#ois pitäny arvata | Explore Tumblr posts and blogs

kelkkamonologi · 7 years ago

Text

Joku tyhmä headcanon kuuro!Koskelasta eskaloitu.

Kirjoittaja: mä

Vastuuvapaus: Hahmot Linnan

Päähenkilöt: Koskela ja Hietanen

”Minä vartoilen vähän aikaa. Kuurona on vähän huono.”

Oli kulunut jo lähes kaksi tuntia siitä, kun Koskela oli tuhonnut vihollisen bunkkerin ja edelleen mies valitteli, että korvissa humisee eikä kuulo oikein pelaa. Joukkue ei ollut paljoa liikkunut tulikasteen jälkeen ja nyt miehet loikoilivat metsässä sammalikossa. Lahtinen alkoi jo pelätä, että Koskela oli saanut kuulovaurion. Rahikainen vitsaili asiasta ja Riitaoja pelkäsi, kuka tulisi seuraavaksi joukkueenjohtajaksi. Lehto murahteli sitä sun tätä ja Hietanen yritti tehdä Koskelan olon mahdollisimman mukavaksi yrittämällä jutella tälle, jos tämä sattuisi kuulemaan.

Hietanen näki Kariluodon saapuvan puiden välistä ja meni tätä vastaan. Vänrikki oli jättänyt pistoolinsa ja kypäränsä johonkin ja poltteli tupakkaa. Lakki oli laitettu kiireessä päähän.

”Mitä Kariluato?” Hietanen heilautti kättään. ”Mitäs tässä. Kovaa menoa oli aamulla. Miten Villen kuulo?” Kariluoto puhalteli savut suustaan. ”Ei Koskela pal mittä kuule. Lahtine pelkkä kuulovaurioo…” Hietanen katsoi maahan. ”Ei kai tässä muu auta kuin odotella. Kyllä hänen kuulonsa palautuu, jos se on palautuakseen.” Kariluoto oli mietteliäs. ”Juu. Pittä toivoo et hän kuulee koht.” Hietanen nosti katseensa Kariluotoon. Kariluoto nyökkäsi ja tarjosi Hietaselle tupakan. ”Tattis. Vähä parempaa mihi on tottunu.” Hietanen kiitti ja Kariluoto lähti.

Koskela ja muut söivät puurovelliä. Lahtinen tarjosi omastaan Hietaselle. ”Ota nyn nii sä jaksat paasaa tota meijäv vänskää.” Lahtinen hymähti työntäen pakkinsa Hietaselle ja tämän kasvot vääntyivät jonkinlaiseen hymyyn. Koskela istui Lahtisen vieressä ja kohotti kulmakarvojaan Hietasen ilmeelle. ”EI MITTÄ.” Hietanen sanoi mahdollisimman selvästi, että Koskela kuulisi. ”Tää on selvä.” vänrikki vastasi ja syventyi taas velliinsä.

Lehdosta oli huvittavaa katsella Hietasen toimia. Hietanen sytytti Koskelalle tupakan silloin tällöin, käskytti joukkuetta vartiovuoroissa - Koskela ei pystynyt nykyisessä tilassaan - ja mikä parasta, Hietanen paikkasi Koskelan repeytyneen takinhihan. Paikattuaan Koskelan hihan Hietanen käpertyi tämän kylkeen kiinni ja nukahti. Lehto ei voinut olla nauramatta.

Hietanen nukkui tunnin verran ja tämän jälkeen kokosi teltan Lahtisen sekä Rahikaisen kanssa. Koskela loikoili edelleen sammalikossa ja viittoili sinne tänne käsillään, yrittäen varmaan viestiä jotain.

”Ei perkele, jos toi vänskä kuuroutu. Saatana, mun ois pitäny tuhoo se punkkeri.” Lahtinen mutisi teltankokoamisen lomassa. ”Elä siit murehi. Kyl hää viel kuulee.” Rahikainen virnisti. Hietanen keskittyi työhönsä ja jätti kommentoimatta asiaan.

Lehto käveli Koskelan viereen ja aukaisi suunsa kysyäkseen jotain, kunnes muisti vänrikin olevan ainakin osittain kuuro tällä hetkellä. Lehto sulki suunsa ja hymähti typeryydelleen. Mitä sitä kuurolle puhua. Koskela kuitenkin otti Lehtoa jalasta kiinni ja Lehto oli kaatua. Mies kuitenkin piti tasapainonsa.

”Lehto, oliko sulla jotain asiaa?” Koskela kysyi rauhallisesti. ”Tuota… Ei?” Lehto hämmentyi ja kääntyi Koskelaan päin. ”Mitä?” Koskela kohoitti kulmakarvojaan. ”EI OLLUT ASIAA.” Lehto vastasi niin selkeästi kuin osasi. ”Juu.”

Lehto lähti kiusaamaan Riitaojaa. Nyt kun Koskela ei oikein voisi asialle tehdä mitään. Toisaalta, Hietanen oli nyt johdossa, mutta ei se uskaltaisi puuttua asiaan. Toivottavasti.

Koskelaa vähän hävetti kuuroutensa. Ei kukaan muu joukkueenjohtaja olisi tuhonnut bunkkeria. Hän toivoi, että aamulla kuulo pelaisi normaalisti.

Illemmalla miehet painuivat telttaan sisälle ja Hietanen lupasi ottaa Koskelan vartiovuoron, joka oli yön ensimmäinen.

”Entä… Jos yöllä tulee hälytys?” Koskela kysyi tukin päällä istuvalta Hietaselta. Koskela päätti istui tämän viereen. Vänrikki kuuli jo jonkin verran, mutta ei vieläkään kunnolla. ”MÄÄ HERÄTÄN SITTE SUT! MÄÄ LUPAAN TÄN ASSIA!” Hietanen hymyili. ”Sinä siis herätät. Hyvä juttu. Ainiin muuten, aamulla pitäisi käydä Lammiolle ilmoittautumassa…” Koskela mietti. ”MÄÄ HOIRA.” Hietanen sanoi. ”Ei ei, mun pitää itte mennä. Meinaan, upseerihommia.” Koskela katsoi Hietasta surumielisesti. ”MÄÄ TULEN MUKAAN.” Hietanen artikuloi. ”Katsotaan tilanne aamulla. Humina on jo loppunu, mutta muuten vielä vähän huono.” Koskela sanoi ja taputti Hietasta olkapäälle. ”Hyvää yötä.” hän jatkoi. ”HYVÄÄ YÄTÄ.” Hietanen vastasi ja Koskela kömpi telttaan.

Yön ensimmäinen vartiovuoro hoidettiin yksin ja se kismitti Hietasta. Olisi ollut niin paljon mukavampaa jutella jonkun kanssa. Tietenkin siinä oli vaarana, että ryssä kuulee, mutta ei yövartiossa asiaan kiinnitetty niin paljoa huomiota. Nuotiokin paloi lähes aina. Niin nytkin.

Hietanen kietoutui paremmin mantteliinsa ja otti povaristaan viimeisen mahorkkasätkänsä. Aamulla olisi Rahikaiselle asiaa. Housuntaskustaan Hietanen löysi tulitikut ja sytytti sätkänsä. Hän kertaili päivän tapahtumia ja hymyili. ”Hiukan, jos keäntää, sattuuko kohdalle?”

Hietanen kohensi sytyttämäänsä nuotiota ja kuuli ääniä läheisestä puuryteiköstä. Ei kai ryssä ollut kuullut? Hietanen vilkaisi sivuilleen eikä nähnyt mitään. Hitaasti hän nosti aseensa maasta ja lähti kävelemään äänen suuntaan. Hän päätti vielä laittaa ison kiven nuotion päälle, että se sammuisi.

Hietasen sydän jyskytti hänen kävellessään kohti ryteikköä. Pimeä metsä, puunoksien katkeamisen ääni, hän kiväärinsä kanssa ja ehkä ryssä. Hietanen toivoi äänen tulevan jostain muusta kuin ryssistä, mutta ikinä ei voinut olla varma.

Hietanen lähestyi ryteikköä. Äänet lakkasivat, mutta Hietanen huomasi edessään liikettä ja ihmishahmon. Ei hemmetti, hän kuolisi tähän paikkaan. Ei sen näin pitänyt loppua.

”Tunnussana?” Hietasen kurkkuun nousi pala. Vastausta ei kuulunut. ”Tunnussana?” hän kysyi uudestaan. Edelleen hiljaista. Hietanen otti askeleen eteenpäin. ”Tunnussana?” Hietanen korotti ääntään. Ehkä tulija ei vain ollut kuullut häntä. ”Iskevä.” kuului vastaus. Hietanen ei kuitenkaan tunnistanut ääntä. ”Ketä sää ole? Mikä sun nimes on?” Hietanen kysyi, unohtaen sanoa tunnussanan toisen osan. ”Ukkola. Kariluodon miehiä.” hahmo otti askeleen eteenpäin ja nyt Hietanen näki miehen kasvot ja kiharat hiukset. Ukkolahan se.

Hietasen sydän palasi normaaliin rytmiinsä. Nyt kysymys oli vain, että mitä hittoa Ukkola teki tähän aikaan Koskelan alueella? Ei kai Kariluodolle ollut käynyt mitään?

”Mitä sää tääl tee? Eik sun pitäsis ol teijä alueel?” Hietanen hämmentyi. ”Joo. Tai siis… Mun käskettiin tulla kattomaan Koskelan joukkueen tilanne. Sana leviää Koskelan kuuroudesta, meinaan…” Ukkolan kasvoille nousi vaivaantunut hymy. ”Kyl Koskela iha kunnos on. Älä hänest välitä. Mee ny matkoihis. Mun vuaro loppu koht ekkä sää haluu kuulla Lehon räyhäämist.” Hietanen tärkeili. Ukkola hymyili Hietaselle ja lähti.

Hietanen sytytti nuotion uudestaan ja kuuli teltan suunnalta ääniä. Ei olisi ensimmäinen kerta kun Lehto tulee etukäteen. Lehto otti joskus jopa tuplavuoroja. ”En minä tarvitse paljon unta.” oli tavallinen vastaus, kun joku kysyi asiasta.

Pian Hietanen näki Lehdon tulevan teltasta, tupakka huulessa. Lehto oli jättänyt lakkinsa telttaan, mutta oli kuitenkin heittänyt manttelinsa päälleen. Hiukset osoittivat joka suuntaan ja Hietasesta se oli huvittavaa. Hän alkoi nauramaan.

”Mitä sä perkeleen vähä-älyinen siinä naurat?” Lehto murahti istuessaan Hietasen viereen tukille. ”Sää näytät silt et sää olisisit saanu.” Hietanen sai sanottua naurunsa keskeltä. ”Ja paskat sä siitä mitään tiedä, miltä mies näyttää kun on saanut.” Lehto murahti. Hietasen nauru loppui ja hän käänsi kasvonsa Lehdosta nuotioon. ”Ei helvetti, jätkähän on ihan punanen!” Lehto räkätti nähtyään Hietasen punertavat kasvot. ”Keltäs on tullut saatua? Rahikainen on mun veikkaukseni.” Lehto jatkoi. ”Ei ny silt senttä! Joku roti!” Hietanen puolusteli. ”Koskela?” Lehto kysyi. Hietanen muuttui punaiseksi ja Lehto tiesi osuneensa napakymppiin. ”Olisihan tämä pitänyt arvata. Kohta saattaa loppua. Mene ny nukkuun siitä.” Lehto murahti ja Hietanen totteli.

Aamulla Hietanen herätti Koskelan muiden vielä nukkuessa. Koskela hymyili Hietaselle ja pörrötti tämän hiuksia. Hietanen teki saman Koskelalle. Pian miehet kuitenkin kömpivät hiljaa ulos teltasta, etteivät muut olisi heränneet.

”Koskela?” Hietanen kysyi teltan ulkopuolella ja istui tukille, jolla istui myös yön viimeisessä vartiovuorossa oleva Lahtinen. ”Juu?” Koskela avasi sanaisen arkkunsa ja istui Hietasen viereen. ”Katos vänskää! Sä kuulet! Tai no eisevväliä mulle ollu mut Urho tais jännittää olla joukkueenjohtajana. Laita ens kerralla vaikka mut.” Lahtinen murahti ja Koskela hymyili. Hietanen meni Koskelan kainaloon ja Koskela painoi korvansa tämän päälaelle. ”Kyllä Hietanen suoritti asialliset hommat.” Koskela vastasi hymyillen Lahtiselle.

#tuntematon sotilas #koskela

58 notes · View notes

verykingblaze-blog · 8 years ago

Text

Harrastuksen alku

No, että me päästään käsiks historian alkulähteille, meidän pitää matkustaa kauan menneisyyteen, aina sinne pimeälle 1990-luvulle. Olihan se komeeta aikaa, varsinki se ysärin alku. Ei tietookaan mistään matkapuhelimista tai vastaavasta, ainakaan meillä kansan syvissä riveissä. Mutta jotain tietokoneita siinä alko pikkuhiljaan ilmestyä. Oli jotain Amigoita, Commodoreja ja sit ihan noita PC:itäkin. Mikä 286- tai 386-koneita ne siihen aikaan olikaan. Jonkin verran mun ikäset ihmiset pääsi noihin käsiks koulun kautta, mutta kyllähän se oli ihan alkeellisella tasolla kuitenkin se touhu. No, sit yhtenä jouluna yks mun luokalla ollu jätkä sai kasibittisen Nintendon. Se tietty sit joulun jälkeen kerto siitä koko luokalle, ja sit me alettiin vaatia, että sen pitäs pyytää meitä pelaamaan sillä Nintendolla. Se on muuten jännä ilmiö, ainakin tohon aikaan varmin keino tulla suosituks koulussa, oli saada vanhemmiltaan jotain tollasta uutta teknologiaa tai vastaavaa, mistä sitte muut kakarat alko vouhottamaan ihan innoissaan. No, kuten arvata saattaa siitä Nintendo-kaverista tuli nopeessa tahdissa koko meidän luokan suosituin kaveri. Me alettiin käymään sen luona pelaamassa sitä konsolia ja mun mielestä se kaikki oli sillon jotenkin tosi ihmeellistä. Mä en kyllä pahemmin pitäny henkilönä siitä tyypistä, joten en mä sit hirveen montaa kertaa sen luona jaksanut käydä, mutta jotenkin toi oli sellanen ensimmäinen kosketus konsoleihin ja ajatus siitä, että itelläkin ois joku pelikone, jäi kummasti takaraivoon kummittelemaan. Tosta oli kyllä kuitenkin sit pitkä matka siihen, että mä oikeesti sain ensimmäisen tietokoneen. Mun vanhemmat ei nimittäin tohon aikaan ollu mitenkään hirveen innostuneita tollasista asioita. Ne oli hetken aikaa samaan aikaan molemmat työttömiä, eikä meillä siten todellakaan ollut varaa mihinkään tollaseen.

#start a hobby #article

0 notes