#miksi? koska mulla on tylsää

[aau-2023]

Viikkokatsaus 1.5.-7.5.

Ma 1.5.

Hyvää vappua

Maanantailuentoa ei ollu tänäänkään, vähän tylsää

Eikä mikään myöskään ollu auki, koska työväenpäivä

Nii olin vaa sisällä ja duunailin koulujuttuja ja relasin

Ajattelin, et menisin kampukselle, mut krampit voitti nii vietin erakkopäivän sisällä

Ti 2.5.

HYI siis heräsin painajaiseen itkusena ihan kauhusta kankeena ja tästä tilasta piti sit henkisesti valmistautua esitelmään

Hain mäkkäristä pannareit tsemppiaamiaiseks ennen luentoa

Vaikka olin ihan paniikissa ja tärisin luokassa ennen meidän esitelmää, nii se meni loppujen lopuks ihan ok! Mun pari oli niin jees niinku johti keskusteluu ja kaikkee siis niin 🙏

Päädyttiin luennon jälkeen kampuksen kahvilaan Comoon purkamaan meidän fiiliksiä, jotka oli enimmäkseen hyviä (paitsi sit luokkakeskustelujen aikana tietyilt tyypeilt tuli nii erikoista settii et huhhuh)

Kotitekoist jääteetä ja suklaamuffini nam nam oli hyvää kelpaa

Saksan tunti ja niin edespäin, koko päivä mukavis kivuis namn nam

Ainaki suomivaihtari toi Fazerin sen uuden uutuuslevyn makuna rouhea keksi, on kuulemma tosi hyvää

Ke 3.4.

Keskiviikko jatkaa parhaan viikonpäivä tittelillä

Jankkaan täst tyyliin joka kerta mut mun luennot ❤️‍🩹💗💓❤️‍🔥💝❣️💘

Mul on aina amerikkaluennol nii hyvä fiilis ja siitä on nii kiva jatkaa koulujuttui

Videopelikurssilt puuttuu enää kaks palautusta ja sit vaa osallistumista muiden esitelmäluentojen parissa

Päivän päätteeksi on aina ihan parasta ku saan sitä samaa hyvää kamaa, rakastan

To 4.5.

Star wars päivä hehe

Tänää kampuksella oli Diversity Day, menin pari tuntia ennen luentoa kattelemaan et mikä meininki

Ei ollu hääppönen mut sainpahan karkkii ja kyniä 😋 ja kans aika mukavasti koulujuttuja tehtyy, kampusvibat saa mut sillee tosi produktiiviseks

Ukkeleita ja esitteitä ja pientä kamaa

Tulos: karkkii, keksi, tarroja, ilmapallo ja kynä

Pe 5.5.

Kysymys kuuluu: mulla on vapaa päivä, miksi mä herään klo 7:12?

Päädyin yön pikkutunneilla (lue: klo 23) ostamaan aamulaatikon ja sit päädyin hakemaan sen ku en nukkunu herätyksen läpi (heräsin jopa enne sitä 🤨)

Täs laatikos oli paljon värei ja tekstuurei! Biscoff-kuorrutust, pistaasii, rubiinisuklaat - tosi jännittävää!

Oli järkyttävän hyvä sää nii päätin käydä pyörähtää järvellä

La 6.5.

Oon istunut tän yhden valmiin palautuksen kanssa nyt about viikon, en vaa saa palautettuu sitä, koska pelkään et siinä on virheitä kirjotustyylin ja -ohjeiden kans

+ must tuntuu et lapsi kirjoitti sen (ok se lapsi osaa tekstinsisäset viittaukset)

Viikonloput on tyyliin mun tylsin osa arjesta, ellen tee päiväretkee jonnekki

Toisaalta sillon on kyl kätevä vaa relaa ja palautuu

Su 7.7.

Uskalsin palauttaa sen kirjotelman, kyllä kuumotti

Viikonloput on kyl jännii ku viikolla oon ulkona ja kaikkee mut sit kerran ku jään sisälle nii mua alkaa väsyttää jo klo 18, ihan ihme juttu

[lunartrick]

if you say so

[emojeesus]

Tätä ei voi koskaan todeta liian usein tai painavasti. Pahimpia masennuskausiani lukuun ottamatta olen piirtänyt tarhaikäisestä lähtien joka päivä. Valehtelematta. En mitenkään tavoitteellisesti suurinta osaa ajasta, vaikka aina olisinkin halunnut ammattitaiteilijaksi . "Ei taiteella elä." Piirtäminen on aina ollut mulle se paikka, mihin menen ajattelemaan, rauhottumaan, kasvamaan. Se alkoi siitä, kun valitin äidille, että on tylsää, ja sain eteeni paperia ja värikynät. Kynä on yhä ensimmäinen esine, johon tartun joutoaikanani -- tai näinä aikoina usein sulys, mutta tarkoitus on sama. Jokin siinä tunteessa, kun pitää piirtovälinettä kädessä, saa asiat selkenemään.

Olen kuullut, ettei tällaisen ihmisen pitäisi tehdä taiteesta työtä -- "Se alkaa maistua puulta." "Pilaat hyvän harrastuksen."

Mutta nyt näyttää siltä, etten pysty mihinkään muuhun. Viime aikoina olen tehnyt paljon taidetta pyynnöstä, ja vaikka ollaan kaukana kokopäivätyöstä, voin nyt sanoa, ettei leipääntymistä näy horisontissa. Pienten, yksinkertaisten lehtikuvienkin tekeminen on kivaa. Välillä hävettää ottaa rahaa, kun "Mulla meni tähän puoli tuntia lol." Mutta sitten muistan, minkälainen matka on käyty siihen, että se kuvituskuva tuli niin näppärästi.

Ja jotakin taitelijankin pitää syödä. Taide on ollu mulle koko elämäni niin syvä hyperfokus ja elämän keskiö, etten oikein osaa muuta tehdäkään pitkäjänteisesti. Olen myös katsonut vierestä, kun nuoremmat, rohkeammat taiteilijat luovat uraa, kun minä yritän hankkia niitä "oikeita töitä." Koska vaikka muuts aavat keikkaa, miksi minä saisin?

Mutta ehkä nyt usklataa jo kysyä, miksi minä en saisi?

Se on parempi kysymys.

Taiteilijaks opitaan

Mä piirrän ja maalaan käsin ja oon siin tosi hyvä, mut digitaalista taidetta teen vaan satunnaisesti ja läpällä.

Aina ku näen digitaiteilijoitten puhuvan, mitä ohjelmia ja siveltimiä ja muita tekniikoita ne käyttää siihen taiteen tekoon, mulle tulee semmonen olo, et digitaalinen taide on jotain, mitä en voi koskaan oppia, koska siin on tuhat eri työkalua, jotka pitäis käydä läpi et löytää ne omat, ja ajatus siitä kaiken monimutkaisuudesta on tyrmäävä.

Mä kaivan laatikosta mun B2-lyijykynän ja suosikkipyyhekumin, mun 0,2- ja 0,5-rajaustussit ja 100 kpl erivärisiä marker-tusseja, joiden sävyt ja erimuotosten päiden käyttäytymisen mä osaan ulkoo, ja viel kahta erilaista paperia, ja sit ryhdyn piirtämään.

En useinkaan mieti, miten monta - jopa monta kymmentä - vuotta mä oon tehny tätä ennen ku oon tullu tähän pisteeseen, missä mun ei tarvi ollenkaan aktiivisesti pohtia, minkä kynän ja paperin valitsen ja mitä teen niillä.

Ei se osaaminen oo ilmestyny mulle tyhjästä parissa päivässä. En mä oo syntyny tän taidon kanssa. Mä oon oppinu tän. Mä oon käyny läpi tuhat menetelmää ja välinettä ja tullu lopulta tähän pisteeseen.

Digitaalisen taiteen äärellä mä joudun palaamaan ikäänku alkuun. Joudun alottamaan tyhjästä eri menetelmiin ja välineisiin totuttelun ja sen oman tekniikan ja suosikkikynien ja -siveltimien etsimisen. Haluaisin olla saman tien yhtä hyvä ku oon fyysisillä materiaaleilla työskennellessä, mut miten voisin olla?

Mun pitäis ajatella, et siinä missä oon saanu otettuu haltuun perinteiset menetelmät, ni tottakai saan otettuu myös digitaaliset. Mut myös, et en voi odottaa oppivani niitä päivässä, vaan siihen menee aikaa niinku muuhunki. Jos haluun oppia, mun pitää olla valmis laittamaan siihen aikaa, paljon.

Digitaiteilijat, mä katon teitä mun maalisotkun ja pyyhekuminpurun ja luonnospaperivuoren keskellä ja nostan teille hattua. Te osaatte jotain, minkä oppimiseen mulla menis kaikesta mun osaamisesta huolimatta ihan tosi tosi paljon aikaa ja vaivaa. Teillä on paperiton toimisto, ettekä te joudu siivoamaan maalitahroja.

Mä kirjotin tän, koska haluan sanoa, että taiteen tekeminen on ihan helvetin hienoa ja et kukaan ei hallitse sitä kaikkea ilman opettelua ja et vaikka osais jo yhden tavan ni jonku toisen tavan opettelussa täytyy silti alottaa alusta ja se on fine.

Ku katot jonku tekemää kuvaa, joka on ihan törkeen upee, näet mahdollisesti vuosien ja ehkä vuosikymmentenki harjottelun lopputuloksen. Ku ostat taidetta, et maksa vaan siitä kuvasta, vaan siitä osaamisesta. Siitä et joku, jolla on pätevyyttä, jota sulla ei ole, tekee sulle jotain hienoa.

[kelkkamonologi]

Mulla on erittäin tylsää ruattin tunnilla nii tässä ois mun ihan eka TS -ficci :D

Kirjoittaja: mä

Vastuuvapaus: Hahmot Linnan

Varoitukset: pakottamista sukupuoliyhteyteen, kuolemaa

Päähenkilöt: Riitaoja ja Lehto

“Saatanan tonttu! Me jäädään muista ja se on sun syytäsi!” Lehto kirosi työntäen Riitaojaa selästä. Konekiväärikomppanialla oli vielä muutama kilometri marssittavana tälle päivälle. He olivat jossain päin Karjalan metsiä.

Lehto näki kuinka muut kookoon miehet kävelivät noin kahdensadan metrin päästä heistä. Koskela piti Hietasen kanssa perää ja Lehto jo mietti juoksevansa heidät kiinni, jättäen Riitaojan oman onnensa nojaan.

Riitaoja vihasi sitä, että hänen piti olla Lehdon parina. Kuka tahansa muu olisi ollut parempi marssipari Jokainen askel oli edellistä raskaampi, Lehdon selästä työnnöt sattuivat ja hän halusi vain nukkua. Oliko edellisestä kerrasta kolme päivää? Hän ei ollut enää varma. Myös hänen mahansa kurni, muona oli loppunut eilen aamulla.

Lehto kantoi omaansa sekä Riitaojan reppua. Hänen oma reppunsa oli selässä ja Riitaojan reppu keikkui etupuolella. ‘Saatanan tonttu, kun ei jaksa mitään!’ Lehdon pää oli täynnä raivoa. “Perkele! Kävele! Ei voida jäädä muista jälkeen!” hän raivosi ja tuuppi Riitaojaa eteenpäin. “Kävelen niin nopeasti kuin vuan voin.” Riitaoja lähes itki. Hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan. ‘Voi ei, Lehto tappaa miut.’ oli hänen ainoa ajatuksensa.

Koskela katsoi taakseen ja sen jälkeen Hietaseen. “Mee auttamaan Lehtoa. Otat Riitaojan reppuselkään. Se ei tule jaksamaan.” vänrikki sanoi rauhallisesti. “Mää jaksan hän seläs? Luulek iha omias?” alikersantti kysyi ja tumppasi tupakan pakkiinsa, joka roikkui repun hihnasta. “Olet vahvin ja kovakuntoisin meistä. Hyvin se menee. Jätä reppus mulle.” vänrikki rauhoitteli alikersanttia. Hietanen huokaisi syvään, antoi reppunsa Koskelalle ja lähti kävelemään taaksepäin.

‘Hienoa, Koskela lähetti kultapoika Hietasen apuun. Tämä tästä vielä puuttui.’ Lehto oli raivon vallassa. Nyt hänen suunnitelmansa, jättää Riitaoja ja ehkä jopa tappaa, ei tulisi toimimaan.

Hietanen tuli Riitaojaa ja Lehtoa vastaan. “Riitaoja, hyppä mun selkkä. Lehto, sää jäät meijä kans. Koskela sano et hän kävelee yksi loppumatka.” hän sanoi saavutettuaan parivaljakon. Lehto puristi kätensä nyrkkiin ja nopeasti sujautti sen housuntaskuun. “Selvä.” Lehto kiristi hampaitaan. Riitaoja hyppäsi Hietasen selkään ja he aloittivat matkansa, yrittäen saavuttaa muut.

Lehto käveli viitisen metriä Hietasen ja Riitaojan edellä. Nyt tai ei koskaan oli hänen tilaisuuteensa juosta muut kiinni. Eihän matka ollut kuin noin 250 metriä. Lehto harppoi muutaman pidemmän askeleen, josta Hietanen aavisti hänen aikeensa. “Lehto, tu takas! Mää en häippäsisi ny!” Hietanen huusi. Lehto ei ollut kuulevinaan vaan jatkoi, nyt juoksuvauhdissa. Edes kaksi reppua ei haitannut hänen tahtiaan.

“Helvetti minkä teki. Ei viitti itte pitää paristaa hualt.” Hietanen mutisi. Riitaoja keikkui hänen reppuselässään. “Onko alikersantti Lehto sekaisin?” Riitaoja kysyi ja otti tiukemman otteen Hietasen hartioista. “Sitä sää saat kysyy hält. Mää en tiärä yhtikäs.” Hietanen vastasi ärtyneenä.

Lehto hengitti raskaasti saadessaan Koskelan ja muut kiinni. Hän tarrasi Koskelan repusta kiinni ja lähes kaatoi tämän. Koskela horjui, mutta piti tasapainonsa ja kääntyi. “Alikersantti Lehto. Eikö Hietanen kertonut, että olin käskenyt sinun pysyä sen ja Riitaojan kanssa?” hän kysyi, jatkaen kävelyään. “Taisi se jotain mainita.” Lehto heitti.

Koskela tiesi, ettei saisi Lehdon päätä käännettyä, joten hän antoi Lehdolle luvan kävellä hänen vieressään loppumatkan.

Hietanen nosti Riitaojaa paremmin selkäänsä, mutta samalla hän oli vähällä luovuttaa. “No, perkele siin ku Lehto ei voi pitää sust hualt.” hän mutisi ja toivoi ettei Riitaoja kuullut.

Koskela ja muut pysähtyivät. “Määttä ja Lahtinen, kokootte teltan. Sihvonen ja Lehto, teille eka vartiovuoro.” Koskela yritti käskytää joukkuettaan. Kariluoto huuteli omalleen ohjeita.

Koskela kääntyi ja näki noin kahdensadan metrin päässä Hietasen ja Riitaojan. “Kariluoto, otatko joukkueeni haltuusi hetkeksi? Lähden Hietasta ja Riitaojaa vastaan.” Koskela sanoi ja osoitti heidän suuntaansa. “Selvä. Pidä varasi. Sitä ikinä tiedä missä ryssiä piileskelee.” Kariluoto huikkasi Koskelan perään.

Lehto oli vain iloinen, ettei joutunut kärsimään Riitaojan kanssa. Hän istahti kivelle ja sytytti tupakan.

Koskela tuli Hietasta ja Riitaojaa vastaan vähän ennen telttaa. Riitaoja näytti nukkuvan Hietasen selässä. “No?” vänrikki kysyi lyhyesti. “Hän nukahti. Tuplavuaro yäks. Mää otan sit vaikka sen toise häne kans. Kello on jotai ykstoist ni laita hänet koht vahtijaks.” Hietanen vastasi. “Katsotaan, katsotaan.” Koskela sanoi ja he jatkoivat matkaa teltalle.

Teltalla Riitaoja ei enää nukkunut ja Koskela määräsi hänet Lehdon kanssa vahtiin.

“Kuulin urheilusuorituksestas.” Lehto räkätti heidän istuessaan teltan ulkopuolella. Ulkona oli pimeä ja kylmä. “Herra alikersantti...” Riitaoja vastasi epävarmasti ja pelokkaasti. “Herra alikersantti.” Lehto matki ja otti sauhun tupakastaan.

Lehdon teki mieli tappaa tuo pienikokoinen sotamies siihen paikkaan. Mutta ennen sitä… Lehto ei edes halunnut ajatella sitä. Se oli jotain, minkä hän oli tunkenut pitkälle mielensä sopukoihin eikä olisi koskaan halunnut ajatella siitä. Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta jotain hän tunsi tuota sotamiestä kohtaan. Rakkautta? Ei se sitä voinut olla. Vihaa? Sitä hän tunsi jokaista ihmistä kohtaan, joten myös Riitaojaa kohtaan. Sääliä? Ehkä. Isällisyyttä? Ei, ei se sitä ollut. Jotain todella ristiriitaista se oli, eikä hän pystynyt sitä, ainakaan järjellä, selittämään.

Lehto puristi kivääriään. Hän näki kuinka Riitaoja tärisi kylmyydestä vierellään. “Olisi vain pitänyt jättää se oman onnensa nojaan.” Lehto mutisi lähes äänettömästi ettei Riitaoja kuulisi.

Riitaojalla oli kylmä. Hän otti takkinsa pois ja kääri sen itsensä ympäri. Vuoro vaihtuisi kohta, joten lämpöä ja unta saisi pian. Oli vain kestettävä hetki.

Kymmenen minuutin kuluttua parivaljakko meni herättämään Sihvosen ja Vanhalan. “Vuoronvaihto, khihi.” Vanhala hymyili Riitaojalle. Vanhala huomasi, että jotain oli tapahtunut ja hän huomasi sen jopa pimeässä teltassa.

Aamulla Koskela, jolla oli Hietasen kanssa viimeinen vahtivuoro, herätti miehet. “Pojat! Herätys! Tänään on pitkä päivä edessä. Mäkilä tuo puolen tunnin päästä ruokaa. Sitä ennen teltta kasaan.” kuului tämän aamun käsky. “Taas varmaan sellupuuroa.” mutisi Lahtinen.

Riitaoja kömpi ulos teltasta ja Koskela huomasi, että hänen silmänsä oli turvonnut ja melkein muurautunut umpeen. “Koska tämä tapahtui?” Koskela kysyi osoittaen Riitaojan silmää. “Varmaan nukkuessani, herra vänrikki.” Riitaoja sanoi hiljaa. “En usko.” Koskela sanoi tiukasti ja Riitaoja alkoi nyyhkyttää. “Se… oli Lehto, herra vänrikki.” hän sanoi. Koskela jätti Riitaojan Hietasen vahdittavaksi ja lähti etsimään Lehtoa.

Koskela löysi Lehdon läheiseltä tieltä tupakoimasta. Koskela sytytti itselleen tupakan.

“Saatana! Riitaojan silmä on mustana ja se sanoi, että sinä teit sen!” hän lähestyi Lehtoa. “Se sitä kerjäs.” Lehto pyöritti silmiään ja otti sauhun tupakastaan. “Ny kerrot mitä tapahtu.” Koskela korotti hieman ääntään. “No… Se kerjäs. Oltiin vartioissa ja… Se vaa kääri itsensä takkiinsa, kaipa sillä oli kylmä. Saatana kun ei saa ees nuotioo laittaa vartiossa! Sitten minä otin Riitaojan toisesta kädestä kiinni ja kaadoin maahan. Painoin polveni sen rinnan päälle ja löin vapaalla kädelläni sitä silmään.” Lehto valehteli, mutta Koskela ei sitä huomannut. Lehto olisi saanut kuolemantuomion, jos olisi kertonut totuuden.

~~

Lehdon aivot tekivät paljon töitä hyvään keskustelun avaukseen. Hän ei vain voinut sanoa mitä tunsi tuota sotamiestä kohtaan.

“Hei… Meinaan, että olin tänään ehkä vähän kusipää.” Lehto sanoi Riitaojalle anteeksipyytävään sävyyn. “Ei se mitään. Hietanen auttoi.” Riitaoja nielaisi. Lehto sytytti tupakan ja puhalsi savut Riitaojan naamalle. Hän yski ja pelkäsi herättävänsä muut. “Miksi muuten puhutte nyt miulle normaaliin äänensävvyyn, jos suan kyssyä?” hän kysyi ihmeissään. “Kai sitä ny joskus saa puhua, saatana.” Lehto sanoi ärsyyntyneenä ja tumppasi tupakkansa.

Vartiovuoron vaihtoon oli enää viisi minuuttia ja Lehdon aivot alkoivat raksuttaa. “Eikös se joku Hamletin kysymys ollut ‘Suudella vai eikö suudella?’? Ei, ei se voinut olla. Mut kun mieleni tekisi vetää Riitaojaa ja…” hän mietti. Hän teki nopeasti aloitteen riisuen paitansa. Riitaoja lähti perääntymään, mutta Lehto sai hänet kiinni.

“Saatana, tuu tänne! Me jäädytään tänne!” Lehto sanoi kaadettuaan Riitaojan maahan. Lehto asetti huulensa Riitaojan huulille ja pussasi tätä. Sen jälkeen hän löi Riitaojaa silmään. “Tätä ei sitten tapahtunut. Saatana, saadaan kuolemantuomio, jos kerrot. Tarina menee nyt niin, että kerrot mun lyöneeni sua silmään, koska ärsytit. Ymmärrätkö? Silmään lyöminen oli pakollista.” hän sanoi jalka Riitaojan rinnan päällä. “Kyllä, herra alikersantti.” Riitaoja nieleskeli.

~~

Marssimisen jälkeen Hietanen meni Koskelan puheille. “Ook iha varma et Lehto puhu sul totta?” Hietanen kysyi Koskelalta. “Hmm… Lehdosta ei koskaan tiedä. Paree kysyy Riitaojalta.” Koskela raapi leukaansa ja lähti etsimään Riitaojaa. Hietanen meni pelaamaan Määtän kanssa korttia.

Koskela tiesi mistä löytäisi Riitaojan. Jsp:ltä. Sinne hän oli Riitaojan käskenyt menemään päivän marssin jälkeen hoitamaan silmäänsä.

Koskela käveli jsp:lle ja kysyi ulkona olevalta lääkintämieheltä sotamies Riitaojaa. “Teltassa. Silmän turvotus on laskenut.” lääkintämies sanoi ja Koskela nyökkäsi.

Koskela meni teltan sisään ja etsi katseellaan Riitaojaa. Pian kuitenkin Riitaoja näki Koskelan ja käveli tämän luokse. “Herra vänrikki.” Riitaoja sanoi. “Jaaha. Silmäsi näyttää jo huomattavasti paremmalta... Minulla on kahdenkeskeistä asiaa, joten mennään ulos. Tai mitäpä väliä sillä on, jos pysymme sisällä morfiinihuuruissa olevien ihmisten keskellä. Kannatan kuitenkin ulosmenoa.” Koskela sanoi ja lähti ulos Riitaoja perässään.

Koskela selitti lääkintämiehelle, että Riitaojaa tarvittaisiin kookoossa, joten tämän oli lähdettävä. Lääkintämies teki myönnytyksen. Koskela hymyili kuinka helppoa valehteleminen oli hänelle.

“Niin. Hietanen arvaili Lehdon käyttäytymisestä, että tämä ei puhunut aamulla totta mulle. Joten, mitä oikeesti tapahtui teitin välillä viime yönä?” Koskela kysyi hänen ja Riitaojan kävellessä kookoon teltalle. Matkaa oli vielä noin kilometri, joten he pystyivät puhumaan rauhassa.

“Lehto kiels kertomasta.” Riitaoja sanoi pelokkaasti. “Kerro.” Koskela korotti hieman ääntään. “Se-selvä. Hän… riisui paitansa ja lähin kauemmaksi, saavakseni itseni lämpimäksi. Lehto juoksi perääni ja kaatoi miut. Hän…” Riitaoja nyyhkytti. “Hän suutel minnuu. En tiennyt mitään hänen aikeistaan. Sen jälkeen hän painoi jalkansa rintani päälle etten pääsisi karkuun. Hän löi minnuu ja käski kertomaan, jos joku kysyisi mustasta silmästä, että ärsytin Lehtoa ja sitten hän löi minnuu.” Riitaoja pyyhki kyyneleen poskeltaan.

Koskelan oli pakko pysähtyä ja istua maahan. Hän tiesi ettei Riitaoja valehtelisi, mutta… Lehto vihasi ihmisiä ja silti teki noin Riitaojalle. Koskelan oli vaikea ymmärtää sitä. Koskelan oli pakko kertoa Kariluodolle ja Lammiolle.

“Selvä. Kai Lehto kertoi mitä tästä seuraa, jos jää kiinni?” Koskela kysyi jonkin ajan päästä ja nousi seisomaan. “Kyllä, herra vänrikki.” Riitaoja nieleskeli. “Jatketaan matkaa.” Koskela nousi ja pudisteli housunsa neulasista.

Loppumatka sujui hiljaisissa merkeissä.

Teltalle päästyään Koskela etsi Kariluodon. Lammiosta ei ollut tietoakaan. Koskela ja Kariluoto päättivät mennä sivummalle puhumaan.

Koskela kertoi asiansa Kariluodolle. “Ville, oletko aivan varma?” Kariluoto kysyi. “Riitaoja ei uskaltaisi valehdella.” Koskela sanoi ja haroi hiuksiaan. “Se on kyllä totta. Asiasta täytyy ilmoittaa Lammiolle. Vain hän voi panna tästä seuraavan rangaistuksen täytäntöön.” Kariluoto sanoi ja sytytti tupakan. Koskela sytytti myös. “Se on totta. Kaipa Lehto tiesi mitä tästä seuraa, jos jää kiinni.” Koskela sanoi. “Niin. Hyvä sotilas menee taas eikä sankarikuolemalla.” Kariluoto tumppasi tupakkansa. Koskela seurasi perässä. He lähtivät takaisin teltoilleen.

Teltalla Kariluoto sai yllätyksen. Lammio. Mitä hän siellä teki? Ei kai vaan…

“Herra luutnantti.” Kariluoto teki asennon. “Lepo. Kuulin huhua, että teillä ja vänrikki Koskelalla oli kahdenkeskeinen keskustelu.” kuovi kertoi. “Se on totta, herra luutnantti. Jos voisitte tulla vähän sivummalle, voin kertoa asian, josta keskustelimme.” Kariluoto vastasi. “Haemme Koskelan ensiksi.” Lammio sanoi ja miehet lähtivät Koskelan teltalle.

Löydettyään Koskelan, Kariluoto ja Lammio menivät hänen kanssaan sivummalle puhumaan. Koskela kertoi asiansa ja Lammio ei ollut uskoa korviaan. “Pilailetteko?” Lammio kysyi. “En, herra luutnantti. Olen jo monta kertaa todennut sotamies Riitaojan puhuvan aina totta.” Koskela ryki. “Tämä tarkoittaa siis sitä, että alikersantti Lehto ja sotamies Riitaoja saavat kuolemantuomion. Toimeenpanen sen huomenaamulla. Älkää kertoko asiasta joukkueillenne. Se vain pahentaisi asiaa. Asianomaiset tietävät kohtalonsa. Poistukaa!” Lammio käski ja lähti itse komentopaikalle.

Kookoon miehet näkivät Ville Vaiteliaan kasvoista, että jotain oli tapahtunut keskustelussa kuovin kanssa. Lahtinen oli ainoa, joka uskalsi lähestyä Koskelaa. “Kuavi ei tainnu kertoo hyviä uutisia. Voit kertoo meille.” Lahtinen esitti asiansa. “Se nimenomaan käski olemaan kertomatta. Ei sillä, että haluisin totella kuovia, mutta asianlaita on nyt nii, että on paree pitää suu kiinni. Sovimme jo kertomattomuudesta Kariluodon kanssa.” Koskela huoahti. “Asia loppuun käsitelty.” hän vielä lisäsi ja miehet menivät vaiteliaina unille.

Aamulla Lammio tuli pistoolin ja sotilaspoliisin kanssa Koskelan teltalle. Hietanen oli Salon kanssa vahdissa ja he pelästyivät kuovia. “Huament! Mitäs herra luutnantti?” Hietanen tervehti. “Kas, Koskela ei kertonut asiaa.” kuovi vastasi vaisusti, mutta ylimielisesti. “Menkää herättämään hänet. Hän tietää, mitä pitää tehdä.” hän jatkoi ja Hietanen nousi kärppänä ylös. “Ei ka hän ole pulas? Mää voin suaritta häne rangaistukse, jos se vaa o mahollist.” hän vastasi, mutta kävi herättämässä Koskelan.

Koskela herätti koko joukkueen ja pyysi heitä tulemaan ulos. Lammio odotti kärsimättömästi. Salo oli peloissaan, sillä sotilaspoliisi ei yleensä tiennyt hyvää. Ja Hietanen oli jättänyt hänet yksin.

Viisi minuuttia siihen meni, mutta koko joukkue saatiin ulos. “Alikersantti Lehto. Sotamies Riitaoja. Tuomitsen teidät kuolemaan teidän seksuaalisesta kanssakäymisestänne yövartijoina.” sotapoliisi luki paperista. Lehto mulkaisi Riitaojaa. “Saatanan tonttu, menit sitten kertomaan!” Lehto huusi ja oli käydä Riitaojan kimppuun, mutta Hietanen esti.

Sotapoliisi antoi Lammiolle kaksi luotia. Lammio latasi pistoolinsa. “Viimeisiä sanoja?” hän kysyi virne kasvoillaan. “Jos kiduttamatta tapetaan, niin kuinka vaan.” Lehto vastasi. Riitaoja itki ja Lammio päätti ampua tämän ensin. Pian tuo pienikokoinen sotamies makasi maassa luoti otsassaan. Heti perään alikersantti makasi luoti otsassaan hänen vieressään. Heidän sotansa loppui.

Kookoon miehet olivat jopa vähän iloisia tapahtuneesta, sillä parivaljakko oli aiheuttanut pelkkää harmia. Tai no, olihan Lehdolla ollut hetkensä. Tietenkin he olivat myös shokissa, mutta päällimmäinen tunnetila oli ilo.

[effort-insane]

Omia ajatuksia kuolemasta on aika vaikea ilmaista. Onko mulla syntejä sananvapauden saralla kun en pysty antaa ihmisten puhua ilman häpeää? Haluunko todella edetä tällaisella "oman itsen" näköisellä tiellä? 

Päätöksissä pysyminen toi omaan korttipakkaan ihan hurjan auktoriteettipelon tunteet. Siitä on nyt ehkä 7 vuotta kun aloin tehdä päätöksiä vaikkei ollut yhtään varmaa, että tuoko se onnistumisia.

Taas tuli konflikti puheen alueella alkoholin takia. Alkaa olemaan joka-talvinen juttu, jota en pääse pakoon. Onko tässä kyseessä huonot päätökset (joita ilman elämä on tylsää eikä mitään oppimista tapahdu)? Kaava jolla nämä tässä blogissa kuvaillut asiat ovat tapahtuneet on seuraavanlainen:

Minä juon liikaa ja puhun asioita, jotka johtavat siihen että MUUT KOHTELEVAT MINUA AGGRESSIIVISESTI. Lisäksi saan osakseni uhkailua. Minua ihmetyttää todella paljon miten muut eivät pysty kunnioittamaan minua vaikka juon ja aiheutan sillä huonoja tilanteita. Luulisi että se on ihmisten mielessä viimeinen asia, miten juopon kanssa tulisi menetellä. En mahda tälle alkoholismille yhtään mitään.

Tapahtuuko tässä nyt se että ärsytän tajuamattani muita? Että kyseessä on omalta kohdaltani yksinkertaisesti muiden kiusaaminen? Ja muiden vastaus siihen on väkivaltainen käytös tai muuten uhkailu...

Sitten siinä käy niin että minulle nousee alkoholin vaikutuksen poistuttua se negatiivisesti kohdellun ihmisen tunne. Että minua on nyt kohdeltu todella väärin. Se tunne on erittäin häiritsevä ja suoraan sanoen se on mielenrauhan kadottamista. Siis niin reaktiivinen egon itku-potkuraivari, että sitä on mahdotonta niellä.

Lisäksi nousee ihan mieletön egon tunne, ylpeys jota en ole tuntenut kännissä (vaan toiminut suoraan ilman itsekritiikkiä). Luulen että tuo ylpeys on toistuvan pettymyksen ja itseen kohdistuvan negatiivisuuden lähde. Mistä minun pitäisi olla nyt ylpeä kun en saa aikaiseksi positiivisia ihmissuhteita!? Ja vaikka tilanne osoittautuu minun syyksi niin itsesyyttely vain jatkaa sen mielenrauhan poissaoloa. Tilalla on erittäin häiritsevä ja keskittyneisyyttä haittaava olo, jossa siis todellakin tuntee itsensä hyvin pahoin kohdelluksi.

Ärsyttävintä siinä on se, että ne odotukset toisten ymmärryksestä ja luottamuksesta katoavat. Ikään kuin ihminen ei saisi tehdä virheitä ilman, että siitä seuraa pahoinpitelyn uhriksi joutumista vastaava henkinen tila. Mutta tätä on erittäin *vaikea todistaa ulkopuolisille, koska inho tätä oman narsistisuuden myöntämistä kohtaan on ylitsepääsemätön.

Vaikea hyväksyä se, etten voi kontrolloida muita. Pitäisi olla kapasiteettia hyväksyä erilaisuus ja muiden vapaus olla sellasia kuin ne haluaa. Paras olisi jos voisi jotenkin kannustaa muita olemaan täysin omana itsenä. Siinä vain tulee ristiriita, etten itse halua kohdata sinut itsensä kanssa olevaa henkilöä. Mun mielestä se on jotenki ala-arvoinen asenne toisia kohtaan. Voin helpommin kohdata muut jos saan heiltä jotain - mutta miksi haluan tahallaan luoda kanssaihmiseen vuorovaikutussuhteen jossa itse menetän?

Missä mun suunnitelmallisuus - poistui psykoosin takia. Se sellainen kyky nähdä jonkun toiminnan tulos ennalta ja kokea itsevarmuutta sen saavuttamisesta. Sehän on ihan poissa pelistä koska yritän ihan pakolla vain keskittyä tähän hetkeen. Koen kamalaa keskittymiskyvyn poissaoloa.