#tää on harvinaisen huono

[turinametsa]

Sinä tulit tuomien aikaan (Hietala)

Sinä tulit tuomien aikaan

Genre: Rakkaus

Fandom: Tuntematon sotilas

AU: Modern AU ( “Hietanen on julkkis”-AU, mukana myös vähän kauan odotettua puhelinmyynti-AU:ta!)

Hahmot/Paritukset: Hietanen/Koskela, Kariluoto, muita KooKoon poikia (Riitaoja/Lehto, Määttä/Lahtinen, Rahikainen/Lammio). Hahmoista käytetään enimmäkseen etunimiä (Koskela: Vilho, Kariluoto: Jorma, Hietanen: Urho)

Varotukset: Ei kummempia. (Maininta tappouhkauksesta!)

Kirjoittajan huomio: En oo aikoihin kirjottanut mitään näin huonoa tekstiä, ja joo tota, en siis tiedä televisioalasta oikeesti yhtään mitään enkä ruvennut perehtymään, joten tässä on varmaankin aikas paljon asiavirheitä. Yrittäkää kuitenkin nauttia! (Tuntematon sotilas on Väinö Linnan käsialaa, enkä saa tälle mitään rahallista vastiketta.

-----

Jorma hommaa Vilholle kutsun työhaastatteluun ja Vilho onnistuu saamaan vahingossa paikan tuoreen televisiotähden avustajana.

***

Nuoren ensimmäinen varsinainen työpaikka. Missä muuallakaan, kuin puhelinmyynnissä.

Vilho huokaisi ja napautti kynäänsä työpöytää vasten. Vaikka kuulokkeet olivatkin todella kevyet ja ohuet, nyt ne tuntuivat turhan painavilta korvilla. Hän oli juuri kuunnellut yli puoli tuntia jonkun mummelin selitystä viimeisimmästä lääkäriressusta. Kuinka verenpaine oli koholla ja suolisto reistaili.

Vilho kuuli edestään ystävällisen miesäänen puhuvan puhelimeen:

“Eli pistetään vuosikerta tulemaan? Selvä. Toistaisitteko osoitteenne? Eli Kapulaisenkuja 75? Noniin, kiitos. Hyvää päivänjatkoa!”

Jorma Kariluoto naurahti ja Vilho kurottautui tökkäämään tuon lapaa.

“Miten sä jaksat pysyy noin ilosena?”

“Tämähän on ihan mukavaa hommaa", Jorma hymyili kääntyessään Vilhoa päin. Heidän katseensa kohtasivat, ja Jorma virnisti leikkisästi nähtyään Vilhon silmistä tympääntyneen pilkahduksen.

“Vai niin", Vilho hymähti ja hieraisi hiuksiaan. Hieman Jormaa kävi ystävänsä sääliksi - toisin kuin Vilho, hän olisi voinut vain lähteä kävelemään kyllästyttyään hommaan. Hänen toimeentulonsa ei ollut siitä kiinni. Vilhon taas oli. Vaikka no, tuskin Vilhokaan hirveän hyvin tuli toimeen pienellä palkallaan. Eihän sillä taidettu edes vuokraa maksaa.  

“Hönkääkö verokarhu niskaan?”

“No tottakai. Tuli aamulla jo vuokranantajan uhkauskirje. Perkeleestäkö mä kahen kuukauden palkan hommaan?”

“Niin niin", Jorma sanahti päätään kallistaen ja palasi koneensa ääreen, eksiytyen työnvälityspalvelun verkkosivuille. Täytettyään hakuehdot hän sai liudan pienipalkkaisia hommia ehdotukseksi.

Vilho sai uuden puhelun, ja nettisivun  selailun ohella Jorma kuunteli Vilhon monotonista puhetta:

“MeMiehet-lehti on suunnattu kaikenikäisille mieshenkilöille. Numerot sisältävät tunnettujen henkilöiden haastatteluja sekä muunmuassa vinkkejä auton oikeaoppiseen siivoamiseen….”

Vastaus taisi olla kovin tyly, sillä Vilho laski kuulokkeet pian taas päästään.

Jorman silmiin osui hakuilmoitus televisioalan avustajasta.

“Hei. Mites ois tää?”

“Mikä?”

“Avustajan paikka jostain ohjelmasta. Ne tartteis jonku siivoamaan sinne ja tuulettamaan vaatevarastoja. Palkkakaan ei oo paha, tasan tonni kuussa.”

“Täh? Eikö siihe tarvita mitään koulutusta?”

Vilh siirtyi Jorman viereen tuijottamaan pöytäkoneen ruutua.

“Ei! Sun pitää hakee tonne. Yrittäsit ees päästä haastatteluun!” Jorma hihkaisi, mutta Vilhon into katosi.

“Pyytäävät laajempaa kielitaitoa, ku englanti ja ruotsi. Ei onnistu.”

He vilkaisivat toisiaan ja Jorma kohautti olkiaan.

“Pistä ees harkintaan. Tartteet pian massia.”

Vilho palasi paikalleen ja Jorma kaivoi sähköpostistaan Vilhon CV:n, jonka Vilho oli joskus lähettänyt hänelle tarkistettavaksi. Ei Vilho voinut pahastua siitä, sillä hänhän aikoi vain auttaa tuota.

Jorma selasi ansioluettelon muutamia kertoja läpi, poisti joitain tietoja ja lisäsi uusia. Vilhosta tuli nyt aktiivinen harrastajavalokuvaaja sekä lähihoitaja.

Toivottavasti haastattelijat eivät kyselisi mitään todistuksia.

Vilho heittäytyi nojaamaan paremmin penkin selkänojaa vasten. Kukaan ei vastannut soittoon, taisi arvata soittajan olevan lehtimyyjä.

Vilho siirsi katseensa uusimman MeMiehet-lehden mallinumeroon, jonka kannessa komeili muutamia vuosia sitten julkisuuteen nousseen 19-vuotiaan Urho Hietasen kasvot. Vilho kurtisti kulmiaan. Aivan, kyseisessä lehdessä oli myös juttua uudesta talkshowsta. Vilho otti lehden käsiinsä ja avasi jutun.

Soittajalahjakkuuden oma show alkaa tulevana lauantaina! Lue Urho Hietasen haastattelu seuraavalta sivulta!

Vilho huokaisi. Niin, Urho Hietanen, häntä useamman vuoden nuorempi pojankloppi oli soittanut kerran kahdesti niin hyvin pianoa jossain konsertissa, että oli alkanut saada ylimääräistä huomiota sosiaalisessa mediassa. Joku ökymoguli oli kai huomannut somemagneetin ja tarjosi nyt mahdollisuutta televisiouralle. Vilho ei voinut olla tuntematta hienoista katkeruutta. Alle 20-vuotias ja koko Suomen tuntema. Rahasta tai toimeentulosta ei ollut mitään murhetta. Olisipa hänkin saanut sellaisen kohtalon.

Vilho nosti katseensa lehdestä Kariluotoon, joka soitti taas uutta puhelua:

“Jorma Kariluoto MeMiehet-lehdestä päivää! Minulla olisi teille huipputarjous, josta ette voi kieltäytyä!”

Selvästikään asiakas ei kieltäytynyt kuultuaan tarjouksen.

Vilho pyöräytti silmiään, tyrkkäsi kuulokkeet näppäimistölle, nousi ja lähti taukonurkkausta kohden lehti käsissään.

Hän rojahti siniselle sohvalle istumaan ja levitti lehden eteensä pöydälle. Aukeamaa koristi useampia paparazzien nappaamia kuvia soittajapojasta. Yksi kuvista oli napattu Shell-huoltoaseman kahviosta. Kuvatekstiksi oli kirjailtu: Koko kansan tietoisuuteen noussut nuori tähti tukee pieniäkin huoltamoketjuja. Vilho tuhahti itsekseen jäädessään hetkeksi katselemaan kasvokuvaa Hietasesta. Ei poika ollut pahemman näköinen, vaan tavattoman suloinen. Sen hiukset vaikuttivat olevan silkkiä, ja silmät loistivat ilosta. Kyllähän tuon näköisistä julkkiksia tuleekin, Vilho mietti hieman apeasti. Hän itse oli aivan tavallisen näköinen olkitukkineen ja sinisilmineen. Ei hänestä siis koskaan tulisi mitään merkittävää, ei kukaan koskaan tunnistaisi häntä valtamassasta. Hän oli tylsän tavallinen. 

Ajatuksiinsa uponneena Vilho siveli leukaansa, mutta mietteet keskeytyivät, kun Jorma hypähti hänen viereensä istumaan.

“Mitäs mietit?”

“En paljon mitään”, Vilho kohautti olkiaan ja vilkaisi toverinsa hyvinmuodostuneita, sileitä kasvoja. Jorma oli tummaverikkö nuori mies, jolla oli sopusuhtaiset kasvot ja sinivihreät, eloisat silmät. Jorman tummat kulmat olivat koholla aikansa, ennen kuin kurtistuivat silmien varjoksi. Jorma olisi sopinut vaikka malliksi.

“Ville, mikäs sulle on nyt tullu?”

Vilho säpsähti tajutessaan tuijottaneensa toista liian pitkään.

“Äh. Ei mikään. Ootkos muuten huomannu, että ylihuomenna alkaa se Hietasen ohjelma.”

“Ai sen joka tuli kuulusaks pianonrimputtamisella? Joo. Aattelitko kattoo?” Jorma naurahti ja ryyppäsi kahvistaan.

“No, voishan tota. Jos sitä viittii”, Vilho myönsi ja Jorma otti lehden hänen käsistään.

“Aaa, se on tässä numerossa. Vai tämmöstä luvassa. Puhuukohan se turkua sitten telkussaki?” Jorma pohti ja toinen kohautti olkiaan toistamiseen.

“Miksei puhuis. Jos se on tottunu siihen.”

“Niin.”

Jorma keskittyi lukemaan haastattelua, ja jäi sitten katselemaan kuvia julkkispojasta.

“No mutta, onhan se ihan siedettävän näkönen. Minkäköhänlainen mulkku se on jos sen tuntis?”

Vilho siirsi katseensa puhelimensa näytöstä Jormaan ja mittaili hetken katseellaan toista uudestaan. Niin, Jorma oli sivistyneestä kodista ja kuunteli varmasti klassista musiikkia mielellään. Ehkäpä se jopa fanitti vähän sitä Hietasta.

“Ken tietää", Vilho totesi vaimeasti. Ajatus palasi taas hänen tahtomattaan siihen, kuinka Jormankaan ei olisi tarvinnut istua siinä puhelinmyyntipisteen taukohuoneessa elääkseen. Olisi siistiä olla rikas. Tai edes keskiluokkainen. Mutta hän oli duunariperheestä, hänen vanhempansa olivat tavallisia työntekijöitä ja niin kai hänkin tulisi olemaan.

Jorma heitti kätensä hänen hartijoilleen.

“Kyllä sä Ville tiiät ett saat aina avata huolias mulle", tuo sanahti ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Vilho hymyili hieman väkinäisesti.

Ilta oli sujunut töiden jälkeen normaaliin tahtiin. Hän oli mennyt kaupan kautta asunnolleen, tehnyt jotain halpaa ruokaa, syönyt vähän ja painellut suihkuun. Pikaisen suihkun jälkeen hän oli heittäytynyt vuoteelleen loikoilemaan ja katselemaan videoita youtubesta. Tube oli päättänyt ehdottaa hänelle myös yhtä Urho Hietasen soittamaa kappaletta, ja sen hän oli kuunnellut lävitse vain puolelle korvalla. Ei hassumpi, ei todellakaan. Toista Hietasen soittamaa kappaletta kuunnellessaan Vilho oli torkahtanut.

Seuraavana aamuna töiden oli tarkoitus alkaa vasta yhdeltätoista, jonka vuoksi Vilho pyrki nukkumaan mahdollisimman pitkään. Levoton uni kuitenkin herätti hänet jo seitsemältä, ja käytyään pikaisesti vessassa päästäkseen äkkiä takaisin unten maille, hän vilkaisi puhelintaan. Tuntematon numero oli lähettänyt hänelle viestin, ja viestin sisältö kummastutti Vilhoa suunnattomasti.

Viestissä kerrottiin, kuinka hänet oli valittu “kymmenien innokkaiden hakijoiden joukosta" haastatteluun, joka pidettäisiin yhdeksältä Haapaniemenkatu 7:ssä.

Vilho haroi kummastuneena vaaleita hiuksiaan. Ei hän ollut edes hakenut hetkeen uutta työpaikkaa, ja viestissä mainittu osoite oli täysin vieras. Sijaitsiko se edes samassa kaupungissa? Vilho otti screenshotin viestistä ja heitti kuvan wapissa Jormalle. Jorma vastasi heti:

Hei apua ihanaa, mee ihmeessä!

Vilho katsahti kelloa. Hieman alle kaksi tuntia aikaa valmistautua ja lähteä kohti haastattelua, mistä hän ei tiennyt mitään. Mikä työ oli kyseessä? Kenen numeroon viestin lähettäjä oli luullut lähettävänsä viestin? Kuka lähettäjä edes oli? Entä jos tämä oli vain joku jekku? Hän kuitenkin nousi ja vilkaisi vielä kaipaavasti vuodettaan ennen kuin suuntasi takaisin kylpyhuoneeseen. Kai se oli sama mennä ja kokeilla onneaan, vaikka viestissä haiskahtikin kusetuksen haju.

Oli toukokuun loppu. Taivas oli pilvetön ja suloisen sininen. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta lämmittäen keväisen ilman. Oli tukahduttavan kuuma, mutta siitä huolimatta Vilho oli kiskonut mustan nahkarotsinsa päälleen ja peittänyt silmänsä tummalinssisillä aurinkolaseilla. Hän oli selvittänyt aamukahvinsa lomassa Google mapsista Haapaniemenkadun sijainnin, löytänyt sen asuinkaupungistaan ja lähtenyt suunnistamaan sitä kohden.

Matkaa oli jäljellä puolitoista kilometriä, ja kello lähestyi uhkaavasti yhdeksää. Viimeisen kolmisataametrisen matkan Vilho joutui juoksemaan ennättääkseen paikalle ajoissa. Hän pysähtyi seiskatalon - joka oli komea punatiilinen kerrostalorakennus - etuportaiden juureen hengähtämään. Tumma takki painoi tuskaisesti hartijoita ja hiukset olivat menneet sekaisin. Hän tiputti puoliksi palaneen sätkän jalkoihinsa  vetäistyään siitä vielä pienet henkoset. Polkaistuaan sen asfalttiin hän astui portaalle ja oli avata oven, mutta se lennähtikin häntä päin.

“Ai moi! Vilho Koskela, oletan?”

Vilho otti lasit pois kasvoiltaan ja katsoi hetken aikaa hämillisenä pitkää, hoikkaa miestä, joka katsoa tillitti häntä suurilla, rusehtavilla silmillään.

“Öh, juu”, Vilho ähkäisi ja ojensi kättään. Mies tarttui siihen nyökäten.

“Olen Risto Riitaoja, paikan sihteeri. Itse manageri haastattelee sinua.”

“Selvä.”

Vilho astui sisään viileään huoneistoon ja hieraisi hiuksiaan pikaisesti paremmin. Laajassa aulankaltaisessa tilassa työskenteli muutamia miehiä, pari tietokoneiden ääressä ja yksi kattolamppujen kimpussa. Kattolamppuja vaihtava heppu oli lyhyt ja vakavakasvoinen, mutta otti asiakseen sanahtaa Vilholle:

“Jaa. Taas uus kaveri kokeilemassa onneaan.”

“No niin näkyy", totesi toinen läppäri sylissään istuvista miehistä vilkaistessaan Vilhoa, joka oli mennyt hieman vaikeaksi.

Kolmas miehistä nauroi hiljaa ja siirsi koneensa sivuun, tullen hänen luokseen.

“Terve! Siekö oot sit miält ett pomo hyväksyis siut meidän lahjakkuuven henkilökohtaseks assistentiks?”

“No en tiedä”, Vilho totesi suoraan. “Mä en oo ees hakenu mitään paikkaa täältä.”

Niin, hän ei ollut hakenut mitään assistentin paikkaa mistään. Juuri sillä hetkellä kun perähuoneen ovi aukesi, Vilho muisti Jorman edellispäiväisen ehdotuksen. Sehän oli löytänyt jonkun avustajanpaikan hänelle. Eikai Jorma vain ollut keksinyt mitään typerää?

Vilho jätti kolme miestä sekä sihteerin taakseen ja asteli toimistoon, päätyen kasvokkain tummakulmaisen, tiukan miehen kanssa. Mies nousi silmiään siristäen ja jäi katsomaan tuomitsevasti Vilhon kulahtanutta nahkatakkia.

“Hm. Olette kai Vilho Koskela?”

“Olen”, Vilho nyökkäsi ja tarttui miehen ojennettuun käteen. Toinen ei edes esitellyt itseään, mutta nimilappuun oli merkitty nimeksi Lammio. Mies istahti pian paikalleen ja pyysi Vilhoakin istumaan. Hetken aikaa haastattelija selasi jotain koneelta, avasi jotain ja jatkoi selaamistaan, kuin haastateltavan unohtaneena.

Vilho antoi sen aikaa katseensa kiertää huoneessa. Huone oli ankea valkoisine seinineen, mutta muutamat kehystetyt valokuvat ja lehtileikkeet värittivät sitä hieman. Työpöydän kulmalla oli muutamia palkintopystejä.

“Jaaha”, Lammio totesi kuivasti ja Vilho säpsähti. “Ennen kuin aloitamme, haluaisin kysyä, mitä mieltä olette klassisesta musiikista?”

Vilho kurtisti kulmiaan hieman, mutta kohautti sitten olkiaan:

“Mikäs siinä.”

“Hm. Eipä se mitään merkitse. Olette siis hakeneet paikkaa uuden ohjelmamme avustajaksi. Työtehtäviin kuuluu päätähden hyvinvoinnista huolehtiminen sekä kaikenmoinen pikku siivoilu ja asettelu. Avustaja on myös eräänlainen joka paikan höylä, eli auttaa siellä missä tarvitaan.”

Mies nosti mitäänsanomattoman katseensa häneen ja tuhahti:

“Kävisitte myös henkivartijasta, ei tuo taida pelkkää läskiä olla.”

Vilho hymähti vain jopa hieman  huvittuneena. Hänen teki mieli vain poistua paikalta tai selittää, ettei hän ollut itse hakenut paikkaa, mutta hän ei ennättänyt edes avata suutaan, kun mies jatkoi:

“CV:n mukaan olette harrastajavalokuvaaja sekä osaatte englannin ja ruotsin lisäksi venäjää sekä hieman saksaa. Hienoa. Saatte paikan. Kysymyksiä?”

Vilhon sydän hakkasi. Jumalauta, Jorma. Koskaan hän ei ollut ajatellut, että voisi saada työpaikan näin helposti.

Hän kuitenkin nyökkäsi hitaasti suostumisen merkiksi, mutta kysyi sitten:

“Mites….Palkka?”

“Sitähän hakijat aina kysyvät", haastattelija huokaisi, mutta kireän äänen lävitse kuulsi huvittuneisuus. “Tuhat euroa kuussa, eikä hommassa ole koeaikaa. Työt alkaisivat huomenna aamulla kymmeneltä.”

“Työaika?”

“Aluksi 10.00-20.00, mutta sitten, kun olet tottunut hommaan, työaika muuttuu siten, että työt alkavat 16.00 ja loppuvat 00.00.”

Vilho nyökkäsi ja oli nousemassa, kun haastattelija nousi, mutta samassa joku astui sisään huoneeseen.

“Henrik! Enks mää pyytänt hommaa stä uutta kahvikonet tän?”

“Siinähän se meidän tähtemme on”, Henrikiksi kutsuttu mies hymähti ja astui pois pöydän takaa.

“Tässä on uusi avustajasi, Vilho Koskela.”

Vilho venytteli hieman noustessaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan päädyttyään kasvotusten itse Urho Hietasen kanssa.

Miten päin siinä sitten oikein olisi. Urho kätteli häntä pikaisesti ja heitti kätensäkin Vilhon hartijoille todeten jotain vielä managerilleen. Urho vei hänet ulos huoneesta ja muiden luo naureskellen epämääräisesti.

“Pojat! Tässä meirän tiimi uus avustaj. Se on Vilho.”

Kolme miestä katsahtivat toisiaan, mutta nyökkäsivät sitten hyväksyvästi.

Urho istutti Vilhon sohvalle viereensä  riistettyään tuon nahkatakin pois punaisen flanellin päältä. Vilho oli hieman kiusaantunut, kun Urho oli istahtanut melkein kiinni häneen. Oliko tuo nyt ihan oikeasti se Urho Hietanen? Samainen 19-vuotias soittajalahjakkuus, joka oli aloittamassa televisiouraansa huomisiltana? Vilhoa hieman huimasi.

****

“Ei helvetti Jorma, mitä sä oot menny tekemään?” Vilho ärähti astuessaan sisään Jorman asuntoon.

“No älä nyt! Saitsä sen paikan?”

“No sain! Mut mitäs sitten jos ne sun latelemat salaisuudet tulee ilmi? Mä oon sitten kusessa!”

Jorma huomasi kaverinsa hermostuneisuuden, ja talutti Vilhon peremmälle luksuslukaaliinsa. Vilho romahti sohvalle istumaan ja Jorma toi tuolle pian teetä.

“Kerros tarkemmin siitä hommastas. Sä oot siis joku avustaja siellä?”

“No joo", Vilho ähkäisi. “Sen saatanan soittajapojan, Urhon.”

“Täh? Oliks se työpaikka siitä ohjelmasta?” Jorma hämmästyi.

Vilho nyökkäsi ja painoi päänsä sohvan selkänojalle.

“Iha ku et ois tienny…”, hän urahti syyttävään sävyyn.

“No en todellakaan tienny. Ihan sairaan siistiä.”

“Työt alkais huomenna kymmeneltä. Pitäskö mun ottaa loparit sieltä puhelinmyynnistä tai vaa olla tulematta sinne?” Vilho kysyi vaimeasti.

“No jos sua epäilyttää ni yrittäisit säilyttää sen työn myös. Kattoo sitten miten käy.”

“No voi helvetti.”

-----

Seuraavana päivänä Vilho saapui ajoissa uudelle työpaikalleen. Hän oli hieman epätietoinen siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ennen kuin Urho tuli paikalle, ohjastivat Risto sekä kolme muuta (lyhyin heistä oli nimeltään Aatos Määttä, se yrmyilijä oli Yrjö Lahtinen ja se, joka oli tullut naureskelemaan hänelle kantoi nimeä Janne Rahikainen) hänelle muutamia tavanomaisia töitä. Vaikka Aatokseksen, Yrjön sekä Jannen asenteet olivatkin olleet edellispäivänä sitä mitä ne olivat olleet, nyt ne olivat täysin erilaisia. Kaikki kohtelivat häntä mukavasti ja juttelivat kivoja aina, kun aikaa oli. Ja olihan sitä. Siitä huolimatta, että valmisteltiin kolmannen huoneen studiota illan ensimmäistä lähetystä varten, porukka löhöili ja piti ahkeraan tahtiin taukoja.

Vilho istuskeli Jannen ja Riston seurassa, kun Urho astui sisään tummapukuisen henkivartijansa kanssa. Vilhon ja henkivartijan katseet kohtasivat, vaikka miehellä olikin tummat lasit päässään. Urho tuli suoraan Vilhon luokse ja iski kätensä tuon olkapäille takaa päin.

“Sääki oot tullu tän. Mää jo aatteli ett sää jätät homma siksee. Lähretään me ton mun omaa siipee, Lehon poika pääsee tauolle.”

Urho viittasi henkivartijansa suuntaan, jolle Risto oli mennyt tarjoamaan kahvia. Lehto oli siirtänyt lasit pois kasvoiltaan, ja Vilho huomasi tuon silmissä astetta kevyemmän pilkahduksen Riston höpöttäessä tuolle jotain. Urho otti Vilhoa ranteesta ja raahasi mukanaan studiohuoneeseen ja sen lävitse pukuhuoneen kaltaiseen tilaan.

“Noni!” Urho naurahti iskiessään valot päälle. Huone oli kuin mikä tahansa pukuhuone, vaaterekissä roikkui eri värisiä ja tyylisiä pukuja ja tilassa oli useampia peilejä. Valaistus oli epäluonnollinen, mutta kuitenkin miellyttävä. Vilho istahti eräälle pallille ja katseli ympärilleen mietteliäänä.

Urho vilkaisi häntä aprikoiden.

“Mikäs sää ole miähiäs? Emmää ois uskon ett tollane ois haken stä avustaja paikkaa. Emmää oikeesta mit avustaja ois ees tarvin, mut Henrik olki toist miält. Ja no, nyt sää ole siin.”

“No niin olen", Vilho myönsi ja nosti katseensa Urhoon. Urho hymyili leveästi, ja se leveä hymy näytti upealta pojan kasvoilla. Urhon silmät loistivat aivan samalla tavalla kuin kaikissa kuvissa, mitkä pojasta oli ikinä julkaistu. Tuon hiukset olivat jääneet hieman jännästi pörröön ja ne saivat Vilhon hymyilemään vähän.

“Oot sää väh kummalline. Kui vanha sää ole?” Urho kysyi istuessaan omalle tuolilleen peilipöydän eteen.

“Kakskolme.”

“Täh? Nii vanha.”

“Joo”, Vilho siirsi katseensa kattoon ja laskeskeli lamppujen kuvuissa olevia reikiä.

“Mik ol ni huono työpaik ett tämmöne sopi paremmi?” Urho kysyi tarkastellessaan itseään peilistä.

Vilho säpsähti ja käänsi katseensa toiseen. Heidän katseensa kohtasivat peilin kautta ja Urhon tummat kulmat kohosivat kysyvästi.

“Puhelinmyynti", Vilho huokaisi silmiään pyöräyttäen.

Urhon silmät levisivät.

“Eikä? Mitä sää myit?”

“MeMiehet-lehteä. Ihan hirveetä duunia.”

Urho nauroi vaimeasti ja kääntyi häntä päin.

“Ja fundeerasit ett tää ois parempi homma?”

“No, jos mä saan tästä tonnin kuussa ni voittaa tää sen.”

“No, Henrik o tarkka lakijuttuje kans. Se on ammatiltaa myös lakimies”, Urho kertoi hymyillen ja nojasi polviinsa niin, että solisluut paistoivat valkoisen kauluspaidan kauluksesta. Vilho ei tiennyt miksi, mutta hän jäi jopa liian pitkäksi aikaa katselemaan niitä. Solisluiden etukaaret taipuivat selkeästi, juuri oikealla tavalla, juuri oikeassa suhteessa. Paidan kaulus varjosti niitä juuri sopivasti niin, että tuossa asennossa ne erottuivat selvästi. Vilho punastui kuullessaan Urhon naurahduksen:

“Mitäs sää kattele?”

“Sitä mä vaa…ett sun ois parempi pistää toi kaulus sitte suoraan lähetystäs varten.”

Urhon nauru jäi kaikumaan Vilhon korviin koko loppupäiväksi, jonka aikana Vilho, Lehto sekä Yrjö järjestelivät Henrikin ohjeiden mukaan studion sisustusta asiallisemmaksi.

Lähetys alkoi seitsemältä, jota ennen Vilho oli juoksennellut pitkin poikin kaupunkia Urhon asioilla (ja tajusi todeta tarvitsevansa auton siihen hommaan, sillä hänelle luvattiin katumaasturi jo seuraavaksi päiväksi käyttöön). Hän oli hakenut yhden tähden puvuista pesulasta, hakenut tuolle pariin otteeseen syömistä pikaruokaloista - sillä menestyksestään huolimatta Urho oli pohjimmiltaan melko tavallinen nuori mies -, sekä käynyt ostamassa Urholle uuden varakauluspaidan edellisen sotkeennuttua tekovereen Urhon pelleiltyä Jannen kanssa.  Seitsemän maissa Vilho istui käsikirjoittajatiimin, Yrjön sekä Jannen, kanssa studion nurkassa seuraamassa lähetystä lähestulkoon puolikuolleena. Janne oli korkannut luvatta siiderin ja ryypiskeli sitä kaikessa rauhassa, kommentoiden aina välillä joitain sanontoja itsekseen. Yrjö seurasi ohjelman puheosuuksia tarkasti, sillä yksi illan vieraista oli poliitikko.

Vilho itse kiinnitti huomionsa Urhoon - siihen, miten Urho puhui ja elehti, siihen kuinka Urho nauroi ja vitsaili puhekaverinsa kustannuksella. Siihen, miten Urho jäi välillä katselemaan tyhjyyteen mietteliäästi. Siinä Urhoa katsellessaan Vilho päätteli, ettei haastatteluun saapuminen ollut sittenkään hullumpi idea.

-----

Työstä tuli nopeasti rutiininomaista, ja Vilho alkoi nauttimaan siitä. Kahdessa viikossa hän oli jo täysin tottunut hommiinsa sekä työtovereihinsa, ja uskaltautunut työporukan kanssa baariinkin jo ensimmäisenä viikonloppuna. Hän tuli mainiosti toimeen muiden kanssa, ja hän oppi tuntemaan heidän vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ja oppi hän myös sen, ettei Ristolle kannattanut antaa liikaa huomiota, jos Lehto oli läsnä. Lehto oli nimittäin selvästi kiintynyt Henrik Lammion sihteeriin, ja osoitti mustasukkaisuutensa selvästi. Janne leikitteli aina joskus Lehdon tunteilla, vaikka Aatos yrittikin rauhoittaa Jannen touhuja jatkuvasti. Vilho oppi myös sen uusista tovereistaan, että Aatos ja Yrjö olivat heilastelleet jo lukiosta asti. Myös Jannen Henrikiin kohdistuvat liehittelyt tulivat Vilholle nopeasti tutuiksi. Hetken aikaa hän kummasteli työpaikan ilmapiiriä, mutta kasvoi nopeasti siihen kiinni.

Urho viihtyi harvemmin työpaikalla, mutta sitäkin useammin Vilhon seurassa. Monina päivinä tuo saapui studiolle ja kehotti Vilhon mukaansa vaikka minne, yleensä tosin kuskikseen. Kerran he ajelivat Turkuun Urhon vanhemmille (Vilhon yllätykseksi laitakaupungin vuokra-asuntoalueelle) ja toisen kerran Tampereelle katsomaan jonkun Vilholle tuntemattoman pikkubändin keikkaa. Vilhoa hieman hämmensi se, kuinka paljon Urholla olikaan faneja - minne tahansa he menivät, saapui joku 12-30-vuotias naishenkilö pyytämään Urhon nimmaria. Jotkut miehetkin tekivät sitä, osa hieman kiusaantuneina ja osa iloisina julkkiksen tapaamisesta. Urho hymyili kaikille ystävällisesti ja jutteli rennosti jopa ohikulkijoiden kanssa.

Vilho seurasi tarkasti Urhon eleitä ja puheenpartta, ja lopulta myönsi itselleen, että sen työpaikan vastaanottaminen oli hänen tämän hetkisen elämänsä paras valinta.

Kolmantena keskiviikkona töiden aloittamisen jälkeen Vilho heräsi tavanomaisesti hoitamaan asioitaan kaupungille, ja palasi asunnolleen kahteentoista mennessä. Työt alkaisivat vasta neljältä, joten mitään kiirettä ei olisi. Vilho asettui tietokoneensa ääreen käsittelemään muutamia ottamiaan valokuvia. Sitä hän teki silkaksi huvikseen, sillä se rauhoitti mukavasti mieltä ja rentoutti. Postiluukun kilahdus sai hänet hätkähtämään ja siirtymään pikaisesti eteiseen. Hän noukki postinsa, muutamat mainoslehtiset sekä laskut, ja asteli keittiöön selaamaan niitä.

Laskujen seassa oli kirjekuori, missä ei ollut lähettäjän nimeä. Siihen oli kuitenkin sotattu rumaa sanaa edustava kuvio ja se sai Vilhon epäröimään.

Hän kuitenkin avasi kirjeen ja otti esiin paperilapun, mihin oli hätäisesti (tai silkalla raivolla) kirjoitettu:

MAKSA HOMO VELKAS TAI ET NÄÄ ENÄÄ HUOMISTA! 

Vilho tuijotti lappusta, mihin oli tuhrittu solvauksia, eikä kulunut kauaa, että hänen kätensä alkoivat täristä. Mistä helvetistä hän kiskoisi rahat vuokraan, joka oli jäänyt maksamatta jo aikapäiviä sitten?

Kehtaisiko hän pyytää Henrikiä maksamaan palkan jo tänään, vaikka palkkapäivään olisi vielä viikko?

Ne muutamat tunnit ennen töiden alkua Vilho vain istui apaattisena asuntonsa nurkassa, mutta kellon lähestyessä neljää hän kampesi itsensä jaloilleen ja lähti studiota kohden.

Jo studion aulassa Urho tuli häntä vastaan ja kiskaisi nauraen halaukseen.

“Hienoo nähä sua! Viittisitsää mitenkä heittää mut Kauppakadul? Mul ois pien palaveri siel.”

Vilho meni hämilleen joutuessaan pojan halaukseen, mutta hämillisyys katosi pian kiusaantumisen tieltä.

“Juu….Mut ennättäisinkö mä käydä nopee Henrikin luona? Onks se paikalla?”

“Mitäs asiaa sul sil o?” Urho kummasteli.

“Mmm… Mun pitäs pyytää sitä maksaa palkka jo tänään….”

“Mites se ni? Onks sul tiukkaa?”

Vilho katsahti Urhoa silmiin ja nyökkäsi vain aavistuksen verran. Urhon kulmat kurtistuivat.

“No, kyl sää ennätät. Se saattaa puhuu puhelimes mut eiköhä se kerkee.”

“Ei mulla mee kauaa", Vilho lupasi ja irrottautui Urhon käsistä lähtiessään kohti toimiston ovea.

Hän pääsi pian sisään ja esittämään pyyntönsä Henrikille.

Henrik Lammio pohti kysymystä hajamielisen oloisena.

“Vai pitäisi palkka maksaa etukäteen? Eikö palkkapäivä ole vasta kuun lopussa? Sovittiinhan me niin?”

“Sovittiin, mut mulla on vähän tiukka tilanne. Mulla on parin kuukauden vuokrat myöhässä ja alan saamaan tappouhkauksia kohta”, Vilho kertoi. Kai se oli sama puhua suoraan totta eikä keksiä mitään tekosyitä. Henrik tuijotti häntä silmät selällään aikansa, ennen kuin hymähti:

“En tiennytkään palkanneeni jotain rikollista.”

Vilho ähkäisi ja laski kätensä työpöydän kannelle.

“Siis. En mä oo mikään rötöstelijä. Mulla oli vaan ni paska duuni, etten saanu vuokraa maksettua. Enkä tietenkää saanu lainaakaan.”

Lammio siristi silmiään hieman epäillen, mutta kaipa tuo uskoi häntä, sillä nyökkäsi lopulta. Vilho huokaisi helpotuksesta ja poistui kiitettyään Henrikiä. Risto tuli käytävällä häntä vastaan ja hymyili myötätuntoisesti.

Urho ei kysellyt mitään Vilhon taloudellisista ongelmista, vaikka Vilho pelkäsikin sitä. Hän sai rauhassa kuskata Urhon tapaamiseen, ja kuskata takaisin studiolle. Hiljaisuus oli jopa hieman ahdistava, sillä yleensä aina niin puhelias Urho oli epätavallisen vaitelias ja mietteliäs. Vilho pysäytti uutuuttaan kiiltelevän katumaasturin kadun varteen ja sammutti sen. Urho ei tehnyt elettäkään noustakseen autosta, ja Vilhoa alkoi toisen käyttäytyminen vaivata enemmän. Hän laski toimettomat kätensä syliinsä ja vilkaisi Urhoa, joka nojaili oveen kulmat tiukassa kurtussa.

“Urho….”

“Hei mää mieti, ett jos sää tarttet jotai apu raha-asioides kaa ni voit kysyy mult. Mää auta sua mielelläni!”

“Täh?”

Urho kääntyi hänen puoleensa päättäväisenä.

“Mää tahron auttaa sua.”

“En mä...tartte apua…”, Vilho ähkäisi. Urhon katseessa vilahti jotain tulista, mikä sai Vilhon nolostumaan.

“Jos joskus tarttet. Mää autan kyl. Sää oot kuitenki yks mun parhaist ystävist nykyää.”

Urho avasi turvavyön ja astui ulos autosta. Vilhon sydän hakkasi hieman.

Yksi parhaista ystävistä?

****

Lähetys sujui yhtä hienosti kuin molemmilla aikaisimmilla kerroilla, vaikka Urhon olemus olikin aikaisempaa raskaampi. Vilho tuntui olevan ainut, joka huomasi sen, ja hän hieman huolestui. Eikai Urho ainakaan hänen ongelmiensa takia ollut pahoittanut mieltään? Tuskin. Miksi Urho vaivaisisi päätään hänelle tai hänen ongelmillaan? Miksi hän edes ajatteli Urhon ajattelevan häntä? Vilho pudisti itsekseen päätään ja katsahti Aatosta, joka seurasi kuvauksia pää kallellaan.

Oli lopputekstien aika, ja sen jälkeen lähetys lopetettiin. Urho rojahti rasittuneen näköisenä sohvalle lähetysvieraiden lähdettyä ja Vilho siirtyi Urhon tykö kahvikupposen kanssa.

“Ole hyvä", hän totesi ojentaessaan kuumaa juomaa Urholle. Urho vilkaisi häntä ja hymyili hieman ottaessaan kahvin vastaan. Vilhokin hymyili vähän takaisin ja istahti viereiselle tuolille.

“Väsyttääkö?”

“Väsyttää. Harvinaise palj", Urho naurahti ja maistoi juomaansa varovasti. “Mitäs sää aattelit tehä tänä iltana?”

“No, työt loppuu keskiyöllä”, Vilho hymähti. “Lähden varmaan vaan suorilla kotiin ja nukkumaan.”

“Aijjaa. Maksoko Henrik sen sun palkkas tänään?”

Vilho nyökkäsi nopeasti.

“Varmast?”

“Joo. Maksan aamulla sen vuokran vihdoinkin.”

Urho ei udellut enempää, vaikka tuosta näki päälle, että tuo olisi halunnut kysyä vielä jotain, vaan nyökkäsi hyväksyvästi.

He istuivat hetken hiljaa tyhjentyneessä studiossa, kunnes nousivat samaan aikaan kuin yhteisestä päätöksestä ja lähtivät muiden luokse aulaan.

----

Aamu kolmen maissa Vilho heräsi kylmän hien peittämänä ja hyppäsi säpsähtäen istumaan. Mitään väsymystä hän ei tuntenut, vaikka olikin saanut nukuttua alle kaksi tuntia.

Uni, jonka hän oli nähnyt, oli sekoittanut hänen päänsä ja pauhasi filmipätkän tavoin uudelleen ja uudelleen halki hänen mielensä. Unessaan Vilho oli kiskonut Urhon syvään suudelmaan, tuntenut elävästi Urhon kädet selällään ja vyötäisillään. Uni tuntui liian todelliselta, ja sen vuoksi hän ei enää saanut nukuttua koko yön aikana.

Nukkumattoman yön jäljiltä hän oli tavallistakin vaiteliaampi ja poissaolevampi töissä, kuin mihin muut olivat ennättäneet jo tottua. Varsinkin Risto katseli häntä huolestuneena, vaikka se saikin Lehdon kärttyiseksi. Ohimennen Vilho kuuli pienen pätkän noiden keskustelusta:

“Onks sulla jotain sitä uutta äijää kohtaan?”

“Toivo, rauhotu. Sun ei tartte olla noin mustasukkanen taas. Mä oon vaan huolissani, se käyttäytyy niin oudosti….”

Vilho vain huokaisi ja jatkoi siivoamista miettien, mitä tapahtuisi, jos Urho ilmestyisi paikalle tänään.

Tauolla Vilho lähti läheiselle rannalle tupakoimaan. Siitä hän oli ilmoittanut Aatokselle, joka oli vain kohauttanut olkiaan myöntymisen merkiksi. Olisihan hän voinut jäädä työpaikan nurkille polttelemaan, mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi ajatella tarkemmin viimeöistä untaan. Miksi hän oli ylipäätään nähnyt sellaista unta? Oliko se johtunut niistä katseista ja eleistä, mitkä Urho eli edellispäivänä hänelle suonut?

Haapaniemenkatu muuttui rannan lähentyessä hiekkatieksi ja siitä pian kinttupoluksi. Kinttupolun varrella kasvoi tuomia, jotka kukkivat kauniisti. Vilho kurottautui hetken mielijohteesta ottamaan muutamia kukkaterttuja käsiinsä. Niistä Vilhon mieleen tuli eräs kappale, jota hän alkoi lopulta hyräilemään varmistuttuaan siitä, että oli varmasti yksin:

Sinä tulit tuomien aikaan, läpi kasteisen koivikon. Olit laulu, jonka laadin Mutta aivan sanaton. Olet kaunein, mitä tiedän Olet kaunein, mitä on. Nyt tuuli mua heiluttaa Kuin viljameren tähkää. Kävi huuruun maa Keto kukkiva kellastui…

Vilho tiputti sätkänsä maahan ja polki sen kääntyessään palatakseen studiolle, mutta hän muutti suunnitelmiaan huomatessaan jonkun seisovan tientukkona.  

Hän itse ei pitänyt ääntään sen kummallisempana, mutta häntä etsimään tullut Urho taisi olla toista mieltä siitä, sillä tuijotti Vilhoa tyrmistyneenä vähän matkan päästä. Vilho meni hämilleen tajutessaan, että Urho oli varmasti kuullut hänen hyräilynsä. Sen tajuaminen sai hänet kiusaantumaan ja punastumaan.

“Eh….Mä oon vaan jostain kuullu ton kappaleen ja...se vaan tuli mun mieleen", Vilho mumahti kiireesti.

“Laulatpas sää kivast.”

Vilho nielaisi ja käänsi punoittavat kasvonsa sivuun pudistaen hieman päätään.

“Älä nyt….”

“Iha oikiast!” Urho hihkaisi ja nosti kätensä toisen olille. “Mää en tiennykkää, ett sää osaat laula!”

“En mä osaa laulaa”, Vilho kielsi kiireesti.

“Äl höpsi! Osaathan sää. Sun on hei pakko tulla esiintyy joskus mu kaa! Mää säestä ja sää laulat! Milt kuulostas?”

Vilho pudisteli päätään hätäisesti ja pyrki kauemmas toisesta.

“Hei…ei….”

“No?”

“En mä tee sellasta….”

Urho pyöräytti huvittuneena silmiään.

“No voisitsää laula ees viäl vähä?”

“Sori, mut en mä voi. Pitäskö meidän palata studiolle?”

Puna alkoi hälvetä Vilhon kasvoilta, mutta palasi pian takaisin unen tullessa hänen mieleensä. Siinä Urho nyt oli, kuin tarjolla. Hän voisi vain kietaista kätensä Urhon ympärille ja kiskoa lähelleen ja…. EI.

Vilho astui nopeasti toisen ohitse polulle.

Urho vilkaisi hänen peräänsä hieman kummastuneena, mutta tuon kasvoille ilmestyi lopulta pieni, leikkisä hymynpoikanen.

----

Uni tuntui pilanneen Vilhon ajatusmaailman. Entistä useammin hän kuvitteli itsensä sellaiseen tilanteeseen Urhon kanssa ja tajusi ennen pitkää pitävänsä niistä mielikuvista.

Ei kestänyt kauaa, että piinaavat ajatukset muuttuivat tunteiksi, jotka saivat aikaan sen, että Vilhon vatsassa alkoi lennellä perhosia lähestulkoon aina, kun hän vietti aikaa Urhon kanssa.

Ja sen lisäksi Urho yritti saada häntä laulamaan. Keinot oli monet, ja muutaman kerran Vilho oli suostunut hyräilemään puoliääneen. Urho oli kuitenkin sinnikäs,eikä halunnut luovuttaa ennen tahtomaansa lopputulosta. Hän kuuntelutti Vilholla tuttuja kappaleita, joiden mukana monet lauloivat automaattisesti ja rallatteli tuolle joitain kipaleita, joita oli joskus ohimennen kuullut. Urhon oma ääni ei ollut kummoinen, ja hänen oli myönnettävä kuulostavansa räkättirastaalta Vilhon rinnalla. Kehunsa hän totesi ääneen, saaden Vilhon vaivaantumaan. Vastaus vaivaantumiseen oli silmänisku, mikä tuntui romahduttavan Vilhon maailman.

Vilho ei oikein tiennyt, kuinka reagoisi Urhoon. Uskaltaisiko hän päästää tunteensa kahleistaan, vai lukita ne synkkään kammioonsa virumaan loppuiäkseen? Hän uskoi niiden kuolevan omia aikojaan, mutta toisaalta muuan ajatus kammoksutti - hän ei unohtaisi niitä koskaan, sillä tulisi pakostakin näkemään Urhon kaikkialla. Hän ei siis pääsisi toisen muistosta eroon ennen kuolemaansa.

Sen vuoksi hän olisi halunnut tehdä kaiken selväksi Urholle. Iskeä kortit pöytään ja vääntää tarvittaessa rautalangasta.

Olihan ne tunteet olleet hieman vaikeita myöntää edes itselleen - ei Vilho olisi uskonut ihastuvansa poikaan. Urho oli jotain korkealla hänen yläpuolellaan. Tunnettu ja arvostettu, soittajana ja keskustelijana. Oli varmasti aina ollut jollain tapaa suosittu. Oli sosiaalisesti taitava ja tuli toimeen kaikkien kanssa.

Vilho huokaisi kahviaan tuijotellen. Muut olivat lähteneet hetkeksi ulos ja Urho oli mennyt keskustelemaan toimistoon tuottajien kanssa. Risto käsitteli jotain papereita oman työpöytänsä äärellä, kuulokkeet korvillaan.

Vilho otti puhelimensa tuntiessaan sen värähtävän reittään vasten. Hän oli unohtanut sen värinälle, mutta ainakin hän huomasi reaaliajassa Urholta tulleen snäpin.Snäpissä Urho näytti kyllästynyttä naamaa ja pyysi Vilhoa tulemaan toimistoon. Hän katsahti toimiston oven suuntaan ja nielaisi. Mistähän oli kyse?

Hän astui sisään Henrikin toimistoon hieman epäröivästi, ja Urho nosti iloisen katseensa häneen.

“Jaahas, tämäkö on se saksankielentaitaja?” Joku tuotantoryhmän jäsenistä kysyi kohottaessaan harmaantuneita kulmakarvojaan. Urho nyökkäsi noustessaan.

“Joo! Ja sen lisäks Ville osaa venäjääki.”

Vilho nielaisi vaivaantuneena ja vilkaisi Urhoa.

“Tota…. Mikäs on homman nimi?”

“Tarvitaan joku hoitamaan myyntisopparit erään saksalaisen musiikkifirman kanssa. Osaisitteko hoitaa homman?”

Vilho katsahti tuotantoryhmän edustajia sekä Henrikiä vaivaantuneena huultaan purren. Niskaan kohosi kylmä hiki ja pala juuttui kurkkuun. Kai se totuus pitäisi kertoa, selviäisihän se muutoinkin.

“Asia on oikeastaan niin, että mun kielitaito ei riitä. En mä oikeesti ees osaa saksaa.”

Henrik näytti tyrmistyvän ja Vilho tunsi Urhon kummastuneen katseen ihollaan. Se sai hänet punastumaan.

“Mutta….Sinun CV:ssäsi lukee selvästi, että olet lukenut saksaa ja kirjoittanut sen ylioppilaskokeissa menestyksekkäästi!” Henrik huudahti pöydän takaa. Vilho ei osannut enää edes tulkita miehen ilmettä, sillä se vaihteli hämmästyksestä suuttumukseen millisekunneissa.

“Tota….Mähän en siis itse ees lähettäny sitä tai mitään hakemusta tänne. Mun kaveri teki sen”, Vilho mumahti. Pitikin ottaa työpaikka vastaan.

“Miksi ette kertoneet tätä haastattelussa?” Henrik ärähti raivostuneena.

“Koska mä tarttesin hyväpalkkasen duunin….En mä ois tähän hommaan ees halunnu….”

“Eli sää et ois ees halun työskennel mun kans?”

Vilho käänsi katseensa Urhoon, jonka silmistä loisti jotain naiivia, lapsenomaista, tuskaa. Se löi hänet lukkoon hetkeksi. Mikä toiselle tuli? Eikai Urho voinut loukkaantua tuollaisesta?

Tai entä jos….

Vilho tuijotti Urhoa silmiin ja huomasi, kuinka lähellä itkua tuo oli. Henrik oli noussut seisomaan ja osoitti Vilholle ovea.

“Olkaa hyvä ja poistukaa.”

Niin, eikai siinä muu auttanut. Vilho kiitti asiallisesti ja poistui. Toimiston ovi sulkeutui jysähtäen hänen takanaan.

Se kuitenkin avautui pian uudestaan, ja joku juoksi hänen peräänsä. Astuessaan ulko-ovelle Vilho tunsi tutut kädet hartioillaan ja kuuli puuskahduksen:

“Ville! Äl mene.”

Vilho ähkäisi Urhon kääntäessä hänet itseään päin.

“Sää osaat laula! Näytä se noil. Ni sää saat pitä varmast su hommas. Ville mää pyyrän. Tekisit sen mun takia….”

Urho puri huultaan hermostuneena, ja Vilho punastui kevyesti. Toinen oli taas niin tavattoman suloinen, että Vilholla oli täysi työ hillitä itsensä. Hän antoi pienen hymyn kivuta kasvoilleen kietaistessaan kätensä äkkiä Urhon ympärille.

“Mitä mä laulasin?”

“Laula se mit sää lauloit sillo…. Se oli nätti kappale. Mennää takas….”

Urho otti häntä kädestä kiinni ja kiskoi mukanaan toimistolle. Kokouksen osaanottajien välille oli muodostunut pientä erimielisyyttä koskien Henrikin menettelytapoja, mutta riita laantui hieman Urhon ja Vilhon palattua sisälle.

“Mit sää Henkka sanosi jos Ville laulais vähä sulle? Saisko se sit jäähä tän?”

Henrik siristi silmiään kiukkuisesti. Todennäköisesti tuota hieman suututti se, että oli tullut niin helpolla huijatuksi. Ja Lammio myös tiedosti oman osuutensa asiaan - itse hän ei ollut ruvennut syynäämään hakijan tietoja kunnolla läpi, vaikka olikin huolellinen mies.

Henrik hymähti myöntävästi.

“Yrittäköön”, hän totesi. Ylimielinen ilme hänen kasvoiltaan katosi pian Vilhon aloitettua jonkun vanhemman iskelmäkappaleen laulamisen kummallisen tasaisella ja pehmeällä äänellä. Sellaista Henrik ei olisi osannut odottaa, ja myös tuotantoryhmän jäsenet olivat menneet hämilleen.

Henrik puuskahti kummasti Vilhon lopetettua laulamisen ja ristittyä hieman kiusaantuneena kätensä eteensä.

“Ei tuo voi olla mahdollista….Mitä te voitte laulaa noin sointuvasti?”

Vilho punoitti kevyesti ja katseli sivuun. Ei hän osaisi mitään omasta laulustaan sanoa. Hän katsahti leveästi hymyilevää Urhoa vieressään ja hänen sydämeensä tulvahti valtava mielihyvän aalto.

****

“Ihanaa, ett sää sait pitä paikkas. En mää tierä mit mää tehny oisin jos en sua enä näkis", Urho naurahti avattuaan turvavyönsä. Vilho hymähti huvittuneena sammuttaessaan auton. Hän oli kuskannut toisen kotiin ja oli kieltämättä rättiväsynyt pitkän päivän jälkeen. Hetkeksi hän painoi päänsä niskatyynyä vasten ja sulki silmänsä, mutta hän avasi ne heti tuntiessaan kevyen kosketuksen kämmenselällään. Urho virnisti hieman ottaessaan hänen kätensä käteensä. Ote lähetti säkenöiviä signaaleja hermoja pitkin Vilhon tietoisuuteen.

Urho piti häntä kädestä.

Urho piti häntä kädestä?

“Sää et o Ville yhtää sen hullumpi kaver. Mää toivosi ett sää suostusit viel esiintyy mun kans. Mikä se kappale muuten ol minkä sää lauloit niil?”

Vilho katsahti ulos ikkunasta. Taivaalle oli kertynyt tummia pilviä ja aurinko laski hiljuksiin. Kohta sataisi.

“Sen nimi on Sinä tulit tuomien aikaan. Se on yhestä vanhasta leffasta.”

“Tykkäätsää vanhoista elokuvista?”

“Kyllä mä joskus niitä kattelen.”

“Kattositko mun kaa?”

Vilho punastui, kun Urho iski hänelle silmäänsä.

“Sää ole ihme ujo. Mut se on söpöä", Urho naurahti ja vei kätensä hänen poskelleen ja siitä hänen niskaansa. Käsi kohosi vaaleille hiuksille, ja painoi Vilhoa lähemmäs. Urho suuteli häntä hitaasti ja varovasti, ja suukosta irtaannuttuaan Vilho ähkäisi:

“Ehkä….”

Raskas pilvipeite rakoili.

___

[mieoleahvena]

Vielä minä muistan (Osa 3/3)

Genre: Draama, lievä angst, fluff, fix-it, sodan jälkeen -AU

Paritus: Koskela/Hietanen

A/N: Tämä perustuu rakkaan ahvenaystäväni @sotamieshonkajoki n tarinaan Vänrikki ja sotilaspoika, sain hänen luvallaan luoda jatkotarinana näille rakkaille pojille uuden, onnellisemman lopun. Kiitos paljon että annoit kalanhajuisten ahvenakäsieni koskea tähän sun kirjoittamaan ficcimaailman aarteeseen, ja toivon että tää mun jatko tekee sille tarpeeksi kunniaa <3

Kiitos teille joille oon tästä kirjottamisen aikana kertonut, jotka ootte tukeneet ja kannustaneet mua, antaneet inspiraatiota ja olleet miun puolesta ilosia. Tämä iso työ on erityisesti teille. Siis Honkkis nyt tietysti aivan ensimmäisenä, ja hänen lisäks te @ainahumalassa, @turinametsa, @trevardes, @too-spoopy-to-be-frukd ja @hardworksucks, ootte parhaita ja kaikki hyvin rakkaita <3

Disclaimer: Hahmot Väinö Linnan, alkuperäinen tarina ei oma. Rahaa ei tule. Inspiraatio kurkikohtaukseen Mark Bernesin kappaleesta Žuravli.

Varoitukset: Mielisairaalakuvaus (mukana vanhentuneita hoitomuotoja), huono murre

Sanamäärä: ~3000

Summary: Koskelan muisti alkaa palata ja Hietanen saa yllättyä.

**

OSA 3 – Kurjet

Oli huhtikuu ja lähes kaikki lumi sulanut kevään tieltä. Viimeiset kaksi kuukautta olivat Koskela ja Hietanen yhdessä jakaneet tuon punaisen maalaistalon ja sen ympäriltä hiljalleen taas paljastuvat pellot, kuin huomaamattaan tehneet paikasta kummankin näköisen. Koskela oli mieluusti heti osallistunut talon töihin ja ylläpitoon, ja pian olivat ulkopuuhat muodostuneet melkein yksin hänen vastuualueekseen, kun Hietanen taas hoiti sisällä siivoamisen ja ruoanlaiton. Siinä oli kyse ennemmin heidän parhaista kyvyistään kuin minkäänlaisen roolin ottamisesta – kumpikin oli maalaispoikina tottunut kovaan työhön, mutta Hietanen taisi kodinhoidon paljon hieman kömpelöä Koskelaa tehokkaammin, kun Koskela taas suoritti ulkohommat enempiä ihmettelemättä ja aikailematta ja siksi Hietasta nopeammin. Hietanen oli tapansa mukaan ensin yrittänyt ottaa itse vastuun kaikesta, mutta Koskela oli aivan yhtä jääräpäinen kuin hänkin ja vaatimalla vaati saada työtä käsilleen, joten pian Hietanenkin hänen päämääränsä ymmärsi. Työ oli aina ollut Koskelalle ensisijainen lääke mihin tahansa henkiseen vaivaan, ja nyt hän oli ollut pitkään sitä ilman, maannut mielisairaalassa omasta mielestään häpeällisen toimettomana, ja hän halusi mielellään menettämänsä tunnit korvata. Siitä syystä ulkovajaan ilmestyi jo toisella viikolla enemmän pilkottuja puita kuin mille koko lopputalvena enää olisi tarvetta, mutta Hietanen antoi Koskelan silti ahertaa. Nyt vasta hän huomasi kuinka paljon oli yksin hommia paiskinut, vaikka määrä olikin hänestä itsestään vaikuttanut liian vähäiseltä paremman tekemisen puutteessa. Oli ylipäätään mukava tulla töistä kotiin tietäen, että joku odotti. Toisinaan Koskela saattoi häntä aamuisin parisataa metriä tienhaaralle saakka tai tuli iltapäivällä vastaan, joskus teki kummatkin ja sai Hietasen tuntemaan itsensä taas koulutiellä kulkevaksi pikkupojaksi. Ei se häntä haitannut, Hietanen oli muutenkin pitänyt yksin kulkemista aina tappavan tylsänä ja joutunut toisen ihmisen sijasta säksättämään ohitseen juokseville oravanpoikasille, mutta suurin syy hänen ilostumiseensa oli kuitenkin Koskelan huolenpito. Samalla tavalla oli tämä rintamallakin häntä kaitsenut, saattanut ja neuvonut niin paljon kuin kykeni ja katsonut, että Hietanen oli kaikesta tilanteen tasalla, valmiina uusiin haasteisiin. Kerran oli toinen nyt siviilissä jopa kiidättänyt Hietasen keittiönpöydälle unohtuneet eväät tälle. Kotona odottivat aina siistinä pidetty piha ja Koskelan milloin mitkäkin projektit, ja niiden lisäksi tämä oli siihen mennessä ehtinyt suunnitella kesäksi talon huoltomaalausta ja toisenkin vajan rakentamista. Jopa saunarakennuksen ja ladon laajennukset olivat Koskelalla olleet mielessä, mutta niiden kohdalla Hietanen oli naurahtanut ja toppuutellut toista, muistuttanut, ettei pitänyt ahnehtia liikaa kerralla. Koskelan innokkuus oli kuitenkin Hietasen mielestä vain hyvä merkki, sillä se ja jatkuva silmälläpito söivät aikaa toisen apaattisuuden uudelleenkehittymiseltä ja tukivat paluuta normaaliin elämään. Hietanen tiesi, että toimettomuus muutenkin oli Koskelan suurin ahdistuksen aihe, ja kieltämättä olisi hienoa saada ehkä aikaan suurempiakin huoltotöitä, joita Hietanen itse ei leipätöiden ohella ehtisi kunnolla tekemään. Koskelan muisti palaili edelleen tasaisesti, ja joskus öisin tämä saattoi innoissaan herättää vieressään nukkuvan Hietasen vain siksi, että muisti itse jotakin, mistä toinen oli hänelle aiemmin päivällä kertonut. Hietanen suhtautui siihen aina yhtä innokkaasti, saattoi alkaa selittää aiheesta lisää, kunnes jossain vaiheessa Koskela katsahti kelloon ja kirosi harmistuneena sitä, että he olivat puhuneet jo tunnin tai pari ja Hietanen tulisi olemaan työaamuna väsynyt. Silloin Hietanen nauroi vain, kietaisi Koskelan yhdellä nopealla liikkeellä mitenkuten syliinsä ja suuteli syvään, ja jos aamu oli jo lähellä, nousi hän ylös ja veti toisen kädestä pitäen takkahuoneeseen seurakseen. Siellä he viettivät muutenkin paljon aikaa, juttelivat vain ja toisinaan lukivat hiljaisuuden ja toisistaan huokuvan lämmön ympäröidessä heitä. Hietanen ei painostanut Koskelaa yhtään mihinkään, muistutti vain toisinaan, että hänen kotinsa oli nyt myös Koskelan oma. Koskelakin piti Hietasen kanssa asumisesta – se oli aivan yhtä helppoa ja oikealta tuntuvaa kuin puolijoukkueteltan jakaminenkin, mutta toisin kuin sota-aikana, nyt he saivat olla täysin rauhassa keskenään. Perheensä luo Koskela ei halunnut vielä mennä, sillä vaikka yleinen toimintakyky olikin jo täysin palautunut, hän arveli äidin ja nuorempien sisarusten säikähtävän liiaksi sitä, ettei hän vieläkään kyennyt muistamaan kunnolla kaatuneita veljiään. Hän oli jo mielisairaalassa päättänyt, ettei menisi takaisin ennen kuin olisi taas täysin kunnossa tai edes niin hyvässä hapessa kuin enää olisi mahdollista. Nyt hänen pitäisi vielä kaiken lisäksi keksiä syy sille, miksi lähtisi niin ripeästi uudelleen. Koskela tiesi, että nyt hän ja Hietanen olivat lyöneet suhteelleen viimeisen sinetin, eikä enää ollut mitään muuta yhtä houkuttelevaa mahdollisuutta kuin jäädä tänne, tälle pientilalle ja elää yhdessä onnellisina elämänsä loppuun saakka kuin saduissa ikään. Satua heidän yhteinen arkensa tuntui muutenkin olevan varsinkin kaikkien niiden koettelemusten jälkeen, jotka heidät olivat yhteen tuoneet. Kumpikaan ei ollut niistä katkera – he tiesivät oikein hyvin, etteivät milloinkaan olisi ilman niitä toisiaan tavanneet, että jotakin, vaikka sitten oma mielenterveys, oli näemmä ollut pakko menettää, jotta hyvää tulisi vastaan. Toistensa puolesta he olisivat olleet kuitenkin valmiita käymään sen kaiken uudelleen läpi vaikka raskaampanakin, sillä ei ollut merkitystä. Pelkällä rakkaudella ja pyyteettömällä halulla uhrautua sen sijaan oli. Toisinaan Hietanen silti edelleen syytti itseään siitä, ettei ollut osannut auttaa Koskelaa ennen kuin tämä murtui lopullisesti. Kaikkien kuluneiden kuukausien jälkeenkin se oli kova pala nieltäväksi, ja sisimmässään, kaiken positiivisen asenteen allakin Hietanen pelkäsi, ettei Koskela tulisi ikinä muistamaan aivan kaikkea. Hietanen tiesi omantuntonsa soimaavan häntä niin pitkään kunnes kaikki olisi tallella, palautettu oikeaan osoitteeseen ja jätetty menneeseen, ja ajatus siitä, että Koskela joutuisi elämään hänen kanssaan sellaisen jälkeen oli pahinta, mitä hän tiesi. Hietanen ei kuitenkaan varsinkaan Koskelan seurassa osannut tunteitaan piilottaa, mistä seurasi se, että toinen lohdutti häntä vähän väliä, vannoi, ettei mikään ollut Hietasen syytä ja lupasi joka kerta, että muistaisi kyllä kaiken aikanaan. Vaikka ymmärsikin, ettei Koskela sellaista voinut noin vain luvata vaan sen päätti jokin heitä suurempi, Hietanen uskoi häntä ensiksi sen tähden, että oli oppinut luottamaan Koskelan sanaan tilanteessa kuin tilanteessa ja toiseksi siksi, ettei Hietanen halunnut toisen huolestuvan liikaa hänen vuokseen. Hietanen ei voinut kieltää, etteikö Koskela olisi varmaankin taas kerran oikeassa, niin hienosti tämä edistyi ja oli itsekin sanonut, että toisen tuki ja kannustus olivat paranemisessa tärkeintä. Koskela rakasti häntä niin avoimesti, suhtautui hänen syyllisyydentunteeseensa vakavasti mutta silti aina rauhoitellen aivan kuten joukkueensa miesten pelkoon silloin joskus, ja toisinaan se veti Hietasen herkäksi. Sellaisina hetkinä Koskela taas pelasi reilusti omaan pussiinsa, sillä tuossa tilassa toinen uskoi häntä kaikkein parhaiten. ** Eräänä hiljaisena perjantai-iltana he istuivat kuistin rappusilla nauttimassa melkein huomaamattomasta tuulenvireestä. Hietasella oli ollut harvinaisen raskas työpäivä ennen viikonlopun koittamista, ja siksi hänkään ei paljoa virkkanut, oli vain hymyillyt raukeana illallisen jälkeen mutta Koskelan kehotuksista huolimatta kieltäytynyt menemästä vielä nukkumaan. Erikoisen lämmin huhtikuinen ilta oli hänestä ollut turhan kaunis sisällä sängyssä maaten tuhlattavaksi, ja sitä myöten hän oli ehdottanut Koskelalle ulos leppeään ilmaan istahtamista. Nyt Hietasella oli puukon lisäksi uuden veitsenkahvan vuolutyö käsissään, hän kun mieluiten teki itse kaikki välineet itselleen, ja sen parissa hän ahersi mieli leväten mutta kasvot keskittyneessä mutrussa. Enää jäljellä oli pelkkä hienopyöristäminen, ja sitten kädensija olisi valmis. Koskela sen sijaan vain istui kyynärpäät polviin tukien, kädet leuan alla yhdessä nyrkissä ja näytti mietteliäältä kuten yleensäkin. Hän nautti saadessaan vain katsoa rauhassa mailleen hiljalleen painuvaa auringonkehrää ja peilityyntä järveä, haistaa ilmassa vielä viimeisten pian kokonaan pois sulavien lumikinosten huumaavan tuoksun. Ne kaikki muistuttivat häntä poikavuosista, joina elämä oli hetken verran ollut huoletonta ympärillä ainaisena vellovaa epävarmuutta lukuun ottamatta. Tai ei oikeastaan, muistutti hän heti itseään, ei Vilho Koskela milloinkaan ollut lapsuutta elänyt. Nuoremmat sisarukset olivat sen hänenkin puolestaan kokeneet samalla kun Koskela itse oli varmaan jo heti syntymästään lähtien murehtinut vakavalla naamalla. Näinä päivinä se ajatus sai hänet hymyilemään, niin nytkin. Sitten oli tullut talvisota, jolloin Koskela oli vasta lopullisesti saavuttanut aikuisuuden ja kohdannut sen haasteet enemmissä määrin kuin monet muut. Olihan hän asevelvollisuuden suorittanut, mennyt sen jälkeen vielä aliupseerikouluunkin, mutta mikään ei häntä silti olisi voinut oikeaan sotaan valmistaa. Talvisota oli ollut raaka sataviisipäiväinen leiri, ja sieltä Koskela oli tullut ulos mielestään paljon entistä vajaampana ihmisenä. Välirauhan ja upseerikoulun aikana hän oli saanut jotakin menettämästään elämänilosta takaisin itselleen, mutta positiivista hänestä ei voinut tehdä. Ei sillä että Koskela olisi ollut mitenkään erityisen synkkämielinen ihminen, kunnollinen toivonrikkaus vain ei hänen luonteeseensa ollut edes nuorempana sopinut. Jatkosodan syttyminen oli antanut hänen kovasti yrittämälleen optimismille vielä kovemman kolauksen. Ensimmäisen vuoden ajan Koskela oli vielä jaksanut uskoa parempaan, oli toisinaan ajatellut, että tämäkin sota voisi päättyä aivan kuten edellinen ja että hän saisi elämänsä takaisin. Hän oli vakaasti päättänyt palata kotitilalle jos vielä elossa olisi, mutta tuon yhden vuoden jälkeen ajatus oli tuntunut enää pelkältä kaukaiselta unelta. Hietanen oli silloin ollut se ainoa ihminen, joka hänet oli saanut jatkamaan turhalta tuntuvaa taistelua, joka oli kerran melkein väkipakolla raahannut hänet järven rantaan kesäiltana katselemaan sinisorsan ja sen poikasten hidasta lipumista vedenpinnalla, joka oli tiennyt, että luonnon kauneus ja sen sointuvat äänet saisivat sekä Koskelan että Hietasen itsensä hetkellisesti onnellisemmiksi. Pian yksi poikasista oli jo jotenkin onnistunut jäämään jalastaan kiinni kaislikkoon, jolloin Hietanen oli hätääntynyt ja Koskela joutunut tyynen rauhallisesti kahlaamaan linnun luo ja irrottamaan sen. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että sorsaemo oli katsonut suoraan häneen kiitollisuutta eläimensilmissään, vaikka oli ensin ymmärrettävästi säikähtänyt ja vienyt loput lapsistaan sivummalle. Koskelalla oli kuitenkin aina ollut jokin luontainen taito käsitellä kaikenlaisia eläimiä, eikä pieni sorsanpoikanenkaan ollut pyristellyt huomatessaan hänen helläkätiset otteensa. Hietanen oli katsellut pelastusoperaatiota vapautuneesti hymyillen ja Koskelan palatessa hänen vierelleen rannalle maininnutkin yhteistyön sujuvuudesta. Sen johdosta Koskela oli hieman punastuen hymähtänyt, että linnut varmasti nimenomaan pelkäsivät liikaa. Vaikka Koskela ei miestensä lailla myös juuri ollut komppanianpäällikkö Lammiosta pitänyt eikä tämäkään liiemmin hänestä, oli miehen koira kuitenkin ollut eri asia. Sille – tai hänelle – Koskela oli aina ollut ystävällinen, katsonut joskus sen perään silloin kun sen isännällä ei ollut ollut aikaa, ja Lammio oli tuon tehtävän pakosti Koskelalle luottanut huomattuaan heti koiran pitävän luutnantista. Ulkopuolisen silmin olisi toisinaan voinut näyttää jopa siltä, että koira oli Koskelan, ei Lammion, niin riehakkaasti ja vapautuneesti tämä miehen kanssa leikki ja pelleili, osoitti tälle samanlaista uskollisuutta kuin todellisellekin isännälleen. Kävelyillä koiraa ei ollut tarvinnut pitää hihnassa, niin sävyisästi se oli astellut vierellä ja toisinaan hyppinyt vastenkin. Sekin oli kai vaistonnut, että Koskela kaipasi takaisin maalle. Hietanen oli noiden vuosien aikana useampaankin otteeseen varmistanut, että Koskela välillä pääsisi luontoon lataamaan akkujaan ja etsimään hänestä itsestään kadonnutta viattomuutta. Kovin usein he eivät voineet mennä yhdessä etteivät olisi herättäneet muissa epäilyksiä, mutta ei se haitannut, sillä Hietanen näki aina Koskelan palatessa hartioiden kiristyksen höllentyneen ja harmaansävyisten silmien löytäneen uuden tuikkeen. Metsässä Koskela rentoutui aina, rakensi toisinaan pieniä kaarnalaivojakin silloin kun muut eivät nähneet ja lähetti niihin tarttuneen nostalgiankaipuunsa jokien varsilta pidemmälle maailman ääriin. Selviytymistapoja sodassa oli yhtä monia kuin sotilaitakin, ja sellainen muistoihin palaaminen ja inhimillisyyden ammentaminen menneisyydestä oli ollut hänen keinonsa pärjätä. Tietenkään se keino ei ollut voinut ikuisuuksiin riittää, ja kun inhimillisyyden ja julmuuksien välisestä kuilusta oli ajan mittaan muodostunut liian syvä ja leveä railo hänen kestettäväkseen, oli romahtaminen ollut viimeinen hätähuuto muiden vaihtoehtojen puutteessa. Nyt hän oli kuitenkin jo melkein tullut takaisin omaksi itsekseen kaikkine muistoineen, pystyi vieressä istuvan turvansa avulla käsittelemään vaikeitakin asioita ja oli kenties löytänyt Hietasen myötä uudelleen jotakin vanhasta viattomuudestaan. Sellainen teki Koskelan onnellisemmaksi kuin tämä oli vielä mielisairaalasta lähdettyään kuvitellut kykenevänsä olemaan, ja Hietanenkin oli siinä parin kuukauden aikana ilokseen tuon muutoksen parempaan suuntaan huomannut. Koko elämä oli vielä edessä, vaikka eivät he enää niin nuoria olleet, kumpainenkin aikamiehiä jo. Koskela oli juuri ehtinyt sulkea silmänsä ja antaa viimeisten auringonsäteiden hyväillä väsyneitä kasvojaan, kun etäisyydestä kuului hänelle poikavuosilta tuttu, kaikuva ääni. Silmien avaaminen tuli automaattisena reaktiona, ja käsi suojana paisteelta hän tähyili ylös oranssinpunaiseksi värjäytyvälle taivaalle raiunnan lähdettä etsien. Hietanenkin nosti katseensa työstään. ”Katso, kurjet ovat palanneet”, sanoi Koskela ääni nykyään näkyvämpää innostusta täynnä ja osoitti sitten vasemmalle puolelle taivaanrantaan kohti V:n muotoisessa aurassa lentävää parvea. Hietanenkin hymyili poikamaisesti. ”Ne taitta laskeuttu toho niityl. Mennää katto”, hän tokaisi heti uupumukseltaan valpastuneena, laski puukkonsa ja viime silausta vaille valmiin sijan varovasti portaiden ylimmälle askelmalle ja nousi ylös tarjoten samalla kätensä Koskelalle. Tämä tarttui siihen ja ponnisti hänkin jaloilleen. ”Juostaanko?” kysyi Koskela vinosti virnistäen. ”Juostaan”, myöntyi Hietanen iloisesti nauraen, ja niin he lähtivät peräkanaa. He kulkivat vinhaa vauhtia pellonviertä eivätkä päästäneet kurkia hetkeksikään silmistään. Rantaniityn levittäytyessä heidän eteensä he jäivät juoksemisesta hengästyneinä parinkymmenen metrin päähän koivujen varjoon seisomaan ja katselemaan, etteivät vahingossakaan säikäyttäisi pois noita suuria ja ylväitä, harmaanvaaleita lintuja, jotka näyttivät etsivän jotakin syödäkseen. Pari nuorempaa ruskeapäistä yksilöä nahisteli jostakin ruovikossa vähän matkan päässä muusta parvesta, mutta erään vanhemman kurjen kiukkuiselta kuulostava ”krraa!” sai ne kiinnittämään huomionsa takaisin ympäristöönsä ja palaamaan kiltisti takaisin. Koskelaa nauratti ja hän päästi itsekin kurkustaan muutaman trumpettimaisen soinnun, eikä ollut ollenkaan varma, näyttivätkö linnut vai Hietanen enemmän tyrmistyneiltä hänen esityksestään. ”Kuulin niiden ääniä usein kotitilan lähistöllä ja opin matkimaan”, hymyili Koskela olkiaan kohauttaen. Yksi nuori kurki asteli arasti häntä kohti muun parven pysyessä hiljaa, joten Koskela teki äänen uudestaan ja laskeutui hitaasti kyykkyyn, viittasi Hietasta tekemään samoin. Lintu kiihdytti vauhtiaan, kunnes pysähtyi epävarmana muutaman metrin päähän heistä. Koskela maanitteli sitä yhä lähemmäs: ”Kru krruu krruu!” Nuori eläin tapitti häntä hetken suoraan silmiin, mutta astui sitten viimeisetkin askeleet niin, että Koskela pystyi nostamaan kätensä varovasti ja ojentamaan sen katsekontaktia rikkomatta. Hietanen pidätteli vieressä hengitystään, kun Koskelan kämmen tapasi kevyenä kurjen S-kirjaimen muotoon kiertyneen kaulan silkkisen höyhenpeitteen ja silitti sitä pehmeästi. ”Mitäs sinä täällä, tervehtimäänkö tulit?” kysyi Koskela linnulta hiljaa matalalla, rauhallisella äänellä ja katsoi yhä lempeästi kummallakin puolella päätä sijaitseviin mustiin nappisilmiin. ”Kra!” totesi kurki siihen ja räpytteli siipiään. Koskela antoi kätensä laskeutua, ja lintu lehahti takaisin sen paluusta helpottuneen parvensa luo. ”Mite sää tuon teit?” älähti Hietanen hämmästyksissään silmät pyöreinä ja nousi takaisin seisomaan. Koskela seurasi perässä. ”En minä oikein itsekään tiedä”, tunnusti toinen hymyillen ja kääntyi Hietasta kohti, ”en ole koskaan ennen päässyt koskettamaan.” ”Ei jumalaut, Ville. Sust sais semmose eläinkuiskaaja. Mää ole kuullu semmosist!” ”Älä nyt viitsi”, tyrskähti Koskela nauraen ja katseli kurkia, jotka nousivat uudelleen kaulat suorina ilmaan. ”Nehän pelästyivät nyt jo niin paljon, että ovat saman tien lähdössä pois.” He nostivat kätensä jälleen silmien varjoksi ja tuijottivat tiiviisti auringon edessä lentävää parvea jonkin hiljaisen kunnioituksen vallassa. Linnut vaikuttivat uupuneilta. ”Minkähä takki tosa on keskel väli?” ihmetteli tarkkasilmäinen Hietanen. Koskela mietti hetken ja sanoi sitten: ”Ehkä se on meistä jommankumman paikka. Tai molempien.” Hietanen katsoi häntä kysyvästi pää kallellaan, ja huomattuaan sen Koskela naurahti hermostuneesti. Ei hän milloinkaan näitä syvällisiä pohdintojaan ollut kenellekään jakanut, ei kovin paljoa edes Hietaselle, mutta olkoon menneeksi. Koskela tiesi, ettei Hietanen hänelle ainakaan nauraisi. ”Kun joku kuoli rintamalla, minä usein ajattelin, että nuo sotilaat ehkä muuttuivat linnuiksi. Äiti puhui sellaisesta joskus kun me lapset olimme nuorempia, ja se jäi mieleen. Muistin senkin oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun näin aamulla pihan siivousta tehdessä mustavariksia tuossa pellolla”, hän sanoi viitaten samalla taakseen. ”Luulek sää et tossa parves o meirä tuttui? Niit jotka… jotka kuol?” ”Kenties. Kukapa sen tietää vaikka olisikin”, hymyili Koskela vinosti surumielinen pilke silmäkulmassaan. ”Mul o ikävä moniaki niistä”, myönsi Hietanen, kiersi oikean kätensä Koskelan harteille ja katseli taivaalle kuten tämäkin, ”jopa Lehtoa. Ei silläkä helppo ollu.” Koskela huokaisi, nojautui aavistuksen verran Hietaseen. ”Niin minullakin. Joskus minä mietin, olisinko voinut estää enemmän miesten kuolemia. Kariluoto ainakin olisi voinut pelastua, jos olisin ponnekkaammin estänyt sen typerän rynnäkön niin kuin silloin ensimmäisinä päivinä.” Hietanen pudisti päätään hänen olkaansa vasten. ”Kylä sää Ville tiärä iteki ettet sää ois enemppä voinu tehä. Sää oli luultavast koko pataljoona paras joukkueenjohtaja.” ”Ehkä.” ”Kualema tule jokaselle. Mää luule et se on ennalt määrätty millo ja mist syyst”, sanoi Hietanen varmana asiastaan. Koskela nyökkäsi – eipä hänellä sen parempaakaan tietoa ollut. ”Ehkä mekin vielä jonakin päivänä lennämme tuollaisessa parvessa. Ei pidä pelätä kun ei vielä tiedä, mitä tuleman pitää.” ”Kru krruu!” kuului huuto kaukaisuudesta. ”Krruu!” vastasi Koskela tahtomattaankin hymyillen kultaisen auringon käydessä nukkumaan. ** Kesäkuun viimeinen ilta oli kuuma ja kuiva, sellainen kuin keskikesän päivät yleensä. Koskela oli sinä sunnuntai-iltana täyttänyt kolmekymmentäkolme vuotta ja vitsaillut Hietaselle heti aamun alkajaisiksi olevansa jo vanha ukko, mihin Hietanen oli vastannut kaivamalla ullakolta Koskelalle isänsä vanhan kävelykepin ja kehottanut tätä käyttämään sitä. Hetken he olivat sen kanssa pelleilleet, kunnes Hietanen oli muistanut tehneensä Koskelalle salassa oikeankin lahjan. Ladon ylätasanteelta löytyi nimittäin uusi punottu keräilykori marjastusta varten, sillä metsässä muuten vain liikkumisen ohella Koskela oli tunnustanut poimivansa aina herkut parempiin suihin. Hietanen, joka ei yhtä usein ryteikössä käynyt, ei halunnut jäädä paitsi ja tulisi satavarmasti tästä lähtien aina pakottamaan korin Koskelan mukaan. Koskela katseli keittiönpöydän ääressä istuen pellolla kulkevaa Hietasta. Kello oli melkein kymmenen ja aurinko viimein laskemassa, ja pian Koskelakin sietäisi varmasti kuumuudelta mennä ulos seuraksi. Hietanen oli oikea maalaispoika sen suhteen, ettei tämä tuntunut milloinkaan palavan auringossa tai läkähtyvän kuumuuteen, kun Koskela sen sijaan oli polttanut itsensä jo kesäkuun ensimmäiselle viikolle sijoittuneen hellejakson aikana. Hietanen oli moittinut ja mekottanut ja käärinyt Koskelan punaiseen selkään, rintaan ja vatsaan niin monia viilentäviä siteitä, ettei isänmaan uljas sankari ollut vielä koskaan näyttänyt yhtä erehdyttävästi muumiolta, ei edes sairaala-aikoinaan, vaikka ruumiin etupuoli oli yhä tänäkin päivänä luodinarpia täysi. Sen johdosta Koskela oli saanut hillittömän naurukohtauksen ja pyyhkinyt kyyneleitä silmistään Hietasen katsoessa ällistyneenä vierestä, peläten toisen seonneen aivan lopullisesti tai vähintäänkin saaneen auringonpistoksen. Seonnut ei Koskela kuitenkaan ollut, ei, eikä syynä ylitsevuotavalle riemulle ollut auringonpistoskaan, hän oli elämänsä kunnossa ja niin onnellinen, että olisi aivan yhtä hyvin voinut ratketa liitoksistaan. Päivä päivältä hänen rakkautensa Hietasta kohtaan ja halu olla aina tämän kanssa sekä syvenivät että löytyivät uudelleen kaikkien muistojen myötä, ja Koskela oli melko varma, että muisti tähän mennessä suurin piirtein kaiken, mikä normaalisti ihmisen tietoiseen mieleen jäi. Hietasen sanojen mukaan hänkin ajatteli olevansa jotenkin siunattu. Koskela haki kaapista lasin ja kaatoi sitten kukikkaan pöytäliinan päälle asetellusta kannusta vettä itselleen. Ulkona Hietanen oli kyykistynyt näpertämään heinänkorsia maanrajassa, ja sitä seuratessaan Koskelan sydämen valtasi se sama suuri hellyys, jota hän oli kokenut nähdessään toisen ensimmäistä kertaa. Hietanen oli silloin juuri tullut Paloaukealle ja unohtunut muusta joukosta jälkeen kumarruttuaan katselemaan soralla vipeltävää hämähäkkiä. Koskela oli ounastellut alokkaan saavan pian satikutia ellei tämä lähtisi äkkiä eteenpäin ja päättänyt sitten käydä itse patistelemassa. Kun Hietanen oli kohdannut hänen katseensa, oli Koskelasta kummasti tuntunut heti siltä kuin hänen elämästään ei valo loppuisi niin kauan kuin tuo nuori mies siihen kuuluisi. Muistolle hymyillen Koskela kulautti lasin tyhjäksi ja laski sen sitten omalle puolelleen pöytää. Hän käveli ovesta ulos, astui rappuset alas ja riensi Hietasen luo. Tämä nousi seisomaan hänet huomatessaan ja sai saman tien suudelman pehmeille huulilleen. ”Mistäs ny tuule?” kysyi Hietanen ja soi Koskelalle vielä toisenkin suukon. Pidempi mies sulki hänet syliinsä. ”Kunhan muistelin meidän ensitapaamistamme”, tämä hymähti. Hietanen nauroi. ”Hyvä ettet sää antanu niitte huutta mul, mää vaa oli stä mielt et se hämähäk oli veikke.” ”Juuri tuota minä sussa niin rakastan, Urho”, sanoi Koskela iloisesti ja suukotti otsaa, ”sulla on muuten heinänkorsi tukassa. Taasko sinä kierit maassa?” Hietanen huokaisi ja vetäytyi, pörrötti hiuksiaan molemmin käsin. ”Myönnetä.” ”Mitäs jos mennään saman tien uimaan?” Koskela ehdotti päätään kallistaen. ”Onhan tässä vielä iltaa jäljellä ja minulla ainakin on kuuma.” ”Mennää va”, Hietanenkin myöntyi ja tarjosi jälleen kätensä. Koskela tarttui siihen, ja yhdessä he kävelivät pellon poikki rantaan.