#inspiraatiota tähän anto mm se mun meemi sekä se uus ohjelma Gaala

[turinametsa]

Sinä tulit tuomien aikaan (Hietala)

Sinä tulit tuomien aikaan

Genre: Rakkaus

Fandom: Tuntematon sotilas

AU: Modern AU ( “Hietanen on julkkis”-AU, mukana myös vähän kauan odotettua puhelinmyynti-AU:ta!)

Hahmot/Paritukset: Hietanen/Koskela, Kariluoto, muita KooKoon poikia (Riitaoja/Lehto, Määttä/Lahtinen, Rahikainen/Lammio). Hahmoista käytetään enimmäkseen etunimiä (Koskela: Vilho, Kariluoto: Jorma, Hietanen: Urho)

Varotukset: Ei kummempia. (Maininta tappouhkauksesta!)

Kirjoittajan huomio: En oo aikoihin kirjottanut mitään näin huonoa tekstiä, ja joo tota, en siis tiedä televisioalasta oikeesti yhtään mitään enkä ruvennut perehtymään, joten tässä on varmaankin aikas paljon asiavirheitä. Yrittäkää kuitenkin nauttia! (Tuntematon sotilas on Väinö Linnan käsialaa, enkä saa tälle mitään rahallista vastiketta.

-----

Jorma hommaa Vilholle kutsun työhaastatteluun ja Vilho onnistuu saamaan vahingossa paikan tuoreen televisiotähden avustajana.

***

Nuoren ensimmäinen varsinainen työpaikka. Missä muuallakaan, kuin puhelinmyynnissä.

Vilho huokaisi ja napautti kynäänsä työpöytää vasten. Vaikka kuulokkeet olivatkin todella kevyet ja ohuet, nyt ne tuntuivat turhan painavilta korvilla. Hän oli juuri kuunnellut yli puoli tuntia jonkun mummelin selitystä viimeisimmästä lääkäriressusta. Kuinka verenpaine oli koholla ja suolisto reistaili.

Vilho kuuli edestään ystävällisen miesäänen puhuvan puhelimeen:

“Eli pistetään vuosikerta tulemaan? Selvä. Toistaisitteko osoitteenne? Eli Kapulaisenkuja 75? Noniin, kiitos. Hyvää päivänjatkoa!”

Jorma Kariluoto naurahti ja Vilho kurottautui tökkäämään tuon lapaa.

“Miten sä jaksat pysyy noin ilosena?”

“Tämähän on ihan mukavaa hommaa", Jorma hymyili kääntyessään Vilhoa päin. Heidän katseensa kohtasivat, ja Jorma virnisti leikkisästi nähtyään Vilhon silmistä tympääntyneen pilkahduksen.

“Vai niin", Vilho hymähti ja hieraisi hiuksiaan. Hieman Jormaa kävi ystävänsä sääliksi - toisin kuin Vilho, hän olisi voinut vain lähteä kävelemään kyllästyttyään hommaan. Hänen toimeentulonsa ei ollut siitä kiinni. Vilhon taas oli. Vaikka no, tuskin Vilhokaan hirveän hyvin tuli toimeen pienellä palkallaan. Eihän sillä taidettu edes vuokraa maksaa.  

“Hönkääkö verokarhu niskaan?”

“No tottakai. Tuli aamulla jo vuokranantajan uhkauskirje. Perkeleestäkö mä kahen kuukauden palkan hommaan?”

“Niin niin", Jorma sanahti päätään kallistaen ja palasi koneensa ääreen, eksiytyen työnvälityspalvelun verkkosivuille. Täytettyään hakuehdot hän sai liudan pienipalkkaisia hommia ehdotukseksi.

Vilho sai uuden puhelun, ja nettisivun  selailun ohella Jorma kuunteli Vilhon monotonista puhetta:

“MeMiehet-lehti on suunnattu kaikenikäisille mieshenkilöille. Numerot sisältävät tunnettujen henkilöiden haastatteluja sekä muunmuassa vinkkejä auton oikeaoppiseen siivoamiseen….”

Vastaus taisi olla kovin tyly, sillä Vilho laski kuulokkeet pian taas päästään.

Jorman silmiin osui hakuilmoitus televisioalan avustajasta.

“Hei. Mites ois tää?”

“Mikä?”

“Avustajan paikka jostain ohjelmasta. Ne tartteis jonku siivoamaan sinne ja tuulettamaan vaatevarastoja. Palkkakaan ei oo paha, tasan tonni kuussa.”

“Täh? Eikö siihe tarvita mitään koulutusta?”

Vilh siirtyi Jorman viereen tuijottamaan pöytäkoneen ruutua.

“Ei! Sun pitää hakee tonne. Yrittäsit ees päästä haastatteluun!” Jorma hihkaisi, mutta Vilhon into katosi.

“Pyytäävät laajempaa kielitaitoa, ku englanti ja ruotsi. Ei onnistu.”

He vilkaisivat toisiaan ja Jorma kohautti olkiaan.

“Pistä ees harkintaan. Tartteet pian massia.”

Vilho palasi paikalleen ja Jorma kaivoi sähköpostistaan Vilhon CV:n, jonka Vilho oli joskus lähettänyt hänelle tarkistettavaksi. Ei Vilho voinut pahastua siitä, sillä hänhän aikoi vain auttaa tuota.

Jorma selasi ansioluettelon muutamia kertoja läpi, poisti joitain tietoja ja lisäsi uusia. Vilhosta tuli nyt aktiivinen harrastajavalokuvaaja sekä lähihoitaja.

Toivottavasti haastattelijat eivät kyselisi mitään todistuksia.

Vilho heittäytyi nojaamaan paremmin penkin selkänojaa vasten. Kukaan ei vastannut soittoon, taisi arvata soittajan olevan lehtimyyjä.

Vilho siirsi katseensa uusimman MeMiehet-lehden mallinumeroon, jonka kannessa komeili muutamia vuosia sitten julkisuuteen nousseen 19-vuotiaan Urho Hietasen kasvot. Vilho kurtisti kulmiaan. Aivan, kyseisessä lehdessä oli myös juttua uudesta talkshowsta. Vilho otti lehden käsiinsä ja avasi jutun.

Soittajalahjakkuuden oma show alkaa tulevana lauantaina! Lue Urho Hietasen haastattelu seuraavalta sivulta!

Vilho huokaisi. Niin, Urho Hietanen, häntä useamman vuoden nuorempi pojankloppi oli soittanut kerran kahdesti niin hyvin pianoa jossain konsertissa, että oli alkanut saada ylimääräistä huomiota sosiaalisessa mediassa. Joku ökymoguli oli kai huomannut somemagneetin ja tarjosi nyt mahdollisuutta televisiouralle. Vilho ei voinut olla tuntematta hienoista katkeruutta. Alle 20-vuotias ja koko Suomen tuntema. Rahasta tai toimeentulosta ei ollut mitään murhetta. Olisipa hänkin saanut sellaisen kohtalon.

Vilho nosti katseensa lehdestä Kariluotoon, joka soitti taas uutta puhelua:

“Jorma Kariluoto MeMiehet-lehdestä päivää! Minulla olisi teille huipputarjous, josta ette voi kieltäytyä!”

Selvästikään asiakas ei kieltäytynyt kuultuaan tarjouksen.

Vilho pyöräytti silmiään, tyrkkäsi kuulokkeet näppäimistölle, nousi ja lähti taukonurkkausta kohden lehti käsissään.

Hän rojahti siniselle sohvalle istumaan ja levitti lehden eteensä pöydälle. Aukeamaa koristi useampia paparazzien nappaamia kuvia soittajapojasta. Yksi kuvista oli napattu Shell-huoltoaseman kahviosta. Kuvatekstiksi oli kirjailtu: Koko kansan tietoisuuteen noussut nuori tähti tukee pieniäkin huoltamoketjuja. Vilho tuhahti itsekseen jäädessään hetkeksi katselemaan kasvokuvaa Hietasesta. Ei poika ollut pahemman näköinen, vaan tavattoman suloinen. Sen hiukset vaikuttivat olevan silkkiä, ja silmät loistivat ilosta. Kyllähän tuon näköisistä julkkiksia tuleekin, Vilho mietti hieman apeasti. Hän itse oli aivan tavallisen näköinen olkitukkineen ja sinisilmineen. Ei hänestä siis koskaan tulisi mitään merkittävää, ei kukaan koskaan tunnistaisi häntä valtamassasta. Hän oli tylsän tavallinen. 

Ajatuksiinsa uponneena Vilho siveli leukaansa, mutta mietteet keskeytyivät, kun Jorma hypähti hänen viereensä istumaan.

“Mitäs mietit?”

“En paljon mitään”, Vilho kohautti olkiaan ja vilkaisi toverinsa hyvinmuodostuneita, sileitä kasvoja. Jorma oli tummaverikkö nuori mies, jolla oli sopusuhtaiset kasvot ja sinivihreät, eloisat silmät. Jorman tummat kulmat olivat koholla aikansa, ennen kuin kurtistuivat silmien varjoksi. Jorma olisi sopinut vaikka malliksi.

“Ville, mikäs sulle on nyt tullu?”

Vilho säpsähti tajutessaan tuijottaneensa toista liian pitkään.

“Äh. Ei mikään. Ootkos muuten huomannu, että ylihuomenna alkaa se Hietasen ohjelma.”

“Ai sen joka tuli kuulusaks pianonrimputtamisella? Joo. Aattelitko kattoo?” Jorma naurahti ja ryyppäsi kahvistaan.

“No, voishan tota. Jos sitä viittii”, Vilho myönsi ja Jorma otti lehden hänen käsistään.

“Aaa, se on tässä numerossa. Vai tämmöstä luvassa. Puhuukohan se turkua sitten telkussaki?” Jorma pohti ja toinen kohautti olkiaan toistamiseen.

“Miksei puhuis. Jos se on tottunu siihen.”

“Niin.”

Jorma keskittyi lukemaan haastattelua, ja jäi sitten katselemaan kuvia julkkispojasta.

“No mutta, onhan se ihan siedettävän näkönen. Minkäköhänlainen mulkku se on jos sen tuntis?”

Vilho siirsi katseensa puhelimensa näytöstä Jormaan ja mittaili hetken katseellaan toista uudestaan. Niin, Jorma oli sivistyneestä kodista ja kuunteli varmasti klassista musiikkia mielellään. Ehkäpä se jopa fanitti vähän sitä Hietasta.

“Ken tietää", Vilho totesi vaimeasti. Ajatus palasi taas hänen tahtomattaan siihen, kuinka Jormankaan ei olisi tarvinnut istua siinä puhelinmyyntipisteen taukohuoneessa elääkseen. Olisi siistiä olla rikas. Tai edes keskiluokkainen. Mutta hän oli duunariperheestä, hänen vanhempansa olivat tavallisia työntekijöitä ja niin kai hänkin tulisi olemaan.

Jorma heitti kätensä hänen hartijoilleen.

“Kyllä sä Ville tiiät ett saat aina avata huolias mulle", tuo sanahti ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Vilho hymyili hieman väkinäisesti.

Ilta oli sujunut töiden jälkeen normaaliin tahtiin. Hän oli mennyt kaupan kautta asunnolleen, tehnyt jotain halpaa ruokaa, syönyt vähän ja painellut suihkuun. Pikaisen suihkun jälkeen hän oli heittäytynyt vuoteelleen loikoilemaan ja katselemaan videoita youtubesta. Tube oli päättänyt ehdottaa hänelle myös yhtä Urho Hietasen soittamaa kappaletta, ja sen hän oli kuunnellut lävitse vain puolelle korvalla. Ei hassumpi, ei todellakaan. Toista Hietasen soittamaa kappaletta kuunnellessaan Vilho oli torkahtanut.

Seuraavana aamuna töiden oli tarkoitus alkaa vasta yhdeltätoista, jonka vuoksi Vilho pyrki nukkumaan mahdollisimman pitkään. Levoton uni kuitenkin herätti hänet jo seitsemältä, ja käytyään pikaisesti vessassa päästäkseen äkkiä takaisin unten maille, hän vilkaisi puhelintaan. Tuntematon numero oli lähettänyt hänelle viestin, ja viestin sisältö kummastutti Vilhoa suunnattomasti.

Viestissä kerrottiin, kuinka hänet oli valittu “kymmenien innokkaiden hakijoiden joukosta" haastatteluun, joka pidettäisiin yhdeksältä Haapaniemenkatu 7:ssä.

Vilho haroi kummastuneena vaaleita hiuksiaan. Ei hän ollut edes hakenut hetkeen uutta työpaikkaa, ja viestissä mainittu osoite oli täysin vieras. Sijaitsiko se edes samassa kaupungissa? Vilho otti screenshotin viestistä ja heitti kuvan wapissa Jormalle. Jorma vastasi heti:

Hei apua ihanaa, mee ihmeessä!

Vilho katsahti kelloa. Hieman alle kaksi tuntia aikaa valmistautua ja lähteä kohti haastattelua, mistä hän ei tiennyt mitään. Mikä työ oli kyseessä? Kenen numeroon viestin lähettäjä oli luullut lähettävänsä viestin? Kuka lähettäjä edes oli? Entä jos tämä oli vain joku jekku? Hän kuitenkin nousi ja vilkaisi vielä kaipaavasti vuodettaan ennen kuin suuntasi takaisin kylpyhuoneeseen. Kai se oli sama mennä ja kokeilla onneaan, vaikka viestissä haiskahtikin kusetuksen haju.

Oli toukokuun loppu. Taivas oli pilvetön ja suloisen sininen. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta lämmittäen keväisen ilman. Oli tukahduttavan kuuma, mutta siitä huolimatta Vilho oli kiskonut mustan nahkarotsinsa päälleen ja peittänyt silmänsä tummalinssisillä aurinkolaseilla. Hän oli selvittänyt aamukahvinsa lomassa Google mapsista Haapaniemenkadun sijainnin, löytänyt sen asuinkaupungistaan ja lähtenyt suunnistamaan sitä kohden.

Matkaa oli jäljellä puolitoista kilometriä, ja kello lähestyi uhkaavasti yhdeksää. Viimeisen kolmisataametrisen matkan Vilho joutui juoksemaan ennättääkseen paikalle ajoissa. Hän pysähtyi seiskatalon - joka oli komea punatiilinen kerrostalorakennus - etuportaiden juureen hengähtämään. Tumma takki painoi tuskaisesti hartijoita ja hiukset olivat menneet sekaisin. Hän tiputti puoliksi palaneen sätkän jalkoihinsa  vetäistyään siitä vielä pienet henkoset. Polkaistuaan sen asfalttiin hän astui portaalle ja oli avata oven, mutta se lennähtikin häntä päin.

“Ai moi! Vilho Koskela, oletan?”

Vilho otti lasit pois kasvoiltaan ja katsoi hetken aikaa hämillisenä pitkää, hoikkaa miestä, joka katsoa tillitti häntä suurilla, rusehtavilla silmillään.

“Öh, juu”, Vilho ähkäisi ja ojensi kättään. Mies tarttui siihen nyökäten.

“Olen Risto Riitaoja, paikan sihteeri. Itse manageri haastattelee sinua.”

“Selvä.”

Vilho astui sisään viileään huoneistoon ja hieraisi hiuksiaan pikaisesti paremmin. Laajassa aulankaltaisessa tilassa työskenteli muutamia miehiä, pari tietokoneiden ääressä ja yksi kattolamppujen kimpussa. Kattolamppuja vaihtava heppu oli lyhyt ja vakavakasvoinen, mutta otti asiakseen sanahtaa Vilholle:

“Jaa. Taas uus kaveri kokeilemassa onneaan.”

“No niin näkyy", totesi toinen läppäri sylissään istuvista miehistä vilkaistessaan Vilhoa, joka oli mennyt hieman vaikeaksi.

Kolmas miehistä nauroi hiljaa ja siirsi koneensa sivuun, tullen hänen luokseen.

“Terve! Siekö oot sit miält ett pomo hyväksyis siut meidän lahjakkuuven henkilökohtaseks assistentiks?”

“No en tiedä”, Vilho totesi suoraan. “Mä en oo ees hakenu mitään paikkaa täältä.”

Niin, hän ei ollut hakenut mitään assistentin paikkaa mistään. Juuri sillä hetkellä kun perähuoneen ovi aukesi, Vilho muisti Jorman edellispäiväisen ehdotuksen. Sehän oli löytänyt jonkun avustajanpaikan hänelle. Eikai Jorma vain ollut keksinyt mitään typerää?

Vilho jätti kolme miestä sekä sihteerin taakseen ja asteli toimistoon, päätyen kasvokkain tummakulmaisen, tiukan miehen kanssa. Mies nousi silmiään siristäen ja jäi katsomaan tuomitsevasti Vilhon kulahtanutta nahkatakkia.

“Hm. Olette kai Vilho Koskela?”

“Olen”, Vilho nyökkäsi ja tarttui miehen ojennettuun käteen. Toinen ei edes esitellyt itseään, mutta nimilappuun oli merkitty nimeksi Lammio. Mies istahti pian paikalleen ja pyysi Vilhoakin istumaan. Hetken aikaa haastattelija selasi jotain koneelta, avasi jotain ja jatkoi selaamistaan, kuin haastateltavan unohtaneena.

Vilho antoi sen aikaa katseensa kiertää huoneessa. Huone oli ankea valkoisine seinineen, mutta muutamat kehystetyt valokuvat ja lehtileikkeet värittivät sitä hieman. Työpöydän kulmalla oli muutamia palkintopystejä.

“Jaaha”, Lammio totesi kuivasti ja Vilho säpsähti. “Ennen kuin aloitamme, haluaisin kysyä, mitä mieltä olette klassisesta musiikista?”

Vilho kurtisti kulmiaan hieman, mutta kohautti sitten olkiaan:

“Mikäs siinä.”

“Hm. Eipä se mitään merkitse. Olette siis hakeneet paikkaa uuden ohjelmamme avustajaksi. Työtehtäviin kuuluu päätähden hyvinvoinnista huolehtiminen sekä kaikenmoinen pikku siivoilu ja asettelu. Avustaja on myös eräänlainen joka paikan höylä, eli auttaa siellä missä tarvitaan.”

Mies nosti mitäänsanomattoman katseensa häneen ja tuhahti:

“Kävisitte myös henkivartijasta, ei tuo taida pelkkää läskiä olla.”

Vilho hymähti vain jopa hieman  huvittuneena. Hänen teki mieli vain poistua paikalta tai selittää, ettei hän ollut itse hakenut paikkaa, mutta hän ei ennättänyt edes avata suutaan, kun mies jatkoi:

“CV:n mukaan olette harrastajavalokuvaaja sekä osaatte englannin ja ruotsin lisäksi venäjää sekä hieman saksaa. Hienoa. Saatte paikan. Kysymyksiä?”

Vilhon sydän hakkasi. Jumalauta, Jorma. Koskaan hän ei ollut ajatellut, että voisi saada työpaikan näin helposti.

Hän kuitenkin nyökkäsi hitaasti suostumisen merkiksi, mutta kysyi sitten:

“Mites….Palkka?”

“Sitähän hakijat aina kysyvät", haastattelija huokaisi, mutta kireän äänen lävitse kuulsi huvittuneisuus. “Tuhat euroa kuussa, eikä hommassa ole koeaikaa. Työt alkaisivat huomenna aamulla kymmeneltä.”

“Työaika?”

“Aluksi 10.00-20.00, mutta sitten, kun olet tottunut hommaan, työaika muuttuu siten, että työt alkavat 16.00 ja loppuvat 00.00.”

Vilho nyökkäsi ja oli nousemassa, kun haastattelija nousi, mutta samassa joku astui sisään huoneeseen.

“Henrik! Enks mää pyytänt hommaa stä uutta kahvikonet tän?”

“Siinähän se meidän tähtemme on”, Henrikiksi kutsuttu mies hymähti ja astui pois pöydän takaa.

“Tässä on uusi avustajasi, Vilho Koskela.”

Vilho venytteli hieman noustessaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan päädyttyään kasvotusten itse Urho Hietasen kanssa.

Miten päin siinä sitten oikein olisi. Urho kätteli häntä pikaisesti ja heitti kätensäkin Vilhon hartijoille todeten jotain vielä managerilleen. Urho vei hänet ulos huoneesta ja muiden luo naureskellen epämääräisesti.

“Pojat! Tässä meirän tiimi uus avustaj. Se on Vilho.”

Kolme miestä katsahtivat toisiaan, mutta nyökkäsivät sitten hyväksyvästi.

Urho istutti Vilhon sohvalle viereensä  riistettyään tuon nahkatakin pois punaisen flanellin päältä. Vilho oli hieman kiusaantunut, kun Urho oli istahtanut melkein kiinni häneen. Oliko tuo nyt ihan oikeasti se Urho Hietanen? Samainen 19-vuotias soittajalahjakkuus, joka oli aloittamassa televisiouraansa huomisiltana? Vilhoa hieman huimasi.

****

“Ei helvetti Jorma, mitä sä oot menny tekemään?” Vilho ärähti astuessaan sisään Jorman asuntoon.

“No älä nyt! Saitsä sen paikan?”

“No sain! Mut mitäs sitten jos ne sun latelemat salaisuudet tulee ilmi? Mä oon sitten kusessa!”

Jorma huomasi kaverinsa hermostuneisuuden, ja talutti Vilhon peremmälle luksuslukaaliinsa. Vilho romahti sohvalle istumaan ja Jorma toi tuolle pian teetä.

“Kerros tarkemmin siitä hommastas. Sä oot siis joku avustaja siellä?”

“No joo", Vilho ähkäisi. “Sen saatanan soittajapojan, Urhon.”

“Täh? Oliks se työpaikka siitä ohjelmasta?” Jorma hämmästyi.

Vilho nyökkäsi ja painoi päänsä sohvan selkänojalle.

“Iha ku et ois tienny…”, hän urahti syyttävään sävyyn.

“No en todellakaan tienny. Ihan sairaan siistiä.”

“Työt alkais huomenna kymmeneltä. Pitäskö mun ottaa loparit sieltä puhelinmyynnistä tai vaa olla tulematta sinne?” Vilho kysyi vaimeasti.

“No jos sua epäilyttää ni yrittäisit säilyttää sen työn myös. Kattoo sitten miten käy.”

“No voi helvetti.”

-----

Seuraavana päivänä Vilho saapui ajoissa uudelle työpaikalleen. Hän oli hieman epätietoinen siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ennen kuin Urho tuli paikalle, ohjastivat Risto sekä kolme muuta (lyhyin heistä oli nimeltään Aatos Määttä, se yrmyilijä oli Yrjö Lahtinen ja se, joka oli tullut naureskelemaan hänelle kantoi nimeä Janne Rahikainen) hänelle muutamia tavanomaisia töitä. Vaikka Aatokseksen, Yrjön sekä Jannen asenteet olivatkin olleet edellispäivänä sitä mitä ne olivat olleet, nyt ne olivat täysin erilaisia. Kaikki kohtelivat häntä mukavasti ja juttelivat kivoja aina, kun aikaa oli. Ja olihan sitä. Siitä huolimatta, että valmisteltiin kolmannen huoneen studiota illan ensimmäistä lähetystä varten, porukka löhöili ja piti ahkeraan tahtiin taukoja.

Vilho istuskeli Jannen ja Riston seurassa, kun Urho astui sisään tummapukuisen henkivartijansa kanssa. Vilhon ja henkivartijan katseet kohtasivat, vaikka miehellä olikin tummat lasit päässään. Urho tuli suoraan Vilhon luokse ja iski kätensä tuon olkapäille takaa päin.

“Sääki oot tullu tän. Mää jo aatteli ett sää jätät homma siksee. Lähretään me ton mun omaa siipee, Lehon poika pääsee tauolle.”

Urho viittasi henkivartijansa suuntaan, jolle Risto oli mennyt tarjoamaan kahvia. Lehto oli siirtänyt lasit pois kasvoiltaan, ja Vilho huomasi tuon silmissä astetta kevyemmän pilkahduksen Riston höpöttäessä tuolle jotain. Urho otti Vilhoa ranteesta ja raahasi mukanaan studiohuoneeseen ja sen lävitse pukuhuoneen kaltaiseen tilaan.

“Noni!” Urho naurahti iskiessään valot päälle. Huone oli kuin mikä tahansa pukuhuone, vaaterekissä roikkui eri värisiä ja tyylisiä pukuja ja tilassa oli useampia peilejä. Valaistus oli epäluonnollinen, mutta kuitenkin miellyttävä. Vilho istahti eräälle pallille ja katseli ympärilleen mietteliäänä.

Urho vilkaisi häntä aprikoiden.

“Mikäs sää ole miähiäs? Emmää ois uskon ett tollane ois haken stä avustaja paikkaa. Emmää oikeesta mit avustaja ois ees tarvin, mut Henrik olki toist miält. Ja no, nyt sää ole siin.”

“No niin olen", Vilho myönsi ja nosti katseensa Urhoon. Urho hymyili leveästi, ja se leveä hymy näytti upealta pojan kasvoilla. Urhon silmät loistivat aivan samalla tavalla kuin kaikissa kuvissa, mitkä pojasta oli ikinä julkaistu. Tuon hiukset olivat jääneet hieman jännästi pörröön ja ne saivat Vilhon hymyilemään vähän.

“Oot sää väh kummalline. Kui vanha sää ole?” Urho kysyi istuessaan omalle tuolilleen peilipöydän eteen.

“Kakskolme.”

“Täh? Nii vanha.”

“Joo”, Vilho siirsi katseensa kattoon ja laskeskeli lamppujen kuvuissa olevia reikiä.

“Mik ol ni huono työpaik ett tämmöne sopi paremmi?” Urho kysyi tarkastellessaan itseään peilistä.

Vilho säpsähti ja käänsi katseensa toiseen. Heidän katseensa kohtasivat peilin kautta ja Urhon tummat kulmat kohosivat kysyvästi.

“Puhelinmyynti", Vilho huokaisi silmiään pyöräyttäen.

Urhon silmät levisivät.

“Eikä? Mitä sää myit?”

“MeMiehet-lehteä. Ihan hirveetä duunia.”

Urho nauroi vaimeasti ja kääntyi häntä päin.

“Ja fundeerasit ett tää ois parempi homma?”

“No, jos mä saan tästä tonnin kuussa ni voittaa tää sen.”

“No, Henrik o tarkka lakijuttuje kans. Se on ammatiltaa myös lakimies”, Urho kertoi hymyillen ja nojasi polviinsa niin, että solisluut paistoivat valkoisen kauluspaidan kauluksesta. Vilho ei tiennyt miksi, mutta hän jäi jopa liian pitkäksi aikaa katselemaan niitä. Solisluiden etukaaret taipuivat selkeästi, juuri oikealla tavalla, juuri oikeassa suhteessa. Paidan kaulus varjosti niitä juuri sopivasti niin, että tuossa asennossa ne erottuivat selvästi. Vilho punastui kuullessaan Urhon naurahduksen:

“Mitäs sää kattele?”

“Sitä mä vaa…ett sun ois parempi pistää toi kaulus sitte suoraan lähetystäs varten.”

Urhon nauru jäi kaikumaan Vilhon korviin koko loppupäiväksi, jonka aikana Vilho, Lehto sekä Yrjö järjestelivät Henrikin ohjeiden mukaan studion sisustusta asiallisemmaksi.

Lähetys alkoi seitsemältä, jota ennen Vilho oli juoksennellut pitkin poikin kaupunkia Urhon asioilla (ja tajusi todeta tarvitsevansa auton siihen hommaan, sillä hänelle luvattiin katumaasturi jo seuraavaksi päiväksi käyttöön). Hän oli hakenut yhden tähden puvuista pesulasta, hakenut tuolle pariin otteeseen syömistä pikaruokaloista - sillä menestyksestään huolimatta Urho oli pohjimmiltaan melko tavallinen nuori mies -, sekä käynyt ostamassa Urholle uuden varakauluspaidan edellisen sotkeennuttua tekovereen Urhon pelleiltyä Jannen kanssa.  Seitsemän maissa Vilho istui käsikirjoittajatiimin, Yrjön sekä Jannen, kanssa studion nurkassa seuraamassa lähetystä lähestulkoon puolikuolleena. Janne oli korkannut luvatta siiderin ja ryypiskeli sitä kaikessa rauhassa, kommentoiden aina välillä joitain sanontoja itsekseen. Yrjö seurasi ohjelman puheosuuksia tarkasti, sillä yksi illan vieraista oli poliitikko.

Vilho itse kiinnitti huomionsa Urhoon - siihen, miten Urho puhui ja elehti, siihen kuinka Urho nauroi ja vitsaili puhekaverinsa kustannuksella. Siihen, miten Urho jäi välillä katselemaan tyhjyyteen mietteliäästi. Siinä Urhoa katsellessaan Vilho päätteli, ettei haastatteluun saapuminen ollut sittenkään hullumpi idea.

-----

Työstä tuli nopeasti rutiininomaista, ja Vilho alkoi nauttimaan siitä. Kahdessa viikossa hän oli jo täysin tottunut hommiinsa sekä työtovereihinsa, ja uskaltautunut työporukan kanssa baariinkin jo ensimmäisenä viikonloppuna. Hän tuli mainiosti toimeen muiden kanssa, ja hän oppi tuntemaan heidän vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ja oppi hän myös sen, ettei Ristolle kannattanut antaa liikaa huomiota, jos Lehto oli läsnä. Lehto oli nimittäin selvästi kiintynyt Henrik Lammion sihteeriin, ja osoitti mustasukkaisuutensa selvästi. Janne leikitteli aina joskus Lehdon tunteilla, vaikka Aatos yrittikin rauhoittaa Jannen touhuja jatkuvasti. Vilho oppi myös sen uusista tovereistaan, että Aatos ja Yrjö olivat heilastelleet jo lukiosta asti. Myös Jannen Henrikiin kohdistuvat liehittelyt tulivat Vilholle nopeasti tutuiksi. Hetken aikaa hän kummasteli työpaikan ilmapiiriä, mutta kasvoi nopeasti siihen kiinni.

Urho viihtyi harvemmin työpaikalla, mutta sitäkin useammin Vilhon seurassa. Monina päivinä tuo saapui studiolle ja kehotti Vilhon mukaansa vaikka minne, yleensä tosin kuskikseen. Kerran he ajelivat Turkuun Urhon vanhemmille (Vilhon yllätykseksi laitakaupungin vuokra-asuntoalueelle) ja toisen kerran Tampereelle katsomaan jonkun Vilholle tuntemattoman pikkubändin keikkaa. Vilhoa hieman hämmensi se, kuinka paljon Urholla olikaan faneja - minne tahansa he menivät, saapui joku 12-30-vuotias naishenkilö pyytämään Urhon nimmaria. Jotkut miehetkin tekivät sitä, osa hieman kiusaantuneina ja osa iloisina julkkiksen tapaamisesta. Urho hymyili kaikille ystävällisesti ja jutteli rennosti jopa ohikulkijoiden kanssa.

Vilho seurasi tarkasti Urhon eleitä ja puheenpartta, ja lopulta myönsi itselleen, että sen työpaikan vastaanottaminen oli hänen tämän hetkisen elämänsä paras valinta.

Kolmantena keskiviikkona töiden aloittamisen jälkeen Vilho heräsi tavanomaisesti hoitamaan asioitaan kaupungille, ja palasi asunnolleen kahteentoista mennessä. Työt alkaisivat vasta neljältä, joten mitään kiirettä ei olisi. Vilho asettui tietokoneensa ääreen käsittelemään muutamia ottamiaan valokuvia. Sitä hän teki silkaksi huvikseen, sillä se rauhoitti mukavasti mieltä ja rentoutti. Postiluukun kilahdus sai hänet hätkähtämään ja siirtymään pikaisesti eteiseen. Hän noukki postinsa, muutamat mainoslehtiset sekä laskut, ja asteli keittiöön selaamaan niitä.

Laskujen seassa oli kirjekuori, missä ei ollut lähettäjän nimeä. Siihen oli kuitenkin sotattu rumaa sanaa edustava kuvio ja se sai Vilhon epäröimään.

Hän kuitenkin avasi kirjeen ja otti esiin paperilapun, mihin oli hätäisesti (tai silkalla raivolla) kirjoitettu:

MAKSA HOMO VELKAS TAI ET NÄÄ ENÄÄ HUOMISTA! 

Vilho tuijotti lappusta, mihin oli tuhrittu solvauksia, eikä kulunut kauaa, että hänen kätensä alkoivat täristä. Mistä helvetistä hän kiskoisi rahat vuokraan, joka oli jäänyt maksamatta jo aikapäiviä sitten?

Kehtaisiko hän pyytää Henrikiä maksamaan palkan jo tänään, vaikka palkkapäivään olisi vielä viikko?

Ne muutamat tunnit ennen töiden alkua Vilho vain istui apaattisena asuntonsa nurkassa, mutta kellon lähestyessä neljää hän kampesi itsensä jaloilleen ja lähti studiota kohden.

Jo studion aulassa Urho tuli häntä vastaan ja kiskaisi nauraen halaukseen.

“Hienoo nähä sua! Viittisitsää mitenkä heittää mut Kauppakadul? Mul ois pien palaveri siel.”

Vilho meni hämilleen joutuessaan pojan halaukseen, mutta hämillisyys katosi pian kiusaantumisen tieltä.

“Juu….Mut ennättäisinkö mä käydä nopee Henrikin luona? Onks se paikalla?”

“Mitäs asiaa sul sil o?” Urho kummasteli.

“Mmm… Mun pitäs pyytää sitä maksaa palkka jo tänään….”

“Mites se ni? Onks sul tiukkaa?”

Vilho katsahti Urhoa silmiin ja nyökkäsi vain aavistuksen verran. Urhon kulmat kurtistuivat.

“No, kyl sää ennätät. Se saattaa puhuu puhelimes mut eiköhä se kerkee.”

“Ei mulla mee kauaa", Vilho lupasi ja irrottautui Urhon käsistä lähtiessään kohti toimiston ovea.

Hän pääsi pian sisään ja esittämään pyyntönsä Henrikille.

Henrik Lammio pohti kysymystä hajamielisen oloisena.

“Vai pitäisi palkka maksaa etukäteen? Eikö palkkapäivä ole vasta kuun lopussa? Sovittiinhan me niin?”

“Sovittiin, mut mulla on vähän tiukka tilanne. Mulla on parin kuukauden vuokrat myöhässä ja alan saamaan tappouhkauksia kohta”, Vilho kertoi. Kai se oli sama puhua suoraan totta eikä keksiä mitään tekosyitä. Henrik tuijotti häntä silmät selällään aikansa, ennen kuin hymähti:

“En tiennytkään palkanneeni jotain rikollista.”

Vilho ähkäisi ja laski kätensä työpöydän kannelle.

“Siis. En mä oo mikään rötöstelijä. Mulla oli vaan ni paska duuni, etten saanu vuokraa maksettua. Enkä tietenkää saanu lainaakaan.”

Lammio siristi silmiään hieman epäillen, mutta kaipa tuo uskoi häntä, sillä nyökkäsi lopulta. Vilho huokaisi helpotuksesta ja poistui kiitettyään Henrikiä. Risto tuli käytävällä häntä vastaan ja hymyili myötätuntoisesti.

Urho ei kysellyt mitään Vilhon taloudellisista ongelmista, vaikka Vilho pelkäsikin sitä. Hän sai rauhassa kuskata Urhon tapaamiseen, ja kuskata takaisin studiolle. Hiljaisuus oli jopa hieman ahdistava, sillä yleensä aina niin puhelias Urho oli epätavallisen vaitelias ja mietteliäs. Vilho pysäytti uutuuttaan kiiltelevän katumaasturin kadun varteen ja sammutti sen. Urho ei tehnyt elettäkään noustakseen autosta, ja Vilhoa alkoi toisen käyttäytyminen vaivata enemmän. Hän laski toimettomat kätensä syliinsä ja vilkaisi Urhoa, joka nojaili oveen kulmat tiukassa kurtussa.

“Urho….”

“Hei mää mieti, ett jos sää tarttet jotai apu raha-asioides kaa ni voit kysyy mult. Mää auta sua mielelläni!”

“Täh?”

Urho kääntyi hänen puoleensa päättäväisenä.

“Mää tahron auttaa sua.”

“En mä...tartte apua…”, Vilho ähkäisi. Urhon katseessa vilahti jotain tulista, mikä sai Vilhon nolostumaan.

“Jos joskus tarttet. Mää autan kyl. Sää oot kuitenki yks mun parhaist ystävist nykyää.”

Urho avasi turvavyön ja astui ulos autosta. Vilhon sydän hakkasi hieman.

Yksi parhaista ystävistä?

****

Lähetys sujui yhtä hienosti kuin molemmilla aikaisimmilla kerroilla, vaikka Urhon olemus olikin aikaisempaa raskaampi. Vilho tuntui olevan ainut, joka huomasi sen, ja hän hieman huolestui. Eikai Urho ainakaan hänen ongelmiensa takia ollut pahoittanut mieltään? Tuskin. Miksi Urho vaivaisisi päätään hänelle tai hänen ongelmillaan? Miksi hän edes ajatteli Urhon ajattelevan häntä? Vilho pudisti itsekseen päätään ja katsahti Aatosta, joka seurasi kuvauksia pää kallellaan.

Oli lopputekstien aika, ja sen jälkeen lähetys lopetettiin. Urho rojahti rasittuneen näköisenä sohvalle lähetysvieraiden lähdettyä ja Vilho siirtyi Urhon tykö kahvikupposen kanssa.

“Ole hyvä", hän totesi ojentaessaan kuumaa juomaa Urholle. Urho vilkaisi häntä ja hymyili hieman ottaessaan kahvin vastaan. Vilhokin hymyili vähän takaisin ja istahti viereiselle tuolille.

“Väsyttääkö?”

“Väsyttää. Harvinaise palj", Urho naurahti ja maistoi juomaansa varovasti. “Mitäs sää aattelit tehä tänä iltana?”

“No, työt loppuu keskiyöllä”, Vilho hymähti. “Lähden varmaan vaan suorilla kotiin ja nukkumaan.”

“Aijjaa. Maksoko Henrik sen sun palkkas tänään?”

Vilho nyökkäsi nopeasti.

“Varmast?”

“Joo. Maksan aamulla sen vuokran vihdoinkin.”

Urho ei udellut enempää, vaikka tuosta näki päälle, että tuo olisi halunnut kysyä vielä jotain, vaan nyökkäsi hyväksyvästi.

He istuivat hetken hiljaa tyhjentyneessä studiossa, kunnes nousivat samaan aikaan kuin yhteisestä päätöksestä ja lähtivät muiden luokse aulaan.

----

Aamu kolmen maissa Vilho heräsi kylmän hien peittämänä ja hyppäsi säpsähtäen istumaan. Mitään väsymystä hän ei tuntenut, vaikka olikin saanut nukuttua alle kaksi tuntia.

Uni, jonka hän oli nähnyt, oli sekoittanut hänen päänsä ja pauhasi filmipätkän tavoin uudelleen ja uudelleen halki hänen mielensä. Unessaan Vilho oli kiskonut Urhon syvään suudelmaan, tuntenut elävästi Urhon kädet selällään ja vyötäisillään. Uni tuntui liian todelliselta, ja sen vuoksi hän ei enää saanut nukuttua koko yön aikana.

Nukkumattoman yön jäljiltä hän oli tavallistakin vaiteliaampi ja poissaolevampi töissä, kuin mihin muut olivat ennättäneet jo tottua. Varsinkin Risto katseli häntä huolestuneena, vaikka se saikin Lehdon kärttyiseksi. Ohimennen Vilho kuuli pienen pätkän noiden keskustelusta:

“Onks sulla jotain sitä uutta äijää kohtaan?”

“Toivo, rauhotu. Sun ei tartte olla noin mustasukkanen taas. Mä oon vaan huolissani, se käyttäytyy niin oudosti….”

Vilho vain huokaisi ja jatkoi siivoamista miettien, mitä tapahtuisi, jos Urho ilmestyisi paikalle tänään.

Tauolla Vilho lähti läheiselle rannalle tupakoimaan. Siitä hän oli ilmoittanut Aatokselle, joka oli vain kohauttanut olkiaan myöntymisen merkiksi. Olisihan hän voinut jäädä työpaikan nurkille polttelemaan, mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi ajatella tarkemmin viimeöistä untaan. Miksi hän oli ylipäätään nähnyt sellaista unta? Oliko se johtunut niistä katseista ja eleistä, mitkä Urho eli edellispäivänä hänelle suonut?

Haapaniemenkatu muuttui rannan lähentyessä hiekkatieksi ja siitä pian kinttupoluksi. Kinttupolun varrella kasvoi tuomia, jotka kukkivat kauniisti. Vilho kurottautui hetken mielijohteesta ottamaan muutamia kukkaterttuja käsiinsä. Niistä Vilhon mieleen tuli eräs kappale, jota hän alkoi lopulta hyräilemään varmistuttuaan siitä, että oli varmasti yksin:

Sinä tulit tuomien aikaan, läpi kasteisen koivikon. Olit laulu, jonka laadin Mutta aivan sanaton. Olet kaunein, mitä tiedän Olet kaunein, mitä on. Nyt tuuli mua heiluttaa Kuin viljameren tähkää. Kävi huuruun maa Keto kukkiva kellastui…

Vilho tiputti sätkänsä maahan ja polki sen kääntyessään palatakseen studiolle, mutta hän muutti suunnitelmiaan huomatessaan jonkun seisovan tientukkona.  

Hän itse ei pitänyt ääntään sen kummallisempana, mutta häntä etsimään tullut Urho taisi olla toista mieltä siitä, sillä tuijotti Vilhoa tyrmistyneenä vähän matkan päästä. Vilho meni hämilleen tajutessaan, että Urho oli varmasti kuullut hänen hyräilynsä. Sen tajuaminen sai hänet kiusaantumaan ja punastumaan.

“Eh….Mä oon vaan jostain kuullu ton kappaleen ja...se vaan tuli mun mieleen", Vilho mumahti kiireesti.

“Laulatpas sää kivast.”

Vilho nielaisi ja käänsi punoittavat kasvonsa sivuun pudistaen hieman päätään.

“Älä nyt….”

“Iha oikiast!” Urho hihkaisi ja nosti kätensä toisen olille. “Mää en tiennykkää, ett sää osaat laula!”

“En mä osaa laulaa”, Vilho kielsi kiireesti.

“Äl höpsi! Osaathan sää. Sun on hei pakko tulla esiintyy joskus mu kaa! Mää säestä ja sää laulat! Milt kuulostas?”

Vilho pudisteli päätään hätäisesti ja pyrki kauemmas toisesta.

“Hei…ei….”

“No?”

“En mä tee sellasta….”

Urho pyöräytti huvittuneena silmiään.

“No voisitsää laula ees viäl vähä?”

“Sori, mut en mä voi. Pitäskö meidän palata studiolle?”

Puna alkoi hälvetä Vilhon kasvoilta, mutta palasi pian takaisin unen tullessa hänen mieleensä. Siinä Urho nyt oli, kuin tarjolla. Hän voisi vain kietaista kätensä Urhon ympärille ja kiskoa lähelleen ja…. EI.

Vilho astui nopeasti toisen ohitse polulle.

Urho vilkaisi hänen peräänsä hieman kummastuneena, mutta tuon kasvoille ilmestyi lopulta pieni, leikkisä hymynpoikanen.

----

Uni tuntui pilanneen Vilhon ajatusmaailman. Entistä useammin hän kuvitteli itsensä sellaiseen tilanteeseen Urhon kanssa ja tajusi ennen pitkää pitävänsä niistä mielikuvista.

Ei kestänyt kauaa, että piinaavat ajatukset muuttuivat tunteiksi, jotka saivat aikaan sen, että Vilhon vatsassa alkoi lennellä perhosia lähestulkoon aina, kun hän vietti aikaa Urhon kanssa.

Ja sen lisäksi Urho yritti saada häntä laulamaan. Keinot oli monet, ja muutaman kerran Vilho oli suostunut hyräilemään puoliääneen. Urho oli kuitenkin sinnikäs,eikä halunnut luovuttaa ennen tahtomaansa lopputulosta. Hän kuuntelutti Vilholla tuttuja kappaleita, joiden mukana monet lauloivat automaattisesti ja rallatteli tuolle joitain kipaleita, joita oli joskus ohimennen kuullut. Urhon oma ääni ei ollut kummoinen, ja hänen oli myönnettävä kuulostavansa räkättirastaalta Vilhon rinnalla. Kehunsa hän totesi ääneen, saaden Vilhon vaivaantumaan. Vastaus vaivaantumiseen oli silmänisku, mikä tuntui romahduttavan Vilhon maailman.

Vilho ei oikein tiennyt, kuinka reagoisi Urhoon. Uskaltaisiko hän päästää tunteensa kahleistaan, vai lukita ne synkkään kammioonsa virumaan loppuiäkseen? Hän uskoi niiden kuolevan omia aikojaan, mutta toisaalta muuan ajatus kammoksutti - hän ei unohtaisi niitä koskaan, sillä tulisi pakostakin näkemään Urhon kaikkialla. Hän ei siis pääsisi toisen muistosta eroon ennen kuolemaansa.

Sen vuoksi hän olisi halunnut tehdä kaiken selväksi Urholle. Iskeä kortit pöytään ja vääntää tarvittaessa rautalangasta.

Olihan ne tunteet olleet hieman vaikeita myöntää edes itselleen - ei Vilho olisi uskonut ihastuvansa poikaan. Urho oli jotain korkealla hänen yläpuolellaan. Tunnettu ja arvostettu, soittajana ja keskustelijana. Oli varmasti aina ollut jollain tapaa suosittu. Oli sosiaalisesti taitava ja tuli toimeen kaikkien kanssa.

Vilho huokaisi kahviaan tuijotellen. Muut olivat lähteneet hetkeksi ulos ja Urho oli mennyt keskustelemaan toimistoon tuottajien kanssa. Risto käsitteli jotain papereita oman työpöytänsä äärellä, kuulokkeet korvillaan.

Vilho otti puhelimensa tuntiessaan sen värähtävän reittään vasten. Hän oli unohtanut sen värinälle, mutta ainakin hän huomasi reaaliajassa Urholta tulleen snäpin.Snäpissä Urho näytti kyllästynyttä naamaa ja pyysi Vilhoa tulemaan toimistoon. Hän katsahti toimiston oven suuntaan ja nielaisi. Mistähän oli kyse?

Hän astui sisään Henrikin toimistoon hieman epäröivästi, ja Urho nosti iloisen katseensa häneen.

“Jaahas, tämäkö on se saksankielentaitaja?” Joku tuotantoryhmän jäsenistä kysyi kohottaessaan harmaantuneita kulmakarvojaan. Urho nyökkäsi noustessaan.

“Joo! Ja sen lisäks Ville osaa venäjääki.”

Vilho nielaisi vaivaantuneena ja vilkaisi Urhoa.

“Tota…. Mikäs on homman nimi?”

“Tarvitaan joku hoitamaan myyntisopparit erään saksalaisen musiikkifirman kanssa. Osaisitteko hoitaa homman?”

Vilho katsahti tuotantoryhmän edustajia sekä Henrikiä vaivaantuneena huultaan purren. Niskaan kohosi kylmä hiki ja pala juuttui kurkkuun. Kai se totuus pitäisi kertoa, selviäisihän se muutoinkin.

“Asia on oikeastaan niin, että mun kielitaito ei riitä. En mä oikeesti ees osaa saksaa.”

Henrik näytti tyrmistyvän ja Vilho tunsi Urhon kummastuneen katseen ihollaan. Se sai hänet punastumaan.

“Mutta….Sinun CV:ssäsi lukee selvästi, että olet lukenut saksaa ja kirjoittanut sen ylioppilaskokeissa menestyksekkäästi!” Henrik huudahti pöydän takaa. Vilho ei osannut enää edes tulkita miehen ilmettä, sillä se vaihteli hämmästyksestä suuttumukseen millisekunneissa.

“Tota….Mähän en siis itse ees lähettäny sitä tai mitään hakemusta tänne. Mun kaveri teki sen”, Vilho mumahti. Pitikin ottaa työpaikka vastaan.

“Miksi ette kertoneet tätä haastattelussa?” Henrik ärähti raivostuneena.

“Koska mä tarttesin hyväpalkkasen duunin….En mä ois tähän hommaan ees halunnu….”

“Eli sää et ois ees halun työskennel mun kans?”

Vilho käänsi katseensa Urhoon, jonka silmistä loisti jotain naiivia, lapsenomaista, tuskaa. Se löi hänet lukkoon hetkeksi. Mikä toiselle tuli? Eikai Urho voinut loukkaantua tuollaisesta?

Tai entä jos….

Vilho tuijotti Urhoa silmiin ja huomasi, kuinka lähellä itkua tuo oli. Henrik oli noussut seisomaan ja osoitti Vilholle ovea.

“Olkaa hyvä ja poistukaa.”

Niin, eikai siinä muu auttanut. Vilho kiitti asiallisesti ja poistui. Toimiston ovi sulkeutui jysähtäen hänen takanaan.

Se kuitenkin avautui pian uudestaan, ja joku juoksi hänen peräänsä. Astuessaan ulko-ovelle Vilho tunsi tutut kädet hartioillaan ja kuuli puuskahduksen:

“Ville! Äl mene.”

Vilho ähkäisi Urhon kääntäessä hänet itseään päin.

“Sää osaat laula! Näytä se noil. Ni sää saat pitä varmast su hommas. Ville mää pyyrän. Tekisit sen mun takia….”

Urho puri huultaan hermostuneena, ja Vilho punastui kevyesti. Toinen oli taas niin tavattoman suloinen, että Vilholla oli täysi työ hillitä itsensä. Hän antoi pienen hymyn kivuta kasvoilleen kietaistessaan kätensä äkkiä Urhon ympärille.

“Mitä mä laulasin?”

“Laula se mit sää lauloit sillo…. Se oli nätti kappale. Mennää takas….”

Urho otti häntä kädestä kiinni ja kiskoi mukanaan toimistolle. Kokouksen osaanottajien välille oli muodostunut pientä erimielisyyttä koskien Henrikin menettelytapoja, mutta riita laantui hieman Urhon ja Vilhon palattua sisälle.

“Mit sää Henkka sanosi jos Ville laulais vähä sulle? Saisko se sit jäähä tän?”

Henrik siristi silmiään kiukkuisesti. Todennäköisesti tuota hieman suututti se, että oli tullut niin helpolla huijatuksi. Ja Lammio myös tiedosti oman osuutensa asiaan - itse hän ei ollut ruvennut syynäämään hakijan tietoja kunnolla läpi, vaikka olikin huolellinen mies.

Henrik hymähti myöntävästi.

“Yrittäköön”, hän totesi. Ylimielinen ilme hänen kasvoiltaan katosi pian Vilhon aloitettua jonkun vanhemman iskelmäkappaleen laulamisen kummallisen tasaisella ja pehmeällä äänellä. Sellaista Henrik ei olisi osannut odottaa, ja myös tuotantoryhmän jäsenet olivat menneet hämilleen.

Henrik puuskahti kummasti Vilhon lopetettua laulamisen ja ristittyä hieman kiusaantuneena kätensä eteensä.

“Ei tuo voi olla mahdollista….Mitä te voitte laulaa noin sointuvasti?”

Vilho punoitti kevyesti ja katseli sivuun. Ei hän osaisi mitään omasta laulustaan sanoa. Hän katsahti leveästi hymyilevää Urhoa vieressään ja hänen sydämeensä tulvahti valtava mielihyvän aalto.

****

“Ihanaa, ett sää sait pitä paikkas. En mää tierä mit mää tehny oisin jos en sua enä näkis", Urho naurahti avattuaan turvavyönsä. Vilho hymähti huvittuneena sammuttaessaan auton. Hän oli kuskannut toisen kotiin ja oli kieltämättä rättiväsynyt pitkän päivän jälkeen. Hetkeksi hän painoi päänsä niskatyynyä vasten ja sulki silmänsä, mutta hän avasi ne heti tuntiessaan kevyen kosketuksen kämmenselällään. Urho virnisti hieman ottaessaan hänen kätensä käteensä. Ote lähetti säkenöiviä signaaleja hermoja pitkin Vilhon tietoisuuteen.

Urho piti häntä kädestä.

Urho piti häntä kädestä?

“Sää et o Ville yhtää sen hullumpi kaver. Mää toivosi ett sää suostusit viel esiintyy mun kans. Mikä se kappale muuten ol minkä sää lauloit niil?”

Vilho katsahti ulos ikkunasta. Taivaalle oli kertynyt tummia pilviä ja aurinko laski hiljuksiin. Kohta sataisi.

“Sen nimi on Sinä tulit tuomien aikaan. Se on yhestä vanhasta leffasta.”

“Tykkäätsää vanhoista elokuvista?”

“Kyllä mä joskus niitä kattelen.”

“Kattositko mun kaa?”

Vilho punastui, kun Urho iski hänelle silmäänsä.

“Sää ole ihme ujo. Mut se on söpöä", Urho naurahti ja vei kätensä hänen poskelleen ja siitä hänen niskaansa. Käsi kohosi vaaleille hiuksille, ja painoi Vilhoa lähemmäs. Urho suuteli häntä hitaasti ja varovasti, ja suukosta irtaannuttuaan Vilho ähkäisi:

“Ehkä….”

Raskas pilvipeite rakoili.

___