymähti kysyvästi, ja Annikki jatkoi.

"Et sanonut sinällään mitään paljastavaa, mutta Janneksi sä sitä puhuttelit, ja sun äänessä oli ihan hetken sellaista pehmeyttä, mitä en ollut kuullut sulta koskaan ennen. Siitä mä tiesin."

Lammio ei osannut sanoa siihen oikein mitään. Oli helpotus kuulla, ettei hän ollut käyttäytynyt tuon läpinäkyvämmin, mutta toisaalta Annikin sanat hämmensivät. Ei hän ainakaan tietoisesti puhunut Rahikaiselle mitenkään pehmeästi. Ei sellaiseen ollut mitään syytä.

Oli myös vaikeaa käsittää, että joku tiesi, eikä maailmanloppu silti ollut tullut. Annikki suhtautui paljon paremmin kuin olisi voinut toivoa, vaikka tällä näyttikin olevan vähän väärä kuva siitä, millainen Lammion ja Rahikaisen suhde oikeasti oli. Annikki ansaitsi nyt vähintään anteeksipyydön, sillä Lammio oli tottapuhuen kohdellut häntä törkeästi. Käyttänyt ja johtanut harhaan ja vielä pettänytkin Rahikaisen kanssa.

"Anni, minä olen pahoillani. Tein sinua kohtaan väärin, ja -"

Annikki keskeytti hänet, surumielisesti hymyillen. "Olenhan mä ollut vihainen, ja surullinenkin. Ei ole oikein, että sulla on ollut koko ajan toinen. Mutta musta tuntuu että mä ymmärrän sua, ainakin vähän. Ei voi olla helppoa rakastaa jotakuta ja joutua piilottamaan se koko maailmalta."

Lammio halusi pistää väliin, että mistään rakkaudesta ei todellakaan ollut kysymys, mutta Annikki jatkoi: "Mä kyllä selviän tästä, mutta tää tapailu meidän pitää lopettaa. Haluan löytää jonkun, joka oikeasti voi rakastaa mua."

Lammio käänsi kätensä Annikin otteessa ja puristi vuorostaan tämän kättä. Annikki oli hyvä ihminen, ja vahva. Hetken Lammio melkein toivoi, että olisi oikeasti voinut rakastua häneen. "Minä todella toivon, että löydät sellaisen miehen. Olen pahoillani, että vedin sinut tähän."

Annikki pyyhkäisi silmäkulmastaan kyyneleen ja hymyili."Hyvä ettet ehtinyt kosia. Taisit suunnitella sitä jo, mutta ei me oltais loppujenlopuksi varmaan koskan osattu olla onnellisia yhdessä."

Lammio naurahti ja tarjosi Annikille nenäliinan. "On pakko vielä pyytää- lupaathan, ettet kerro tästä kenellekään?" Oli sanomattakin selvää, että jos Annikki kertoisi, Lammion ura olisi vaakalaudalla. Sitä ei saanut tapahtua.

"Lupaan etten kerro", Annikki sanoi vilpittömästi. "Lupaa sinä puolestasi, että teet tälle asialle jotakin. On väärin, että te sotkette ihan viattomia naisia kuvioihinne", hän sanoi hiukan piikikkäästi ja nyökkäsi kohti baaritiskiä, jonka ääressä Rahikainen juuri kumartui lähemmäs kikattavaa seuralaistaan. Ehkä kuiskasi tämän korvaan jotakin, tai suuteli kaulaa. Lammio ei halunnut tietää.

"Ja te teette siinä väärin toisiannekin kohtaan. Mä nään, että sua ainakin sattuu katsella tuota."

"En nyt sanoisi ihan niinkään", Lammio yskähti. "Eikä tässä ole mitään asiaa, mille tehdä jotakin. Samat vapaudet meillä on kummallakin, eikä mitään ylimääräisiä sotkuja."

Annikki tuhahti kärsivästi. "Noin on varmaan helpompi ajatella, mutta ei se siitä totta tee. Sä et ainakaan ole vapaa. Me ei tehty paljon muuta kuin suudeltiin, etkä sä pystynyt kunnolla nauttimaan siitäkään. Mä nään susta kyllä, että tolle miehelle sä kuulut. Olisiko nyt aika myöntää se?"

Lammio vihasi noita sanoja. Hän ei halunnut kuulua kenellekään muulle kuin itselleen ja isänmaalleen.

Pakko oli kuitenkin myöntää, että Lammio halusi Rahikaisen kuuluvan vain ja ainoastaan hänelle itselleen. Vatsassa muljuva mustasukkaisuuden vyyhti oli ilmentymä hänen heikkoudestaan, ja hän vihasi sitä, mutta sen olemassaoloa ei käynyt kieltäminen. Ei hän siitä ikinä kertoisi kenellekään, ei vaikka aseella uhattaisiin, mutta olemassa se joka tapauksessa oli.

Annikille hän ei luvannut mitään, ja tämä pyöritteli silmiään, mutta antoi asian olla. Tarjoilija toi heidän annoksensa, jotka he söivät hiukan kiusallisessa hiljaisuudessa. Olisi tehnyt mieli lähteä, mutta se olisi näyttänyt oudolta, kun kerran ruuatkin oli jo tilattu. Lammio oli puolessa välissä pihviään, kun Rahikainen saattoi vaaleahiuksisen seuralaisensa ulos, käsi alhaalla tämän selällä. Näky sattui enemmän kuin Lammio halusi myöntää, ja vatsan mustasukkaisuuspallo tuntui kasvavan ja nousevan kuristamaan kurkkua. Annikki katsoi häntä surullisesti, säälien, ja se sai Lammion tuntemaan olonsa entistä säälittävämmäksi ja vihaisemmaksi.

He söivät annoksensa loppuun ja Lammio vinkkasi tarjoilijan luokseen. Hän maksoi, auttoi takin Annikin päälle ja saattoi tämän sitten kotiin.

Ovella Annikki nousi varpailleen ja painoi viimeisen suukon Lammion huulille. Hän hyväili miehen poskea kädellään, ja Lammio haistoi häivähdyksen ruusuparfyymiä, jonka tuoksusta oli oppinut pitämään. Se kuitenkin toi nyt mieleen vain Rahikaisen partaveden tutun tuoksun, jota hän kaipasi enemmän.

"Mä todella toivon, että sä vielä joskus olet onnellinen", Annikki sanoi hiljaa.

"Samoin", Lammio kuiskasi, ja Annikki hymyili leikkisästi.

"Pidäthän yhteyttä? Mä tykkään kuitenkin sinusta edelleen, ja jotenkin tuntuu, että ystävä ei olisi sulle pahitteeksi."

Lammio naurahti, eikä osannut kieltääkkään. He sanoivat hyvästit, ja Annikki sulki oven takanaan.

Kotiin kävellessään Lammio tuskin huomasi, kuinka kauniiksi väistyvien sadepilvien välistä säteilevä laskeva aurinko värjäsi Helsingin katuja. Koko päivä oli ollut kamala ja Rahikaisen näkeminen ja sen herättämät tunteet ahdistivat häntä, mutta päällimmäisenä mielessä oli helpotus. Hänen ei sittenkään tarvitsisi alistua rakkaudettomaan avioliittoon. Yksi hänen tarkimmin varjelluista salaisuuksistaan oli paljastunut, mutta mitään hirveää ei ollut tapahtunut.

Annikin sanat pyörivät hänen päässään edelleen kun hän saapui kotiin ja kumartui rapsuttelemaan häntä iloisesti ovella tervehtivää koiraa. Kyllä kai hänkin halusi olla onnellinen. Rahikaisesta ei vain ollut aiheuttamaan hänelle sellaista tunnetta. Eikä hän sellaista voinut tältä vaatiakkaan; heillä oli selkeä yhteisymmärrys siitä, että heidän välillään ei ollut mitään. He olivat toisilleen vain kehoja, vain stressin lievitystä ja hetkellisiä hairahduksia.

Oli naurettavaa toivoa, että Rahikainen olisi kotona häntä odottamassa, että tämä tervehtisi yhtä innokkaasti kuin koira, joka nyt pyöri Lammion jalkojen ympärillä tämän mennessä sisään asuntoon. Tämä ei ollut Rahikaisen koti, vaan Rahikainen vain majaili täällä silloin tällöin, kun sattui olemaan Helsingissä, eikä ollut viettämässä yötään jonkun muun kanssa. Toki Lammio oli muutama kuukausi sitten antanut Rahikaiselle oman avaimen, mutta syyt siihen olivat puhtaasti käytännölliset. Rahikainen liikkui outoihin aikoihin, eikä Lammio halunnut taas löytää miestä istumasta portaissa ovensa edessä kun tuli töistä, tai herätä ovikellon kilinään keskellä yötä.

Nyt hän joutui kuitenkin katsomaan asuntoa uusin silmin. Oli pakko myöntää, että Rahikaisen olisi saattanut uskoa asuvan täällä, niin selkeästi miehen läsnäolo näkyi kaikkialla. Lammio oli järjestänyt tämän vaatteille tilaa kaappiinsa kyllästyttyään siihen, miten niitä kertyi epämääräisissä kasoissa lattialle. Rahikaisella oli kylpyhuoneessa oma hylly tavaroilleen, ja keittiön kaapit pursuivat Rahikaisen ostamia rumia mukeja. Makuuhuoneessa sängyn vasen puoli on automaattisesti Rahikaisen, ja Lammio piti sängyssä isoa määrää tyynyjä, vaikkei itselleen tarviaisi yhtä enempää.

Yöpöydän laatikkoon oli kertynyt nippu postikortteja, joita Rahikainen huvikseen lähetteli reissuiltaan niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Korttien väliin Lammio oli sujauttanut paperilappuja, joille Rahikainen oli kirjoittanut hävyttömyyksiä, ja joita Lammio silloin tällöin löysi taskuistaan. Miksi hän niitäkin säilytteli, kuin parastakin aarretta?

Lammio istahti sängylle syvään huokaisten. Olo oli suoraan sanottuna taas surkea. Koira jolkotti hänen luokseen ja laski päänsä hänen reidelleen, tuhahti kun Lammio rapsutti kiitollisena sen sametinpehmeää päälakea ja korvia. Kotimatkan helpotus oli jo haipunut ja jättänyt jälkeensä onton pettymyksen tunteen. Hän oli käyttänyt tuhottomasti aikaa ja energiaa melkein-kihlaukseensa Annikin kanssa, tuohon menestyksen ja normaaliuden symboliin. Se oli tuntunut elintärkeältä, kuin mittapuulta siitä, miten hyvin hän oli elämässään onnistunut. Hän ei ollut vielä päässyt etenemään urallaan niinkuin olisi halunnut, ja Annikin mentyä hänelle ei jäänyt oikeastaan mitään. Tyhjä asunto, höpsö koira ja ne rippeet Rahikaisesta, jotka mies silloin tällöin suvaitsi Lammiolle heittää. Niiden perässä hän sitten juoksi kuin kulkukoira ruuantähteiden. Oli raivostuttavaa huomata, kuinka vähän Lammio oikeasti Rahikaiselta sai, ja kuinka epätoivoisesti hän joka kerta sitäkin vähää odotti. Tänäänkin hän oli laskenut minuutteja Rahikaisen saapumiseen samalla, kun mies itse oli viettämässä iltaa jonkun toisen kanssa.

Lammio nousi ylös koiran loukkaantuneesta katseesta huolimatta, ja kaatoi itselleen runsaan konjakkipaukun. Sitä siemaillessaan hän riisuutui mekaanisin liikkein ja ripusti puvun jottei se rypistyisi. Kaapista sattui ensimmäisenä käteen joku Rahikaisen vanha paita, ja itseironisesti hymähtäen Lammio veti sen päälleen. Kaipa tässä saattoi aivan yhtä hyvin heittäytyä mahdollisimman säälittäväksi, kun kerran oli aloitettu. Paidan kangas oli pehmeää, ja Lammio kuvitteli voivansa haistaa sen kauluksessa tutun partaveden tuoksun.

Lammio kävi makuulle vetäen peittoa päälleen ja sammutti yöpöydän lampun. Koira suunnisti pimeässä sängylle ja hypähti jalkopäähän. Se kiersi muutaman kerran ympyrää ja käpertyi sitten lohduttavan lämpimäksi painoksi Lammion polvitaipeita vasten. Lammio kietoi kätensä Rahikaisen tyynyn ympärille ja yrittinukahtaa, mutta uni ei tullut. Hän ei voinut olla kuvittelematta, missä Rahikainen tällä hetkellä oli. Mitä tämä oli tekemässä, kenen kanssa.

Lammio valvoi yksin pimeässä huoneessa aamun tunneille asti ja puri huulensa kipeäksi, jottei tekisi mitään niin naurettavaa kuin itkisi.

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt. 17 (viimeinen osa!!!)

Yli 52 000 sanaa, 177 sivua, 17 chapteria, 7 kuukautta. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Lukemattomia kirjoitus- ja asiavirheitä sekä vaihtelevan tasoisia murteita. Yliahvena V. Linna pyörimässä satavarmasti haudassaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että mahdotonkin muuttui lopulta mahdolliseksi: ikuisuusprojekti on saatettu vihdoin loppuun.

Tämä on ollut aikamoinen matka itsellenikin. Tämän ficin avulla pääsin riivaavasta itsekritiikistäni ja julkaisupelostani eroon ja päätin vuosikausia ihmisten upeita ficcejä stalkanneena, että helkkari soikoon, alan kirjoittaa - enkä tällä kertaa pelkästään läppärini synkimmän syöverin kansioon. Iso harppaus on otettu eteenpäin ja tämän ficin rohkaisemana olen uskaltanut alkaa kirjoittaa myös englanniksi. Jatko-osia olen pyöritellyt pääkopassani jo tovin, mutta luulen, että Konekiväärikomppanian tarinat menevät tauolle - jatkoa seuraa, kun siltä tuntuu. Enpä laita ollenkaan pahakseni, jos lukaiset toki muitakin rustailujani. ;-)

Tuntematon fandomin kautta olen tavannut mitä mielenkiintoisimpia ja sydämellisiä ihmisiä. Enpä olisi ennen tällaistakaan uskonut löytäväni, mutta niin tässäkin sitten kävi. Lämmin kiitos niin kaikille tykkääjille, kommentoijille kuin hiljaisille stalkkaajillekin!

ps. Jos haluat päästä vielä risteilyfiiliksiin, niin tälle ficille on myös oma soundtrack, joka löytyy täältä.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua, mautonta huumoria ja vähän ällöttävää siirappisuutta lopussa. Eipä kai muuta kummempaa.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Seitsemännessätoista osassa kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Tuntematon risteily osa 17: Tervemenoa sitten vaan

”Mää olen niin onnellinen, et mää olen saanu jakaa tän kaiken teijän kans…kyl tää vaan niin hieno reissu on ollu, kiitoksi vaa kaikil gauhia bali”, Hietanen sopersi bussin särisevään mikrofoniin. ”Ja kiitoksi erityisest kaikil meijä järjestäjil ja Lammiol täst bussist. Kaik men lopult hyvin vastoinkäymisist hualimat.”

Puhetta seurasivat vaimeat taputukset sekä nyyhkintää erityisesti Riitaojan suunnalta. Lopuksi kaikki vielä halasivat poistuvaa turkulaista ja Koskela seurasi tätä auttamaan tavaroiden kanssa.

Koskelaa ihmetytti, miksi ystävänsä vaikutti kovin vaisulta – näkikö hän jopa oikein, että toisen silmät kiiltelivät kyyneleistä? Toki hän ymmärsi, että kauan odotetun matkan loppuminen harmitti. ”Noh, äläs nyt sure, kyllä näitä reissuja vielä varmasti tulee”, vanhempi mies koitti lohduttaa saamatta vieläkään mitään vastausta. Sen sijaan Hietanen nappasi jääkiekkokassinsa olalleen tavaratilasta ja tuhahti: ”Hääonnee sit vaan teillekin.”

Koskela jäätyi paikalleen hämmentävän töykeän kommentin kuultuaan. ”…siis mitä ihmeen hääonnea? Olenko minä nyt missannut jotain?”

”Mää saatan ol tyhmä, mutten sokkia sentään.”

”Kuule, en ole ajatusten lukija, joten voisitko ystävällisesti selventää, mitä ihmettä sinä nyt höpiset?”

Hietanen tuli aivan Koskelan naaman eteen ja sihahti, melkein sylkien toisen päälle: ”Et kilometrin päähän kyl näkkee, et teil on jottain pelii sen sun ihanan Jormas kans.”

Koskela huokaisi. Ai tästäkö nyt sitten oli kysymys. ”Jos ei nyt kuitenkaan puhuttaisi siitä.”

Hietanen käänsi selkänsä ja lähti harppomaan autolle, jossa Marja-täti jo odottelikin häntä. Koskelaa jäi kuitenkin vaivaamaan yleensä niin hyväntuulisen ystävänsä tyly käytös. Hän ei ollut ihan tällaisia hyvästejä toivonut.

Vanhempi mies nappasi Hietasta käsivarresta ja sanoi itselleen epätyypillisen tuimalla äänensävyllä: ”Tiedätkös, nuo äskeiset sanasi olivat aika loukkaavia. Mistä nyt kiikastaa?”

Hietanen ei katsonut päinkään, vaan tuijotti jalkoihinsa kyyneleiden valuessa jo näkyvästi. ”Mää en vaan ymmär täst jutust enää mittään…tuntuu jotenki, et…sää olisit pettänyt mut.”

”Siis mistä jutusta ja…mitä ihmeen pettämistä?” Koskela yritti tivata. Häntä alkoi tosissaan ärsyttämään toisen lapsellinen käytös. Vaikka hänellä oli paha aavistus siitä, mistä tässä saattoi olla kyse, ei hän silti olisi halunnut vetää vielä Kariluotoa tähän mukaan. Mies oli kärsinyt jo aivan tarpeeksi.

Hietanen heitti laukkunsa dramaattisesti maahan ja levitti kätensä aivan kuin antautuakseen. ”Saatana soikoon sun kanssas! Kaikki nää vuadet, mitä ollaan tunnettu, etkä sää vieläkään oo tajunnu…”

”Tajunnut mitä?”

Pienen aikaa Hietanen keräili ajatuksiaan ja katsoi sitten suoraan Koskelaan. ”Että vaikka mää kuinka yritän sen kieltää, niin mää…rakastan sua. Oon aina rakastanut. Siitä helvetin hetkestä saakka, kun me siel koulun pihal sillon törmättiin kun mää ja Rahikainen koitettiin saada joku meil viinaa ostamaan.”

Koskela oli puulla päähän lyöty. ”Siis, anteeksi…mitä?”

Hietanen nyökkäsi alistuneesti. ”Mää en jumalauta voi sil mittään, et se tuntuu niin pirun pahalt nähä sut ja Kariluato…sillai. Ja mää näen kyl teijän molempien silmist, et varmasti bylsisittekin silloin Tukholmas kun mää jouduin kuuntelemaan Mäkilän kuarsaust.”

”Hei kuule…e-en…” Koskela yritti aloittaa, mutta sanat jäivät kurkkuun.

”Mut niinku mää sanosi, hääonnee vaan”, Hietanen sai sanottua tärisevällä äänellä ennen kuin kääntyi taas.

”URHO!” Koskela huusi ja juoksi tämän perään. Ei perkeleen perkele, miksi tuon pitikin nyt heittäytyä tuommoiseksi draamakuninkaaksi. Satama-alueella pörräävät ihmisetkin alkoivat kiinnostua kahden miehen keskustelusta, jonka volyymi oli uhkaavasti alkanut nousta.

Saadessaan ystävänsä kiinni Koskela alkoi paasata kiihtyneellä äänellä: ”Minä en jumalauta itsekään tiedä, mistä tässä on kyse. Luuletko sinä tosissasi, että ihan sinua ärsyttääksesi olen varatun miehen kanssa alkanut hempeillä? Älä unta näe. Jumalauta, kun tämä maailma ei pyöri pelkästään sinun ympärillä, että anteeksi vaan.”

”M-mut-mut… en mää ny ihan sitäkään tarkottanu…”

Mutta toinen mies ei kuunnellut, vaan jatkoi juttuaan: ”Tässä ei ole kyse mistään sinuun kohdistuvasta. Se nyt vaan tapahtui, enkä minä ole mitään tahallani tehnyt ketään ärsyttääkseni. Ja jos nyt välttämättä haluat tietää, niin minun ja Kariluodon välillä ei ole tapahtunut…mitään lopullista.” Sanottuaan tämän Koskela tunsi vatsanpohjassa ikävän nytkähdyksen muistellessaan kohtalokasta yötä yhdessä Tukholmassa.

”Ei saatana…” oli ainoa asia, jonka Hietanen sai sanottua hämmennykseltään.

Hetkeen mitään ei tapahtunut ja Koskela ei oikein tiennyt, miten hän tilanteen ratkaisisi. Hän kääntyi vielä viimeisen kerran ystäväänsä kohti kuin avun tarpeessa. ”En tiedä miten tämä juttu etenee…Pahimmassa tapauksessa menetän yhden parhaista ystävistäni ja rikon vielä pitkäaikaisen parisuhteenkin kaupan päälle törttöilylläni. Kariluodolla on ollut ihan tarpeeksi vaikeaa ilman meikäläistäkin ja nyt sitten vielä tämä sotku…arvaa vaan, syytänkö itseäni siitä joka ikinen sekunti, mutta silti, en voi tälle yhtään mitään. Jumalauta, kun voisinkin, niin antaisin ihan mitä vaan. Palaisin entiseen.”

Hietasta alkoi nyt nolottaa oma käytöksensä. Ei hän toki ollut ihan tällaistakaan toivonut. Totta puhuakseen, ei hän ollut edes varma, miksi oli sellaisia sammakoita päästellyt suustaan. Ehkä huonosti nukuttu yö yhdessä pitkän laivamatkan kanssa oli tehnyt tehtävänsä – itsehillintä oli alkanut pettää.

Koskela jatkoi juttuaan katsoen Hietaseen pelottavan intensiivisesti: ”Ja jos vielä luulet, että jotenkin nautin tästä tilanteesta, niin en tiedä, voinko kutsua sinua enää ystäväkseni sen jälkeen. Kaikki nämä vuodet, mitä ollaan oltu ystäviä, niin en vaihtaisi niitä mihinkään. Minäkin rakastan sinua, ehkä en niin kuin sinä haluaisit, mutta…kaikesta huolimatta, pyydän, rukoilen suorastaan, että et lähtisi minun rinnaltani.

Minä en tajua mistään enää yhtään mitään, en tiedä mitä ajatella. Ja jos nyt sinäkin päätät minut hylätä, niin mitä minulla sitten on enää jäljellä. Ei yhtikäs mitään.”

Hietanen tuijotti kauhuissaan ystäväänsä, jonka silmistä valuivat kyyneleet. Koskela oli yleensä heidän porukastaan se, joka viimeisenä näytti syvimpiä tunteitaan, joten vihdoin Hietanenkin oli ehkä tajunnut, että oli osunut liian herkkään paikkaan lapsellisella avautumisellaan. ”E…en mää tajunnu, että se ihan tommosta olis��antteks…En mää tietenkään haluu sua jättää…mut en mää kai omillekaan tunteille voi mittään.”

”Urho, olen pahoillani ihan kaikesta. Ei ole ollut mitenkään tarkoitus satuttaa sinua.”

Miehet katselivat toisiaan hämmentyneinä – tilanteeseen ei pystynyt mitenkään löytämään sopivia sanoja, eikä kumpikaan halunnut alkaa laukomaan tyhjänpäiväisiä latteuksia. Paska tilanne, mutta minkäs teet, Hietanen toisteli mielessään. Hänellä oli usein taipumus ylireagoida.

Kuin äänimerkkinä turhan draamailun lopettamiseksi parkkipaikalta kuului tööttäys. ”Sori ny kauhiast, mut mun on oikkest pakko men. Marja on vähän äkkipikanen ja jos se ny pistää kaasun pohjaan, niin en mää tiär, millai mää pääsen kottiin. Huamen pitäis olla yheksält taas työkkäris ruinaamas rahaa, niin täytyy men ajois nukkumaan, vaik mää kui mielellän täsä sun kans pauhaisin vaik kui myöhää ehtoosee.”

Koskela halasi ystäväänsä vielä pikaisesti. ”Kiitos kaikesta ja pyydän, älä ole vihainen.”

”En mää ol…ja antteks, kun mää olin taas tämmönen.”

”Eipä sille enää mitään voi, mutta menes nyt sitten. Nähdään taas. Koitetaan selvittää tätä paremmalla ajalla.”

”Joo…nähään.”

Niin poistui heidän reissunsa yksi avainhenkilöistä takaisin arkielämänsä pyörteisiin. Siinä tuijottaessaan ystävänsä loittonevaa selkää Koskela tajusi, että matka alkaisi olla lopullisesti ohi. Vaikka todellisuudessa se olikin kestänyt vain neljä päivää, tuntui kuin he olisivat olleet yhteisellä matkallaan jo yli puoli vuotta.

Murheellisen näköisenä hän kiipusti takaisin bussiin.

”Kaikki hyvin?” Kariluoto kysyi nähdessään vieruskaverinsa punoittavat silmät.

”Ei tässä mitään”, vanhempi mies vastasi välinpitämättömästi, niistäen nenäänsä poispäin ihmisten näkyviltä.

Kariluoto ei viitsinyt udella enempää, vaan käpertyi Koskelan viereen nojaten päätään tämän olkapäätä vasten. Se tuntui varsin mukavalta tässä mielentilassa, vaikka Koskelaa äskeinen keskustelu kovasti häiritsi. Eipä voi mitään, hän yritti järkeillä mielessään.

Heidän hempeilyhetkelleen ei kuitenkaan siunaantunut kovin suurta tovia, kun takaa jo kuului yskäisy ja tuttu korrekti ääni. ”Tervehdys, herrat Koskela ja Kariluoto.”

”No terve vaan, mutta ei yhä edelleenkään tarvitse meitä sentään herroitella”, Kariluoto sanoi huvittuneena Honkajoen yllättävästä ilmaantumisesta. Eihän tuolle voinut olla edes vihainen, vaikka mukava hetki olikin keskeytynyt.

”Muistin juuri, että kappalettani ei ole soitettu vielä bussissa. Vieläkö sen ehtisi kuuntelemaan? Olen miettinyt toivekappaletta jo hyvän tovin ja luulen, että olen vihdoin valinnut sen.”

”Pistä soimaan vaan.”

Honkajoki kumarsi kohteliaasti omintakeisella tyylillään ja meni räpläämään Vanhalan Ipadia. Ei mennyt aikaakaan, kun epämääräinen hiljainen tunnelmointi täytti bussin.

Bussin takaosasta kuului katkera tuhahdus: ”Voeko tämmöstä kutsua ees enää musiikiks? Ei tämmösiä tuutulauluja nyt kaevattais tähän syssyyn.”

Koskela huusi takaisin: ”Rahikainen tietää vallan hyvin, että täällä on kaikilla kyllä lupa kuunnella mitä tahtoo.”

Epämääräinen tunnelmointi jatku ja jatkui. Ikuisuuden jälkeen kitarariffi kajahti vihdoin ilmoille – se tuntui herättävän bussilastillisen uneliaita miehiä haaveiluistaan. Koskela ja Kariluoto vilkaisivat hölmistyneinä toisiinsa.

”Älä vaan sano, että…” Kariluoto aloitti.

”Kyllä se vaan Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond taitaa olla”, Koskela vastasi ja he molemmat nauroivat yhteen ääneen.

”Sehän…kestää yli 25 minuuttia, jos Honkajoki sen koko kappaleen laittoi soimaan.”

”Niin kestää.”

”Eikös menomatkalla sovittu, että ei yli kolmen minuutin kappaleita?”

”Sovittiin.”

Kariluoto hekotteli itsekseen. ”Joo-o…”

”Antaa nyt miehen kuunnella Pink Floydinsa, ei siitä nyt mitään haittaakaan ole. Ja hyvähän kappale tämä on joka tapauksessa.”

Kariluoto huokaisi ja kömpi takaisin kiinni Koskelaansa. Kun lauluraita vihdoin alkoi, hän tapaili mukana niin hiljaa, että vain vieruskaverinsa saattoi kuulla sen:

"Remember when you were young, you shone like the sun, Shine on you crazy diamond. Now there's a look in your eyes, like black holes in the sky, Shine on you crazy diamond..."

Kuunnellessaan legendaarisen yhtyeen progressiivista kappaletta Kariluoto muisteli elämänsä tähtihetkiä. Silmät suljettuina hänen mielensä valkokankaalle piirtyi muistoja: hetkiä Sirkan kanssa, kun parisuhde vielä kukoisti. Ensimmäinen tapaaminen Koskelan kanssa teini-ikäisenä, kun hän oli piiloutunut Rahikaiselta ja Hietaselta saunaan kotibileissä. Mutta kaikkein selvimpänä piirtyi se heidän hetkensä sinä kohtalokkaana yönä Tukholmassa, josta tuntui olevan jo niin pitkä aika, vaikka todellisuudessa siitä ei ollut vielä vuorokauttakaan.

Koskelan sanat kaikuivat päässä kuin sinfoniaorkesteri. ”Hemmetti soikoon, sinä olet niin täydellinen. Rakastan sinua.”

Kariluoto avasi silmänsä ja tuijotti ikkunasta ulos katuvalojen vilistessä moottoritien reunassa. Hän huokaisi. Nyt hänen oli kuitenkin pakko hillitä itsensä ja antaa aikaa. Hän oli jumankauta valmis odottamaan vaikka hamaan tappiin saakka. Herkässä mielentilassa tuntui, että pehmeä-ääninen brittilaulaja lauloi juuri hänelle:

You reached for the secret too soon, you cried for the moon. Shine on you crazy diamond. Threatened by shadows at night, and exposed in the light. Shine on you crazy diamond...

Mukisematta – lukuun ottamatta Koskelan muutamia tiuskaisuja erityisesti Rahikaisen suuntaan – Pink Floydin 25 minuutin konsertto saatiin taputeltua loppuun saakka. Honkajoki myhäili tyytyväisenä saadessaan oman hetkensä vihdoin läpi, sillä hän oli koko laivamatkan miettinyt sopivaa kappaletta. Vieruskaverinsa Vanhala oli luovuttanut jo ensimmäisten sointujen kohdalla ja painanut kuulokkeet syvälle korviinsa. Hänen ystävänsä älykkyys meni joskus pikkuruisen ohitse. Honkajoki ei olisi Vanhalan poppimusiikista voinut välittää tuon taivaallista – progressiivinen ja jazz olivat ainoat tyylilajit, joka tyydyttivät hänen monimutkaista teknisen laitteen lailla raksuttavaa pääkoppaansa.

Väki alkoi käydä levottomaksi bussin tunkkaisessa ja väsähtäneessä ilmapiirissä. Muutamat olivat toivoneet pissataukoa ABC:llä ja lopulta siihen tarjoutui tilaisuus tuttujen keltaisten kylttien hohtaessa helmikuun pimeydessä moottoritien reunassa. Lammiollekin teki hyvää päästä bussikuskin penkiltä jaloittelemaan.

Vanhala hihitteli itsekseen porukan tupakoidessa ja rupatellessa niitä näitä ympäri Suomea syövän lailla leviävän liikenneasemaketjun pihassa.

”Noh, mikä nyt taas naurattaa?” Lehto kysyi nyreästi. Huonoa itsetuntoaan peittelevänä hän usein kuvitteli jonkun hihitellessä, että siinä oli aina kyse jostain henkilökohtaisesta.

”Kun mietin vaan, että khihihih…” Vanhalan oli vaikea puhua normaalisti, niin paljon häntä nyt huvitutti. Hetken keräiltyään itseään hän sai jatkettua: ”Että voisko se Lehtis ja Riitis esittää sen Barbie Girlin vielä, se oli niin upee siellä laivan karaokessakin…”

Lehto muuttui lakananvalkoiseksi. ”Ei vitussa.”

Riitaoja oli kuitenkin eri mieltä. ”No, mikä jottei. Eiköhän Lehtiskin siihen vielä suostu”, tämä sanoi katsoen samalla merkitsevästi poikaystäväänsä.

”Kaksi sanaa: En todellakaan.”

”No, mikset muka?”

”Ihan tarpeeksi nolattiin itsemme siellä laivalla. Ja kaikkihan löytyy videoituina, katsokaa ja naurakaa sieltä sitten.”

”Hei rakaaaas, ei sitä niin vakavasti tarvii ottaa…”

”En tule, en suostu. Mene yksin, jos menet.”

”No kuka muka on yhtä hyvä Ken kuin sie?” Riitaojan äänestä oli havaittavissa pettymystä. Hän ei käsittänyt, mikä tässä nyt oli ongelmana.

Lehto kohautti olkapäitään vastaukseksi. ”En tiiä, ota vaikka Kuovi siihen kaveriksi.”

”Kuule, se paikka on ihan yksinomaan sinulle varattu”, heidän bussikuskinsa totesi ivalliseen sävyyn.

Kaikki olivat salaa harmissaan, sillä kieltämättä Barbie Girl olisi tähän tilanteeseen sopinut kuin nakutettu. Sitä paitsi, bussissa ei ollut ketään muita heidän porukkansa lisäksi, joten ei Lehdolla ollut mitään syytä hävetä – itsensä totaalinen nolaaminen oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin.

Tupakkansa sauhuteltuaan ja tyhjänpäiväiset keskustelut jauhettuaan porukka lampsi takaisin bussin hellään huomaan. Lammio oli juuri aikeissa käynnistää menopelinsä, muttei ehtinyt, sillä Riitaoja lampsi varmoin askelin bussin eteen napaten Ipadin pitkiin sormiinsa. ”Ei lähetä vielä, mie esiinnyn sitten itekseni, jos ei tuo yks suostu.”

Voi helvetin helvetti, mitä se tonttu nyt taas meinaa, Lehto mietti kauhuissaan.

Kaikki tuijottivat edessä hääräilevää pitkää miestä hipihiljaa. Tunnelma oli suorastaan kuin kirkossa – kukaan ei tiennyt, mitä tässä oli odotettavissa. ”Meinaak sie nyt ne molemmat roolit vettää ihan itekseen?” Rahikainen huuteli, mutta Riitaoja oli niin keskittynyt Ipadin räpläämiseen, ettei noteerannut toisen kysymystä.

Konekiväärikomppanian karaoketähti löysi ilmeisesti lopulta etsimänsä, sillä tämä virnisti ja tokaisi: ”Tämä on omistettu miun Toivolle.”

Ei mennyt aikaakaan kun Lammion serkun bussissa raikuivat 90-luvun poppibiisin sulosoinnut, jotka eivät tällä kertaa kuitenkaan olleet peräisin Aqualta.

"Under the lover's sky, gonna be with you And no one's gonna be around. If you think that you won't fall, well just wait until 'til the sun goes down..."

Riitaoja lauloi täyttä kurkkua imitoiden jo aikoja sitten unohdetun tähden, LeAnn Rhymesin, nenästä kumpuavaa lauluääntä. Poikien oli tosin pakko myöntää, että heidän laulajansa oli 1000 kertaa parempi kuin alkuperäisesittäjä.

”Voi jeesus sentään”, Lammio mutisi itsekseen nauraen. Tämän porukan toilailuista ei mikään enää jaksanut yllättää häntä.

Kertosäkeen alkaessa huippuesiintyjä roihahti täyteen liekkiinsä: tämä heilutti lantiotaan seksikkäästi stripparin elkein, laulaen silmät kiinni niin hyvin kuin osasi. Muun porukan rooliksi jäi henkensä haukkominen penkkeihinsä liimautuneina.

"You can try, to resist Try to hide from my kiss. But you know, but you know that you Can't fight the moonlight!"

Imelien sanoitusten edetessä karaokekuningas lähestyi uhkaavasti Lehtoa, joka katseli mielenosoituksellisesti ulos ikkunasta pimeyteen. Toki hänenkin oli pakko myöntää, että rakastettunsa oli varsin hyvä laulaja ja huikea esiintyjä. Hän kuitenkin mieluummin esitti hapanta ulkopuolisten silmissä, jottei vaikuttaisi liian tunteilevalta. Tehkööt tonttu mitä lystää, ei se mua liikuta.

Jörön roolin vetäminen alkoi osoittautua melkoisen tukalaksi ylläpitää uunituoreen puolisokandidaatin istahtaessa odottamattomasti jalat haarallaan syliin.

”Mitä vittua sä oikein nyt teet? Ei kai täällä nyt kaikkien edessä…” Lehto sihisi Riitaojan korvaan. Tämä ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan jatkoi laulamista samalla hinkaten lantiotaan epämiellyttävän nautinnollisesti haaraväliä vasten. Olotila alkoi olla varsin tukala, mutta koska poikaystävänsä oli lukinnut Lehdon haarojensa väliin, ulospääsyä ei ollut.

”You can try, to resist, to hide from my kiss…” Riitaoja lauloi provosoivasti viimeistä säkeistöä. Lehto ei enää tiennyt, kykenikö hengittämään. Tilanne oli aivan liian intiimi – hänestä tuntui, että koko bussilastillisen silmät olivat fokusoituneet ainoastaan heihin.

Helvetin kuustoista, mitä se nyt näin julkisella paikalla…Ikävä kuumotus tuntui jalkojen välissä haarasauman kiristäessä uhkaavasti. Tämä piina kostettaisiin Riitaojalle myöhemmin mahdollisimman nöyryyttävällä tavalla.

Hoilotuksen loputtua Riitaoja veti vielä Lehtonsa syvään kielisuudelmaan. Taustalla kuuluivat hurraukset ja Lehdon onneksi hän oli liian kiireinen huomaamaan, että Vanhala oli kuvannut koko komeuden aikeissaan julkaista se mitä erinäisemmillä sosiaalisen median kanavilla. Hän oli juuri kuullut sivustosta nimeltään Tumblr, jossa homoeroottisen materiaalin janoiset bloggaajat ilmeisesti majailivat mielellään – se voisikin olla mitä täydellisempi alusta julkaisulle.

”Mie rakastan sinnuu niin paljon”, Riitaoja kuiskutteli näykkiessään sylikaverinsa kaulaa kiusoittelevasti.

”No niin kai mäkin sitten sua, senkin pösilö”, Lehto sai murahdettua vastaukseksi. ”Mutta älä sitten todellakaan luule, että pääset tästä näin helpolla…”

Riitaoja jatkoi kiusallista hempeilyään. Ei se toki Lehtoa olisi muuten haitannut, mutta näin kaiken kansan edessä se tuntui hieman epäsopivalta. ”Risto, jos nyt kuitenkin odotettaisiin kotiin saakka…” tämä yritti kuiskia toisen korvaan, vaikka mieli huusi jotain täysin vastakkaista.

”Mitä jos mie en halluu oottaa kotiin saakka…”

Lehto meni täysin sanattomaksi. Mitä tuo nyt oikein halusi? Eivät kai he nyt tässä kaikkien edessä uteliaiden katseiden alla voineet…

Onneksi Koskela pelasti tilanteen yskäisemällä hieman vaivaantuneena. ”Jaaha, kai sitä sitten pitäisi tästä alkaa lähtemään, niin pääsee väki joskus kotiinkin. Annetaan vielä raikuvat aplodit meidän tähdelle.”

Lammion käynnistäessä bussin Riitaoja hyppäsi takaisin omalle penkilleen ja virnisti ilkikurisesti. ”Tän kerran sitten. Et aavistakaan, mitä perillä oottaa…” Lehto käänsi katseensa pois yrittäen jäähdytellä poskiaan, joilla olisi voinut hyvinkin kuvitella paistavansa pari omelettia.

Loppu bussimatka Helsinkiin sujui varsin raukeissa tunnelmissa. Rokka yritti hiippailla laittamaan vielä Säkkijärven polkan soimaan reissun lopun kunniaksi, mutta onneksi Koskela ehti hätiin laittaen hätäisesti soimaan Rammsteinin ihmissyönnistä kertovan kappaleen. Saksan kielen taitajia ei onneksi bussista löytynyt, joten porukka tyytyi jammailemaan piiskaavan 4/4 rumpukompin tahdissa välittämättä häiriintyneistä lyriikoista. Lammio huomasi silmiensä painuvan salakavalasti kiinni, mutta sitkeästi hän raskaiden kitarariffien virkistämänä ajeli varsin yksitoikkoista tietä yrittäen motivoida itseään ajattelemalla koiriaan, joita olikin jo kova ikävä.

Loppuviimein Peräniemen liikenteen elämää nähnyt bussi pääsi kotitallilleen ja useiden tuntien istumisen väsyttämät miehet pääsivät vihdoin pois tunkkaisesta bussista venytellen epämukavista nukkumisasennoista jumiutuneita lihaksiaan.

”Leidiis and gentölmen, wii häv ärivaid tuu tö testination!” Rahikainen julisti parhaimmalla rallienglannillaan korkaten juhlallisesti taskulämpimän Lapin Kullan.

Koskela nappasi särisevän mikrofonin viimeistä kertaa käteensä. ”Noniin, perillä Helsingissä ollaan. Katsokaa jokainen roskat pois ja huolehtikaa omista ja kavereidenkin tavaroista.

Kiitetään vielä kerran Lammiota tästä bussista ja kaikesta muustakin.

Minun puolesta oikein turvallista kotimatkaa sitten vaan ja kiitos matkaseurasta kaikille.”

Bussi saatiin tyhjäksi ja kello tikitti uhkaavasti, joten sen suurempia hempeilyjä ei enää jaksettu vaihtaa. Suomalaisen miehekkääseen tyyliin halattiin vaivautuneesti vain toisella käsivarrella sopertaen epämääräisiä kiitoksia. Koskela yritti olla kiusaantumatta kehuista. ”Ei kai tuossa nyt mitään, en minä nyt yksin tätä järjestänyt”, hän mumisi vastaukseksi kohteliaisuuksiin.

Suurin osa porukasta oli varautunut jäämään Helsinkiin yöksi – Rokka ja Susi olivat jo aikoja sitten varanneet yhteisen hotellihuoneen, jottei heidän tarvitsisi enää lähteä susirajalle ajamaan. Määttä nohevana oli hoitanut hänelle ja Lahtiselle yöpaikan kaveriltaan – ilmaisen, totta kai, jottei tarvitsisi taas kuunnella ystävänsä valitusta siitä, kuinka Helsingin herrat vievät työttömän päivärahoja hävyttömästi omiin taskuihinsa.

Näytti kuitenkin siltä, että yksi heistä ei ollut omaan tuttuun tyyliinsä suunnitellut kotiinpaluutaan tuon taivaallista. Muiden lähtiessä omiin majoituksiinsa Rahikainen siemaili Lapin Kultaansa aivan kuin välittämättä yhtään mistään mitä ulkopuolella tapahtui.

”Noh, hyvä reissu oli ja nähdään sitten taas…jossain välissä”, Lammio yritti hyvästellä mahdollisimman korrektisti.

”Mitä sie nyt tuommosia hyvästejä, kun en mie oo mihinkään tästä lähössä.”

Lammio ei käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. ”Niin, että kai sinullakin nyt joku yöpaikka on?”

”Ei”, Rahikainen vastasi aivan kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä.

”Et sinä nyt herran isä voi tänne pakkaseenkaan jäädä! Kai sinä nyt Helsingistä tunnet jonkun, jonka luo voit mennä?” Lammio näki mielessään kauhuskenaarioita Rahikaisesta tienaamassa rahaa kadulla pakkasyössä mitä luovemmilla – ja kyseenalaisimmilla – tavoilla.

Rahikainen hivuttautui lähemmäs ja sanoi imelästi: ”No kyllä mie itse asiassa yhen tunnen.” Rento mies ei yleensä välittänyt suunnitella asioita – ne menivät omalla painollaan. Lisäksi hän oli varma, että saisi tässä tapauksessa haluamansa pienellä suostuttelulla ja kauniilla hymyllä.

Lammio ravisteli päätään. ”Ei ole todellista…” Mihin ihmeeseen minä tuon kanssa vielä joudun?

”Kyllä mie voen johonkin kauppakeskukseen mennä nuokkummaan tai Mäkkärissäkin voi pyöriä aamuyöhön. Kai sieltä joku miulle ilimaset pirtelöt tarjoo kun mie vaan hymyilen nätisti.”

”No tule sitten jumalauta minun luo yöksi”, Lammio täräytti viimeisen vastauksen alistuneena.

”Eihän siun nyt ois Henkka tarvinnu, mut ehkä tämän kerran sitten…”

”Lopeta turha paskanjauhaminen ennen kuin muutan mieleni. Sohvalla on aina tilaa.”

Rahikainen oli juuri kommentoimassa jotain siitä, että hän mielihyvin nukkuisi muualla kuin sohvalla, kun hänet keskeytti vieras miesääni heidän takanaan.

”No terve Henrik, mites se reissu nyt sitten sujui?”

Bussifirman omistaja, Lammion serkku, saapui koirien kanssa jutellen samalla tuttavallisesti. Koirien näkeminen sai heidän bussikuskistaan aivan uudenlaisen puolen esiin. Rahikainen olisi varmastikin nauranut katketakseen, ellei yleensä niin hapan mies olisi ollut vaan kertakaikkisen vastustamaton leperrellessään koirilleen.

”Voivoi, kukas se siinä on, onko ollut iskää ikävä?” Lammio sopersi kimeällä äänellä koirien haukkuessa innostuneina nuollen isäntänsä kasvoja. ”Tuitui…”

Serkun kanssa vaihdettiin muutama sana ja Lammion onneksi tämä ei kysellyt enempää yksityiskohtia. Bussi oli sentään ihan kelvollisessa kunnossa luovutettavaksi.

”Noniin, se on sitten tervemenoa vaan kaikille”, Koskela tokaisi ja vilkutti Rahikaisen ja Lammion lähdettyä omille teilleen. Matkanjohtaja yritti verhota tunteellisen olonsa kepeän kuuloisen ilmaisuun. Pitkään odotettu reissu oli nyt sitten totta tosiaan ohi.

Erityisesti Riitaojaa harmitti. ”Kai me vielä joku yhteinen reissu tehhään toistekin?”

Koskela katsoi lasittunein silmin taivaalle. ”Mahdollisesti, katsotaan nyt sitten. Voidaan siellä Whatsapp-ryhmässä jutella ja sopia tarkemmin.”

Riitaoja nyökkäsi kyyneleet silmissään. ”Miun tulee niin kauhia ikävä teitä kaikkia…”

”Pösilö, kyllä me nyt sitten taas nähdään kaikki. Koitetaas mennä sitten, niin päästään Tampereellekin joskus. Morjesta vaan kaikille”, Lehto huudahti vetäen poikaystäväänsä perässään autoon ennen kuin tilanne uhkasi eskaloitua liian tunteelliseksi.

Koskela katseli parkkipaikalla tönöttävää laatikkomaista Volvoaan. Oli jo niin myöhä, että hänen kannaltaan parasta olisi ollut sanoa vielä nopeat hyvästit Kariluodolle ja lähteä ajamaan Pentinkulmalle, mutta jostain kumman syystä hän ei sitä nyt tehnyt. Sen sijaan he seisoivat ainoina porukasta jäljellä olevina autiolla bussitallilla.

”Niin, ovat sitten jotain lumimyräkkää ennustaneet tälle illalle”, Koskela mumisi väkinäisesti ja harmitteli samalla, miksei häntä oltu siunattu kepeän jutustelun taidolla. Ilmassa tosiaan leijaili jo lumihiutaleita, jotka hetkenä minä hyvänsä olivat valmiina yltymään myräkäksi. Hän ei kuitenkaan nyt jaksanut edes välittää, vaikka todennäköisesti joutuisikin liukastelemaan pimeillä maalaisteillä kulahtaneilla talvirenkailla tänä yönä. Mielessä oli jotain aivan muuta.

Kariluoto vastasi epämääräisellä ynähdyksellä. Hänkään ei tehnyt elettäkään poistuakseen vaan tuijotti kädet puuskassa kelmeää katuvaloa.

Koskela jatkoi juttuaan yrittäen olla tiirailematta liian tarkasti ystävänsä silhuettia. ”Joo, no se oli semmoinen reissu sitten…kyllä se aika vaan vähän liian nopeasti taas meni. Olisihan sitä teidän kanssa vaikka viikon voinut olla, niin hauskaa oli.”

”No niin meni”, nuorempi mies vastasi vihdoin kryptisesti ja käänsi katseensa katuvalosta. ”Niin se totta tosiaan meni.”

Rohkaistuneena siitä, että oli saanut edes jonkinlaisen vastauksen, Koskela astui askeleen lähemmäs. ”Noh, mikäs fiilis nyt sitten?”

”Ihan ok. Entäs itsellä?”

”Kyllä kai tässä sitten pärjäillään.” Koskela raapi päätään kiusaantuneena vältellen nuoremman miehen katsetta. ”Joo-o, kai sitä tästä sitten pitäisi alkaa kotiin päin…lähteä tai jotain. Onhan tuo kellokin jo niin paljon.”

Kariluoto naurahti hermostuneesti. ”Niinhän se pitäisi nukkumaankin kai joskus mennä.”

Molemmat tuijottivat hetken jalkojansa, kunnes odottamattomasti Kariluoto otti Koskelan käden omaansa ja kuiskasi: ”Ville…kiitos.”

”Joo, kiitos vaan…itsellesi.” Yllättävä läheisyyden osoitus hämmensi niin pahasti, ettei Koskela keksinyt mitään järkevää sanottavaa.

”On tämäkin nyt taas ollut…vähän tämmöistä säätöä, mutta eipä voi mitään”, Kariluoto sanoi.

”Niin se näiden poikien kanssa tuppaa usein olemaan.”

”Nyt en ihan tarkoittanut sitä.”

Koskelan vatsan pohjasta kouraisi. Kyllä hän tiesi, mistä Kariluoto jutteli, mutta esitti silti hölmöä. ”Niin mitä sitten?”

”No, tätä mitä…tässä meidän välillä nyt on ollut.” Nuorempi mies ei ollut varma, millä termillä tätä tulisi oikeaoppisesti kutsua.

Lumihiutaleet putoilivat jatkuvasti tiuhempaan tahtiin. Näytti totta tosiaan siltä, että luvattu myräkkä oli tuloillaan. Koskela yritti kuumeisesti keksiä jotain nasevia loppusanoja, mutta mitään ei tullut mieleen. Sen sijaan hän keskittyi tuijottamaan Kariluodon mustan villakangastakin hihaa, johon lumihiutaleet sulivat samaan tahtiin kuin niitä ilmestyi.

”Koskas sitten seuraavan kerran nähtäisiin?” Koskela kysyi hiljaa. ”Meillekin voi aina tulla kyllä käymään, vaikkei paikat niin prameita olekaan ja äitee ja isäkin siellä pyörii. Vähän oli siitä pääsiäisestä puhetta, mutta toki sinä olet tervetullut ihan koska vaan.”

”Kiitos. Kuin myös.”

Kumpikaan ei ollut huomannut, että he puristivat toisiaan käsivarsista aivan kuin eivät tahtoisi päästää tästä hetkestä irti millään hinnalla.

Koskela huokaisi. ”Noniin, koita nyt sitten jaksella…tai koitetaan molemmat”

Kariluoto nosti katseensa vihdoin toisen miehen silmiin hymyillen samalla. ”Eiköhän se tästä lutviudu sitten taas.”

”Varmasti.” Koskelan mielestä oli liikuttavaa, että hänen keksimänsä ilmaisu ”lutviutumisesta” oli nyt tarttunut Kariluodonkin sanavarastoon.

Molemmat huomasivat hengityksen tihentyvän sitä mukaa, kun väistämättömät jäähyväiset lähestyivät. Päässä jyskytti, mutta mitään järkevää sieltä ei tuntunut nyt löytyvän. Koita nyt jumalauta sanoa edes jotain, Kariluoto komensi itseään sisäisesti. Pala kurkussa alkoi painaa ikävästi enemmän, eikä hän oikein ymmärtänyt, mitä itkemistä tässä nyt oli – kyllähän he voisivat olla yhteydessä vaikka joka päivä ja tavatakin toisiaan niin usein kuin vain muilta kiireiltään ehtivät.

Kariluoto avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta mitään ei tullut ulos. Voi perkele. Verbaliikan sijaan hän päätti turvautua johonkin muuhun – pelkkä morjenstaminen hyvästiksi tuntui aivan liian vähältä. Hän nojautuikin Koskelaa vasten ja suuteli tätä hellästi poskelle. Samalla toinen mies tunsi Kariluodon vapisevan ja käänsi huolestuneena hänen kasvonsa itseensä päin. ”Hei, ei mitään hätää, kyllä me joku ratkaisu tähän keksitään.”

”En vaan tiedä, olenko valmis tähän…tuntuu, ettei mikään ole ennallaan enää”, Kariluoto nyyhkytti. ”En tiedä, mitä tästä kotiinpaluustakin nyt tulee…on jo ikävä valmiiksi.”

Koskela ei sanonut mitään vaan veti ystävänsä – vai pystyikö hän enää Kariluotoa sillä termillä kutsumaan? – tiukkaan syleilyynsä ja silitti tämän selkää. ”Ei mitään hätää…” tämä mumisi.

Tiukasta halauksesta erkaannuttuaan he tuijottivat toisiaan aavemaisessa hiljaisuudessa. Lumi vaimensi ylimääräiset äänet ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Ilman ennakkovaroitusta Koskela veti nuoremman miehen suudelmaan ja huomasi, että kyyneleiden ikävä polte oli nyt hänenkin silmillään. Hän ei voinut kuin nauraa ironisesti mielessään, miten Kariluoto oli tehnyt hänestä yhtäkkiä niin tunteellisen. Ehkä kyse oli enemmänkin siitä, että tunteet olivat aina olleet olemassa, mutta hänen perheessään niistä ei koskaan puhuttu: mentiin vain eteenpäin hammasta purren.

Vielä heidän pitäessään kiinni toisistaan Koskela sanoi: ”Nyt taitaa olla kyllä pakko lähteä ajelemaan, vaikkei yhtään jaksaisi. Ollaan…yhteyksissä. Sano Sirkalle terveisiä.” Hitaan vastahakoisesti tämä irrotti otteensa ja Kariluodon pää löi vieläkin tyhjää. Mä rakastan sua, hän olisi toivonut pystyvänsä sanomaan, muttei yksinkertaisesti kyennyt. Sen sijaan hän nyökkäsi ja sanoi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli: ”Ollaan joo yhteyksissä.”

”Niin tehdään.”

Kariluoto jäi töllistelemään ihmeissään parkkipaikalle Koskelan astellessa käynnistämään ikivanhaa Volvoaan. Salaa hän jopa olisi toivonut, ettei vanha rotisko olisikaan käynnistynyt – mielihyvin hän olisi voinut ottaa Koskelan kotiinsa yöksi. Toisaalta, siitä olisi voinut mahdollisesti seurata liian kiusallisia tilanteita Sirkan kanssa.

Ihmeen kaupalla ajokki käynnistyi ja hirveän kitinän säestämänä Koskela kurvasi pois parkkipaikalta samalla kiroillen tulevaa jarrupalaremonttia, jonka hän oli reissun aikana jo ehtinyt unohtaa.

Se oli sitten siinä, Kariluoto mietti haikeana jäätyään yksin lumisateen keskelle.

-

Kotipiha näytti niin vieraalta, ettei Kariluoto tiennyt, miten olisi suhtautunut paluuseen. Toisaalta oli mukava olla kotona omassa rauhassaan, eikä jatkuvasti kuunnella Rahikaisen ja Hietasen mukahauskoja letkautuksia, joita oli saanut kuulla jo aivan tarpeeksi pidennetyn viikonlopun aikana. Toisaalta taas hänen oli pakko myöntää, että hänellä oli ikävä ystäviään jo nyt, mutta oli hänellä Sirkkaakin ollut ikävä kaikesta huolimatta. Laivalta hän oli ostanut avopuolisolleen tuliaiseksi suklaalevyn ja nallen ja toivoi hartaasti, etteivät ne vaikuttaneet liian väkinäisiltä. Koskelalta saadun jättinallen hän piilotti auton takakoppaan. Se menkööt lakimiestoimistolle maskotiksi.

Whatsapp-ryhmä kävi kuumana, vaikkei heidän erostaan ollutkaan muutamaa tuntia pidempää aikaa. Vanhala oli ladannut kaikki parhaat palat katsottavaksi, mutta juuri nyt Kariluoto ei kehdannut niitä katsoa – ties vaikka mitä perverssiä materiaalia sieltä saattaisi löytyä.

Hän yritti hiipiä sisälle mahdollisimman hiljaa. Sirkka oli jo nukkumassa ja juuri nyt hän ei jaksanut kysymysten tulvaa, mitä oli odotettavissa tasavarmasti huomenna aamulla ensimmäisenä. Kariluoto oli päättänyt, että hän kertoisi koko totuuden jossain välissä, mutta juuri nyt, vielä hauraassa mielentilassa, se ei ollut mahdollista. Sen jälkeen tapahtukoon, mitä tapahtuu. Juuri nyt hän ei siitä jaksanut murehtia – oli mahdoton kontrolloida täysin elämäänsä, vaikka hän oli sitä niin sitkeästi vuosien mittaan yrittänytkin.

Kariluoto jätti laukkunsa ja muut tavaransa vastoin tyypillistä käytöstään lattialle levälleen ja hymähti itsekseen – normaalisti hän olisi neuroottisen tarkkana tässä vaiheessa jo siivonnut ja alkanut jo pyykkäämäänkin likaisia vaatteita. Sen sijaan hän rojahti sohvalle pyöritellen päässään kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. Poikien rento elämänasenne oli varmasti jo neljän päivän aikana tehnyt tehtävänsä: eipä se ollut aina niin justiinsa.

Iltatoimet suoritettuaan oli aika laittaa vielä viimeinen viesti ryhmään, jonka nimen Rahikainen oli vaivihkaa juuri vaihtanut ”Tuntemattoman risteilyn kuumimmiksi kolleiksi”. Ryhmän kuvana oli otos Lammiosta tanssimassa humalassa Kimalluksessa. Kariluoto kiitti luojaansa, että Rahikainen ei ollut sentään laittanut materiaalia hänestä profiiliin.

Kiitos paljon pojat teille kaikille. Oli oikein virkistävä ja mukava reissu, eipä ole tullut hetkeen näin paljon naurettua. Laittakaa vaan kuvia tulemaan, mutta Vanhala muistaa sitten kysyä luvan ennen kuin laittaa Instagramiin tai mihinkään muuallekaan mitään julkaisuun…Hyvää yötä kaikille!

Viimein hän sulki puhelimen ja laski sen pöydälle – kenenkään ei tarvinnut enää häntä tavoittaa. Kariluoto huokaisi ja sulki silmänsä. Päässä pyörivät koetut kommellukset ja hienot hetket. Reissun – ja oikeastaan heidän koko porukkansa – motoksi sopisi hyvinkin: ”Kyllä se siitä lutviutuu.” Ehkä hänen pitäisi kehystää se seinälle Koskelan kuvan kanssa.

Koskela. Rakas, rakas Ville Koskela. Hän oli täysin varma, että heidän tarinansa oli vasta aluillaan. Vaikka se varsin kivinen saattoi ollakin, niin hän oli avosylin valmis vastaanottamaan kaiken, mitä kohtalo oli hänen – heidän – varalleen keksinyt.

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.10

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Parituksia alkaa hahmottua, kun reissu etenee ja välit lämpenevät.

Varoitukset: Kiroilua ja vähän angstia.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kymmenennessä osassa saavutaan monenkirjavissa mielentiloissa Tukholmaan, jossa kaikki yllättyvät majoituksen tasokkuudesta.

Tuntematon risteily osa 10: Kuin Feeniks-lintu tuhkasta

Melkein matkan pilanneen bussikuskiepisodin jälkeen miehet olivat henkisesti valmiita uuteen nousuun. Pohjalla oli käyty, joten tästä suunta olisi pelkästään ylöspäin.

”Upea juttu, että kaikesta huolimatta päästiin suunnilleen ehjin nahoin tänne bussiin. Matkamme saa nyt sitten jatkua Tukholmassa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Annetaan vielä kerran aplodit Mäkilälle, sillä ilman häntä olisimme olleet aikamoisessa liemessä.” Kukaan ei enää millään tavalla kyseenalaistanut uuden bussikuskin porukkaan kuulumista, vaan tämä oli lunastanut oman paikkansa miesten sydämissä. Ujosta Mäkilästä kehut tuntuivat kiusallisilta, mutta tämä oli kieltämättä onnellinen ystävystymisestään muiden kanssa. Ei sosiaalisia suhteita vaimoa ja lapsia lukuun ottamatta ainakaan liikaa ollut hänen elämässään.

”Aletaan siirtyä sinne majoitukseen päin. Pidetään pieni breikki nyt ja halukkaat voivat hakea jotain syömistä tai käydä tupakalla ihan miten parhaaksi näette. Puolen tunnin päästä lähdetään ja pitäkääkin sitten huoli, että kaikki ovat ajoissa.” Koskela nappasi vielä kojetaulun vieressä olevan vaaleanpunaisen post it-lapun ja lisäsi: ”Ja kuten Lehdolle luvattiin jo menomatkalla, hänen kappaleensa laitetaan soimaan sitten ensimmäisenä, kun lähdetään taas liikkeelle.” Toiveen esittäjä myhäili salaa itsekseen, sillä tämä oli kuvitellut, ettei Koskela edes olisi muistanut jotain hänen mitätöntä biisiään enää. Taas oli myönnettävä, että heidän johtohahmonsa osasi olla uskomattoman huomaavainen.

”Niin juu, yksi asia tuli vielä mieleen. Sovitaankos, että laivan tapahtumat jääkööt sinne? Tästä noustaan vielä, ei kannata murehtia turhaan. Pääasia, että kaikki säilyivät ehjin nahoin, vaikka monenlaista viime yönä tapahtuikin. Jos joku nyt palaa halusta julkaista materiaalia netissä, niin katsottekin sitten tarkkaan, mitä laitatte ja kysytte luvan.” Koskela osoitti sanansa erityisesti Vanhalalle ja Honkajoelle, jotka tunnettiin miesten keskuudessa myös nimellä ”meemikaksikko”.

Vieläkin kiusaantunut Kariluoto päätti ottaa raitista ilmaa ja tutkaili omissa mietteissään satama-alueella hääräävää ihmismassaa. Krapulan huippukohta oli luojan kiitos jo mennyt ohi, vaikka ei oloa voinut mitenkään sanoa vielä miellyttäväksi. Lammion komeroepisodin aiheuttama hysteerinen itkukohtaus ja Koskelan julkinen lohdutus hämmensivät sisäistä sekametelisoppaa entisestään. Jostain syystä hänestä tuntui siltä kuin viime yön jälkeen mikään ei olisi enää entisensä. Aivan kuin olisi omalla toiminnallaan ylittänyt jonkun näkymättömän rajan Koskelan kanssa. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin. Miten tästä ikinä selvittäisiin henkisesti ehyenä ja jatkettaisiin elämää edes jotenkuten normaalisti? Kotiinpaluu oli alkanut tuntua yhtäkkiä todella ahdistavalta.

Kariluodolla oli edessään pakollinen paha, mikä oli yksi syy ulos pakenemiselle: hänen olisi avattava vihdoin puhelimensa ja sieltä lähes satavarmasti odottaisivat Sirkan viestit. Ounastelu osoittautuikin oikeaksi ja puhelimen näyttö jumittui hetkellisesti lukuisten viestien pärähtäessä luuriin samaan aikaan.

”No mooooi, ootteko jo hereillä? Soita heti, kun ehdit. Mä oon ajatellut sua koko illan rakas…on niin yksinäistä täällä tyhjässä asunnossa.”

”Mulla on oikeesti niin ikävä sua Jorppa. Vaikka viime aikoina ei oo ollut helppoa meillä kummallakaan, niin seuraavaksi ois aika mennä eteenpäin. Sä tiedät, mitä mä haluaisin ja toivottavasti sulla on samat ajatukset. Meidän on pakko jutella kaikki asiat halki, kun sä tuut takas… Rakastan sua. <3”

Muutaman imelähkön viesti jälkeen tyyli alkoi muuttua huolestuneen käskeväksi.

”Jorppa, kaikki ok? Soita heti, kun pystyt.”

”Voisitko soittaa, eiks teidän pitänyt olla jo siellä Tukholmassa?”

Nyt alkoi tosissaan kuumottaa. Sä tiedät, mitä mä haluaisin ja toivottavasti sulla on samat ajatukset. Kaikista maailman hetkistä juuri nyt sitten oli pakko alkaa elätellä toiveita parisuhteen eteenpäin viemisestä. Toki he olivat tästä jo pitkään varovasti puhuneet, mutta juuri nyt täällä harmaalla Tukholman satama-alueella, huulet vieläkin rohtuneina Koskelan kanssa pusuttelusta, ajatus häistä ja perheen perustamisesta tuntuivat niin kovin utopistisilta ajatuksilta. Kariluoto oli muutama kuukausi sitten jo ollut aikeissa ostaa kihlasormukset, mutta jostain syystä hypistellessään niitä kädessään, jokin ääni hänen päässään oli alkanut toistella: Mieti vielä, älä tee sitä nyt. Et ole valmis tähän. Tämä olikin perääntynyt aikeissaan, eikä hiiskahtanutkaan tapahtuneesta mitään puolisolleen. Hän ei yleensä uskonut kohtaloon tai muihin epätieteellisiin hömpötyksiin, mutta tilanne oli kieltämättä jäänyt häiritsemään.

Sirkka vastasi puheluun saman tien aivan kuin olisi istunut luurin ääressä koko aamun.

”No moi, mä ehdin olla jo huolissani! Voi rakas, mitä kuuluu, kiusasiko ne pojat sua yöllä pahastikin? Kerro heti kaikki! Ihanaa kun sä soitit”

Kariluoto nielaisi vahingossa kuuluvasti ja toivoi hartaasti, ettei se kuuluisi puhelimen toiseen päähän. Hän keräsi kaiken energiansa ja yritti kuulostaa pirteämmältä, mitä oikeasti olikaan. ”No moikka! Anteeksi kun meni niin myöhään, mutta laiva oli myöhässä, niin päästiin vasta hetki sitten maihin. Jos nyt kaiken kertoisin, niin puhelu saattaisi kestää aika pitkään, mutta sanotaan näin, että kyllähän se aikamoinen ilta olikin poikien kanssa pitkästä aikaa. Kyllä sinä varmaan muistat, millainen meininki tällä porukalla yleensä on.”

Sirkka naurahti heleästi ja töksäytti perään: ”Olitko sä kännissä?”

”Kyllähän pojat aika pöhnässä oli.” Kariluoto ei ihan ymmärtänyt, mitä nainen yritti saada selville kysymyksellään. Kyllä tämä tiesi, ettei miehensä täysin absolutisti ollut, muttei yleensä ainakaan ennen ollut saarnannut juomisesta.

”Sitä en epäilekään, mutta olitko sä?”

”No joo myönnettäköön, ettei sitä ihan selvänä oltu.” Kariluoto naurahti mielessään kuivasti. Joo, ei totta tosiaan oltu. Tietäisitpä vaan, mitä kunniallinen miehesi on täällä oikein puuhannut…

”Muistatko sä kaiken, mitä viime yönä tapahtui?”

”Juu totta kai muistan…mutta suurin osa ei varmaankaan muista. Et ikinä muuten usko, mitä Lammiolle kävi täällä.” Ovelasti puhelun suunta saatiin käännettyä komeroepisodiin, joka tuntuikin naurattavan Sirkkaa kovasti. Onneksi nainen ei kysellyt tarkempia yksityiskohtia siitä, mitä he muut olivat tehneet sitä ennen.

Puhelu kesti hyvän tovin ja Kariluoto oli salaa ylpeä itsestään, että sai sisällön pidettyä kevyenä huolimatta aikaisemmista herkistä viesteistä. ”Nyt täytyy alkaa lopettelemaan, kun aletaan sinne majapaikkaan lähteä. Ollaan yhteyksissä ja nähdään sunnuntaina. Minulla menee varmaan silloin aika myöhään, kun laivakin on vasta illalla Turussa.”

”Oli tosi kiva kuulla susta. Pitäkää hauskaa ja kerro pojille terveisiä, erityisesti Koskelalle! Pusipusi rakas, nähdään pian. Laita jotain viestiä taas, on niin sairaan kauhee ikävä…”

Kariluodosta tuntui siltä kuin veistä olisi käännetty haavassa. Oliko Sirkan nyt yhtäkkiä pakko kuulostaa tuolta ihanan rakastettavalta itseltään, joka oli jo hyvän tovin alkanut peittyä siihen riidanhakuiseen ja mäkättävään versioon? Ja vielä terveisiä erityisesti Koskelalle…

”Juu, moikka, nähdään ylihuomenna…”

Onneksi piinaava puhelu päättyi, sillä enempään näyttelemiseen hän ei olisi enää kyennyt. Kariluodolla ei ollut aavistustakaan, miten tästä nyt jatkaisi eteenpäin. Koskelan kanssa hän ei ollut vielä vaihtanut sanaakaan heidän välisestä humalaisesta intiimihetkestä. Toisaalta olisi tehnyt mieli vain esittää, ettei mitään olisi tapahtunutkaan ja jatkaa vanhemman miehen kanssa normaalia ystävyyttä, joka heillä oli ollut ennen koko tätä typerää sotkua. Mikä tässä oli niin vaikeaa? Oliko koko viime öinen ollut vain jotain ohimenevää säätöä? Miksi tuntui niin pahalta se ajatus, että Koskela olisi suhtautunut heidän väliseen jännitteeseensä välinpitämättömästi? Pala kurkussaan Kariluoto katseli kirkkaalle taivaalle. Tulisipa joku viisaampi ja kertoisi, mitä tehdä.

Kuin ihmeen kaupalla koko porukka ilmestyi takaisin bussiin ajoissa ja matka sai taas jatkua. Lehdon toivoma Popedan Ukkometso laitettiin normaalia hiljaisemmalla volyymilla soimaan, sillä valtaosa poti vieläkin kovaa päänsärkyä. Tunnelma oli raukean odottava vastoin menomatkan riemukasta ilakointia. Moni haaveili rötväämisestä ja kunnon yöunista vastapainoksi kovalle juhlimiselle.

Ilmassa leijaili huonolaatuisen rasvan ja valkosipulikastikkeen tuoksu, sillä Hietanen, Vanhala ja Honkajoki olivat päättäneet kaikkien riemuksi nauttia jumalaisista ylihintaisista kebabeistaan. Mussutuksen katkaisi bussin perältä kuuluva sihahdus.

”Sää es Rahikaine voi ol tosissas!” Hietanen huusi toiseen päähän suu täynnä pitakebabia.

”No elä ny, kai mie saan juuan, jos mie halluun.”

Hietanen pyöritteli silmiään. Tehkööt tuo pöljä sitten mitä haluaa. Kunhan ei tarvitsisi sekaantua herran värikkäisiin viinoihin enää ikinä.

Rahikainen oli vastoin omaa luontoaan vakavan mietteliäällä tuulella ja oli korkannut oluen rentouttaakseen kireitä hermojaan. Lammion aiheuttama episodi oli tosissaan pelästyttänyt hänet. Tämä kahdella penkillä makaava mies oli ylipäätään laskenut hänen rehvakkaasti alkanutta reissufiilistään. Rahikainen oli aluksi ajatellut ryyppäävänsä ja liehittelevänsä naisia koko laivamatkan, mutta jostain ihmeen syystä tämä ei ollut halunnut mitenkään päästää ”luutnantistaan” irti. Lammion viimeöinen ilkeilevä suudelma oli laukaissut sisällä jonkin lämpimän tunteen, mitä hänellä ei ollut koskaan ennen tapahtunut kauneimpienkaan naisten seurassa ollessaan. Rahikainen olisi palanut halusta tietää heti, mitä miehelle oli oikein tapahtunut. Sen aika olisi kuitenkin myöhemmin.

Koskela katseli unisin silmin ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia. Vieressä istuva Kariluoto oli aikaisemmin ollut silminnähden uupunut ja nukkui nyt huvittavan näköisesti suu auki. Tämä oli ollut kovin vaisu koko aamupäivän ja he olivat keskenään kommunikoineet lähinnä matkan järjestelyihin liittyvissä asioissa. Vaikka olisi kovasti tehnyt mieli, vanhempi mies ei ollut tohtinut kysyä missä mennään. Tämä oli nähnyt Kariluodon puhumassa puhelimessa ja ounasteli, että tämä oli oletettavasti jutellut avovaimonsa kanssa. Oliko Sirkka mahdollisesti saanut jotain selville tapahtuneesta? Perhoset tuntuivat leijailevan ristiin rastiin vatsassa. Koskela inhosi konflikteja ja säätöä ja olisi halunnut selvittää sotkun saman tien ja pyytää anteeksi, sillä hän oli selkeästikin mennyt liian pitkälle mennessään mukaan varatun miehen liehittelyyn. Ehkä olisi ollut vielä mahdollisuus palata takaisin siihen, mitä heillä oli ollut ennen viime yötä. Jokin tuntematon voima kuitenkin esti tekemästä sitä. He olivat yhdessä astuneet uudelle polulle, joka pelottavuudestaan huolimatta tuntui niin kovin houkuttelevalta.  Halusiko heistä kumpikaan ylipäätään palata vanhaan? Koskela painoi päänsä bussin ikkunaan ja huokaisi. Ei hänellä yleensä ollut tällaisia tunteita ketään kohtaan, joten ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka tulisi edetä oikeaoppisesti ketään satuttamatta. Oli helpompi vain esittää välinpitämätöntä, vaikka sisällä kuohui.

Vanhala ja Honkajoki olivat päässeet elementtiinsä netin jälleen toimiessa ja sosiaalinen media lauloi kuin viimeistä päivää. Luojan kiitos he eivät olleet todistaneet matkan johtajien hytissä tapahtuneita siveettömyyksiä, sillä kyseenomaisista materiaaleista olisi varmastikin saattanut seurata elinikäinen porttikielto moniin palveluihin lukuun ottamatta ehkä Pornhubia. Harmiksi tai iloksi, miten kukin sen nyt ottikin, pääsi suurin osa pojista kuitenkin julkisuuteen. Erityisesti videoklippi Riitiksen&Lehtiksen esiintymisestä alkoi kerätä tykkäyksiä saman tien tasaiseen tahtiin.

Ruuhkaisen liikenteen takia ajomatka oli kestänyt melkein tunnin, mutta rakkaan naapurimaan pääkaupungin laitamilla sijaitsevaan majapaikkaan saavuttiin vihdoin ja viimein. Taitava kuski sai TUN-754:n parkkeerattua turvallisesti hienostokartanon pihaan hempeän gospelmusiikin soidessa taustalla.

Rokka ja Susi ihmettelivät isoa vaaleanpunaista kartanoa nenät kiinni ikkunalasissa. ”Ollaank myö nyt oikeesa paikas varmast, ettei se olis ollu se kerrostalo lähiö hetki sit?”

”Mikä helkkarin porvaripaikka tämä nyt on? Täällä varmaan laskutetaan paskantamisestakin erikseen.” Lahtinen ei voinut uskoa, että tämä lysti voisi muka maksaa heiltä vain 20 euroa yöltä. Aina skeptinen mies oli varma, että tässä olisi jokin koira haudattuna.

Aivan kuin alakoululaiset luokkaretkellä porukka oli rynnimässä yhtä aikaa pois bussista. Koskela onnistui kuitenkin keskeyttämään touhun ennen kuin kukaan ehti ulos.

”Kuunnellaas nyt sitten. Ei sännätä kuin hyeenat tuonne pihalle, vaan Kariluoto käy ensi töikseen naapurista hakemassa avaimet. Odotellaan siihen saakka ihan rauhassa. Tärkeimmät ja oikeastaan ainoat säännöt ovat sellaiset, että paikkoja ei rikota tai sotketa eikä muutenkaan aiheuteta paheksuntaa naapurustossa. Sitten kun päästään sisälle, niin jokainen pari valitkoon itselleen mieluisan huoneen. Minä voin sitten mennä siihen, joka jää viimeiseksi.”

Tukholmalainen hienostorouva oli jättänyt loma-asuntonsa konekiväärikomppanian käyttöön viikonlopuksi ja Kariluoto ei voinut kuin ihmetellä, miten joku ikinä uskalsi jättää arvokkaan kiinteistönsä suomalaisen rymyporukan käyttöön. Aikamoinen luottamuksen osoitus. Heidän olisi nyt tosiaan tehtävä parhaansa, sillä enää ei kaivattu yhtään enempää vahingon korvauksia tai muuta noloa säätöä.

Avainten haun jälkeen ensi töiksi talutettiin Lammio mahdollisimman nopeasti sisälle, jotta eivät tukholmalaiset pikkuporvarit näkisi, millaiseen kuntoon suomalaiset joivat itsensä laivalla. Sentään mies pystyi jo jotenkuten käyttämään omiakin jalkojaan. Hietanen ilveili naapurin lapsille, jotka olivat uteliaina tulleet ikkunaan kyttäämään silmä kovana oudon näköistä miesporukkaa. Heidän vanhempansa lähinnä toivoivat, että tämä outo sakki lähtisi mahdollisimman äkkiä heidän idyllistä perherauhaansa häiritsemästä. Naapurissa oli aivan turhan usein outoja suomalaisia viikonloppuaan viettämässä.

Sisällä heitä odotti ihmeellinen näky, sillä koko kartano oli juuri remontoitu huippumoderniksi ja kaikki pinnat kiiltelivät uutuuttaan. Muutamat miehistä jopa miettivät, uskalsi täällä tehdä yhtään mitään muuta kuin ihastella paikkoja. Olo oli kuin norsulla posliinikaupassa. Joissain huoneissa oli jopa oma wc sekä poreamme ja Riitaoja nappasi heti ensimmäisenä sellaisen itselleen ja Lehdolle. Kariluoto ei ollut varausta tehdessään tajunnut, että paikka olisi näin upea. Oli tämä kieltämättä kyllä mukavaa luksusta tunkkaisen ja minikokoisen laivahytin jälkeen. Ehkä viikonloppuna voisi jopa ottaa rennostikin mukavissa puitteissa.

Vanhala kipitteli yläkerrassa ja alkoi yhtäkkiä hihitellä tuttuun tyyliin itsekseen. Tämä oli ollut aamun aikana ihmeen hiljainen, mutta alkoi taas päästä vauhtiin. Muutkin tulivat ympärille ihmettelemään ja yhtyivät samaan kikatukseen. ”Nyt taisi löytyä meidän matkanjärjestäjillekin ihan oma sviittinsä, khihih…” Jopa Lahtisenkin huulilla kävi pieni hymyn kaltainen.

Koskela ja Kariluoto vilkaisivat toisiaan ihmetellen. He eivät kumpikaan voineet käsittää, mikä nyt oli mukamas noin hauskaa. Toisaalta Vanhalan yksinkertaisella huumorintajulla vaikkapa ruotsinkielinen Raamattu saattoi herättää turhaa hilpeyttä. Ei auttanut muu kuin mennä katsomaan. Heidän nähdessään naurun laukaiseman kohteen Kariluodon posket muuttivat väriään saman tien. Tämä alkoi päivitellä ääni väristen:

”Tämä ei voi olla enää todellista…”

Huone oli suoraan kuin jostain ällöttävän yliampuvasta romanttisesta komediasta. Seiniä koristivat ihastuttavat ruusutapetit, jotka sopivat täydellisesti Kariluodon sen hetkisten poskien sävyyn. Huoneen sisustuksen värimaailma oli ylipäätään heleän naisellisen pinkki. Verhoja koristivat oksettava pitsiröyhelöt, jotka kartanon omistajarouva oli varmastikin aivan varta vasten halunnut tähän lemmenluolaan. Keskellä kökötti valtavan kokoinen parisänky, jossa kaikki petivaatteet olivat roosan värisiä. Vain ruusun terälehdet päiväpeitteellä puuttuivat. Yöpöydällä oli sydämen muotoisessa rasiassa konvehteja ja monta purkkia epämääräisiä hierontaöljyjä. Kariluoto yritti kuumeisesti pähkäillä, oliko majoittaja voinut jotenkin käsittää, että heillä olisi jokin hääpari porukassaan vai luuliko tämä heitä kenties polttariporukaksi? Hän ei olisi koskaan voinut kuvitella, että he joutuisivat tällaisenkin koettelemuksen eteen, mutta niin vain oli käynyt. Aivan kuin he olisivat jossain typerässä tarinassa, jonka kirjoittaja ei halunnut päästää heitä tosiaankaan helpolla. Näyttäisi siltä, että Koskela ja Kariluoto saisivat viettää seuraavat kaksi yötä laatuaikaa kahdestaan romanttisessa huoneessaan. Salaa sisimmissään Kariluoto oli riemuissaan, muttei halunnut myöntää sitä omalle tietoiselle mielelleen. Sen sijaan hän koetti epätoivoisesti ylläpitää viimeisiä rippeitä korrektista ukkomiehen kilvestään.

Koskela yhtyi muiden miesten kikatukseen alkujärkytyksen jälkeen. Tämän kävi sääliksi Kariluotoa, joka niin kauhistuneelta jälleen näytti. Rehellisesti sanottuna häntä ei haitannut millään tavalla nukkua nuoremman miehen kanssa samoissa lakanoissa. Sentään mies oli hygieniastaan kovin tarkka, eikä varmastikaan keksisi mitään omia yöseikkailujaan. Pahempi olisi ollut vaikka nukkua Hietasen vieressä, joka oli kovin suurpiirteinen ja tykkäsi elämöidä toisten yöunien kustannuksella. Armeijassa ryhmänjohtajana Koskela oli erään kerran joutunut nukkumaan mättäällä kuusen alla kaatosateessa. Niiden koiran unien jälkeen tämä oli päättänyt, ettei valittaisi enää koskaan nukkumapaikasta varsinkaan, jos tarjolla oli puhtaat lakanat, katto pään päällä ja vielä kaiken kruununa komea mies vieressä.

”Anteeksi, en minä mistään tällaisesta ollut sopinut varauksessa. Voin nukkua sohvalla tai lattialla, tämä on jo pöyristyttävää.”

”Älä suotta, kyllähän tuohon kaksi miestä vallan mainiosti mahtuu. Pari yötä menee vaikka päällä seisoen.” Koskelan mielestä tässä oli ihan turha alkaa enää säätää mitään ylimääräistä, sillä he molemmat toivoivat varmastikin vain mukavia yöunia oikeassa sängyssä. ”Kunhan et sitten omi koko peittoa itsellesi.”

”Taas sie ihan turhaan mökötät Kartsa. Pahempihan ois, jos siulla ois vaik piereskelevä vierustoveri niinku tuo meijän Hietanen.” Kaikki muut nauroivat hysteerisesti Rahikaisen letkautukselle lukuun ottamatta vitsin kohdetta sekä Kariluotoa. Hän oli kuvitellut, että saisi vihdoin rauhassa nukkua kunnon unet psykedeelisen laivayön jälkeen, mutta se saattaisi olla lähes mahdotonta ihastuksen nukkuessa melkein kyljessä kiinni.

Hietanen joutui harmikseen jakamaan huoneen Mäkilän kanssa Koskelan asettauduttua hääsviittiinsä Kariluodon kanssa. Hän ei voinut sille mitään, että kahden matkanjärjestäjän lähentyminen oli saanut olon suorastaan melankoliseksi. Hietanen ei olisi halunnut myöntää, että hän oli ollut jo useita vuosia enemmän tai vähemmän ihastunut parhaaseen ystäväänsä. Olivat he usein nukkuneet yhdessä ja kännissä vaihtaneet jotain kömpelöitä suudelmia, mutta ilman sen suurempaa vastavuoroisuutta. Asiaa ei oltu koskaan uskallettu ottaa kunnolla puheeksi ja Hietanen olikin lopulta luopunut toivosta epäillen Koskelan olevan jopa aseksuaali. Olikin ällistyttävää, kuinka vanhempi mies oli lämmennyt Kariluodolle saman tien ja se tuntui kovin epäreilulta. Hietanen olisi toivonut niin kovasti, että hän olisi saanut olla Koskelan intensiivisen tuijottelun kohteena. Mitä tuossa helsinkiläisessä juristissa oli sellaista, mitä häneltä itseltään puuttui?

Konekiväärikomppanian valloittamaan kartanoon laskeutui pikkuhiljaa varsin väsähtänyt tunnelma vastakohtana viime yön rankalle juhlinnalle. Osa linnoittautui jättimäiselle divaanisohvalle tuijottelemaan tyhjänpäiväisiä Riitaojan valitsemia sarjoja Netflixistä kun taas osa lähti ulos nauttimaan kirpeästä helmikuun iltapäivästä. Rahikaisen harmiksi pornokanavaa ei kaikesta muusta luksuksesta huolimatta löytynyt, joten tämä meni mököttämään omaan koppiinsa Lammion kanssa, joka nukkui huonoa oloaan ja päänsärkyään pois.

Iltapäivän käännyttyä illaksi Koskela kömpi hääsviitistään hiukset pörröisenä takaisin miestensä seuraan. Tämän oli ollut tarkoitus vain katsella hetki kissavideoita, mutta olikin huomaamattaan nukahtanut puhelin naamallaan kissanpentujen pomppiessa vielä näytöllä. Huoneessa pikaisesti pistäytynyt Kariluoto oli kohteliaasti laittanut puhelimen takaisin yöpöydälle.

”Mitäs suunnitelmia väellä?”

”Täsä alkais kyl kieltämät vähän nälkä olemaa.” Aamulla huitaistu pitakebab oli palanut jo kaloreiksi miehen elimistöön, joten nyt olisi korkea aika saada lisää purtavaa.

”Onko mitään ehdotuksia, lähdetäänkö syömään jonnekin vai koitetaanko väkertää iltaevästä tässä porukalla?”

Kukaan ei oikein olisi jaksanut liikahtaa mihinkään. Vanhala ehdotti jopa kivenheiton päässä olevaa Burger Kingiä, mutta halpa roskaruoka ei jostain syystä onnistunut kutkuttelemaan muiden makuhermoja. Hetken kuunneltuaan pähkäilyä Mäkilä uskaltautui ehdottamaan omaa ideaansa.

”Jos kerätään kolehti kasaan, niin minä voin tehdä iltapalaa.”

”Sinä olet jo nähnyt kauhean vaivan meidän kaikkien eteen, kyllä me muutkin voitaisiin välillä jotain tehdä.” Kariluotoa kieltämättä laiskotti, muttei hän silti halunnut, että Mäkilä joutuisi aina uhrautumaan muiden ollessa krapulaisia tai muuten vaan saamattomia.

”Miusta se on ihan kiva idea, jos se kerta Mäkilälle vaan sopii.” Riitaoja hymyili Lehdon nyökytellessä vieressä. Nälkä alkoi jo kalvaa heitä molempia.

”Kyllä minä mielelläni tekisin ruokaa. Jos nyt vaan joku haluaisi tulla auttamaan, niin ei ihan tarvitsisi yksikseen rehkiä.”

Määttä etevänä leipurina suostui saman tien ja Lahtisenkin oli pakko myöntyä sosiaalisen paineen alaisena. Susi halusi myös auttaa, sillä hän nautti kovasti ruuanlaitosta. Rokka meinasi tulla apumieheksi toverinsa perässä, mutta vain Suden vihainen mulkaisi riitti kertomaan, että tällä ei ollut mitään asiaa köökkiin. Naapurmiästen äänekkäämpi osapuoli kykeni lähinnä juuri ja juuri lämmittämään ranskalaiset ja nakit uunissa, joten tämä todennäköisesti olisi vain tiellä viivästyttäen ruokailua entisestään.

Ruotsin kruunut kerättiin kasaan kuin jumalanpalveluksen kolehti ja kokkipojat lähtivät ostoksille läheiseen kauppakeskukseen. Ei mennyt kauaakaan, kun he jo saapuivat valtavien ruokakassien kanssa hääräilemään keittiöön. Mäkilä oli ehdottanut, että tehtäisiin tortilloja ja se olikin kaikkien mielestä mainio idea. Hietasen oli pakko mennä kokkien aloittaessa heti häiriköimään ja kuikuilemaan keittiöön ylimääräisten maistiaisten toivossa.

”An Mäkilä ny pari kananpalaa, kauhia nälkä alkaa jo olemaa.” Mäkilän paistamat hunajamarinoidut kanasuikaleet tuoksuivat nälkäisen miehen nenään huumaavan herkullisilta.

”Se ei valitettavasti sovi. Täällä on varmasti kaikilla ihan yhtä kova nälkä ja sinäkin saat kyllä odotella niin kuin muutkin.”

”No jos mää tulen sit auttamaan teit täsä urakas. Kyl mää voin vaik vähä jottai vihanneksii pilkkoo. Sanokaa vaan, niin mää jeesaan ihan miälellän.” Ei Hietanen niin reipas ollut, että hyvää hyvyyttään vain halusi auttaa. Todellinen syy oli se, että työnteon lomassa olisi helppo napata kuormasta herkkupaloja.

”Et todellakaan tule! Joudutaan sitten lähtemään Burger Kingiin, jos tuo täystuho tulee polttamaan tänne vedenkin pohjaan.”

Lahtisen tokaisu ei ollut täysin tuulesta temmattu, sillä muistissa oli vieläkin eräs 9. luokan kotitaloustunti, jolloin Hietanen oli saanut suureksi vastuualueekseen keittää perunat. Mitään monimutkaisempaa ruuanlaittoon liittyvää tehtävää tälle ei tosiaankaan olisi uskaltanut antaa, sillä jopa joulutorttujen teko valmiista taikinasta oli osoittautunut lähes rakettitieteeksi. Innokas pojankloppi oli laittanut kattilan levylle ja mennyt omiin puuhiinsa todennäköisesti esiintymään rinnakkaisluokan tytöille. Hetken päästä musta savu oli leijaillut heidän keittiöstään ja hätääntynyt opettaja ihmetteli, miten tällainenkin oli saatu taas aikaan. Konekiväärikomppania oli heidän koulussaan kyllä lähes legendaarisessa maineessa, mutta ennen ei oltu sentään palohälytystä jouduttu poikien takia tekemään. Hietanen oli kuitenkin siinäkin onnistunut. Palokunnan saapuessa paikalle kävi ilmi, että poika oli kokonaan unohtanut laittaa veden kattilaan ja perunat olivat hiiltyneet mustiksi möykyiksi pohjaan. Samalla teflonkattilan kahva oli sulanut ja palanut kiinni liian suureen levyyn. Savunkatku oli karmiva. Vaikka tilanne oli sangen ikävä, palomiehet olivat revenneet nähtyään epäonnistuneen keittoyrityksen jäänteet. Kokkia itseään ei kuitenkaan naurattanut, kun koulu langetti turhan hälytyksen kalliin laskun hänelle. 9. luokan päättäjäisissä Hietanen saikin kyseenalaisen kunnian olla koulunsa historian ensimmäinen, jonka kotitalouden arvosanana todistuksessa komeili 5.

Parin tunnin urakoinnin ja ahneiden suiden hätistelyjen jälkeen sapuskat saatiin vihdoin valmiiksi ja pöytä katettiin kuin pitopalvelufirman toimesta konsanaan. Mäkilä oli tosiaankin ilmiömäinen kokki ja elementissään keittiössä. Kariluotoa liikutti, että tämä oli muistanut tehdä hänelle jopa omat gluteenittomat tortillalätyt.

Miehet asettautuivat pöydän ääreen kuola valuen kuin Pavlovin koirilla konsanaan. Jotkut kuitenkin olivat panneet merkille, että kaksi joukosta puuttuivat vielä. Kukaan ei olisi enää jaksanut turhaan odottaa ja nälkäkiukku aiheutti lapsellista nurinaa. Sitä ei ehtinyt kestää kauaa, sillä kuin tilauksesta mysteerimies Lammio saapui paikalle vaivoin nilkuttaen tukeutuen samalla Rahikaiseen. Liinavaatekomerosta kaivettu mies näytti vieläkin kalpealta ja silmät olivat punaiset kuin juuri ongitulla särjellä. Istuuduttuaan Lammio ei uskaltanut katsoa kehenkään, vaan tuijotti intensiivisesti massiivipuisen ruokapöydän syykuvioita. Hetken vallitsi sangen kiusallinen hiljaisuus. Jokainen paloi halusta kuulla, mitä ihmettä miehelle oli oikein laivapippaloiden jälkeen tapahtunut. Odottavan vaisu tunnelma rikkoutui vasta kun Lammio yskäisi kuivasti ja alkoi puhua karhealla äänellä:

”Ymmärrän hyvin, että taidan olla kaikille selityksen velkaa.” Tuskanhiki pukkasi pintaan sekä krapulan että hermostuneisuuden johdosta. Rahikainen nyökkäsi vierustoverilleen rohkaisevasti ja asetti kätensä tämän olkapäälle. Oli jotenkin käsittämätöntä, miten yleensä aina niin vitsikäs ja sanavalmis pelleilijä muuttui tämän helsinkiläisen koirafanin seurassa aivan eri mieheksi.

”Niin sie saatana totta tosiaan olet”, Rokka tiuskaisi tapittaen julmasti inhoamaansa henkilöä pöydän toiselta puolelta. ”Meinasi kuule ukko koko reissu mänt pilal törttöilyjes takkii! Ilman Mäkilää myö oltais jou’uttu lähtemää maitojunal kotio häntä koipien välissä. Olis sitä eukkokin voinu ihmeetellä pikkasen!”

Susi yritti rauhoitella kiihtynyttä toveriaan vieressä. ”Elä nyt Antero, kuunnellaan ensin, mitä miehel ompi sanottavaa. Kaikkeen löytyy varmasti selitys.”

Lammio kuunteli nöyränä häneen kohdistuneen vihanpurkauksen. ”Sinä olet Rokka kyllä aivan oikeassa. Käyttäydyin todella ajattelemattomasti ja minun takiani matkan jatkuminen vaarantui. Pyydän teiltä jokaiselta siis vilpittömästi anteeksi.” Tämä uskalsi vihdoin vilkaista muihin miehiin pikaisesti. Ainakin Kariluoto ja Koskela varmaan olisivat ymmärtäväisiä, jos kukaan muu ei hyväksyisi hänen selitystään. ”Voimme varmaan itse kukin myöntää, että viime yö oli melkoisen outo ja viinaa tuli nautittua aivan liikaa. Tästä jupakasta saan kyllä syyttää ihan vain itseäni. Olisi pitänyt osata lopettaa vain ajoissa. Myönnän, että yliarvioin huonon viinapääni ja överiksihän se sitten meni niin että heilahti.”

Lammio alkoi pala palalta koota tarinaansa. Tämä oli kohtalokkaan laivareissun aamuyön tunteina häivyttyään hytistä törmännyt railakkaasti juhlivaan sotilaspoliisiporukkaan. Huuruisissa mielentiloissaan hän oli napannut yhden miehen kädestä drinkin ja huitaissut sen huiviinsa saman tien kysymättä lupaa. Alun hämmennyksen jälkeen juhlajuomansa täysin vieraalle miehelle menettänyt sotilas oli alkanut raivota, mihin Lammio oli vain keimailevalla äänensävyllä kuiskannut tämän korvaan:

”Älä nyt pienestä suutu. Kyllähän sinä aina konekiväärikomppanian luutnantille voit ilmaisen drinkin tarjota. On se vaan kuule niin helvetin hyvä komppania, että kyllä teidän tissiposkikerhonne jää selkeästi tässä taistossa kakkoseksi!”

Tämän myötä koko armeijaporukka oli käynyt Lammion päälle, sillä saavutuksistaan ylpeinä he eivät tosiaan pitäneet siitä, että edustamalleen aselajille naljailtiin noin röyhkeästi. Myllystä oli kuvitteellinen luutnantti jollain mystisellä kyynärpäätaktiikallaan onnistunut luikertelemaan pois. Hän oli siitä lähtenyt juoksemaan täysillä päämäärättömästi käytävällä eteenpäin ja silmissä oli samalla näkynyt pelkkiä tähtiä. Lammio ei tiennyt yhtään, mitä hän oli edes äsken oikeastaan juonut, mutta ei se ainakaan hyvää ollut tehnyt Rahikaisen drinksujen jälkeen. Sotilaat olivat jääneet huutelemaan perään vielä jotain, mutta mies ei ollut kuullut enää mitään. Varmistuttuaan siitä, että porukka oli jäänyt reilusti taakse, tämä oli avannut ensimmäisen vastaan tulleen oven ja höpötellyt tuttavallisesti seinille luullen niitä hytissä nukkuviksi tovereikseen. Lopun kruunasi se, että Lammio kompastui kynnykseen nyrjäyttäen samalla nilkkansa ja kaatui kummallisessa mytyssä maahan tiputtaen lakanoita hyllyiltä. Loppu onkin sitten jo historiaa.

”Voi saatana sun kanssas, ymmäräksää et täsä ois voinu käyd aika pahastiki?” Hietanen kävi mielessään kauhuskenaarioita rokkarityylisestä oksennukseen tukehtumisesta lähtien. ”Kui sää sillai niil äijil rupesis uhoomaa ilma mittää syyt? Ja mikä ihmeen luutnantti, oonk mä missannu jonku jutu?” Hietanen oli ollut niin järkyttynyt hytin homoerotiikkaa tihkuvista tapahtumista, ettei oikeastaan muistanut edes keitä muita paikalla oli ollut ja mitä he olivat tehneet.

”Se oli sellaista typerää kännistä höpinää kaikki. Ja tiedostan, että olisi voinut käydä vieläkin huonommin. Onneksi ei käynyt, sillä te minut sieltä lopulta pelastitte.”

Kertomusta pöydän toisessa nurkassa tarkkaan kuunnellut Kariluoto ei olisi jaksanut setviä tilannetta enää enempää, sillä kaikki oli kääntynyt kuitenkin lopulta parhain päin. ”Kiitos, että kerroit koko tarinan niin ei tarvitse kenenkään meidän turhia spekuloida. Minä ainakin otan anteeksipyyntösi vastaan ja koko säätö on omasta puolestani loppuun käsitelty. Kuten Koskelakin sanoi aikaisemmin bussissa, niin laivan tapahtumat jääkööt sinne. Nyt olisi aika miettiä jo muuta.”.

”Kiitos. Kuulin, että olit ne vahingonkorvaukset maksanut. Ei olisi tosiaan tarvinnut. Olen sinulle kyllä velkaa enemmänkin kuin pelkän rahasumman.” Miehet olivat tehneet hänen törttöilynsä takia niin paljon, että Lammiota nolotti suunnattoman paljon. Miten ihmeessä hän pystyisi korvaamaan tämän kaiken vaivannäön?

”Jos nyt syödään ja jätetään asia tältä osin. Vahingonkorvauksista sun muista voidaan sitten sopia yhdessä myöhemmin. Minä ainakin myös hyväksyn anteeksipyynnön ja kehotan muita tekemään samoin. Mies on kärsinyt jo tarpeeksi.” Diplomaattisen Koskelan mielestäkään tilanteessa ei ollut enää mitään voivoteltavaa, sillä ei sitä enää pystynyt perumaankaan.

Vastaukseksi mumistiin yhteen ääneen jotain epäselvää, joka todennäköisesti tarkoitti myöntymistä. Rokka jatkoi kiukutteluaan vielä hetken aikaa heidän syödessään, mutta koska kukaan ei reagoinut mitenkään, ei hän viitsinyt kauaa jatkaa turhaa napinaansa.

Lammion suureksi helpotukseksi ruokailun aikana siirryttiin hänestä sujuvasti muihin keskustelunaiheisiin mielialan yleisesti noustessa hyvien eväiden myötä. Kanssakäyminen alkoi lähennellä jo normaalia ja aamun kauhea krapula taittui pikkuhiljaa pelkän väsymyksen puolelle. Poikien kokkaustaitoja kehuttiin kovasti ja Mäkilä paljasti varovasti, että hänen firmassaan olisi taitaville kokeille pari paikkaa auki. Määttä innostui ajatuksesta, mutta ideologisesti työtön Lahtinen olisi aivan mielellään elellyt hyvällä omallatunnolla Kelan rahoilla vaikka hamaan tappiin saakka. Määttä päättikin ottaa tehtäväkseen suostutella toverinsa kanssaan töihin, jotta tämä saisi muutakin sisältöä elämäänsä kuin paasata yhteiskunnan rappeutuneisuudesta.

Maittavan aterian jälkeen väki alkoi olla melko raukeaa ja muutamat siirtyivät privaattikammioihinsa kukin omiin touhuihinsa. Karmaisevaa tiskivuorta ei jätetty kokkien murheeksi, vaan hyvittelevällä tuulella oleva Lammio lupasi hoitaa urakan loppuun Rahikainen apunaan.

Olohuoneessa Lehto ja Riitaoja ottivat kivi-sakset-paperin siitä, katsoisivatko he vielä loppuiltana romantiikkaa vai sotadokumentteja. Riitaoja voitti muiden katsojien pettymykseksi kisan ja päätti, että halusi katsoa La La Land:in. Hän paloi halusta kuolata maailman seksikkäimmäksi mieheksikin tituleerattua Ryan Goslingia Lehdon harmiksi. Mitä hänen tonttunsa muka tuollaisessa kliseisessä Hollywood-komistuksessa näki? Osa jäi katsomaan elokuvaa, mutta Koskela painui suosiolla petiin, sillä silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Eipä sitä enää 31-vuotiaana jaksanut jatkuvaa valvomista.

Kariluodonkin olisi tehnyt mieli mennä nukkumaan, mutta tämä päätti kiltisti odottaa, että huonetoverinsa nukahtaisi. Olisi liian noloa mennä samaan aikaan, sillä hän ei uskaltanut ajatellakaan, kuinka kiusallinen tunnelma heidän välillään saattaisi olla kahden. Musikaalin alkaessa hän alkoi saman tien nuokkua ja taustalla pauhaava Justin Hurwitzin sävellys sekoittui sekavaan uneen, jossa hän tanssi Koskelan kanssa monimutkaisia koreografioita puistossa niin kuin elokuvan päähenkilöt. Tanssikohtaus päättyi kiihkeään suuteluun, josta tuli mieleen taas viime yö. Hän mumisi samalla itsekseen jotain siansaksaa, joka alkoi ärsyttää Lehtoa. Tämä tökkäisikin tokkuraista miestä kyynärpäällään.

”Olisikos herran jo aika mennä koisimaan?”

”Mmh, joo, niin totta tosiaan.” Ajantaju oli kadonnut kokonaan.

Unenpöpperössään Kariluoto meinasi laittaa huolimattomuuttaan valot päälle heidän hääsviitissään. Onnekseen tämä muisti aivan viime hetkellä, että ei ollutkaan yksin, sillä Koskela tuhisi jo omalla puolellaan makeaa untaan. Hipihiljaa Kariluoto riisuutui ja kömpi varovaisesti saman peiton alle ihastuksensa kanssa. Vaikka hän oli yrittänyt mennä toiselle puolelle sänkyä, toisen miehen lämpö tuntui selkeästi omallekin puolelle. Kuunnellessaan Koskelan tasaista hengitystä Kariluotoa alkoi kuumottaa ajatus siitä, mitä tällaisessa valtavassa parisängyssä yleensä tehtiin. Pöydälläkin vielä hierontaöljyjä sopivasti muistuttamassa… Hän puristi reisiään yhteen, kun varsinkin teini-iästä tuttu paine alapäässä alkoi muuttua turhan häiritseväksi. Hän yritti väkisin saada unen päästä jälleen kiinni, mutta se tuntui nyt yhtäkkiä aivan äärimmäisen vaikealta väsymyksestä huolimatta. Sulkiessaan silmänsä hän näki sekavia flashbackeja aamuyön kohtalokkaista tapahtumista ja päässä kaikuivat ne nolot sanat, jotka olivat omasta suusta putkahtaneet: ”Helvetti…taidan olla rakastunut.” Siihen ei ollut Koskela vastannut mitään ranskalaisia suudelmia lukuun ottamatta.

Kariluoto voihkaisi epätoivoisesti päässä toistuville muistoille, jotka eivät tuntuneet jättävän millään rauhaan. Tästä tulisi pitkä yö.