#käsi as in olla ihan käsi

[lateiii]

1. Olet nuori aikuinen samanikäisten seurassa.

2. Käännät selän.

3. Kymmenen vuotta kuluu. Nuoremmat kahtoo yhtäkkiä formuloita, teinit käyttää sanoja, joita et ymmärrä ja siun sisaruksilla on perheet. Siulla on liikaa työkaluja, joita et käytä mut samaan aikaan jotenkin ei niitä, joita tartteisit.

4. ?????

5. Jotenkin ei kuitenkaan työpaikkaa oo ilmaantunut.

6. Koet nostalgiaa sanoista metroseksuaali, tenu, ernu, angsti, käsi ja pissis. Häpeät sitä vähän.

[isokarhuni]

Stressiä

Meillä päättyi tällä viikolla töissä yt:t. Ihan kamala viikko ollut, kymmeniä työkavereita sai potkut ja osa niistä oli tosi läheisiä ja tärkeitä. Suurella osalla jäljelle jääneistä tuli työnkuvaan isoja muutoksia, koska organisaatio menee kokonaan uusiksi vuoden loppuun mennessä. Mä menin keskiviikkona kuulemaan uutiset itseäni koskien - viestin sisällön perusteella olin varautunut lähinnä siihen että saan potkut, mutta sain tietää että mut oli nimitetty merkittävään uuteen duuniin. En ollut tiennyt asiasta yhtään mitään, eikä kyseessä ole vapaaehtoinen pesti - tai no on, vaihtoehtona on irtisanominen jos ei maistu. Helpotusta oman nahan pelastumisesta ei vielä perjantainakaan tunnu, tuntuu vain surua ja vihaa työkavereiden puolesta sekä huolta ja pelkoa siitä, että pärjäänkö vaativassa tehtävässä. Lähinnä kuvittelen tän olevan jonkinlainen ultimaattinen testi, että jos mä munaan ton niin se on sitten välittömästi bye-bye seuraavissa yt:issä viimeistään. Ja voihan se ollakin niin. Toisaalta oli hyvä, että pomo sanoi siinä että mun osaamista (en laita tähän mikä se on, ettei joku tunnista mua haha) pidetään tärkeänä. Se onkin mun tärkein valttikorttini tuossa firmassa, jossa loppujen lopuksi ei ole ihan hirveän montaa ko. asiantuntijaa. Täytyy nyt yrittää adaptoitua tässä loppuvuoden aikana uusiin kuvioihin, ja kasvattaa keskinkertaisen miehen itseluottamus.

Tästä alkais sit taas seksijutut.

Stressaavat viikot ovat vaatineet nopeita endorfiineja. Olen runkannut ihan vitun kompulsiivisesti pari-kolme kertaa päivässä, ja nimenomaan työpäivän aikana. Keskiviikkona pystyin malttamaan iltaan asti koska kävin toimistolla, heh! Tuntuu että heti kun tulee ns. tyhjä slotti kesken päivän tai palaverien välissä, niin on käsi housuissa. Hirveästi mikään muu ei ole nyt edes huvittanutkaan. Näköjään tiukan paikan tullen sitä on aika yksinkertainen ihminen, runkkuhommat siellä Maslow'n kolmion alaosassa yhdessä syömisen ja nukkumisen kanssa. Henkinen kyynärsauva löytyy jo housuista, vaikkei vielä oo edes kulli kasvanut.

En tiedä voiko tässä olla edelleen vähän sitäkin, että oon "löytänyt" itseni uudelleen ja sitä kautta jotenkin innostunut enemmän taas näistä asioista. On upeaa, kun palaset loksahtelee kohdalleen, eli sitä voi olla fantasioissa just sellainen kuin on, eikä se vähennä yhtään sitä sukupuolikokemuksen validiutta. Oon aina ollut selvästi enemmän sub ja bottom kuin mitään muuta, ja jostain syystä se on tuntunut vähän vaikealta ja hävettävältä asialta koska oon ajatellut sen johtuvan jostain sisäistetystä feminiinisyydestä. Mitähän transpolillakin ajateltaisiin jos saisivat tietää. Tai just jotenkin että mikäs maskuliini se sellainen on joka haluaa olla alistettuna panopuuna. No just hyvä maskuliini!!!!! Ei mun tarvii tuoda sitä vitun binääripaskaa seksihommia pilaamaan! Vapaudun toksisen machoseksuaalisuuden kahleista ja antaudun ihanien alistusfantasioiden vietäväksi! Ja sitten olen taas uskottava ja vahva silloin kun tarttee olla! Ja sit taas välissä dirty whore joka ottaa mällit sisään ja vittuilut päälle ja sit taas mennään portfolio management meetingiin!!! Täten valjastan bottomiuden ja breeding kinkin voimavaraksi uusissa vaativissa työtehtävissäni eikä kukaan saa koskaan tietää että se on mun driving force kivikovana ammattilaisena (pitää vaan vähän kattoo ettei tästä oikeesti tuu jotain henkistä riippuvuutta)!!!!!

Hyvää viikonloppua!!!!!!!!!

[hamsuofficial]

Pitäis tietää millasen hinnan oot valmis maksaan ja mitkä ominaisuudet ois sulle tärkeimpiä siinä laitteessa. Ite käytän Wacom Cintique 16 piirtonäyttöä, mikä on aika hintava ja raskas raahata mukana (ite laite painaa jo hävyttömän paljon, plus siihen päälle vielä läppäri ja kaikki johdot), mutta muuten oikein oivallinen. Ei tarvinnu säätää kynän asetuksia, eikä menny kauaa muutenkaan, että tämmönen joka ei ollu koskaan piirtäny muulle ku paperille sai jutun juonesta kii. Kynäki on sen verran mukava pideltävä, että on voinu tunti kausia pidellä sitä eikä satu.

Noita piirtonäyttöjä on alkanu tulee markkinoille aika paljonki, eli sellasen löytää varmaan ihan kohtuuhintasestikki. Että jos haluut päästä nopeesti sisään siihen piirtämiseen diginä nii näyttö vois olla parempi. Toki sit jos taas sen pitäs olla semmonen, että liikkuu mukana kätsysti nii sit sen pitäs melkeen olla oma tablettinsa. Toki noi piirtopöydätki on semmosia, että ei ihan yhtä iso työ, mutta niissä on sit isona juttuna tosiaan tää et käsi-silmä koordinaation joutuu opetteleen 'uudestaan'. Joitain piirtopöytiä on kans semmosia, että siihen päälle laitetaan paperi johon piirtäessä sen laitteen kynällä se kuva taltioituu myös digitaaliseks. Eli vähänniinku piirtopöytä ja näyttö yhessä! Nää tämmöset ei myöskää yleensä oo kovin hintavia, eikä kaikki tarvi konettakaan siihen.

Tableteista en tiiä sit muutaku sen mitä olen kuullut. Applella tuntuu olevan parhaat tabletit piirtämiseen, mutta sit jos niille käy jotain ne lähes poikkeuksetta kuolee lopullisesti (huonosti korjattavissa). Plus se kynä jos häviää siihen nii se on muistaakseni sen satasen. No ei sillä, saman hinnan olisin joutunu pulittamaan Wacomin omastani, jollen ois saanu lahjaks sitä ;D

Auttakkeeeee

Oon miettinyt että vois alkaa piirtää digitaalisesti. Ainoa ongelma on, että hankinko piirtotabletin eli piirtämiseen suunnitellun tabletin johon (mun käsityksen mukaan ainakaan) ei tarvitse erillistä näyttöä, vai ihan normaalin tabletin jossa on kynä mukana?

Onko kokemuksia ja plussia tai miinuksia? Ainoa haaste on se, että en tiedä piirtotableteista tai digitaalisesta piirtämisestä mitään ja olen vasenkätinen </3 auttakaa kuvalla huomiota terveisin Marjatta Kölkköniemeltä

[tuomipaiva]

Herran haltuun, osa 3: Kuinka hiljentää Lahtinen

Lue alusta: osa 1

Pairing: Määttä/Lahtinen

Genre: Teini-AU, nykyaika-AU

Disclaimer: Linnan hahmot yadda yadda, en saa rahaa.

A/N: Tähän oli tarkoitus tulla vielä yksi osa ennen tätä viimeistä, mutta let’s face it, tuskin tulen koskaan saamaan aikaiseksi, joten tässä tämä jo pari vuotta sitten kirjoitettu pieni laattasöpöily näin tuntsapäivän, eiku siis itsenäisyyspäivän kunniaksi. : D 

---

Aatos Armas Määtällä oli tapana ottaa mukisematta vastaan, mitä elämä hänelle sattui heittämään. Sitä hän ei kuitenkaan olisi arvannut, että hänen viidentenätoista kesänään se viskaisi häntä pienellä – tai no, Määttää viisitoista senttiä pidemmällä, mutta se nyt ei ollut mikään saavutus – vihaisella sosialistilla. 

Aatos ei tiennyt, miksi Lahtinen oli leirin alussa alkanut puhua erityisesti juuri hänelle. Ehkä se johtui vain siitä, että hän oli ainoa, joka jaksoi kuunnella pojan juttuja eikä yrittänyt vaihtaa puheenaihetta. Ei Aatoksella ollut niin suurta tarvetta puhua omista asioistaan; hän kuunteli ihan mielellään, mitä toisella oli sanottavana. Lahtinen puhui monista sellaisista asioista, joita Aatos ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ja hän mietti niitä usein itsekseen iltaisin punkassaan.

Hän mietti usein myös Lahtista, jolla tuntui aina olevan mielipide kaikkeen. Yleensä se manifestoitui perusteellisena analyysinä siitä, miten huonosti kaikki enimmäkseen oli. Pojan jatkuva negatiivisuus sai jotkut välttelemään tämän seuraa, ja Määttä saattoi nähdä, miten sellainen voisi laskea herkempien mielialaa. Hänestä kuitenkin tuntui, että se oli vain Lahtisen tapa olla ja ajatella. Siinä missä jotkut juttelivat säästä, Lahtinen valitti kapitalismista tai liian mauttomasta puurosta. Tai säästä, jossa siinäkin oli yleensä aina jotain pielessä. Hän valitti, vaikka olisi oikeastaan ollut ihan hyvällä tuulella. "Lämpimikseen", sitä olisi voinut luonnehtia.

Aatoksen mielestä oli oikeastaan aika sympaattista, miten palavasti hänen ikäisensä poika pystyi vihaamaan markkinataloutta, oikeistoporvareita ja kaikenlaista riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Siinä oli jotain pikkuvanhaa ja vähän hassua, mutta silti kunnioitettavaa asialle omistautumista. 

Oli myös aika suloista, miten Lahtisen huulet mutristuivat ja kulmat kurtistuivat tämän ollessa tyytymätön johonkin, mikä oli noin 90 prosenttia valveillaoloajasta. Määtästä oli joskus hauska vain katsella toista, kun tämä piti palopuheitaan. Välillä hän sanoi itsekin jotain, ja Lahtinen kuunteli aina tarkkaan.

Joskus olisi kuitenkin ollut mukava olla ihan vain hiljaa. Ei Lahtisen puhetulva häntä koskaan tosissaan häirinnyt, mutta Aatos osasi arvostaa myös hiljaisuutta. Hän kehittikin mielessään itselleen pienen leikin nimeltä ”Kuinka hiljentää Lahtinen”. Jos he olivat kaksin jossain, hän odotti sopivaa taukoa pojan tilityksessä ja teki sitten jotain yllättävää, jolla sai toisen hämmentymään sen verran, ettei tämä muistanut heti jatkaa juttuaan. Se alkoi pienistä asioista, kuten Lahtisen tökkäämisestä kevyesti sormella poskeen tai tämän hiusten pörröttämisestä. 

Se toimikin hyvin, Lahtinen räpytteli yleensä hetken silmiään yllättyneenä ja unohti jopa joskus vähäksi aikaa, mistä oli ollut puhumassa. Hiljaiset hetket eivät kuitenkaan ikinä kestäneet kovin kauaa, ja Määtän kunnianhimo alkoi nostaa päätään. Ja kai jokin muukin siinä samalla. 

Seuraavan kerran kun Lahtinen oli päässyt hyvään vauhtiin monologissa aiheesta, miten kommunismi varmasti toimisi, jos sen periaatteita oikeasti toteutettaisiin eikä joku ahne diktaattori olisi käyttämässä systeemiä hyväkseen, Aatos päätti viedä leikkinsä seuraavalle tasolle. He istuivat vierekkäin laiturilla, josta oli tullut jossain vaiheessa heidän paikkansa. Uimassa sai käydä vain tiettyinä aikoina ohjaajien valvovan silmän alla, joten rannassa ei muulloin yleensä ollut porukkaa. Nytkin toiset olivat varmaan istuskelemassa päärakennuksen pihalla tai pelaamassa pallokentällä, joten he olivat kaksin.

Kun Lahtinen veti henkeä pitkän ja polveilevan argumentin päätteeksi, Aatos vetäisi myös nopeasti happea keuhkoihinsa ja yritti olla ajattelematta liikoja, ettei ehtisi jänistää. Nyt. Katsomatta edes Lahtiseen päin hän otti tämän käden omaansa. Täysin kasuaalisti, kuin se olisi ollut aivan normaalia heille.

Ja se toimi. Lahtisen "ja siis itse asiassa" jäi kesken, ja hän katsoi hämmästyneenä vasenta kättään, josta Määtän käsi piti kiinni. Ei puristanut tai hypistellyt, piti vain vakaasti ja varmasti. 

Aatos yritti olla pidättämättä hengitystään ja näyttämättä mitään kasvoillaan. Ei hän olisi sitä itselleenkään myöntänyt, mutta häntä pelotti vähän. Mitä jos Lahtinen suuttuisi tai pelästyisi eikä enää haluaisi puhua hänelle? Aatos kertoi itselleen, että väliäkö tuolla, sama se, ei hän siinä tapauksessa toisen seuraa tahtoisikaan. Mutta ei hän silti halunnut niin tapahtuvan. Jostain syystä sillä oli alkanut olla väliä hänelle. Lahtisella oli alkanut olla väliä hänelle. 

Mutta Lahtinen ei ollut vihainen eikä pelästynyt – kai, Aatos ei uskaltanut vilkaista vaan piti katseensa tiukasti horisontissa. Ainakaan toinen ei ollut vetänyt kättään pois. Johtui se sitten hämmennyksestä tai jostain muusta, hän ei liikahtanutkaan. Eikä sanonut sanakaan. 

He istuivat siinä laiturilla käsi kädessä hiljaa, järven tyyntä selkää katsellen. Ajantaju katosi, Määtästä se olisi voinut olla yhtä hyvin kymmenen minuuttia kuin kaksi tuntia. Kun Lahtinen lopulta puhui, hänen äänensä oli pehmeä. 

”Ne varmaan ihmettelee, missä me ollaan.” ”Antaa ihmetellä.”

Ja niin he istuivat vielä hyvän tovin, kunnes aurinko alkoi hivellä puiden latvoja vastarannalla. 

”Taitaa olla päivällisaika kohta”, Määttä totesi. Pian joku varmasti jo tulisi etsimään heitä. 

Hän irrotti otteensa Lahtisen kädestä, nousi niine hyvineen pystyyn ja lähti kävelemään rantaa kohti. Hän kuuli toisen seuraavan perässä. Aatoksen oikea käsi tuntui kumman tyhjältä, mutta Lahtisen käden lämpö hehkui siinä vielä pitkään. 

He eivät puhuneet sen päiväisestä. Mitäpä siinä olisi ollut puhuttavaa, hehän olivat vain istuneet sanomatta tai tekemättä mitään. Mutta siitä eteenpäin oli kuin heidän käsiensä välille olisi solmittu näkymätön lanka, kuin yhteinen salaisuus. Hiljainen ymmärrys, joka sitoi heidät toisiinsa, vaikka he olisivat olleet vastakkaisilla puolilla ruokasalia tai omissa mökeissään keskiyöllä kun uni tuli hitaasti. 

Leirin toiseksi viimeisenä päivänä he istuivat taas laiturilla, varmaan viimeistä kertaa koska huomenna pakkaaminen veisi kaiken vapaa-ajan. Aatos tiesi, että tämä olisi ehkä hänen viimeinen mahdollisuutensa leikkiä pientä leikkiään. Tai ei hän sitä enää leikkinä ajatellut; se kuulosti vähän liikaa peliltä, eikä Määtän poika sellaisia pelannut. Mutta jos hän ei nyt uskaltaisi, hän ei ehkä enää koskaan pääsisi kuuntelemaan Lahtisen ääntä, tai tämän hiljaisuutta. Seitinohut lanka heidän välillään voisi katketa, kun molemmat palaisivat omiin elämiinsä, eivätkä he vuoden päästä enää muistaisi, miltä toisen käsi oli tuntunut omassa.

Siispä kun Lahtinen oli pitämässä kiihkeää luentoa järjestäytyneen uskonnon vaaroista, Aatos otti häntä päättäväisesti leuasta kiinni, käänsi itseään kohti ja painoi huulensa pehmeästi toisen huulia vasten. 

Eikä Lahtinen ehtinyt sen jälkeen sanomaan mitään ihan vähään aikaan.

[tuntematontumpelo]

Minäkin

Täytyyhän tässä joitain omiaki töitä julkasta ku oon niin hirveesti muiden teoksii ahminu. 

En oo ennen fickiä laittanu. Mut kerran se vaan kirpasee. Palautetta saa antaa ja sitä mielellään myös vastaan otetaan.

LehtoxRiitaoja 

(modernissa au:ssa, Kaarnat otti lehdon huostaan teininiä.) Soft!Lehto koska saan, ohan mun ficki.

Lehto makaa rähjäisellä sohvalla selkä nojaten Riitaojan sylissä. Siinä lämpimässä Lehto oli pilkkinyt jo melkein puolituntia. Kaikki mahdolliset unihiekat kyllä katosivat heti Riitaoja kysyttyä "Onko näin hyvä". Lehto tunsi koko kehonsa jäykistyvän. Mitä sitä tuollaista mennään kysymään. "En minä tässä muuten makaisi" Lehto sähähtää, samalla mulkaisten Riitaojaa. Mutta tämä ei näyttänyt välittävän toisen kommentista vaan jatkoi television katsomista. Riitaoja sitä laitetta enemmäkseen katseli Lehto vain alkoi tuijottamaan ikkunaa laitteen takana. 

Syksyhän se oli alkanut, kaikkialla märkiä lehtiä joihin liukastua ja ilma alkoi kylmetä. illalla ei nähnyt mitään ikkunasta auringon jo kadotessa joka päivä aikaisemmin.  Sisällä on lämmintä ja kuivaa. Lehdon oli vaikea rentoutua Riitaojan sylissä. Äkkinäinen kysymys oli laittanut koko kehon taisteluvalmiuteen, vaikka ei Riitaoja mitään pahaa tehnyt tai sanonut. Mutta mitä sitä nyt opitulle tavalle voi, ei mitään aina pitää olla niin saatanan paranoidi. Enemmän tässä nyt alkoi ärsyttämään oma ylireagointi.

Riitaoja on selvästi huomasi Lehdon olevan jäykkänä tämän sylissä ja alkoi rauhallisesti silittämään hänen rintaansa. Edes takaiseen liikkeeseen keskittyessä alkoi Lehtokin pikkuhiljaa rentoutua. Riitaojan kanssa hän tunsi itsensä olevan turvassa, Riitaojan seurassa pystyi Lehto pysty laskemaan osan muureista jotka hän oli rakentanut itselleen. Olla vaan oma itsensä neljän seinän sisällä. Oli silti pelottavaa olla näin avoin tunteittensa kanssa. Vain Kaarnat ovat aikaisemmin on kyenneet siirtämään muutaman niistä muureista. Luottamus viimeisimmälle ottoperheelle ei tullut helposti. Kaarnat eivät silti luopuneet toivosta uusimman perheen jäsenensä kanssa, useamman vuoden kestäneen seikkailun jälkeen oli Lehto alkanut uskaltaa heille puhua syvempiäkin, avautua omista tunteistaan. Kaarnoihin Lehto luotti koko henkensä puolesta, silti puhuminen ei tullut helposti.

Riitaojan kanssa luottamuksen rakennuksessa ei tuntunut kestäneen selvästi yhtä kauaa, vaikka he ovatkin tunteneet toisensa vasta muutaman vuoden. Seurustelleet he ovat vasta yhdeksän kuukautta ja Lehto nyt jo makoilee tämän sylissä ilman mitään sen suurempia huolia. Suhteen alussa intiimisyys oli tullut erittäin kankeasti Lehdolta, halailun aikana oli pidettävä useampi tupakka tai kahvi tauko jotta saisi omaa aikaa hengittää. Omaa aikaa käydä läpi tunteitaan. Silti Riitaoja jäi.

Aivan huomaamatta lehto nojautuu syvemmälle Riitaojan syliin. Liian pitkään kestänyt kosketus oli ennen tuntunut liian vieraalta, ihoa alkanut kihelmöimään. Se sama staattinen tunne  joka suhteen alussa oli häntä riivannut, oli onneksi pikkuhiljaa lieventynyt. Nykyään hän jaksaa maata Riitaojan sylissä useammankin tunnin ilman mitään suurempia ongelmia. Enää ei tuntunut pahalta. Enää ei ollut vaikea hengittää.

Riitaojaan on helppo luottaa, oli niin avoin omien tunteittensa kanssa. Ei pelännyt näyttää pelkoa tai ahdistusta muiden läsnä ollessa. Aluksihan Lehto ei voinut sietää Riitaojaa ja tämän ainaista parkumista. Mutta yhtä avoimesti Riitaoja ilmaisi kun oli iloinen tai surullinen. Riitaojan mieliala oli helppo lukea. Osasi käsitellä tunteitaan, ei peitellyt niitä. Se takia  Riitaoja varmaan oli onnistunut huomaamaan Lehdon patoavan  tunteitaan ja alkanut niitä huomaamatta purkamaan pala palalta rauhallisesti. Onnistunut saamaan Lehdon näkemään ammattilaista omista tunteistaan, vaikka Lehto oli koko elämänsä vastaan väittänyt kun Kaarnat olivat samaa ehdottaneet. Riitaoja oli ollut oikeassa, auttoihan se puhuminen. Samaa terapeuttia Lehto oli nyt nähnyt melkein jo puolitoista vuotta. Riitaoja oli rakentanut Lehdolle luottamusta tätä kohtaan salakavalasti, melkein huomaamatta. Ei ollut väärin käyttänyt sitä missään vaiheessa. Kai se oli hyvä kun pystyy luottaa omaan poikaystäväänsä.

Lehto otti Riitaojan silittävän käden omaan syliinsä. Riitaojalla on kauniit kädet, vahvat ja pehmeät. Hän siirtää sormensa Riitaojan pulssille tunteakseen sydämen sykkeen. Riitaojalla oli vahva sydän. Pakko sen on olla jos Lehdon kanssa oli. Riitaoja on niin hellä lehdon kanssa. Syke tuntui tasaiselta Lehdon sormien alla, luotettavalta. Huomasihan hän aina kun Lehto ei voinut hyvin, ja usein auttoi Lehdon mielialan nostamisessa ihan vain olemalla paikalla. Riitaojan hymy on nätti, sitä katsoessa on vaikea estää omaa hymyä muodostumasta huulille. Sitä hymyä muistellessa tulee välittömästi parempi mieli.

Ikinä ei Riitaoja ole pakottanut Lehtoa tekemään mitään mihin ei olisi valmis. Oli ollut niin saatanan kärsivällinen suhteen alussa.  Eihän Lehto aluksi ollut  edes valmis  suutelemaan pitkään, halaamisesta puhumattakaan. Riitaoja ei ollut välittänyt kun Lehdolla oli ollut vaikeuksia kävellä kadulla käsi kädessä. Riitaoja ei suuttunut kun hän kysyi haluaisiko tämä erota, koska itse luuli että Riitaoja ei uskalla. Ei nauranut kun Lehto oli kännissä häpeällisesti vinkunut ettei Riitaoja häntä hylkäisi, vaikka suhteesta ei tulisi mitään. Oli vain vastaukseksi ottanut kiinni kasvoista ja suudellut hikistä otsaa ja kuiskannut hellästi korvaan ettei tämä olisi menossa mihinkään. Lehto ei juonut alkoholia kolmeen viikkoon illan jälkeen.

Mutta tässä Lehto nyt makoilee Riitaojan sylissä. Riitaojan pulssi tuntuu tasaiselta.  Televisio ohjelma on vaihtunut jossain välissä, kuinka kauan hän on siinä makoillut omiin ajatuksiin keskittyneenä. Lehdon tuntee Riitaojan liikkuvan selkänsä takana, vaihtaa asentoa mukavammaksi ja samalla kietoo toisen kätensä lehdon vatsan ympärille. Lehto vastaa takaisin silittämällä tämän kämmentä, tutkii peukalollaan kaikkia kämmenen viivoja. Nekin hän on jo painanut mieleensä aikoja sitten. Lehdon keskittyminen käteen keskeytyy Riitaoja sanoessa jotain. Ei hän aluksi kuullut.

"Mitä" kysyy Lehto.

Riitaoja ei heti vastaa vaan nojaa kasvonsa Lehdon hiuksiin ja antaa suukon päälaelle ennen vastaamista.

"Mä tykkään sinusta" Riitaoja kertoo hiusten sekaan.

Lehto tuntee korviensa kuumenevan, kyllä tähänkin pitäisi jo tottua, ei ole ensimmäinen kerta kun nuo sanat kuulee. Silti samalla tavalla lämmittää joka kerta. Vatsassa tuntuu jännältä.

"Minäkin." Lehto vastaa ääni väristen. Enempään ei pysty sanomaan, mutta Riitaoja ymmärtää, aina se on ymmärtänyt ja nytkin painaa suukon Lehdon poskelle. Kyllä tässä kelpaa makoilla.

[kelkkamonologi]

Tää on jotain hirveetä, älkää vaikka lukeko 🤣 Osittain saatte syyttää @homospeksuaali tän fikin olemassaolosta. Siltä tuli ideoita ja joo.

AO3

Hahmot: Eero Koskela, Viktor Ylöstalo, Voitto Koskela, Pentti Rautajärvi

Varoitukset: watersports, porn without plot, Pentti Rautajärvi, kättä pidemmällä lyöminen

Sanat: 1606

Vastuuvapaus: hahmot on Yliahvenan

Disclaimer: ”Kuunteletko sä?” Viktor napsautti sormiaan Eeron nenän edessä.

”Joo, sori, mä…” Eero aloitti.

”Eli et”, Viktor keskeytti ja jatkoi: ”Mikä sulla on?”

”Nokun… mä en tiedä. Mä aattelen vaan sua. Niinku… koko ajan”, Eero raapi niskaansa: ”Niinku… sillain.”

Viktor naurahti: ”Sä vitsailet.”

”Enkä vitsaile. Sä oot ainoo juttu mun päässä”, Eero mumisi: ”Mä… rakastan sua.”

Älä pety muhun

Eero istui viimeisellä yhteiskuntaopin kertauskurssin tunnilla. Ahdisti. Kolmen vuoden lukiotaipeleen viimeiset hetket olivat käsillä. Noin kahden kuukauden päässä olivat ylioppilaskirjoitukset. Syksyn kirjoituksista oli tullut matikasta ja maantiedosta C. Keväällä vuorossa oli äidinkieli, englanti, yhteiskuntaoppi ja historia.

Hän vilkaisi vieressään istuvaa Viktoria.

”Älä lunttaa”, Viktor murahti.

”Anteeks. Ei vaan… pysty keskittyyn”, Eero mumisi.

Ehkä se oli osittain Viktorin syytä. Pojat olivat seurustelleet viime keväästä. Viktor oli parasta, mitä Eero tiesi. Edes äidin täytekakku ei ollut parempaa. Ja se oli paljon sanottu.

Eero huomasi ajatustensa harhailevan ihan muualle kuin tunnin aiheeseen. Perkele. Mistä he edes puhuivat? Hän lukaisi viimeisen kirjoittamansa asian läppärinsä näytöltä. ’Suomi liittyi EU’hun vuonna’. Eero tuijotti kursoria. Hän ei ollut kirjoittanut vuosilukua. Minä vuonna Suomi liittyi EU’hun? Ei hän tiennyt.

”Koskela!” Pentti Rautajärvi, yhteiskuntaopin opettaja, huudahti.

”Joo?” Eero raapi leukaansa.

”Minä vuonna Suomi liittyi Euroopan Unioniin?” Rautajärvi tivasi.

”Öööö…” Eero aloitti.

”Pitäisi lukea Koskelan muistiinpanoissa”, Rautajärvi murahti.

”No kun… ei lue”, Eero puri huultaan. ”1920?” hän yritti.

”Euroopan Unioni perustettiin vuonna 1992”, Rautajärvi löi kätensä pöytäänsä vasten.

Eero nielaisi. Yhtäkkiä hän muisti, että Voitolla oli joku typerääkin typerämpi muistisääntö Suomen EU-liittymisvuoteen. Sama vuosi kuin Leijonien ensimmäinen MM-kulta.

”1995!” Eero sanoi itsevarmasti.

”Katsos! Koskelakin keskittyy kerrankin”, Rautajärvi pilkkasi. Eero veti vain syvään henkeä ja täydensi muistiinpanoihinsa vuosiluvun.

Muutaman minuutin päästä Rautajärvi lopetti tunnin. Eero pakkasi reppunsa ja lähti luokasta, Viktor perässään.

”Mitä helvettiä toi oli?” Viktor kysyi.

”Emmä tiedä. Mun ainoo aivosolu elää omaa elämäänsä. Emmä voi sille mitään”, Eero kohautti olkiaan.

”Okei. Mut anti olla vika kerta”, Viktor hymähti.

Eero tyytyi nyökkäämään.

Aina hänellä oli ollut ongelmia keskittymisen kanssa, mutta viime päivinä jotenkin erittäin paljon. Kai se oli sitä kuuluisaa stressiä, mistä kaikki puhuivat. Jopa Osku-setä.

”Kuunteletko sä?” Viktor napsautti sormiaan Eeron nenän edessä.

”Joo, sori, mä…” Eero aloitti.

”Eli et”, Viktor keskeytti ja jatkoi: ”Mikä sulla on?”

”Nokun… mä en tiedä. Mä aattelen vaan sua. Niinku… koko ajan”, Eero raapi niskaansa: ”Niinku… sillain.”

Viktor naurahti: ”Sä vitsailet.”

”Enkä vitsaile. Sä oot ainoo juttu mun päässä”, Eero mumisi: ”Mä… rakastan sua.”

Viktor valahti valkoiseksi. Eero ei juuri sanonut tuota. Koulun käytävällä. Viktor oli kuullut väärin. Ei, Eero ei ollut sanonut rakastavansa häntä. Se ei ollut mahdollista. Ei. Ei vain ollut. Hänen oli pakko olla piilokamerassa. Ei Eero muuten olisi kusettanut häntä. Voitto kyllä, mutta ei Eero. Viktorin oli pakko istua käytävällä olevalle sohvalle.

Tottakai hänelläkin oli tunteita Eeroa kohtaan. Oliko se rakkautta, sitä hän ei tiennyt. Mutta jotain kuitenkin.

Eero vilkaisi rannekelloaan ja tökkäsi Viktoria olkapäähän.

”Liiksatunti alkaa viiden minsan päästä. Mennään, että keretään vaihtaan liiksavaatteet”, Eero yritti. Viktor nousi hitaasti ylös ja nyökkäsi. Viimeinen tunti. Sitten kotiin.

Tunnin jälkeen Eero lampsi parkkipaikalle ja yritti etsiä katseellaan autoa. Voitto oli eilen saanut ajokortin, joten tottakai tämä oli ajanut koululle eikä Eero, niinkuin tähän mennessä. Helvetin poikkeusluvallinen veli. Hän nosti pipoaan ja huomasi, että auto olikin ihan lähellä. Turhaan hän oli yrittänyt katsoa kauas.

Hän käveli autolle. Voitto istui jo ratin takana, joten Eero istui repsikanpaikalle.

”Mo. Mikä kesti?” Voitto hymähti ja peruutteli pois parkkiruudusta.

”Mulla oli liiksaa. Piti käydä suihkussa, kun tuli hiki”, Eero puolustautui. Hän otti Voiton kännykän keskikonsolista ja näpytteli pääsykoodin. Hän lisäsi pari kappaletta Spotifyn jonoon ja katsoi samalla Voiton verensokerilukeman. 5,8. Älyttömän hyvä. Koko päivän käyrä näytti hyvältä ja tasaiselta. Oliko pikkuveli vihdosta viimein lopettamassa kasvamisen? Oli jo aikakin, Voitto oli jo päätä pitempi kuin Eero. Vaikkei Eerokaan lyhyt ollut, mutta Voitto oli jättiläinen.

”Anna sen mun kännykän olla”, Voitto hymähti.

”Joo, mä vaan… Tai siis mä katoin sun verensokerin”, Eero raapi leukaansa.

”Se on ookoo. Koko päivä ollu hyvä. Olisin mä sanonu, jos ei tuntuis hyvältä”, Voitto murahti.

”Joo, olisit sä”, Eero nyökkäsi.

Hän oli jotenkin edelleen ihan ajatuksissaan. Vihasiko Viktor häntä? He olivat sopineet, että vaikka he seurustelivat niin mitään leimoja ei lyötäisi otsaan. Oliko ollut väärin tunnistaa tunteensa? Eero ei voinut tunteilleen mitään, ja sitä paitsi äiti ja jopa isä oli alkanut huolestua, kun hän oli ihan omissa maailmoissaan. Isä oli eilen jopa kysynyt, pitikö lääkitystä muuttaa. Eero oli vain kohauttanut olkiaan.

”Mikä o?” Voitto keskeytti Eeron ajatusten laukkaamisen.

”Ei mikään. Kunhan aattelin”, Eero räpytteli silmiään.

”Sitä sää oot tehny paljon viime aikoina”, Voitto naurahti: ”Niinku normaalia enempi.”

”Nii kai. Ollu asioita”, Eero hieraisi silmäänsä.

Oliko turvallista tulla Voitolle kaapista? Äidille Eero oli uskaltanut kertoa, mutta ei vielä kellekään muulle. Hänellä oli kyllä arvailuja Voiton suuntautumisesta, mutta ei mitään varmaa. Ja toisaalta, Voitto nyt aina oli ollut kaikkien kaveri ja aina se hurmuripoika. Pikkuveli myös vaikutti tykkäävänsä saamastaan huomiosta. Ehkä Voitto olikin vain hetero.

Eero otti kännykkänsä farkkujen taskusta ja näpytteli Viktorille viestin. ’5min päästä kotona’

Viktor luki viestin heti ja vastasi: ’Käty’

Eero puri huultaan. Viktorin viesti tarkoitti vain ja ainoastaan yhtä asiaa. Jotain, mihin Eero ei oikeastaan ollut vieläkään täysin tottunut.

”Tota… heitätkö mut sittenkin Ylöstalolle? Ja sano äitelle mihin mä menin”, Eero vilkaisi Voittoon.

”Okei, ei siinä sit. Kyl mä sut heitän saamaan dikkiä”, Voitto virnisti.

Eero nielaisi. Mistä Voitto tiesi? Äiti oli luvannut, ettei kerro kellekään. Ja siihen Eero luotti, niinkuin aina äidin sanaan.

”Mistä sä..?” Sanat takertuivat Eeron kurkkuun.

”Mä näin teijät kerran. Navetan takana, kun äite käski mua mennä hakeen heiniä Pokulle”, Voitto hymähti ja jatkoi: ”Ei muuten ihan heti lähe verkkokalvoilta kuva isoveljestä housut kintuissa ja parhaan kaverin isoveljen sukukalleudet suussa. Saat maksaa mun tulevat terapiat.” Viimeisen lauseen Voitto sanoi pilke silmäkulmassa.

Eeron teki mieli oksentaa. Ei helvetti. Voitto oli nähnyt heidät. He olivat yrittäneet olla varovaisia, varsinkin alkuvaiheessa. Ja Voitto oli nähnyt heidät.

”Et kai sä..?” Eero nielaisi.

”En tosiaan. Ees Nikelle”, Voitto murahti: ”Liian karsee kokemus.”

Eero raapi vähän niskaansa. Mitä muuta Voitto tiesi? Eero avasi reppunsa ja penkoi sitä saadakseen muuta ajateltavaa. Onneksi löytyi toiset bokserit. Jalassa olevat eivät olleet kohta enää käyttökelpoiset, jos Eero arvasi oikein, mitä tuleman piti. Toiset housut olisivat olleet kova sana, mutta niitä ei ollut. Tai no shortsit, mutta niillä jäätyisi pakkasessa.

Eero sulki reppunsa, nousi autosta ja käveli Ylöstalojen ulko-ovelle. Hän soitti ovikelloa. Pian Viktor tuli avaamaan. Viktor hymyili leveästi: ”Tuu vaan sisälle.”

Eero teki työtä käskettyä. Hän otti takkinsa pois ja ripusti sen naulakkoon. Pipo löysi tiensä takin huppuun. Hän hymyili vähän Viktorille. Joku Viktorissa sai hänet hymyilemään. Ehkä se oli Viktorin oma hymy, Eero ei tiennyt.

Eero huomasi, että Viktor oli jo ilman paitaa. Voi jumalauta, hän oli ollut oikeassa. Mitäköhän Viktor oli keksinyt Koskelan pojan pään menoksi?

Hitaasti, mutta varmasti Viktor johdatti heidät Viktorin makuuhuoneeseen. Hän kevyesti tönäisi Eeron sängylle.

”Koska sä oot viimeks juonu ja käyny kusella?” Viktor kysyi.

”Öh, miksä kysyt?” Eero tuijotti Viktorin ruskeisiin silmiin. Hän kyllä tasan tarkkaan tiesi syyn.

”Vastaa”, Viktor ärähti.

”Ei kuulu sulle”, Eero virnisti.

Viktor murahti. Hän otti farkuistaan vyön pois ja sulavasti käänsi Eeron vatsalleen. Nopealla liikkeellä Eeron housut olivat nilkoissa. Viktor löi Eeron pakaroita vyöllä.

”Vastaatko vai annanko lisää?” hän kysyi. Eeron pakarat punoittivat jo yhdestä lyönnistä.

”Ei kuulu sulle”, Eero vastasi uudemman kerran.

Viktor löi uudestaan. Eero päästi pienen inahduksen, muttei muuta.

Viktor pyöräytti silmiään. Että sellaista peliä tänään. Hän otti yöpöydältä lasin ja limsapullon. Hitaasti hän kaatoi lasiin limsaa ja ojensi sen Eerolle.

”Juo.” Sana tuli terävästi ulos Viktorinsuusta. Eero teki työtä käskettyä. Pakaroihin sattui. Kai se oli parempi vain totella käskyjä.

Eero sai juotua lasin tyhjäksi ja Viktor kaatoi lisää.

”Juo.” Käsky pysyi edelleen samana. Eero totteli. Pian hän oli saanut toisenkin lasillisen juotua.

Kolmas ja neljäskin lasillinen meni alas ilman mitään tuntemuksia. Viidennen lasillisen puolivälissä alkoi tuntua rakossa paine.

”Mun pitäis päästä vessaan”, Eero nielaisi: ”Äkkiä.”

Viktor hymyili leveästi: ”Älä ny vielä! Vai vaipatko sulle pitäis laittaa, kun et kestä juoda limsaa niinku miäs?”

Eero pudisti vähän päätään: ”Ei. Mä oon mies.”

Viktor nyökkäsi hyväksyvästi.

Viktor istui Eeron viereen sängylle. Hän veti Eeron paidan pois ennen tämän suutelemista. Oikea käsi hakeutui Eeron housunkauluksesta sisään. Bokserit eivät vielä tuntuneet märiltä, mutta Eero kiemurteli siihen malliin, että hetkenä minä hyvänsä laskisi alleen.

Viktor vetäytyi suudelmasta ottaakseen happea. Oli hauskaa katsoa toisen kärsimystä. Viktor ei kuitenkaan tiennyt sille syytä. Kai hän oli jollain tasolla sadisti. Hän kouraisi Eeron sukukalleuksia, ja samalla sekunnilla hänen oma kalunsa heräsi. Farkut alkoivat puristaa, vaikkei niissä ollut enää edes vyötä.

”Mun pitää… päästä… vessaan”, Eero puri huultaan. Hän tiesi, että se oli ihan turhaa sanoa. Viktor kyllä tiesi. Suussa alkoi maistua veri. Huuli oli varmaan mennyt rikki.

”Koskela on hyvä ja menee.” Viktor otti kätensä Eeron housuista.

Eero hämmentyi vähän ja nousi istuma-asentoon. Samalla sekunnilla hän laski alleen. Ei mitenkään pahasti, mutta kuitenkin. Saatanan Viktor.

”Koskelan vauva ei näköjään ehtiny vessaan”, Viktor virnuili.

”Saatana mä vihaan sua”, Eero hymähti.

”Tykkäät kumminkin”, Viktor virnisti ja suuteli Eeron kaulaa. Käsi eksyi Eeron boksereiden sisään. Ihan märät. Viktor alkoi hitaasti vedellä Eeroa. Tämä laski entistä pahemmin alleen, ja kalu alkoi koveta Viktorin kädessä.

Viktor suuteli Eeroa ja samalla veteli tätä. Hän tiesi, ettei Eero kestäisi kauaa. Ei tämä ollut ikinä ollut kestävyysurheilija, edes sanan varsinaisessa merkityksessä.

Eeron käsi hapuili Viktorin boksereiden sisään. Hän kouri tämän sukukalleuksia ja veti housut alas. Samalla hän laukesi omiin boksereihinsa. Hän huohotti kovaa. Viktor oli älyttömän hyvä saamaan hänet laukeamaan.

”Hel...vet...ti”, Eero huohotti.

Viktor laukesi pian Eeron rintakehälle. Hän hymyili vähän ja veti Eeron pitkään suudelmaan. Siinä oli hyvä olla, ainakin hetken, ennen kuin oli pakko mennä suihkuun.

”Suihku?” Eero kysyi hengityksensä tasaannuttua. Sperma tuntui ällöttävältä iholla ja se jähmettyi nopeasti. Viktor nyökkäsi vähän.

”Joo, mennään. Saunakin on lämmin”, hän virnisti.

Eero naurahti. Viktor oli ajatellut ihan kaikkea. Onneksi Ylöstaloilla oli sähkösauna, puusaunaan olisi pitänyt tässä välissä jo käydä lisäämässä puita. Taas yksi syy, miksi Ylöstaloilla oli parempi harrastaa seksiä. Hän pussasi nopeasti Viktoria poskelle ennen kuin nousi sängystä.

”Sun vaatteet viime kerralta on mun kaapissa. Ota sieltä, saat meiltä lainaan pyyhkeen”, Viktor sanoi noustessaan ylös. Eero nyökkäsi. Se oli älyttömän hyvä. Viktor oli todella ajatteleva ja huolehtivainen.

[b-galleria]

Taiteilijahaastattelu: Carla Lundell

Carla Lundell on Helsingissä asuva taiteilija, joka valmistui taidemaalariksi Vapaasta Taidekoulusta vuonna 2015. Lundellin näyttely ‘Still Unfixed’ avautuu B-galleriassa heinäkuun lopulla. Taiteilijaa haastatteli Nykykulttuuriyhdistys Suunnitelma B:n puheenjohtaja Sampo Sirkka.

S: Mitä korona-aikaasi kuuluu, miten poikkeusajat ovat vaikuttaneet taiteellisessa mielessä? Oletko pystynyt jatkamaan taiteellista työskentelyäsi? C: Koronan vaikutus näkyi ensin jonkinlaisena lamaantumisena ja stressinä. Ajattelin paljon läheisiäni enkä oikein pystynyt työskentelemään taiteellisesti. Kuullessani joidenkin sanovan, että nythän on aikaa olla luova ja voi jatkaa ihan tavallisesti, tunsin, että tämä ei pitänyt omalla kohdallani paikkaansa. Pikkuhiljaa tajusin kuitenkin haluavani jatkaa työskentelyprosessia. Jatkettuani työskentelyä havaitsin teosteni muuttuneen aikaisempaa konkreettisemmiksi. Huomasin, että olin palannut aikaisempiin aiheisiini ja valkoisen (lähes valkoisen) tilan pienentyneen samaan aikaan. Teoksiini ilmestyi myös suoria viittauksia luontoon, mikä johtui ehkä useista kävelyretkistä, joista olin hakenut turvaa. Tämän vaiheen jälkeen palasin melko normaaliin työskentelyprosessiin, jossa viiva, vapaus, hengittävyys, ruumiillisuus ja eräänlaisen ehdotuksen luominen ovat tärkeissä rooleissa. S: Mitä on viimeksi ollut työn alla? C: Eilen työn alla oli pieniä piirustuksia sekä kankaalle että pariisinpaperille. Luon itselleni sallivan ja hieman kaoottisen tilan ottamalla erilaisia materiaaleja esiin, kuten erilaisia kyniä, liituja ja ehkä mustettakin. Näillä pienillä piirustuksilla haen erilaisia jälkiä, hetkiä ja vaihtoehtoja suhtautua tilanteisiin. Tavoittelen jotain, jota ei ole ennakkoon määritelty. Nämä pienet työt kannattelevat parhaimmillaan itseäni, kun yritän löytää vaihtoehtoisia tapoja olla ja suhtautua asioihin. S: Mistä olet eniten kiinnostunut aloittaessasi uuden teoksen tai teossarjan? C: Aloittaessani uutta työtä tai sarjaa, olen eniten kiinnostunut löytämään jotain uutta. Tämä kuulostaa nyt tosi kliseiseltä, mutta olen kiinnostuneempi löytämään uutta, kun hiomaan ja valjastamaan vanhaa. Uusi elementti voi olla jotain aivan pientä; miten vanha liitu toimii uudella karheammalla paperilla jättäen epämääräisemmän jäljen tai jotain muuta vastaavaa. S: Miten lähestyt uuden löytämistä? Liittyykö siihen löydettyjä asioita/esineitä, sattumanvaraisuutta, vai kuitenkin jonkinlaista jatkumoa joka perustuu olemassa olevien asioiden yhdistelemiseen? C: Pystyessäni luomaan itselleni sallivan, suhteellisen rentoutuneen ja uteliaan tilanteen mahdollisuudet uuden löytämiseen kasvavat. Yritän olla keskittynyt, avoin asioille ja mielleyhteyksille sekä yritän sulkea liiallisen kriittisyyden ulkopuolelle. Välillä onnistuen ja välillä ei yhtä hyvin. Vaikka työskentelyyni liittyy paljon intuitiivisia vaiheita ja aika spontaaneja kokeiluita, siihen liittyy myös suoria päätöksiä: nyt kokeilen tätä tai voisiko tämä toimia. Prosessissa intuitiivisemmat, pohdiskelevammat sekä suoraan päätetyt asiat sekoittuvat. Usein kun olen ostanut vaikka uusia kyniä ajatellen, että juuri näitä tarvitsen, ne eivät silloin ehkä sovikaan niin kuin ajattelin, mutta myöhemmin niille saattaa löytyä mainio mahdollisuus. Tulen erittäin iloiseksi, jos pystyn yhdistämään jonkun pienen uuden asian; vaikkapa erilaisen viivan tai jäljen luontevasti johonkin vanhaan ja sen seurauksena tunnen pääseväni eteenpäin.

S: Mitä kysymyksiä esität teoksissasi/teoksillasi? C: Tällä työskentelyprosessilla olen yrittänyt pohdiskella, voisivatko piirustusviivat, erilaiset jäljet ja tilat, jotka ne synnyttävät, kannatella itseäni ja katsojaa hetkeksi ja tarjota hengittävän ehdotuksen ja tilan. Olen kiinnostunut siitä mihin voi päätyä kun jättää tavoitteet avoimemmaksi. Näyttelyn nimi ’Still Unfixed’ liittyy tähän. S: Tulkitsen useiden töidesi kohdalla, että pyrit luomaan tilaa paperin valkoisuudella  — ja nimenomaan tuon valkoisen tilan kautta muotoa. Mitä ajattelet teoksen tilasta? Onko teoksissasi olemassa tyhjää tilaa, vai onko tila aina aktiivinen, silloinkin kun sitä on käsitelty vähän tai ei ollenkaan? C: Usein haluan luoda lisätilaa ja hengittävyyttä paperin tai kankaan valkoisella osuudella. Huomaan että kysymyksesi ei ole helppo, vaikka olen ollut kiinnostunut asiasta ainakin viisi vuotta. On kuitenkin todella antoisaa saada kysymyksiä tähän liittyen, sillä ne voivat johtaa uusiin ajatuksiin. Tämä valkoinen tai lähes valkoinen tila luo itselleni jonkinlaista liikkumatilaa ja edustaa erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. ’Still Unfixed’ viittaa etsimiseen eikä johonkin, joka on lyöty lukkoon. Se on eräänlaista vapaata tilaa, joka mahdollisesti voisi täyttyä jollain. Valkoinen tila ei mielestäni ole yhtä aktiivinen kuin teosten muut osat, mutta se on silti yhtä tärkeä osa kokonaisuutta. Koen myös jonkinlaisen vuorovaikutuksen ruumiillisuuden, ihmisyyden ja vapaan tilan välillä. Tämä on valkoisen tilan myönteisempi rooli, mutta huomaan usein pohdintojeni vakavoituvan ja silloin ajattelen enemmän ikuista ääretöntä valkoista, joka on hieman ahdistavaakin.

S: Ajattelin teoksiasi katsoessa usein ruumiillisuutta, ehkä johtuen jäljestä josta on aistittavissa itse työskentelytilanne, miten käsi liikkuu piirtäessä ja keho teoksen edessä. Tulee mieleen ajatus ruumiin muistista, kehon ollessa enemmänkin kyky nähdä, koskea ja tuntea, kuin vain fyysinen asia joka näkyy ja joka voi olla kosketettavana [1]. Keholla on tällöin historiallinen ulottuvuus, ja sen voi ajatella välittävän muistoja menneisyydestä mm. totuttujen liikkeiden, taipumusten ja muun kehollisen vuorovaikutuksen avulla. Kuinka paljon teoksissasi on kysymys tällaisesta menneisyyden eteenpäin välittämisestä, vai onko kyse enemmän jostain välittömämmästä, ehkä tietynlaisen hetken luomisesta? C: Pidin paljon tulkinnastasi ruumiillisuudesta töissäni. Työskentelytilanne on itselleni hyvin tärkeä. Kun työkollektiivin jäsen lainasi kirjan Maria Lassnigista ja hänen ”body awareness” -maalauksistaan, tunsin voimakasta mielenkiintoa niihin. On hieman noloa sanoa, että näin tärkeä tekijä oli jotenkin jäänyt minulta huomaamatta. Luulen, että ruumiillisuudessa töissäni on kyse sekoittuvista aikatasoista; sekä menneisyydestä, muistista että muistamisesta, mutta toisaalta siitä, miten olla tällä hetkellä. Tänä keväänä osallistuin Kuvataideakatemian kurssille ’Manifestations of Artistic Research’ ja siellä viitattiin Lauren Berlantin ”A stretched out now” -käsitteeseen. Tämä käsite oli mielestäni hyvin kiinnostava ja aion palata siihen myöhemmin. Ajatus siitä, että vaikka olet läsnä nykyhetkessä, aikasi, paikkasi ja sukupolvesi historia ovat samalla hetkellä läsnä luoden pitkittyneen hetken ja tilan, on kiehtova. Mielestäni keholla on tällainen historiallinen ulottuvuus, eli sen voisi ajatella välittävän muistoja menneisyydestä. Muistot ovat kuitenkin kiinnostavalla tavalla epätarkkoja. S: Valmistuit siis vuonna 2015 Vapaasta Taidekoulusta. Taidekoulut ovat oman kokemukseni mukaan niitä harvoja paikkoja, joissa teoksia ei arvoteta tykkäys – ei tykkäystä -asteikon perusteella. Lisäksi taidekouluissa virheet ovat sallittuja (vaikkei niissäkään pystytä tarpeeksi mallintamaan epäonnistumista), kun taas koulujen ulkopuolisessa taidemaailmassa virheitä ja epätäydellisyyttä näkee vähemmän. Koetko, että tilaa kokeiluille ja virheille yhä on? Mitä ajattelet palautteen saamisesta ja taiteen arvottamisesta, kouluaikana ja sen jälkeen? C: Toivoisin tilaa virheille. Itselleni kokeileminen, etsiminen ja vapaus tekemisessä ovat hyvin tärkeitä asioita ja olen ajatellut virheiden olevan sallittuja näiden olosuhteiden vallitessa. Olen joskus jopa tarkoituksella antanut jonkun pienen virheen kuultaa läpi teoksessa ja ajatellut, että se on sallittua, kun tekee eräänlaisia muistiinpanoja ihmisenä olemisesta ja kun tavoittelee lisätilaa. Eräs opettaja Vapaassa sanoi, että jos tunnet työn olevan 97-prosenttisesti valmis, niin se on valmis, koska muuten menee ylityöskentelyksi ja työ jäykistyy. Olen samaa mieltä tästä, vaikka töitä myös menee roskikseen, koska sorrun kuitenkin jäykistelyyn ja liialliseen paranteluun. Toisaalta olen myös aika hyvä olemaan itsekriittinen, eli vaikeisiin tilanteisiin törmää, kun yrittää tasapainoilla kriittisyyden ja liikkumatilan löytämisen välillä. Olen elämässäni kulkenut kiemurtelevan tien ennen kuin olen löytänyt oikeita asioita. Varsinkin taiteen tekemisessä, kun tavoittelee vaikeasti määriteltyjä asioita, en näe, miten voisi päästä eteenpäin tekemättä virheitä. Aina välillä totean jälkikäteen, että huh miten nyt tuohon eksyin esim. piirtämisessä. On vaikeaa katsoa objektiivisesti omia töitään sekoittamatta luomisvaiheessa vallinnutta tunnetilaa katsomiseen. Meillä oli erittäin hyvä henki luokallani Vapaassa Taidekoulussa ja palautteen saaminen luokkalaisilta ja opettajilta oli erittäin arvokasta. Työhuonekollektiivilta löytyy henkilöitä, joiden kanssa voin keskustella töistä. Välillä huomaan pääseväni eteenpäin jonkin osuvan kommentin jälkeen. Eli yritän sallia virheitä, mutta salliminen on silti todella vaikeaa ja ennen jokaista näyttelyä alan epäillä, hermostua ja ajatella, että mistään ei tule mitään… Olen herkkä luonteeltani eikä epäonnistuminen tietenkään tunnu hyvältä, mutta mielestäni pääasia aina on, että ei lannistu liikaa eikä lamaannu. Vain tekeminen voi viedä eteenpäin, vaikka pieni hengähdystauko voi tehdä hyvää. Usein yritän pitää mielessäni, että taidetta ei voi arvioida tykkäämisien perusteella. On jo arvokasta, jos muutamille katsojille pystyy jotakin tarjoamaan.

Carla Lundell (s.1971) on helsinkiläinen kuvataiteilija joka työskentelee maalauksen, piirtämisen ja kokeellisten tekstien parissa. Hän on kiinnostunut hengittävyydestä, sallivuudesta ja uusista jäljistä. Kirjallisuus ja monikielisyys ovat myös tärkeitä alueita. Näilläkin aloilla mahdollisuudet ovat kiinnostavampia kuin rajoitteet (esim. virheiden riski). Carla Lundell on Helsingin Taiteilijaseuran jäsen ja Taidemaalariliiton kokelasjäsen. ---- [1] Fuchs, Thomas, Ruumiin muisti ja tiedostamaton (Body memory and the Unconscious, 2018). Suom. Laura Oulanne & Anna Ovaska. niin & näin 4/2019, 15-22. Kuvat: Carla Lundell (1), Jyri Laitinen (2-4) Kuvaluettelo:

Breath, 70x100cm liitu ja kynä paperille 2018

Työskentelyprosessi muste kankaalle 2019–2020

Floating, n 175x150cm liitu ja kynä paperille 2019

Around, 21x15cm lyijykynä paperille 2020

[cuteoutlaw]

Ei enään jaksanut.

Kirjoittaja: Niclas eli nic_boii eli minä

Fandom: Tuntematon sotilas

Hahmot/paritukset: Koskela, Rokka, Hietanen, mainintoja muista, kevyttä Hietalaa (Koskela x Hietanen)

TW: mt-sairauksien oireet, itsemurha

Muuta: Hahmot kuuluu Väinö Linnalle, en saa tästä rahaa. Tosi pienehko ficci, jaoin vaan fiiliksiä kun päässä muuten jyllää. Onneks Tumppu on terapiallinen paikka :D

-----

Oli harmahtava syyskuun iltapäivä 1943. Puiden oksista tippuili lämpimän kesän nähneitä lehtiä ja maahan osuessaan ne muodostivat melkeimpä sateenkaaren värit. Lehdet täyttivät myös juoksuhaudat joita kapteeni Lammio oli käskenyt miestensä haravoimaan. Rokka oli tietenkin taas pyöritellyt silmiään ja mieli teki tehdä jotain aivan muuta kuin totella käskyjä.

Vaaleahko ja hoikka pidempi luutnantti sujautti kätensä kuluneen manttelinsa taskuihin astuessaan ulos korsusta. Korsu oli nähnyt kovia ja sen päällä oli kasa lehtiä ja havunneulasia jotka sopivat ympärillä olevaan maastoon. Mantteli ja miehen suikka melkeimpä hukkuivat syksyiseen harmaaseen sumuun, joka kosteudellaan sai lehtien peittämän maan näyttämään siltä kuin olisi juuri satanut.

Koskela käveli kädet taskuissaan haudan päähän ja poikkesi sitten sulavasti mäntyiseen metsään jota koristi muutama suuri kuusi. Hän istahti sammaleiden peittämän kiven päälle ja kaivoi taskunpohjastaan tupakan. Tuli välähti lämpimän sävyisenä muuten viileässä metsässä ja heilautti Koskelan maantienharmaita hiuksia, jotka olivat pestyt mutta silti hieman rasvaisen näköiset johtuen korsun huonohkosta sisäilmasta. Koskelan harmahtavat silmät katselivat maahan kun hänen nahkasaappaansa päältä käveli pari muurahaista. Samassa hetkessä toisen muurahaisen viereen tipahti pisara. Se ei ollut sadepisara vaan Koskelan kyynel, joita tuo yritti pidätellä kaikin voimin samalla polttaessaan myrkkyä, jota hän tietoisesti veti pahaan oloonsa. Koskela veti katseensa maasta ja katsoi tyhjyyteen. Katse oli niin tyhjä että häntä olisi voinut luulla kuolleeksi sodan runtelemaksi mieheksi. Ilme oli melkein sama mitä kuolleilla veljillään aikanaan Talvisodassa. Ville sylkäisi ja lähti takaisin. Haudan varrella lähimpänä korsua Ukkola oli vartiossa teleskoopin kanssa, jonka korvasi sillä hetkellä tosin jokin kirja johon hän oli jumiutunut. Hän nyökkäsi Koskelalle tervehdykseksi ja siirsi sitten siniset silmänsä takaisin kirjan kellertäville sivuille. Koskela jatkoi matkaansa vältellen liian pitkää katsekontaktia joka voisi paljastaa miehen punottavat silmät ja nenän.

Koskelalle tuli tavaksi käydä yksin metsässä tai muuten vaan syrjemmällä alueella. "Iso aikuinen mies ei itke eikä muutenkaan herkisty" oli ajatus jota hän mietti. Lapsesta asti oli ollut stereotyyppistä että miehet tekevät raskaat työt eivätkä valita siitä. Mutta sota oli muuttanut häntä. Sota toi mukanaan raskaan tunteen, painon jota kantaa raskaan täysvarustuksen lisäksi. Sota toi kuolemat ja surut, epävarmuuden tunteen ja unettomuuden. Maa oli niin monta kertaa värjäytynyt punaiseksi, että Villestä tuntui lohduttomalta. Hän tunsi stressiä myös joukkueen huolehtimisesta ja siitä osasiko hän upseerihommansa, vai oliko hän vain mukautunut sellaiseen muottiin jotta miehistö tykkäisi hänestä, toisin kuin muista kireimmistä upseereista.

Ville ei tällä kertaa heittänyt tumppia maahan vaan läpräsi sitä sormillaan. Tumppi oli pitkä ja hiukan heikon kaareva, tyhjähkö ja polttava. Tuuli yltyi lujemmaksi ja Ville painoi tumpin tulista päätä ranteeseensa. Se kirpaisi, poltti ja piti tuhahduksen osuessaan kuivaan ihoon. Tällä kertaa hän ei itkenyt, mutta hänen katseensa oli entistäkin tyhjempi.

Ensimmäisen jäljen jälkeen Villen ranteeseen oli kertynyt vain kaksi lisää, mutta seuraavan viikon aikana se täyttyi useista tuhkaisista ympyröistä, jotka eivät sattuneet vaan niiden tekohetkillä, vaan myös tunteja myöhemmin. Ville ei tiennyt oliko teko tahatonta vai oliko hänellä jokin tarkoitus moiseen typeryyteen. Hän ei kertaakaan riisuutunut muiden edessä niin paljoa että hänellä olisi näkynyt ranteet, päällimmäiset paidat peittivät aina hänen käsivartensa. Peseytymässä hän yritti aina käydä viimeisenä.

Alikersantti Hietanen oli huomannut Koskelan käytöksessä jotain omituista ja lähtikin seuraavalla kerralla tuon mukaan vetämään röökin. Hietanen ei paljoa poltellut, mutta seuraa hän usein tarvitsi. Hän oli sosiaalinen persoona, aina puhumassa hieman pöhköltä kuulostavalla Turun murteellaan, ja aina väittelemässä mitä kenenkin kanssa. Hietanen ja Koskela olivat hyvin läheisiä verrattuna muihin joihinVille oli luonut hyvät välit.

"Mik o?" Hietanen sai kysyttyä ja vei katseensa luutnanttiin joka talloi sammalta jalallaan.

"Kuinka niin?"

"Oot ain yksi menemäs jok paikas, emmää tierä mut mua ainaki huolestutta."

"Ei tarvii huolehtia. Ei tässä ole mitään, kyllä sinä mut tunnet."

"No jossää oot iha varma."

Hietanen kosketti kädellään Koskelan olkaa ja lähti sitten pois. Lämmin kosketus sai Villen herkistymään ja hän meinasi tarttua toisen lämpimään käteen, mutta vetäytyi viime hetkillä. Se oli kuin musta-aukko olisi imaissut hänet takaisin siihen samaan harmaaseen maailmaan josta hän halusi pois. Mielessä pyöri veljet, kotiväki, Hietanen, kaatuneet aseveljet ja loputon asemasota. Hänen mielensä oli sekava, surullinen ja masentunut, juuri sellainen mihin ei saisi tässä tilanteessa mennä. Nyt olisi pitänyt jaksaa ja odottaa, vaikka kotiinpaluu tuntuikin joskus mahdottomalta. "Saatana.." kuului hänen suustaan hiljaa ja se hukkui taustalla humisevaan tuuleen. Ville sai raahattua itsensä kuitenkin lopulta korsulle ja pojat kävivätkin mitä pikemminkin nukkumaan.

Öitä kului ja Ville ei päässyt tavastaan irti. Siitä tuli pakkomielle, addiktio. Niin kauan kun ketään ei huomannut Ville teki sen minkä pystyi, pidätti tunteitaan muiden edessä. Öisin hän itki ja raapi jos tuntui pahalta. Siitä tuli hänen arkensa. Lopulta se ei enää edes sattunut vaan kipuun alkoi tottua ihan niinkuin muihinkin arkipäiväsiin asioihin. Kipu oli läheistä, ihan kuin ystävä mutta sellainen joka ei puhunut kuin Vilhon pään sisällä. Arki oli tylsää, Ville olisi milloin tahansa voinut vetää liipaisinta ja ampua itsensä, mutta jokin siinä oli ettei hän uskaltanut. Se oli kai pahan olon tunne siitä kun jotkin kuolivat oikeasti luoteihin tai vammoihin joihin hän ei ollut vielä harmikseen ajautunut. Suomi konepistooli veti häntä usein synkkiin ajatuksiin. Tuo pieni mutta kätevä ruskearunkoinen ase nojasi korsun seinämää vasten. Musta piippu ja täysi lipas sai Villen hengityksen herpaantumaan nopeammaksi. Hän rutisti sanomalehden reunaa ja koitti keskittyä tekstiin. Paperin reuna rypistyi ja Ville kuuli siitä aiheutuvan äänen voimistuvan hänen päässään. Hänen äänetön hengityksensä voimistui, mutta yhtäkkiä hän sätkähti kun iso ja pehmeä käsi painautui hänen olalleen.

"Hei luti, lähek sie käymää tuol?" Kysyi Rokka jonka silmät osoittivat Villelle huolestuneen ilmeen. Kysymys oli niin hiljainen ettei se erottunut Rahikaisen ja Hietasen kovaäänisestä keskustelusta. Ville epäröi ja sydän hakkasi niin että sen olisi voinut erottaa vaaleahkon paidan ja tuntolaatan lävitse. Samalla tyhjällä ilmeellään hän kuitenkin nousi ja laittoi sarkatakin päällensä.

Rokka käveli edeltä. Tuo pitkä ja vankka karjalainen mies vaaleine hiuksineen, oli varmaankin koko porukan isähahmo. Rokalla oli kokemusta asiasta jos toisesta ja hän osasi jutella niin että juttu tulisi selväksi.

"Hei, ok siul kaik hyvi?" Hän kysyi samalla kääntyen Koskelaan päin.

"Taitaa olla, kuinka niin?"

"Myö ei ol tääl yksinöö vaa kaik yhes, jokane saa tuntee just sillai ku halluu.

Oks siul kaik hyv?"

"On hyvin" ,Villen ääni tuhahti ja hän otti askeleen takaisinpäin. Samassa hetkessä Rokan käsi tarttui tuon käteen. Villen liike pysähtyi ja pienellä nykäisyllä hän yritti jatkaa askeliaan mutta turhaan. Koska Villen käsi kurottui taaksepäin, takin hiha jäi ranteen alapuolelle johon Rokka kiinnitti huomion. Hän kurotti toisen kätensä Villen hihaan ja nykäisi sitten toista lähemmäksi itseään.

"Kyl sie voit miul kertoo."

Rokka nosti Villen hihaa ja huomasi jäljet jotka olivat alkeneet jo arpeutua. Rokan sinertävät silmät osuivat katseella Villen haaleisiin silmiin. Villestä tuntui että hetki oli kuin pysähtynyt paikoilleen ja hän etsi pakokeinoa tilanteesta löytämättä sitä. Villen rauhallisuus oli onneksi aina ollut niin vahva, että hän sai pidettyä itsensä koossa.

"Me hävitään tää sota" ,Ville sai sanottua Rokalle ja vetäisi kätensä sitten takaisin. Vastaus oli tyly ja täysin yllättävä että jopa Rokka, keneltä usein löytyi vastasanat kaikkeen, hiljentyi. Muutaman kiusallisen sekuntin jälkeen hän sai kuitenkin sanottua:

"Kyl sie näät kui saatanast myö tehhää töitä? Kaikil tavoil jokane ain koittaa olla tääl ja saava takas sen mikä hävittii ja vähä enemmä. Miult saatetaa viiä koht koto ja tila ja sen takkii mie tääl uurasta päiväst päivää ja vuoest vuotee. Älä sie ala aliarvioimaa meittii."

"Teitillä on perhe, lapset ja kaikki ketkä saa jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole sitä."

".... Siul on Hietasen poika, se tykkää siust. Hää tekkee mitä vaa jot sie oisit hän vierel."

Ville melkein säpsähti. Hänen teki mieli kysyä asiasta lisää muttei saanut sanoja suustaan.

"Nonni" ,Rokka tokaisi, taputti toista rinnalle ja lähti takaisin korsulle.

Kului aikaa ja oltiin siirrytty jo asemasodasta takaisin väsyttävään sähläykseen ja matkusteluun. Ville oli kuitenkin päässyt jotenkin takaisin jaloilleen ja saattanut jopa hymyillä Hietasen kanssa. Heillä oli ehkä jotain pientä kipinää, mutta jokin kirjoittamaton sääntö kehotti ettei kannattaisi edetä mihinkään ennen kuin sota loppuisi. Sota piti myös molemmat muissa ajatuksissa, kunnes Hietanen sai osuman silmiinsä. Ville oli itkien saattanut tuota ambulanssiin ja luvannut käydä hänen luonaan sitten kun ehtisi. Se oli niin kova paikka että tuo oli silmät vetisenä puhunut Hietaselle käsi kädestä pitäen, vaikka muut näkivät.

Ville oli niin surullinen että oli raivoissaan saanut energiaa jaksaa. Sota painoi ja hän yritti ja yritti, kunnes pienen tauon aikana hän ja Rokka huomasivat ojaan ajaneen lanssin. Ville vei katseensa ambulanssista Rokkaan ja tuo huomasi miten Villen silmät vetistyivät jo valmiiksi.

Rokka käveli Villen perässä pienen rinteen alas takaisin tielle jossa ambulanssi oli. Sen ympärillä makasi muutama haavoittunut joita oltiin myöhemmin ammuttu. Verisen ympäristön keskeltä erottui myös Hietanen, joka vatsallaan oli levittäytynyt kuivaan maahan. Hietasen selässä oli 3 punaista veritäplää joista Ville halusi viedä katseensa pois. Hän kuitenkin romahtaen laskeutui Hietasen vierelle ja katseli toisen kasvoja hetken, kirosi ja itki. Sitä itkua oltiin pidätetty kauan. Se virtasi koko miehen läpi ja sai Rokan huolestuneeksi. Rokka kuitenkin pysyi vielä pystyssä ja ymmärsi ettei heillä ollut aikaa tälläiseen, vihollinen odotti edessäpäin. Rokka hymähti ja hänen kätensä taputti Villen olkaa pari kertaa. Ville nousi ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin. Tie tuntui raskaalta ja pimeältä ilman Urhoa. Tuntui ettei se milloinkaan loppunut, Rokkakin alkoi haihtua hänen viereltään ja muutama tuhkan murunen lensi viileän tuulen mukana hänen edestään. Ville vajosi synkkään mielentilaan ja vain yksi asia pyöri hänen mielessään.

[homospeksuaali]

10 jotenkin huutaa laattaa mielestäni :') Eli jos yhtään inspaa, niin se ⭐

No vihdoin ja viimein tapahtui asioita! Pieni pyörällä kolarointi ennen juhannusta pakotti hetkeksi keskitymään kivun kanssa selviämiseen, joten kirjoitus joutui hetken tauolle. Mut sitä kun alkaa olla jo enemmän kunnossa kuin ei, niin tämäkin otti ja valmistui. Listasta kohta 10 on siis exploring - or simply taking a walk together ja kyllä, se oli hyvin Laattaa ❤️

Sopivasti pihalla

Lahtinen ei ollut koskaan ollut mikään varsinainen ulkoiluihminen, mutta Määttä rakasti metsässä kuljeskelua ja hän rakasti Määttää, niin joskus piti tehdä kompromisseja. Yksin se Määttä yleensä retkillensä lähtikin, mutta nyt sillä oli kiikarissa joku luolamuodostelma minne ei ollut turvallista mennä omin nokkineen. Lahtinen ei tapojensa vastaisesti edes valittanut, kapitalistinen maailma tarjosi harvoja ilmaisia ajanviettotapoja ja metsässä möyriminen sentään niihin kuului. 

Siellä se Määttä nytkin marssi menemään muutama askel hänen edellään, järkkymättä ja tyynesti kuin höyryveturi, kulkien eteenpäin eläinten tallaamaa polkua kuin kuuluisi samaan joukkoon itsekin. Jäntevät sirot lihakset jännittyivät ja rentoutuivat päivettyneen vaalean ihon alla hänen kiivetessään ylöspäin viettävää polkua tarkoituksellisesti mutta silti rentona ja rauhallisena. Määttää oli kiehtovaa seurata näin. Ihmisten joukossa, kaupungissa tai muuten vain asutuksen keskellä, Määttä oli aina hiljainen ja tyyni, ei koskaan hermostunut mistään ja teki aina kaiken mitä pyydettiin tai vaadittiin minkään häntä hetkauttamatta. Ihmisten joukossa Määtässä oli aina jotain konemaista, vaikka hän toki olikin mukava ja tarpeeksi sosiaalinen ollakseen pidetty. Mutta metsässä, siellä hän oli kotonaan. Luonnossa ollessaan hänen läpäisemättömältä tuntuvan kuorensa sisältä paljastui peura, saukko, hirvi, ilves, jokin sulokas ja siro metsänelävä joka oli metsässä syntynyt ja sinne kiinni kasvanut. 

Samanlainen hänestä oli tullut lopulta Lahtisenkin seurassa. Lahtinen oli joskus kysynyt asiasta kun oli tajunnut Määtän olevan hänen kanssaan kotonakin yhtä rento ja vapautunut kuin luonnossa kulkiessaan. Lahtisella oli kestänyt aikansa ymmärtää mitä Määttä tarkoitti vastattuaan ”vaan sinua kun ei lasketa ihmiseksi”, kyllä hän kuitenkin pääpiirteittäin piti itseään ihmislajin jäsenenä. Mutta Määtälle hänestä kasvoi samanlainen luontokappale kuin hän oli itsekin, olento jonka seurassa ei tarvinnut esittää tai jännittää vaan sai olla vain. Lajitoveri. 

Lahtisesta itsestään tuntui Määtän seurassa ihan samalta. Määtän läsnäollessa pystyi mainiosti keskittymään lukemiseen, kirjoittamiseen tai mihin hyvänsä omaan puuhaan, ilman tarvetta minkäänlaiseen itsetietoisuuteen. Määtän seurassa pystyi tarvittaessa olemaan puhumattakin, ilman että hiljaisuudessa olisi ollut mitään painostavaa. Vaikka heidän yhdessä olonsa olikin paljon sitä että he tekivät vain omia juttujaan, silti heidän molempien oli yhdessä parempi kuin yksin. 

Heidän edessään kohosi yhtäkkiä puiden lomasta ilmestynyt siirtolohkareryhmä. Isoimmat kivet olivat valtavia, helposti lähemmäs kymmenen metriä korkeita, ja niitä oli paljon. Pienempiä kiviä oli kiilautunut isompien päälle ja väliin muodostaen kivikasan sisälle ihmisen mentäviä reittejä. Aurinkoisen lämpimästä päivästä huolimatta maa kivien alla näytti kostealta. Määttä katseli aluetta arvioiden, otti muutaman askeleen edestakaisin ja mittaili kiviä katseellaan. 

”Täältä näyttää pääsevän sisään,” hän totesi lyhyesti ja ojensi kätensä. Lahtinen tarttui siihen eikä päästänyt irti. 

He liikkuivat yhdessä kuin tanssien. Molemmat seurasivat sekä omaa ja toisen kulkua pitkin teräväkivistä luolaston pohjaa, ojentaen kättä ja tarjoten tukea pyytämättä, vain aistien milloin oli tarvetta. Heille molemmille toisen tapa liikkua oli tuttu kuin oma, avun tarjoaminen ja vastaanottaminen kuin toinen luonto, osa heidän yhteistä koreografiaansa joka kummallakin oli jo osa lihasmuistia. Lahtinen kulki kumarassa sieltä mistä Määttä luikahti selkä suorana, mutta Määttä vilkaisi joka kerta perään kuin varmistaakseen että Lahtinen huomasi kumartua. Määttä auttoi hankalasta paikasta, silitti käsivartta. Lahtisen käsi ojentui pehmentämään terävää kiveä Määtän kulkiessa ohi, hipaisemaan kylkeä. Siirtolohkareiden suojassa he olivat olemassa vain toisilleen. 

Lahtinen antoi Määtän määrätä tahdin, tutkia kaikessa rauhassa mitä hän halusikaan luolasta löytää. Kun pimeys ja kosteus alkoi tuntua kehossa kesäpäivän lämmöstä huolimatta, Määttä ohjasi heidät takaisin aurinkoon samalla varmuudella jolla hän oli kulkenut koko elämänsä. Kivien alla ollut kylmyys ei tuntunut vaikuttaneen Määttään millään tavalla, mutta Lahtista kylmä puistatti vielä päivänvalossakin. Määttä huomasi Lahtisen hartioiden värähtävän ja veti hänet itseään vasten, oman selkänsä nojaamaan suurta kiveä vasten ja kädet Lahtisen vyötäisillä. Peukalon päät eksyivät silittämään ihoa paidanhelman alta. Viimeisen värähdyksen aiheutti kosketus, Määtän kädet olivat aina yhtä taitavat löytämään tiensä herkkiin kohtiin. 

”Tulikos sinun vilu,” hän kysäisi hymyn hiipiessä suupieliin. Lahtinen hymyili takaisin ja tönäisi Määtän nenää omallaan. Eipä hän ollut aikuisikään ehdittyään hymyillyt koskaan niin paljon kuin Määtän kanssa. 

”Vähän, mut kyllä mää tästä lämpiän. Varsinki jos lämmitetään.” Lahtinen nojasi toisen kätensä kivenseinämään Määtän pään vieressä, toinen käsi haki otteen vyötäröltä. Paita oli hiutunut ja tuntui sormien alla pehmeältä, yhtä pehmeältä kuin mies sen sisällä. Lahtinen kumartui lähemmäs ja etsi Määtän huulet omillaan. 

Suudelmaan mahtui kaikki se mitä heistä kumpikaan ei osannut tai halunnut sanoa ääneen. Kaikki se lämpö ja rakkaus mitä he toisiaan kohtaan tunsivat oli niin suurta ettei se mahtunut sanoihin vaan oli kokonaisena läsnä vain tässä, kahden kehon yhteen sulautumisessa. Tämä hetki kuului vain heille, kahdelle toistensa rinnalla yhteiseen suuntaan kasvaneille. Heillä oli metsän rauha, iltapäivän auringon lämpö ja toisensa. 

Lohkareluolan suojissa oli ollut hiljaista, mutta päivänvalossa kuului lintujen elämäniloinen sirkutus. Ihan kuin olisi palannut toisesta ulottuvuudesta takaisin todellisuuteen. Määttä irrottautui suudelmasta hiljakseen, antoi syvän suutelemisen lyhetä ensin suukoiksi ja vielä siitäkin pienemmiksi pusuiksi, napaten vielä pari viimeistä pusua kun Lahtinen jo luuli hänen malttaneen lopettaa. Kuin pisteeksi iin päälle Määttä tuuppasi Lahtisen nenää omallaan. Lahtinen oli liian lähellä nähdäkseen, mutta tunsi Määtän hymyilevän. 

“Vaan minäpä en olis ikinä uskonut sinun kaltaista löytäväni,” hän sanoi pehmeällä äänellään. Lahtinen naurahti, sanat tuntuivat niin hyvältä että sellainen määrä tunnetta purkautui ulos väkisinkin. 

“Millastas sää meinaat?”

Määttä hymyili omaa hiljaista hymyään joka jättii arvoituksellisuudessa kevyesti toiseksi vaikka kuinka monta Mona Lisaa. “Justiinsa tuonlaista. Sopivaa.”

Lahtinen ei kysynyt enempää. Hän uskoi kyllä ymmärtävänsä. Ja viimeisetkin epävarmuuden häivät haihtuivat, kun Määttä nosti kätensä hänen niskalleen ja veti hänet uuteen hellään suudelmaan. Kuulosti kuin linnut olisivat laulaneet vieläkin kauniimmin.

[hanhan156]

Kookoon valmistumishuumaa

Rakkaat ihmiset,

Melkoinen writer's block on ollut päällänsä varmaankin johtuen eniten raskaasta pääsykoekeväästä. Mulla on ollut kuitenkin paljon ideoita päässä liittyen rakkaisiin poikiin ja vihdoin lähti näppis sauhuamaan. Tämä stoori on tosiaan samaa AU:ta kuin megalomaaninen risteilyficcini ja tarkoitus olisi tehdä kaiken maailman pikkustooreja ja jatko-osakin on suunnitteilla. Toiveita ja ehdotuksia saa esittää, ainakin mietteissä on ollut Lehdon ja Riitaojan yläkouluajoista kirjoittaminen sekä kotibileet, joissa Koskela ja Kariluoto törmäävät toisiinsa sattumalta saunassa.

Stay tuned! Käsi sydämellä vannon, että risteilykin saatetaan loppuun ja uusin osa on jo työn alla. Jos ei ala kuulumaan, niin mua saa potkia ihan vapaasti. ;-)

Kiitos kaikille lukijoille kommenteista ja tykkäyksistä, teidän takia näitä jaksaa rustata.

Genre: En oikein edes tiedä? Sellaista mukavan hyvän tuulista leikittelyä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä.

Varoitukset: Kiroilua, tuskinpa muuta.

Juoni: Konekiväärikomppaniankin pojat onnistuivat valmistumaan. Ylpeyttä hehkuva Koskela saapuu seuraamaan poikiensa juhlaa ja ruusujakin jaetaan.

Gaudeamus Igitur

Normaalisti urheilulle omistettu sali oli täynnä levottomasti liikehtiviä nuoria ja heidän läheisiään. Kuumeisesti valmistumista odottavilla opiskelijoilla yksi etappi elämässä oli tänään tulossa päätökseen. Nuorten hermostus ja innostus ilmeni puheensorinana ja puheenaiheet liittyivät useilla tulevaisuuden suunnitelmiin ja haaveisiin. Monen oli vaikea uskoa, että nuoruus alkoi vedellä viimeisiään ja edessä häämötti aikuisuuden vaativalta kuulostava elämänvaihe. Osa heistä hanskasi äkillisen kasvavan vastuun ja velvollisuuden, osa taas ei millään suostunut uskomaan, että nuoruus alkoi kääntyä varhaisaikuisuuden puolelle.

Hietanen kävi hermostuksissaan vessassa jo viidettä kertaa aamun aikana. Pestessään käsiään hän tuijotteli itseään mietteliäänä peilistä. Äidin laittamassa harvinaisen siistissä kampauksessa hän ei tunnistanut itseään yhtään, sillä hän näytti jotenkin niin…aikuiselta. Tuo sanakin, aikuinen, tuntui niin kaukaiselta ja vähän pelottavaltakin. Tulevaisuus näytti täysin avoimelta ja oli vaikea ymmärtää, että kohta pitäisi muuttaa omilleen ja keksiä, mitä haluaisi isona tehdä. Rehellisesti sanottuna lukio oli ollut turun murretta puhuvalle nuorukaiselle hätäinen varavaihtoehto, sillä ei hänellä ollut mitään erityisiä kiinnostuksen kohteita. Lukiosta olikin selvitty keskinkertaisesti ja mitään valtavaa intohimoa mitään aihetta kohtaan ei ollut löytynyt jatkuvasta etsinnästä huolimatta. Jatko-opiskelemaan hän ei ollut vanhempiensa harmiksi hakenut, eikä töitäkään oikein ollut löytynyt, joten valmistumisen jälkeen koittaisi elämän ensimmäinen ilmoittautuminen TE-toimiston työttömäksi työnhakijaksi. Vanhemmilta kavereiltaan hän oli kuullut kauhutarinoita väkisin väännetyistä CV-kursseista ja painostavista sosiaalityöntekijöistä, mutta hän ei jaksanut nyt murehtia sen enempää. Tänä viikonloppuna olisi syytä juhlia ja olla iloinen omista saavutuksistaan.

Nuorukainen sukaisi kampauksensa aloilleen ennen ihmisten ilmoille astumista. Loppusilauksena hän suoristi vielä vinossa olleen kravattinsa ja hymyili tyytyväisenä itselleen. Ei hän kieltämättä mitenkään kehnomman näköinen ilmestys ollut, vaikka sinkkuna olikin visusti pysytellyt koko lukion ajan. Vatsassa lensivät mukavasti perhoset ristiin rastiin ajatellessa erästä tiettyä henkilöä, joka varta vasten heidän takiaan oli saapunut pinttyneen hien hajuiseen jumppasaliin, josta oli epätoivoisesti yritetty tehdä niin kovin juhlava tätä tilaisuutta varten.

Pukuhuoneessa koulun priimus Kariluoto hypisteli kirjoittamaansa puhetta hermostuneesti. Aivan tuota pikaa hän oli saamassa sertifikaatin yhdeksän laudaturin kirjoittamisesta ja viikon päässä häämötti oikeustieteellisen valintakoe, johon hän oli kirjoitusten jälkeen alkanut lukea hullun lailla. Monet ihailivat ja kadehtivat tämän akateemisesti lahjakkaan nuoren saavutuksia, mutta tosi asiassa itse suorittajalle eivät omat saavutukset tuntuneet juuri miltään. Ollakseen rehellinen, sisimmissään tämä oli kovin kateellinen niille, jotka ottivat rennosti ja malttoivat nauttiakin elämästään ja nuoruudestaan. Edessään hän seuraili adoniksena mainetta niittänyttä Rahikaista, joka flirttaili erästä heidän ryhmänsä tyttöä, joka näytti kovin vaivautuneelta lipevän herran iskettyä silmänsä häneen. Lukiosta Rahikainen oli selvinnyt nippanappa ja todennäköisesti siksi, että kukaan opettaja ei olisi enää teini-ikäisen lailla käyttäytyvää pojankloppia jaksanut katsella yhtään ylimääräistä. Ylioppilastodistuksen rivinä komeili AABA, mutta päätavoitteen tämä oli saavuttanut ja se riitti. Pystyisipä itsekin tuollaiseen elämänasenteeseen, Kariluoto huokaisi mielessään.

Ylisuoriutunut ylioppilas yritti kovasti peitellä orastavia silmäpussejaan, sillä väsymys rankan kevään jälkeen alkoi jo painaa. Kuitenkin oli aina tottunut saamaan tunnustusta suorituksistaan, joten oli kovin vaikea olla vaan ja hyväksyä itsensä kuolevaisena ihmisenä. Puheen pitäminenkin jännitti ja hän tiesi, että tarkat vanhemmat seuraisivat hänen jokaista liikettään lakitustilaisuuden aikana. Sentään illaksi hän oli saanut luvan mennä juhlistamaan valmistumistaan keskuspuistoon muiden poikien kanssa. Ilahduttavasti myös ammattiin valmistuvat heidän peruskoulun luokkansa, konekiväärikomppanian, jäsenet liittyisivät seuraan. Mitäköhän kokin kaksoistutkinnon suorittaneille Mäkilälle, Määtälle ja Lahtiselle kuului? Entäpä unelma-alalleen, autoasentajaksi valmistunut Lehto? Olisiko tämä vieläkin samanlainen hapannaama kuin silloin yläkoulussa? Se selviäisi illalla. Kariluodon mieltä lämmitti varmasti eniten se, että heidän vanhempi ystävänsä Koskela, joka oli lukion päätyttyä siirtynyt auttamaan vanhempiaan suvun pientilalle Pentinkulmalle, oli saapunut myös paikalle. He olivat nopeasti moikanneet aulassa ja harvinaista kyllä, yleensä vakavan näköinen mies oli jopa hymyillyt nähdessään hänet. Sylissään tällä oli ollut iso kasa värikkäitä ruusuja ja Kariluoto haaveili salaa, että niistä yksi olisi tarkoitettu hänelle.

Enää oli viisi minuuttia aikaa astella saliin ja pojat tönöttivät epämääräisessä jonossaan oven edessä odotellen liikkeellelähtö käskyä. Hermostus purkautui jokaiselle ominaiseen tyyliin.

”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa, koristaa kukkanen…Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus…” Riitaoja tapaili päättäjäislaulujen sanoja sekaisin. Hän oli ystävällisesti suostunut esiintymään juhlassa ja nyt kun hetki alkoi lähestyä, hän ei ollut enää varma, oliko se ollut hyvä idea kaiken muun jännityksen lisäksi.

”Nyt poijjaat mennöön sit viho viimäsen kerran. Ei tul ikävä kyl nuita opettajia sitten pätkääkään.”

Matemaattinen nero Honkajoki pähkäili tuttuun tapaansa tilastollisia todennäköisyyksiä, joita hän mielellään laski tilanteessa kuin tilanteessa. ”Millä todennäköisyydellä yo-kirjoituksiin osallistuja läpäisee kokeen ja valmistuu? Jos lasketaan yhden otoksen t-testillä keskiarvot kaikista koulumme todistusten tuloksista niin t-jakauman taulukosta vapausasteilla n-1 voidaan katsoa p-arvon 0,01 kohdalta…”

Lammiota rasitti tämä kaikki ylimääräinen hälinä, sillä hän oli todella hermona itsekin. Hän olisi toivonut saavansa olla rauhassa hiljaisuudessa. ”Nyt sitten turvat tukkoon molemmilla. Ketään ei kiinnosta Honkajoki sinun tilastosi, ollaan tässä kaikki jo valmistuttu kuitenkin.”

”Myönnä pois, ikävä tulloo kuitenkin, ainakin miua.”

”Sydämestäni toivon, että tämä ilta on viimeinen kerta, kun joudumme olemaan keskenämme tekemisissä, Janne Rahikainen.”

”Elä nyyy Henkka taas oo tuommonen….”

”Jos ny kaik keskityttäis positiivisiin asioihi ja otetaan se todistus, niin päästään kakkukaffelkin joskus.” Makean ystävänä Hietasta houkutteli jääkaapissa komeileva Marja-tädin salaisella turkulaisella reseptillä leipoma suklaakakku.

Rahikainenkin hiljeni keskittyessään haaveilemaan kakuista ja kekseistä eikä aikaakaan, kun heidän vuoronsa tuli astella täpötäyteen juhlasaliin. Juhlayleisö seisoi kunnioittavasti lukuun ottamatta pieniä lapsia, jotka eivät pystyneet käsittämään, miksi heidät oli tällaiseen piinaan pakotettu. Toisella puolella salia pikkuvauva itki lohduttomasti, mutta kohteliaasti yleisö yritti esittää korrektia häiriöistä huolimatta. Hietanen hapuili katseellaan tuttua hahmoa ja löysikin tuota pikaa etsimänsä miehen seisomassa keskirivin päädyssä. Heidän katseidensa kohdatessa Koskela nyökkäsi rohkaisevasti hymyillen. Hietanen naurahti mielessään, sillä vanhempi ystävänsä melkein jo kuulosti sanovan legendaarisen lauseenpartensa: Kyllä se siitä lutviutuu.

Elämäänsä ja uraansa kyllästyneen rehtorin kuivaakin kuivempi puhe aloitti tilaisuuden ja Rahikainen kuiskutteli Lammiolle vieressään jatkuvasti törkeyksiä inhoamastaan rehtorista. Tämän kansliassa oli tullut turhan usein vietettyä aikaa kolmen viimeisen vuoden aikana. Lammio murahteli jotain epämääräistä vastaukseksi ja koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta ääliömäisiä kommentteja. Voisiko tuo nyt vihdoin olla jo hiljaa? Mielessään tämä kiitti luojaansa, että sentään hänen ja peruskoulun aikaisen arkkivihollisensa Rokan tiet olivat erkaantuneet tämän mennessä Sutensa kanssa ammattikouluun puuartesaaniksi opiskelemaan. Molemmat olivat illalla tulossa yhteiseen ilakointiin juhlistamaan valmistumistaan ja Lammio ei ollut vielä keksinyt, miten koittaisi vältellä inhokkinsa kanssa kommunikointia. Ehkä hän vetäisi sivistyneet kännit välttääkseen kiusalliset tilanteet.

Pienen ikuisuuden kestäneen rehtorin avauksen jälkeen oli vuorossa 50 vuotta sitten valmistuneen riemuylioppilaan puhe. Tämä sepusti kyynel silmäkulmassaan, kuinka heidän ryhmähenkensä oli kantanut näinkin pitkällä ajanjaksolla. Rahikaista ei tämä vakuuttanut, vaan vahingossa puheenpitäjän tauon kohdalla tämä murjaisi liian kovaa ääneen vain Lammion kuultavaksi tarkoitetun kommentin:

”Onhan se helevetin hyvä, että muumiotkin saapi joskus kokkoontuu keskenänsä.”

Lammio oli hävetä silmät päästään ja toivoi pystyvänsä katoamaan maan pinnalta. Yleisöstä kuului kauhistuneita äännähdyksiä tuollaisen törkeyden latomisesta näinkin tärkeässä tilaisuudessa, mutta Hietanen ja Vanhala räkättivät vedet silmissä typerälle kommentille. Ei ollut tosin mitenkään yllättävää, että vitsiniekka murjaisi vielä juhlavassa valmistumistilaisuudessaankin jotain tällaista. Kariluotoakin nauratti ja hän mietti, mitäköhän vanhemmat mahtoivat yleisössä ajatella hänen koulukavereistaan, jotka olivat niin kaukana korrektista kuin olla ja voi.

Hetkellisesti hämmentynyt riemuylioppilas oli onneksi huumorintajuinen ja heitti takaisin katsoen Rahikaista suoraan silmiin lavalta:

”No, onneksi meillä muumioillakin on nykyään kokoontumisoikeus toisin kuin zombeilla.”

Samassa koko yleisö räjähti nauruun ja melkein kiusalliseksi muotoutunut tilanne saatiin purettua. Rahikainen ei tästä vastakommentista loukkaantunut, vaan oli vain tyytyväinen, että joku heitti hänellekin joskus jotain takaisin.

Riitaoja katseli hermostuneesti kelloa kuunnellessaan riemuylioppilaan puhetta. Tämän jälkeen olisi todistustenjako ja välittömästi siitä hän oli lupautunut laulamaan Gaudeamus Igiturin kaiken kansan edessä musiikinopettajan säestäessä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä aivan lopuksi hän oli luvannut vielä lurauttaa Suvivirrenkin. Haastava es-sävellaji oli epäilyttänyt ujoa laulajaa, mutta musiikin opettaja oli lempioppilaansa saanut tähän piinaan suostuteltua lopulta. Eipä auttanut mikään ja tuskinpa kukaan nauraisi, jos hän jäätyisi. Riitaoja nielaisi miettiessään, kuka varmastikin olisi nauranut, jos olisi paikalla, nimittäin Lehto. Käytännön miehenä tämä varmasti piti ylioppilasjuhlia ja ylipäätään lukiokoulutusta ajanhaaskauksena. Jollakin oudolla tavalla, vaikka he olivat Lehdon kanssa koko ajan olleet nokat vastatusten peruskoulussa, Riitaojalla oli ikävä tätä tamperelaista yrmyttäjää. Toivon mukaan tämä tulisi illalla juhlistamaan yhteisiä valmistujaisia niin voisi koittaa jutella normaalisti ilman koulurooleja.

Kaikkien odottaman todistustenjaon alkaessa innokkaat sukulaiset kaivoivat digikameroitaan esille saadakseen ikuistettua nuorensa ikimuistoisen päivän. Stipendejäkin jaettiin ja kenellekään ei ainakaan tullut yllätyksenä, että Kariluodolle niitä myönnettiin useampia: muiden muassa paikallinen Lions Club kuin yhteiskuntaopin opettajakin olivat häntä muistaneet. Jollain tavalla kunnianosoitukset nolottivat ujoa nuorukaista, sillä ei hän olisi halunnut saada huomiota osakseen näin paljon. Riitaoja sai ilokseen musiikin stipendin ja Honkajoelle myönnettiin Matemaattisten Aineiden Opettajien Liiton stipendi, josta hän oli kovin mielissään. Ei niinkään maineen takia, vaan siksi, että stipendiraha mahdollisti kauan haaveillun ikiliikkujaprojektin aloittamisen. Hietaselle jaettiin ikään kuin lohdutuspalkinnoksi oppilaskunnan hallituksen kivan kaverin stipendi. Tämä säihkyi onnea, kun häntäkin oli muistettu, vaikka opintomenestys ei ollut mitenkään huikea.

Lakit vedettiin kunniakkaasti yhtä aikaa päähän ja sukulaiset pyyhkivät kyyneleitä silmäkulmistaan kameroiden räpsyessä. Taustalla Riitaoja lauloi kauniilla äänellään Gaudeamus Igituria oma valkolakki ensimmäistä kertaa päässään. Koskela katseli haikeasti jo kauan tuntemiaan poikia ja sydämessään tunsi ylpeyttä. Kyllä noistakin riiviöistä sitten vaan ylioppilaita vihdoin ja viimein tuli. Tämä oli erityisen ylpeä Hietasesta, joka oli monta kertaa epätoivoissaan kysynyt neuvoa, kuinka lukiosta oikein selviäisi. Viime kesänä tämä oli meinannut heittää jo hanskat tiskiin panikoidessaan yo-kirjoituksista. Keskustelu oli vieläkin elävänä mielessä.

”Ei täst tul hevonhelvettiikää. Mää en ymmär ollenkka, et kui mää olin niin tyhmä ja menin lukioon. Viäl vois vaihtaa vaik autopualel, sit ainaki sais töit ku valmistuu”, nuorempi mies sanoi samalla potkien kiviä turhautuneena kengänkärjellään heidän kävellessään tuttua rantatietä loppukesän illassa.

”Älä nyt hyvä mies heitä hanskoja tiskiin tässä vaiheessa”, Koskela sanoi ja asettui samalla Hietasen eteen pysäyttäen tämän osoittaen itseään. ”Ja kuten hyvin tiedät, ei tämäkään maalaisjuntti uskonut koskaan sieltä valmistuvansa, mutta niin vaan pääsi käymään. Ja niin pääsee käymään sinullekin. Minä luotan sinuun, luota sinäkin itseesi.”

Hietanen nosti katseensa maasta ystäväänsä. Voi itku, että hän rakasti tuota miestä niin paljon, että sydäntä särki välillä. Se oli suuri salaisuus, josta hän ei hiiskuisi koskaan kenellekään. Heidän ystävyytensä oli muodostunut lujaksi vuosien varrella alkaen siitä päivästä, kun he yhtenäiskoulun pihalla olivat koittaneet saada Lehdon ja Rahikaisen kanssa jonkun täysi-ikäisen suostuteltua ostamaan heille viinaa ja tupakkaa ”päihteettömään” diskoon. Koskela oli ollut ainoa, joka oli silloin pysähtynyt ja tarjoutunut poikia auttamaan. Toinen oli jo silloin ja oli vieläkin niin kypsän oloinen, että Hietasta hävetti lapsellisuutensa. Vaikka tämä joskus uskaltaisi kertoa tunteistaan, hän ei ikimaailmassa uskoisi Koskelan vastaavan niihin muuta kuin ystävänä.

”En mää tiäd”, Hietanen mumisi itsekseen. ”Mut kiitos et sää oles mun tuken ollu ain. Ei tähän mennes ois mittään tullu muuten.”

Hetken he katselivat toisiaan ja Koskela käänsi päätään sivulle näyttäen tyypilliseen tapaansa söpöltä koiralta. Tuolle katseelle ei kukaan varmastikaan pystynyt sanomaan vastaan, Hietanen mietti.

”Hyvä. Ja lupaat sitten yhden asian mulle, jooko?”

”Ihan mitä vaan”, nuorempi mies vastasi ujosti vältellen ihastuksensa kaikkitietävää katsetta.

”Pyydät apua aina kun siltä tuntuu. Minä olen tukenasi, vaikka Pentinkulmalla on kiireitä, enkä täällä ehdi niin usein käydäkään teitä katsomassa. Ja muiltakin pojilta voit kysyä apua. Kariluotokin varmasti haluaisi joskus pänttäysseuraa. Sen miehen tunnollisuus kaatuu vielä päälle, jos se ei osaa lopettaa ajoissa.”

Hietanen oli ymmällään. ”Mut Kariluatohan on ku joku helvetin kone, se tuntuu oppivan ihan kaiken, toisin kun mää. Must tuntuu, et kaik vaan nauraa mul koko ajan, kun mää jottain yritän tehä.”

”Kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kariluodollakin on omat ongelmansa.” Koskela siirtyi vielä lähemmäs nuorempaa ystäväänsä ja kuiskasi tämän korvaan: ”Sinä pärjäät kyllä ja minä en ainakaan naura sinulle, jos yrität. Onko tämä sovittu?”

”Joo kai…ja tota…kiitos”, Hietanen sai sanottua liikutukseltaan. Spontaanisti tämä veti ystävänsä pieneen halaukseen, johon tämä onneksi vastasi, vaikka hieman hämillään olikin.

”Noni, kai mää sit lähen täst kottihi. Mut yks juttu viel Koskela…tai siis Ville.”

Toinen mies katseli uteliaana ystäväänsä. ”Niin?”

”Lupaa sää mul, et me oltais ikusest ystävii ja kettään tai mikkään ei tul ikän meijän väliin.”

Koskela vastasi tutulla lempeällä äänellään, joka sai Hietasen kerta toisensa jälkeen sulamaan:

”Totta kai.”

Koskela havahtui muisteluistaan siihen, että muiden vetäytyessä omille paikoilleen Kariluoto asteli puhujanpönttöä kohti, jossa rehtori ja vanha ylioppilas olivat hetki sitten puheitaan pitäneet. Totta tosiaan, joku uusistakin ylioppilaista tietysti pitäisi puheen. Mies myhäili itsekseen yleisön joukossa, sillä hän ei olisi parempaa vaihtoehtoa voinut Kariluodon tilalle kyseiseen tehtävään valita.

”Arvoisat Linnan lukion rehtori, opettajat, riemuylioppilaat, hyvä juhlayleisö ja tietenkin me uudet ylioppilaat.

Tätä päivää olemme kaikki varmasti kauhunsekaisin mielin odottaneet ja tässä me nyt olemme, tuoreet valkolakit päässämme. Tämä hetki ei suinkaan ole omistettu minulle, vaan se kuuluu meille kaikille. Tänään on syytä juhlaan ja syytä olla ylpeä omista saavutuksistaan raskaalla opiskelutaipaleella…”

Koskela ei kovin tarkkaan kuunnellut puheen sisältöä, vaan katseli valtavan yleisön edessä itsevarmasti puhuvaa ystäväänsä lumoutuneena. Tämän tuntien hänellä oli varmastikin valtavat suorituspaineet niin kuin yleensä kaiken suhteen. Kuitenkin nyt tämä pystyi puhumaan ääni värisemättä, mikä oli hyvin ihailtavaa. Kariluoto oli kasvanut valtavasti niiden viiden vuoden aikana, minä he olivat tunteneet. Siitä ujosta teinipojasta, johon Koskela oli humalassa törmännyt niissä onnettomissa kotibileissä aikoinaan, oli kuoriutunut varhaisaikuisuuttaan aloitteleva mies, jolla näytti olevan menestystä tihkuva tulevaisuus edessään. Ja vaikka miten olisi halunnut sen kieltää, nuorempi mies näytti varsin komealta pakkaukselta. Koskela oli varma, että tämä varmastikin pääsisi haluamaansa opiskelupaikkaan, tapaisi jonkun kivan naisen, menisi naimisiin, perustaisi perheen ja eläisi mallikelpoista, kadehdittavaa elämää. Saisi aina kaiken mitä haluaisi, sillä tällä oli kunnianhimoa ja päättäväisyyttä. Koskela ei oikein ymmärtänyt, miksi nämä ajatukset saivat hänet hieman jopa haikeaksi. Totta kai hän toivoi ystävälleen pelkkää hyvää ja menestystä elämässään. Kuitenkin hän jotenkin ehkä pelkäsi, että he erkaantuisivat Kariluodon toimeliaan elämän alkaessa ja itse höperöityisi ikuisesti poikamiehenä sukutilallaan. Koskela ravisteli päätään ihmeissään. Mistä tämmöiset ajatukset nyt tulivat mieleen? Onneksi heillä nyt sentään olisi tänä iltana aikaa jutella ja olla vaan yhdessä pitkästä aikaa.

”Toivon sydämestäni, että te hyvät ylioppilaat, olette ylpeitä itsestänne. Tänään juhlitaan ja rentoudutaan kukin omalla tavallamme. Jokainen on tehnyt parhaansa ja se riittää. Nautitaan kesästä ja tulevaisuudesta. Kukaan ei tiedä, mitä se tuo tullessaan. Olo on samalla epävarma ja pelokas, mutta myös huojentunut. Toiveikkaina kohti tulevia haasteita, sillä me tehtiin se!”

Raikuvien aplodien saattelemana Kariluoto istuutui tärisevänä paikoilleen. Muut pojat hymyilivät tälle kannustavasti. Nyt se alkoi oikeasti olla totta, että he erkaantuisivat tästä omille teilleen. Se sai jopa yleensä hihittelevän Vanhalan vaisuksi.

Kaksituntinen juhla alkoi olla lopuillaan. Vauvaparka itki vieläkin, vaikka äiti oli yrittänyt rauhoitella tätä koko juhlan ajan. Lammio mietti itsekseen, kuinka älyvapaa idea oli ottaa pieni vauva tai muutenkaan lapsia mukaan tällaisiin kuiviin tilaisuuksiin. Vähän vanhemmat lapset olivat juoksennelleet ympäri salia ja se oli tehnyt arvokkaaksi tarkoitetusta tilaisuudesta jotenkin tahattoman koomisen. Lammio oli varma, että Rahikainen oli pienenä ollut samanlainen riehuja. Hän tyrskähti ajatukselle ääneen muiden ihmetellessä vieressä. Yleensä upseerimaisen korrekti ja vakava mies tuntui elävän jossain omassa maailmassaan melko usein, joten kukaan ei jaksanut vaivautua kysymään, mikä nyt oli muka niin hauskaa.

Riitaoja asteli vielä viimeisenä lavalle tällä kertaa vähemmän jännittyneenä. Musiikista saatu stipendi oli antanut hänelle motivaatiota ja ylpeyttä vetää tämä viimeinen koulun esitys täysillä. Koko sali yhtyi lauluun jo päiväkodista tuttujen sävelmien kajahtaessa ilmoille:

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon.

Koskelan oli vaikea pidätellä enää itkuaan. Hän puristi ruusukasaa sylissään ja katseli ylpeyttä huokuen hänen poikiinsa. ”Tää meijän konekiväärikomppania vai mikä se ny sit virallisesti onkaan, niin se on jottain niin ainutlaatusta, ett mää toivon, ett me ollaan kaik ikuisest ystävii erilaisuudest hualimat”, oli Hietanen kerran sanonut. Niin Koskelakin tosiaan toivoi heidän välilleen ikuista ystävyyttä, vei elämä sitten mihin tahansa.

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on.

”Se ol siin, ei tartte tännekään enää ikän tulla”, Rahikainen kuiskasi Lammiolle.

”Onneksi olkoon kaikille”, Kariluoto kuiskutteli silmät kosteina.

Ulkona alkukesän aurinko lämmitti mukavasti muuten tuulisella hiekkakentällä. Hietanen toivoi, että saisi mahdollisimman pian otettua päätä kiristävän lakin ja kaulaa puristavan kravattinsa pois. Sukulaiset tosin halusivat ottaa hänestä uskomattoman määrän kuvia näin laittautuneena. No, mikäs siinä. Olihan se mukava paistatella suosiossa edes kerran elämässään.

Kun Marja-tädin halauksista ja kiusallisista ”mitäs se Urho meinaa nyt lukion jälkeen”-kyselyistä pääsi vihdoin irrottautumaan, Hietanen suunnisti etsimään Koskelaa. Oli vaikeaa löytää tätä valtavasta väkijoukosta, mutta vihdoin häntä onnisti nähdessään tutun hahmon Kariluodon kanssa juttelemassa. Hän juoksi kuin innostunut pikkupoika kohti ystäväänsä ja halasi tätä niin lujaa, että vanhemman miehen sylissä olleet ruusut rypistyivät hieman.

”Kiva nähdä sinuakin. Ja onneksi olkoon sitten vaan, oli hieno juhlatilaisuus.” Halauksesta irtaannuttuaan Koskela hapuili sylistään Hietaselle tarkoitettua ruusua. ”Tämä on sinulle.”

Hietasen silmät laajenivat liikutuksesta nähdessään keltaisen ruusun. Mukana oli myös pieni kortti, jossa luki tutulla sympaattisen haparoivalla käsialalla: ”Urholle paljon onnea 5.6.2010 <3 Terveisin Ville” Erityisesti sydän sai Hietasen pakahtumaan onnesta.

”Kiitoksii kauhian pali…ihanaa kun sääkin tulit tän.”

Kariluotokin hymyili nähdessään Hietasen lapsekkaan innostuneen reaktion. Hän oli itse saanut Koskelalta punaisen ruusun, jossa oli myös sydämellä varustettu kortti. Koskela ei kertonut kellekään, että sydänkortit oli tarkoitettu ainoastaan hänen kahdelle parhaalle ystävälleen. Muille hän oli varannut pelkät ruusut.

”Koskas sitä kakkua ja kahvia saisi, alkaa tässä vähän kahvihammasta kolottaa”, Koskela kysyi hymyillen.

”Siis häh?”

”Niin, että sinun äiteen kanssa sovittiin, että minä tulen sinne teille käymään ja Kariluodolla käyn myöhemmin sitten. Muiden luo en sitten valitettavasti ehdi, mutta illalla onneksi ollaan koko porukalla taas pitkästä aikaa.”

Hietanen oli hämillään, mutta positiivisesti yllättynyt. ”No me lähetään täst varmaan sit niin pian kun mahdollist, et tul peräs sit vaan.”

”Näin toimitaan. Nähdään pian.”

Hietasen poskia kuumotti, kun hän asteli takaisin vanhempiensa luokse. Siis Koskela oli tulossa heille. Se oli jo liian hyvää ollakseen totta. Nyt hänen piti olla tarkkana, ettei kukaan sukulainen nolaisi häntä ja kertoisi kaikkia kiusallisia juttuja lapsuudesta. Mutta tuskinpa silläkään sitten oli väliä. Pääasia, että he saivat nauttia näistä hetkistä yhdessä.

Oikein paljon onnea kaikille valmistuville ja mainiota kesää itse kullekin. <3

[vitsiniekkojenkuningas]

Perheriitaa

Fandom: Tuntematon Sotilas

Genre: Huumori

Varoitukset: Rahikainen ja en mee murteista takuuseen enkä oikein osaa niitä kirjoittaa joten virheitä on varmasti.

Alkuteksti: Pojat viettävät rauhallista päivää ostamassaan mökissä. (Talo se on mut mökiks sitä kutsutaan) Kaikki ovat tuvassa ja keskittyvät omiin juttuihinsa. Kaikki on rauhallista, kunnes Hietanen avaa suunsa.

Rauhallinen iltapäivä mökillä. Hietanen istui poikien kanssa tuvassa, mietiskellen itsekseen.

"Hei! Mitäs jos me oltaiskin kaikki sukua? Tai yks suur perhe." hän nousi ylös ja huuhdahti, säikyttäen vieressä istuneen Riitaojan.

"Joo se saattais olla aika siistiä. No hei. Lahtinen ja Määttä ois vanhemmat ja me muut oltais lapsia." Asumaniemi innostui ja katsoi Hauhiaa, pyytäen tukea, mutta kyseinen poika vain jatkoi energiajuomansa juomista.

"Lahtinen ois äiti khihihihi...." kuului Vanhalan hihitys sohvalta, missä hän oli katsomassa miten Honkajoen ikiliikkuja sujuu.

"Eihän hää oo ees äitityyppiä. Mie ehotan Lehtoa ja Riitaojaa vanhemmiks." Vastasi Rahikainen snäppäilyjensä ääreltä.

"Aha. No minusta voisimme jättää muutaman ihmisen pois laskuista." Vastasi Lehto hieman äreänä.

"Hei!" Rahikainen sanoi takaisin ja esitti loukkaantunutta. Nyt keskustelu oli saanut kaikkien huomion.

"Pitäisikö Kaarna ja Lammio laskea mukaan?"Kysyi Honkajoki, joka oli käynyt istumaan nojatuoliin.

"Senkus otatte." Vastaus tuli Koskelalta.

"Noni kundit. Mietitääs tää tarkkaan. Lehto on isä ja Riitaoja on äiti, sillä mä tiedän että se toimis hyvin." Asumaniemi aloitti, mutta Lehto keskeytti hänet.

"Ja sinäkö luulet tietäväsi kaiken?" Hän ärähti tavalliseen tapaansa.

"Sinun mä rauhottusi enne ku säikytät nää pojat." Hietanen vastasi Lehdolle, joka sulki suunsa. Nyt oli Tassun vuoro avata suunsa.

"Minusta sie Antti oisit isä." Hän sanoi katsoen Rokkaa, joka katsoi takaisin.

"Kiitos Tassu. Mie oon otettu noist siu sanoist." Hän vastasi ja taputti Sutta selkään.

"Äänestetään!" Monet sanoivat melkein yhteen ääneen.

"Okei. Nostakaa käsi ketkä äänestää Lehtoa isäksi." Asumaniemi sanoi ja Riitaoja nosti kätensä varovasti ylös.

"Okei." Asumaniemi sanoi ja kirjasi tukkimiehen kirjanpidolla tuloksen paperille.

"Sitten ketkä äänestää Lahtista." Hän jatkoi. Nyt käsiään nostivat Hietanen, Määttä, Rokka ja Hauhia, jotka Asumaniemi kirjasi ylös.

"No sitten Rokka." Käsiä nousi Lahtisen, Honkajoen, Asumaniemen, Tassun, Rahikaisen ja Vanhalan.

"Khihihihi.... Onnitelkaamme Rokkaa. Hänestä tuli juuri isä khihihi..." Vanhala sanoi ja monen kasvoille levisi hymy.

"Noni jos Rokka on isä niin oisko Koskela äiti?" Asumaniemi oli taas äänessä. Kaikki nyökyttelivät, jopa Lehto.

"Mää voisi olla sellane hassu eno." Hietanen sanoi, hieman hymähtäen.

"Honkajoki on ihan selvästi vanhin veljistä, sillä se on niin fiksu." Lahtinen sanoi ja vilkaisi Honkajokea, joka nyökkäsi kuin sanoakseen kiitos.

"Riitaoja ois perheen vastasyntyny ja Hauhia ja Asumaniemi oisivat siitä sit seuraavat veljet." Rahikainen sanoi samalla kun otti itsestään kuvan.

"Ja sinä Rahikainen olet se veli, josta äiti varoittaa ottamasta mallia." Lahtinen vastaa.

"Hei emmie mittää komeudelleni voi tai sille että saan ja työ ette." Rahikainen heitti takaisin.

"Noni jatketaan! Lehto on sisko. Älkää kysykö miksi." Muuten hiljanen Määttä huusi keittiöstä, johon hän oli mennyt ottamaan jotain purtavaa.

"Määttä ja Lahtine ovat meidä poikie serkkuja. Ja sie, Vanhala, oot minu poika." Rokka sanoi ja katsoi Asumaniemeä.

"Saitsie kaiken ylös?" Hän kysyi ja Asumaniemi nyökkäsi.

"Kaarna voi olla meidän pappa." Riitaoja ehdotti, katsoen muita.

"Joo ja Lammio on se serkku, josta kukaan ei pidä, sillä kaikillahan sellanen serkku on. Vai? Ainaki minulla on." Rahikainen sanoi katsoen muita.

"Kuovista tulikin minun serkku khihihi..." Vanhala hihitti.

"Noniin. Eli Rokalla ja Koskelalla on yks tytär, Lehto, kuus poikaa, Honkajoki, Rahikainen, Vanhala, Asumaniemi, Hauhia ja Riitaoja.

Rokalla on veli, Tassu ja Koskelalla on veli, Hietanen. Tassulla on poika, Määttä ja Hietasella on poika, Lahtinen. Lammio... se on jonku tuntemattoman poika. Kummas isä Kaarna on?" Asumaniemi luetteli ja nosti katseensa paperista. Rokka ja Koskela katsoivat toisiaan ja sanattomasti sopivat kumman isä Kaarna olisi.

"Minun." Vastasi Koskela ja Asumaniemi kirjasi sen ylös.

"Tulkaas katsomaan." Sanoi Riitaoja ja kaikki kokoontuivat pöydän ympärille katsomaan mitä Riitaojalla oli näytettävänään. Pöydällä oli lappu mihin Riitaoja oli piirtänyt sukupuun, jossa oli kaikkien naamat.

"Tuohan on hieno." Sanoi Rahikainen joka kurkki Koskelan olan yli.

"Olet taitava piirtämään, Riitaoja." Sanoi Lehto. Kaikki katseet kääntyivät Lehtoon. Ei Lehto ikinä kehunut ketään, saati sitten Riitaojaa.

"Mitä? Se on totta." Lehto murahti ja lähti ulos ovesta.

"Se o puutteessa." Sanoi Rahikainen ja rojahti sohvalle pitkälleen.

"RAHIKAINEN!" Lahtinen varoitti, mutta Rahikainen vain naurahti.

"No on on! Kyllä mie nyt sen nään." Hän intti.

"Khihihi... puhuppas velikulta nätimmin... khihi. Täällä on pieniä lapsia... khihihi." Vanhala hihitti ja istahti Rahikaisen viereen nojatuoliin.

"Misä Määttä o?" Hietanen kysyi. Koskelä lähti katsomaan keittiöstä, mihin kyseinen mies oli jäänyt. Hän pysähtyi ja väisti Määtän, joka toi tarjottimella leipiä.

"Ajattelin nyt tehdä vähän purtavaa teillekin." Hän sanoi ja otti yhden leivistä ja kävi syömään.

"Sanokaa mun sanoneen et Määtästä ois tullu hyvä äiti." Hauhia sanoi ja kaikki hiljentyivät syömään Määtän tekemiä leipiä.

+myöhemmin illalla+

Rahikainen valvoi myöhään. Hän hiippaili huoneestaan tupaan, jonka pöydällä Riitaojan piirustus vielä oli. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja otti piirroksesta kuvan.

Keskustelu - Lammio

Rahikainen: (image)

katos mitä myö poikien kans tänää tehtii

Lammio: ...voi luoja...

Rahikainen: eipä tarvii kiitellä :D

+Lammion näkökulma+

Laitoin puhelimeni kiinni ja makasin sängyllä.

“Voi luoja mitä saan kestää.”

[trevardes]

Itke pois eilisen tyhjyys

Genre: smut, fluff, pohdiskelu

Sanamäärä: noin 3500

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

Varoitukset: puhetta kuolemasta ja tappamisesta, seksiin suostuttelua, dacryfiliaa eli itkemisfetissi, seksuaalista sisältöä, lyhyt maininta lapsen kaltoinkohtelusta.

Paritus: Lehto/Riitaoja

Summary: Riitaojan silmät ovat punaiset ja kasvot märät kyynelistä. Se on purrut alahuulensakin punaiseksi. Hartiat ovat lysyssä ja kädet tarraavat väsyneesti Lehdon paitaan. Se näyttää uupuneelta ja pehmeältä ja surulliselta, ja Lehto tuntee aivan liikaa.

Riitaoja on juuri nyt hädässään niin pirun viehättävä, ettei Lehto voi vastustaa sitä. Hän nostaa Riitaojan leukaa ja nojautuu suutelemaan sitä.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/17275349

***

Notes: Inspiroiduin Ylen uuden Tuntematon-sarjan ensimmäisestä jaksosta, jossa Riitaojakin osallistuu venäläispartion ampumiseen. Halusin käsitellä sen tuntemuksia kohtauksen jälkeen, ja lohduttamisen ohessa Lehto rupesi sitten kinkkiseksi. :')

@jessepirpanalle kiitos Tuomaalan nimestä!

***

Maailma katoaa Lehdon ympäriltä, haipuu taustahälyksi. Hän keskittyy vain pysymään matalana ja ampumaan.

Konekivääri kuumenee ja sylkee hylsyjä, ja kauempana pellolla venäläisiä huutaa ja kuolee. Lehto ei ajattele mitään. Hän ei tunne sääliä, ei pelkoa, ei edes vihaa. Hän ajattelee vain konekiväärin metallia käsissään ja tuulta, joka liikuttaa pellon kasveja ja kaatuvien venäläisten hiuksia ja takinhelmoja. Luoteja ja niiden mukana lentävää kuolemaa, joille tuuli ei mahda mitään.

Kukaan ei näytä enää liikkuvan pellolla, ja Kariluoto pysäyttää ammunnan. Hän tekee sen innokkuuttaan liian aikaisin, ja pian he kokevat seuraukset.

Voitonriemu, typeryys, idealistisuus ja kokemattomuus ovat piirteitä, joista yksikin voi olla kuolemaksi, mutta Kariluoto on onnistuneesti kerännyt itselleen koko sarjan. Viimeisen eloonjääneen venäläissotilaan luoti ei kuitenkaan tullessaan satu häneen, vaan toiseen hölmöön, pystyyn nousseeseen solttupoikaan. Se kaatuu, ja Lehdon katse kiinnittyy sen viereen vielä pystyyn jääneeseen Riitaojaan.

Sitten Lehto ei ajattelekaan enää mitään muuta kuin sitä. Hän ehtii vilkaista sitä vain nopeasti ennen kuin tarttuu taas konekivääriin, mutta sen ilme jää mieleen. Sen kasvoilta paistoi ensin viaton säikähdys ja sitten kauhu, ja Lehto tajuaa taas kerran, kuinka täysin väärä paikka tämä on Riitaojalle.

Lehto jatkaa ampumista kunnes pellolla ei varmasti liiku enää kukaan. Hän pistää lisää lyijyä moneen ruumiiseenkin, vähän liikaakin. Hän ei voi sille mitään, sillä tällä kertaa hän on raivoissaan.

Ampuminen loppuu kun venäläiset ovat varmasti kaikki kuolleita, mutta kukaan ei enää juhli.

He saavat leiriytyä, saavat ruokaa sekä kehuja ylempää, mutta kukaan ei iloitse.

Miehiä kaatuu täällä koko ajan, ei siinä ole enää mitään uutta heistä kenellekään, mutta tässä oli jotakin pysäyttävää. Siinä nopeasti leimahtaneessa villissä ilossa ja voitonriemussa. Sitä seuranneessa laukauksessa, ja siinä, kuinka he luottivat Kariluodon arviointikykyyn ja siinä, kuinka se petti heidät.

Lehtoon hiljaa mielessään vänrikille raivoissaan. Ei juurikaan kuolleen sotamiehen takia, vaan Riitaojan. Kerrankin Lehto ei ole vihainen Riitaojalle itselleen, vaan jollain tavalla sen puolesta. Vaikka se nousikin liian aikaisin ja oli aivan liian lähellä kuolla, Lehdon viha kohdistuu Kariluotoon.

Siinä ei pitäisi olla mitään erityistä, että Riitaoja oli vähällä kuolla, sillä kaikkihan täällä ovat, jatkuvasti. Riitaojaa ovat tähän asti suojelleet sen pelko, moukan tuuri sekä Lehto. Nyt hän vain tajuaa sen kunnolla, että hän ei kuitenkaan pysty kaikkeen, eikä tuuria voi riittää loputtomiin.

Ajatus pistää Lehdon mielen hirveään myllerrykseen. Riitaojasta on harmia ja vaivaa ja oikeastaan Lehdon pitäisi toivoakin pääsevänsä siitä eroon. Ei hän kuitenkaan toivo.

Riitaoja säikkyy häntä, hänen raivoaan, mutta se tuntuu kuitenkin kokevan hänet jotenkin turvalliseksi. Se hakeutuu usein hänen lähelleen, marsilla ja syödessä ja muutenkin seurassa, mutta myös kun he ovat kaksin. Niinä hetkinä he eivät juuri puhu, mutta muutaman kerran he ovat kuitenkin vaihtaneet sanoja jostakin turhasta melkein kuin normaalit ihmiset.

Alokasaikoina heillä oli tapana silloin tällöin hiipiä kauemmas toisista, paloaukeaa ympäröivään metsään. Siellä he joskus koskettivat toisiaan, nopeasti, persoonattomasti, ehkä hiukan epätoivoisesti, vain koska toinen oli olemassa ja he tiesivät toisistaan tämän puolen. Riitaoja oli jo silloin säikky ja herkkä, ja Lehto teeskenteli, ettei sellainen vetänyt häntä puoleensa.

Rintamalla se on jäänyt pois, mutta edelleen Riitaoja tulee usein Lehdon viereen nukkumaan, ja unissaan kierähtää aivan kiinni hänen kylkeensä, lämpöä etsimään. Muutaman kerran Riitaoja on myös hipaissut Lehdon kättä ottaessaan tarjottua ruokaa, ja hymyillyt ujosti. Muutaman kerran Riitaojan murtuessa itkemään Lehto ei ole pystynyt kätkeytymään raivon ja vihan taakse, vaan on kömpelösti yrittänyt lohduttaa sitä. On laskenut käden olalle ja ollut siinä, antanut Riitaojan nyyhkyttää, kunnes sen kyyneleet ovat kuivuneet.

Riitaoja itkee aivan liikaa aikuiseksi mieheksi, ja Lehto on tottunut siihen liiaksi. Hän ajattelee sitä liikaa, ajattelee siitä liikoja, sillä kaikkien edessähän Riitaoja itkee, ei vain Lehdon. Se antaa kenen tahansa halata ja lohduttaa.

Lehdolle merkitsee kuitenkin jotain, että hän on ainut, jolta Riitaoja aktiivisesti etsii turvaa, ainut jonka luokse se tulee vartavasten. Jos hän… ajattelee siitä sellaisia juttuja, joita ei koskaan voisi sanoa ääneen, niin se on hänen oma asiansa eikä kenenkään toisen todellakaan tarvitse tietää.

Yllättävän väijytyksen jälkeen Lehto olettaa, että Riitaoja itkisi taas, koska ainahan se parkuu, traumatisoivien kokemusten jälkeen etenkin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan itke.

Se kävelee mekaanisesti leiriin, ja kun nuotio saadaan kasaan, se jää hiljaisena sen ääreen istumaan. Menee aivan lähelle tulta, vaikkei tällainen loppukesän ilta ole kylmä. Se katsoo liekkeihin ilmeettömänä, ja sen asento näyttää oudolla tavalla jäykän kulmikkaalta ja epämukavalta.

Ehkä se miettii, kuinka läheltä piti, että se itse olisi kuollut. Ehkä se miettii sitä, että itsekin ampui, vaikkei Lehto tiedäkään osuiko se keneenkään tai yrittikö edes. Ehkä se on sellaisessa shokissa, niin kuin jotkut ovat loukaantumisen jälkeen, sillä tavalla järkyttynyt, ettei mieti oikein mitään.

Lehto seuraa vähän matkan päästä, kun Riitaoja syö illan ruoka-annoksensa. Se on vain laihaa keittoa, mutta Riitaoja ei saa annostaan loppuun. Vieressä Hietanen huomaa tämän ja kysyy, onko Riitaojalla kaikki hyvin. Riitaoja nyökkää sanomatta mitään, ja ojentaa pakkinsa Hietaselle, joka kohauttaa hartiaansa ja syö keiton loppuun.

Riitaoja nousee, varmaankin mennäkseen jonnekin hiukan kauemmas ihmisjoukosta, ja Lehto tekee päätöksensä. Hän nappaa manttelinsa mukaan käsivarrelleen, ja seuraa Riitaojaa.

“Tule vähän tänne”, hän sanoo matalalla äänellä saadessaan sen kiinni. Hän laskee kätensä Riitaojan käsivarrelle ja ohjaa sen kauemmas, metsän suojiin.

Riitaoja ei sano mitään, seuraa vain häntä kiltisti, tahdottomana ja velttona kuin nukketeatterin nukke, jota lehto vetää mukanaan yhdestä narusta. Tämä ei kuitenkaan ole sen normaalia hiljaisentyytyväistä nöyryyttä tai pelokasta matelua, vaan Riitaoja todella näyttää aivan ilmeettömältä. Se häiritsee Lehtoa jotenkin, tuntuu huolestuttavalta. Normaalitilassa Riitaoja on liiankin tunteellinen, mutta nyt tuntuu kuin se olisi lukinnut itsensä kuoren sisään.

Lehto johdattaa sen syvemmälle metsään, niin kauas, ettei leiripaikalta kukaan kovin helposti eksy kuulo- tai näköetäisyydelle heistä. Hän kääntyy lopulta, ja painaa Riitaojan paksun petäjän runkoa vasten. Ei niin että satuttaisi, mutta kuitenkin niin kovaa, että Riitaojan täytyisi tosissaan yrittää, jotta pääsisi pois.

Se ei yritä, niin kuin Lehto arvelikin. Riitaoja vain katsoo häneen.

Läheltä se ei olekaan aivan ilmeetön. Sen kasvot ovat jähmettyneet, mutta Lehto näkee nyt avuttoman hätäännyksen sen silmissä.

Lehto huokaa syvään. Hän on nähnyt tällaista ennenkin. Joku saattaa mennä tällaiseen pitkittyneeseen säikähdyksen tilaan jos järkyttyy oikein jostain, jos ystävä kaatuu tai jos loukkaantuu pahasti. Niin kävi hänelle itselleenkin muutaman kerran lapsena, niissä perheissä, jotka kohtelivat huutolaislapsia kaikkein huonoimmin. Silloin hän pakeni aina jonnekin yksityiseen paikkaan ja tokeni hiljalleen omin avuin, mutta Riitaojasta ei taida olla sellaiseen. Se näyttää juuttuneen tähän hiljaiseen paniikkiin, eikä varmaan tiedä yhtään, miten helpottaa oloaan. Sen hengitys kulkee epätasaisesti, ja se näyttää sairaalloisen kalpealta.

Lehto ottaa Riitaojan kasvot käsiensä väliin. Hän nousee puolittain varpailleen päästäkseen lähemmäs, ja katsoo Riitaojaa silmiin.

“Sä oot ihan sekaisin nyt, kyllä mä sen tajuan, mut sun tarvitsee puhua siitä.”

Yleensä Riitaojan höpötys ärsyttää Lehtoa, mutta nyt hän olisi valmis kuulemaan sitäkin, kunhan vain tämä outo hiljaisuus loppuisi.

Riitaoja sulkee silmänsä ja huokaisee värähtäen. Se kääntää päätään hiukan ja hieroo poskeaan Lehdon kämmeneen kuin surullinen, lohtua kaipaava kissanpoika. Sen toinen käsi nousee puristamaan heikosti Lehdon takin kangasta.

“Mitä sinun päässäs liikkuu?” Lehto mutisee ja silittää Riitaojan poskia peukaloillaan. Riitaoja nielaisee kuuluvasti.

“Minä-” Riitaoja aloittaa, mutta sanat takertuvat sen kurkkuun. Se hengähtää kuin ei saisi kunnolla happea.

Lehdon vasen käsi liukuu poskelta sen kaulalle ja hän tuntee pulssin takovan ihon alla raivokkaasti, kuin rankan liikunnan jälkeen.

“Mm”, hän hymähtää, ja Riitaoja yrittää vielä.

“Ei- ei olis pitänyt ampua- ja sitten oli niin lähellä- enkä tiiä miksi Tuomaalaan osui eikä minuun. Äitikin sanoi että, että tappaminen on synti ja synneistä rangaistaan.” Nyt se höpöttää, mutta ei tavalliseen hermostuneeseen tapaansa vaan jotenkin vaikeasti ja nopeina ryöpsähdyksinä, kuin se yrittäisi sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan joku haraisi vastaan, yrittäisi hiljentää sanat. Sen ääni on ohut ja korkea, ja katse paniikinsekainen.

Äskeinen tunteettomuus on jo poissa ja Riitaoja tärisee Lehdon otteessa, mutta se ei vieläkään itke. Sen silmät ovat täysin kuivat.

Kumpikaan heistä ei tuntenut sitä Tuomaalaa mitenkään hyvin, mutta Lehto muistaa nähneensä sen joskus juttelevan Riitaojalle. Sen kuolema järkytti näköjään Riitaojaa pahasti, etenkin kun se kaatui siitä aivan vierestä. Enemmän sitä taitaa kuitenkin ahdistaa se, että tänään se itsekin ampui.

Totta puhuen Lehtoa ihmetytti alun perin se, että Riitaoja yleensäkään pystyi ampumaan. Taistelutilanteissa se pystyy hyvä kun patruunoita ojentamaan, ei aina sitäkään. Selkään ampuminen oli sitten näköjään helpompaa, vaikka se sitä nyt jälkeenpäin kauhisteleekin.

Pitäisi saada se kuitenkin kohtaamaan asia. Vaikka itkemään sitä, kun kerran se tuntuu olevan Riitaojalle ominainen keino purkaa pahaa oloa.

Lehto yrittää olla miettimättä, minkä muun takia hän haluaa Riitaojaa itkettää.

Hän ravistelee manttelinsa suoraksi ja vetää Riitaojan irti puusta, jotta pystyy laskemaan takin sen harteille. On vielä kesä, joten tuskin sillä kovin kylmä on. Lehto kuitenkin muistaa, että lämpö ja painava kangas voivat auttaa tällaisessa tilanteessa.

Riitaoja sulkee taas silmänsä, kun Lehto silittää sen olkavarsia, yrittää hieroa niihin lämpöä. Riitaoja astuu pienen askeleen eteenpäin ja nojaa otsansa Lehdon omaan.

“Voisitko... Ihan vähän aikaa voan...”

Se ei saa lausetta loppuun, mutta Lehto tajuaa kyllä. Riitaoja haluaa hänen pitelevän sitä, koska sille tulee sellaisesta turvallinen olo. Se on vierasta, niin hellä kosketus, mutta kyllä Lehto tämän kerran voi. Lohduttajaksi tai miksikään pehmeäksi hoivaajaksi hänestä ei ole, mutta hänellä on useampikin ajatus siitä, mikä tässä voisi auttaa.

“Istutaan”, Lehto ilmoittaa. Hän käy itse istumaan kuivalle neulaspeitteelle ja nojaa puun runkoon. Sitten hän vetää Riitaojankin alas.

Riitaoja ynähtää hämmentyneenä ja kompuroi vähän Lehdon istuttaessa sen syliinsä. Mantteli melkein putoaa sen hartioilta, mutta Lehto saa sen kiinni ja asettelee sen takaisin paikoilleen. Riitaoja hakee hetken hyvää asentoa, mutta asettuu pian. Se istuu niin, että sen paino jakautuu suunnilleen tasaisesti, eikä se litistä Lehtoa alleen, vaikka onkin isompi ja varmasti vähän painavampikin.

“Minä laitan sut nyt puhumaan tästä”, Lehto sanoo, ja laskee kätensä Riitaojan lanteille manttelin alla, puoliksi antaakseen sille turvaa ja puoliksi pitääkseen sen paikoillaan niin, ettei se lähde pakoon kun pitäisi puhua.

Riitaoja painaa katseensa alas, jonnekin Lehdon leuan tienoille. Lehto tuhahtaa ja nostaa toisen kätensä, hautaa sormensa Riitaojan hiuksiin. Hän kääntää sen päätä niin, että katseet kohtaavat taas.

“Kerro”, Lehto käskee. Hän pitää ilmeensä karskin vaativana ja katseensa vakaana, ja Riitaoja taipuu.

“Minä ammuin- yhtä niistä”, se kuiskaa, ja nyt sen silmät kiiltelevät jo kosteina, vaikkei se vielä kunnolla itkekään.

“Mitä sille kävi? Sinun luotiinko se kuoli vai jonkun muun?”

Riitaoja vinkaisee, ja Lehto puristaa hiuksia nyrkkiinsä tiukemmin.

“Minun”, Riitaoja nyyhkäisee. Ensimmäinen suuri kyynel putoaa ja tekee nopean vanan sen poskelta kaulalle. “Kun osuin päähän. Ja muitakin ammuin mutten tainnut osua, mutta sen yhden minä...”

Riitaoja ei pysty sanomaan sitä kunnolla, mutta Lehto pystyy.

“Sinä tapoit ihmisen”, hän toteaa rauhallisesti, ja Riitaoja nyyhkäisee uudestaan.

“Sinä vedit liipasimesta ja katsoit kun luoti osui ihmiseen ja se kuoli. Miltä se tuntui?”

Kyyneliä tulee lisää. “En... en minä tiiä... “

“Kyllä tiedät.”

“Ju- juuri siinä hetkessä”, Riitaoja sanoo ääni väristen, “ei se tuntunu miltään. Hän kuoli enkä minä tuntenu mitään.”

Lehto silittää kyynelistä märkää poskea. Riitaoja näyttää kauniilta näinkin. Tai ehkä etenkin näin, mutta sitä ei voi ajatella vielä.

“Entä nyt?” Lehto kysyy, ja Riitaoja itkee kovemmin.

“Nyt tuntuu ihan hirveeltä”, se sanoo. “Ei minul ollu oikeutta. Olis ollu oikein jos olisin ite- eikä Tuomaala.“

“Ei meistä kellään ole oikeutta���, Lehto kuiskaa. “Ja kaikilla on.”

Riitaoja katsoo häntä hämmentyneenä ja tuskaisena.

“Onhan meillä ihmisten tappamiselle Marskin siunaus”, Lehto jatkaa synkästi hymyillen. “Sotatila kun on, niin sitten tapetaan ja kuollaan kaiken arvokkaan puolesta. Kirkon ja isänmaan.”

Riitaoja kuulee vihaisen ironian ja pudistaa päätään, mutta Lehto ei anna sen keskeyttää.

“Ei meistä kukaan lähde täältä terveenä. Osa lähtee arkuissa, ja loput enemmän tai vähemmän päästään sekasin. Mut sinä vaan oot sellanen, että sun tarvii surra sitä jo nyt.”

Riitaoja on edelleen, kaikesta huolimatta, heistä puhtain. Ehkä sen suhtautuminen on kaikessa heikkoudessaan heistä kaikista inhimillisin.

Riitaoja nyyhkäisee, yrittää hymyä muttei oikein taivu siihen.

Kyynelet valuvat edelleen. Riitaoja on itkiessään kaunis; niin viaton ja avoin ja rehellinen. Se samaan aikaan kammottaa Lehtoa ja vetää häntä puoleensa. Itsestään hän on tappanut sellaiset ominaisuudet jo kauan sitten, ja niiden kohtaaminen toisessa ihmisessä tuntuu vieraalta.

“Minä haluisin olla sillä tavalla vahva”, Riitaoja tunnustaa hiljaa. “Etten tuntisi ja pelkäisi koko ajan niin paljon.”

Lehto ymmärtää kyllä. Hänkin haluaisi olla tuntematta.

Riitaojan silmät ovat punaiset ja kasvot märät kyynelistä. Se on purrut alahuulensakin punaiseksi. Hartiat ovat lysyssä ja kädet tarraavat väsyneesti Lehdon paitaan. Se näyttää uupuneelta ja pehmeältä ja surulliselta, ja Lehto nimenomaan tuntee aivan liikaa. Riitaoja on juuri nyt hädässään niin pirun viehättävä, ettei Lehto voi vastustaa sitä.

Hän nostaa Riitaojan leukaa ja nojautuu suutelemaan sitä niin hellästi kuin osaa.

Riitaoja on hetken häkeltyneenä aivan paikoillaan. Sen huuletkin ovat kyynelistä suolaiset.

“Älä, minä näytän ihan hirveältä”, Riitaoja kuiskaa Lehdon huulille.

“Etkä näytä.”

Riitaoja näyttää täydelliseltä juuri näin. Lehto varastaa toisen suudelman.

“Älä…” Riitaoja kuiskaa uudelleen. “En minä jaksa…”

“Ei sun tarvitse tehdä mitään. Anna mä vaan kosken sua.”

“Miksi nyt?” Riitaoja ihmettelee.

“Tämä saa mut sellaiselle tuulelle”, Lehto sanoo ja pyyhkii Riitaojan kyyneliä, hieroo niiden kosteutta sen posken pehmeään, punastuneeseen ihoon. “Vähän liiankin.”

“Se kun minä itken?” Riitaoja kysyy häkeltyneenä, ehkä vähän peloissaankin.

“Se, että oot niin avoin ja tunnet niin paljon”, Lehto selittää ja antaa kätensä liukua Riitaojan vartalolla, silittää kylkeä.

“Vähän sekin, että oot tuollainen raukka.”

“Hei”, Riitaoja niiskahtaa, mutta sen huulet taipuvat pieneen hymyyn. Lehto nojautuu suutelemaan sitä, syvemmin tällä kertaa. Riitaoja vastaa suudelmaan arasti, ja Lehto ottaa sen lupana mennä pidemmälle. Hän vetää Riitaojan omistavasti lähemmäs itseään ja antaa kielensä kohdata Riitaojan oman. Riitaoja vaikertaa häntä vasten ja kietoo väsyneen käsivarren hänen ympärilleen.

“Anna mun”, Lehto mutisee suudelmien välissä.

“Jos oot hellä”, Riitaoja asettaa ehtonsa ujosti, hiljaa kuiskaten. Sen silmissä kiiltelee yhä kyyneliä.

“Olen olen”, Lehto lupaa.

Sormet hiipivät Riitaojan reittä pitkin, seuraavat karhean kankaan saumaa haaroihin ja sivelevät, tunnustelevat. Riitaoja on hämmentynyt ja siihen sattuu, mutta Lehto tuntee sen olevan myös kiinnostunut kosketuksesta. Riitaojan poskien puna syvenee ja se vetää värisevän henkäyksen Lehdon silittäessä sitä kankaan läpi.

Lehto avaa Riitaojan housujen napit ja hymähtää, kun Riitaoja painaa kiusaantuneena katseensa alas. Lehto vetää Riitaojan kalun ulos housuista ja sivelee sitä ensin aivan kevyesti, kiusaten. Riitaoja äännähtää kärsimättömästi, ja pian Lehto tarttuu kunnolla kiinni ja hyväilee sen täyteen kovuuteen. Kiihotus saa sen kostumaan päästä ja se helpottaa Lehdon käden liikettä.

Iho on pehmeää ja Riitaoja tuntuu hyvältä hänen kädessään ja sylissään. Se värisee ja katsoo punastellen poispäin Lehdosta, ja kyynelet kiiltelevät poskilla. Lehto suutelee sen poskea hellästi, avoimin huulin. Hän nauttii liikaa suolan mausta ja Riitaojan pienestä, tyytyväisestä huokauksesta.

Riitaojan ote Lehdon paidasta tiukentuu hiljalleen, ja Lehdon nopeuttaessa kätensä liikettä se vaikertaa hiljaa ja sulkee silmänsä. Lehto varastaa jälleen pienen suudelman.

“Kaikki on kunnossa”, hän kuiskaa vasten Riitaojan huulia. “Sä oot turvassa nyt.”

Se on tyhjä lupaus, ja he kummatkin tietävät sen. Samaa helvetti tulee jatkumaan huomenna ja ylihuomenna ja jokaisena päivänä sen jälkeen, kunnes sota loppuu tai kunnes he kuolevat. Riitaoja nyyhkäisee ja takertuu Lehtoon tiukemmin.

Uusia kyyneliä purskahtaa sen poskille ja sen alahuuli värisee, vaikka kosketus selvästi tuntuu siitä hyvältä päätelleen sen lantion nykivästä liikkeestä kun se keinuu Lehdon käden liikettä vastaan. Lehdon on aivan pakko suudella sitä. Riitaoja vastaa suudelmaan ja pitää Lehdosta kiinni.

Lehdon oma erektio on tukalasti puristuksissa housujen sisällä, ja Riitaojan itku saa hänet vain kovemmaksi ja kiihtyneemmäksi. Tekee mieli sanoa jotakin kamalaa saadakseen sen itkemään kovemmin, mutta Lehto ei halua säikyttää sitä pois. Ja se on muutenkin kärsinyt yhdelle päivälle jo ihan tarpeeksi. Lehto pitää sen haavoittuvaisuudesta ja sen ahdinko saa hänet sairaalla tavalla käymään kuumana, mutta ei hän oikeasti halua rikkoa Riitaojaa enempää kuin se on jo rikkoutunut.

“Miten sinä-” Riitaoja yrittää kysyä, mutta ei saa sitä sanotuksi. Sen sijaan se liu’uttaa kättään ujosti alaspäin Lehdon rinnalla, kohti hänen housujensa kaulusta. Sen sormet pysähtyvät siihen, ja se vilkaisee Lehtoa hermostuneena.

Lehto tuhahtaa ja päästää hetkeksi irti Riitaojasta avatakseen housunsa. Hän vetää kalunsa esiin ja ottaa heidät kummatkin muitta mutkitta käteensä. Riitaoja vaikertaa suloisesti, ja Lehdon suupieli kohoaa pieneen virneeseen. Hän peittää sen suutelemalla Riitaojan poskea uudelleen. Huulet liukuvat märällä iholla. Riitaoja on hengästyttävän täydellinen siinä hänen sylissään.

“Sulla ei ole aavistustakaan miltä sä näytät just nyt”, Lehto kuiskaa karhealla äänellä. “Tekis mieleni vaan... ottaa sut ja panna sut itkemään kovemmin.”

Riitaoja värähtää, ehkä pelosta ja laajoista pupilleista päätellen ehkä himostakin.

“Älä…“ se kuiskaa särkyneellä äänellä.

“En”, Lehto lupaa. “Ollaan vaan näin.”

Hän nostaa toisen kätensä hyväilemään Riitaojan poskea. “Mut ehkä joskus, jos annat mun. Haluan saada sut itkemään sitä, miten hyvältä susta tuntuu.”

Riitaoja naurahtaa itkuisesti.

“Sitähän minä nytkin”, se kuiskaa häpeillen. “Oli paha olo, mutta nyt…“

Lehto suutelee sitä kevyesti. “Ihan vapaasti. Voit päästää irti, mä pidän susta kiinni, mä lupaan.”

Hän ei ole koskaan sanonut Riitaojalle mitään niin hellää. Ei varmaan pitkään aikaan kukaan muukaan. Ei täällä kukaan sano sellaista.

Sen kuuleminen avaa aivan uuden padon. Riitaojan pienet nyyhkäykset sulaavat oikeaan, hartioita ravistelevaan itkuun. Riitaoja hengittää kivuliaasti, tarrautuu Lehtoon ja antaa kyynelten valua.

Jos Lehto olisi normaali, jokin vaisto kai käskisi huolehtimaan Riitaojasta, ehkä korkeintaan viattomasti halaamaan, mutta hän ei ole. Hän suutelee Riitaojaa kunnes hänen omatkin poskensa ovat sen kyynelistä märät, kunnes Riitaoja vastaa itkusta huolimatta suudelmaan intohimoisesti.

Lehdon käden tahti kiihtyy heidän ympärillään. Riitaojaa ei tunnu häiritsevän, että Lehto on kivikova ja kiihottuu tästä niin paljon, että käsi lipsuu ja puristaa ehkä liiankin kovaa. Aivan normaali ei Riitaojakaan voi olla, sillä se ei katso häntä kuin sekopäätä, ei paheksu tai pelkää. Se ei pakene hänen luotaan, vaan antautuu hänelle täysin, antaa hänen suudella kyynelet iholtaan. Lehto koskee sitä kiitokseksi niin hyvin kuin vain suinkin osaa, ja Riitaoja voihkii hiljaa ja työntyy hänen otteeseensa aivan yhtä innokkaasti kuin Lehto itse.

Lehto näykkää kokeeksi Riitaojan alahuulta hellän suudelman päätteeksi, ja se saa sen inahtamaan kauniisti ja sen lantion rytmin rikkoutumaan. Riitaoja huohottaa ja alkaa selvästi olla lähellä rajaa. Lehto vaihtaa otteensa hetkeksi vain sen kalun ympärille, puristaa vähän liian kovaa ja kiusaa terskan alapintaa peukalollaan hieroen. Hän vetää Riitaojan syvään suudelmaan ja tarttuu sitä toisella kädellään niskasta, omistavasti ja lujasti, ja Riitaoja nyyhkäisee suudelmaan. Ääni on sydäntäraastava ja niin helvetin hyvä, että Lehto pelottaa itseään.

Hän kiihdyttää tahtiaan, ja puolen tusinan rajun vedon jälkeen Riitaoja tulee hänen käteensä särkyneesti parahtaen.

Lehto ei riko kyyneltenmakuista suudelmaa, vaan tarttuu uudelleen omaan kaluunsa ja liikuttaa kättään sen varrella nopeasti, epätoivoisesti. Riitaoja haparoi otteen ensin hänen ranteestaan, ja liittää sitten oman kätensä Lehdon käden seuraksi. Sormet limittyvät ja Riitaoja muuttaa rytmiä hiukan. Tuntuu häpeällisen hyvältä vain olla ja antaa sen kokeilla muutamaa erilaista tapaa koskea Lehtoon kunnes se löytää rytmin, joka tuntuu luontevalta ja helvetin hyvältä.

Riitaoja on hiukan kömpelö ja kokematon, mutta Lehto on niin reunalla, että se ei haittaa ollenkaan. Muutama veto riittää lopulta saamaan hänet tulemaan. Hänen lihaksensa jännittyvät orgasmin korventaessa tiensä hänen lävitseen, ja hän äännähtää tukahtuneesti vasten Riitaojan huulia.

Riitaoja painaa heidän otsansa yhteen, nyhjäisee Lehdon nenää omallaan. He ovat hetken siinä paikoillaan, toisiinsa nojaten ja raskaasti hengittäen. Lehto avaa lopulta silmänsä ja kohtaa Riitaojan hämmentyneen mutta raukean hymyn.

Lehto antaa sille pienen suukon ja pörröttää hellästi sen hiuksia. Riitaoja näyttää kaikin puolin itkettyneeltä ja väsähtäneeltä, eikä Lehto oikeastaan koskaan haluaisi päästää sitä pois sylistään. Hän vetää hihansa käsien peitoksi ja kuivaa hellästi kyyneliä Riitaojan kasvoilta ja kaulalta, pyyhkii sen vuotavaa nenää.

“Ootko kunnossa?” hän mutisee, ja Riitaoja hymisee myöntävästi.

“Kiitos”, se kuiskaa.

“Mun tässä pitäisi kiittää”, Lehto sanoo. Hän ei yhtään haluaisi puhua tästä, sillä hän ei oikein osaa selittää tätä itkujuttua itselleenkään, mutta pakko kai se on.

“Ootko sinä… “ Riitaoja hakee sanoja, varmaan vielä hämmentyneempänä kuin Lehto itse. “Aina?”

“En”, Lehto tuhahtaa. Jos kaikenlainen vetistely saisi hänet kiimaiseksi, hänellähän seisoisi täällä aamusta iltaan.

“Ei se ole kuin sinä vaan”, hän tunnustaa, “Etkä sinäkään koko ajan. En minä siksi.”

Ei hän siksi Riitaojaa kurmuuta ja kiusaa, että saisi sen itkemään. Ei hän sitä tahallaan satuta, vain koska saa siitä itse tyydytystä. Hän ei vain oikein osaa muita tapoja saada se ryhdistäytymään ja jaksamaan jatkaa eteenpäin, ja siksi hän sille aina huutaa. Kyllä hän aina joskus unohtuu katsomaan sen itkuun vääntyviä kasvoja, sen suuria surullisia silmiä, ja tuntee kaikenlaisia asioita, joita ei osaa kuvailla. Ärtymystä ja suojelunhalua ja niin, himoakin.

Hän ei kuitenkaan halua ajatella olevansa ihan niin sekaisin, kuin tästä kaikesta voisi kuvitella. Riitaoja on hänelle muutakin kuin sen haavoittuvuus, muutakin kuin pelkoa ja kyyneliä. Hänestä tuntuu, että hän olisi ennen pitkää päätynyt tähän ilman tätä itkujuttuakin.

“Mm”, Riitaoja äännähtää mietteliäänä. “Minul on vähän parempi olo nyt.”

“Hyvä”, Lehto murahtaa. Se on helpottavaa kuulla. Hän arvelikin, että tunteiden purkaminen oikein kunnolla saattaisi auttaa Riitaojaa. Eikä tuleminenkaan koskaan ole pahitteeksi.

“Miltä susta tuntuu”, hän kysyy vielä. “Tällainen ei oo kuitenkaan ihan normaalia.”

“Ei”, Riitaoja naurahtaa. “En oikein tiiä. Väsyttää. Tuntuu ihan hyvältä. Kiitos että laitoit puhumaan ja… kiitos.”

Sen ääni haipuu pieneksi ja nolostuneeksi, ja Lehto kohottaa sen leukaa, katsoo sitä silmiin. Ne ovat itkemisestä rasittuneet ja punaiset, ja silmäripset tarttuvat märkinä toisiinsa.

Se on niin herkkä, niin kovin pehmeä. Lehto ei ymmärrä, miksi hänen annetaan edes koskea jotakuta niin haurasta ja hyvää. Hän on melko sinut oman kamaluutensa kanssa, mutta se ei tarkoita, että muiden pitäisi olla.

“Tän ei tarvitse tarkottaa mitään”, Lehto lupaa. Hän ei halua Riitaojan kuvittelevan, että kun se kerran antoi hänen tehdä sille tällaista, sen täytyy myöhemminkin.

Riitaojan huulet taipuvat pieneen hölmöön hymyyn.

“Mitä jos minä haluan?” se kysyy hiljaisella äänellä ja hypistelee Lehdon hihan kangasta sormissaan.

Lehto tuhahtaa epäuskoisesti. “Se on sitten eri asia.”

Riitaoja kallistaa päätään, katsoo Lehtoa liian avoimesti ja luottavaisesti. Jos se olisi ollenkaan fiksu tai omaisi itsesuojeluvaiston, se pysyisi kaukana Lehdosta.

Tähän se kuitenkin jää.

Se saa siitä palkakseen hellän suukon, joka venyy pitkäksi, hitaaksi suudelmaksi. Riitaoja maistuu vieläkin suolalta, ja Lehto unohtuu pitkäksi aikaa kartoittamaan sen poskea ja kaulaa huulillaan.

Ilta alkaa pikkuhiljaa hämärtää metsässä heidän ympärillään, ja Riitaoja peittää kädellään ison haukotuksen. Se pitäisi saada nukkumaan. Heidän pitäisi löytää tiensä takaisin leiriin ja keksiä jonkinlainen tekosyy pitkälle poissaololleen ja Riitaojan ulkomuodolle, mutta kumpikaan ei vielä jaksa liikkua. Lehto kietoo manttelia paremmin Riitaojan ympärille ja napittaa vihdoin heidän kummankin housut.

Riitaoja nojaa Lehtoon ja sulkee silmänsä. Pitkän aikaa Lehto vain istuu paikoillaan, kuuntelee sen rauhoittunutta hengitystä ja pitelee sitä lähellään.

[turinametsa]

Hietala - ficcikollaasi

Eräs aivan ihana fandomveljeni pyysi myöhään viime yönä mua postaamaan yhden mun iltasatuficeistä tänne kaiken kansan luettavaksi, joten ajattelin, että voisin samaan syssyyn heittää pari muutakin Hietala-iltasatua tänne. 

Iltasadut ovat yhtä lukuunottamatta nimettömiä eivätkä ne ole tässä missään aikajärjestyksessä. Tekstipätkien laaduissa voi olla selviä eroavaisuuksia, sillä olen kirjoittanut osan niistä melko väsyneenä. Missään iltasadussa ei ole erikseen mitään TW:itä, mutta lukaiskaa kuitenkin pätkän alussa oleva cursivoitu maininta! 

(Pätkissä ei ole suoranaista mainintaa seksistä taikka väkivallasta, mutta viittauksia sellaiseen löytyy useimmista niistä.)

No mutta, nauttikaahan!

----

1. 

(Canon era, hienoinen maininta Hietasen haavoittumisesta.) 

Huumaava pimeys pyöri heidän ympärillään. Vaikka jostain kauempaa kantautui laukauksia, ei kumpikaan kiinnittänyt niihin huomiota. He olivat omassa pienessä kuplassaan. Edes heidän vieressään olevia lääkintämiehiä ei ollut olemassa sillä hetkellä.

Villen silmien edessä vilahti ne sadat muistot toisesta. Kaikki hymyt ja salassa vaihdetut katseet, jotka saivat molemmat punastelemaan ja arkailemaan. Samaan aikaan he olivat vain parhaat ystävykset, toverit, jotka olivat valmiina uhraamaan itsensä toistensa puolesta. Onneksi sellaista tilannetta ei kuitenkaan päässyt syntymään, sillä kumpainenkin olisi vaipunut ilman toista synkkään epätoivoon.

Ville puristi noen ja veren tahrimaa kättä kädessään. Se vastasi otteeseen yhtä tiukasti, jopa tiukemmin. Kuinka Villen tekikään mieli sanoa jotain lohduttavaa, mutta sanat eivät irronneet päästä, jäivät pyörimään.

Eivätkä päässeet ikinä karkaamaan ilmoille.

**

Aurinko laski taivaanrantaan ja Syväri loisteli isänmaan illassa. Käsi oli löytänyt tutun käden ja piti siitä kiinni niin, että se viestitti selvästi, ettei hän koskaan päästäisi irti. 

Ville katseli joen rauhallisen virtauksen mukana ajelehtivaa mustavalkoista koirastelkkää, joka valmistautui aloittamaan soidintanssinsa. Urhonkin katse oli kai kiinnittynyt siihen. Kääntäessään kasvonsa pojan puoleen Ville hymyili. Siinä ne iloiset, onnelliset silmät loistivat elämänilosta, eikä kivusta ollut enää jälkeäkään.

Urho hymyili hieman vinosti. Se oli suloinen ja vekkuli hymy, ja se sai Villenkin hymyilemään rohkeammin.

"Ihana ett sää ole siinä", poika naurahti ja kurottautui sipaisemaan puhtaan valkoisella kädellään Villen poskea.

Kädessä ei ollut tahraakaan jäljellä verestä tai noesta, ei mitään likaa.

Ville veti leikkisän karhunpenikkansa itseään vasten ja hukutti hymynsä poikasen ruskeaan tukkaan mumahtaen jotain myöntävään sävyyn. Urho piteli hänen kättään käsissään ja siveli sitä hentoisesti, hieman kömpelösti, sormiensa päillä. Ville hymyili ja sulki silmänsä autuaana.

Kevään ensimmäinen leskenlehti pyrki esiin joenpenkereen ruohotuppojen keskeltä.

----

2. 

Meillä on hetki aikaa vielä

(Canon era.)

Kesäinen sunnuntai oli lämmin ja valoisa. Lempeä aurinko soi pienelle aukiolle kasaantuneen kolmannen konekiväärijoukkueen miehillä luvan rentoutua siitä huolimatta, että jatkuvasti pommikoneet lentelivät heidän taukopaikkansa ylitse tavoitteenaan Viipuri ja Helsinki. Etulinjasta kuului tykistökeskityksen ääniä kaukaisena ukkosenjylinänä.

Koskela ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän oli siistinyt univormunsa ja Rahikainen oli pujottanut rintataskun napinläveen pienenpienen kukkakimpun. Ei ollut ruusuja tai punaisia nauhankappaleita niissä olosuhteissa. Rahikainen oli myös hommannut uuden ehjän univormun Hietaselle, ehkä hieman laittomin keinoin.

Mutta nyt se oli välttämättömyys.

Kissankellot ja valkokeltaiset päivänkakkarat heilahtelivat kevyessä kesätuulessa siankärsämöiden levittäessä ilmaan niille ominaista, kirpeää tuoksuaan. Läheisen männyn oksalla istui pitkään yksinäinen talitiainen katsellen toimitusta kiinnostuneena, aivan kuin valmiina viemään keräämänsä tiedot vihollisille. Tai omille upseereille.

Koskela oli seisahtunut erään ikivanhan, suuren kannon juurella. Kannosta kasvanut suurensuuri ikihonka lepäsi hieman kauempana sateen pieksämänä valkoisena puukappaleena, joka odotti kaikessa rauhassa maatumistaan. Tuhannet pienet hyönteiset mönkivät puun lahossa rungossa, sen sisä- ja ulkopuolella. Ne eivät tienneet mistään mitään, ne eivät reagoineet kaukaiseen ukkosenjylyyn tai kolmannen joukkueen miesten liikkeisiin.

Rahikainen olisi halunnut pitää seremonian juhlavimman osuuden, lupauksen lunastuksen, mutta Honkajoki oli ennättänyt ensin. Mies oli siistinyt omaa ulkoasuaan ja jopa ajanut tuuhean partansa puolipitkäksi.

Koskela oli ristinyt kevyesti kätensä ja painanut kasvonsa maata päin. Kieltämäti hieman hävetti, mutta päätös oli päätös. Ja heillä ei ollut enää paljon aikaa jäljellä. Kohta heidän vuoronsa levossa loppuisi ja taas he joutuisivat panemaan itsensä kuulan tielle, vaikkei se hyödyttänyt enää paljon mitään. Purolinja lähestyi lähestymistään, ja Karjalankannaksellakin oli vetäydytty jo Vanhalle Mannerheiminlinjalle asti.

Koskelan mietteet keskeytyivät, kun hän kuuli Rahikaisen viheltelevän häämarssia. Hän nosti kasvojaan ja punaistui hetimmiten nähdessään Hietasen, joka oli sonnistautunut puhtaanvalkoiseen, todennäköisesti jotenkin vihollisupseerilta saatuun, univormuun.

Koskela tunsi kalpenevansa Urhon rinnalla tuon pysähdyttyä hänen viereensä.

Harmaa ja valkoinen tasoittivat pehmeästi toisiaan ja värit tuntuivat sekoittuvan keskenään, kun Koskela otti arkana Hietasta kädestä kiinni. Silloin Honkajoki aloitti pehmeällä, tasaisesti sointuvalla äänellään:

"Hyvät seurakuntalaiset, olemme kokoontuneet julistamaan näinä synkkinä aikoina onnen täyttymystä....."

**

Koskela painautui Hietasta vasten. Univormut oli riisuttu ja he olivat käyneet purossa kylpemässä. Hietanen katseli sadepilvistä hämärtyvää taivasta. Ukkosmyrsky lähestyi.

"Mää miäti tätä ny iha kauhia taval", Hietanen naurahti hetken hiljaisuuden päätteeksi. Vain minuutteja sitten tuo oli pälättänyt ummet ja lammet kaikesta, mikä tuota olikaan koskaan ihmetyttänyt.

"Ai mitä?" Koskela urahti hiljaa nuoremman miehen olkaan. Hietanen kiemursi vähän, sillä miehen sänki kutitti ilkeästi. Ei ollut suostunut ajamaan sitä, kurja.

"Ei tää ollu mitenkää virallist. Mut kyl mää sua va ni helvetist rakastan", Hietanen säksätti hymyillen nostaen kätensä Koskelan vaaleisiin, kankeisiin hiuksiin.

"Minulle tämä oli ihan tarpeeksi virallista", Koskela mumahti vaimeasti ja tunki päänsä toisen kaulalle.

"Ja mäkin rakastan sua."

"Kyl mää se tierän....Sust ny näke sokeeki, ett kui onnelline sää ole!"

Hietasen iloinen nauru tarttui Koskelaankin, ja yhdessä he nauroivat auringonlaskuun.

**

Koskela puristi Hietasen kättä hellästi kädessään. Sormukset hankautuivat toisiaan vasten tarkoituksenomaisesti. Se oli kuin heitä yhdistävä riitti. Hetken aikaa he olivat olleet erossa, mutta taas vihdoinkin nähneet. Sulkeneet toisensa kiihkeisiin ja kaipaaviin syleilyihin. Painautuneet vastakkain ja toivoneet, että pääsisivät vihdoinkin olemaan rauhassa.

Koskela katseli pitkään toisen rusehtavia, kyyneltyneitä silmiä ja hymyili sipaistessaan Hietasen silkkisiä hiuksia.

"Älä huoli. Meillä on hetki aikaa vielä."

Kesän viimeinen leskenlehti taittui Hietasen alla.

----

3. 

(Modern AU, Koskelaa hieman masentaa.)

Puut hänen ympärillään huojuivat. Huojuivat kuin kuiskien satujaan ja salaisuuksiaan. Tuuli oli jo kylmentynyt, se tiesi syksyn lähestyvän. Se sai  läheisestä koivusta kevyesti kellertyneen lehden irtoamaan. Se pieni, kellertävä lehti laskeutui Koskelan jalkoihin.

Miehen katse putosi maahan. Se ankea, surullinen pieni lehti sai Koskelan kurtistamaan kulmiaan. Niin. Kohta olisi taas syksy. Hitaasti puiden lehdet irtoaisivat, hitaasti taivas harmaantuisi. Lopulta sataisi. Sateiden jälkeen tulisi hallaa. Ja hallan jälkeen talvi. Mies huokaisi ja siirsi jalkaansa niin, että tennari peitti kuolemaan tuomitun pienen lehden.

Tuntui oudolta. Sydän hädintuskin jaksoi lyödä. Mikähän sitäkin taas vaivasi? Vai johtuiko se mielestä? Kaamosmasennusko vaani jo ovella? Hän tuhahti ja sylkäisi maahan. Kuiva maa imi nesteen heti sisäänsä. Metsä ei ollut aikoihin saanut vettä. Taivas oli pitkään pysynyt selkeänä.

Kuiva oksa rasahti vähän kauempana ja Koskela kääntyi, vain nähdäkseen Hietasen seisahtavan puiden lomaan. Hietanen katsoi häntä kulmat koholla ja silmät loistaen. Sillä hetkellä toisessa oli jotain niin suloista, että Koskelan oli noustava kuin magneetin vetämänä ja siirryttävä Hietasen tykö. Pikasesti mies kietaisi kätensä toisen vyötäisille. Hietanen virnisti vähän leikkisänä.

"Mitäs sää tääl kökötä?"

"Mitäpä minä", Koskela mumahti olkiaan kohauttaen. Hän painoi päänsä kevyen suukon jälkeen Hietasen olkaan. Toisen olemus, toisen lämpö ja se tuttu tuoksu saivat Koskelan hymyilemään hieman. Hymy kuitenkin laajeni nopeasti ja pieni hymykuoppa paljastui. Hietanen oli kietonut kätensä Koskelan ympärille ja huojutteli tuota hieman. Eivät kai he oikeastaan sanoja tarvinneet, eleet tuntuivat riittävän. Hietanen painoi uuden pienen suukon toisen hiusten lomaan ohimolle.  Toinen vastasi eleeseen iloisemmalla hymyllä.

Se teki Hietasenkin onnelliseksi.

"Ville, säähä ole iha hupsu", tuo naurahti huomatessaan Vilhon käden hiuksillaan. Koskela sipaisi niitä mielestään paremmin ja hymyili itseään nuoremmalle miehelle leveästi.

"En minä ole hupsu", Koskela kielsi ja pudisti päätään.

"Oletha sää!" Hietanen naurahti ja kumartui hieman lähemmäs suudellakseen miestään.  Koskela myöntyi tekoon ilomielin.

Sen pienen, kellertävän lehden vierestä kulki muutamia muurahaisia, jotka veivät sen mukanaan, piiloon maailmalta. Ehkä se oli vain pieni valkoinen vale. Ehkä kesä ei ollutkaan vielä ohitse.

----

4. 

Ja Hietala, jota pyydettiin, olkaa hyvä: 

(Canon era, viitteitä sotatapahtumista ja Koskela hieman muistelee talvisotaa epäsuorasti.)

Koskela oli istahtanut pystyyn kuolleen kuusen juurelle. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta kaukaa kuului pahaenteistä jylinää. 

Syväri oli jätetty muutamia päiviä sitten, ja nyt oli hädintuskin aikaa lepoon. Vihollinen oli aloittanut suurhyökkäyksen Kannaksella, ja miehen ajatus kaarsi sitä myöten Rokkaan ja Tassuun. Halusivatkohan nuo nyt olla Kannaksella? Olivathan he toki paljon jo aikaisemmin kokeneet, niillä kahdella oli yksi sotavuosi lisää nuorempiin verrattuna.

Koskela painoi katseensa käsiinsä, kun verkkokalvoille nousi kuva lumisesta maisemasta. Lumi oli halkeillut monesta kohtaan, se oli likaista, nokea, multaa ja kiviä oli kaikkialla. Raju tykistökeskitys oli juuri päättänyt monen pojan lennon. Metsänrajassa näkyi valkoiseksi maalattu tankki, joka oli kaivettu maahan. Sieltä se ampui omia asemia kohti.

Luutnantti ravisteli vähän päätään palatakseen nykyhetkeen.

Niin, Talvisodasta oli jo monta vuotta, ja sai olla. Ei se hänelle mitään merkinnyt, vain kahta raskasta menetystä. Miehen tie oli kulkenut menetyksistä toisiin, ja viimeisimpänä joukosta oli jäänyt Salo.

Liekö vielä hengissä.....

Koskela sulki silmänsä ja veti kätensä rintataskulleen, avasi napin ja etsi hetken taskun pohjalta jotain. Lopulta hän sai käsiinsä rautasormuksen, joka oli vuoltu lentokoneen potkurista. Se sai hänen silmänsä hymyilemään. Kai hänen pitäisi antaa se saajalleen. Mies hymyili kuvitellessaan ystävänsä reaktiota. Varmasti poika riemastuisi, hämmästelisi, kummastelisi. Ehkä jopa suukottaisikin? Mutta pelkkä sormuksen antaminen tuntui tökeröltä. Kai hänen olisi sanottava Hietaselle jotain?

Ajatus iski kuin salama muistin syövereistä.

Eräänä talvisena iltana hän oli ollut vartiossa ja katsellut tähtiä, jotka loistivat juoksuhautojen yllä kuin tuhannet silmät. Ne vartioivat hänen apunaan Syvärin metsää, tarkkailivat ja olivat seurana, vaikkeivat lähestyvistä vihollisista osanneetkaan koskaan varoIttaa. Mutta yksinäiselle niistä oli seuraa. 

Koskela oli silloin vetäytynyt omiin oloihinsa, sillä Hietanen oli päässyt lomille.Aina Hietasen ollessa poissa Koskela oli kaksi kertaa vakavampi. Sen huomasivat muut ja sen huomasi hän itsekin. Hietanen oli koko joukkueelle energiaa ja lämpöä jakava kamiina, mutta kaikista parhaiten poika viihtyi Vilhon vierellä.

Heti ensimmäisinä päivinä sodan alettua kolme vuotta sitten, oli Hietanen tunkenut hänen viereensä telttaan. Se oli saanut Koskelan hieman vaivaantumaan, mutta heidän molempien nukahdettua siihen kylki kyljessä, aamulla Vilhon mieli oli paljon parempi, kuin pitkiin aikoihin.

Urho valaisi hänen sieluaan kuin yksi niistä talvisen pakkastaivaan tähdistä.

Se valo sai Koskelan aina kuvittelemaan kaikenlaista omituista Hietaseen liittyen. Mieleen oli palannut jokin Urhon katse tai hymy tai pään liike, jopa jokin niistä hetkistä, kun joukkue oli ollut saunassa tai jollain puropahaisella peseytymässä.

Ei Koskela ollut koskaan rakkautta tuntenut, hän ei tiennyt, miltä se tuntui, mutta Urho herätti hänessä jotain sellaista, mikä hämmensi pahasti. Sen takia sinä tammikuisena yönä niiden tuttujen tähtien alla Koskela sai ideansa.

Mies puristi sormusta kämmenessään noustessaan kuusen juurelta. Hänen olisi löydettävä Hietanen, vietävä johonkin rauhalliseen paikkaan ja sanottava se. Kysyttävä sitä ja annettava sormus.

**

Koskela asteli väsyneiden miestessä sekaan epätavallisen reippaasti, ja sen vuoksi Rokka nosti heti katseensa tuohon:

"Joko myö männää?"

"Ei vielä", luutnantti vastasi kiireesti ja katseli ympärilleen. "Missäs Hietanen?"

"Jaaha, siul onkii sellast asjaa", Rokka naurahti harvinaisen pehmeästi. Vai kuvitteliko Koskela vain Rokan äänessä jonkinmoisen lempeän ja tietäväisen vivahteen?

"Hää läks juomaa. Ei oo kaukan."

"Kiitos", Koskela nyökkäsi ja lähti kohti paikkaa, jonka oli osoittanut olevan sopiva paikka ottaa käyttövettä.

**

Koskela pysähtyi hengähtämään pajukon katveeseen. Ranta oli autio, loiva hiekkamaa, josta tunki esiin muutamia pieniä kallionkohoumia. Eikä se ollut täysin autio. Rantavedessä uiskenteli telkkä, ja rannalla istui Hietanen ilman minkäänlaista yläosaa. Koskela katseli aikansa Hietasen auringossa paahtunutta selkää, hieman punoittavaa niskaa ja ruskeita hiuksia, jotka olivat niin hassusti pörrössä. Hän tunsi poskiensa punoittavan hieman, kun hän oikaisi kaulustaan nielaisten.

Kyllä hän sen tekisi.

Miksei tekisi?

Hän astui rannalle ja hiekka rasahti saappaiden alla. Hietanen vilkaisi häntä olkansa ylitse, ja heti hämmästynyt ilme muuttui hymyksi.

"Ville! Mitäs sää?"

Koskela ryki ja istahti hänen viereensä. Ei hän edes voinut katsoa toista, se oli liian vaikeaa.

Vilho tunsi Hietasen kummastuneen katseen ihollaan ja punastui sen vuoksi. Hän ei nähnyt Hietasen huvittunutta virnettä, joka kyti pojan kasvoilla tuon nostaessa kätensä esimiehensä olalle.

"Säähä ole iha punane...."

"No no...", Koskela mumahti vaivaantuneesti.

Ei helvetti, eihän pystyisi siihen. Hietasen kosketus poltti kesäpuseron hihan lävitse. Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Kaiken lisäksi Koskela sattui vielä vilkaisemaan Urhon paljasta kehoa ja Urhon iloista ilmettä.

Voi helvetti.

Sormus lähetteli kipunoivia viestejä kämmenestä päähän.

Tee se.

Anna se.

Koskela nielaisi ja laski katseensa hiekkaan. Hietanen tuntui siirtyvän lähemmäs ja painoi pian päänsä hänen olkaansa vasten.

"Kuule....Ville?" Hietanen sanahti hiljaa.

"Puhu vaan", Koskela kehotti vaikeasti.

"Mää va miäti....Ku....Jos ei....Emmää mtä manat halu....Mut mää ku.... Sää ku....Emmää eres tierä, mitä sanossi.... Mää ni kauhiast, tai niinku..... Sun kanssas o ollu ain ni hyvä olla. Tieräthän sää sen....."

Koskela kurtisti kulmiaan ja Hietanen vavahti häntä vasten.

"Mää....Mää iha oikiast....Välitä susta."

Vanhemman miehen oli suljettava hetkeksi silmänsä. Hän nielaisi ja otti Urhoa ranteesta, toi tuon käden lähemmäs ja tiputti sormuksen siihen. Hietanen näytti menevän hämilleen ja nosti kyynelistä kiiltävät silmänsä osoittamaan tiukan, hämmennystä ilmaisevan katseensa Vilhon silmiin.

"Mäkin välitän susta. Yhtä lailla. Ja sen takia mä aattelin....Jos sä haluisit....Eihän me voida virallisesti.....Mutta niin. Ollaanhan me oltu läheisiäkin jo pitkään ja....En mä jaksais ilman sua."

"Etkai sää va....tarkota...?"

"Mä rakastan sua."

Se oli hiljainen kuiskaus, lähestulkoon pelkkä henkäys. Vilho ei olisi koskaan osannut uskoa, että hänen suustaan koskaan pääsisi ilmoille noin vähäpätöinen pihahdus.

Hietanen oli lehahtanut tulipunaiseksi ja tuijotteli toista järkyttyneenä.

Rakastaa? RAKASTAA?

Hän olisi halunnut pyörtyä tai vaihtoehtoisesti juosta pari rinkiä maailman ympäri. Villekö rakasti häntä? Kaikkien Ville Vaiteliaana tuntema mies rakasti häntä? Antoi sormuksenkin.....

Antoi sormuksen?

Urho laski katseensa rautasormukseen ja ähkäisi ihmeissään.

"Tarkotatsää....? Ett sillai?"

"Tarkoitan", Koskela mumahti.

Kyynel vierähti Hietasen poskelle, mitä korosti hienoinen, tumma sänki. Hän kiskaisi Koskelan halaukseensa, ja Koskela kuiskasi vielä heikosti hänen niskaansa:

"Mä haluan naida sut....."

"Kyl se sopii", Urho kähähti liikuttuneena.

Rantakaislikossa kuljeskellut telkkä säikähti kaksikon puhetta, ja lähti lentoon jättäen taakseen vain muutamia pieniä vesipyörteitä.

----

+ Bonus 

(Hietasen näkökulma, canon era. Hietanen pohtii asioita Karjalan korvessa.)

Syvärin kesäinen vehreys oli kadonnut. Syksyn harmaus oli tullut tilalle ja joki itse oli loistellut kullansävyisenä laskevan syysauringon säteissä. Puut olivat nuokkuneet alasti aikansa, ennen kuin Siperiasta puhaltava jäinen tuuli oli saanut sen oksat huurustumaan. Raskas lumipeite oli vallannut maaston nopeasti jo marraskuun alussa, mutta parimetrisistä nietoksista ei ollut enää toukokuussa jälkeäkään. Puut viheriöivät, tuomien kukkien pehmeä ominaistuoksu leijui ilmassa. kissankellot ja metsäorvokit puskivat esiin valoisimmissa paikoissa, metsätähtien jäädessä suosiolla kuusten kosteisiin mättäisiin kasvamaan.

Yhden sellaisen pienen metsätähden Hietanen poimi varovasti kulkiessaan mustikkamättään ohitse. Mustikankukissa pörräsi ahkera pieni kimalainen, jonka oranssi  selkä oli muuttunut monien kukkien siitepölystä kellertäväksi. Hietanen hymyili katsellessaan pientä valkoista kukkaa. Se oli aloittanut kasvunsa ensimmäisten kevätsateiden hakatessa maata, mutta siitä huolimatta se oli nuori kasvi. Sen valkoiset terälehdet kurottelivat seitsemään eri suuntaan  elinvoimaisina, vaikka mies olikin repäissyt sen juuri ravitsevasta kasvuympäristöstään. Hän kallisti hieman päätään katsellessaan kukkaa, ja päätti lähteä leikillään seuraamaan metsätähden pohjoista päin osoittavaa terälehteä.

Ilmansuunta johti hänet pienelle lammelle. Lampi oli rehevöitynyt lähestulkoon umpeen, siinä kasvoi enää vain muutamia lumpeita ja ulpukoita, joiden kasvualustaa erilaiset vesiheinät ja -ruo'ot veivät. Lammen rannassa oli pieni kasa kiviä, kuin muinaismuistona. Hietanen istahti onkineen kivikasan viereen ja katseli aikansa veteen. Minkäänlaista merkkiä kaloista ei näkynyt. Ainoat vedenelävät olivat sammakko sekä miljoonat hyttyset sekä mustat vesikirput, jotka parveilivat vesimittareiden seassa heinien ympärillä. Hietasta hieman harmitti. Olihan hän yksin keskellä korpea, tarkoituksenaan kalastaa saadakseen puolijoukkueen pojille monipuolisempaa syömistä, mutta tälläisestä lammesta tuskin saisi edes ahvenen ahventa, särjistä tai lahnoista puhumattakaan. Hauesta tai lohesta oli turha edes haaveilla.

Hetkeksi Hietanen valahti apeaan ajatusmaailmaan, mikä oli melko vieras hänelle. Sota oli saanut sen nousemaan pintaan, vaikkakin hänen iloinen, nauravainen luonteensa esti sitä näkyvästä. Hietasen mieleen palasi hänen ensimmäinen lomansa, jonka hän oli ansainnut tuhotessaan Klimin. Vaikka tuho olikin tapahtunut jo ensimmäisenä sotakesänä, oli loma saatu järjestettyä vasta seuraavana. Niimpä juhannuksen aikoihin 1942 hän oli päässyt käymään kotonaan Varsinais-Suomessa. Matka kotiin oli kulunut nopeasti, sillä kesällä oli vähän ylimääräisiä kuljetuksia rintamalle tai sieltä pois. Viikon hän oli saanut makoilla kotonaan. Ei hän ollut makoillut hirveästi, sillä  kotona oli kipeästi tarvittu hänen apuaan maataloustöiden kanssa. Pienemmät sisarukset, kaksi siskoa sekä veli, olivat edelleenkin enemmän haittona kuin hyötynä pellolla. Mutta ikävä Hietasella oli ollut arkihommiin sekä läheistensä pariin.

Jotain oli kuitenkin muuttunut sen kuluneen vuoden aikana, kun Hietanen oli ollut sotimassa - kotona ollessaan hän oli kaivannut rintamalle taistelutovereidensa luokse.

Hän oli sisarustensa kanssa kierrellyt vanhoja tuttuja paikkoja tuntematta lähestulkoon ollenkaan sitä iloa, mitä paikat olivat joskus saaneet aikaan. Hän ei ollut enää edes kiivennyt sen yhden järven rannalla kasvavan vaahteran oksille, mikä oli ollut hänen oma juhannusperinteensä monien vuosien ajan. Siitä tiesi, että sota oli tappanut osan sitä iloluontoista poikasta, mitä Hietanen oli ollut. Jäljelle oli jäänyt ajottain synkkä ja pelottava mies, joka oli ennättänyt jo vanhentumaan rintamalla enemmän kuin samassa ajassa siviilissä.

Loma oli loppunut pian. Matka rintamalle oli ollut liian lyhyt, ja ennen kuin Hietanen edes oli tajunnut, hän oli ollut taas rintamalla, Syvärin rannalla juoksuhaudassa katselemassa joen rauhallista virtausta.

Samaisen joen virtaus kantautui Hietasen  korviin hänen istuessaan umpeenkasvaneen lammen rannalla. Kivikasa hänen vieressään tuntui mahdottoman pieneltä, ja hieman se häntä ahdistikin. Mistä se oli edes rantaan tullut? Se oli selvästi ihmiskäsien tekemä. Joen virtaus tuntui saavan metsän puiden alkavan huojumaan tuulessa. Leppien lehdet olivat venähtäneet harvinaisen aikaisin täyteen mittaansa, ja niiden kohina levisi Hietasen ympärille huumaavana voimana. Hietanen nousi äkisti, otti onkensa ja lähti kiireesti rämpimään nokkospuskan lävitse kauemmas lammesta. Ties vaikka jokin karjalaisukko olisi käynyt manaamassa paikan....

Hietanen pysähtyi hengittämään louhikkoon. Syväri kimmelsi satumaisen kultaisena laskevan auringon säteiden heijastuessa sen pintaan. Mies katseli valojen välkehdintää aikansa, kunnes oli huomaavinaan jonkun nousevan kauempana pintaan joen virtauksesta.

Märkä, vaalea iho loisti kilpaa tuhansien vesipisaroiden kanssa, jotka peittivät vedenneidon paljaan kehon.

Hietasen leuka loksahti.

Hahmo nousi vedestä kohoavalle kivelle istumaan ja hieraisi kullanhohtoiset hiuksensa sivuun kasvoiltaan. Hetken aikaa Hietanen oli näkevinään hahmolla ahvenenpyrstön, mutta helpottui hieman tajutessaan näyn olevan vain harhaa. Tarkempi tarkastelu osoitti, että virtauksesta noussut hahmo oli mies. Vaalea suomalaismies, jonka siniharmaat silmät naulaantuivat häneen.

Hietanen punastui huomatessaan katseen. Puna hänen poskillaan syveni, kun hän tajusi tuijottavansa alastonsa joukkueenjohtajaansa.

Luutnantti Koskela loikoili kivellä vakavana, puhdistunut keho loistaen auringon säteissä, katsellen kolmannen konekiväärijoukkueen varajohtajaa silmät omituisesti pilkahtaen.

Hietanen rohkeni hetken kuluttua lähestymään miestä. Hän istahti rantakivellä kädet vapisten. Ei hän ollut koskaan rohjennut katsoa Koskelan paljasta vartaloa, vaikka olikin niin aina halunnut tehdä. Nyt hän seurasi tarkasti ja uskollisesti miehen vartalon jokaista ääriviivaa. Koskela oli laskenut katseensa kainosti virtauksesta vapautuneeseen syvänteeseen, jonka vesi oli tyyntynyt jo aikaisemmin veden jäätyä kivipaaden taakse loukkuun.

Hietanen nielaisi. Poskia punoitti ilkeästi, mutta sille hän ei mahtanut mitään.

Koskaan hän ei ollut kenellekään paljastanut, kuinka paljon Koskelasta piti. Ei pelkästään rauhallisen luonteen, vaan myös ulkonäön perusteella. Joukkueenjohtaja ei nimittäin ollut pahannäköinen mies. Koskelan hieman kulmikkaat kasvot olivat pehmeät ja lempeiden silmien katse tyyni. Ja näköjään Koskelan kehossakin oli niin paljon erilaisia, mielenkiintoisia mutkia, joita Hietanen olisi halunnut päästä hiplaamaan.

Jo alokasaikoina Hietanen oli kokenut selittämätöntä halua Koskelaa kohtaan, mutta tunteensa hän oli pitkään täysin kieltänyt ja pyrkinyt karkottamaan. Ja nyt ne roihahtivat taas täyteen liekkiin.

Rakkauden liekkeihin sekaantui myös hivenen mustasukkaisuutta, kun Hietanen ajatteli, kuinka paljon naisseuraa Koskela halutessaan saisi. Hietanen koki "omistavansa" Koskelan. Ei hän tietenkään voinut esimiestään silä tavoin "omistaa", mutta hän ajatteli Koskelan kuuluvan itselleen. Sillä Koskelaa hän rakasti. Oli rakastanut jo kauan. Pelkästään sen takia Koskela oli hänen. Ja vain hänen. Hieman itsekäshän se ajatus oli, mutta siihen Hietanen nojautui miestä katsellessaan.

"Tule ihmeessä tänne."

Hietanen säpsähti tajutessaan Koskelan puhuvan.

"Täh?"

"Niin että tule vain. Vesi on lämmintä. Aurinko on paistanut koko päivän tähän syvänteeseen."

Hietanen ei jäänyt kauaksi aikaa punteroimaan vaihtoehtojaan, vaan hylkäsi pikaisesti vaatteensa ja astui varovasti veteen. Hän huomasi Koskelan välttelevän katsomasta häneen, ja se sai hänet punastumaan taas.

Eikö Koskela pitänyt näkemästään....?

Hietanen heittäytyi eroosion kuluttamaan, mutapohjaiseen syvänteeseen henkäisten. Viileä vesi kirveli aikansa, mutta Hietanen lämpeni nopeasti. Hän naurahti hiljaa ja Koskela pulahti hänen seuraansa jokeen. Vain kevyt virtaus pääsi läpäisemään kivipaadet syvänteen ympärillä, ja Hietanen tunsi sen jossain kylkiensä seutuvilla.

Koskela ui rohkeasti lähemmäs ja jäi hetkeksi katsomaan Hietasen kasvoja. Hietanen yritti tavoittaa toisen katsetta, mutta se karkasi.

Koskelan hiuksiin oli jäänyt kappale ahvenruohoa, ja Hietanen nappasi sen pois.

"Hah....Toi ol aik huvittava näköne."

"Ai oli?"

"Ol."

Vaivaannuttava hiljaisuus vallitsi heidän välillään aikansa, mutta Hietanen keskeytti sen:

"Mitäs sää tääl teit?"

"Tulin uimaan. Jätin porukan Rokan vastuulle kun sua ei näkynyt."

"Mää olin menos kalaa mut mää eksyin sit yhrel lammel."

"Mille lammelle?"

"Tuoho iha lähel. Siel oli ihmeelline kivkasa ja lamp ol kasvan melkee umpee."

"Jaa."

Pian he nousivat vedestä, sillä Koskela alkoi värisemään. Aurinko laskisi pian, mutta onneksi kesäyöt olivat valoisia.

Koskela katseli pukeuduttuaan Hietasta pitkään mietteliäänä.

"Käydäänkö siellä lammella?" Tuo kysyi. Hietanen säpsähti ja nosti katseensa luutnanttiin.

"Jos sää haluut?"

Koskela nosti takkinsa sormikoukkuun lavalleen ja lähti toisen rinnalla suunnistamaan kohti salaperäistä metsälampea.

Sen rantaan päästessään Koskela jäi tuijottamaan kivikasaa vaiteliaana. Toisen hiljaisuus ei yleensä häirinnyt Hietasta, mutta tällä kertaa se ahdisti. Tavattoman paljon. Koskelan hiljaisuudessa oli nimittäin jotain synkkää, joka levisi tuon ympärille auringon säteilyn tavoin. Ja niin kuin auringon säteily ylsi maanpinnalle asti, tarttui Koskelan synkkä hiljaisuus Hietaseenkin.

Kauan he istuivat vierekkäin kivikasan luona, molemmat ajatuksiinsa uponneina. Hietanen ajatteli vieressään olevaa miestä, ajatteli miehen lihaksikkaan, maatyön harjoittaman vartalon miellyttäviä kaarteita ja jokaista miehen olemuksen piirrettä. Kääntäessään katseensa Koskelaan, hän huomasi siniharmaan silmäparin tuijottavan itseään vain senttien päässä hänen kasvoistaan. Koskela vilkaisi pikaisesti Hietasen hivenen turvonneita huulia, palautti katseensa Hietasen ruskeisiin silmiin ja suuteli. Hietanen vastasi suukkoon välittömästi.

Kaataessaan itseään vanhemman miehen ruohikkoon Hietasen mielessä vilahti ajatus: 

Koskela oli hänen. Vain hänen.

Kivikasa kaatui, ja sen huipulla olleet sileäpintaiset, ovaalinmuotoiset kivet liukuivat lampeen.

----

[mieoleahvena]

Minä luotan sinuun (Osa 3/3)

Genre: Fluff, sodan jälkeen -AU / fix-it Sanamäärä: ~3500 Hahmot/paritus: Lammio/Rahikainen aka kukot tunkiolla, mainintoja muista, omia hahmoja Varoitukset: Itsemurhamaininta, seksuaalinen tilanne (tosi pehmeä eikä jynkkyä), ällösöpöily, huono murre Disclaimer: Hahmot tietenkin Väinö Linnan luomuksia, ja siitä oon hälle ikuisesti kiitollinen. Rahaa ei tälläkään kertaa tipu. A/N: Kiitos kaikesta ideoinnista ja siitä että ootte jaksanu kuunnella mun puhuvan tästä ficistä 24/7 @sotamieshonkajoki, @too-spoopy-to-be-frukd ja @trevardes, ootte kultasia <3 ihan varmasti aattelitte jo jossain vaiheessa tuleeko tästä jättipitkästä ficistä millonkaan valmista :D Summary: ”Oot sie Henrik oikiasti meleko sokia, mut voinhan mie siulle silimälasit kustantaa”, mies naureskeli ja Lammio punastui. ”Miksikö? No annas ko mie kerron.” **

Rahikainen heräsi parin tunnin kuluttua siihen, että hänen kätensä oli jäänyt Lammion alle ja puutunut täysin. Varovasti, koettaen olla herättämättä Lammiota, hän liu’utti sen pois ja ravisteli vähän, jotta tunto palautuisi. Lammio kuitenkin havahtui lämmön äkilliseen katoamiseen. ”Huomenta”, hän haukotteli. Rahikainen kääntyi häntä kohti, kosketti kevyesti käsivartta. ”Huomenta. Miten sie voit?” ”Paremmin kai…” Lammio mutisi ja kääntyi selälleen, tuijotteli hajamielisesti kattoon. ”Anteeksi.” ”Elä suotta. Mie olin vuan ilonen siitä että sie annoit kaiken tulla ja että mie sain auttaa”, Rahikainen hymyili. ”Niin… niin kai.” ”Näitkö sie viime yönä painajaista?” Rahikainen kysyi Lammiolta tätä tiiviisti tarkkaillen. Lammio vilkaisi häntä ja käänsi sitten katseensa taas pois. Oli vaikea myöntää sitä, vaikka asia taisikin olla päivänselvä. ”Millainen se uni oli?” yritti Rahikainen. Lammio huokaisi ja nousi istumaan, räpelsi peittojaan. ”Sotainen”, hän mumisi. ”Mitä tapahtui?” ”Kasapanos lensi suoraan päin. On lentänyt jo monta yötä”, Lammio sanoi yhtäkkiä kylmästi. Rahikainen tajusi, että toinen yritti olla tuntematta mitään. ”Näätkö sie useinkin painajaisia?” Lammio nyökkäsi, muttei vieläkään katsonut hänen suuntaansa. ”Aena sovasta?” ”Niin.” ”Siksikö sie kävelet unissas?” Lammio hymyili vaisusti kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän muutakaan syytä siihen keksinyt. ”Koska ne unet alkovat?” ”Aika lailla heti kun sieltä oli päästy.” Rahikainen huokaisi alakuloisesti ja päätti puhua suoraan. ”Tiijätkö sie miks mie lähin kotoonta?” Lammio ei ymmärtänyt, miten se tähän liittyi, mutta pudisti kuitenkin päätään. ”Määttä tappo ittensä koska se ei ennää jaksanu painajaisia. Mie löysin sen. Se oli hirttäny ittensä saunaan ja jättäny miulle jäähyväiskirijeen”, sanoi Rahikainen surullisesti hymyillen. Lammio kurtisti kulmiaan – hän taisi ymmärtää, mihin toinen kertomuksellaan pyrki. ”Määttä oli… hyvä sotamies. Sota on armoton”, sanoi Lammio osaaottavasti ja pudisti päätään. ”Mie oon menettäny jo Määtän ja Lehdon. Mie en haluu samaa siulle. Mie kai tein niijen kanssa virheitä”, Rahikainen sanoi, sulki silmänsä ja nieleskeli. ”Mie vuan halusin auttaa niitä ja sinnuu myös…” Hän teki kaikkensa ollakseen itkemättä, mutta noiden tukahdutettujen asioiden, häpeän tunteiden, ääneen lausuminen sattui kymmenkertaisesti enemmän kuin Rahikainen pystyi kestämään. Hän ei voinut sille mitään, ei voinut päästä kirvelevistä kyynelistä eroon edes nieleskelemällä tai räpyttelemällä silmiään, vaan hänen oli pakko nostaa käsi kasvoilleen ja yrittää koota itsensä vielä nyyhkinnän alkaessakin, vaikka murtuminen oli juuri sellainen kuin Lammiolla edellisenä yönä. Lammio ei ollut varma, mitä tehdä. Hän tiesi, että Lehto ja Määttä olivat olleet Rahikaisen parhaat ystävät, ymmärsi, että heidän kuolemansa oli varmasti jättänyt Rahikaisen yhtä yksinäiseksi kuin Lammio itsekin oli. Kaikki selkeni hänelle, sekin, miksi Rahikainen niin hanakasti tahtoi häntä auttaa. Syyllisyys oli voimakas tunne, hyvä renki mutta huono isäntä, ja Lammio olisi halunnut sanoa niin paljon, vakuuttaa toiselle, ettei kenenkään kuolema ollut hänen vikansa, ettei Rahikainen voinut ottaa kaikesta vastuuta. Lammiota säälitti katsoa vierestä, kun toinen purskahti itkuun. Niin oli hänkin viime yönä lohduttomasti itkenyt, tuntenut niin paljon tuskaa, ettei ollut vielä sodassa ajatellut kykenevänsä sellaiseen syvään inhimillisyyteen. Hän pohti, oliko herkän Riitaojan elämä ollut juuri tällaista, oliko tämä kokenut samaa hätää joka kerta kun joutui katsomaan kuolemaa ympärillään tai pelkäämään vihollisen öisiä hyökkäyksiä. Ei sota ollut ihmisen paikka, ja niin moni oli kuollut omasta päätöksestään joko rintamalla tai sen jälkeen. Lammio siirtyi Rahikaisen luo ja halasi tätä varovasti, kietoi kömpelösti kätensä toisen selkään. Hän ei oikein tiennyt, kuinka hänen olisi toimittava, mutta hän yritti parhaansa mukaan muistella, mitä häntä sosiaalisesti paljon parempi Rahikainen oli edellisenä yönä tehnyt. Rahikainen kuitenkin ohjasi Lammiota heti – halasi toista tiukasti, veti tämän vielä lähemmäksikin, kätki kasvonsa jonnekin Lammion kaulan tienoille, ja Lammiokin tiukensi otettaan helpottuneena siitä, että Rahikainen näytti mallia. Hän muisti, että toinen oli silittänyt hänen selkäänsä koko ajan, ja Lammion koettaessa tehdä samoin Rahikaisen kyynelehtiminen vain yltyi onnen vuoksi. Hän rakasti Lammiota niin paljon, että vain vaivoin ymmärsi sen. ”Anteeksi…” yritti Rahikainen sanoa. ”Ei haittaa. Itke vain. Hyvä etten minä ole ainoa”, tokaisi Lammio poski toisen tummissa kiharoissa, toinen käsi kuin huomaamatta Rahikaisen niskan seuduille eksyneenä. Lammio osasikin lohduttamisen paljon paremmin kuin luulikaan – Rahikaisesta välittäminen sai aikaan senkin ihmeen. Rahikainen tyrskähti jotain itkun ja naurun sekaista. Nyt he olivat kumpikin ainakin avautuneet toisilleen. ** Noista murtumisen hetkistä jäi käteen se, että Lammio ja Rahikainen lähentyivät entisestään. Muutaman viikon ajan he elivät kummallisessa välitilassa, tiesivät jotensakin toistensa hellistä tunteista ja saattoivat joskus halatakin nopeasti, mutteivät vain oikein osanneet kertoa välittämisensä koko laatua toisilleen. Lammiolle koko rakkauden konsepti oli uutta, ja siksi Rahikainen hieman vältteli sanan käyttöä. Ehkei vielä kannattaisi, ehkä Lammion tulisi ensin tottua siihen, että tällä oli joku, jota hänen asiansa kiinnostivat ja siihen, että hän itsekin tunsi ensi kertaa syvästi jotakuta kohtaan. Rahikainen ymmärsi, että ikuisesti suorituskeskeistä Lammiota pelotti, ettei tämä osaisi rakastaa ja välittää, ja että hänelle olisi hyvä ensin antaa vähän aikaa saada itsevarmuutta. Rahikainen oli kärsivällinen, sillä hän tahtoi, että Lammio ehtisi mukaan tunnepuolensa kanssa, kirisi umpeen sen välimatkan, joka heillä kokemustensa puolesta oli. Hän olisi mielellään syleillyt toista vaikka koko päivän ja päivästä toiseen, mutta Lammio ei ollenkaan ollut tottunut siihen, että joku häneen koski, eikä ainakaan niin lempeästi kuin Rahikainen. Lammio osasi suurimmilta osin vain jäljitellä Rahikaisen toimia mitä tuli sanattomaan kontaktiin, mutta Rahikainen yritti aina ohimennen koskettaa Lammiota vaikka laskemalla kätensä tämän olkapäälle, jotta Lammio tottuisi ja uskaltaisi tulevaisuudessa kokeilla jotain omaakin. Suukottamista ei Rahikainen ollut noiden viikkojen aikana vielä viitsinyt koettaa, sillä Lammiolle kaikki intiimiys oli liian tungettelevaa, mutta jouluaaton aamuna hän sen viimein teki. Rahikainen nousi kahdeksan jälkeen ylös, kävi suihkussa, ilmoitti puoliunessa sängyssä löhöävälle Lammiolle lähtevänsä aamukävelylle, heitti takin niskaansa ja meni ulos. Hän teki pienen lenkin, kiersi nousevan auringon valossa Helsingin jouluun rauhoittuneita katuja ja ihasteli yön aikana maan peittänyttä lumivaippaa. Pakkasta oli reippaasti, parikymmentä astetta, ja raikas, kirpeä ilma ja kylmyys tuntuivat Rahikaisesta yksinomaan mukavilta. Lammio oli toista maata, aina jäässä ja – vaikkei sitä suostunutkaan myöntämään, vaan keksi tekosyitä toisensa jälkeen – joka kerta ruokaa tehdessä uunin lähettyvillä lämmittelemässä. Rahikaista hymyilytti ajatus. Hän olisi aivan mielellään sulkenut toisen omaan luontaiseen lämpöönsä vaikka kaikiksi vuorokauden kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi. Lammio teki hänet valtavan onnelliseksi vain olemalla siinä. Tämän ei tarvinnut tehdä yhtään mitään saadakseen Rahikaisen jumaloimaan itseään, ei tarjota itseltään mitään, mitä ei välttämättä halunnut antaa. Rahikaisen kaikki entinen järki näytti unohtuneen siihen junaan, jolla hän oli tullut Helsinkiin, tai vähintäänkin hypännyt siihen takaisin heti Lammion tapaamisen jälkeen. Vaan ei sillä, eipä Rahikainen järkeään enää kaivannutkaan – hänelle riitti varsin hyvin tieto siitä, etteivät hänen tunteensa Lammiota kohtaan suinkaan olleet yksipuolisia, että Lammio välitti hänestä aivan yhtä paljon kuin hänkin Lammiosta. Ei Lammio sitä osannut sanoa, eikä Rahikainenkaan vielä ollut uskaltanut sitä suoraan ilmaista. Toistaiseksi teot kertoivat heille aivan riittävästi. Rahikainen huomasi, että Lammion painajaiset olivat jonkin verran vähentyneet viikkojen kuluessa, eikä hän joutunut enää heräämään toisen liikehtimiseen yhtä usein. Kyllä Rahikainen tosin edelleen nukkui toinen silmä auki mahdollisimman lähellä Lammiota niin, että pystyi aina yöllä miehen noustessa jonnekin varmistamaan, että toinen tosiaankin oli hereillä ja tiesi mitä oli tekemässä. Rahikainen uskoi, että aikanaan Lammion sotaunet rauhoittuisivat ja muuttuisivat vain satunnaisiksi yöseuralaisiksi kuten Rahikaisenkin omat, jos toinen vain saisi tulla kuulluksi. Ja Rahikainen kuunteli aina, oli kellonaika mikä tahansa, ja samoin kuunteli Lammiokin häntä. Rahikainen näki toisinaan myös pahoja unia, sillä ahdistus Lehdosta ja Määtästä piti häntä vieläkin toisinaan otteessaan, mutta Lammion auttaminen taas helpotti oloa. Kello Rahikaisen ranteessa tuli yhdeksän, ja mies kääntyi kadunvarresta kukkakaupalle ja osti kaksi tusinaa punaisia ruusuja. Kauppias hymyili hyväntuulisesti, ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että joulunakin vielä piti liikettään muutaman tunnin auki. Vuosien kokemus oli osoittanut sen, että pyhinä tulivat parhaat tienestit, kun herrasmiehet tai niiksi pyrkivät ostivat vaimoilleen ja tyttöystävilleen paniikissa kukkia kun eivät muutakaan keksineet. ”Rakkaalle jouluruusuja, niinkö?” ”Pittäähän sitä ny jottain”, vastasi Rahikainen vaatimattomasti, saattoi hieman punastuakin vielä. Mielessä liikkui vain kuva Lammion varmastikin suloisen häkeltyneestä katseesta kun tämä näkisi, mitä hänelle oli tuotu. Kukkakauppias nauroi sydämellisesti, asetteli pohjoiskarjalaisen ostamat ruusut niin nättiin kimppuun kuin osasi ja toivotti asiakkaalleen hyvien joulujen lisäksi onnea valloitukseen. Rahikainen kiitti ja virnisti sitten tahtomattaankin leveästi kuin koulupoika syntymäpäivänään. Hän käveli ruusupuskansa kanssa kotiin niin nopeasti kuin ehti, etteivät kukat vain paleltuisi. Lammio oli antanut hänelle – käytännön syistä kuulemma – oman avaimen, jolla hän nytkin avasi oven hiljaa siltä varalta, että toinen nukkui vielä. ”Janne?” huuteli Lammio, kuului olevan keittiössä. ”Uota hetki, tulos ollaan”, Rahikainen huikkasi, laski kimpun eteisen lipaston päälle, riisui kenkänsä ja takkinsa ja asetteli ne siististi paikoilleen: muutaman Lammion hermoromahduksen jälkeen hän oli siihen oppinut. Sitten hän nappasi ruusut takaisin käteensä ja suuntasi keittiöön, hiipi Lammion taakse. ”Istu alas. Riisipuuro on kohta val – ” ehti Lammio sanoa ennen kuin kääntyi Rahikaista kohti ja joutui järkytyksen vuoksi heti nojaamaan työtasoon. Rahikaista nauratti – ilme oli juuri sellainen kuin hän oli mielessään kuvitellutkin. ”Hyvvee joulua, Henrik”, sanoi Rahikainen silmät tuikkien ja ojensi kukkapuskaa Lammiota kohti. Tämä ei meinannut saada sanaa suustaan. ”Mi-miksi?” änkytti Lammio hämmentyneesti ottaessaan ruusut vastaan. Rahikaisen suupielet nykivät. ”Oot sie Henrik oikiasti meleko sokia, mut voinhan mie siulle silimälasit kustantaa”, mies naureskeli ja Lammio punastui. ”Miksikö? No annas ko mie kerron.” Rahikainen otti kimpun Lammiolta, siirsi sen työtasolle ja suuteli sitten toista niin että tämä varmasti muistaisi sen lopun ikäänsä, työnsi hänet kevyesti alakaappeja vasten jottei tämä päässyt pois hänen hellästä otteestaan. Ei tainnut kyllä sen puoleen edes yrittää. Hetken päästä Rahikainen sitten vetäytyi harkitusti ja ilokseen huomasi, että Lammio huohotti raskaasti kuin olisi juuri juossut maratonin. ”No, mitäpä se herra majuri tuohon hoastais?” kysäisi Rahikainen ja ojensi hymy korvissa ruusut takaisin Lammion käsiin. Lammio ei kyennyt hoastamaan yhtään mitään, mutta ymmärtää hän taisi. ”Puuro pallaa”, tokaisi Rahikainen viattomasti ja sammutti lieden. ** Lammio ei ihan heti toipunut kokemastaan järkytyksestä, vaikka hymyilikin hieman samaan tapaan kuin Riitaoja joskus hermostuksissaan oli tehnyt, ja aiheuttamaansa vaikutukseen hyvin tyytyväinen Rahikainen sai hoitaa aamiaispöytäkeskustelut heidän kummankin puolesta. Lammion typertyminen oli hänestä vain hellyttävää, ja mielessään hän hykerteli – voi mitä kaikkea vastaan voisikaan vielä tulla… Rahikainen jäi itsekseen virnistellen korjailemaan astioita pöydästä, kun Lammio ilmoitti menevänsä käymään suihkussa. Oven suljettuaan Lammio vain katseli hetken itseään peilistä, mietti, mitä Rahikaisen kaltainen mies hänessä oikein mahtoi nähdä, pohti, oliko Rahikainen tosissaan hänen kanssaan vai oliko Lammio vain yksi miehen monista valloituksista, vain jonkinnäköinen saavutus täytettäväksi. Ja silti Lammio hymyili vähän tahtomattaankin. Olihan se suudelma tuntunut aivan helvetin hyvältä, kuten myös ne kädet, jotka hänestä olivat aiemminkin kiinni pidelleet, vaikkei Lammio sellaisiin otteisiin ollut tottunut. Ei mikään ihme, että Rahikainen oli naisten suosiossa, eikä Lammio yhtään epäillyt, etteikö toinen osannut sellaisia kikkoja, jotka vetivät jalat kenen tahansa alta. Jo tuo äskeinen oli häneltä itseltään hyvästä syystä saanut pään aivan pyörälle. Lammio astui kylpyammeeseen suihkun alle ja käänsi vesihanan päälle. Olo oli ristiriitainen, sillä toisaalta hän halusi lisää äskeistä, ei, kaipasi lisää, mutta edelleen hän pelkäsi, että häntä vain satutettaisiin kuten aina ennenkin tai ettei hän itse ollut riittävän hyvä. Ei Lammio ollut koskaan saanut oikeaa rakkautta osakseen, ei osannut nähdä lämpöä Rahikaisen silmissä kun tämä katsoi häneen, vaikka Rahikainen itse tiesi siitä ja luuli hänen huomaavan. Ei Lammio ollut lainkaan sellaiseen tottunut, hän oli aina vain tehnyt sen velvollisuudesta, oli ehkä monesti halunnut luonnollisten tarpeidensa vuoksi itsekin, muttei ollut kokenut itse seksissä yhtään mitään pintaa syvempää, ei oikeaa hyvää oloa. Se oli aina paistanut hänestä läpi heti kun vällyjen väliin päästiin, sillä vaikka fyysinen suoritus onnistui, henkinen jäi aina pahasti vajaaksi, eikä Lammio siitä syystä milloinkaan ollut ollut saman naisen kanssa kahdesti. Mutta Rahikainen oli huolehtinut hänestä jo viikkojen ajan, eikä ollut koskaan millään sanoilla tai teoilla ilmaissut haluavansa mitään muuta kuin olla Lammion kanssa. Lammiota jollain tasolla pelotti se, ettei hän voinut mitenkään maksaa toiselle kaikkea tämän vaivannäköä ja omistautumista takaisin, ei tajunnut sitä, että se ainoa tapa, jolla Rahikainen peri häneltä hintaa, oli silkka mahdollisuus viettää hänen kanssaan aikaa. Lammio tunsi toisinaan olonsa epämukavaksi, sillä hän oli alkanut huomaamattaan luottaa kovasti Rahikaiseen ja tämän hyvyyteen, oli nähnyt miehessä ne kaikki puolet, joita tämä oli rintamalla ollessa hyvin piilotellut sisällään. Toisaalta Lammio ymmärsi sen: sitähän he kaikki olivat tehneet selviytyäkseen, olleet joitakin muita kuin oikeasti olivat. Heillä ei ollut silloin ollut mitään muuta vaihtoehtoa, mutta nyt ajat olivat muuttuneet, koko elämäntilanne erilainen. Ehkä Lammion ei kannattanut tuomita toista, pelätä. Mietteisiinsä unohtuen Lammio peseytyi nopeasti ja hipsi pyyhe päällä makuuhuoneeseen pukeutumaan. Rahikainen koputti hetken päästä raollaan olevaan oveen. ”Ootko sie jo saanu piälles? Voinko mie tulla?” ”Tule vain”, sanoi Lammio mahdollisimman vakaalla äänellä, ”oletko nähnyt kampaani?” Rahikainen avasi oven ja näki Lammion istuvan sängyllä ruskeat hiukset aivan sekaisin. Että toinen osasikin olla niin luvattoman kaunis. ”Tuoshan tuo lipaston piällä”, hymähti Rahikainen ja kapusi hänkin sängylle, ”annahan ko mie.” Lammio ei ehtinyt mitään sanoa, kun Rahikainen jo istahti hänen taakseen, laski vapaan kätensä lepäämään hänen olalleen ja ryhtyi toisella kampaamaan harvoja takkukohtia selviksi. Lammio itse istui siinä täydellisen ryhdikkäänä kuin palvelusaltis upseeri, ja Rahikaisesta se oli kovin huvittavaa. Lammion hiukset olivat helposti selvitettävää laatua, eikä Rahikaisella mennyt siinä kauaakaan. Sen sijaan toisen pitkä kaula ja niska oikein kuin kutsuivat häntä, ja miehen puhtailta tuoksuvia hiuksia nuuhkaistuaan hän ei voinut itselleen mitään. Rahikainen laski kamman käsistään ja suukotti hellästi Lammion niskakuoppaa, kiersi toisen kätensä kevyesti miehen litteälle vatsalle ja jätti toisen käsivarrelle. Lammio jäykistyi äkkiä aivan tikkuoraksi, ja sen huomattuaan Rahikainen lopetti heti, muttei irrottanut otettaan, jotta toinen pysyisi paikoillaan. ”Henrik, rauhotu”, hän mumisi hiljaa Lammion niskaan, koetti otteellaan viestittää, ettei hätää ollut. Hän kykeni aistimaan toisen jännityksen, pelon ja epävarmuuden, vaikkei Lammio edes tärissyt. Ei oikeastaan yhtään liikkunut. Rahikainenkin pysyi hetken liikkumatta, jotta Lammio ehtisi löytää häneen uuden luoton. Sitten hän kohotti kiharaisen päänsä toisen niskasta ja laski sen miehen hartialle tämän kaulaa vasten, halasi vain ja vakuutti: ”Meijän ei tarvi tehä mittään mitä sie et haluu. Haluisitko sie että mie piästän irti?” Ei Lammio halunnut, ei todellakaan. Rahikaisen läheisyys tuntui hänestä hurjan hyvältä, Lammio ei vain ollut osannut varautua siihen, ja häntä vähän hävetti. Hän pudisti päätään ja nojautui aavistuksen taemmas kohti Rahikaista, joka vastauksena kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen. ”Haluutko sie että mie jatkan siun hallaamista?” kysyi Rahikainen hetken päästä. Lammio nyökkäsi ja koetti rentoutua. Rahikainenkin tunsi sen ja silitti toisen vatsaa rauhoittavasti. ”Teinkö mie äsken jottain mistä siulle tuli huono olo?” ”Et. Minä en vaan… ole tottunut”, Lammio sanoi ja punastui. Rahikainen tunsi hänestä hohkaavan lämmön. ”Yritätkö sie ny sannoo että sie oot vuan pannu? Eikö kukaan oo tosiaankaa siuu ennen tällä lailla vaan hyvänä pitäny?” Lammio punastui vielä helakammin, mutta oli rehellinen ja pudisti päätään. Ei, ei kukaan Lammiota ennen ollut vain halannut, aina oli menty suoraan asiaan. Rahikaista se suretti, ja hetkeksi hän sulki silmänsä ja nojasi painavammin, lohduttavasti, päätään vasten Lammion kaulaa. Aurinko koetti paistaa pilvenraosta, ja eksynyt valonsäde piirtyi yksinäisenä valkoiselle peitolle. ”Seksi on palajon muutakin ko vuan pelekkää sitä itteään. Mie rakastan siuu niin palajon ettet sie tiijäkään, enkä ikinä pakota siuu mihkään mitä sie ite et haluu. Mie halluun ainoastaan sitä että siulla on hyvä olo ihan kaikesta, ja muu tulee vasta sen jäläkeen”, Rahikainen vakuutti, ”myö mennään täysin siun ehdoilla.” ”Mutta kun minä haluan. Minä en vaan… oikein osaa”, sanoi Lammio hiljaa. Rahikainen irrottautui hieman, käänsi Lammiota itseensä päin ja katsoi toista silmiin. ”Oothan sie ny täysin vuarma?” Lammio nyökkäsi ja painautui uudelleen vasten Rahikaista, kuiskasi hänkin rakastavansa tätä. Rahikainen otti toisen taas syliinsä, painoi päänsä tämän niskaan ja halasi tiukasti, yritti tehdä Lammion olosta mahdollisimman turvallisen. ”Sanothan sie sitte heti jos ei tunnu ennää hyvältä?” Lammio nyökkäsi ja Rahikainen vei huulensa jälleen hänen niskaansa, suukotti varovasti ja silitti toisen rintaa. Lammio huokaisi hiljaa ja taivutti päätään aavistuksen verran eteenpäin, jotta Rahikaisella olisi paremmin tilaa. Hän oli aivan varma, ettei ollut ikinä tuntenut oloaan niin hyväksi. Rahikainen oli kaikin puolin loistava suutelija, eikä ollut ehtinyt tehdä taikojaan kuin muutaman sekunnin, kun Lammio jo värisi voimattomana hänen sylissään. Mies ei suinkaan ollut mikään ensikertalainen sänkypuuhien suhteen, mutta silti Rahikainen näki hänessä paljon samaa kuin niissä neitsyissä, jotka oli vuosien saatossa ottanut – jokainen heistä oli ollut juuri yhtä hermostunut ja kokematon kuin Lammiokin, mutta se heistä juuri teki erityisiä. Rahikainen oikeastaan nautti kovasti siitä, että sai näyttää heille kaikki temppunsa, että ne saivat aina hyvän vastaanoton. Ero heidän ja Lammion välillä oli kuitenkin se, että Lammio saisi hänen taidoistaan parhaimmiston siksi, että hän rakasti tätä, että se, mitä he nyt aikoivat tehdä, tapahtui niin paljon syvemmällä tasolla kuin jokin satunnainen kännipano. He olivat tunteneet toisensa niin kauan, ehtineet asua yhdessäkin jo hetken ja jakaa keskenään kipeimmät salaisuutensa ja epävarmuutensa. Heidän suhteensa liekki kyti sisimmässä, ei ihon pinnalla, ja sen myötä kaikki, mitä he tekivät, sai aivan toisenlaisen sävyn kuin muutoin, aivan erilaisen värin, kuin viulun ääni, joka taitavan soittajan huomassa sai tilaisuuden kasvaa täyteen ihanuuteensa. ”Onko siulla kaikki edelleen hyvin?” Rahikainen varmisti hetken päästä. Lammio nyökkäsi, ja Rahikainen siirtyi hänen kaulansa puolelle, suuteli hellästi mutta määrätietoisesti kuumaa ihoa ja nyppäisi huulillaan ohimennen korvannipukkaa. Lammio henkäisi ja tuntui vajoavan kasaan Rahikaisen käsivarsien keskellä. Rahikaista hymyilytti toisen reaktio, ja h��n jatkoi samaa, kunnes Lammio näytti tekevän jonkinlaista hidasta henkistä kuolemaa. Lammio oli aivan sekaisin kaikesta, ymmärsi jo siinä vaiheessa, että oli jäänyt hyvin paljosta paitsi, eikä uskaltanut kuvitellakaan, mitä kaikkea vielä oli tulossa. Hän ei oikeastaan voinut käsittää, kuinka Rahikainen tuolla tavalla osasi kaivaa hänestä esiin sellaisia tunteita ja reaktioita, joita hän itse ei ollut tiennyt itsessään olevankaan. Rahikainen oli niin taitava, niin huomaavainen ja tarkkaavainen hänen pienimmällekin liikkeelleen tai äännähdykselleen, osasi tehdä juuri ne oikeat asiat, jotka saivat hyvän olon jatkumaan. Häntä itketti yhtäkkiä kovasti. Rahikainen pysäytti tilanteen etenemisen heti kun huomasi, että Lammion tärinä oli hänen tekemisensä huomioon ottaen liiallista. Hän säikähti vähän nähdessään toisen kostuneet silmät. ”Hei, mikä hätänä?” Rahikainen kysyi kulmiaan kurtistaen, kun Lammio heittäytyi tunnekuohuissaan halaamaan häntä. ”Tuntuuko siusta pahalta?” ”Ei kun…” ”Ihan rauhassa vuan”, Rahikainen rauhoitteli ja rutisti toista, vaikka Lammio taisi käyttää häntä paljon enemmän voimaa. Hän ei ollut varma, mikä Lammioon oli iskenyt, mutta eiköhän toinen pian kertoisi. ”Kun sinä… oot vaan niin… hyvä…” Lammio soperteli ja melkein nauroikin. Rahikaiselta meni hetki tajuta, mutta sitten hänen huulensa kaartuivat helpottuneeseen hymyyn. Vai että sellainen pulma Lammiolla oli. ”Otetaas vähän takapakkia, siehän käyt ihan ylikierroksilla”, hän virnisti ja suukotti sitten Lammion otsaa. Toistakin hymyilytti oma reaktio, mutta hän oli vain niin onnellinen. ”Meil ei oo mikkään kiire. Siun täytyy pystyä olemaan ihan rentona, mie en halluu että sinnuu millään lailla sattuu.” Lammio nyökkäsi huolenpidosta liikuttuneena, kääntyi taas Rahikaisen pideltäväksi, ja hetken he olivat vain yksinkertaisesti lähekkäin, kunnes Rahikainen tunsi, että Lammio oli uudelleen rentoutunut. Hitaasti hän alkoi jälleen suudella pitkää kaulaa, nyt rauhallisemmin kuin hetkeä aiemmin, mutta Lammion reaktio oli silti aivan yhtä ihastunut kuin äsken, ja hänen oli vaikea pysyä paikallaan. ”Sie se oot ihan mahoton”, Rahikainen naureskeli iloisesti ja pudisteli päätään. Lammio hymyili niin leveästi, että hänen poskiinsa ilmestyi jotakin sellaista, mitä Rahikainen ei aiemmin ollut nähnytkään. ”Henrik! Siullahan on hymykuopat!” Rahikainen sanoi huuli pyöreänä. ”Mitä? No eihän ole”, väitti Lammio kivenkovaan, mutta aidon ilon aikaansaamat kuopat vain syventyivät hänen tyrskähtäessään Rahikaisen dramaattisuudelle. ”No onpas!” Rahikainen huudahti lumoutuneena. Lammio katsoi häntä alta kulmain ja yritti kovasti olla nauramatta. ”Tiijätkö sie Henrik mitä eroa on mustilla ja vihreillä viinirypäleillä? Musti on koira.” Lammio tyrskähti taas, vaikka vitsi olikin auttamattoman surkea eikä sille olisi edes pitänyt nauraa, ja hymykuopat vain syvenivät entistä enemmän. Rahikainen oli aivan haltioitunut. ”Ole nyt jo hiljaa”, Lammio ähkäisi nolona ja naama punaisena, suuteli Rahikaista täysin vapautuneesti hiljentääkseen hänet. Rahikainen totesi itsekseen, ettei Lammiota enää mikään näköjään estellyt, mutta koetti silti toppuutella toista ottamalla ohjat käsiinsä, pitämällä suudelmat hellinä ja pehmeinä. Lammio ei pistänyt vastaan – hänelle kelpasi siinä vaiheessa ihan mikä vain. Hiljalleen Rahikainen ujutti kätensä Lammion paidanhelman alle, hyväili pehmein ottein kylkeä ja sai toisen vavahtamaan parikin kertaa. Sen jälkeen ei Lammio kyllä enää kestänyt ottaa rauhassa vaan kellisti Rahikaisen alleen. ** Melkein vuotta myöhemmin Lammio ja Rahikainen avasivat oven omakotitaloon, jonka he olivat yhdessä ostaneet. Se sijaitsi kauempana Helsingin ydinkeskustasta kuin Lammion vanha kerrostaloasunto, melkein maalla, ja se oli kotoisa pieni puutalo, jossa oli oma saunarakennus ja kivitakka – Rahikainen vitsailikin, että Lammion unelmakodin ainoana kriteerinä oli vastaavien lämmönlähteiden pakollisuus. He eivät kumpikaan mielellään ajatelleet tulevaisuutta, sillä heidän kokemustensa jälkeen oli edelleen hyvin vaikea luottaa minkään pysyvyyteen, mutta nykyisyydestä he ottivat kaiken ilon irti. Ja kenties vielä tulisi se päivä, jona he voisivat alkaa suunnitella vanhenevansa yhdessä, luvata pitävänsä toisistaan huolen vielä vastaisuudessakin, sanoa, että olisivat aina toistensa luona. He halusivat olla. Lammion entiset painajaiset olivat vielä välillä läsnä heidän elämissään, mutta Rahikaisen läsnäolon auttamana Lammio käveli enää vain harvoin unissaan, eikä silloinkaan poistunut kotoa. Hän oli oppinut luottamaan edes yhteen ihmiseen maailmassa, osasi hakea tältä apua ja tukea ja pystyi myös hyväksymään ne. Toisinaan hän ei edes tiennyt, mikä uskomaton alitajunnan voima oli hänen kurssinsa muuttanut. Rahikainen taas oli Lammion avulla selvinnyt suurin piirtein ystäviensä poismenosta. Joskus hän ajatteli, että ehkä hän oli vain pelinappula jossain suuremmassa kuten Määttä ja Lehtokin, ehkä Määtän ja Lehdon piti kuolla, jotta jokin universumin solmu avautuisi ja Rahikainen löytäisi Lammion uudelleen. Pahaa sellainen ajatus teki, mutta siinä oli lohduttavan paljon järkeä. Elämänkulkua he eivät voineet muuttaa, se ei ollut heidän käsissään, mutta sen tosiseikan hyväksymisen myötä he pystyivät kasvamaan ihmisinä. He olivat kumpikin nähneet niin paljon maanpäällisen vierailunsa aikana, että tiesivät olevansa vain palasia jossakin suuremmassa tarinassa, mutta että heidän jokapäiväisillä valinnoillaan oli silti merkitystä. Kuolemaa he olivat kohdanneet niin usein, että vaalivat elämää kaiken yli. Ensimmäisenä yönä uudessa kodissaan, uudessa alussaan, he käpertyivät turvaa etsien kiinni toisiinsa kuin eivät olisi koskaan ennen niin tehneet. Onnellisuuden määrällä ei ole rajoja, mutta he olivat täysin varmoja siitä, etteivät voisi olla enää yhtään tyytyväisempiä, eivätkä he kenties voineetkaan. Kukaan kun ei ole vielä koskaan osannut rajattomuutta ja sen kaikkia ulottuvuuksia määritellä.

[iwouldfightu]

Naapurin pojat

A/N: Moi, mä en oikein tiiä mitä mä ees teen mun elämällä kun oon tällästä mennyt rustaamaan, mutta ehkä joku saa jotakin iloa irti tästä, joten kai mä nyt uskaltaudun heittää tän tänne. Ja siis kaikista vaikeinta tässä koko hommas oli tän perkeleen nimeäminen ja se näkyy, yh. Mutta joo, nauttikaa..? :d

Hahmot/Paritus: Rokkaa/Tassu, muita kookoon poikia ei näy, mutta Lyyti ja Tyyne siellä vilahtaa.

Sanamäärä: 3300

Rating: Teens And Up

Summary: Hauska pieni kuvitelma siitä Antin ja Tassun yhteinen lapsuus ois voinut mennä.

Disclaimerit: Väpän pojathanhan nää, vaikka ei sitä murteesta välttämättä huomaa (anteeks, mä yritin)

Tassun vanhemmat eivät koskaan olleet fyysisten huomionosoitusten perään. Kyllähän he häneen koskivat, mitä nyt äiti nopeasti korjasi paidan kauluksen asentoa ennen sunnuntaikirkkoa ja isä välillä lätki korville, kun työ ei maittanut. Hyvänä päivänä saattoi jommankumman käsi pörröttää maantien värisiä hiuksia, mutta siihen tottumattomana Tassu ei koskaan oikein tiennyt miten moisiin hellyydenosoituksiin pitäisi reagoida. Hän vain seisoi paikoillaan, ryhti suorana ja kädet hieman epävarmasti nyrkissä. Vasta kun kehut puettiin sanoiksi, tajusi poika hymyillä, väläyttää nopeasti valkoista hammasriviään.

Ehkä juuri siksi Antin ilmestyminen tämän elämään oli tuntunut sellaiselta tunteiden pyörremyrskyltä. Sellainen se poikahan oli itsekkin.

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, tuo pellavahiuksinen, tätä paljon puheliaampi ja eloisampi pentu oli pitänyt tiukasti kiinni tämän äidin kädestä sillä välin, kun heidän vanhempansa olivat vaihtaneet kuulumisia maantien laidassa. Heidän tilansa eivät olleet kaukana toisistaan, mutta ei heitä aivan naapureiksikaan voinut sanoa. Riippui keneltä kysyi. Saman tien varrella he kuitenkin elelivät ja olivat siksi tekemisissä toistensa kanssa. Ylimpiä ystävyksiä he eivät kuitenkaan olleet.

Heidän juttutuokionsa venyi. Kylillä oli ilmeisesti käynyt jotakin; he juorusivat ulkopuolisista ja jostakin tulipalosta. Tämä ei kuitenkaan liiemmin liikuttanut Tapiota, eikä Anttiakaan, pelkkiä penikoita kun olivat. Tapio katseli tätä vastapäätä seisovan lapsen turhautunutta kiemurtelua pää hieman kallellaan. Toisen kehonkielestä erotti helposti juuri sen hetken, kun toinen kyllästyi seisomaan kiltisti paikallaan. Hän irrotti otteensa äitinsä kädestä, saaden tuon luomaan nopean katseen lapseensa, mutta hän kiinnitti huomionsa nopeasti takaisin yhä vilkkaana jatkuvaan keskusteluun. Tästä rohkaistuneena tuo tuntematon lapsi kuroi umpeen sen muutaman askeleen välimatkan, mikä hänellä ja Tapiolla oli, tarttuen häntä kädestä ilman minkäänlaista varoitusta. Tapiolle ei annettu aikaa käsitellä tilannetta, vaan hänet vedettiin mukaan, kädestä pitäen. Hänet kiikutettiin tien laitaan, ojan pohjalla virtaavan puron ääreen. Tuo pellavatukkainen poika virnisti hänelle veikeästi, yhä tiukasti kädestä kiinni pitäen. Häneltä puuttui toinen etuhammas.

“Otetaanks pikku kisa?”

Pojat väkersivät oljenkorsista ja ties miestä pieniä ‘’veneitä’’, joita he laskivat rauhallisena lipuvaan virtaan. Tapion veneet tuppasivat olemaan nopeampia, joka kovin hermostutti tuota toista poikaa. Hän yritti sitkeästi selvittää Suden pojan menestyksen salaisuudet, mutta vastauksia hänelle ei herunut. Hänen jatkuva utelunsa kuitenkin ansaitsi hänelle hiljaisen naurun, johon tämä vastasi ensihämmennyksen jälkeen leveällä hymyllä.

‘’Antti, ny mennään!’’

Hieman vastahakoisesti pojat jättivät leikkinsä kesken ja nousivat ojasta, housunlahkeet leikin jäljiltä hieman kuraisina (ja siitähän tuli jälkikäteen sanomista). Aikuiset sanoivat toisilleen nopeat hyvästit ja rouva Rokka ojensi kätensä lapselleen. Kyseinen poika katsoi sitä hetken harkitsevasti, mutta hänen oma kätensä löysikin tuon sijaan Tapion huomattavasti pienemmän kämmenen. Hän käänsi katseensa uuden ystävänsä sinisiin silmiin, hymyillen tälle somasti ennen kun hän tuikkasi nopean pusun tämän suulle. Kaikki tuota pellavapäätä lukuunottamatta jähmettyivät, mutta tuo hän vain jatkoi hymyilemistä ja siirtyi ripeästi äitinsä vierelle, ottaen tätä kädestä, selvästikin tyytyväisenä itseensä.

‘’Antti!” hänelle sanottiin ensin tuimasti (Antti, hänen nimensä on Antti, Tapio pisti viimein merkille).  “Anteeks, anteeks, hää o vähän höperö’’, Antin isä lopulta nauroi, rikkoen kiusalliseksi venyneen hiljaisuuden.

‘’Äiti ja sieki ain pussaatte ku työ lähette jonnekki!’’

‘’Ahaha, niin tehhää nii.’’

‘’Penskojaha nuo vaa, penskoja vaa’’, rouva Rokka nauroi niin huolettomasti, että Tapionkin vanhempien oli pakko hymyillä, vaikkakin hieman väkinäisesti. Tapio ei yhtynyt nauruun, vaan tuijotti yhä Antin takaraivoa, hölmistynyt ilme kasvoillaan.

___

Sen jälkeen, kun Antti viimein sai vanhempansa suostuteltua vierailemaan Sutten tilalla ensimmäisen kerran, ei häntä sieltä pois pitänyt mikään. Aina auringon laskiessa hän ilmestyi rutiini omaisesti heidän latonsa taakse, jossa Tapio häntä uskollisesti odotti. Eräänä kesäiltana Antti kommentoi, että tämä muistutti häntä vahtikoirasta.

Siitähän se lempinimi Tassu sitten tulikin. Suen Tassu, Antin Tassu. Hän tottui siihen niin kovin, että alkoi käyttämään sitä itsekin. Nykyään Tassun oikean nimen muistavat (tai ylipäätänsä tietävät) vain hyvin harvat henkilöt Tassun perheen ulkopuolelta.

Antilla tuntui aina olevan sanottavaa. Hän höpötti ties mistä: kertoi päivän töistä tai siitä, miten hänen isänsä oli jälleen läksyttänyt häntä ulos hiippailusta. Hän ei kuulemma pitänyt siitä, että hänen poikansa viiletti aina ties missä, varsinkin silloin kun oli pesuaika - olihan niiden pikkusiskojen pesulle saamisessakin aina täysi työ. Ja kyllähän Tassu sen ymmärsi, välillä jopa harkitsi näiden huolien ilmaisemista Antille, mutta aina kun tuo hymysuinen poika ilmestyi rakennuksen kulman takaa valkoisineen hammasriveineen ja takkuisineen hiuksineen, ei hän tätä poiskaan raaskinut hätistää. Se olisi vain pois heidän yhteisestä ajastaan.

Antti ei koskaan voinut viipyä pitkään, mutta se ei heitä haitannut. He käyttivät tehokkaasti sen ajan mikä heille annettiin. Useimmiten he leikkivät ja painivat, juoksivat pitkin pellon laitaa ja heidän tilojaan erottavan metsän poluilla, ja aina kun Antin oli lopulta pakko lähteä viimeisten auringonsäteiden hävittyä puiden latvojen taakse, hän aina muisti painaa höyhenen pehmeän pusun Tassun otsalle, poskelle, huulille, milloin minnekkin. Vaikka tämä ele oli Tassulle yhä vieras, hän oppi pitämään siitä. Se sai hänen poskensa hehkumaan ja suupielet kaartumaan hymyyn, samalla kun hän vilkutti ystävällensä hyvästit. Se oli heidän oma juttunsa, oma pieni salaisuutensa.

“Nährää taas!”

Ja ai että, kun Tassu huolestui kun tuo lupaus jäi täyttämättä. Aina kun Anttia ei näkynyt missään pitkänkään odottelun jälkeen, Tassu huolestui toden teolla. Koska ent jos sil on tapahtunu jotaki kauhiaa? Aivan ensimmäisen kerran, kun Antti rikkoi heidän sanattoman lupauksensa, Tassu päätti ottaa asiat omiin käsiinsä ja suunnisti Rokan tilalle omine neuvoinensa ja sehän se vasta pesulta palaavan Antin yllätti.

“Tassu? Tassu mitä sie täällä?”

“Noku siuu ei kuulunu millää!’’

“Isä se on kavattellu miun perää koko päivän ku mikäki haukka. En tiiä mikä siihe o yht’äkkii menny”, Antti selitti, käsillään hätäisesti elehtien. “Koht’ varmaa hyppää taas jostai nurkan takkaa, lähe livohkaan siit!”

Kuin kutsusta heidän korviinsa kantautui jykevät askeleet, jotka lähestyivät heitä nopeasti päärakennuksen suunnalta.

“Mee ny siit!” Ja Tassu meni. Hän ampaisi juoksuun eikä kääntynyt takaisin päin vaikka mieli oli tehnyt. Ei tälläinen hiippailu ollut lainkaan hänen tapaistaan, ei, se oli Antin juttu se, mutta oli hänen pakko myöntää, että pirun jännittäväähän se oli. Hänen sydämensä hakkasi rinnassa kuin pieni lintu joka yritti lähteä lentoon.

“Huomen, huomen nähää!” Antti huusi hänen isänsä läksytyksen yli ja Tassu nauroi.

___

Kesä vaihtui syksyyn ja poikien oli viimein aika aloittaa kansakoulussa. Tassun äiti oli innoissaan siitä, että hänen lapsensa sai mahdollisuuden vähän sivistyä, kun hänen isänsä taas piti moista hipistelyä turhanpäiväisenä. “Jos o aikaa kirijoja tuijjata yht’ hyvin vois olla pellol kuokkaa heilyttemäs sanon mie.”

Kyllähän tuo Tassua hieman huoletti. Entä jos kaikki hänen lihaksensa surkastuvat kun joutuu istumaan puupenkissä koko päivän? (Tassu esitti tämän kysymyksen myöhemmin Antille joka järkeili, että sitten pitää vain käyttää loppupäivä tehokkaasti. Niinpä tietysti.) Mutta näistä huolistaan huolimatta hän oli innoissaan. Hän saisi viettää koulupäivät yhdessä Antin kanssa, eikä hän olisi enää jumissa kotona aamusta iltaan.

Ensimmäisen koulupäivän aamuna Tassun äiti talutti hänet Rokkien tilalle. Hän vaihtoi muutaman sanan Antin äidin kanssa, toivotti pojalleen onnea ja taputti tätä olalle ennen kuin hän lähti kävelemään takaisin kotia päin.

“Ooks työ ny ihan varma et työ selviitte?”

“Kyl myö iha ite osataa!” Antti vakuutti äidilleen ties kuinka monetta kertaa. Tämä ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, mutta kotona odottavien tekemättömien töiden vuori varmaankin vei voiton äidin huolesta.

“No menkää si”, hän huokaisi. “Katohan Tassu sit tän hömelön perää.” Tassu nyökkäsi tälle vakavana. Antti sai vielä viimeisen hiusten pörrötyksen ja suukon otsalle, ja sitten he lähtivät matkaan.

Sortavalan kansakoulu oltiin perustettu noin kymmenisen vuotta sitten kylän laitamille. Sitä varten oli jopa talkoovoimin pystytetty uusi hieno puurakennus - joka oli tosin liian pieni sellaiselle oppilasmäärälle, mutta minkäs sille enää mahtoi. Pojilla oli sinne kolmen kilometrin kävelymatka, joka taittui helposti - vaikkakin ajoittain hieman hitaanloisesti. Heitä ei oltu monesti päästetty yksin kylälle asti, joten pojat ottivat tästä tilaisuudesta kaiken irti. Käsi kädessä he juoksivat maantien laitaa, välillä tieltä metsään harhaillen ja ympäristöään tutkien.

Lukuisista häiriötekijöistä huolimatta he saapuivat paikalle juuri ja juuri ajoissa. Opettaja kilkutti (Antin mielestä typerää) pientä kelloaan juuri sillä hetkellä, kun Antti ja Tassu juoksivat käsikkäin koulun pihaan, hieman hengästyneenä. He saivat paljon katseita, etenkin paikalla olevilta aikuisilta. Tämä huomio sai Tassun kiemurtelemaan vaivautuneena, mutta Antti vain säteili hymyään, kuten aina.

Kai se sanomattakin on selvää, että koulun henkilökunta ei järjemmin pitänyt Antista. Etenkin ensimmäiset viikot olivat vaikeita - sekä Antille että koulun opettajille. Tassu joutui monesti istumaan kauhusta kankeana penkissään, kun Antti tapansa mukaan sinutteli opettajia ilman minkäänlaisia katumuksen merkkejä. Aina kun Antti sai vastaavan niskoittelun vuoksi karttakepistä, Tassu ei pystynyt katsomaan, vaikka opettajat sitä vaativatkin. Onneksi tilanne rauhoittui vähitellen, kun Tassu itkua pidätellen pakotti toisen lupaamaan, että hän yrittäisi (yrittäisi) välttää ongelmia. Eikä Antti Tassulleen voinut vastaan väittää.

Tassu tykkäsi oppia. Ei hän missään nimessä ollut tienoon paras oppilas, mutta kyllä hän lukea ja laskea osasi, eikä hänellä ollut tapana aiheuttaa ongelmia (toisin kuin eräällä.. Tästä johtuen koulun opettajat jopa muutamaan otteeseen ehdottivat Tassun vanhemmille, että heidän ei kannattaisi antaa poikansa leikkiä sen Rokan pojan kanssa. Ettei vain saisi huonoja vaikutteita).

Ainoa mikä herätti pientä paheksuntaa opettajissa  (ja kanssaoppijissa), oli se tapa jolla hän ja Antti kommunikoivat toistensa kanssa. Anttia tämä ei näyttänyt kiinnostavan, mutta ne katseet jotka heihin luotiin, kun he saapuivat käsi kädessä kouluun tai halasivat toisiaan tekivät Tassun olon epämukavaksi, mutta hän sieti niitä. Se lapsenomainen virne jonka Antti väläytti hänelle oli aina sen arvoinen.

Mutta siinä vaiheessa, kun opettajat kyllästyivät pelkästään tuijottamaan, asiasta tuli hieman isompi ongelma. Heidät oli jätetty rauhaan ensimmäisenä vuotena, todennäköisesti koska opettajat eivät jaksaneet tehdä asiasta isoa numeroa, vielä luultavimmin siinä toivossa, että asia ‘’korjaantuisi’’ itsestään ajan kuluessa, mutta viimeistään toisen kouluvuoden alkaessa heille taisi viimein käydä selväksi, että Tassu ja Antti eivät olleet muuttamassa tapojaan omine neuvoineen, jolloin Tassua pyydettiin ensimmäistä kertaa jäämään luokkaan oppitunnin jälkeen. Hän nyökkäsi opettajalleen hämmentyneenä ja pyysi Anttia odottamaan häntä pihalla.

Ja Antero odotti. Tarkemmin ottaen, hän odotti koulun portin viereisen koivun oksilla. Levoton lapsi kun oli, hän oli kiivennyt puun oksille siinä toivossa, että hän onnistuisi yllättämään ystävänsä, kun hän viimein opettajan puheilta pääsisi. Hän keinahteli oksilla ketterästi, kiiveten yhä korkeammalle, kunnes hennot oksat eivät enää olisi kestäneet hänen painoaan. Juuri kun Antti lähti laskeutumaan, hän näki alaviistossaan Tassun, joka käveli ulos koulurakennuksesta. Hän oli liian korkealla väijytykseen, joten hän tyytyi vilkuttamaan tälle:

‘’Tassu!’’ hän huusi ensin pirteästi, kättään heiluttaen. Tämä käden liike kuitenkin hidastui, kun Antti näki millainen ilme hänen ystävänsä kasvoillaan oli. Antti vakavoitui ja laskeutui puusta mahdollisimman nopeasti. Hän tömähti maahan vähän liian korkealta, joka tuntui pistävänä kipuna pojan jaloissa, mutta hän jätti kivun omaan arvoonsa ja kiirehti Tassunsa luokse.

“Tassu? Tassu ooksie okei?” tämä kysyi huolissaan, nostaen toisen kätensä ystävänsä poskelle. Tassu kavahti.

“Tassu?” Antin ääni ei oikein tahtonut pysyä tasaisena. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Tassu pysyi vaiti, mutta muutaman, erittäin pitkältä tuntuneen sekuntin jälkeen hän otti kiinni Antin kädestä ja talutti tämän mukanaan koulualueen ulkopuolelle. Hän vilkuili taakseen jatkuvasti, koittaen arvioida heidän etäisyyttään tuosta punaisesta rakennuksesta. Antin teki kovasti mieli huutaa toiselle, vaatia vastauksia (muun muassa kenet hänen täytyy hakata), mutta hän tiesi, että Tassu ei ollut juuri nyt sellaisessa tilassa, että hänestä olisi saanut mitään irti.

Lopulta, ilmeisesti sopivan etäisyyden päässä, he pysähtyivät ja kävivät istumaan erään tien vierelle, pehmeälle heinän ja muiden rikkaruohojen valtaamalle penkereelle.

Antti silitteli tätä vasten käpertyneen Tassun hiuksia. Vaaleatukkainen oli hieman ystäväänsä lyhyempi, mutta tässä hetkessä Tassu vaikutti Antin mielestä niin kovin pieneltä. Hän tärisi hieman, mutta Antti ei voinut olla varma itkikö hän, sillä hän oli piilottanut kasvonsa polviensa taakse.

He istuivat tällä tavoin, toisissaan kiinni, melko pitkään. Antti ei vieläkään ymmärtänyt mikä Tassulla oli, mutta pyrki rauhoittelemaan ystäväänsä parhaansa mukaan, mikä hänen onnekseen vaikutti toimivan. Tassu rentoutui pikkuhiljaa vasten Antin kylkeä ja nosti päätään, asettaen sen polviensa päälle. Hänen poskensa eivät olleet märät, mutta hänen harmaansiniset silmänsä kimaltelivat karkuun pyrkivien kyynelten alla. Antilla oli Tassulle vaikka kuinka paljon kysymyksiä, mutta hänen onnistui pitää suunsa kiinni siihen asti, kunnes Tassu avasi omansa:

“H-he sannoo et tää ei oo hyväks meil.” Antti kurtisti kulmiaan.

“Niin mik?”

“Poikie ei pitäis kuulemma olla ain näi liikeel toisiaa. Hinteiks kuulemma kasvaa semmoset. Helvettiin päätyy.” Tassun pienet kädet puristuivat nyrkkiin. Antin kulmakarvojen väliin muodostui syvä uurre, niin hämmentynyt hän oli. Tassu käänsi katseensa hieman arasti ystäväänsä, joka yhä yritti käsittää näiden sanojen merkitystä. Hän hiljaa harvinaisen pitkään, niin pitkään, että Tassu jopa harkitsi sanovansa itse jotakin, mutta lopulta Antti ilmeisesti päätyi jonkinlaiseen päätökseen. Hän huokaisi ja kohautti olkapäitään.

“En mie tollassii monimutkasii ymmär’,” tämä sanoi naurahtaen. “Eikä miuu kiinnost mitä ne vanhat kääkät meist tuumaa.’’ Tassu katseli häntä tämän kasvoille valuneiden otsahiustensa alta. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen ystävänsä optimistisuuden.

“... Hyö oli kuulemma kerran nähy ku sä pussasit mua pihal. Vastenmieliseks sano semmosta’’, Tassun ääni oli tässä vaiheessa pelkkä kuiskaus. Antti käänsi päätään, tätä informaatiota pohtien. Mitä pidempään hän pyöritteli tätä asiaa päässään, ystävänsä synkeää ilmettä katsoen, sitä enemmän tämä tilanne otti häntä päähän. Vaikka häntä itseään ei voisi vähempää kiinnostaa mitä hänestä ajatellaan (etenkään kun kyseessä olivat pelkät oppikoulun vanhat kärttyisät ukot, joille ei koskaan muutenkaan kelvannut mikään mitä hän sai aikaan - huolimatta siitä, että hän oli oikeasti melko älykäs opiskelija), hän ei sietänyt sitä, että he aiheuttivat Tassulle tällaista päänvaivaa.

“Olis tulleet sanomaan päin miun naamaa. Sit ois lätty lätissyt..” hän murahti.

“Älä ny.. “ Tassu aloitti, mutta Antin silmistään näkyi, että hän oikeasti tarkoitti sanomaansa. Tassu kuitenkin tarttui tätä kädestä totisella ilmeellä ja pyysi toiselta: “Älä hanki itelles lisää vaikeuksii, jooko? Ne muutenki pitää siuu iha turmijon.” Antti mutristi huuliaan, mutta lopulta siirsi katseensa maahan, pois Tassun huolestuneista silmilstä ja nyökkäsi vastahakoisesti. Tämä sai Tassun hymyilemään pienesti. Ei se iloinen hymy ollut, mutta oli se parempi kuin ei mitään, Antti päätti.

(Hänen tosin yhä teki mieli mennä vetämään jotakuta turpaan, ja kunnolla)

___

Siitä päivästä eteenpäin heille annettiin aina läksytystä, jos heidät saatiin kiinni ‘’itse teossa’’ - joka tässä tilanteessa saattoi olla mitä tahansa nopeasta halista lohduttavaan käteen toisen olkapäällä. Tämä ei lannistanut Anttia, joka otti haukut vastaan röyhkeästi hymyillen (“Käyttäytykäähän nyt.” “Niihämö tehhää!”), mutta Tassu ei nauttinut siitä negatiivisesta huomiosta, jota se heidän ympärillään herätti. Pienissä kylissä juorut levisivät nopeasti, joten myös Tassun ja Antin vanhemmat tulivat nopeasti tietoisiksi tilanteesta.

“Älä anna sen Rokan nulikan vetää siuu mukaan sen metkuihi,” ja “Kannattais ehk välttää sit pentuu,” he sanoivat Tassulle kulmat kurtussa, mutta he eivät koskaan osoittaneet häntä syyttävällä sormella (tässä avuksi varmasti oli se, että he eivät olleet tässä vaiheessa vielä täysin tietoisia mistä kaikki ne puhuttelut johtuivat). Tassu oli kiitollinen vanhempiensa luottamuksesta, mutta miten hänen olisikaan tehnyt mieli väittää heille vastaan. Puhua nyt Antista sellaiseen sävyyn.. On varmasti sanomattakin selvää, että Tassu jätti nämä neuvot omaan arvoonsa. Hän ei voinut enään kuvitellakaan millainen hänen elämänsä olisi ilman Anttia.

Vaikka Antti kovasti intti, että heidän ei pitäisi piitata muiden valituksista, se jatkuva nalkutus alkoi ajan kuluessa käydä hänenkin hermoilleen. Hän oli kuitenkin harvinaisen itsepäinen tapaus, joten hän yritti parhaansa mukaan ärsyttää koulun henkilökuntaa aina kun mahdollista. Ties kuinka kauan se olisi jatkunut, jollei Tassu olisi pakottanut Anttia hellittämään.

“Antti, se o iha okei. Riitti jo”, hän oli sanonut, heikosti hymyillen, samalla kun hän oli laskenut Antin käden hänen omalta olaltaan. Antti oli tapansa mukaan mutristanut huuliaan harmistuneena ja pistänyt pystyyn tuijotuskilpailun. Hänestä näki, miten kovasti hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta Tassun rauhalliset kasvot olivat sillä kertaa saaneet hänet pitämään suunsa kiinni.

(Mutta miten hän olisikaan halunnut nostaa kätensä toisen poskelle ja tehdä jotakin pyyhkiäkseen tuon haikean ilmeen ystävänsä kasvoilta.)

Seuraavat viikot olivat täynnä nykiviä sormenpäitä ja kesken liikkeen pysäytettyjä käsiä. Se sai Tassun miettimään sitä, miten arkinen osa heidän keskeistä kommunikaatiotaan kaikki ne pienet kosketukset olivat. Varsinkin hänelle. Antti pystyi kommunikoimaan loistavasti myös puheen, ja ajoittain huutamisen, avulla, mutta Tassulle suun avaaminen tuntui huomattavasti suuremmalta haasteelta.

Kyllä hän puhua uskalsi, mutta Antin seurassa sille ei aikaisemmin ollut ollut liiemmin tarvetta. Hänen oli tarvinnut vain nykäistä hihasta, katsoa hetken silmiin ja Antti oli heti ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa. Nyt hän kuitenkin joutui turvautumaan sanoihin yhä useammin, joka tuntui luovan heidän välilleen pienen kuilun koulupäivien ajaksi. (He kuitenkin kuroivat sen välimatkan umpeen aina kotimatkalla, sormet yhteen kiedottuina.)

“Tällane hiippailu saa miut tuntemaa ittein vähä vanhemmaks,” Tassu kerran mainitsi Antille koulun jälkeen, heilutellen heidän käsiään edestakaisin. Tämä sai Antin hidastamaan askeliaan, ja hän näytti hetken siltä, kuin hän haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja. Se ilme ei kuitenkaan sopinut hänelle, joten Tassu tökkäsi tätä leikkisästi kyynärpäällä kylkeen. Sitten he juoksivat kilpaa, hengitys maaliskuun lempeässä pakkasessa höyryten ja posket punoittaen.

____

Mutta vasta silloin, kun he olivat oikeasti kasvaneet hieman vanhemmiksi (ja kenties viisaammiksi) he todella ymmärsivät millaiseen asemaan he olivat itsensä aikoinaan saattaneet. Tai läheltä oli ainakin liipannut. Ties vaikka mihin sairaalaan heidät olisi heitetty, jos heidät yhä löytäisi kyliltä toisissaan kiinni. Ei sillä, että Antti vaihtaisi heidän suhteestaan mitään, ja hyvin harvoin Tassu oli tämän kanssa eri mieltä.

Tällä hetkellä he istuivat ladon takana (sen saman vanhan, kuten aina ennenkin) ja tuijottelivat keskikesän vaaleaa yötaivasta. Tassu istui selkä haaleankeltaista puuseinustaa vasten ja Antti oli jossakin välissä kiivennyt istumaan hänen jalkojensa väliin, selkä hänen vatsaansa vasten ja pää rintakehällä leväten.

Tänään (tai varmaan se oli jo eilen, tuskin se kello enää torstain puolella oli) olivat olleet Anteron 17-vuotis syntymäpäivät. Hän oli saanut vapautuksen peltotöistä ja tullut moikkaamaan Tassua kysyäkseen, pidettäisiinkö illalla jotkut kekkerit. Tassu oli kuitenkin luonnollisesti ollut yhä kiinni töissään, joten Antti oli päätynyt pelolle vapaapäivästään huolimatta.

Illemmalla he olivat kerääntyneet Lyydin vanhempien tyhjään navettaan, jota ei oltu käytetty enää vuosiin. Paikalle oli heidän lisäkseen kerääntynyt muutamia ystäviä samasta pitäjästä; Eino, Tyyne ja niin edespäin. Eino oli tuonut perheensä gramofonin ja he olivat tanssineet ja laulaneet levyltä löytyneiden kipaleiden tahtiin. Lyyti oli myöskin onnistunut näpistämään porukoiltaan jotakin vettä vanhvempaa (mitä sitä yksityiskohtia turhaan kyselemään) ja siitähän meno vasta yltyi. Sitä oltiinkin sitten juotu niin kauan, kun pullossa riitti, ja hauskaa oltiin pidetty vielä vähän senkin jälkeen, kunnes jaksaminen ei enää lopulta riittänyt.

Nyt kaikki olivat jo vetäytyneet takaisin omiin koteihinsa - Anttia tietenkin lukuunottamatta. Hän nojaili yhä tyytyväisenä Tassua vasten, yhä ihan pienessä hiprakassa, päätellen siitä, että hänen päässään surisi vielä mukavasti ja hänen kehonsa oli täydellisen rentona. Hän veti keuhkonsa täyteen raitista yöilmaa ja hymyili.

“Tiiäks Tassu. Mie en ny haluis olla missään muual ku täs, siun kaa,” hän sanoi. Tassu sai olla kiitollinen siitä, että Antti ei nähnyt hänen kasvojaan, niin kovasti niitä kuumotti. Että se osaa olla imelä, kun sille päälle sattuu, Tassu ajatteli ja puristi toisen kättä merkiksi siitä, että hän oli kuullut, ja että hän oli samaa mieltä, vaikka ei hän sitä sanoiksi osannut pukea. Tassun ei tarvinnut nähdä Anttia pystyäkseen kertomaan miten paljon hänen hymynsä oli leventynyt.

He istuivat paikoillaan tarpeeksi pitkään siihen, että heidän sormenpäitään ja varpaitaan alkoi kylmäämään. Suomen kesä ei ollut niin armollinen, että koko illan voisi istuskella ulkosalla.

“Antti”, Tassu sanoi, hädintuskin kuuluvalla äänellä. Mennäänks myö täst koht, hän kysyi sanattomasti. Häntä värisytti Antin läheisyyden tuomasta lämmöstä huolimatta. Antti äänteli hetken vastahakoisesti ja valui hitaasti alemmas niin, että hän nojasi päätänsä Tassun alavatsalla ja pystyi katsomaan hänen kasvojaan.

Tassu räpäytti silmiään, hieman yllättyneenä siitä, miten paljon peittelemätöntä tunnetta Antin silmissä välkehti. Hetken mielijohteesta hän ojensi kätensä hiljaa, sipaisten yhden eksyneen hiuskiehkuran pois toisen kasvoilta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi, mutta antoi pian kätensä jatkaa vaeltamista, haroa toisen pellavaisia hiuksia ja uudelleenkartoittaa hänen kasvojaan. Antti oli miehistynyt parin viimeisen vuoden aikana, mutta hänen silmissään oli yhä sama pilke, hänen poskillaan samat hymykuopat ja vaaleita, auringon polttamia pisamia.

Tällä kertaa oli Antin vuoro räpäyttää silmiään, hitaasti ja ehkä hieman harkitsevasti. Sitten hän hivuttautui pystympään, samalla kääntyen niin, että he olivat nenät vastatusten. Ja hyvin lähekkäin. Antti nosti molemmat kätensä ja asetti ne Tassun kummallekkin poskelle, tuoden hänet niin lähelle kuin siinä tilanteessa oli fyysisesti mahdollista, huulet toisia huulia vasten.

Tassu henkäisi yllättyneenä, huuliaan tahattomasti raottaen, ja Antti pyrki yhä lähemmäs, maistaen tämän suuta, kuin uutta aluetta tutkien. Hän oli niin kovin lähellä ja Tassun sydän tykytti outoon tahtiin. Oli Antti häntä ennenkin pussanut, teki sitä melko useinkin, mutta ei koskaan tällä tavoin.

Tämä oli sellainen suudelma minkä Antti oli viinaspäissään antanut Lyytille aikaisemmin illalla, sellainen mitä Tassukin oli jossakin mielensä perällä kaivannut heitä katsellessaan (Miksi Antti tunsi hänet niin hyvin ja oli aina valmis antamaan hänelle haluamansa?). Siinä oli kieltä, oli hampaita, jotka kolahtivat aina välillä toisiaan vasten, kun ei niitä hetken huumassa osannut varoa. Tassua huimasi kuin hän olisi pahemmassa hiprakassa kuin koskaan aikaisemmin, mutta hän halusi lisää.

Lopulta heidän oli kuitenkin pakko ottaa hieman etäisyyttä, ihan vain muutamaksi sekunniksi, happea saadakseen. Tai ehkä vain yhdeksi. Sitten Tassu painoi heidän huulensa yhteen vielä hetkeksi, tällä kertaa hieman rauhallisemmin, ihan vain maistaakseen vielä kerran kaikki ne sanattomat lupaukset, jotka oli hetki sitten annettu. Antti hymyili hänen suutaan vasten.

“Huomen nähää”, hän sanoi ja tarjosi Tassulle yhden hyväntuulisen virnistyksen. Sitten hän nousi ja katosi rakennuksen nurkan taakse.

[kelkkamonologi]

Nannaanaa

Lammio-ficci, jonka kirjotin kouluhommia vältellessä. Toivottavasti tykkääte :D

hahmot: Lammio, Koskela, Rahikainen

varoitukset: ahdistuskohtaus, Rahikainen

disclaimer: en saa rahaa, ja hahmot on Väpän

summary: Lammio on tavannu Honkajoen ja saa breakdownin

Lammio istui komentokorsun lattialla ja itki. Sotamies Honkajoki oli, jälleen kerran, hyppinyt silmille. Lammio ei enää jaksanut tuon niskoittelua, ja paha olo purkautui hänelle epätyypillisellä tavalla, itkemällä. Ei hän oikeastaan itsekään tiennyt, miksi itki. Ja vielä komentokorsun lattialla. Kuka vain voisi tulla sisään varoittamatta ja minä hetkenä hyvänsä.

Lammio oli vihainen sekä itselleen että Honkajoelle. Ehkä enemmän itselleen. Kyllähän sitä pitäisi saada pahainen sotamies pysymään ruodussa. Älyttömän helppo tehtävä, jossa Lammio koki epäonnistuvansa kerta toisensa jälkeen. Mikään rangaistuskeino ei tuntunut tehoavan. Hän oli miettinyt päänsä puhki eri variaatiota, joilla Honkajoen saisi aisoihin. Hän oli luovuttanut asian suhteen, vaikkei hän olisikaan halunnut myöntää sitä itselleen.

Lammio asettui makaamaan sikiöasentoon korsun kovalle puulattialle. Kai sekin oli parempi, kuin istua hartiat lytyssä. Hänen ihanneupseerinsa oli jokaisessa tilanteessa kivikasvoinen ja muutenkin vakava. Ei mikään itkupilli ja vauva, jollaiseksi hän tunsi itsensä. Miksi helvetissä hän ei saanut itseään pysymään kasassa? Honkajoki ei ollut edes sanonut mitään erityisen pahaa. Jotain suoltanut marskista ja kommunisteista.

Hän kääntyi oikealle kyljelleen, että olisi helpompi saada henkeä. Se kun oli todella pinnallista ja voimakkaiden nyyhkäysten säestämää. Koko vartalo tärisi nyyhkäysten voimakkuuden takia. Korvissakin humisi, ja Lammio luuli kuolevansa siihen paikkaan. Olisi sekin tapa lähteä. Kuolla korsun lattialle itkukohtaukseen, joka aiheutui tottelemattomasta alaisesta. Eikä kukaan tietäisi oikeaa kuolinsyytä. Hänen oli pakko naurahtaa itkunsekaisesti ajatukselleen.

Hän sulki silmänsä ja pyyhki tärisevin käsin poskilla olevat kyyneleet. Kämmenselät hän pyyhkäisi sarkahousuihinsa. Hän ei muistanut, milloin oli edellisen kerran itkenyt. Ei ainakaan viiteentoista vuoteen. Varmaan joskus pikkupoikana satuttaessaan jalkansa tai jotain muuta vastaavaa. Yleensä hän purki pahan olonsa Helsingin öisissä puistoissa, joidenkin yhtä epätoivoisten miesten kanssa. Nyt siihen ei ollut mahdollisuutta, ja hän jopa toivoi, että pääsisi pian lomille. Voisi edes yrittää etsiä seuraa. Rintamalla siihen ei oikein ollut mahdollisuutta. Nyt, kun hän ajatteli asiaa, hän tuli tulokseen, että oli viimeksi saanut noin vuosi sitten. Vähän ennen kuin alikersantti Lehto oli kuollut. Oma käsi ei ajanut samaa asiaa kuin alikersantin sängestä karheat leukaperät.

Hän kuuli korsun oven avautuvan ja nopeasti nousi seisomaan. Korjasi vaatteensa ja pyyhki loputkin kyyneleet kasvoiltaan. Hän kuitenkin tiedosti näyttävänsä aivan hirveältä. Hengityskään ei ollut tasaantunut, ja vatsassa velloi. Toivottavasti tulija ei ollut kukaan ylempiarvoinen upseeri. Sitten tiedossa olisi luultavasti potkut.

Lammio huomasi, että tulija oli luutnantti Koskela. Mitäköhän asiaa tällä oli? Lammion mielen läpi kulki tuhat ja yksi asiaa, joista voisi olla kyse. Toivottavasti ei mistään vakavasta. Sitä hän ei juuri nyt pystyisi käsittelemään.

”Päivää. Sitä minä vaan, että kuinka Honkajoen kohtaaminen meni?” Koskela kysyi ja huomioi, ettei Lammio hengittänyt kunnolla. Oliko nuorempi myös itkenyt?

”Minä…” Lammio sai sanottua, ennen kuin purskahti taas itkuun. Ei hän osannut edes sanoa, mikä häntä vaivasi.

”Satuttiko se teitä?” Koskela vakavoitui Lammion purskahtaessa itkuun ja sai vastaukseksi pään pudistuksen.

”Minä… vain… kun… sotamies… ei… totellut… minua… ja… koin… epäonnistuneeni…” Lammio keskittyi jokaiseen sanaan erityisen tarkasti. Hengitys oli edelleen katkonaista, ja häntä alkoi vähän huipata hapenpuutteen vuoksi. Hän päätti istua alas tuolille saadakseen hengityksensä tasattua.

”Minä ymmärrän. Honkajoki vaan on aika tapaus. Ei siittä kannata itteensä ottaa. Ainakaan liikaa. Hän on… omalaatuinen, enkä minäkän ihan aina ymmärrä häntä”, Koskela sanoi myötätuntoisesti.

“Mhm. Tietääkö luutnantti, että… se on teidän… syynne, kun… täällä ramppaa miestä?” Lammio koetti rauhoittaa itsensä. Henkeä ahdisti, eikä hän saanut kunnolla henkeä.

“Niimpä kait. Mutta minkäs pahanen luutnantti sille voi, että saan joukkueeseeni kaikki ne armeijan pahimmat hulttiot?” Koskela hymähti. Vaikka hän piti miehistään, välillä hänelläkin meni hermot, että he kiusasivat ylempiarvoisempiaan.

“Niin… ette kai mitään”, Lammio nielaisi ja pyyhki poskiltaan kyyneleitä.

“Niin. No, minä voisin mennä. Jos haluutte rauhassa olla”, Koskela teki nopeasti asennon poistumisen merkiksi. Kapteeni nyökkäsi, ja vanhempi mies lähti korsusta.

Lammio sai itsensä jotenkin rauhoitettua, mutta vatsassa velloi edelleen. Hän juoksi ulos ja kävi oksentamassa korsun takana. Ei kai hän vain kipeäksi ollut tulossa? Kapteeni pudisti vähän päätään. Matkalla takaisin korsuun hän mietti, että olisikohan joku miehistön jäsen vapaana saamiselle. Upseereihin ei voinut koskea potkujen pelossa. Toisaalta, myös jotain lottaa voisi kokeilla, mutta ei se olisi yhtä hyvää kuin miehen kanssa. Lammio oli jo päässyt korsuunsa, kun hänen mieleensä tuli kuva vaaleat kiharat omaavasta sotamiehestä. Koskelan joukkueessa tuo oli, mutta kapteeni ei millään saanut nimeä mieleensä. Petroskoissa sotamies oli pyörittänyt naiskauppaa ja muuta vastaavaa, mutta Lammio ei saanut nimeä mieleensä. “Määttä. Ei. Riitaoja. Saatana, ollu delanneena ties kuin kauan. Salo. Se on blondi, mut ei. RAHIKAINEN!” Lammio huusi nimen saadessaan sen vihdosta viimein mieleensä. Rahikainen ihan varmasti oli puutteessa. Ja helposti sen lahjoisi olematta kertomatta. Lammio lähti ripeästi kohti Koskelan korsua. Sinne päästyään hän kysyi sotamies Rahikaista ja tuo lähti heti mukaan. Ehkä sotamies luuli olevansa pulassa, mistä Lammio tiesi. Hän kun ei ikinä ollut ollut mitenkään hyvä ihmisten kanssa saatika lukea toisten ilmeitä ja eleitä.

Lammio johdatti Rahikaisen komentokorsun taakse ja tiputti manttelinsa lumihankeen.

“Tiedättekö, olette helvetin komea”, Lammio hymyili vähän. Rahikainen säpsähti vähän.

“No, jos työ kerran uotte sitä mielt. Mut kyl mie sen tiijän ilman työn mielipijet”, Rahikainen virnisti. Ei hän tiennyt, mitä kapteeni haki sanoillaan.

“Niin”, Lammio veti Rahikaisen vähän lähemmäs itseään. Josko tuo pinnari tajuaisi.

Ja kyllähän Rahikaisen ämmänpoika tajusi. Pian Lammio oli koristeltu hampaanjäljillä kaulasta solisluihin, ja kapteeni oli saanut pitkästä aikaa ja todentotta kunnolla. Rahikainen lähti paikalta virnuillen ja jätti kapteenin lumihankeen keräilemään kamojaan. Sotamies oli palveluksensa tehnyt, ja kapteeni oli hieman hämillään tapahtuneesta. Ehkä Rahikaisesta saisi hyvä paineiden lievittäjän tulevaisuuden varalle. Ehkä.