#henry takana

[hmspogue]

The Wilds season 2 Official Trailer shot-by-shot rundown

A comprehensive post where I scream about analyze the entire trailer for The Wilds season 2 frame by frame for any clues, theories, or plot points I can possibly squeeze out of it. Just my own opinions and general tinfoil-hatting, feel free to disagree or theroize with me in the comments. 

These are screenshots from Amazon Prime Video’s trailer for The Wilds season 2. I do not claim or own any of these images.

When does Leah ever not look like her soul is leaving her body at all times, is she okay? don’t answer that

There’s a few of these shots in the trailer with Leah in this dress with someone. I can only assume they’re from a dream sequence she’s going to have (maybe a hallucination?) as you can see multiple copies of That Disgusting Man I Refuse To Name’s book all around her. Context would suggest the man with her is That Disguting Man I Refuse To Name but it doesn’t really look like him. maybe Dr. Faber? Please for the love of God just let her get over this horrible abuser and work through her trauma I just want her to be okay.

They all look about as dead inside as I feel.

Well anyways RIP Nora, I guess.

HFLIVAUSDCAIUWELQASSUHAELIUHQFLIUWSADLASDFHLSFDAUL I MISSED YOU GAIDFALASB

Why does Shelby look so horrified help me???????

I cannot for the life of me figure put if the person on the stretcher is Dot or Martha. I really want to say Dot? Her hair is much shorter? But, I could be wrong (let’s just be honest here, I probably am).

OH???????????

Same dream sequence as before (clearly a dream since she’s not dirty as hell and also wearing a dress. Also, upon further inspection, this looks like the dress she was wearing the night that she uhhhhh met up with That Disgusting Man I Refuse To Name ): which is so sad.

To say that this trailer stresses me the fuck out would be the understatement of the century. 

“Got a great story for you. Once upon a time two plane crashes were staged.”

I assume this is Leah speaking to Dr. Faber AFTER she finds out what the fuck is going on from Rafael (WHICH WE ARE GETTING TO DON’T YOU WORRY, QUEEN).

“All of the victims were dosed...”

Here is a little fun fact about me, I’m a slut for visual and thematic parallels in TV shows so when I tell you I am going to be absolutely eating this shit up this season-

(Disclaimer: I know that there are very, very strong opinions about the introduction of the boys group. And I completely understand the reservations behind it. So, before anyone comes for me, yes I absolutely still want the heart and soul of this show to be about the girls the same way it was season 1. But, I do trust the writer’s enough that when they say the introduction of the boys will not take away from the female-centered story they seek to tell, I choose to believe them. I’m going into this season with an open mind, excited to see what kind of conversations and parallels they can draw from having the boys experiment on the side. Two of the actors who play the boys have even made comments on how the content of season 2 is just there to deepen the story and plot and in no way meant to take away from the girls. The girls are still everything to me and I want to see them front and center. I am just very interested with what they’re going to do with this development. Thank you, soap box over, back to the rundown).

“...and stranded on two islands.”

Perhaps the most horrifying shot of the trailer why he standing like my sleep paralysis demon? 

Okay this bitch...I really still am buying into the theory that Alex is going to be the Lihn of the boys experiment? Especially since a) there were only 8 boys cast and b) when Lihn was prepping to go to the girl’s island this sallow skeleton man was nowhere to be found, it was just Thomas, Lihn, and Gretchen that we saw.

(I also recall Gretchen making a comment about Alex that he should go to check ont he girls because he “knows the island better than anyone” ??? okay so are there two islands or are they on the same island because if that’s the case why is Alex familiar with this one???)

spoiler alert this entire post will be me spiraling about if the boys and girls are on the same island or not I cannot figure this shit out because its LEAH that’s doing this voice over so what is the trutH MOVING ON

“Eight on one...”

Them getting rescued? Martha looks Very Unwell???? WHERE ARE TONI’S SHOES???? HELLO???

Also this adds even more confusion to my Alex theory because-

“...eight on the other.”

-no, there weren’t supposed to be 8 girls on the other island, there was supposed to be 9 unless Gretchen is even more fucked than we originally thought and Lihn was meant to die all along but I digress. So, were there just 8 boys in total and the idea of Lihn/an adult present was only in the girl’s experiment?

(I already have a bone to pick with Snapback aka Kirin because why is he sitting like that. I just want to know). 

“Though, that number was subject to change.”

Aw! They’re going to add more! Surely this doesn’t allude to anyone dying! Nope! How exciting!

Same dream sequence shot as before. 

Scotty and Bo, from what I understand. The besties of the boys group.

“NO!”

THIS IS WHAT I MEANT WHEN I SAID THEMATIC AND VISUAL PARALLELS YES BITCH.

Also this is me actively choosing to ignore the blood on Fatin’s legs in the background. Maybe from helping Rachel? Honestly in this show who even knows anymore they be bleeding all willy nilly and I can’t keep up.

Yeah, me too girl.

“Have you noticed any new vibes?”

Oh honey thaTS ONE WAY OF PUTTING ITDKADSAUHLDFDA

“Between some of the people here?”

Sweet, sweet Martha. Bless your cotton socks ( @eye-of-the-storm)

Someone get this girl some therapy I stg what do I have to pay Sarah to just let her fucking breathe?

“I’m sorry, but I’m done with her.”

THE GIRLS ARE FIGHTING!!!

No, but seriously I- who is she talking about? Leah? Please no?

I know y’all are not about to put my girl through the trauma-

OF HAVING TO FUCKING CAUTERIZE HER FRIEND’S CHEWED OFF HAND SWEET CHRIST ON A CRACKER.

“We all started wanting to be things. We wanted to be men.”

Yeah, fully convinced the boys experiment goes completely Lord of the Flies with deep commentary on toxic masculinity and I am terrified. 

Also, yes, the fire transition slay me. (still only counting 8 boys in this shot hmmMMMMMM...)

Respectfully what the fuck is this? And why was it left open?

“But the truth is...”

Hey, fuck you. (it looks like Gretchen is in one of their rooms with Dr. Faber behind her. Possibly Shelby’s after she has her reaction?)

Maybe the same scene as Rafael running up on something looking shook from the beginning of the trailer, but this show is literally impossible to decifer anything with costuming since they’re stuck with the same damn things all the time I have stopped trying. 

“...some of us we were becoming monsters.”

I have...so many thoughts and GOOSEBUMPS LIKE DAMN THAT’S A GOOD LINE. The first one being I am either going to want to die for this boy or murder him because he will be revealed to be said monster, there is no in between I just got that vibe. The second is that every voice over with him, it looks like he’s in the room talking to Leah. It could be the interviews like that the girls have had (and looks like will continue to have), but the camera angles (and later shots in the trailer) as well as how transparent he sounds like he’s being make me think otherwise. 

Also, how fucking interesting would it be if most of the boys story is being told to us through Rafael telling Leah about their time on the island? And we as the audience have to decipher along with Leah if we can really believe this kid or if he’s an unreliable narrator and sort of not telling her the whole truth. They’re either going to be in kahoots to get the hell out of that bunker or he’s working with Gretchen as the confederate and will completely betray her. Like, come on this is going to be so ihgygjgygBIASDUBODBC.

Okay king go off I guess.

(If they are somehow on the same island, can you imagine if the “animal sounds” the girls hear are actually just the boys and vice versa? I still have no idea where I fall on the they’re on the same island/they’re not. I think if Gretchen put them on the same place, it would be because she expected the groups to eventually find each other to help prove her hypothesis that, if they integrated, the girls would still lead. @whitetrashjj season 3 plot anyone???).

Omg she’s a retired queen. 

Maybe that teaser of Dot asking Fatin what date it was and looking all shook is because her birthday is coming up? Please that would be so cute. (also where the hell did they get that bottle of alcohol and the sparklers and the sash from I just...) 

I saw someone point out in this post the parallel between the photo Dot gave her dad in s1 with her holding the sparklers and this shot. I choose to ignore that and not start weeping on this Sunday afternoon. 

Someone is getting their shit rocked and I kind of hope it’s that Emo Man Bun Kid (Henry), no I will not be explaining this statement in any way shape or form, next frame.

Miss Girl is really just...going to be going through it this season, huh? Lost a sister and a hand, shit’s rough. 

“We couldn’t see them...”

They’re on the same high rock as before where Martha was looking unwell. I wanna know what makes them decide to go up there. Could this be where Shelby maybe falls, hits her head or something, and we end up with Shelbald after she’s gotta have fuckin’ brain surgery?

“...but, we could hear them.”

OKAY THIS IS WHAT I’M TALKING ABOUT IS SHE TALKING ABOUT THE ANIMALS? THE BOYS? ARE THE BOYS THE “ANIMALS” THEY KEEP HEARING LIKE HOOTIN’ AND HOLLARIN’ AND SUCH I-

This looks like Bo the Florida Bestie and I hope he’s doing well and screaming in joy in this shot he’s not.

I don’t know if most of the boy’s shots are spoilers and that’s why they can’t show too much or if the boy’s experiment is going to go horribly wrong so Gretchen has to call it early and they just aren’t on the island that long...but I stg they put this fire scene in the trailer no less than 89 times.

Also, it looks like the girls are getting a new camp this season not on the beach. Probably has something to do with the crippling trauma of watching your friend die on the beach in front of you but, what do I know?

“The boys were the perfect control group.”

Actually they’re fucking children you vile wench, but go off 😃.

(There’s someones picture on her phone...Rafael? I can’t really tell. The boys experiment really must have started first because I’m wondering if something did go v wrong and that’s what prompted her to send in Lihn as an adult for the girls).

Looks like all the boys going towards something with their little stabby spears and Ivan being like “oh shit-” your honor just tell me what is going on.

“We’re not alone here.”

SOMEBODY SEDATE ME WHAT IS THE TRUTH ARE THEY ON THE SAME ISLAND OR ARE THEY NOT IF TONI WAS TALKING ABOUT THE BOYS HOW COULD THEY NOT SEE THEM, ONLY HEAR THEM HOW IS THAT A THING?????? HELP?????

New drinking game: take a shot every time the boys fight in this trailer alone.

I already know there’s about to be a big huge power struggle between Kirin and Seth and it’s either going to end up being so interesting or grate on my motherfucking nerves, bro. @whitetrashjj and @brizzlovesyou and I were talking about this last night, but we really want to have high hopes for Kirin. The asshole jock trope is so tired at this point if they do anything nuanced with him, it’ll be a breath of fresh air. After the incredible character work they pulled off in season 1, I do trust them to do something layered and different with his character like please I’m exhausted by that character archetype. 

ALSO an interesting note from @whitetrashjj ...if you really watch this clip, Kirin almost looks more like he’s holding Seth back from something rather than attacking him. His face is not necessarily aggressive in his clip, and (this is probably some clown shit but whatever) for just a milisecond in the first clip, you can see Seth almost leaning around Kirin like he’s looking at someone else. So, this could be a “whoa, okay calm down, take a breath” scene. Take that how you will 👀.

“What’s wrong with me?”

New reaction picture.

“You just care is all.”

Fatin is so good to Leah and she needs that so badly it’s going to break my fucking heart if they make them have another falling out this season. I think they are by far my favorite friendship in the show (followed closely by Dot and Fatin). I don’t personally romantically ship them, but I can 1000% see why people do I JUST WANT THEM BOTH HAPPY.

“I know, it’s disgusting.”

Okay, but also Fatin and Martha friendship supremacy this season, yes???? Martha needed more relationships expanded on from s1 I love to see it.

“There is...”

Fun Fact about me, I’m actually on the other end of the phone telling her she has to take a long walk off a short pier.

Here we see them moniotring the boys experiment again. Idk if this means anything but on the right screen we can see Raf standing very much apart from the other boys. 

(one thing I have noticed that may support Different Islands is the beach? The girls island is the iconic sort of black sand beach and from the shots we’ve seen from the boys beach it’s all white sand? Unless it’s just on the other side of the island I doNT KNOW but in general I think the more I see of this terrain the more I think it looks like just a different island).

“...no question they imploded.”

Take another shot. It looks like Kirin tackling someone (maybe Seth?). Ivan is already on the ground, Rafael is jumping in, Josh is jumping away, and someone needs to get these fellas a Xanex because y’all-

(Can we also talk about how fucking disguting it is how gleefully Gretchen is talking about this? Like, she sends these children out to die the same as she did the girls, only this time HOPING that they fail miserably. I could kill her-)

.....why is she crying and how do I stop it?

“She is gone and it’s my fault!”

Like I said, rip Nora, miss you queen. 

I was going to make some form of analysis about Ivan with his silly little spear but all I can think is that it just looks silly and I am giggling, thank you.

Can the season please just be the gals having a big pool party thanks. 

(Looks like they moved camps as well away from the beach and by the water source. Which I guess is what happens when you have to uuuhh watch your friend die in front of you at the other camp you should probably move to a less traumatizing area).

“You deserve every good thing in this world.”

And she was correct. (Maybe finding out about Toni and Shelby officially? Or comforting if they break up somehow?)

Leah? One of the boys? Running away from one of Gretchen’s men on the stairs. Could be Dr. Faber?

“You ever feel like you were up against something...”

Okay, this may be reaching like the entirety of this post is, but the assumption about this scene is supposed to be Scotty is in his interview with the agent guy and Dr. Faber. But, the wording is a little strange to me. It almost sounds like he could be talking to Leah or one of the other girls about what they went through on the island. “You were up against something…”. It even could sound like they cut off a “did” at the front of it. “Did you ever feel…”

Just an interesting note.

I’m going to assume this is another Leah dream sequence based on...the man...wearing a suit on the beach? I did notice also that if we’re going with the Two Different Islands Theory based on the geographical differences of the two beaches we’ve seen, this one looks a little more like the boys beach to me. 

Once again, I think this is Dot and I absolutely hate it. 

@yellowlaboratory and I agree. This is probably one of the boys (maybe one of Gretchen’s people) cutting the wires to one of the cameras. Does one of them figure it out while they’re still stranded pre-bunker?

Thanks to @brizzlovesyou editing skills and lightening the picture, this is Seth alone on the beach. Maybe I’m just hella suspicious of everything in this show at this point, but there’s something so ominous about any of them being there alone. Also idk who the hell that shelter they build is for, it may just be my poor depth perception, but it looks like it was built either to hold a toddler or one boy at a time laying in the fetal position.

“...relentless?”

2 Dark 2 See Because They Hate Me should be the alternative title to this trailer.

I’m just going to send up a prayer now that this is an animal he’s stabbing especially since that shot of Ivan and the boys running away with spears in their hands looks like it could be from the same scene.

Same scene as “I’m done with her”? Fatin, queen, I’m sorry you have to keep destroying your clothes. 

Leah’s dream sequence pt 3.

Kirin, Raf, Seth, Henry. They’ve got some food is what I think that box next to Kirin is. At least they’re laughing for now.

“I am you...”

Talking to Rafael, same as before. @brizzlovesyou​ pointed out these could potentially be two separate occasions with her in his room based on how healed the cut on Leah’s forehead looks between this and a shot we will see later. Hearing them compare notes is going to be so fucking interesting oml.

Yoikes, Kirin looks exponentially worse in this shot than he does in the others. Clearly deeper into their time being stranded because this boy is crispy.

Leah’s Dream Sequence pt. 4?

Two people swimming out to that rock in the middle. Looks more like two of the girls to me.

“...everything you have been through the same thing happened to me.”

The way I would be shitting my pants. 

Feeding into the actual wild animals being on the loose plot line. After they got mentioned the first time in s1 I was so mf clenched just waiting for them to show up and, for the boys at least, it’s really making it seem like they will be a much bigger issue in s2. 

My original theory based on the shot of Seth alone was some kind of exile situation. But, this clip shows the same tiny ass shelter and behind the hand (Leah’s?) I counted at least 5 of them walking around. So, this really must just be their camp and their tiny ass shelter. 

I’m going to choose to focus on the Martha s1 parallel of this shot and not how horrifying it is out of context and most likely even within, thank you for understanding. 

The fact that I know this shot is going to be in like the first 5 mins of the show keeps me awake at night. I’m so confused as to what’s going to happen to Nora where she can get Rachel to shore but not herself. Was this meant to be the extraction? Though it is a bit unclear if Helena’s departure from the cast recently caused them to have to make some narrative changes and Nora really is going to be gone. 

Same scene as the spear moment, just him throwing rocks. They really, really want us to think Kirin is going to be extremely aggressive and antagonistic this season which just makes me want to think he’ll actually be the opposite or have some insane character growth.

The difference between the next two shots is honestly the height of comedy to me. 

(But, also what is Raf doing here just sitting with his eyes shut I am fr questioning everything with these guys-)

“Don’t. Scream.”

OKAY WELL I SURE AS HELL DID LEAH YOU CAN’T BE SNEAKING UP ON PEOPLE LIKE THIS  ALSO HOW DID YOU GET INTO THIS ROOM GIRL I-

Holy shit it has been a long time since I’ve been this antsy for another season. I need answers and I need them now. 

[finnish-art-gallery]

Jean de La Fontaine, Henri Millot, 17??, Finnish National Gallery

Antellin kokoelmiin kuuluu ranskalaisen miehen muotokuva, öljy kankaalle, 74 x 59 cm, inv. nro: A II 792, joka on deponoitu Sinebrychoffin taidemuseoon. Teoksen hankki Antellin valtuuskunta 29.10.1905 Thorsten Waenerbergin välityksellä baltiansaksalaiselta hovineuvos Max von Döringiltä, Brakilan kartanosta Haminan lähistöltä. Antellin valtuuskunta maksoi teoksesta 700 markkaa. Paikallinen aatelisto oli ollut pitkään Pietarin kulttuurivaikutuksen alainen ja on mahdollista, että teos on tullut aikanaan Pietarin kautta Suomeen. Teoksen esittämään henkilöön ja maalauksen attributioon liittyy muutamia kysymyksiä. Teoksen vuorauskankaassa on teksti Jean de La Fontaine / de Troye. Pinxit. Tämän mukaan teos esittäisi eläinsaduistaan kuuluisaa kirjailijaa Jean de La Fontainea (1621 - 1695), ja teoksen olisi maalannut François de Troy (1645 - 1730). Teoksen konservoinnin yhteydessä paljastui kuitenkin uutta tietoa. IR-kuvat paljastivat uuden signeerauksen: peint par / H.Millot / 1699, eli maalauksen olisi maalannut Henri Millot vuonna 1699. Henri-Charles Millot syntyi Bavièressa n. 1680 – 1685 välisenä aikana ja kuoli mahdollisesti Pariisissa vuonna 1756. Millot toimi muotokuvamaalarina ja hän oli taiteilija Nicolas de Largillierren (1656 - 1746) oppilaana Pariisissa. Millot olisi maalannut tällöin Jean de La Fontainen muotokuvan oppiaikanaan, jolloin hän oli 14−19-vuotias. Vuodesta 1711 lähtien Millot saattoi esittäytyä tittelillä ”Peintre du Roi”, kuninkaan hovimaalari, kuten lukee hänen avioliittosopimuksessaan. Seuraavan kerran kuulemme Millot’sta vuonna 1715, jolloin hän jatkoi uraansa Strasbourgissa. Hän palasi Pariisiin vuoden 1730 tienoilla, jolloin hänet hyväksyttiin Pyhän Luukkaan akatemiaan. Kuolinvuonnaan 1756 Henri Millot esitti vielä kaksi muotokuvaa akatemian näyttelyssä. Jean de La Fontainen kasvonpiirteet tunnetaan hyvin, sillä hänestä on tehty yllättävän monta muotokuvaa ja vieläpä aikansa parhaiden taiteilijoiden maalaamana. Häntä ovat kuvanneet François de Troyn ja Nicolas de Largillierren lisäksi Hyacinthe Rigaud (1659 - 1743). Ei kuitenkaan tiedetä, kuka tai ketkä olivat näiden arvokkaiden tilaustöiden takana - mahdollisesti de La Fontainen korkea-arvoiset suojelijat. Säilyneiden muotokuvien mukaan Jean de La Fontainella oli pitkä kyömynenä, kapeat huulet ja ylöspäin kääntyvät suupielet, ruskeat silmät ja joissakin teoksissa myös raskaat yläluomet. Lisäksi hänellä oli ajanmukainen tumma kiharainen allongeperuukki. Sinebrychoffin taidemuseon maalaus muistuttaa hyvin paljon muita de La Fontainesta säilyneitä muotokuvia. Jos Sinebrychoffin taidemuseon maalauksen taiteilijana pidetään Henri Millot’a ja vuosi on 1699, kyseenalaistuu maalauksen malli. Kyseisenä vuonna Jean de La Fontaine oli ollut kuolleena jo neljä vuotta. Maalauksen malli on n. 45-vuotias, joten teos olisi pitänyt maalata jo vuoden 1665 paikkeilla. Mallin kasvot ovat niin eloisat, että postuumi muotokuva Jean de La Fontainesta ei vaikuta kovin uskottavalta. Vaihtoehdoiksi jää, että maalaus on kopio jostakin aikaisemmasta de La Fontainen muotokuvasta, mahdollisesti Largillierren maalaamasta, tai että teoksen malli on joku muu. Largillierren maalaamat ensimmäiset muotokuvat Jean de La Fontainesta ovat 1670-luvun lopulta, jolloin kirjailija oli n. 55 - 60-vuotias. Tämä ei oikein sovi Millot'n tekemään malliin. Myös henkilön puku ja kuvaustapa sopivat paremmin 1700-luvun taitteessa tehtyihin maalauksiin. Lisäksi, jos kyseessä on kopio, ei vaikuta uskottavalta - vaikkakaan ei mahdottomalta - että Millot olisi signeerannut ja ajoittanut teoksen. On siis mahdollista, että teoksen malli ei olekaan Jean de La Fontaine mutta joku, joka kuitenkin muistuttaa ulkoisesti häntä. Tuntuu houkuttelevalta ajatella, että kyseessä olisi hänen ainoa poikansa Charles, joka vuonna 1699 oli 46-vuotias. Charlesista emme tiedä juuri muuta kuin että hän toimi valtion virkamiehenä Château-Thierryssä. Sinebrychoffin taidemuseo, 2007

http://kokoelmat.fng.fi/app?si=A+II+792

[starlene]

Tänään on @neroushalvaus​‘n syntymäpäivä! Paljon, paljon onnea!

Juhlan kunniaksi ajattelin, että kirjoittaisin pienen Jekyll & Hyde -aiheisen fix it -fikin. Törmäsin nimittäin hetki sitten vanhaan päivitykseesi siitä, voisiko Jekyllillä ja Uttersonilla ehkä olla edes lyhyt suhde, ja ajattelin, että mitä jos korjaisin tämän viimevuotisen kirjoitelman loppua sen inspiroimana hieman erilaiseen suuntaan.

Pahempihan tästä tuli kuin lähtötilanteesta.

***

Henry Jekyll käveli lammen rantaa edestakaisin, edestakaisin.

Olisipa hän voinut kelata aikaa takaisin edelliseen keskiyöhön, pakottaa itsensä lähtemään kotiin nukkumaan ja säästää itsensä aamun sekasotkulta.

Miten he voisivat enää ikinä tavata toisiaan? Olisiko heidän ystävyytensä nyt ohi? Voisiko sen vielä korjata, jos Henry pyytäisi anteeksi typerää tempaustaan ja vannoisi pyhästi, että sama ei enää koskaan tulisi toistumaan?

Tai entäpä jos, luikerteli kutsumaton ajatus Henryn tajuntaan kerran toisensa jälkeen, entäpä jos John nautti siitä ihan yhtä lailla? Entäpä jos he voisivat pitää yhdessä hauskaa silloin tällöin ilman, että kukaan muu saisi tietää? Siitä ei olisi kenellekään mitään harmia, eikä sen tarvitsisi muuttaa mitään heidän välillään, eikö vain?

Henryä hävetti se, mitä ajatus sai hänet tuntemaan.

Jos vain olisi jokin tapa, jolla mielessä raivoavan, ristikkäisiä neuvoja huutavan kuoron saisi vaimennettua! Tai olisi edes jokin tapa tietää varmaksi, mitä kannattaa tehdä, palata vai lähteä, anoa anteeksi vai anella lisää.

Henry kääntyi kannoillaan viimeisen kerran, yritti nielaista keuhkojensa takana kasvavan jännityksen ja paineli puolijuoksua takaisin Johnin ovelle.

***

“John, se olen minä, voinko tulla?”

Vihdoin ovi aukesi.

Henry ei ollut koskaan nähnyt Johnin itkevän, eikä näky totta puhuen ollut kovin komea. Johnin punaisen ympäröimä katse kohtasi Henryn häkellyttävän sinisenä ja toisessa poskessa oli painauma, kuin tämä olisi nojannut kasvojaan johonkin kovaan. Johnilla ei ollut sukkia jaloissaan ja paita oli puoliksi väärin napitettu, puoliksi napittamatta.

Voi helvetti. Näin pahasti Henry ei ollut mokannut vielä koskaan.

“John. Anteeksi. Ei ollut tarkoitus–”

Henry ei löytänyt oikeita sanoja, ei mitään sanoja. Mitä ei ollut tarkoitus? John veti hiljaisuudessa syvään henkeä ja Henry huomasi, että tämän oikean käden sormet nykivät hermostuneina tyhjää.

“Henry. Mä rakastan sua.”

Lattia Henryn jalkojen alla, maa talon ja kadun ja kaupungin alla kääntyi uuteen asentoon ja sydän siirtyi hakkaamaan tahtiaan korvien sisään.

“Mitä?”

“Mä rakastan sua.”

Jälleen hiljaisuus.

Henry ei tiennyt mitä sanoa, ei tiennyt olisiko pystynyt sanomaan vaikka olisi tiennytkin. Rakkaus. Se kaukainen jokin, jonka takia sadun merenneito vaihtoi äänensä jalkoihin ja jota Henry uskoi tuntevansa joskus sitten, kun olisi hänen aikansa viedä vielä tuntematon morsiamensa vihille, yhtäkkiä täällä ja yhtäkkiä Johnin ja Henryn välillä.

Näin Henry ei ollut kuvitellut Johnin anteeksipyyntöönsä vastaavan.

Jäljellä ei enää ollut kuin se toinen, pohjimmiltaan polttavampi syy palata takaisin. Jo toisen kerran samana sunnuntaina Henry painoi huulensa parhaan ystävänsä huulille. Puoliksi auki jäänyt paita oli helppo pudottaa lattialle.

***

Henry ja John olivat tunteneet toisensa vuosia. Joskus Henrystä tuntui, että ystävä ymmärsi häntä puhumattakin, että hän saattoi keskustelussa tuosta vain jatkaa toisen ajatusta siitä, mihin tämä sen jätti. Oli kai aivan järkeenkäypää, että he pelasivat hyvin yhteen tälläkin tavalla. Niin hyvin, että hetkeksi Henryn mieleen ei jäänyt muulle tilaa.

Mutta kun Henry muisti Johnin sanat rakkaudesta, tuntui kuin hänen keuhkojensa ja sydämensä ympärille olisi puristunut näkymätön vanne.

“Henry.” John veti taas syvään henkeä. Tuttu ääni tuntui Henrylle tuntemattomalta, tai ehkä sanat vain niin käsittämättömiltä, että koko mies kuulosti vieraalta. “Mä olen niin onnellinen. Mä olen haaveillut tästä niin kauan.”

Vanne kiristyi ja nosti jälleen sydämenlyönnit korviin.

“Niin.”

Henry ei tiennyt, mitä sanoisi sitten, kun sanojen vaimentaminen aina uudella suudelmalla kävisi lopulta mahdottomaksi.

[neroushalvaus]

Nuoruuden hairahdus ja nro 2, y/y?

Ah, sitä parasta, hajottavinta shippiä, kiitos♡

2. “Have you lost your damn mind!?” / ”Oletko jumalauta järjiltäsi?”

Hän oli vain järkevä.

Ainahan hän oli.

”Oletkojärjiltäsi?”

YksiJohnin ensimmäisistä muistoista Henrystä oli, että hän olisanonut tälle nuo sanat. He olivat olleet pelkkiä pojanviikareitaja Henry oli kai tehnyt jotain vaarallista. Ehkä uinut liian syvällevahvasta virtauksesta huolimatta, tai kiivennyt korkealle muurille jahyppinyt pitkin sitä yhdellä jalalla. Ei Henrystä koskaan tiennyt.

Seolikin ratkaiseva ero Henryn ja Johnin välillä. John piti itseääntietynlaisessa arvossa, mutta hän tunnusti kyllä olevansa yhtäkiinnostava, kuin palanen kuivunutta leipää. Muutamiakummallisuuksia hänessäkin toki oli, mutta usein hän oli saanutkuulla olevansa melko tylsä, eikä hän voinut sanoa oikeinvastaankaan. Kuitenkin kuivuus ja tylsyys olivat myösturvallisuutta. John ei ehkä ollut kiinnostava, mutta hän olijärkevä. Ja se oli ainakin hyve, jonka omaamisesta erästä HenryJekylliä ei voinut kehua.

”Oletkojärjiltäsi” oli kysymys, jonka saattoi esittää Henryllemonenlaisissa tilanteissa. Kun Henry kouluaikoina piilotteliopettajan kirjoitusvälineitä mitä merkillisempiin paikkoihin taikun hän vanhemmalla iällä kerran vahingossa kosi naista, jonka olitavannut sinä iltana. Aina John oli vieressä ja aina hän olivalmis kysymään Jekylliltä ”oletko järjiltäsi”. Vastaus nytoli selvä, silmienpyöräytys ja ajoittain myös naurahdus. Sillointällöin anteeksipyytelevää muminaa.

OnneksiHenryllä oli John, eihän tämä muuten olisi oman levottomuutensaja järjettömyytensä kanssa pärjännyt. Aina oli hyvä, kunvieressä oli joku kuiva ja tylsä, joka osasi pitää pään kylmänäja järjen päässä.

*

Tietystitäytyi tulla päivä, jolloin Johnin järki ja harkinta pettäisivät.John vain olisi toivonut, että sen ei olisi täytynyt tapahtua sillätavalla.

Kokohänen pieni, surkea, onneton ihastuksensa Henry Jekylliin oliitsessään järjetöntä. Ainoastaan askeleen päästä sulastamielettömyydestä. Onneksi John oli aina tiennyt, että Henry eihaluaisi ottaa sitä askelta. Henry saattoi olla jännittävämpi jakummallisempi kuin hän, mutta tässä suhteessa Henry sentään olinormaali, ei lainkaan ”sen sortin miehiä”. Ja jos John joskusoli nyppinyt kynsiään hajamielisenä ja miettinyt, että entä josasia olisikin toisin, se oli vain hänen oman mielensä heikkoutta.

Juuriajatuksen mahdottomuuden takia John kai oli laskenut suojauksiaansinä yhtenä yönä ja päästänyt Henryn niin lähelle, etteihänen kaltaisensa herrasmies nyt enää tietenkään voinut työntäätätä poiskaan, kun jotain alkoikin tapahtua. Vaikka etäisesti Johnmuisti mutisseensa viinistä tahmealla äänellä silloinkin jotainHenryn järjettömyydestä.

Aamulla,kun Henry oli lähtenyt ja jättänyt Johnin yksin, John ei olluthetkeen ajatellut muuta, kuin yhtä ainoaa ajatusta. Märakastan sua, olen rakastanut vaikka kuinka kauan, mä en edes olevarma, pystynkö rakastamaan ketään toista, mä rakastan sinua. 

Vasta illalla sängyssä hänen mielessään oli ollut tilaa toisilleajatuksille. ”GabrielJohn Utterson,oletkojärjiltäsi?” Hänolisi naurahtanut omille mietteilleen, mutta edes hänenhuumorintajunsa ei ollut niin huono.

Johnoli vain käpertynyt peittoon ja yrittänyt nukkua.

*

HetkenJohn oli pelännyt, ettei saisi enää koskaan kysyä Henryltä,oliko tämä menettänyt järkensä. Mutta kai John oli ollutoikeassa – ei Henry pärjännyt ilman häntä. Henry ei puhunut Johninjärjen hetkellisestä pettämisestä enää, ja jos tämä asianmainitsi, hän puhui siitä ”nuoruutensa hairahduksena”. KaiHenry puhui tapahtumasta noin omistaen, koska halusi ottaa syyn poisJohnin niskoilta. Johnia puhetapa lähinnä muistutti siitä, ettäHenrylle se oli tosiaan ollut vain hairahdus.

Johnei ollut varma, oliko hyvä ajatella niin paljon asiaa, joka oliollut toiselle pelkkä virhe, mutta hän päätti suoda itselleentuon pienen kummallisuuden. Ei hän muiston tuomalla itsesäälillähekumoinut mitenkään kohtuuttoman paljon, mutta ajoittain hän sitäajatteli. Ajattelu ei satuttanut ketään.

*

Heidänvälinsä olivat ennallaan. Henry oli menossa naimisiin. Kaiken olisipitänyt olla hyvin, mutta jälleen kerran Henryn harkinta olipettänyt ja John oli silkkaa järjettömyyttään kuunnellut tämänvalheita ja juossut Henryn lääkkeiden ja naisystävien perässäpitkin Lontoota kuin mikäkin koira.

Johninpää sanoi, että hänen olisi oltava vihainen, mutta ei hänelläollut sydäntä siihen.

Henryselvittäisi asiansa. Tämä pääsisi eroon siitä paholaisesta,jonka oli noitunut itseään vainoamaan, ja John huolehtisi kaikestamuusta. Senhän John osasi parhaiten. Kukaan ei koskaan saisi tietää,että Henry oli ollut kaiken kaupungissa kuhistun kaaoksen takana.Henry kertoisi Johnille kaiken, mitä oli tapahtunut ja Johnkuuntelisi ja auttaisi. Hän hoitaisi Henryn kuiville, kuten ainaennenkin, sen hän taisi.

Johnsuoristi hääpukunsa kravattia peilin edessä ja nyökkäsi peilikuvalleen kuinvakuutellen. Henry oli sanonut, ettei tätä kestäisi enää kauan,eikä John luottanut kehenkään samalla tavalla, kuin HenryJekylliin.

Hänotti kävelykeppinsä esiin. John katsoi peilikuvaansa ja sittenkeppiään pyöritellen sitä käsissään hermostuneena. Sitten häntaas kohotti katseensa kuvajaiseensa.

”Oletkojumalauta järjiltäsi?” John kysyi peilikuvaltaan hiljaa japudisti päätään. ”Mitä sä oikein olet tekemässä?”

Eihän tulisi käyttämään terää kepin sisällä, hänen ei pitäisi ottaa sitä edes mukaan. Mitä se kertoisi hänestä? Se kertoisi, että hän ei luottanut Henryyn. Ja John olisiluottanut vaikka elämänsä Henryn käsiin. 

Mutta ehkä ei Emmanelämää. Tai muiden häävieraiden.

”Minäolen vain järkevä”, John mutisi ja nojasi kävelykeppiinsä raskaasti, kuin olisi vanhentunut päätöksensä myötä vuosikymmeniä. Hän katsahti vielä kertaalleen itseään peilistä.

Hän oli vain järkevä. 

Ainahanhän oli.

*

[eksopolitiikka]

CIA ja media

CIA ja media

Jätettyään Washington Postin vuonna 1977, Carl Bernstein vietti kuusi kuukautta tarkastellen suhdettaan CIA:han ja lehdistöön kylmän sodan vuosina. Hänen 25000 sanan tarina, joka julkaistiin Rolling Stonessa lokakuun 20. päivä 1977, on alla.

Miten American voimakkain uutismedia työskenteli käsi kädessä keskustiedustelun kanssa ja miksi Churchin komitea salasi sen

Kirjoittanut Carl Bernstein

Vuonna 1953 Joseph Alsop, silloinen eräs Amerikan johtavista kolumnisteista, meni Filippiineille käsittelemään vaaleja. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon syndikaatilta. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon lehdeltä, joka painoi hänen kolumninsa. Hän meni sinne CIA:n pyynnöstä.

Alsop on yksi yli 400:sta amerikkalaisjournalistista, jotka ovat viimeisen 25 vuoden ajan salaa tehneet toimeksiantoja keskustiedustelupalvelulle, käy ilmi CIA:n päämajan dokumenteista. Jotkut näistä toimittajista olivat viraston kanssa tilanteen sanelemassa suhteessa, toiset taas olivat eksplisiittisessä suhteessa. Oli yhteistyötä, sopeutumista ja näitä molempia. Toimittajat tarjosivat salaisia palveluita koko skaalalta — yksinkertaisesta tiedustelutiedon keräämisestä täytenä vakoojana toimimiseen kommunistimaissa. Toimittajilla oli muistikirjansa CIA:lla. Päätoimittajat antoivat omaa työvoimaansa käyttöön toisille päätoimittajille. Jotkut journalistit olivat voittaneet Pulitzerin palkinnon, nimekkäitä toimittajia jotka pitivät itseään suurlähettiläänä ilman oman maansa portfoliota. Suurin osa oli vähemmän korkealla: ulkomaankirjeenvaihtajia, jotka saivat selville, että heidän yhteistyönsä Viraston kanssa auttoi heidän työtään; freelancereita jotka olivat kiinnostuneita vakoilun käytännön puolesta; ja pienin kategoria, täysipäiväiset CIA-työntekijät, jotka esiintyivät toimittajina ulkomailla. Monissa tapauksissa CIA:n dokumentit näyttävät, että journalisteille annettiin tehtäväksi erilaisia hommia CIA:n puolesta Amerikan johtavien uutislafkojen suostumuksella.

CIA:n mukanaolon historia Amerikan lehdistössä on edelleen virallisen obfuskaation ja petkuttamisen politiikan piilossa seuraavista syistä:

■ Journalistien käyttö on ollut CIA:n kaikkein tuottavin tapa kerätä tiedustelutietoa. Vaikka Virasto on vähentänyt rajusti toimittajien käyttöä vuodesta 1973 pääosin median painostuksesta, jotkut journalistioperatiivit ovat edelleen ulkomailla.

■ CIA-viranomaiset sanovat, että lisätutkimukset aiheesta väistämättä paljastaisivat sarjan noloja suhteita 1950- ja 60-luvuilla eräiden Amerikan journalismin kaikkein voimakkaimpiin organisaatioihin ja henkilöihin.

Niiden johtajien joukossa, jotka antoivat työvoimaa Virastolle, on Williarn Paley Columbia Broadcasting Systemista, Henry Luce Tirne Inc.:sta, Arthur Hays Sulzberger New York Timesista, Barry Bingham Sr.  LouisviIle Courier‑Journalista ja James Copley Copley News Servicesta. Muita organisaatioita, jotka tekivät yhteistyötä CIA:n kanssa, olivat mm. American Broadcasting Company, National Broadcasting Company, Associated Press, United Press International, Reuters, Hearst Newspapers, Scripps‑Howard, Newsweek-lehti, Mutual Broadcasting System, Miami Herald ja vanhat Saturday Evening Post sekä New York Herald‑Tribune.

Näistä kaikkein arvokkaimpia yhteistyöprojekteja olivat CIA-viranomaisten mukaan New York Times, CBS ja Time Inc.

CIA:n amerikkalaismedian käyttö on ollut paljon laajempaa kuin mitä Virasto haluaa tunnustaa julkisesti tai suljettujen ovien takana kongressin edustajille. Yleiset luonnehdinnat siitä mitä tapahtui ovat kiistämättömiä; yksityiskohdat ovat vaikeampia saada selville. CIA-lähteet vihjailevat, että eräs journalisti salakuljetti kaikenlaista koko Itä-Euroopan alueella; journalisti sanoo ei, hänellä oli vain lounas pomon kanssa. CIA-lähteet sanovat suoraan, että tunnettu ABC:n kirjeenvaihtaja työskenteli Virastolle vuoden 1973; he kieltäytyvät sanomasta hänen nimeään. Korkean tason CIA-viranomainen kertoo, että New York Times tarjosi peitetarinan noin kymmenelle CIA-operatiiville vuodesta 1950 vuoteen 1966; hän ei tiedä keitä he olivat, tai kuka sanomalehden johdossa oli hoitanut järjestelyt.

Viraston erikoissuhteet niinkutsuttuihin julkaisu- ja televisiolähetysalan “suuriin pelureihin” mahdollistivat CIA:n asettaa eräitä sen kaikkein arvokkaimpia operatiiveja ulkomaille ilman kiinnijääntiä yli kahden vuosikymmenen ajan. Useimmissa tapauksissa Viraston tiedostot kertoivat siitä, että CIA:n kaikkein korkeimpien tasojen virkamiehet, yleensä johtaja tai varajohtaja, asioivat henkilökohtaisesti yhteistyötä tekevän uutisorganisaation johdon kanssa. Annettu apu tuli yleensä kahdessa muodossa: työpaikkoina ja ”toimittajapeitteen” kredensseinä (Viraston kielellä) CIA-operatiiveille, jotka aiottiin lähettää ulkomaiden pääkaupunkeihin; ja Viraston jo palkkalistoilla olevien salatoimittajien lainaamisena, joihin kuuluu eräitä parhaiten tunnettuja kirjeenvaihtajia koko alalla.

Alalla toimittajia käytettiin usein auttamaan ulkomaisten agenttien rekrytoinnissa ja käsittelyssä; hankkimaan ja arvioimaan informaatiota ja ujuttamaan väärää informaatiota ulkomaiden hallitusten viranomaisille. Monet allekirjoittivat salassapitosopimuksia, vannoen etteivät koskaan paljastaisi mitään Viraston kanssa tekemisistään; jotkut allekirjoittivat työsopimuksen, joillekin annettiin tapausviranomainen. Toisilla oli vähemmän strukturoidut suhteet Virastoon, vaikka he tekivät samanlaisia hommia: CIA:n henkilökunta briiffasi heitä ennen matkoja ulkomaille, debriiffasi jälkikäteen ja heitä käytettiin välimiehinä oltaessa yhteydessä ulkomaiden agentteihin. Sopivasti CIA käytti termiä ”raportointi” kuvaamaan sitä mitä yhteistyötä tekevät journalistit tekivät Virastolle. ”Me kysyimme heiltä, ’Tekisittekö meille palveluksen?'”, CIA:n korkea viranomainen sanoi. ”Me ymmärrämme, että olet matkalla Jugoslaviaan. Ovatko he kivenneet kaikki kadut? Missä näit lentokoneita? Oliko siellä merkkejä armeijan toiminnasta? Kuinka monta neuvostoliittolaista näit? Jos tapaat neuvostoliittolaisen, ota hänen nimi ylös ja kirjoita se oikein…. Voitko saada solmittua tapaamisen tätä varten? Tai välittää viestin?” Monet CIA-viranomaiset pitivät näitä avuliaita toimittajia operatiiveina; toimittajat pyrkivät näkemään itsensä Viraston luotettavina ystävinä, jotka tekivät ajoittain palveluksia — yleensä ilman palkkaa — kansakunnan edun nimissä.

”Olen ylpeä siitä, että he pyysivät minua ja ylpeä että olen niin tehnyt”, sanoi Joseph Alsop, joka, kuten hänen veljensä Stewart Alsop, teki myös salaisia juttuja Virastolle. ”Ajatus siitä, että lehtimiehellä ei olisi velvoitteita maataan kohtaan on täyttä huttua.”

Viraston näkökulmasta sellaisissa suhteissa ei ole mitään ihmeellistä, ja kaikki eettiset kysymykset jäävät toimittajan ammattikunnan ratkaistaviksi, ei tiedusteluyhteisön. Kuten Stuart Loory, entinen Los Angeles Timesin kirjeenvaihtaja on kirjoittanut Columbia Journalism Review’iin: ”Jos edes yksi amerikkalainen, jolla on pressipassi matkassaan merten taakse, olisi CIA:n maksettu tietovuotaja, silloin kaikki amerikkalaiset tuollaisilla kredensseillä ovat epäilyksen alaisia… Jos uutisia — ja valtiota — vastassa oleva luottamuskriisi aiotaan selättää, toimittajien täytyy olla halukkaita keskittymään itse samaan valokeilaan jonne he niin vimmatusti kouluttavat muita!” Mutta Loory huomautti myös, ”Kun siitä raportoitiin… että lehtimiehet itse olivat CIA:n palkkalistoilla, tarina sai aikaan hieman hässäkkää, ja sitten se unohtui.”

Senaatin tiedustelukomitean, jota veti senaattori Frank Church, tutkiessa CIA:ta vuonna 1976, Viraston mukanaolosta lehdistössä sai kuulla useat paneelin jäsenet, sekä kaksi tai kolme henkilökunnan tutkijaa. Mutta CIA:n korkeimmat viranomaiset, mukaanlukien entiset johtajat William Colby ja George Bush, taivuttelivat komitean rajaamaan sen tutkimukset ja tahallaan väärin esittämään toiminnan laajuus loppuraportissa. Moniosainen raportti sisältää yhdeksän sivua, joissa toimittajien käyttöä käsitellään tahallaan epätarkasti ja joskus harhaanjohtavin termein. Se ei mainitse mitään siitä toimittajien määrästä, jotka tekivät keikkaa CIA:lle. Eikä se riittävästi kuvaa sitä roolia, mikä sanomalehtien ja television johtajilla oli heidän tehdessään yhteistyötä Viraston kanssa.

VIRASTON TOIMINTA LEHDISTÖN KANSSA ALKOI kylmän sodan alkuvuosina. Allen Dulles, josta tuli CIA:n johtaja vuonna 1953, pyrki kehittämään rekryä-ja-salaa -kyvyn Amerikan kaikkein nimekkäimpiin journalistisiin instituutioihin. Akkreditoitujen uutiskirjeenvaihtajien nimissä operoimalla, Dulles uskoi, CIA:n operatiivit ulkomailla saisivat pääsyn asioihin ja liikkumisvapauden, jollaista olisi melkein mahdotonta saavuttaa millään muulla peitteellä.

Kennedy ja Dulles

Amerikkalaiset sanomalehdet, kuten niin monet muut korporaatio- ja instituutiojohtajat tuohon aikaan, olivat halukkaita antamaan yritystensä resursseja ”globaalin kommunismin” vastaiseen taisteluun. Tämän myötä perinteinen raja, joka erotti amerikkalaiset lehdistötyöläiset valtion työntekijöistä hämärtyi: harvoin uutistoimistoa käytettiin tarjoamaan peite CIA-operatiiveille ulkomailla ilman jonkun pääomistajan, julkaisijan tai päätoimittajan tietoa asiasta. Vastoin sitä, että CIA pahamaineisesti soluttautui lehdistöön, oli paljon viitteitä siitä, että Amerikan johtavat lehtitalot ja uutispomot sallivat itsensä ja organisaatioidensa muuttua tiedustelupalvelujen käsikassaroiksi. ”Ei nyt pilkata joitain pahaisia toimittajia, Herra Jumala”, William Colby ärähti yhdessä kohtaa Churchin komitean tutkimuksia. ”Mennään johdon luo. He olivat mukana.” Yhteensä 25 uutistoimistoa, mm. ne jotka on artikkelin alussa mainittu, toimivat peitteinä Virastolle.

Peitekyvyn lisäksi Dulles aloitti kuulusteluproseduurin (”debriiffaus”), jonka alaisuudessa amerikkalaiskirjeenvaihtajat, jotka palasivat ulkomailta, rutiininomaisesti tyhjensivät vihkonsa ja tarjosivat huomioitaan Viraston henkilökunnan käytettäväksi. Sellaiset järjestelyt, joita Dullesin seuraajat jatkoivat tähän päivään asti, ovat olleet kymmenien uutisorganisaatioiden käytössä. 1950-luvulla ei ollut ihmeellistä takaisin tulevien toimittajien tavata CIA-virkamiehiä. ”Nämä CIA-tyypit väläyttelivät henkilökorttejaan ja näyttivät siltä kuin he olisivat kuuluneet Yalen clubiin”, sanoi Hugh Morrow, entinen Saturday Evening Postin kirjeenvaihtaja, joka nykyään on lehdistövastaava entiselle varapresidentti Nelson Rockefellerille. ”Se oli niin rutiininomaista, että tuntui hieman hassulta jos sinulta ei kysytty.”

CIA-viranomaiset lähes aina kieltäytyivät paljastamasta toimittajien nimiä, jotka olivat tehneet yhteistyötä Viraston kanssa. He sanovat, että se olisi epäreilua tuomita näitä henkilöitä eri kontekstissa, kuin missä suhde on alunperin luotu. ”Oli aika, jolloin oman valtion palvelua ei pidetty rikoksena”, sanoi eräs korkea-arvoinen CIA-virkamies, joka ei salaa katkeruuttaan. ”Tämä on kaikki nähtävä nykyajan moraalin kontekstissa, ei menneiden aikojen — ja sen tekopyhyyden.

Monet journalistit, jotka kirjoittivat juttuja toisesta maailmansodasta, olivat lähellä Office of Strategic Servicesin henkilöstöä, CIA:n sota-ajan edeltäjää. Vielä tärkeämpänä, he olivat kaikki samalla puolella. Kun sota loppui ja monet OSS:n viranomaiset menivät CIA:han, oli vain luonnollista, että nämä suhteet jatkuivat. Sillä aikaa ensimmäinen sodanjälkeinen toimittajasukupolvi pääsi mukaan työvoimaan; heille oli yhteistä samat poliittiset ja ammatilliset arvot kuin heidän mentoreillaan. ”Oli jengi joka työskenteli yhdessä toisen maailmansodan aikaan, eikä koskaan päässyt siitä yli”, sanoo eräs Viraston virkamies. ”He olivat aidosti motivoituneita ja erittäin kiinnostuneita sisäpiirissä olosta. Sitten 50- ja 60-luvuilla oli kansallinen konsensus kansallisesta uhasta. Vietnamin sota repi tämän kaiken kappaleiksi — se repi konsensuksen ja heitti sen menemään.” Toinen Viraston viranomainen havainnoi: ”Monet toimittajat eivät epäröineet olla Viraston kanssa tekemisissä. Mutta oli hetki jolloin eettiset ongelmat, jotka suurin osa ihmisistä oli sivuuttanut, nousivat lopulta pintaan. Nykyään suurin osa näistä tyypeistä vakaasti kieltää, että heillä on ollut Viraston kanssa mitään tekemistä.”

Heti kättelyssä toimittajien käyttö oli yksi CIA:n kaikkein arkaluonteisimmista toimista, josta täysi tieto oli vain keskustiedustelun johtajalla ja muutamalla hänen valitsemallaan alamaisella. Dulles ja hänen jälkeentulleet pelkäsivät mitä tapahtuisi, jos toimittajaoperatiivin peitetarina paljastuu, tai jos Viraston touhujen yksityiskohdat lehdistön kanssa julkistettaisiin. Tämän seurauksena kontaktit uutisorganisaatioihin normaalisti tehtiin Dullesin ja häntä seuranneiden johtajien kautta; sekä varajohtajien ja divisioonien johtajien kautta, jotka olivat salaoperaatioista vastuussa — Frank Wisner, Cord Meyer Jr., Richard Bissell, Desmond FitzGerald, Tracy Barnes, Thomas Karamessines ja Richard Helms itse entinen UPIn kirjeenvaihtaja); sekä, joskus, muiden CIA-hierarkiassa toimineiden kautta, joiden tiedettiin olevan epätavallisen läheisissä väleissä tiettyyn lehdistön tai television johtajaan.

James Angleton, joka jokin aika sitten poistettiin Viraston vastatiedustelun johdosta, pyöritti täysin riippumatonta joukkoa toimittajaoperatiiveja, jotka tekivät arkaluonteisia ja usein vaarallisia tehtäviä; tästä ryhmästä on tiedossa vain vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että Angleton tahallaan piti epätarkkoja tietoja tallessa itse.

CIA pyöritti jopa muodollista koulutusohjelmaa 1950-luvulla opettaakseen agenteille sitä miten olla toimittajia. Tiedusteluviranomaisia ”opetettiin möykkäämään kuten reporttereja”, selitti korkea CIA-virkamies, ja sitten heidät sijoitettiin suuriin uutisorganisaatioihin johdon avulla. ”Nämä kaverit lähtivät ruohonjuuritasolta ja heille sanottiin ’Teistä tulee nyt toimittajia'”, CIA-viranomainen sanoi. Suhteellisen harva niistä noin 400:sta suhteesta, joita Viraston tiedoissa kuvataan olleen, noudatti tuota kuviota. Kuitenkin, suurin osa mukana olleista henkilöistä oli jo bona fide toimittajia kun he alkoivat tehdä keikkaa Virastolle.

Viraston suhteet journalisteihin, kuten CIA-tiedoissa kuvataan, menivät seuraaviin yleiskategorioihin:

■ Legitiimi, akkreditoitu uutisorganisaatioiden henkilöstö — yleensä toimittajia. Joillekin maksettiin; jotkut työskentelivät Virastolle puhtaasti vapaaehtoisina. Tähän ryhmään kuului monia parhaiten tunnettuja toimittajia, jotka suorittivat CIA:n antamia tehtäviä. Tiedoista käy ilmi, että lehti- ja TV-lafkat maksoivoat toimittajien palkkiot, joihin joskus lisättiin CIA-palkkioita, joko matkakulujen tai muiden kulukorvausten muodossa suoritetuista palveluksista. Lähes kaikki palkkioiden maksut suoritettiin käteisellä. Akkreditoituun kategoriaan kuuluu myös valokuvaajat, ulkomaisten uutistoimitusten akkreditoidut henkilöt sekä TV-kuvausryhmien tekninen henkilöstö.

Viraston kaksi arvokkainta henkilökohtaista suhdetta 1960-luvulla, CIA-viranomaisten mukaan, olivat toimittajat jotka käsittelivät latinalaista Amerikkaa — Jerry O’Leary Washington Starista ja Hal Hendrix Miami Newsista, Pulitzer-palkinnon voittaja josta tuli International Telephone and Telegraph Corporationin korkea pamppu. Hendrix oli kovasti avuksi Virastolle tarjotessaan informaatiota Miamin kuubalaisten maanpakolaisten yhteisöstä. O’Learya pidettiin arvokkaana Haitiin ja Dominikaaniseen Tasavaltaan liittyen. Viraston tiedoissa on pitkiä raportteja molemmilta miehiltä heidän CIA:n leipiin tekemistä hommista.

O’Leary on sitä mieltä, että hänen tekemisensä rajoittuivat normaaliin vastavuoroisuuteen, jota toimittajat tekevät ulkomailla tietolähteiden parissa. CIA-viranomaiset kiistävät tämän: “Ei ole epäilystäkään, Jerry raportoi meille”, sanoi eräs. “Jerry arvioi ja etsi [mahdollisia agentteja] mutta hän oli elementissään toimittajana meille.” O’Learyn kiistämiseen viitaten virkamies lisää: “En tiedä mistä ihmeestä hän on huolissaan ellei hänellä ole päällään sitä suoraselkäisyyden manttelia, jonka senaatti on journalisteille antanut.”

O’Leary liittää mielipide-eron semantiikkaan. ”Saatan soittaa heille ja sanoa tyyliin, ’Papa Docilla on taputus, tiesittekö?’ ja he laittaisivat sen tietoihin. En pidä sitä heille raportointina… se on hyödyllistä olla ystävällinen heille ja, yleisesti, olin ystävällinen heille. Mutta mielestäni he olivat avuliaampia minulle kuin minä heille.” O’Leary tekee pesäeroa siinä ettei häntä kuvattu samassa kontekstissa kuin Hendrixiä. ”Hal teki todella työtä heille”, O’Leary sanoo. “Olen edelleen Starissa. Hän päätyi ITT:hen.” Hendrixiä ei saatu tavoitettua kommenttia varten. Viraston viranomaisten mukaan ei Hendrix eikä O’Leary saaneet kumpikaan palkkaa CIA:lta.

■ Roikkujat [2] ja freelancerit. Useimmat olivat Viraston palkkalistoilla normaalein sopimusehdoin. Heidän journalistista CV:tään täydennettiin merkinnöillä yhteistyöstä uutisorganisaatioiden kanssa. Jotkut tekivät juttuja; toiset raportoivat ainoastaan CIA:lle. Joskus CIA ei kertonut uutisorganisaatioille, että heidän roikkujansa työskentelivät myös Virastolle.

■ CIA:n “omat” työntekijät. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana Virasto on salaa pyörittänyt useita ulkomaan uutispalveluita, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä — sekä englanniksi että muilla kielillä — jotka tarjosivat loistavan peitteen CIA-operatiiveille. Eräs sellainen julkaisu oli Rome Daily American, josta CIA omisti 40% 1970-luvulle asti. Daily American meni konkurssiin.

■ Päätoimittajat, sanomalehtien ja TV-asemien johtajat. CIA:n suhde useimpiin uutisjohtajiin erosi perustavanlaatuisella tavalla toimittajista ja roikkujista, joita Virasto komensi suoremmin. Muutama johtaja — Arthur Hays Sulzberger New York Timesista muiden muassa — allekirjoitti salassapitosopimuksen. Mutta sellaiset muodolliset yhteisymmärrykset olivat harvinaisia: Viraston viranomaisten suhteet mediajohtajiin olivat yleensä sosiaalisia — ”P ja Q Streetin liittouma Georgetownissa”, sanoi eräs lähde. “Älä käske Wilharn Paley’ta allekirjoittaa paperia, mikä kieltäisi häntä ajattelemasta.”

■ Kolumnistit ja kommentaattorit. Tusinan verran tunnettuja kolumnisteja ja uutiskommentaattoreita oli suhteessa CIA:n kanssa, joka oli paljon normaalia toimittajan ja lähteen välistä suhdetta syvempi. Heihin viitataan Virastossa ”tunnettuina kätyreinä”, ja heitä pystyttiin käyttämään ainoastaan erilaisten salatehtävien suorittamiseen; heitä pidettiin vastaanottavaisena Viraston näkökulmalle eri aiheisiin. Kolme kaikkein tunnetuinta kolumnistia, joilla tällaiset suhteet oli, olivat C.L. Sulzberger New York Timesista, Joseph Alsop, sekä edesmennyt Stewart Alsop, jonka kolumni ilmestyi New York Herald‑Tribunessa, Saturday Evening Postissa ja Newsweekissa. CIA-tiedoissa oli raportteja tietyistä tehtävistä, joita kaikki kolme olivat tehneet. Sulzberger edelleen oli aktiivinen kätyri Virastolle. Erään ylemmän CIA-viranomaisen mukaan, “Nuori Cy Sulzberger oli käyttökelpoinen…. Hän allekirjoitti salassapitosopimuksen koska me annoimme hänelle salaista informaatiota… Oli vaihdantaa, annettiin ja otettiin. Me sanoimme ‘Haluaisimme tietää tämän; jos me kerromme sinulle tämän, pääsisitkö käsiksi sellaiseen ja tällaiseen?’ Johtuen hänen pääsystään Eurooppaan, hän oli avoin kirja. Me pyysimme häntä ainoastaan raportoimaan: ‘Mitä se-ja-se sanoi, miltä hän näytti, oliko hän terve?’ Hän oli erittäin innokas, hän rakasti yhteistyötä.” Eräässä tapauksessa usean CIA-viranomaisen mukaan Sulzbergerille annettiin Viraston briiffauspaperi, jonka kolumnisti kirjoitti melkein sanasta sanaan Timesiin. “Cy tuli ja sanoi, ‘Meinasin tehdä jutun, onko teillä antaa taustoja?’”, CIA-viranomainen sanoi. “Me annoimme sen Cy:lle taustatietoina ja Cy antoi sen painettavaksi ja oli laittanut oman nimensä siihen.” Sulzberger kieltää tällaisen tapahtuneen. “Potaskaa”, hän sanoi.

Sulzberger väittää, ettei hänelle koskaan oltu annettu muodollisesti “tehtävää” Virastolta ja että hän “ei koskaan jäisi kiinni kuumotusbisneksestä. Suhteeni olivat täysin epämuodolliset — minulla oli monia hyviä ystäviä”, hän sanoo. “Olen varma että he pitävät minua kätyrinä. He voivat kysyä kysymyksiä minulta. He saavat selville menetkö Sloboviaan ja he sanovat, ‘Voimmeko puhua kanssasi kun palaat?’ … Tai he haluavat tietää onko Ruritanian hallituksessa psoriaasista. Mutta en koskaan ottanut toimeksiantoja heiltä…. Olen tuntenut Wisnerin hyvin, ja Helmsin ja jopa McConen (entinen CIA-johtaja John McCone) jonka kanssa pelasin ennen golfia. Mutta he olisivat joutuneet olemaan todella hienovaraisia jos olisivat halunneet käyttää minua.”

Sulzberger sanoo, että häntä pyydettiin kirjoittamaan salassapitosopimus 1950-luvulla. “Joku kaveri tuli ja sanoi, ‘Olet vastuullinen toimittaja ja me haluamme sinun kirjoittavan tämän jos haluat että näytämme sinulle yhtään mitään salaista.’ Sanoin etten halua sitoutua ja sanoin heille, ‘Menkää setäni luokse (Arthur Hays Sulzberger, silloinen New York Timesin julkaisija) ja jos hän sanoo että kirjoittaa, niin silloin kirjoitan.’” Hänen setänsä kirjoitti sellaisen sopimuksen, Sulzberger sanoo, ja hänestä hän kirjoitti myös, vaikka hän ei ole varma. “En tiedä, kakskyt-jotain vuotta on pitkä aika.” Hän kuvasi koko kysymystä “kuplana ammeessa.”

Stewart Alsopin suhde Virastoon oli paljon laajempi kuin Sulzbergerin. Eräs viranomainen, joka palveli korkeimmilla CIA:n tasoilla, sanoi suoraan: “Stew Alsop oli CIA-agentti.” Yhtä korkea-arvoinen viranomainen kieltäytyi määrittelemästä Alsopin suhdetta Virastoon muuten kuin sanomalla, että se oli muodollinen. Toiset lähteet sanovat, että Alsop oli erityisen paljon avuksi Virastolle puhuttaessa ulkomaisista hallituksista — kysymällä kysymyksiä, joihin CIA halusi vastauksia, kylvämällä väärää informaatiota, joka oli eduksi Amerikan politiikalle, arvioimalla mahdollisuuksia CIA-rektytoinnille hyväasemaisten ulkomaalaisten keskuudessa.

“Absoluuttista höpöhöpöä”, sanoi Joseph Alsop siitä, että hänen veljensä olisi CIA-agentti. “Minä olin läheisempi Virastolle kuin Stew oli, vaikka Stew oli erittäin läheinen. Voin sanoa, että hän teki joitain keikkoja — hän teki oikein amerikkalaisena… (CIA:n) perustajajäsenet olivat läheisiä ystäviämme.  Dick Bissell (entinen CIA-varajohtaja) oli vanhin ystäväni lapsuudesta. Se oli sosiaalinen juttu. En koskaan saanut dollariakaan, en koskaan kirjoittanut salassapitosopimusta. Minun ei tarvinnut… Olen tehnyt nuo asiat heille, kun pidin sitä oikeana asiana tehdä. Nimitän sitä kansalaisvelvollisuudekseni.”

Alsop suostui puhumaan myös virallisesti kahdesta tekemästään keikasta: vierailu Laosiin vuonna 1952 Frank Wisnerin pyynnöstä, jonka mielestä toiset amerikkalaistoimittajat käyttivät antiamerikkalaisia lähteitä siellä tapahtuvista kansannousuista; ja vierailu Filippiineillä vuonna 1953 kun CIA:n mielestä hänen läsnäolonsa siellä vaikuttaisi vaalitulokseen. “Des FitzGerald halusi minun lähtevän”, Alsop muistelee. “Olisi vähemmän todennäköistä, että [Ramon Magsaysayn vastustajat] kaappaisivat vaalit jos koko maailman silmät katsoisivat sinne. Pysyin suurlähettilään seurassa ja kirjoitin siitä mitä tapahtui.”

Alsopin mielestä Virasto ei koskaan manipuloinut häntä. “Ei voinut sitoutua niin että heillä olisi jotain otetta”, hän sanoi. “Mutta se mitä kirjoitin oli totta. Halusin faktat. Jos joku Virastossa oli väärässä, lakkasin puhumasta hänelle — he olivat antaneet vääriä infoja.” Erään kerran Alsopin mukaan Richard Helms oli antanut luvan Viraston analyyttisen siiven johtajalle antaa Alsopille informaatiota Neuvostoliiton armeijan läsnäolosta Kiinan rajalla. “Viraston analyyttinen puoli oli täysin väärässä Vietnamin sodasta — he luulivat ettei sitä voitaisi voittaa”, Alsop sanoo. “Ja he olivat väärässä neuvostojoukkojen kerääntymisestä. Lopetin puhumasta heille.” Nykyään, hän sanoo, “Ihmiset alalla olisivat suunniltaan sellaisista vihjailuista joita minulle tehtiin. Heidän ei tulisi olla. CIA ei avannut itseään kaikille ihmisille, joihin he eivät luottaneet. Stewiin ja minuun luotettiin, ja olen ylpeä siitä.”

PIMEÄT YKSITYISKOHDAT CIA:N HENKILÖSUHTEISTA ja uutistoimistoista alkoivat vuotaa vuonna 1973 kun ensi kerran paljastettiin, että CIA oli, ajoittain, käyttänyt toimittajia. Nuo raportit, yhdistettynä uuteen informaatioon, toimivat caseina Viraston journalistien käytöstä tiedustelutarkoituksiin. Niihin kuului:

■ New York Times. Viraston suhde Timesiin oli eittämättä sen kaikkein arvokkain, CIA-viranomaisten mukaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1966 arviolta kymmenen CIA-työntekijää sai Timesilta peitteen sanomalehden julkaisijalta Arthur Hays Sulzbergerilta. Peitejärjestelyt olivat osa yleistä Timesin politiikkaa — jonka Sulzberger oli vehkeillyt — auttamaan CIA:ta aina kuin vain mahdollista.

Sulzberger oli erityisen läheinen Allen Dullesin kanssa. “Tuon tason kontaktissa herra puhui toiselle”, sanoi korkean tason CIA-viranomainen, joka oli läsnä joissain keskusteluissa. “Oli puitesopimus, että me auttaisimme toisiamme. Kysymys peitteestä tuli esiin useissa tapauksissa. Sovittiin, että alaiset hoitaisivat varsinaiset järjestelyt… Herrat eivät halunneet tietää yksityiskohtia; he halusivat uskottavan kiistettävyyden.”

Vanhempi CIA-viranomainen, joka kävi läpi osaa Viraston tiedoista koskien toimittajia kahden tunnin ajan syyskuun 15. päivä 1977 sanoi löytäneensä dokumentaatiota viidestä tapauksesta, joissa Times oli tarjonnut peitteen CIA-työntekijöille vuosina 1954-1962. Jokaisessa tapauksessa hän sanoi, että järjestelyt oli hoitanut Timesin johto; dokumentit sisälsivät standardia Viraston kieltä ”näyttäen että tämän oli tarkastanut New York Timesin korkein johto”, sanoi viranomainen. Dokumentit eivät maininneet kuitenkaan Sulzbergerin nimeä — ainoastaan ne alaiset, joiden identifioinnista viranomaiset kieltäytyivät.

CIA-työntekijät, jotka saivat Timesin CV-merkinnän, esiintyivät roikkujina lehdelle ulkomailla ja työskentelivät Timesin henkilöstön jäseninä sen ulkomaan toimistoilla. Suurin osa oli amerikkalaisia; kaksi tai kolme oli ulkomaalaisia.

CIA-viranomaiset mainitsivat kaksi syytä sille, miksi Viraston työsuhde Timesin kanssa oli läheisempi ja laajempi kuin minkään muun sanomalehden: se, että Times piti suurinta ulkomaantoimistoa amerikkalaisessa lehdistössä; ja läheiset suhteet niiden kanssa jotka pyörittivät molempia instituutioita.

Sulzberger informoi useita toimittajia ja päätoimittajia hänen yleisestä yhteistyöpolitiikastaan Viraston kanssa. “Me olimme yhteydessä heihin — he puhuivat meille ja jotkut tekivät yhteistyötä”, CIA-viranomainen kertoo. Yhteistyöhön kuului yleensä informaation vaihtoa ja agenttiehdokkaiden ”spottaamista” ulkomaalaisten joukosta.

Arthur Hays Sulzberger allekirjoitti salassapitosopimuksen CIA:n kanssa 1950-luvulla CIA-viranomaisten mukaan — fakta, jonka hänen veljenpoikansa C.L. Sulzberger on vahvistanut. Kuitenkin sopimuksen tarkoituksesta esiintyy vaihelevia tulkintoja: C.L. Sulzberger sanoo ettei se ollut enempää kuin lupaus olla paljastamatta salaista tietoa, joka julkaisijalle on annettu. Jotkut Viraston henkilöt tukevat tuota kantaa. Toiset Viraston henkilöt ovat sitä mieltä, että sopimus edusti lupausta olla koskaan paljastamatta Timesin yhteistyötä CIA:n kanssa, erityisesti niitä jotka olivat peitetoiminnassa mukana. Ja sitten on niitä, jotka huomauttavat, että johtuen kaikkien peitejärjestelyjen salaisuudesta, salassapitosopimus pätisi heihin automaattisesti.

Yritykset selvittää ketkä henkilöt Timesin organisaatiossa oikeasti käytännössä järjestelivät CV-merkintöjä CIA-henkilöstölle ovat epäonnistuneet. Kirjeessä toimittaja Stuart Loorylle vuonna 1974 Turner Cadedge, Timesin päätoimittaja vuosina 1951-1964, kirjoitti että CIA:n lähestymisille oltiin viitattu kintaalla lehdessä. ”En tiennyt mitään CIA:n mukanaolosta… mistään ulkomaankirjeenvaihtajista New York Timesissa. Monta kertaa kuulin CIA:n lähestymisistä työntekijöitämme kohtaan, pyrkien käyttämään etuoikeuksiaan, kontaktejaan, koskemattomuuttaan ja, sanoisinko, parempaa tietoa surullisesta vakoilu- ja tiedustelubisneksestä. Jos kukaan heistä lankesi tarjouksiin lahjoista tai käteisestä, en ole siitä tietoinen. Toistuvasti CIA ja muut hyshys-lafkat pyrkivät järjestämään ‘yhteistyötä’ jopa Timesin johdon kanssa, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, mutta me aina vastustimme. Motiivimme oli uskottavuutemme suojeleminen.”

Wayne Phillipsin, Timesin entinen toimittaja, mukaan CIA mainitsi Arthur Hays Sulzbergerin nimen kun se yritti rekrytoida hänestä peiteoperatiivia vuonna 1952, kun hän opiskeli Columbia Universityn Venäjän instituutissa. Phillips sanoo, että virasto sanoi hänelle että CIA:lla oli “työjärjestely” julkaisijan kanssa, jossa toisia toimittajia ulkomailla oli sijoitettu Viraston palkkalistoille. Phillips, joka pysy Timesilla vuoteen 1961 asti, myöhemmin sai CIA-dokumentit itselleen FOIA-tietopyyntönä, mistä käy ilmi, että Virasto aikoi tehdä hänestä salaisen “lähteen” jota käyttää ulkomailla.

Tammikuun 31. päivänä 1976 Times julkaisi lyhyen jutun, jossa kuvataan CIA:n aikomusta rekrytoida Phillips. Siinä lainattiin Arthur Ochs Sulzbergeria, nykyistä julkaisijaa, seuraavasti: “En koskaan ollut kuullut, että Timesiä oltaisiin lähestytty, en julkaisijana eikä edesmenneen Sulzbergerin poikana.” Timesin juttu, jonka oli kirjoittanut John M. Crewdson, myös raportoi että Arthur Hays Sulzberger sanoi nimettömälle entiselle kirjeenvaihtajalle, että CIA saattaisi lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli saapunut uuteen kohteeseen ulkomailla. Sulzberger sanoi hänelle, että hänen ei ollut “mikään pakko suostua”, juttu kertoo, ja ett julkaisija itse olisi “onnellisempi” jos hän kieltäytyisi. “Mutta hän jätti valinnan minulle”, Times lainasi entisen toimittajan sanomisia. “Viesti oli, että jos oikeasti haluaisin tehdä niin, ookoo, mutta hän ei pitänyt sitä asianmukaisena Timesin kirjeenvaihtajalle.”

C.L. Sulzberger sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ollut tietoa kenestäkään CIA:n työntekijästä, joka olisi käyttänyt Timesia peitteenä, tai lehden toimittajista jotka olisivat aktiivisesti työskennelleet Virastolle. Hän oli lehden ulkomaantoimituksen johtaja vuosina 1944-1954 ja ilmaisi epäilyksensä siitä että hänen setänsä olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt. Tyypillisempää edesmenneelle julkaisijalle oli Sulzbergerin lupaus, jonka hän oli tehnyt Allen Dullesin veljelle John Fosterille, silloiselle ulkoministerille, että yksikään Timesin työntekijä ei saisi lupaa hyväksyä kutsua vierailla Kiinan kansantasavallassa ilman John Foster Dullesin hyväksyntää. Sellainen kutsu tehtiin julkaisijan veljenpojalle 1950-luvulla; Arthur Sulzberger kielsi häntä hyväksymästä sitä. “Se oli 17 vuotta ennen kuin toinen Timesin kirjeenvaihtaja sai kutsun,” C.L. Sulzberger muistelee.

■ Columbia Broadcasting System. CBS oli kiistämättä CIA:n arvokkain televisiokätyri. CBS:n johtaja William Paley ja Allen Dulles olivat mukavassa työ- ja sosiaalisessa suhteessa. Vuosien mittaan kanava tarjosi peitteen CIA-työntekijöille, mm. ainakin yhdelle hyvin tunnetulle ulkomaankirjeenvaihtajalle sekä useille roikkujille; se tarjosi uutiskuvaa CIA:lle [3]; perusti muodollisen kommunikaatiokanavan Washingtonin toimiston johtajan ja Viraston välille; antoi Virastolle pääsyn CBS:n uutisfilmikirjastoon; ja salli CIA:n monitoroida CBS:n kirjeenvaihtajien Washingtonin ja New Yorkin toimituksille tekemiä juttuja. Kerran vuodessa 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa CBS:n kirjeenvaihtajat liittyivät CIA-hierarkian joukkoon yksityisille illallisille ja briiffauksiin.

CBS-CIA -järjestelyjen yksityiskohdat hoiteli Dullesin ja Paleyn alaiset. “Yrityksen johto ei halua saada tietää yksityiskohtia, eikä myöskään CIA:n johtaja”, sanoi CIA-viranomainen. “Molemmat nimittävät apulaisia, jotka hoitavat homman. Se pitää heidät taistelun yläpuolella.” Tri. Frank Stanton, kanavan johtaja 25 vuoden ajan, oli tietoinen Paleyn tekemistä yleisistä järjestelyistä Dullesin kanssa — mm. peitetoiminnasta, CIA-viranomaisten mukaan. Stanton sanoi haastattelussa viime vuonna, että hän ei muistanut yhtään peitejärjestelyä. Mutta Paleyn Virastolle nimittämä kontakti oli Sig Mickelson, CBS Newsin johtaja vuosina 1954-1961. Erään kerran Mickelsonin mukaan hän valitti Stantonille siitä, että hän joutui käyttämään kolikkopuhelinta soittaakseen CIA:lle, ja Stanton ehdotti, että he asentaisivat yksityislinjan, joka ohitaisi CBS:n vaihteen. Mickelsonin mukaan he tekivät niin. Mickelson on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn johtaja, jotka molemmat kytkettiin CIA:han vuosien ajan.

Vuonna 1976 CBS Newsin johtaja Richard Salant komensi talon sisäisen tutkinnan TV-kanavan toiminnasta CIA:n kanssa. Robert Scheer paljasti eräitä sen löydöksistä Los Angeles Timesissa. Mutta Salantin raportti ei mainitse joitain hänen omista tekemisistään Viraston kanssa, mikä jatkui 1970-luvulle.

Salantin kaksi tutkijaa löysivät monia yksityiskohtia CBS-CIA -suhteesta Mickelsonin tiedoista. Dokumentteihin kuuluu mm. syyskuun 13. päivän 1957 muistio Mickelsonille Ted Koopilta,CBS Newsin Washingtonin toimituksen johtajalta vuosina 1948-1961. Se kuvaa Koopin saamaa puhelinsoittoa eversti Stanley Groganilta CIA:lta, ”Grogan soitti ja sanoi, että Reeves (J.B. Love Reeves, toinen CIA-viranomainen) menee New Yorkiin vastaamaan CIA-toimistosta siellä ja soittaa sinulle ja joillekin suojateillesi. Grogan sanoo, että normaali toiminta jatkuu CBS Newsin Washingtonin toimiston kautta.” Salantin raportissa lukee myös: ”Lisätutkimukset Mickelsonin tiedoista paljastavat joitain yksityiskohtia CIA:n ja CBS Newsin välillä… Kaksi tämän suhteen keskeistä henkilöä olivat Mickelson ja Koop… Pääaktiviteetti oli ilmeisesti CBS-uutisfilmien tarjoaminen CIA:lle… Lisäksi oli viitteitä siitä, että vuosina 1964-1971 CBS:n uutisfilmikirjasto tarjosi filmimateriaalia CIA:lle Koopin johdolla… [4] Mickelsonin tietojen muistiinpanoista käy ilmi, että CIA käytti CBS:n filmejä koulutukseen… Kaikki yllämainitut Mickelsonin aktiviteetit hoidettiin luottamuksellisesti ilman, että Central Intelligence Agencya mainittiin sanallakaan. Filmin lähetettiin henkilöille postilaatikkonumeroihin, ja niistä maksettiin henkilökohtaisin shekein, ei valtion shekein.” Mickelson myös monesti lähetti CIA:lle CBS:n sisäisen uutiskirjeen, raportti kertoo.

Salantin tutkimukset johtivat hänet toteamaan, että Frank Kearns, CBS-TV:n toimittaja vuosina 1958-1971, ”oli CIA-kaveri, joka pääsi palkkalistoille jotenkin jonkun CBS:llä toimineen CIA-kontaktin kautta.” Kearns ja Auston Goodrich, CBS:n roikkuja, olivat peitetyöntekijöitä CIA:lta, jotka oltiin palkattu Paleyn hyväksymin järjestelyin.

Paleyn edustaja kiisti raportin, jonka entinen CBS-kirjeenvaihtaja Daniel Schorr oli esittänyt, että Mickelson ja hän olisivat keskustelleen Goodrichin CIA-statuksesta tapaamisessa kahden Viraston edustajan välillä vuonna 1954. Paleyn edustaja väitti, että Paley ei tiennyt siitä, että Goodrich oli työskennellyt CIA:lle. ”Kun minä aloitin hommat, Paley sanoi minulle, että käynnissä oli jatkuva suhde CIA:han”, Mickelson sanoi eräässä haastattelussa. ”Hän esitteli minut kahdelle agentille, joiden hän sanoi pitävän yhteyttä. Me kaikki keskustelimme Goodrichin tilanteesta ja filmijärjestelyistä. Oletin, että tämä oli normaalia tuohon aikaan. Tämä oli pahimman kylmän sodan aikaan, ja oletin että viestintämedian piti tehdä yhteistyötä — vaikka Goodrichin asia oli uhkaava.

CBS:n päämajassa New Yorkissa Paleyn yhteistyö CIA:n kanssa oli itsestäänselvyys monille uutistoimittajille ja johtajille, huolimatta asian kiistämisestä. 76-vuotiasta Paley’a ei Salantin tutkijat haastatelleet. ”Se ei auttaisi mitään”, sanoi eräs CBS-johtaja. ”Se on ainoa asia jossa hänen muistinsa ei toimi.”

Salant keskusteli omista kontakteistaan CIA:lla, ja sitä että hän jatkoi monien edeltäjiensä käytäntöjä, eräässä haastattlussa toimittajan kanssa. Hänen mukaansa kontaktit alkoivat helmikuussa 1961, ”kun sain puhelinsoiton CIA-mieheltä, joka sanoi että hänellä on työsuhde Sig Mickelsoniin. Mies sanoi, että ’Pomosi tietää kaiken siitä’.” Salantin mukaan CIA-edustaja pyysi, että CBS jatkaisi editoimattomien uutisfilmien antamista Virastolle ja antaisi Viraston edustajien edelleen kysellä heidän toimittajiltaan asioita. Salant sanoi, ”Sanoin ei toimittajille puhumiseen, ja annoin heidän nähdä uutisfilmit. Tätä kesti vuosia — 70-luvun alkuun.”

Vuosina 1964 ja 1965 Salant palveli supersalaisessa CIA-iskuryhmässä, joka tutki menetelmiä lähettää amerikkalaisia propagandaohjelmia Kiinan kansantasavaltaan. Toiset neljän miehen tutkimusryhmän jäsenet olivat Zbigniew Brzezinski, silloinen Columbia Universityn professori; William Griffith, silloinen valtiotieteen professori Massachusetts Institute of Technologyssa, ja John Haves, silloinen Washington Post Companyn radio-TV:n varajohtaja [5]. Valtion pääedustajat projektissa olivat  Cord Meyer CIA:sta; McGeorge Bundy, silloinen presidentin kansallisen turvallisuuden erikoisavustaja; Leonard Marks, USIAn silloinen johtaja; ja Bill Moyers, silloinen presidentti Lyndon Johnsonin avustaja ja nykyinen CBS:n kirjeenvaihtaja.

Salantin mukanaolo projektissa alkoi puhelinsoitolla Leonard Marksilta, ”joka sanoi minulle, että Valkoinen talo halusi muodostaa neljän ihmisen komitean tutkimaan Yhdysvaltain ulkomaanlähetyksiä Rautaesiripun taakse.” Kun Salant saapui Washingtonin ensimmäiseen tapaamiseen, hänelle sanottiin, että projekti oli CIA:n sponsoroima. ”Sen tarkoitus”, hän sanoi, ”oli määrittää miten parhaalla tavalla järjestää lyhytaaltolähetykset Punaiseen Kiinaan.” Mukana oli CIA-virkamies Paul Henzie, ja neljän komitea matkasi ympäri maailman tutkimassa Voice of American, Armed Forces Radion, Radio Free Europen ja Radio Libertyn pyörittämiä laitoksia, jotka olivat CIA:n pyörittämiä operaatioita tuohon aikaan. Yli vuoden tutkimusten jälkeen he jättivät raportin Moyersille, jossa suositeltiin, että valtio perustaisi TV-lähettämön, jota Voice of America pyörittäisi, ja se lähettäisi lähetyksiä Kiinan kansantasavaltaan. Salan oli vetänyt kaksi kierrosta CBS Newsin johtajana, vuosina 1961-64 ja vuodesta 1966 eteenpäin. Kiina-projektin aikaan hän oli CBS-johtaja.

■ Time ja Newsweek –lehdet. CIA:n ja senaatin lähteiden mukaan Viraston tiedoissa on kirjoitettuja sopimuksia entisten ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien kanssa molempiin viikoittain ilmestyviin uutisjulkaisuihin. Samat lähteet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA lopettanut kaikki toimintansa henkilöiden kanssa, jotka työskentelivät näille lehdille. Allen Dulles usein hengaili hyvän ystävänsä, edesmenneen Henry Lucen kanssa, joka on perustanut Time ja Life -lehdet, joka salli tiettyjen työntekijöidensä työskennellä Virastolle ja salli työn ja CV-merkintöjen tarjoamisen toisille CIA-operatiiveille, joilta puuttui toimittajakokemusta.

Usean vuoden ajan Lucen henkilökohtainen CIA-lähettiläs oli C.D. Jackson, Time Inc.:n varajohtaja, joka oli Lifen julkaisija vuodesta 1960 hänen kuolemaansa asti vuonna 1964. Kun Timen johtaja Jackson kirjoitti yhdessä CIA:n kanssa tutkimuksen, joka ehdotti amerikkalaisen tiedustelun uudelleenorganisointia 1950-luvun alussa, Jackson, jonka Time-Life -duunit keskeytyivät yhden vuoden ajaksi Valkoisen talon keikalla hänen avustaessaan presidentti Eisenhoweria, hyväksyi tietyt järjestelyt tarjota CIA-työntekijöille peite Time-Lifessa. Jotkut näistä järjestelyistä tehtiin Lucen vaimon, Clare Boothen, tietäessä asiasta. Toiset järjestelyt Timen peitteelle Lucen kanssa töitä tehneiden CIA-viranomaisten mukaan tehtiin Hedley Donovanin, nykyisen Time Inc.:n päätoimittajan, tietäessä asiasta. Donovan, joka otti päätoimituksen haltiin kaikissa Timen julkaisuissa vuonna 1959, kiisti puhelinhaastattelussa sen, että hän olisi tiennyt mitään sellaisista järjestelyistä. ”Minua ei koskaan lähestynyt kukaan ja olisin yllättynyt jos Luce olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt”, Donovan sanoi. ”Lucella oli erittäin tiukka mielipide journalismin ja valtion toiminnan välisestä erosta.”

1950-luvulta 1960-luvun alkuun Timen ulkomaankirjeenvaihtajat osallistuivat CIA:n ”briiffausillallisiin”, jotka olivat samanlaisia kuin mitä CIA piti CBS:lle. Ja Luce, CIA-viranomaisten mukaan, toistuvasti briiffasi Dullesia tai jotain muuta Viraston korkeaa virkamiestä hänen palatessaan hänen useilta ulkomaanmatkoiltaan. Luce ja miehet, jotka pyörittivät hänen lehtiään 1950- ja 60-luvuilla, rohkaisivat ulkomaankirjeenvaihtajia antamaan apua CIA:lle, erityisesti informaatiota joka voisi olla hyödyllistä Virastolle tiedustelutarkoituksissa tai ulkomaalaisten rekrytoinnissa.

Newsweekissa Viraston lähteiden mukaan CIA käytti useiden ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien palveluita järjestelyiden kautta, jotka vanhempi päätoimittaja lehdessä oli hyväksynyt. Newsweekin roikkuja Roomassa 50-luvun puolivälissä ei paljoa salaillut sitä, että hän oli töissä CIA:lle. Malcolm Muir, Newsweekin päätoimittaja sen perustamisesta 1937 sen myyntiin Washington Post Companylle vuonna 1961 asti sanoi haastattelussa, että hänen toimintansa CIA:n kanssa rajoittui yksityisiin briiffauksiin, joita hän piti Allen Dullesille hänen ulkomaanmatkojensa jälkeen, sekä hänen hyväksymiinsä järjestelyihin, joissa Virasto kuulusteli Newsweekin kirjeenvaihtajia. Hän sanoi, että hän ei koskaan tarjonnut peitettä CIA-operatiiveille, mutta että toiset korkeilla paikoilla Newsweekin organisaatiossa ovat saattaneet tehdä niin ilman hänen tietoaan.

”Olisin luullut, että olisi ollut roikkujia, jotka olivat agentteja, mutta en tiennyt keitä he olivat”, sanoi Muir. ”Mielestäni niihin aikoihin CIA piti varsin läheistä yhteyttä vastuullisiin toimittajiin. Aina kun kuulin jotain, joka olisi mielestäni voinut kiinnostaa Allen Dullesia, soitin hänelle… Kerran hän nimitti erään CIA-miehen olemaan yhteyksissä toimittajiimme, henkilö jonka tunsin mutta jonka nimeä en muista. Minulla oli useita ystäviä Allen Dullein organisaatiossa.” Muir sanoi, että Harry Kern, Newsweekin ulkomaanpäätoimittaja vuosina 1945-1956 ja lehden samanaikainen Washingtonin toimituksen johtaja Ernest K. Lindley ”tasaisesti juttelivat eri CIA-henkilöille”.

”Parhaan tietoni mukaan”, sanoi Kern, ”kukaan Newsweekissa ei työskennellyt CIA:lle… Epämuodollisia suhteita oli kyllä. Miksi kukaan olisi allekirjoittanut mitään? Se minkä me tiesimme, me kerroimme CIA:lle ja ulkoministeriölle… Kun minä menin Washingtoniin, puhuin Fosterille tai Allen Dullesille siitä mitä tapahtui. … Meistä se oli ihailtavaa siihen aikaan. Me olimme kaikki samalla puolella.” CIA-viranomaiset sanovat, että Kernin tekemiset Viraston kanssa olivat laajat. Vuonna 1956 hän lähti Newsweekista pyörittämään Foreign Reportsia, Washingtonissa sijatsevaa uutiskirjettä, jonka tilaajista Kern ei suostu puhumaan.

Ernest Lindley, joka pysyi Newsweekissa vuoteen 1961 asti, sanoi eräässä haastattelussa, että hän usein konsultoi Dullesia ja muita korkeita CIA-viranomaisia ennen ulkomaille lähtöä, ja briiffasi heitä palatessaan. ”Allen oli erittäin paljon avuksi minulle ja yritin antaa vastalahjan kun kykenin”, hän sanoi. ”Annoin hänelle mielipiteeni ihmisistä, joita olin tavannut ulkomailla. Kerran tai kaksi hän pyysi minua briiffaamaan suurta joukkoa tiedusteluihmisiä; kun palasin Aasian-Afrikan konferenssista vuonna 1955, esimerkiksi; he pääosin halusivat tietää eri ihmisistä.”

Washingtonin toimiston johtaja Lindley sanoi saaneensa tietää Malcolm Muirilta, että lehden roikkujat Kaakois-Euroopassa olivat CIA-sopimustyöntekijöitä — heille annettiin CV-merkintä johdon kanssa hoidetuin järjestelyin. ”Muistan kun se tuli esiin — oliko se hyvä vai huono idea pitää tätä henkilöä Virastosta; lopulta päätettiin, että yhteydenpitoa ei jatkettaisi”, Lindley sanoi.

Kun Washington Post Company osti Newsweekin, julkaisja Philip L. Graham sai tietoa Viraston henkilöiltä, että CIA joskus käytti lehteä peitetarkoituksiin, CIA-lähteet sanovat. ”Se oli laajalti tiedossa, että Phil Graham oli sellainen jolta saisi apua”, entinen Viraston varajohtaja sanoo. ”Frank Wisner oli hänen kanssaan tekemisissä”. Wisner, CIA:n varajohtaja vuodesta 1950 hänen vuoden 1965 itsemurhaansa asti oli Viraston ”pimeiden” operaatioiden järjestelijä, joihin kuului myös monia toimittajia. Wisner tykkäsi paukutella henkseleitään ”mahtavasta Wurlitzerista”, ihmeellisestä propagandainstrumenteista jonka hän oli rakentanut lehdistön avulla. Phil Graham oli mahdollisesti Wisnerin läheisin ystävä. Mutta Graham, joka teki itsemurhan vuonna 1963, ilmeisesti ei tiennyt mitään peitejärjestelyistä Newsweekin kanssa, CIA-lähteet sanovat.

Vuosina 1965-66 akkreditoitu Newsweekin roikkuja Kaukoidässä oli itse asiassa CIA:n sopimustyöntekijä, joka tienasi vuosittain $10,000 palkkaa Virastolta, kertoo Robert T. Wood, silloinen CIA-viranomainen Hong Kongin toimistolla. Jotkut Newsweekin kirjeenvaihtajat ja roikkujat jatkoivat salaisten yhteyksien pitoa Viraston kanssa 1970-luvulle asti, CIA-lähteet sanovat.

TietoViraston tekemisistä Washington Postin kanssa oli äärimmäisen hämärää. CIA-viranomaisten mukaan jotkut Postin roikkujat ovat olleet CIA-työntekijöitä, mutta nämä kaikki viranomaiset sanovat, etteivät he tunnet ketään Postin johdossa, joka olisi ollut tietoinen järjestelyistä.

Kaikki päätoimittajat ja vastaavat päätoimittajat Postissa vuodesta 1950 lähtien sanovat, että he eivät tienneet yhdestäkään Viraston muodollisesta suhteesta roikkujiin tai Postin työntekijöihin. ”Jos jotain tehtiin, Phil teki sen meidän tietämättämme”, sanoi eräs. Viraston virkamiehet, eivät kuitenkaan väittäneet että Postin työntekijät olisivat salaa olleet Viraston kanssa tekemisissä heidän työskennellessään lehdelle. [6]

Katharine Graham, Philip Grahamin leski ja Postin nykyinen julkaisija, sanoo että hänelle ei ole kerrottu CIA:n suhteista Postiin tai Newsweekiin. Marraskuussa 1973 rva Graham soitti William Colbylle ja kysyi oliko Postin roikkujat tai työntekijät kytköksissä CIA:han. Colby vakuutti, että yksikään työntekijä ei ollut Viraston palkkalistoilla, mutta Virasto kieltäytyi keskustelemasta roikkujien kysymyksestä.

■ Louisville Courier‑Journal. Joulukuusta 1964 maaliskuuhun 1965 CIA:n peiteoperatiivi nimeltään Robert H. Campbell työskenteli Courier‑Journalissa. Korkeiden CIA-lähteiden mukaan Campbell palkattiin lehteen Norman E. Isaacsin tekemin järjestelyin, joka oli silloinen Courier‑Journalin vastaava päätoimittaja. Barry Bingham Sr., silloinen lehden julkaisija, tiesi myös järjestelyistä, lähteet sanovat. Sekä Isaacs että Bingham kiistävät tietävänsä siitä, että Campbell oli tiedusteluagentti kun hänet palkattiin.

Campbellin palkkaamisen monimutkainen saaga paljastui Courier‑Journalin tarinassa, jonka on kirjoittanut James R Herzog maaliskuun 27. 1976 senaatin komitean tutkimusten aikaan. Herzogin kertomus alkaa: ”Kun 28-vuotias Robert H. Campbell palkattiin Courier‑Journalin toimittajaksi joulukuussa 1964, hän ei osannut kirjoittaa kirjoituskoneella eikä hän tiennyt paljoakaan uutisten kirjoittamisesta.” Kertomus lainaa lehden entistä vastaavaa päätoimittajaa, joka sanoo että Isaacs sanoi hänelle että Campbell palkattiin CIA:n pyynnöstä: ”Norman sanoi, että kun hän oli Washingtonissa (vuonna 1964), häntä oltiin pyydetty lounaalle joidenkin hänen ystäviensä luokse, jotka olivat töissä CIA:lle (ja että) hän halusi lähettää tämän nuoren kaverin saamaan vähän tietoa uutistoimittamisesta.” Kaikki Campbellin palkkaamisen aspektit olivat erittäin epätavallisia. Hänen taustojaan ei tarkistettu, ja hänen CV:ssään luki seuraavat asiat: ”Isaacsilla on kirjeenvaihtoa ja tutkimusta tästä miehestä” sekä ”Palkattu tilapäistyöhön — taustoja ei tarvitse tarkastaa eikä niitä ole tarkistettu.”

Campbellin journalististen kykyjen taso pysyi yhdenmukaisena koko hänen aikansa lehdessä, ”Campbellin tuottama matsku oli melkein lukemiskelvotonta”, sanoi entinen kaupunkiuutisten apulaispäätoimittaja. Eräs Campbellin suurista reportaasiprojekteista koski puisia intiaaneja. Sitä ei koskaan julkaistu. Hänen aikanaan lehdessä Campbell kävi baarissa muutaman askeleen päässä toimistosta, jossa hän ajoittain muutaman drinkin jälkeen paljasti kanssaryyppääjille olevansa CIA-työntekijä.

CIA-lähteiden mukaan Campbellin aika Courier‑Journalissa järjesteltiin tarjoamaan hänelle CV-merkintä journalistikokemuksesta, joka lisäisi uskottavuutta tulevaisuuden toimittajapeitehommissa ja opettaisi hänelle jotain sanomalehtibisneksestä.  Courier‑Journalin tutkimukset paljastivat myös, että ennen Louisvilleen tuloaan hän oli työskennellyt lyhyen aikaa Hornellille, New Yorkissa, Evening Tribunelle, jota julkaisi Freedom News, Inc. CIA-lähteet sanoivat, että Virasto oli järjestellyt tämän lehden johdon kanssa, että Campbell sai töitä. [7]

Courier‑Journalissa Campbell palkattiin Isaacsin tekemin ja Binghamin hyväksymin järjestelyin, sanovat CIA:n ja senaatin lähteet. “Me maksoimme Courier‑Journalille niin että he voisivat maksaa hänen palkkansa”, sanoi Viraston virkamies, joka oli mukana transaktiossa. Näihin väitteisiin Isaacs vastasi kirjeellä. Hän oli lähtenyt Louisvillestä Wilmingtoniin, Delawareen, johtaakseen News & Journalia. Hän sanoi: “Kaikki mitä voin sanoa, on toistaa yksinkertaista totuutta — että koskaan, ei missään olosuhteissa, tai minään aikana, en ole tietoisesti palkannut valtion agenttia. Olen myös yrittänyt kaivella muistiani, mutta Campbellin palkkaaminen oli minulle niin merkityksetön, että mitään ei muistu mieleen… Mikään tästä ei tarkoita sitä, etteikö minua oltaisi joitu ‘jäynätä.’”. Barry Bingham Sr. sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ole muistikuvaa Campbellin palkkaamisesta ja kiisti, että hän olisi tiennyt mistään järjestelyistä lehden johdon ja CIA:n välillä. CIA-viranomaiset sanoivat, että Binghamin kontaktien avulla Courier‑Journal antoi apua Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. Courier-Journalin yksityiskohtaiset etusivun jutut Campbellin palkkaamisesta toteutti Barry Bingham Jr., joka seurasi isäänsä päätoimittajana ja lehden julkaisijana vuonna 1971. Artikkeli on ainoa suuri lehden julkaisema tutkimus omasta toiminnasta, joka tästä aiheesta on ilmestynyt. [8]

■ American Broadcasting Company ja National Broadcasting Company. CIA-viranomaisten mukaan ABC jatkoi peitteen tarjoamista 1960-luvun ajan. Yksi oli Sam Jaffe, jonka CIA-viranomaiset sanovat tehneen salaisia keikkoja Virastolle. Jaffen on tunnustettu ainoastaan tarjonneen informaatiota. Lisäksi toinen tunnettu kanavan kirjeenvaihtaja teki salaisia keikkoja Virastolle CIA-lähteiden mukaan. Senaatin kuulemisten aikaan Viraston virkamiehet korkeimmilla tasoilla toimineet virkamiehet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA:lla edelleen aktiivinen suhde ABC-kanavaan. Kaikki peitejärjestelyt tehtiin lähteiden mukaan ABC-johtajien tiedossa.

Nämä samat lähteet väittivät tietävänsä vain vähän Viraston suhteista NBC:hen, paitsi että useat kanavan ulkomaankirjeenvaihtajat tekivät keikkoja Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. ”Se oli sellainen juttu mitä ihmiset tekivät silloin”, sanoi Richard Wald, NBC Newsin johtaja vuodesta 1973 lähtien. ”En yllättyisi jos ihmiset täällä — mukaanlukien tuon ajan kirjeenvaihtajat — olisivat olleet yhteyksissä Virastoon.”

■ Copley Press, ja sen sivuliike Copley News Service. Tämän suhteen, jonka toimittajat Joe Trento ja Dave Roman paljastivat Penthouse-lehdelle, on CIA-viranomaisten mukaan sanottu olevan Viraston eräs tuottavimmista mitä tulee ”ulkopuolisen” peitteen saamiseen sen työntekijöille. Copley omistaa yhdeksän sanomalehteä Kaliforniassa ja Illinoisissa — mm.  San Diego Union ja Evening Tribune. Trento/Romanin kertomus, jota rahoitettiin tutkivan journalismin rahastosta, esittää, että ainakin 23 Copley News Servicen työntekijää teki työtä CIA:lle. ”Viraston mukanaolo Copleyn organisaatiossa on niin laajaa, että on lähes mahdotonta selvittää sitä”, sanoi CIA-viranomainen, joka kysyi suhteesta vuonna 1976. Toiset Viraston viranomaiset sanoivat, että  James S. Copley, ketjun omistaja vuoden 1973 kuolemaansa asti, henkilökohtaisesti teki suurimman osan peitejärjestelyistä CIA:lle.

Trenton ja Romanin mukaan Copley henkilökohtaisesti antoi uutispalvelunsa vapaaehtoiseksi senaikaiselle presidentti Eisenhowerille toimimaan ”silminä ja korvina” ”kommunistiuhkaa vastaan latinalaisessa ja Keski-Amerikassa” ”tiedustelupalveluillemme”. James Copley oli myös ohjaavana kätenä Inter‑American Press Associationissa, CIA:n rahoittamassa organisaatiossa, jonka jäsenistö koostui vahvasti oikeistolaisista latinalaisen Amerikan uutisten päätoimittajista.

■ Muut suuret uutisorganisaatiot. Viraston viranomaisten mukaan CIA-tiedoissa kuvataan muita peitejärjestelyitä seuraaville uutisorganisaatioille: New York Herald‑Tribune, Saturday‑Evening Post, Scripps‑Howard sanomalehdet; Hearst sanomalehdet; Seymour K. Freidin, Hearstin nykyisen Lontoon toimituksen johtaja ja entinen Herald‑Tribunen päätoimittaja ja kirjeenvaihtaja, joka on tunnistettu CIA-operatiiviksi Viraston lähteissä; Associated Press; [9] United Press International; Mutual Broadcasting System; Reuters ja Miami Herald. Heraldin peitejärjestelyt, CIA-viranomaisten mukaan, olivat epätavallisia, sillä ne tehtiin “CIA:n toimistolla Miamissa, ei CIA:n päämajassa”.

“Ja tuo on vain lyhyt pätkä listaa”, CIA-hierarkiassa palvelleen sanoin. Kuten monet lähteet, tämä viranomainen sanoi, että ainoa tapa lopettaa epävarmuudet koskien toimittajien antamaa apua CIA:lle on paljastaa CIA-tiedostojen sisältö — jotain mitä melkein kaikki 35% nykyisistä ja entisistä vuoden aikana haastatelluista CIA-viranomaisista vastustaa.

Colby nuolee haavojaan

CIAN: TOIMITTAJIEN KÄYTTÖ JATKUI KÄYTÄNNÖSSÄ muuttumattomana vuoteen 1973 asti, jolloin vastauksena julkiseen paljastukseen siitä, että Virasto oli salaa käyttänyt amerikkalaistoimittajia, William Colby alkoi leikata ohjelmaa. Hänen julkisessa lausunnossaan Colby esitti kuvan siitä, että toimittajien käyttöä oltiin vähennetty ja sillä oli vähemmän painoarvoa Virastolle.

Sitten hän käynnisti sarjan toimia, joiden tarkoitus oli vakuuttaa lehdistö, kongressi ja kansa siitä, että CIA oli päässyt eroon uutisbisneksestä. Mutta Viraston virkamiesten mukaan Colby oli itse asiassa heittänyt suojaverkon hänen arvokkaan tiedustelu- ja toimittajayhteisön päälle. Hän käski alamaisiaan pitämään yllä Viraston suhteita parhaisiin toimittajakontakteihin samalla kun hän pani poikki viralliset suhteet moniin epäaktiivisiin, suhteellisen tuottamattomiin tai ainoastaan marginaalisen tärkeisiin tahoihin. Colbyn käskystä viraston tietoja läpikäydessään viranomaiset saivat selville, että monet toimittajat eivät tehneet mitään hyödyllistä CIA:lle vuosiin. Sellaiset suhteet, joita mahdollisesti oli satoja, lopetettiin vuosien 1973-1976 välillä.

Sillä aikaa tärkeät CIA-operatiivit, jotka oli sijoitettu joidenkin suurten sanomalehtien ja TV-kanavien toimituksiin saivat potkut ja muuttuivat roikkujiksi tai freelancereiksi, mikä näin mahdollisti Colbyn vakuuttaa huolestuneille päätoimittajille, että heidän toimituksissaan ei ollut CIA-työntekijöitä. Colby myös pelkäsi, että jotkut arvokkaat roikkujaoperatiivit saattaisivat paljastua jos Viraston suhteiden syynäämistä journalisteihin jatkettaisiin.

Jotkut näistä henkilöistä saivat uudet tehtävät niinkutsutuissa omissa julkaisuissa — ulkomaan julkaisuissa ja TV-yhtiöissä, jotka salaa olivat CIA:n rahoittamia ja työllistämiä. Toiset journalistit, jotka olivat allekirjoittaneet muodollisen sopimuksen CIA:n kanssa — mikä teki heistä viraston työntekijän — vapautettiin palveluksesta, ja heitä pyydettiin jatkamaan työntekoa vähemmän muodollisten järjestelyjen alaisuudessa.

Marraskuussa 1973 monien tällaisten muutosten jälkeen Colby kertoi New York Timesin ja Washington Starin toimittajille ja päätoimittajille, että Virastolla oli ”noin kolme tusinaa” amerikkalaisia uutistoimittajia ”CIA:n palkkalistoilla”, mm. viisi jotka työskentelivät ”yleisissä uutisorganisaatioissa”. Kuitenkin vaikka senaatin tiedustelukomitea piti kuulemisensa vuonna 1976, erään korkean tahon CIA-lähteen mukaan CIA jatkoi sen yhteydenpitoa 75-90:n kaikensorttisiin journalisteihin — johtajiin, toimittajiin, roikkujiin, valokuvaajiin, kolumnisteihin, toimiston tiskinpitäjiin ja TV-kuvausryhmien jäseniin. Yli puolet näistä oli siirretty pois CIA:n palkkalistoilta, mutta he olivat silti salassapitosopimuksen velvoittamia. Edustajainhuoneen tiedustelukomitean, jota veti edustaja Otis Pike, julkaisemattoman raportin mukaan ainakin 15 uutisorganisaatiota edelleen tarjosi peitteitä CIA-operatiiveille vuonna 1976.

Colby, joka oli rakentanut maineensa eräänä kaikkein kyvykkäimmistä peitetoiminnan taktikoijista CIA:n historiassa, oli itse pyörittänyt journalisteja salaisissa operaatioissa ennen johtajaksi ryhtymistään vuonna 1973. Mutta jopa hänestä sanoivat hänen lähimmät tuttavansa, että hän oli järkyttynyt siitä miten laajamittaisesti ja hänen mielestään harkitsemattomasti Virasto oli jatkuvasti käyttänyt toimittajia silloin kun hän astui johtajan pestiin. “Liian hyvämaineista”, johtaja usein sanoi eräille henkilöille ja uutisorganisaatioille, jotka silloin työskentelivät CIA:lle. Toiset Virastossa viittaavat heidän parhaiten tunnettuihin journalistikätyreihinsä “brändiniminä.”

“Colbyn huoli oli, että hän saattaisi menettää resurssin kokonaan ellemme olisi hieman enemmän varovaisia siitä keitä me käytimme ja miten hankimme heidät”, selitti eräs entinen varajohtaja. Colbyn senjälkeisten toimien tarkoitus oli siirtää Viraston kytkökset pois niinkutsutuista “suurista” ja keskittyä sen sijaan pieniin sanomalehtitoimitusketjuihin, TV-ryhmiin ja sellaisiin erikoisjulkaisuihin kuten kauppalehtiin ja uutiskirjeisiin.

William Colby

Colbyn lähdettyä Virastosta tammikuun 28. päivä 1976 hänen jälkeensä ohjat otti George Bush, ja CIA julisti uuden politiikan: “Voimassa välittömästi, CIA ei aio solmia sopimuksia tai maksaa yhdellekään täysipäiväiselle tai osa-aikaiselle uutistoimittajalle, joka on akkreditoitu yhteenkään Yhdysvaltain uutistoimistoon, sanomalehteen, viikkolehteen, radio- tai televisiokanavaan tai -verkostoon”. Tämän julistuksen aikaan Virasto tunnusti, että politiikka johtaisi sopimuksen irtisanomiseen vajaa puolessa 50:stä journalistista, jotka edelleen olivat Viraston kanssa tekemisissä. Ilmoituksen teksti huomautti, että CIA haluaisi ”toivottaa tervetulleeksi” vapaaehtoisen, palkattoman yhteistyön journalistien kanssa. Näin monet suhteet pysyivät sellaisinaan.

Viraston haluttomuus lopettaa journalistien käyttöä ja sen jatkuvat suhteet eräiden uutispomojen kanssa olivat suurelta osin kahden tiedustelupelin kahden perusfaktan tulosta: journalistipeite on ideaali johtuen toimittajan työn tutkivasta luonteeta; ja monet toisista institutionaalisten peitteiden lähteistä CIA oli evännyt viime vuosina firmoilta, säätiöiltä ja koulutusinstituutioilta, jotka kerran tekivät Viraston kanssa yhteistyötä.

“On vaikeaa pyörittää salaista virastoa tässä maassa”, selitti korkean tason CIA-viranomainen. “Me olemme ambivalentteja tiedustelun suhteen. Ulkomaille tarvitsemme peitteitä. Mutta me olemme taistelleet suojan löytämisen ja sen antamisen puolesta. Rauhanturvajoukot ovat pois kysymyksestä, kuten on myös USIA, säätiöt ja vapaaehtoisjärjestöt ovat olleet poissa kysymyksestä vuodesta ’67 lähtien, ja Fulbrightien (Fulbright-tutkijat) suhteen olemme itse asettaneet kiellon. Jos haluaa ottaa amerikkalaisen yhteiskunnan ja laittaa vierekkäin ne jotka voisivat tehdä CIA:lle töitä ja jotka eivät, siinä on tosi vähän potentiaalia. Edes ulkoasiainministeriö ei halua meitä. Joten mihin hittoon sitä menee? Bisnes on kivaa, mutta lehdistö on luonnollinen. Yksi journalisti on 20 agentin arvoinen. Hänellä on pääsy, kyky kysyä kysymyksiä ilman, että hän herättää epäilyä.”

Churchin komitean rooli

HUOLIMATTA NÄYTÖSTÄ KOSKIEN CIA:N LAAJALLE LEVINNYTTÄ journalistien käyttöä, senaatin tiedustelukomitea ja sen työntekijät päättivät olla kyselemättä yhdeltäkään toimittajalta, päätoimittajalta, julkaisijalta tai TV-pomolta joiden suhteet Virastoon on kirjattu CIA-tietoihin.

Senaatin ja Viraston lähteiden mukaan journalistien käyttö oli yksi kahdesta tutkimusalueesta, joilla CIA meni uskomattoman pitkälle. Toinen oli Viraston jatkuva ja laajamittainen akateemikkojen käyttö rekrytointi- ja tiedonkeräystarkoituksiin.

Molemmissa tapauksissa lähteiden mukaan entiset johtajat Colby ja Bush ja CIA:n erikoisneuvonantaja Mitchell Rogovin kykenivät vakuuttamaan keskeiset komitean jäsenet siitä, että täysi tutkinta tai edes rajattu julkinen paljastus aktiviteettien laajuudesta tekisi korvaamatonta vahinkoa kansakunnan tiedustelutoiminnalle, sekä satojen henkilöiden maineelle. Colbyn raportoitiin olleen erityisen vakuuttava esittäessään, että paljastus saisi aikaan nykypäivän “noitavainot”, joissa uhrit olisivat toimittajia, julkaisijoita ja päätoimittajia.

Walter Elder, entisen CIA-johtaja McConen varajohtaja ja Viraston yhteyshenkilö Churchin komitealle, esitti että komitealta puuttui toimintavaltuus koska CIA ei ollut käyttänyt journalisteja väärin; suhteet olivat vapaaehtoisia. Elder käyttää esimerkkinä Louisville Courier‑Journalia. “Church ja muut komiteassa olivat niskakarvat pystyssä Courier‑Journalista”, eräs Viraston viranomainen sanoi, “kunnes me huomautimme, että me olimme menneet päätoimittajalta pyytämään peitettä, ja päätoimittaja oli sanonut, ‘Selvä.’”

Jotkut Churchin komitean jäsenistä ja työntekijöistä pelkäsivät, että Viraston viranomaiset olivat saaneet tutkimuksen omaan ohjaukseensa ja että heitä höynäytettäisiin. “Virasto oli äärimmäisen fiksu sen suhteen ja komitea pelasi suoraan sen pussiin”, sanoi eräs kongressilähde, joka oli tietoinen kaikista tutkinnan aspekteista. ”Church ja jotkut muut jäsenet olivat enemmän kiinnostuneita otsikoihin pääsystä kuin vakavan tutkimuksen tekemisestä. Virasto esitti, että se paljasti paljon aina kun siltä kysyttiin agenttitouhuista — salamurhista ja salaisista aseista ja James Bond -operaatioista. Sitten kun piti puhua asioista, joista he eivät halunneet puhua, jotka olivat virastolle paljon tärkeämpiä, Colby erityisesti vedätti. Ja komitea nieli sen purematta.”

Senaatin tutkimuskomiteaa journalistien käytöstä veti William B. Bader, entinen CIA-tiedusteluviranomainen, joka palasi hetkeksi Virastoon tänä vuonna varajohtajaksi CIA-johtaja Stansfield Turnerille, joka on nyt korkean tason tiedusteluvirkamies puolustusministeriössä. Baderia avitti David Aaron, joka nyt palvelee Zbigniew Brzezinskin alaisuudessa, joka on presidentti Carterin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja.

Senaatin tukimustyöntekijöiden mukaan sekä Bader että Aaron olivat järkyttyneitä siitä informaatiosta, mitä CIA-tiedoissa luki toimittajista; he halusivat senaatin uuden jatkuvan CIA-valvontakomission tekevän lisätutkimuksia. Tuo komitea kuitenkin oli käyttänyt ensimmäiset vuotensa kirjoittaessaan uutta säännöstöä CIA:lle, ja sen jäsenet sanoivat ettei heillä ollut kiinnostusta syventyä CIA:n lehdistön käyttöön enempää.

Baderin tutkimukset tehtiin erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän ensimmäinen pyyntönsä erityisinformaatiosta koskien toimittajien käyttöä evättiin CIA:n päästä sillä perusteella, että valta-asemaa ei oltu käyttetty väärin aj että nykyiset tiedusteluoperaatiot vaarantuisivat. Senaattorit Walter Huddleston, Howard Baker, Gary Hart, Walter Mondale ja Charles Mathias — jotka olivat olleet kiinnostuneita CIA:n ja lehdistön aiheesta — olivat samalla tavalla huolissaan kuin Bader CIA:n reaktiosta. Usean puhelun ja tapaamisen jälkeen yhdessä CIA-johtaja George Bushin ja muiden Viraston viranomaisten kanssa senaattorit vaativat, että komitean henkilöstölle annettaisiin informaatiota CIA:n lehdistötoiminnan laajuudesta. Lopulta Bush suostui komentamaan tiedostojen läpikäynnin ja antaa ne tiedostot, jotka käsittelivat operaatioita joissa journalisteja oltiin käytetty. Mutta Bader tai komitea ei saisi raakamateriaalia, Bush intti. Sen sijaan johtaja päätti, että hänen alaisensa tiivistäisivät materiaalin yhden kappaleen tiivistelmiksi, jotka kuvaisivat yleisluontoisesti jokaisen toimittajan aktiviteetteja. Tärkeimpänä Bush määräsi, että journalistien ja uutisorganisaatioiden nimiä, joihin nämä liittyivät, ei paljastettaisi tiivistelmissä. Jotain viitteitä siitä, millä alueella toimittaja oli palvellut ja yleinen kuvaus uutisorganisaatiosta, jossa tämä oli työskennellyt, annettaisiin.

Tiivistelmien tuottaminen oli vaikeaa, sanovat hommaa valvoneet CIA-viranomaiset. Ei ollut olemassa mitään ”toimittajatiedostoja” itsessään ja informaatio piti kerätä eri lähteistä, mikä heijasteli CIA:n erittäin siiloutunutta luonnetta. Tapausviranomaiset, jotka käsittelivät toimittajia, antoivat joitain nimiä. Tiedostoja kaivettiin eri salaoperaatioista, joissa tuntui loogiselta että journalisteja olisi käytetty. Merkittävää kyllä, kaikki toimittajien tekemä työ Virastolle oli salaoperaatioiden kategoriassa, ei ulkomaantiedustelun. Vanhat tiedot ulkomaan toimistoista oli pyyhitty. ”Meidän oli todella sekoitettava”, sanoi eräs viranomainen.

Useiden viikkojen jälkeen Bader alkoi saada tiivistelmiä, joita oli yli 400 siihen mennessä kun Virasto oli saanut tietojen kaivelun loppuun.

Virasto pelasi luvuilla komitean kanssa kiinnostavaa peliä. Ne, jotka valmistelivat materiaalia, sanovat että oli fyysisesti mahdotonta tuottaa kaikkia Viraston tietoja nähtäville toimittajien käytöstä. ”Me annoimme heille laajan, edustavan kuvan”, sanoi eräs viranomainen. ”Me emme koskaan esittäneet, että se oli kokonaiskuva kaikista aktiviteeteista 25 vuoden ajalta, tai kaikkia niitä toimittajia jotka meille oli keikkaa tehneet,” Suhteellisen pieni määrä noista tiivistelmistä kuvasi ulkomaantoimittajien aktiviteetteja — mm. ne jotka työskentelivät roikkujina amerikkalaisille julkaisuille. Ne viranomaiset, jotka olivat eniten perillä aiheesta, sanoivat että 400:n amerikkalaistoimittajan luku on oikean luvun alakantissa siitä keillä oli salaisia suhteita ja ketkä tekivät salaisia keikkoja.

Bader ja muut, joille hän kuvasi tiivistelmien sisältöä, välittömästi tulivat joihinkin yleisluontoisiin johtopäätelmiin: pelkkä salaisten toimittajasuhteiden lukumäärä oli paljon suurempi kuin mitä CIA oli koskaan antanut ymmärtää; ja että Viraston toimittajien sekä uutispamppujen käyttö oli ensimmäisen kertaluokan tiedustelukätyröintiä. Toimittajat olivat olleet mukana melkein kaikenlaisissa kuviteltavissa olevissa operaatioissa. Yli 400:sta henkilöstä, joiden aktiviteetteja oli tiivistetty, noin 200-250 oli ”työtä tekeviä toimittajia” termin yleisessä merkityksessä — toimittajia, päätoimittajia, kirjeenvaihtajia, valokuvaajia — loput olivat töissä nimellisesti, kustantamoissa, toimialajulkaisuissa ja uutiskirjeissä.

Silti tiivistelmät olivat nimenomaan sitä: tiivistettyjä, epätarkkoja, hämäriä, epätäydellisiä. Niitä voitaisiin tulkita löyhästi monella eri tavalla. Ja ne eivät mitenkään kertoneet siitä, että CIA oli käyttänyt auktoriteettiaan väärin manipuloimalla amerikkalaislehtien pääkirjoituksien ja TV-reportaasien sisältöä.

Baderin kuumotus siitä mitä hän oli löytänyt sai hänet kysymään neuvoa useilta kokeneilta ulkomaansuhteiden ja tiedustelun tahoilta. He ehdottivat, että hän painaisi päälle ja vaatisi lisäinformaatiota ja antaisi niille komitean jäsenille, joihin hän luottaisi eniten, yleisen idean siitä mitä tiivistelmät paljastivat. Bader jälleen meni senaattorien Huddleston, Baker, Hart, Mondale ja Mathias luokse. Sillä aikaa hän sanoi CIA:lle, että hän halusi nähdä lisää — kokonaisia tiedostoja mahdollisesti sadasta henkilöstä, joiden aktiviteetit oli tiivistelmissä. Pyyntö evättiin suorilta käsin. Virasto ei antaisi enempää tietoja aiheesta. Piste.

CIA:n jyrkkyys johti uskomattomaan illallistapaamiseen viraston päämajassa maaliskuussa 1976. Läsnäolijoihin kuului senaattorit Frank Church, joka oli nyt saanut Baderilta briiffausta; John Tower, komitean varapuheenjohtaja; Bader; William Miller, komitean henkilöstöjohtaja; CIA-johtaja Bush; Viraston neuvonantaja Rogovin; ja Seymour Bolten, korkea-arvoinen CIA-operatiivi, joka vuosien ajan oli ollut Saksan toimiston päällikkö sekä Willy Brandtin tapausviranomainen. Bush oli ottanut Boltin avustajakseen käsittelemään komitean tietopyyntöjä journalisteista ja akateemikoista. Illallisella Virasto piti kiinni kieltäytymisestään tarjota enempää tietoja. Eikä se antaisi komitealle nimiä kenestäkään yksittäisestä journalistista, joita 400:ssa tiivistelmässä oli käsitelty, tai uutisorganisaatioista joihin he kytkeytyivät. Keskustelu kuumeni, sanoivat osallistujat. Komitean edustajat sanoivat, etteivät he voineet toteuttaa mandaattiaan — määrittää oliko CIA käyttänyt väärin sen valta-asemaa — ilman lisätietoja. CIA sanoi, että se ei voinut suojella legitiimejä tiedusteluoperaatioitaan tai sen työntekijöitä jos lisäpaljastuksia tehtäisiin komitealle. Monet toimittajat olivat sopimustyöntekijöitä Virastolle, Bush sanoi yhdessä kohtaa, ja että CIA ei ollut enempää velvoitettu heille kuin kenelle muullekaan agentille.

Lopulta erittäin epätavallinen sopimus saatiin paukutetuksi läpi: Bader ja Miller saisivat luvan tarkastella ”siivottuja” versioita täysistä tiedostoista 25:sta valitusta journalistista tiivistelmissä; mutta journalistien nimet ja heidät työllistäneet uutisorganisaatiot siivottaisiin pois, kuten myös siivottaisiin CIA-työntekijöiden nimet, joita tiedostoissa mainittiin. Church ja Tower saisivat luvan tarkastella 25:n tiedoston siivoamattomia versioita — määrittääkseen että CIA ei piilotellut mitään muita tietoja kuin pelkät nimet. Koko diili perustui sopimukselle, ettei kukaan, Bader, Miner, Tower tai Church paljastaisi tiedostojen sisältöjä toisille komitean jäsenille tai henkilökunnalle.

Bader alkoi kästellä 400+ tiivistelmää jälleen kerran. Hänen tavoitteensa oli valita 25, jotka perustuen hätäiseen informaatioon tiivistelmissä olisivat läpileikkaus kaikesta. CIA:n toiminnan päivämäärät, yleiset kuvaukset uutisorganisaatioista, toimittajatyypit ja salaoperaatiot olivat kaikki mukana hänen laskelmissaan.

Niistä 25 tiedostosta, jotka hän sai vastauksena, CIA-viranomaisten ja senaatin lähteiden mukaan, syntyi väistämätön johtopäätelmä: että laajuudessa jota ei koskaan aiemmin oltu epäilty, CIA oli 1950-, 60- ja jopa 70-luvulla keskittänyt suhteensa journalisteihin kaikkein nimekkäimmillä Amerikan lehdistön sektoreilla, mm. maan neljässä tai viidessä suurimmassa sanomalehdessä, TV-kanavalla ja kahdessa suuressa viikoittaisessa julkaisussa. Huolimatta nimien ja kytkösten siivoamisesta 25:sta yksityiskohtaisesta tiedostosta, joista jokainen oli 3-11 tuumaa paksu, informaatio oli yleensä riittävää identifioimaan suurinpiirtein joko toimittajan, hänen kytköksensä tai molemmat — erityisesti koska niin moni heistä oli alallaan tunnettuja.

“Suhteet ovat uskomattoman laajalle levinneet”, Bader raportoi senaattoreille. ”Ei tarvitse manipuloida Time-lehteä, esimerkiksi, koska Viraston ihmiset ovat johdossa.”

Ironisesti yksi eräs suurista uutisorganisaatioista, joka asetti rajat CIA:n kanssa toimimiselle, Viraston viranomaisten mukaan, oli ehkäpä suurin pääkirjoituskontakti Viraston pitkässä listassa tavoitteita ja politiikkaa: U.S. News and World Report. Edesmennyt David Lawrence, U.S. Newsin kolumnisti ja perustajapäätoimittaja, oli Allen Dullesin läheinen ystävä. Mutta hän toistuvasti kieltäytyi CIA:n johtajan pyynnöistä käyttää lehteä peitetoimintaan, lähteet sanovat. Erään kerran Lawrence komensi hänen alaisinaan olevia päätoimittajia uhkailemalla potkia kenet tahansa U.S. Newsin työntekijän joka saataisiin kiinni muodollisesta suhteesta Viraston kanssa. Entinen lehden vastaava päätoimittaja myönsi, että sellaisia komentoja oltiin kuultu. CIA-lähteet kieltäytyivät sanomasta, kuitenkin, oliko lehti poissa käytöstä Virastolle Lawrencen kuoleman jälkeen vuonna 1973 vai oliko Lawrencen käskyjä noudatettu.

Sillä aikaa Bader pyrki saamaan lisää informaatiota CIA:lta, erityisesti Viraston nykyisistä suhteista journalisteihin. Hänelle tuli vastaan kiviseinä. “Bush ei ole tehnyt mitään tähän mennessä”, Bader sanoi. “Mikään tärkeistä operaatioista ei ole muuttunut edes marginaalisella tavalla.” CIA kieltäytyi myös henkilöstön pyynnöistä saada lisää informaatiota koskien akateemikkojen käyttöä. Bush alkoi usuttaa komitean jäseniä rajaamaan sen pyyntöjä molemmilla aloilla ja salaamaan sen löydökset loppuraportissa. “Hän intti, ’Älkää vittuilko näille jätkille lehdistössä tai kampuksilla’, vedoten siihen että he olivat ainoat tahot julkisuudessa joilla oli enää mitään uskottavuutta jäljellä”, eräs senaatin lähde raportoi. Colby, Elder ja Rogovin vonkasivat myös yksittäisiä komitean jäseniä pysymään hiljaa siitä mitä henkilöstö oli saanut tietää. “Paljon sanottin, että jos tämä pääsisi julkisuuteen, journalismin suurimmat nimet tahrautuisivat”, sanoi toinen lähde. CIA:n suhteiden akateemikkoihin ja toimittajiin paljastumista pelännyt CIA sulkisi kaksi niistä muutamasta agenttirekrykanavasta, joita edelleen oli auki.  “Paljastumisen vaara ei ole kolikon toinen puoli”, selitti eräs salaisten operaatioiden CIA-asiantuntija. “Tämä ei ole mitään mitä vastapuoli ei tiedä. Viraston huoli on, että peitteestä kieltäydyttäisiin toisella alalla.”

Senaattori, joka oli Viraston lobbauksen kohteena myöhemmin, sanoi: “CIA:n näkökulmasta tämä oli korkein, kaikkein arkaluontoisin salaohjelma kaikista…. se oli paljon suurempi osa operaatiojärjestelmää kuin alunperin oltiin annettu ymmärtää.” Hän lisäsi, “Minulla oli suuri pakkomielle painottaa pointtia, mutta liian myöhään… Jos me olisimme vaatineet, he olisivat menneet lain reittiä ja tapelleet siitä.”

Pistoolia esitellään Churchin komiteassa

Komitealta oli loppumassa aika. Monien työntekijöiden mielestä se oli kuluttanut resurssinsa etsiessään CIA-salamurha-aikeita ja myrkkykynäkirjeitä. Se oli tutkinut journalisteja melkein läpällä. Ohjelman ulottuvuudet ja CIA:n herkkyys informaation tarjoamiselle siitä olivat yllättäneet komitean ja sen työntekijät. CIA:n valvontakomissiolla, joka Churchin paneelia seurasi, olisi halu ja aikaa tutkia aihetta metodisemmin; jos, kuten tuntui todennäköiseltä, CIA kieltäytyisi tekemästä enempää yhteistyötä, jälkeentulevan komitean mandaatti asettaisi sen edullisempaan asemaan käydä taistoon… Tai niin luultiin kun Church ja muutama muu senaattori, jotka olivat vähääkään Baderin löydöksistä perillä, tulivat päätökseen olla ajamatta asiaa enää eteenpäin. Yhtäkään toimittajaa ei haastateltu sen yhteyksistä Virastoon — ei henkilöstön eikä senaattorien taholta, salassa tai avoimesti. Haamu, jonka ensin CIA-viranomaiset ottivat esiin, noitavainoista lehdistössä piinasi joitain lehdistön ja komitean jäseniä. “Me emme aikoneet tuoda kavereita komiteaan ja sitten antaa kaikkien sanoa, että he olivat pettäneet ammattinsa ideaalin”, sanoi eräs senaattori.

Bader hänen kumppaniensa mukaan oli tyytyväinen päätökseen ja uskoi, että seuraava komitea ottaisi homman haltuun siitä mihin he olivat sen jättäneet. Hän vastusti yksittäisten toimittajien nimien tekemistä julkiseksi. Hän oli ollut huolestunut siitä, että hän oli astunut “harmaalle alueelle” jolla ei ollut moraalisia absoluutteja. Oliko CIA “manipuloinut” lehdistöä sanan klassisessa merkityksessä? Mahdollisesti ei, hän toteaa; suurimmat uutisorganisaatiot ja niiden pomot olivat omasta tahdostaan lainanneet resursseja Virastolle; ulkomaankirjeenvaihtajat olivat pitäneet työtä CIA:lle kansanpalveluna ja tapana saada parempia juttuja ja päästä kiipeämään ammattikunnan huipulle. Oliko CIA käyttänyt valta-asemaansa väärin? Se oli ollut tekemisissä lehdistön kanssa melkein täysin samalla tavalla kuin se oli toiminut muiden instituutioiden kanssa, joilta se etsi suojaa — diplomaattipalvelut, akatemia, korporaatiot. CIA:n perussäännöissä ei ollut mitään, mikä olisi julistanut mitään näistä instituutioista kielletyiksi Amerikan tiedustelupalvelulle. Ja lehdistön tapauksessa Virasto oli ollut vieläkin huolellisempi sen toiminnassaan kuin monien muiden instituutioiden kanssa; se oli huomattavasti rajoittanut rooliaan informaation keräämisessä ja peitetoiminnassa. [10]

Baderin sanottiin myös olevan huolissaan siitä, että hänen tietonsa perustuivat niin vahvasti informaatioon, jonka CIA on puhdistanut; hän ei ollut saanut tietää tarinan toista puolta niiltä toimittajilta, jotka olivat olleet tekemisissä Viraston kanssa. Hän saattoi katsella vain “valoshow’ta”, hän sanoi kumppaneilleen. Silti Bader oli suhteellisen varma siitä, että hän oli nähnyt varsin laajan kattauksen siitä mitä tiedostoissa oli. Jos CIA olisi halunnut petkuttaa häntä, se ei vain olisi antanut niin paljoa tietoa, hän järkeili. “Virastolta oli fiksua tehdä yhteistyötä sen verran, että näyttää materiaali Baderille”, eräs komitealähde havainnoi. “Sillä tavoin, jos joku päivä tiedosto tulisi esiin, Viraston maine olisi hallussa. He voisivat sanoa, että he olivat jo informoineet kongressia.”

Riippuvuus CIA-tiedoista loi myös toisen ongelman. CIA:n mielipide suhteesta journalisteihin saattaa olla varsin erilainen kuin mikä heidän mielipiteensä on journalisteista: CIA-viranomainen saattoi tulkita, että hän oli käyttänyt valtaansa journalistiin; journalisti saattoi ajatella, että hän oli yksinkertaisesti ollut parilla drinkillä agentin kanssa. Oli mahdollista, että CIA:n tapausviranomaiset olivat kirjoitelleet itseään palvelevia muistioita tietoihin heidän toimittajien tapaamisistaan, että CIA oli yhtä syyllinen yleiseen byrokraattiseen “suojataan oma perse” -paperityöhön kuin mikä tahansa muu valtion virasto.

CIA:n viranomainen, joka yritti taivutella senaatin komitean jäseniä sanomalla, että Viraston journalistien käyttö oli ollut viatonta, oli sitä mieltä, että tiedot olivat täynnä tapausviranomaisten “värikynää”. “Et voi saada selville sitä mikä on väritettyä ja mikä ei”, hän väitti. Monet toimittajat, hän lisää, “rekrytoitiin tietyn tehtävän ajaksi ja he olisivat järkyttyneitä saadessaan tietää, että heidät on listattu (Viraston tietoihin) CIA-operatiiveiksi.” Tämä sama viranomainen arvioi, että tiedostoissa oli kuvauksia noin puolesta tusinasta toimittajia ja kirjeenvaihtajia, joita pidettäisiin ”kuuluisina” — eli että heidän nimensä suurin osa amerikkalaisista tunnistaisi. ”Tiedoista käy ilmi, että CIA menee lehdistön luokse yhtä usein kuin lehdistö tulee CIA:n luokse”, hän havainnoi. ”… Oli sanaton sopimus monissa näissä tapauksissa siitä, että se on quid pro quo” — eli että toimittaja saa hyviä juttuja Virastolta ja että CIA saa jotain arvokasta palvelua toimittajalta.

Mikä tahansa tulkinta olikaan, senaatin komitean tutkimusten löydökset journalistien käytöstä haudattiin tarkoituksella — täydeltä komiteajäsenistöltä, senaatilta ja kansalta. ”Oli mielipide-eroja siitä miten käsitellä aihetta”, selittää eräs lähde. ”Jotkut (senaattorit) pitivät näitä väärinkäytöksinä, jotka tulisi poistaa ja sitten oli niitä jotka sanoivat ’Me emme tiedä onko tämä pahasta vaiko ei’.”

Baderin löydöksistä ei koskaan puhuttu täydellä komitealla, edes johtotasolla. Se johtaisi vuotoihin — erityisesti faktojen räjähtävän luonteen takia. Churchin komitean tutkimuksen alusta lähtien vuodot ovat olleet paneelin suurin pelko, todellinen uhka sen tehtävälle. Pieninkin vuoto voisi johtaa siihen, että CIA leikkaa arkaluontoisen materiaalin antamista, niinkuin se tekikin useita kertoja muilla aloilla, väittäen että komiteaan ei voisi luottaa salaisuuksien kanssa. ”Se oli kuin olisimme olleet oikeudessa — ei CIA:ssa”, sanoi eräs komitean työntekijä. Komitean loppuraportissa lopullisten löydösten kuvaaminen journalistien käytöstä Virastossa aiheuttaisi mekkalan lehdistössä ja senaatisssa. Ja se johtaisi vahvaan painostukseen CIA:n päässä lopettaa sen journalistien käyttö kokonaan. ”Me vain emme olleet valmiita ottamaan sitä askelta”, sanoi eräs senaattori. Samanlainen päätös tehtiin työväen tutkimuksen tulosten salaamiseksi koskien akateemikoiden käyttöä. Bader, joka valvoi molempia tutkimuksia, oli samaa mieltä päätöksistä ja luonnosteli ne kohdat komitean loppuraportissa. Sivut 191-201 olivat otsikolla “Salaiset suhteet Yhdysvaltain mediaan.” “Se tuskin heijastelee sitä mitä me saimme tietää”, sanoi senaattori Gary Hart. “Käytiin pitkiä ja syvällisiä neuvotteluja (CIA:n kanssa) siitä mitä voisi sanoa.”

Faktojen sekoittaminen oli suhteellisen yksinkertaista. 400:sta tiivistelmästä ei sanottu mitään, tai siitä mitä ne kertoivat. Sen sijaan raportti huomioi, että komitean työntekijät olivat käyneet läpi noin 50% toimittajakontakteista — näin annettiin mielikuva siitä, että Viraston toiminta lehdistön kanssa oli rajattu näihin tapauksiin. Raportissa sanottiin, että Viraston tiedostot eivät sisältäneet paljoakaan näyttöä siitä, että amerikkalaisten uutisten sisältöön olisi vaikuttanut CIA:n yhteistyö journalistien kanssa. Colbyn harhaanjohtava julkinen lausunto journalistien käytöstä toistettiin ilman, että sitä kiistettiin tai tarkennettiin mitenkään. Uutispomojen yhteistyö mainittiin lyhyesti. Se fakta, että Virasto oli keskittänyt suhteensa kaikkein nimekkäimpiin lehdistön osiin jätettiin mainitsematta. Se, että CIA jatkuvasti näki lehdistön käytettävänä resurssina, jätettiin mainitsematta edes vihjeen tasolla.

Entinen ‘Washington Postin’ toimittaja CARL BERNSTEIN työstää nyt kirjaa kylmän sodan noitavainoista.

Viitteet

1 John McCone, Viraston johtaja vuosina 1961-1965, sanoi haastattelussa, että hän tiesi ”suuresta määrästä journalistien kuulusteluja ja avunantoa” mutta ettei tiennyt mitään CIA-peitetoiminnan järjestämisestä, jota oltaisiin mediaorganisaatioissa harjoitettu. ”En olisi välttämättä tiennyt semmoisesta”, hän sanoi. ”Helms olisi hoitanut kaiken tuollaisen. Hänelle olisi ollut epätavallista tulla luokseni ja sanoa ’Me aiomme käyttää toimittajia peitetoimintaan,’ Hänellä oli työtä tehtävänä. Ei ollut mitään politiikkaa minun aikanani joka olisi sanonut, ’Älä mene veden äärelle’ tai joka olisi sanonut, ’Mene sinne!'” Churchin komitean hommien aikaan McCone todisti, että hänen alaisensa eivät kertoneet hänelle kotimaan valvontatoiminnasta tai että heillä oli suunnitelmissa salamurhata Fidel Castro. Richard Helms oli Viraston varajohtaja tuohon aikaan; hänestä tuli johtaja vuonna 1966.

2 Roikkuja (stringer) on toimittaja, joka työskentelee yhdelle tai useammalle uutistoimistolle nollatyösopimuksella tai juttukohtaisesti.

3 CIA:n näkökulmasta pääsy uutisfilmeihin ja valokuva-arkistoihin oli äärimmäisen tärkeää. Viraston valokuva-arkisto on mahdollisesti Maan suurin; sen lähteisiin kuuluu satelliitteja, valokuvatiedustelua, lentokoneita, miniatyyrikameroita… ja amerikkalainen lehdistö. 1950- ja 1960-luvuilla Virasto sai vapaat kädet lainata arkiston valokuvia kymmenistä amerikkalaisista sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja televisiosta. Ilmiselvistä syistä CIA antoi korkean prioriteetin valokuvatoimittajien rekrytoinnille, erityisesti ulkomaisille TV-kameraryhmien tiimiläisille.

4 Huhtikuun 3. päivänä 1961 Koop lähti Washingtonin toimistolta CBS:n valtiosuhdeosaston johtajaksi — pesti jossa hän oli eläköitymiseensä asti maaliskuun 31. päivään 1972. Koop, joka työskenteli sensuuriviraston apulaisjohtajana toisen maailmansodan aikaan, jatkoi CIA:n kanssa työskentelyä tästä uudesta pestistään, CBS-lähteet kertovat.

5 Hayes, joka lähti Washington Postista vuonna 1965 Yhdysvaltain suurlähettilääksi Sveitsiin, on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn hallituksen puheenjohtaja — jotka molemmat ovat panneet poikki suhteensa CIA:han vuonna 1971. Hayes sanoi, että hän on selvittänyt osallistumisensa Kiina-projektiin edesmenneen Frederick S. Beeben kanssa, joka silloin oli Washington Postin hallituksen puheenjohtaja. Katharine Graham, Postin julkaisija, ei tiennyt tehtävän luonteesta, hän sanoi. Projektiin osallistuneet allekirjoittivat salassapitosopimukset.

6 Philip Geyelin, Postin pääkirjoitussivun toimittaja, työskenteli Virastolle ennen Postiin liittymistään.

7 Louis Buisch, Hornell-mediatalon johtaja, sanoi Courier‑Journalille vuonna 1976, että hän ei muistanut paljoakaan Robert Campbellin palkkaamisesta. ”Hän ei ollut kauhean pitkään, eikä hän jättänyt minkäänlaista mielikuvaa”, sanoi Buisch, joka on eläköitynyt sanomalehden aktiivisesta johdosta.

8 Lehdistön ja CIA:n välisestä yhteydestä ehkä kaikkein harkituimman artikkelin on kirjoittanut Stuart H. Loory, ja se ilmestyi syyskuun-lokakuun numerossa Columbia Journalism Reviewissa vuonna 1974.

9 Wes Gallagher, Associated Pressin johtaja vuosina 1962-1976, on poikkeus sääntöön siitä, että AP olisi auttanut Virastoa. ”Me olemme aina pysyneet kaukana CIA:sta; olisin erottanu kenet tahansa joka heille työskenteli. Me emme anna meidän toimittajia edes kuulusteltavaksi.” Ensimmäisten paljastusten aikaan siitä, että toimittajia oli työskennellyt CIA:lle, Gallagher meni Colbyn pakeille. ”Me yritimme selvittää nimiä. Ainoa, mitä hän sanoi, oli että yksikään kokopäiväinen AP:n työntekijä ei ollut töissä Virastolla. Me puhuimme Bushin kanssa. Hän sanoi samaa.” Jos joku Viraston henkilö oli AP:n toimistoilla, sanoi Gallagher, se oltiin tehty ilman että johdolta mitään. Mutta Viraston viranomaiset inttivät, että he kykenivät tekemään peitejärjestelyjä erään AP:n ylemmän johdon henkilön kautta, jonka nimeä he eivät suostuneet mainitsemaan.

10 Monet journalisteista ja jotkut CIA-viranomaisista kiistävät Viraston väitteet siitä, että se oli nihkeästi kunnioittanut amerikkalaisjulkaisujen ja TV-asemien toimituksellista suoraselkäisyyttä.

Artikkelin julkaissut carlbernstein.com

http://eksopolitiikka.fi/uncategorized/cia-ja-media/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[sanjasanerva]

Tehtävä 4: Taideteos valokuvaksi

Tämän kuvan ottamiseen vaadittiin neljä osallistujaa; minä kameran takana, pikkusisko mallina ja isä laskemassa meidän oma leijonamme, Ruu, siskon päälle juuri ennen kuvanottohetkeä. Ruu ei oikein arvostanut tätä mallina toimimista, mutta ainakin lopputulokset oli hauskoja. Rekvisiittana toimi mm. muovikulhon kansi, talouspaperiteline, joogamatto sekä kantoliina. Vähintäänkin mielenkiintoinen kuvauskokemus, jos nyt näin sanotaan.

Eihän tää nyt mikään kovin upea taidenäytös ole tää meidän versio, mutta ideahan se kai on tärkein :D

Alkuperäinen maalaus: Henri Rousseau, "The Sleeping Gypsy" (1897)

[miksunblogi-blog]

Digi ja trendit

 Näitä ns. uuden tyyppisiä median muotoja, kuten blogia, käyttävät paljon myös erilaiset yritykset erinäisissä kaupallisissa yhteistöissä ammattibloggaajien kanssa.

Blogeja on paljon erilaisia, jotkut bloggaajat keskittyvät esimerkiksi jakamaan tietoa ruoanlaiton ympärillä erinäisissä ruokablogeissa. Nämä ruokablogit ovat varsin suosittuja; niistä saa käteviä kokkausvinkkejä ja resepti-ideoita sekä arkeen ja että juhlaan. Tuotteiden digitaaliset tiedot nousevat jälleen tärkeään rooliin, kun kauppalistoja veivataan resepteissä esiintyvien tietojen perusteella.

 Elintarvikeyritykset voivat saada uusia (ja toki myös vanhoja) markkinoilla olevia tuotteitaan näkyville näiden kaupallisten yhteistöiden kautta, koko ”kansan” tietouteen. Bloggareita on Suomessa jo myös tuhansia, ja seuraajia on monella bloggaajalla hyvinkin paljon.

 Blogeilla ja sosiaalisen median voimalla voi olla mieletön vaikutus myös jonkun tietyn tuotteen myyntiin.

 Muistamme varmaan muutaman vuoden takaa (vuonna 2012) kuinka avokadot nousivat yhtäkkiä suuren kansan tietoisuuteen ja jokaisen ostoslistalle? Tämä oli aikaa, kun kaikki kokkailivat Gullichsenin avokadopastaa.

 Erään Ylen uutisen mukaan, suurimpien kauppaketjujen ja tutkimuslaitos Nielsenin luovuttamien tietojen mukaan suomalaiset näyttävät hurahtaneen erityisesti avokadoon. S-ryhmästä kerrotaan, että avokadon myynti on nelinkertaistunut viidessä vuodessa.

Osasyynä tähän räjähdysmäiseen kasvuun on näkemykseni mukaan juuri tuo Gullichsenin resepti, jossa käyttivät avokadoa. Samaan aikaan tätä ”löytynyttä” trendi hedelmää ryhdyttiin käyttämään yhä enemmän sen terveellisyysvaikutusten vuoksi.

 Suositut huippukokit voivat myöskin olla jonkin myyntisuosion takana, kuten esimerkiksi vuonna 2014 julkkiskokki Henri Alenin twiitillä Mutti tomaattimurskat loppuivat kaupoista.

 Viimeisin trendivillitys, jonka jokin ruokablogi on saanut aikaan, oli helmikuussa 2019 Liemessä-blogin uunifetapasta. Kauppojen hyllyiltä loppui fetajuustot kun kaikki tätä trendikästä pastaa halusivat kokeilla.

Kokeilin minäkin, vaikka en kovin reseptiorientoitunut kokkailuissani yleensä olekaan. Lähes kaikki mun kollegatkin kokeilivat tätä reseptiä muutaman viikon sisällä sen ”julkistuksesta”.

 Näitä ruoka-aine villityksiä yhdistää arkipäivän nopea pelastus ja uudet ideat. Ja varmasti halu olla trenditietoinen myös ruokajutuissa.

 Palasin taannoin Suomen maaseudulta jo eläkeiän ylittäneiltä syntymäpäiviltä.

Juhlapöydässä komeili edelleen perinteiset pullapitkot (rusinoilla tietysti) ja kaneliässät, joilla vakiintunut syöjäkuntansa aina on.

Tarjolla pöydässä oli myös ”vanhan kansan” kuivakakkuja. Kuka bloggaaja tai julkkisleipuri onnistuisi nostamaan ne seuraavan sukupolven kahvipöytään, ennen kuin ne sieltä kokonaan tipahtaa pois. Vai tulevatko ne sitten joidenkin kymmenien vuosien kuluttua ”retrona” takaisin, kun joku bloggaaja keksii tehdä tiikerikakun uudella twistillä.

 Ruokatrendit haistellaan nykyisin pääsääntöisesti juuri tuolla somen ihmeellisessä maailmassa.

 https://www.mtvuutiset.fi/makuja/reseptit/resepti/avokadopasta-a-la-alexander-gullichsen/5651902

 https://yle.fi/uutiset/3-9827871

https://www.iltalehti.fi/ruoka/a/2014010617900595

 http://liemessa.fi/2019/02/uunifetapasta/

[maastojuoksu]

Bodom Trail 2018 juoksukokemuksena

No niin, nyt on rinkat purettu ja erittäin neljät mutaiset kengät pesty. On aika istahtaa raportoimaan, miten Bodom Trailin 21 km meni. Omia kuvia reissusta ei valitettavasti ole, sillä olimme ottaneet mukaan rikkinäisen puhelimen laturin ja jouduin säästämään akkuvirtaa pitämällä puhelinta tapahtuman ajan kokonaan kiinni.

Lähdimme täältä pohjoisesta matkaan perheellä ja yövyimme pe-la välisen yön pääkaupunkiseudulla. Jätimme auton odottelemaan ja siirryimme seutulipulla Kiasmalle, josta yksi kisabusseista lähti. Saimme kisabussiin mukaan huoltajana toimineen teinimme, jonka matkat maksettiin paikan päällä kisatoimistoon.  Meille huoltaja oli välttämätön, sillä me vanhemmat ja vanhin lapsi osallistuivat klo 10 aikaan alkaneeseen 12/21 km kisaan, ja kuopus oli lähdössä elämänsä ensimmäiseen polkujuoksukisaan (6 km) vasta klo 12. Näin hän saattoi käyttää odotteluajan isosiskon kanssa eikä tarvinnut yksin panikoida. Sen verran vähän jäi aikaa kisabussin saavuttua Pirttimäkeen, että en kaikessa tohinassa muistanut huolehtia, että kuopus ottaisi välipalan meidän muiden lähdön aikaan. Hän joutui sitten juoksemaan nollaenergioilla, kun aamupalasta oli kulunut jo 5,5 h. Tosin häntä jännitti sen verran, ettei ollut edes tuntenut nälkää eikä reppana muistanut juodakaan mitään.

Kuuden kilometrin matkallakin olivat kengät kastuneet turvemutaliejussa aika perusteellisesti. Kuopuksen mukaan useampi lapsiosallistuja oli juossut suunnistuspaidassa, ja todella kovia aikoja olivat tehneetkin. Vaikka hän vinksautti mutaan liukastuessaan jotain nilkassa ja sai jonkinlaisen rasituskyhmyn jalan ulkosyrjään, kokemus oli kuulemma “yllättävän kiva”. Toivossa siis eletään, että saan ilmoittaa hänet toistekin johonkin polkujuoksutapahtumaan :)

Miehellä ja esikoisella oli ollut tuskien taival 12 km:llä rakkojen takia. Kuulemma olisivat jaksaneet vartin nopeammin, jos esikoinen olisi voinut astua kunnolla toisella jalalla. Märissä sukissa rakkoja tulee helposti, varsinkin, jos aikaa menee enemmän kuin tunti. Itse säästyin rakoilta ehkä uusien kesäjuoksusukkieni ansiosta (Pro Touchin villattomat ja saumattomat kompressiosukat). Päätin ostaa vastaavanlaiset kaikille perheenjäsenille.

Minut oli sijoitettu kolmanteen lähtöryhmään. Päätin juosta t-paidassa (fiksu ratkaisu) ja ennätin 15 min ennen omaa lähtöä ryhtyä vähän lämmittelemään. Siinä samalla tuli seurattua aikaisemmat lähdöt. Pirttimäen kisakeskus oli kyllä mukava, kun reunoilta vähän korkeammalta pystyi seuraamaan jalkapallokentältä lähdöt, maaliintulijoita ja puolimaratonin toiselle kierrokselle menijöitä. Tosi kompakti tapahtuma!

Oma kisani meni aika lailla suunnitelman mukaisesti. Olin kerrankin miettinyt etukäteen, millä kilometrivauhdilla minun pitäisi keskimäärin edetä päästäkseni tulosluettelossa toivomalleni sijalle. Ensimmäiset 12 km menivät peräti 10 minuuttia nopeammin kuin oletin ja luulin pääseväni kovempaan, kunnianhoimoiseen tavoitteeseeni. Saatoin juosta liian lujaa, vaikka pidinkin huolen, että syke ei menisi selvästi anaerobisen puolelle. Edelläni juoksi melkein koko matkan niin pätevän oloisella tahdilla ja tekniikalla eräs naisjuoksija, että vaikka välillä hiljentelin ja päästin muita väliin, en malttanut ihan kadottaa hänen selkäänsä näkyvistä. Yritin hokea, että “tee oma juoksu”, mutta se oli vaikeaa, kun tajusin edellä menijän todennäköisesti tähtäävän samaan loppuaikaan kuin minä. Toisekseen harjoittelun keventäminen ennen kisaa oli sujunut hyvin ja jalat tuntuivat yllättävän kevyiltä.

Reitti oli mielenkiintoisen vaihteleva. Missään kohti ei kerennyt tulla tylsää. Pikkupätkiä oli soratietä, jossa saattoi vähän kiihdyttää, mutta enimmäkseen mentiin kapeaa mutkittelevaa polkua. Polku ei ollut erityisen tekninen, esim. kivikkoa ei ollut juuri lainkaan ja juurakkoakin vain normimetsäpolun verran. Pienissä nousuissa oli avokalliota, jossa joutui vähän miettimään, lipsuuko askel. Nousua ja laskua oli maltillisesti (GPS:ni mukaan 265 m nousua ja 270 m laskua). Mudasta oli varoiteltu, mutta en arvannut, että sitä olisi NIIN älyttömästi. Reittikartastakin näkyy, että pieniä suon ylityksiä on runsaasti. Käytännössä ne kaikki olivat mutalikkoja. Tapahtuman järjestäjien ohje oli, että pahoja paikkoja ei kannata kiertää, sillä jalat kastuvat ihan väkisin. Meninkin alkumatkasta useimmiten suoraan läpi, mutta upottuani muutaman kerran polvea myöten ja nähtyäni lukuisten muiden juoksijoiden tulevan imaistuksi suoturpeeseen, aloin minäkin loppumatkasta katsella kiertoreittejä. Juoksin suunnistuskengillä, jotka eivät ime vettä, joten muta lähinnä mukavasti viilensi hetkeksi. Yhtäkkinen uppoaminen kuitenkin tuntui ikävästi rasituksen kireyttämissä lihaksissa etenkin loppumatkalla, niin että pelkäsin monta kertaa venäyttäneeni jotain. Kaaduin neljä kertaa, onneksi kuivalla tasaisella maalla, kun en keskittynyt kunnolla. Ohittelu tällä  teräväoksaisten kuusien reunustamalla kapealla reitillä oli taktiikkalaji, joka ei minulta mäntykankailla juoksijalta oikein luonnistunut.

Noin 7-8 km kohdalla alkoi matka jo vähän tuntua ja juoksin jonkin aikaa tarkoituksella vähän matalammalla teholla, kun sain kiinni aikaisemman lähtöryhmän letkan. Kovin kauaa en kuitenkaan malttanut pysytellä aivan toisten kantapäillä, sillä silloin on vaikea nähdä, mitä edessäpäin on. Tulin 12 km /maalin kohdalle samaan aikaan kun Henri Ansio juoksi maalisuoraa pikkuisen eri askeleella kuin tällainen tavispolkuilija. Meikäläisellä oli vielä 9 km lenkki jäljellä. Loppulenkin alku jo näytti, mitä tuleman piti. Jos mahdollista, mutakohdat olivat vielä upottavampia kuin alkupätkällä. Ihmettelin, että kävelyksikö tämä homma menee ihan kokonaan. Kilometrivauhti tippui useilla pätkillä reilulla minuutilla. Pienetkin nousut alkoivat hapottaa jalkoja. Onneksi kaikki muutkin seikkailijat näyttivät kulkevan kankeammin. Loppumatkasta olin ajatellut laittaa kaikki peliin ja mennä pelkällä sisulla, mutta mukavuuden halu voitti (argh!). Ehkä puolen minuutin ajan jossain 18 km kohdalla oli paha olo kiihdyttäessäni avokallioilla, ja sitten jokin ääni vain käski jatkaa tuttua ja turvallista tasaista vauhtia maaliin. Oikeastaan keskityin siis pitämään juoksurytmin yllä. Loppumatkasta oli silti ehkä pienimuotoista kisaa parin kolmen muun naisjuoksijan kanssa. Ohittelimme toisiamme vuorotellen. Heiltä löytyi kirivaihdetta paremmin kuin minulta. Loppupätkä tiellä oli virkistävän lyhyt, niin että ennätin oikeastaan vain harkita kiristämistä. Pääsin maaliin täsmälleen realistiseksi arvioimassani tavoiteajassa! Aika hyvin reitin ensikertalaiselta...Kunnianhimoiseen aikatavoitteeseeni olisin saattanut päästä, jos olisin uskaltanut mennä lopun lujaa ja ottaa kaiken irti. Sijoitukseen olin tyytyväinen, sillä tänä vuonna vähän heikompi aika riitti korkeammalle tulosluettelossa.

Kuva: Aapo Laiho

Maalin takana tarjottiin vielä pientä evästä juoksijoille. Kipaisimme esikoisen ensiapuvisiitin jälkeen saunalle pesulle, olimmehan pitkämatkalaisia. Siellä ei ollut minkäänlaista ruuhkaa, mutta lämmin vesi oli loppu. Niin on yleensä muissakin tapahtumissa, eli en muuta odottanutkaan. Huoltojoukkona toiminut teini ei millään malttanut jäädä paikan päälle pidemmäksi aikaa, joten en ennättänyt käydä täydentämässä varusteitani myyntikojuilla enkä fiilistellä tapahtumaa. Ei muuta kuin ensimmäiseen paluubussiin juoksun onnellisesti väsyttämänä. Olimme kotona puolilta öin, ja tänään tuntuu juuri siltä, miltä arvaakin. Pohkeet ovat aivan jumissa, kun ei ollut aikaa jäähdyttelyjuoksulle heti kisan jälkeen ja kun istuin yöhön asti samassa asennossa.

Tämä oli erittäin hyvä ja innostava tapa aloittaa polkujuoksukausi. Käytin automatkan suunnittelemalla Bodomin perusteella harjoitteluani kohti syyskuun tavoitetta Vuokatissa. Ainakin mäkitreeniä täytyy tehdä, ja pitää uskaltaa jossakin suunnistuskisassa tai lyhyessä polkujuoksukisassa vetää teholla 10/10, että henkinen kantti kasvaa. Vaikka muina vuosina olen välillä siihen pystynyt, niin luottamus omaan kapasiteettiin vaatii myös säännöllistä harjoitusta, että se löytyy itse kilpailussa.

Ensi viikolla pääsen mukaan suunnistustouhuihinkin. Pihalla ja metsällä on vielä aika paljon lunta, mutta kesä urheilutapahtumineen pyörii jo mielessä!

[arikuosmanen]

T.U.F.F.in ultimatejuniorit ottivat SM-sarjassa kaksoisvoiton (Akaan Seutu)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

SM-kultaa voittaneessa joukkueessa pelasivat Akseli Saarinen (takana vas.), Hugo Valo, Casper Saarikivi, Ari Turto, Suvi Tukiainen sekä Viivi Mönkö (edessä vas.), Jesse Ojala, Maria Jouppi ja Helmi Dahlman. Kuvasta puuttuu Jesse Mattila.

Toijalan Nuorisoseuran ultimatejoukkue T.U.F.F. (Total Ultimate Frisbee Freaks) on voittanut alle 17-vuotiaiden SM-kultaa ja -hopeaa. SM-sarjan kolme osakilpailua pidettiin Helsingissä, Lempäälässä ja Jyväskylässä. Jyväskylässä 17.9. käydyssä finaalissa olivat vastakkain T.U.F.F.Y ja T.U.F.F.X, joista Y vei voiton numeroin 10–6.

– Molemmat joukkueet pelasivat hyvin, mutta tietenkin olisi päästy enemmän pelin makuun, jos vastassa olisi ollut vieras joukkue, arvelee T.U.F.F.in valmentaja Oskari Murto.

Voittajajoukkueessa pelasivat Akseli Saarinen, Hugo Valo, Casper Saarikivi, Ari Turto, Suvi Tukiainen, Viivi Mönkö, Maria Jouppi, Helmi Dahlman, Jesse Ojala ja Jesse Mattila.

Hopeajoukkueeseen kuuluivat Viivi Jokela, Pinja Jaskari, Vertti Mönkö, Anni Riihiviita, Ronda Saarikivi, Aku Dahlman, Roope Niskanen, Rasmus Jaskari, Valtteri Mönkö ja Daniel Leväniemi.

Suurin osa T.U.F.F.in pelaajista on Akaasta, minkä lisäksi kolme on Tampereelta ja yksi Valkeakoskelta.

T.U.F.F.illa vahva edustus EM-kisoissa

SM-hopealla palkittiin Viivi Jokela (takana vas.), Pinja Jaskari, Vertti Mönkö, Anni Riihiviita, Ronda Saarikivi, Aku Dahlman sekä Rasmus Jaskari (edessä vas.) ja Roope Niskanen. Kuvasta puuttuvat Valtteri Mönkö ja Daniel Leväniemi.

Akaalaisjoukkueella oli 11 henkilön edustus myös Hollannissa elokuussa järjestetyissä ultimaten nuorten Euroopan mestaruuskisoissa. U17-joukkueeseen kuuluivat Aku Dahlman, Helmi Dahlman, Aada Dahlman, Casper Saarikivi, Ronda Saarikivi, Roope Niskanen, Valtteri Mönkö, Anni Riihiviita ja U17-joukkueen valmentajana Oskari Murto sekä U20-joukkueeseen Henri Rekula ja Jesse Ojala.

– Kävimme hakemassa pelikokemusta kansainvälisistä peleistä ja muutenkin katsomassa, minkälaista taso on muualla Euroopassa. U17-joukkue ei voittanut yhtään peliä mutta sai todella paljon hyvää kokemusta. Suomella oli sarjan nuorin joukkue, jossa nuorin pelaaja oli 11-vuotias, Oskari Murto kertoo.

EM-kisoihin osallistui 53 joukkuetta 20 maasta. Mestaruuksista kilpailtiin neljässä sarjassa. Oskari Murron mukaan T.U.F.F.in vahva edustus EM-kisoissa kertoo aktiivisista lajin harrastajista. Lisäksi tutun valmentajan mukanaolo madalsi lähtemisen kynnystä 12–18-vuotiailla pelaajilla, ja paikallisten yrittäjien tuki oli tärkeä tekijä matkan toteutumisessa.

Oskari Murto arvioi kansainvälisen menestyksen edellyttävän vielä töitä lajin tunnetuksi tekemisessä ja uusien harrastajien saamista lajin pariin.

T.U.F.F. harjoittelee kesällä Luhtaniityssä ja Toijalan urheilukentällä. Talvikaudella ultimaten harrastajilla on yksi vuoro Viialan palloiluhallilla.

– Talvi on ongelmallinen, koska Viialan hallinkin tilanne on epävarma. Akaaseen pitäisi saada uusi halli, koska porukkaa on paljon ja seurat haluavat kehittyä, Oskari Murto toteaa.

T.U.F.F.illa oli vahva edustus ultimaten nuorten EM-kisoissa. U17-joukkueeseen kuuluivat Roope Niskanen (takana vas.), Casper Saarikivi, Anni Riihiviita, Oskari Murto (valmentaja), Aada Dahlman, Helmi Dahlman, Ronda Saarikivi sekä Valtteri Mönkö (edessä vas.) ja Aku Dahlman. Joukkueen muut pelaajat tulivat Vihdistä, Lempäälästä, Jyväskylästä ja Vaasasta.

from WordPress http://ift.tt/2xgLg9o via IFTTT

[urheiluvedonlyonnin-blog]

Suuren kansankokouksen ensimmäinen päivä: Vinkkejä, uutisia ja raportteja Aintrestä

Annie Power hallitsi ylin ja seurasi Cheltenhamin hyökkäyksiä loistavalla suorituksella Doom Bar Aintree Hurdle Liverpoolin radalla.

Emuloi mahtavan meri Dawn Runin, joka voitti sekä tämän kilpailun että Champion Hurdle samassa kaudella 1984, Annie Power oli yksinkertaisesti paras.

Hän oli tuskin ulos toisen vaihteen useimmista kilpailuista, kun Nichols Canyon asetti vauhtia.

Ruby Walsh istui liikkumattomana loistavan kahdeksanvuotiaan, jota koulutti Willie Mullins, ennen kuin hän matkusti kaukana kotoa. Cheltenham toinen My Tent Or Yours yritti asettaa haasteen, mutta oli harjattu syrjään Ennen kuin potilas kärsii potilasta.

4-11-suosikki meni voittoon, kun hän piti 18 kertaa My Tent tai Yoursi.Nichols Canyon, myös Mullinsin kouluttama, oli kolmas Rich Ricci -omistaja, joka lauloi ensimmäisen voittajansa kurssilla.

Uusi laski viidenteen lentoon.Sekä hevonen että ratsastaja Sam Twiston-Davies nousivat nopeasti.

Cue-kortti korjasi Cheltenham Gold Cupin putoamisen selkeällä voitolla Betfred Bowl Chase Aintree'ssa.

Colin Tizzardin tyylikäs esiintyjä laskeutui kolme kertaa, kun hänellä oli kaikki mahdollisuudet sinisellä ribandilla ja laittoi ennätyksen suoraan, kun hän löi Djakadam ja Don Poli, jotka olivat olleet toiseksi ja kolmanneksi Cheltenhamissa.

Dynaste teki Alkuvaiheessa, mutta Willie Mullinsin Djakadam ja Don Poli ottivat pian viimeisen kierroksen. Ruby Walsh yritti määrätä asioita Djakadamissa, mutta oli vaikea painaa suoraan. </P >

Paddy Brennan huokasi luottamusta Cue Cardiin [6-5 suosikki], joka istui johtavan duon hännän päällä ennen viimeistä johtajuutta.

Poli, Djakadamilla vielä kahdeksan sekuntia kolmasosassa.

Brennan, joka oli lyönyt Cheltenhamin sydäntä, sanoi: "Vain helpotus.Olemme muuttaneet häntä hieman tänään ja se auttoi. Hän on hevonen elämästä ja on uskomatonta. Hän ei ollut parhaimmillaan tänään, ja hän vielä teki sen.

"Hän oli vain epäselvä joskus, jos häneltä kysytään kauan, hän ei antanut minulle samaa ylistystä. Luultavasti minä vain kyselen liikaa häntä. Haluaisin vain kiittää kaikkia heidän tukemisestaan, koska on olemassa paljon pahempaa asioita, joita voi tapahtua elämässä. Olen erittäin kiitollinen ollakseni vielä hevosella. "

Tizzard sanoi:" Hän oli mahtava, kuten hän on ollut kaikkina vuodenaikoina. Todellinen iso jätti meidät tänä vuonna, mutta se vain näyttää, mitä hevonen hän on tällä hetkellä. Muutimme bittiä tänään. Hän on täysin erilainen hevonen ja hän pysyy koko päivän.Olen hermostunut tämän hevosen kanssa ensimmäisestä päivästä.

"Sinun on hypätä hyppäämistä ja kiittää jumalia, että hän nousi [Cheltenhamin syksystä]. Hän kulki seuraavana aamuna ääneen kuin punta, ikään kuin hänellä ei olisi kilpailua. Hän on nyt 10 ja on parempi kuin koskaan. Hän oli loistava tänä päivänä.

"

" Hänen mielestään hän jätti kokonaan pois Cheltenhamista ja en koskaan ajatellut, että hän putoisi.

Hän menee Punchestowniin. Tulin hänelle eilen, se oli aina kortilla. Hänellä ei ole ollut kovaa kilpailua, hän on 10, joten ei ole mitään syytä olla menemättä. "Paddy käyttää sydäntään hihassaan.Hän oli järkevä, hän ei ollut niin hermostunut - Cheltenhamissa oli paljon hypeä ja se oli perusteellinen testi, tämä oli hieman rennompaa. "

Mullins sanoi:" Meillä ei ole mitään tekosyitä . Kaksi meistä ajautui edestä, mutta paremmalla hevosella meitä lyötiin päivällä. "PA Facebook Twitter Pinterest Cue-kortti hyppää lopullisen aidan ja jatkaa Betfred Bowl Chase -pelissä. Kuva: Tom Jenkins for the Guardian

Applen Jade päinvastoin palasi Triumph Hurdle -tapahtumien kanssa Ivanovich Gorbatovilla jollakin tyylillä, kun filly jätti vastustajan vastustajan Betfred Anniversary 4-YO: n nuorten hurdle Aintree'lla.

Juoksien pituus ja neljäsosa Aidan O'Brienin Cheltenhamin juoksijalla, 3-1 kääntyi sen päähän.Azzuri otti kentän vain vähän ennen kolmea, mutta Bryan Cooper pyysi Willie Mullinsin koulutettua purkkia menemään hänen liiketoimintaansa.

Hän ei pettänyt ja jatkuvasti vetäytyi selkeästi voittaakseen haukottelun 41 pituus Gigginstown House Studin väreissä.

Azzuri jumisti kolmanneksi vain puoleen pituuteen Ivanovich Gorbatovin takana.

-lta lento. Sekä hevonen että jockey Ruby Walsh näyttivät paeta vahingoittumattomana. Cooper kertoi: "Tiesin, että kääntyminen ei tullut paljon takaa. Minulla on hieno hengähdys hänen ja mukava lyijy. Hän on erittäin hyvä hyppäämällä ja sanon, että Triumph luultavasti jätti hänet oikeuteen tänään.

"Hänellä oli pitkä tauko, kun hän ajoi joulua ja mielestäni hän on parantunut.David Casey ja Ruby Walsh olivat sanoneet, että hän oli hieman parantunut Cheltenhamista lähtien ja sanon, että he ovat kuolleet.

"Kuvittelisin, että maalla oli suuri apu hänen yli Josephin [O ' Brien] hevonen on reilua, siinä oli mukava helppous, joka sopi hyvin hänelle. Hän ei voinut tehdä mitään paremmin. "

Mullins sanoi:" En voinut uneksia mitään sellaista. Toivoin voivani voittaa ja että maa ei ehkä sovi suosikille, mutta sopii meille.

"Se oli poikkeuksellista suorituskykyä, jonka hän laittoi.Ajattelin, että Bryan oli hullu ennen kuin hän kääntyi sisään, voisitte nähdä hänet päästämään hänet lyönnistä ja ajattelin, että "tämä suora on liian kauan hyppäämällä esteitä, pitää vähän säiliösi", mutta kun hän sai Hän sanoi, että hänellä oli vielä runsaasti säiliötä.

"Kuka tietää missä hän aikoo mennä sen jälkeen, se oli vain hänen elämässään neljäs tai viides ajaa, Kuten.

"Luulen, että hän oli sijoitettu Ranskaan. Mielestämme hän oli kiva tammi, joka voisi työskennellä Triumph Hurdle -tahdeksi.Toivon aina, että he voisivat voittaa listatun tai luokitellun rodun tai ehkä arvosanan, mutta tämä suoritus tuo hänet toiseen liigaan.

"Seuraavana vuonna tämä on kova vuosi viisivuotiaille "PA2pm Arzal todistaa hänen tapauksensa Manifesto

Kouluttaja Harry Whittingtonin päätös siirtyä Cheltenham Festival osoittautui innoittamana kuin Arzal laittaa moitteeton kierros hyppää tekemään Grade One kunnianosoituksia.

L'Ami Serge, hänen ainoan vakavan haastajansa, hakattiin kahdeksan pituutta selkeäksi Arkle Trophy -voittaja Johnin lähettämällä pois 11-4 suosikki, 16 pituutta kolmannella sijalla.

Whittington sanoi: "Hänellä oli lämpötila noin kaksi viikkoa ennen Cheltenhamia, joten se auttoi meitä tekemään mielemme.Hän oli hieno noin viikko ennen Cheltenhamia - se vain antoi meille anteeksi Cheltenhamin huonoon.

"Olen ollut melko huolissaan, meillä on ollut fantastinen kausi ja se on erittäin hyvää luottavaiselle joukkueelle ja Olen onnekas siitä, että minulla on hyviä ihmisiä ja hyviä ratsumiehiä. Olin hieman huolissani viimeisistä kolmesta tai neljästä viikosta.

"Menin siihen ilman odotuksia, mutta kun hän hyppäsi ensimmäisenä, olin melko iloinen. Se on hämmästyttävä koko joukkueelle. En voi kertoa, kuinka paljon joukkueen työtä se on ollut kotona. Se on ollut kaukana odotuksistani, ja tämä on ollut kakkuja. "

Voittaneiden välittömien suunnitelmien mukaan Whittington lisäsi:" Se on varmasti kausi. Luulen, että hän saattaa päätyä tänne Vanhaan Roaan [Chase]: n seuraaviin tavoitteisiin.Hän rakastaa tasaista, vasenkätistä, galopista raitaa.

"Siellä hän on parhaimmillaan ja hän saa todella hyvää rytmiä. Aintree ja Doncaster tykkäävät häntä hyvin, joten ne ovat kappaleita, joihin me pysymme. "Facebook Twitter Pinterest Gavin Sheehan ratsastaa Arzalilla lopullisen aidan luona ja jatkaa Manifesto Novice Chase -pelissä. Kuva: Tom Jenkins for the Guardian 12.45pm Cooper on nyt asettunut ratsastamaan luutnantti National

On vain muutama tunti, kun Cooper on ilmoittanut valinnut Rule The World, joten kuka voi sanoa, mitä siellä tapahtui.Ehkä hän katsoi lomakekirjaa ja tajusi, että yksi ei ollut vielä voittanut kilpailua aidojen ympärillä.11.50 Katie Walsh linjalla Ballycasey ratsastaa National National Walsh ei tietenkään voinut valita Sir Des Champs kunnes Bryan Cooper, jonka omistajat ovat Sir Des Champs, päätti ratsastaa jotain muuta. Cooper pudotti sääntöä maailmalle tänä aamuna. Joten tämä ei ole Vautour-tyylistä suunnitelman myöhäistä muutosta.

Kaikki muut jockey-varaukset on nyt julkaistu Grand Nationalille.Tässä ovat ne, jotka olivat uusia minulle:

Aachen - Henry Brooke

Kaksinainen Ross - Ryan Hatch

Katenko - Will Kennedy

2) Knock House

3 Täydellinen ehdokkaat

1) Bishops Road

4) Maggio

Tämä tarkoittaa, että Pineau De Re, Alvarado, syy syyt ja muut isot nimet nyt ei ole mahdollisuutta kilpailla tässä Grand National.Phil Smith hylkää ehdotetut muutokset Grand National kuin gimmicks Lue Lisää

Vain muistutus kenelle tahansa, jolla on veto kaikille hevosille, jotka ovat menettäneet leikkauksen: sinulla on oikeus saada vedonpalkkasi takaisin vedonvälittäjältä.Jos mainittu kaveri kieltäytyy hyvittämästä hevosta, joka on menettänyt tämän kilpailun leikkauksen, tule tänne ja kerro meille, kuka tämä vinttikoira on.10.55am Guardian tipster valitsee druidit kansalliseksi kumpaan suuntaan

Kiinnostava Yksityiskohtia on se, että yksi 40 parhaan Black Thunderin, on tarkoitus huutokaupata täällä Aintree tänä iltana. On selvää, että monet ihmiset pitävät mielessä ostaa hevosen, joka voisi kantaa värejä kansallisissa kahden päivän kuluttua.Vaihtoehtoisesti Bishops Roadin omistaja, Alan Halsall, voisi ostaa Black Thunderin ja vetää hänet takaisin, jolloin hänelle annetaan toinen hevonen kilpailuun.

Teemme aina suuren huomion, jonka McManus-merkinnästä valitaan hänen Ja tämä tapahtui aikaisemmin, kun Barry Geraghty valitsi Shutthefrontdoorin, mutta se saattaa asettaa tämän ongelman merkityksen kontekstissa, jos muistetaan, että omistaja on 1 voittaja 52: stä Grand National-juoksijoilla tähän mennessä.

Bryan Cooper, Gigginstownin tärkein ratsastaja, on valinnut Rule The Worldin ensimmäisen päällikön ja Sir Des Champsin välillä. David Mullins todennäköisesti ajaa yksi muista ja selvästi Gigginstownin on käytettävä kolmatta jockeya, jota ei vielä ole täsmennetty. Mietin, voisiko se olla Nina Carberry, joka ratsasti ensimmäisen luutnantin viime vuonna.Hän on tällä hetkellä varattu Knock Houseille, mutta se todennäköisesti kaipaa kilpailua, sillä se ei voi olla parempi kuin toinen varaus juuri nyt. 10.30 Geraghty luopuu Shutthefrontdoor National: sta </​​p>

Jonjo O'Neill Joka on yleinen 20-1 mahdollisuus rodulle ja joka sijoittui viidenneksi vuosi sitten, on yksi neljästä hevosta - muut kolme on Gallant Oscar, Gilgamboa ja Pendra -, jotka aikovat juosta Geraghthin pidätykseen , Omistaja JP McManus.

Shutthefrontdoor oli Sir Anthony McCoyin viimeinen ratsastus kurssin valmistuttua 12 kuukautta sitten. Kilpailun vinkkejä: torstai 7. huhtikuuta Lue lisää

Frank Berry JP McManus sanoi: "Barry oli ensimmäinen poimia ja hän meni Shutthefrontdoor koska hän on lomakkeen ympäri kurssia.Hän kulkee hyvin viime vuonna ja toivottavasti hän menee taas hyvin.

"Mark Walsh on mennyt Gallant Oscarille, kun taas Aenden Coleman ajaa Pendraa ja Robbie Power ajaa Gilgambaan." Paras panos, Greg Wood

Menossa oleva muutos kolmen päivän kansallisen kokouksen alkaessa Aintree'ssa, jossa 5 mm: n sadetta aikana, jonka kurssin virkailija Andrew Tulloch kuvaa "kosteana" yönä Jätti menemisen pehmeäksi, hyväksi pehmeiksi sekä kansalliskurssiin että esteiden piiriin.

Tästä huolimatta ei ole vielä yhtä ainoaa korttia, joka ei ole juoksijaa, Jossa kiehtova ja dramaattinen kilpa mahdollisuutena 4,05: ssä, kun 23 juoksijaa joutuu julkaisemaan Fox Hunters 'Chase, viikon ensimmäinen kilpailu isojen aidojen yli.

The Fringe oli ensimmäinen Hevonen vuodesta 1993 saadakseen kaksinkertaisen metsästäjän ajaa tapahtumia Cheltenham ja Aintree kun hän otti tämän kisan 12 kuukautta sitten, ja hän on suosikki tehdä kaksinkertainen jälleen uudelleen noin 2-1. Pacha Du Polder, toinen täällä vuonna 2015, saa myös runsaasti tukea sen jälkeen, kun Victoria Pendleton on viime kuussa loukkaantunut kansalliseen mainettaan ja suosioaan.Hän tuotti dramaattisen myöhästyneen maksun hyvin tahtiin saadakseen muutaman askeleen tehdä kehyksen Cheltenhamissa ja on ollut suosittua tänä aamuna noin 100-30.

Muita suosittuja varhaisia ​​valintoja Avauskorttiin sisältyvät Willie Mullinsin juoksijoiden omenat Jade ja Footpad nuorisoradalla, ja Ivanovich Gorbatov (2.15) on markkinoiden vähäinen heikko.Don Poli ja Djakadam, Mullinsin kaksi ottelua BetFred Bowlissa, ovat myös ottaneet vastaan ​​Cue-korttia, suosikki ja monia vetoja, jotka myös käyvät tanssimalla staattisen Annie Powerin kanssa Aintree Hurdle -tapahtumassa. Champion Hurdle -palkinnon voittaja on myös vakiintunut Lyhyempi vedonlyönnissä. Willie Mullinsin tarjoukset sinetillä kouluttajien otsikko Grand National -kokouksessa Lue lisää

Myöhemmin kortilla Pearls Legend (4.40), joka juoksi samassa kilpailussa viime kaudella, on kohtuullinen hinta Noin 11-1 paranee viime kuun viidenneksi suuressa vuosikymmenessä, kun taas La Bague Au Roi (5.15) on vaikea voittaa päättävien marssien puskurissa.Tämä on kilpailu etukäteen kuuluisimmille tähtihävittäjille, sillä toinen suosikki on Augusta Kate, jonka omistaa syndikaatti, johon kuuluvat Alan Shearer, Lee Westwood ja Ant and Dec.

Koko esikatselu Avauspäivä on täällä, kun taas Grand National -kokouksen ensimmäinen kilpailu lähtee pois tänään iltapäivällä klo 14.45. Skotlannin Grand National -kilpailukilpailu, 4. päivä

Voittajat tähän mennessä:

Draytonian 8-1

Dadsintrouble 20-1 Mustmeetalady 8-1

Stamp Hill 7-2

Lähes Gemini 7- 2

Sinfonietta 9-1

Lackaday 13-2

Viscount Barfield 4-1

Ja johtaja on:

cornsay +36

…kuka on neljä yhdeksästä toistaiseksi ja kiusannut seuraajia hitaasti tiistaina, rakensi jälleen keskiviikkona Sinfoniettan JA Viscount Barfield.Muita hyviä tuloksia: Bonzodrongo +17, 23skidoo +14.50, BearRides +12, Crasivo +7.50.

Tänään haluaisimme sinun vinkkisi näiden kilpailujen osalta: 2.50 Aintree, 3.25 Aintree, 4.05 Aintree .

Tämän viikon palkinto, jota Skybet tarjoaa, on £ 100 panos tällä viikolla Grand Nationalilla!

Kuten aina, mestari on kilpailija, joka palauttaa parhaan voiton Finaalipenkit, jotka ovat £ 1 alk. Hintamme nimetyillä kilpailuillamme, joista joka päivä kolme perjantaihin asti. Ei-juoksijat luottavat häviäjiin.Jos et ole tähän mennessä liittynyt tähän viikoksi, olet tervetullut tekemään niin tänään, mutta aloitatte -9.

Jos viikon lopussa on solmio, voittaja on

Sopimusehdot klikkaa tästä.

Onnea!

[mushidmag]

HAASTATTELUSSA: MIRO2500

On torstai-ilta ja kello on 18:30. Haastatteluaika. Editorialin puhelimen näytölle ilmestyy viesti Mirolta: "Vittu mä oon niim huono suunnistaa. Verensokerit alhaalla, onks siel leipää?" Lindström on menossa illalla Eerikinkatu yhteentoista, eli entiseen Roskaan, vetämään DJ-settiä ystävänsä Stusterin kanssa. Haastattelu on tarkoitus tehdä alkupohjustuksen ansiosta pikaisesti, jottei kiire pääsisi yllättämään. Why Join The Navy -baarin ovi käy viisi minuuttia myöhemmin ja sisään astuu S -lippispäinen mies. Miro nyökkää tervehtiäkseen ja kääntyy suoraan tiskin taakse, palatakseen muutaman minuutin päästä teekannu mukanaan. Istuudutaan ja pistetään nauhuri (Appstoresta ladattu äänitin, jolle Miro pudistelee päätään) päälle. 

Miro Lindström, joka tunnetaan paremmin nimellä Miro2500, aloitti musiikista vlogaamisen huhtikuussa 2016. Samoihin aikoihin hän ryhtyi tekemään kokeellista musiikkia artistinimellä Miro An B ja tarkkakorvainen onkin saattanut kuulla tuotantoa mm.  Bassoradion taajuuksilta. Yhdeksän kuukautta, kymmenen tuhatta seuraajaa ja yli miljoona näyttökertaa myöhemmin Miro istuu rennosti juttelemassa taustastaan. Nyktilanne on sekoitus sitä kaikkea, mitä musiikin kanssa voi duunata: DJ-hommia, arvosteluita, vlogaamista, podcasteja ja haastatteluja artisteista, sekä sitä oman musiikin luomista. Lindströmin ensikosketukset musiikin kanssa vievät hänet pohtimaan viidennen luokan hevi- vaihetta. ”Oli meillä bändikin ja ne pitkät letit, minä, Samu ja Stuster. Joissain treeneissä päätettiin, että ei tässä viitti nysvätä, duunataan joku biisi! Meitsin vanhasta Nokian “musiikkipuhelimesta” äänitys päälle, ja hommiin. Ei mitään hajua, mitä pitäis tehdä. Saatiin kasattua varmaan kokonaisuudessaan seitsemän minuutin mössö. Olihan sitä sit pakko julkaista hiittiä nettiin, ja päädyttiin laittamaan koko paska MySpaceen. Kuumottelevat 20 kuuntelukertaa.” Hevi-aikoja seurasi Miron mukaan useamman vuoden tauko, ennen kuin musiikki alkoi taas toden teolla kiinnostamaan.

Editorial kyselee tuoreemmasta alkutaipaleesta. Miten on mahdollista, että Miro2500 on saanut niin hitosti näkyvyyttä alle vuodessa? Käy ilmi, ettei Lindström omaa linkkejä omasta takaa. Kaikki on täytynyt tehdä itse. ”Ei mulla ollut mitään hajua, kenelle sitä viestiä pitäisi laittaa. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun ryhdyin viime tammikuussa tekemään Miro An B -musiikkia. Bassoradiolla on ohjelma, Paska Sohva, joka soittaa kokeellista musiikkia ihan laidasta laitaa ja jonka takana ovat Mathias Foster, Ville Ylitervo ja Henri Pulkkinen (eli Paperi T). Kuuntelin ohjelmaa ihan sairaasti, metskasin kaikki podcastit SoundCloudista, googlasin jokaisen mainitun artistin ja sitä rataa. Kun omia, jollain tavalla järkeviä biisejä alkoi syntymään, laitoin Mathiakselle sähköpostia, että ”Moi, olen tämä ja tämä, teillä on hieno ohjelma, haluaisitteko soittaa mun musiikkia?” Enkä todellakaan siis noin suorasti, vaan lähdin tosi varovaisesti liik- keelle. Sieltä tuli myöntävä vastaus, jonka jälkeen kyselin Mathiakselta kaikenlaista. Foster on mahtava tyyppi, älyttömän mukava ja oikeasti pisti aikaa mulle vastaamiseen. Ne ei ollut mitään yksittäisiä vastauksia, vaan oikeita sähköposteja joissa oli sisältöä ja jotka oli kirjoitettu hyvin. Varsinkin nyt kun on itse asemassa, missä jengi lähettää mulle paljon itse duunattuja musiikkiprokkiksia, niin osaa arvostaa Mathiasta ja sitä apua, mitä häneltä sain.”

Nykyään Lindströmin lähipiiri on tottunut jatkuviin projekteihin, mutta kokeellisen musiikin tekeminen mietitytti ainakin Miron isää, vanhan koulukunnan kitaristia, joka soitti itsekin nuorempana bändissä. ”Kyllä se ehdotti, että jos sitä fyrkkaa haluaa niin hae vaikka Prismaan duuniin. Mutta kyllä ne nyt fiilistelee, enkä usko, että kukaan ihmettelisi jos vaikka julkaisisin romaanin. Ei se ole itselleni siitä fyrkasta kiinni. Mielummin mä duunaan tätä mistä tienaan suhteellisesti vähemmän, kuin istuisin viis päivää viikossa siinä Prisman kassalla. Ei se raha ole kaikki kaikessa.”

Kaikille tuttujen saavutusten, kuten Blockfestin myöntämän Suomen johtava musiikki-vlogaaja -tittelin lisäksi Miro puhuu henkilökoh- taisista tavoitteista; ”Helpottavaa on ainakin se, että hiffasi ettei tarvitse tehdä ainoastaan jotain tiettyä juttua, vaan oppi kanavoimaan sen luovuuden ja mielenkiinnon moneen asiaan. Sit yksi kovista saavutuksista oli se, että sain monta tuhatta ihmistä uskomaan itseeni. Vaikka sitä ei välttämättä huomaakaan, niin oon suht epävarma ihminen monissa asioissa. Noin monen tyypin kiinnostus ja vastakaiku sekä se, että osa heistä on ihmisiä joita itse ihailee, tuntuu hiton hyvältä. Siitä tuli fiilis, että okei, kai mä sit oon ihan ok.”

Miro2500 Instagram

Miro2500 Facebook

[insuranceautolawnews]

Hämeenlinnan kiekkopyhättö Rinkelinmäki on muuttunut taas tällä kaudella vieraiden kammoksumaksi hornankattilaksi. HPK on ollut koko SM-liigan paras kotijoukkue peräti 2,14 pisteen keskiarvolla.

Tällä kertaa sen huomasi HIFK.

HPK pehmitti HIFK:n 3–1 (1–0, 1–1, 1–0) ja kaappasi jo kahdeksannen peräkkäisen kotivoiton. Hieno putki alkoi tammikuun alun KalPa-tappion jälkeen.

HPK-peli päätti HIFK:n härkäjakson. Tämä sisälsi neljä ottelua kolmen päivän sisään. Samalla mitattiin sekä kuntopohjaa että henkistä lujuutta.

"Turha hakea syytä väsymyksestä. Avauserässä oli liikaakin intoa ja päätöserässä jaksettiin painaa vahvasti, mutta maali jäi uupumaan", HIFK:n valmentaja Antti Törmänen http://ift.tt/2h8p7QTtuumi.

Alkuminuuttien kova into toi karun takaiskun jo reilun kahden ja puolen minuutin jälkeen, kun Juha Koivistohttp://ift.tt/2hRZmEO ohjasi Petteri Nikkilän http://ift.tt/2lCGJH5siniviivavedon HIFK-vahti Kevin Lankisen http://ift.tt/2h88FQQtaakse.

HPK:n tehoketju Niklas Hagmanhttp://ift.tt/2jymsBD–Sakari Manninenhttp://ift.tt/2kHRB69–Teemu Turunenhttp://ift.tt/2lCGrQB oli HIFK:n surma. Hagman järjesti kaikki isäntien osumat. Manninen niittasi toisen maalin komeasti suoraan Hagmanin poikittaissyötöstä ja sinetöi kotivoiton tyhjään verkkoon.

Vähältä piti, ettei ylimääräisenä hyökkääjänä aloittanut Henri Tamminenhttp://ift.tt/2mm1gOn noussut HIFK:n pelastajaksi. Tamminen teki vieraiden ainokaisen ja pääsi yrittämään tasoitusta loistopaikasta päätöserän puolivälissä. Kiekko pysähtyi kuitenkin HPK-vahti Emil Larmiinhttp://ift.tt/2lCKFHD.

HIFK sai käännettyä kurssinsa tammi-helmikuun vaihteen vaikean vaiheen jälkeen. Synkimmillä hetkillä jopa pudotuspelipaikka oli vaarassa.

Nyt viime kevään finalisti on tukevasti playoff-viivan yläpuolella ja taistelee runkosarjan päätöskierroksilla lähinnä säälipleijareiden kotiedusta. Tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, että vastustajaksi tulee HIFK:n tavoin alakanttiin pelannut Kärpät.

Törmänen teki kokoonpanoon pieniä viilauksia edellisillan SaiPa-ottelun jälkeen. Lennart Petrell http://ift.tt/2j8lJE6palasi nelosketjuun Saku Salmelanhttp://ift.tt/2lCFQyg ja Micke-Max Åstenin http://ift.tt/2j1YtMerinnalle. Lisäksi Tamminen nousi kokoonpanoon. Hän kiitti valinnasta kauniisti.

Puolustusta muutettiin yhdellä vaihdoksella. Juuso Salmihttp://ift.tt/2lCE1kB nousi kokoonpanoon Matt Generousinhttp://ift.tt/2i2zjYz tilalle.

HIFK hankki kolme pelaajaa KooKoon tyhjennysmyynnistä siirtoajan loppusuoralla. Toistaiseksi Jarkko Malisenhttp://ift.tt/2kwyng9 (0+2), Ryan O'Connorinhttp://ift.tt/2kZFfXQ'Connorin (1+0) ja Kai Kantolanhttp://ift.tt/2iO9Ups (0+1) panos on jäänyt odotettua vaisummaksi. Takana on jo kuusi ottelua uudessa joukkueessa.

HIFK:n runkosarja on viittä peliä vaille paketissa. Loppuohjelma sisältää kotiottelut Pelicansia, Ässiä ja JYPiä vastaan sekä vierailut Ouluun ja Raumalle.

[finnish-art-gallery]

Jean de La Fontaine, Henri Millot, 17??, Finnish National Gallery

Antellin kokoelmiin kuuluu ranskalaisen miehen muotokuva, öljy kankaalle, 74 x 59 cm, inv. nro: A II 792, joka on deponoitu Sinebrychoffin taidemuseoon. Teoksen hankki Antellin valtuuskunta 29.10.1905 Thorsten Waenerbergin välityksellä baltiansaksalaiselta hovineuvos Max von Döringiltä, Brakilan kartanosta Haminan lähistöltä. Antellin valtuuskunta maksoi teoksesta 700 markkaa. Paikallinen aatelisto oli ollut pitkään Pietarin kulttuurivaikutuksen alainen ja on mahdollista, että teos on tullut aikanaan Pietarin kautta Suomeen. Teoksen esittämään henkilöön ja maalauksen attributioon liittyy muutamia kysymyksiä. Teoksen vuorauskankaassa on teksti Jean de La Fontaine / de Troye. Pinxit. Tämän mukaan teos esittäisi eläinsaduistaan kuuluisaa kirjailijaa Jean de La Fontainea (1621 - 1695), ja teoksen olisi maalannut François de Troy (1645 - 1730). Teoksen konservoinnin yhteydessä paljastui kuitenkin uutta tietoa. IR-kuvat paljastivat uuden signeerauksen: peint par / H.Millot / 1699, eli maalauksen olisi maalannut Henri Millot vuonna 1699. Henri-Charles Millot syntyi Bavièressa n. 1680 – 1685 välisenä aikana ja kuoli mahdollisesti Pariisissa vuonna 1756. Millot toimi muotokuvamaalarina ja hän oli taiteilija Nicolas de Largillierren (1656 - 1746) oppilaana Pariisissa. Millot olisi maalannut tällöin Jean de La Fontainen muotokuvan oppiaikanaan, jolloin hän oli 14−19-vuotias. Vuodesta 1711 lähtien Millot saattoi esittäytyä tittelillä ”Peintre du Roi”, kuninkaan hovimaalari, kuten lukee hänen avioliittosopimuksessaan. Seuraavan kerran kuulemme Millot’sta vuonna 1715, jolloin hän jatkoi uraansa Strasbourgissa. Hän palasi Pariisiin vuoden 1730 tienoilla, jolloin hänet hyväksyttiin Pyhän Luukkaan akatemiaan. Kuolinvuonnaan 1756 Henri Millot esitti vielä kaksi muotokuvaa akatemian näyttelyssä. Jean de La Fontainen kasvonpiirteet tunnetaan hyvin, sillä hänestä on tehty yllättävän monta muotokuvaa ja vieläpä aikansa parhaiden taiteilijoiden maalaamana. Häntä ovat kuvanneet François de Troyn ja Nicolas de Largillierren lisäksi Hyacinthe Rigaud (1659 - 1743). Ei kuitenkaan tiedetä, kuka tai ketkä olivat näiden arvokkaiden tilaustöiden takana - mahdollisesti de La Fontainen korkea-arvoiset suojelijat. Säilyneiden muotokuvien mukaan Jean de La Fontainella oli pitkä kyömynenä, kapeat huulet ja ylöspäin kääntyvät suupielet, ruskeat silmät ja joissakin teoksissa myös raskaat yläluomet. Lisäksi hänellä oli ajanmukainen tumma kiharainen allongeperuukki. Sinebrychoffin taidemuseon maalaus muistuttaa hyvin paljon muita de La Fontainesta säilyneitä muotokuvia. Jos Sinebrychoffin taidemuseon maalauksen taiteilijana pidetään Henri Millot’a ja vuosi on 1699, kyseenalaistuu maalauksen malli. Kyseisenä vuonna Jean de La Fontaine oli ollut kuolleena jo neljä vuotta. Maalauksen malli on n. 45-vuotias, joten teos olisi pitänyt maalata jo vuoden 1665 paikkeilla. Mallin kasvot ovat niin eloisat, että postuumi muotokuva Jean de La Fontainesta ei vaikuta kovin uskottavalta. Vaihtoehdoiksi jää, että maalaus on kopio jostakin aikaisemmasta de La Fontainen muotokuvasta, mahdollisesti Largillierren maalaamasta, tai että teoksen malli on joku muu. Largillierren maalaamat ensimmäiset muotokuvat Jean de La Fontainesta ovat 1670-luvun lopulta, jolloin kirjailija oli n. 55 - 60-vuotias. Tämä ei oikein sovi Millot'n tekemään malliin. Myös henkilön puku ja kuvaustapa sopivat paremmin 1700-luvun taitteessa tehtyihin maalauksiin. Lisäksi, jos kyseessä on kopio, ei vaikuta uskottavalta - vaikkakaan ei mahdottomalta - että Millot olisi signeerannut ja ajoittanut teoksen. On siis mahdollista, että teoksen malli ei olekaan Jean de La Fontaine mutta joku, joka kuitenkin muistuttaa ulkoisesti häntä. Tuntuu houkuttelevalta ajatella, että kyseessä olisi hänen ainoa poikansa Charles, joka vuonna 1699 oli 46-vuotias. Charlesista emme tiedä juuri muuta kuin että hän toimi valtion virkamiehenä Château-Thierryssä. Sinebrychoffin taidemuseo, 2007

http://kokoelmat.fng.fi/app?si=A+II+792

[finnish-art-gallery]

Jean de La Fontaine, Henri Millot, 17??, Finnish National Gallery

Antellin kokoelmiin kuuluu ranskalaisen miehen muotokuva, öljy kankaalle, 74 x 59 cm, inv. nro: A II 792, joka on deponoitu Sinebrychoffin taidemuseoon. Teoksen hankki Antellin valtuuskunta 29.10.1905 Thorsten Waenerbergin välityksellä baltiansaksalaiselta hovineuvos Max von Döringiltä, Brakilan kartanosta Haminan lähistöltä. Antellin valtuuskunta maksoi teoksesta 700 markkaa. Paikallinen aatelisto oli ollut pitkään Pietarin kulttuurivaikutuksen alainen ja on mahdollista, että teos on tullut aikanaan Pietarin kautta Suomeen. Teoksen esittämään henkilöön ja maalauksen attributioon liittyy muutamia kysymyksiä. Teoksen vuorauskankaassa on teksti Jean de La Fontaine / de Troye. Pinxit. Tämän mukaan teos esittäisi eläinsaduistaan kuuluisaa kirjailijaa Jean de La Fontainea (1621 - 1695), ja teoksen olisi maalannut François de Troy (1645 - 1730). Teoksen konservoinnin yhteydessä paljastui kuitenkin uutta tietoa. IR-kuvat paljastivat uuden signeerauksen: peint par / H.Millot / 1699, eli maalauksen olisi maalannut Henri Millot vuonna 1699. Henri-Charles Millot syntyi Bavièressa n. 1680 – 1685 välisenä aikana ja kuoli mahdollisesti Pariisissa vuonna 1756. Millot toimi muotokuvamaalarina ja hän oli taiteilija Nicolas de Largillierren (1656 - 1746) oppilaana Pariisissa. Millot olisi maalannut tällöin Jean de La Fontainen muotokuvan oppiaikanaan, jolloin hän oli 14−19-vuotias. Vuodesta 1711 lähtien Millot saattoi esittäytyä tittelillä ”Peintre du Roi”, kuninkaan hovimaalari, kuten lukee hänen avioliittosopimuksessaan. Seuraavan kerran kuulemme Millot’sta vuonna 1715, jolloin hän jatkoi uraansa Strasbourgissa. Hän palasi Pariisiin vuoden 1730 tienoilla, jolloin hänet hyväksyttiin Pyhän Luukkaan akatemiaan. Kuolinvuonnaan 1756 Henri Millot esitti vielä kaksi muotokuvaa akatemian näyttelyssä. Jean de La Fontainen kasvonpiirteet tunnetaan hyvin, sillä hänestä on tehty yllättävän monta muotokuvaa ja vieläpä aikansa parhaiden taiteilijoiden maalaamana. Häntä ovat kuvanneet François de Troyn ja Nicolas de Largillierren lisäksi Hyacinthe Rigaud (1659 - 1743). Ei kuitenkaan tiedetä, kuka tai ketkä olivat näiden arvokkaiden tilaustöiden takana - mahdollisesti de La Fontainen korkea-arvoiset suojelijat. Säilyneiden muotokuvien mukaan Jean de La Fontainella oli pitkä kyömynenä, kapeat huulet ja ylöspäin kääntyvät suupielet, ruskeat silmät ja joissakin teoksissa myös raskaat yläluomet. Lisäksi hänellä oli ajanmukainen tumma kiharainen allongeperuukki. Sinebrychoffin taidemuseon maalaus muistuttaa hyvin paljon muita de La Fontainesta säilyneitä muotokuvia. Jos Sinebrychoffin taidemuseon maalauksen taiteilijana pidetään Henri Millot’a ja vuosi on 1699, kyseenalaistuu maalauksen malli. Kyseisenä vuonna Jean de La Fontaine oli ollut kuolleena jo neljä vuotta. Maalauksen malli on n. 45-vuotias, joten teos olisi pitänyt maalata jo vuoden 1665 paikkeilla. Mallin kasvot ovat niin eloisat, että postuumi muotokuva Jean de La Fontainesta ei vaikuta kovin uskottavalta. Vaihtoehdoiksi jää, että maalaus on kopio jostakin aikaisemmasta de La Fontainen muotokuvasta, mahdollisesti Largillierren maalaamasta, tai että teoksen malli on joku muu. Largillierren maalaamat ensimmäiset muotokuvat Jean de La Fontainesta ovat 1670-luvun lopulta, jolloin kirjailija oli n. 55 - 60-vuotias. Tämä ei oikein sovi Millot'n tekemään malliin. Myös henkilön puku ja kuvaustapa sopivat paremmin 1700-luvun taitteessa tehtyihin maalauksiin. Lisäksi, jos kyseessä on kopio, ei vaikuta uskottavalta - vaikkakaan ei mahdottomalta - että Millot olisi signeerannut ja ajoittanut teoksen. On siis mahdollista, että teoksen malli ei olekaan Jean de La Fontaine mutta joku, joka kuitenkin muistuttaa ulkoisesti häntä. Tuntuu houkuttelevalta ajatella, että kyseessä olisi hänen ainoa poikansa Charles, joka vuonna 1699 oli 46-vuotias. Charlesista emme tiedä juuri muuta kuin että hän toimi valtion virkamiehenä Château-Thierryssä. Sinebrychoffin taidemuseo, 2007

http://kokoelmat.fng.fi/app?si=A+II+792

[finnish-art-gallery]

Jean de La Fontaine, Henri Millot, 17??, Finnish National Gallery

Antellin kokoelmiin kuuluu ranskalaisen miehen muotokuva, öljy kankaalle, 74 x 59 cm, inv. nro: A II 792, joka on deponoitu Sinebrychoffin taidemuseoon. Teoksen hankki Antellin valtuuskunta 29.10.1905 Thorsten Waenerbergin välityksellä baltiansaksalaiselta hovineuvos Max von Döringiltä, Brakilan kartanosta Haminan lähistöltä. Antellin valtuuskunta maksoi teoksesta 700 markkaa. Paikallinen aatelisto oli ollut pitkään Pietarin kulttuurivaikutuksen alainen ja on mahdollista, että teos on tullut aikanaan Pietarin kautta Suomeen. Teoksen esittämään henkilöön ja maalauksen attributioon liittyy muutamia kysymyksiä. Teoksen vuorauskankaassa on teksti Jean de La Fontaine / de Troye. Pinxit. Tämän mukaan teos esittäisi eläinsaduistaan kuuluisaa kirjailijaa Jean de La Fontainea (1621 - 1695), ja teoksen olisi maalannut François de Troy (1645 - 1730). Teoksen konservoinnin yhteydessä paljastui kuitenkin uutta tietoa. IR-kuvat paljastivat uuden signeerauksen: peint par / H.Millot / 1699, eli maalauksen olisi maalannut Henri Millot vuonna 1699. Henri-Charles Millot syntyi Bavièressa n. 1680 – 1685 välisenä aikana ja kuoli mahdollisesti Pariisissa vuonna 1756. Millot toimi muotokuvamaalarina ja hän oli taiteilija Nicolas de Largillierren (1656 - 1746) oppilaana Pariisissa. Millot olisi maalannut tällöin Jean de La Fontainen muotokuvan oppiaikanaan, jolloin hän oli 14−19-vuotias. Vuodesta 1711 lähtien Millot saattoi esittäytyä tittelillä ”Peintre du Roi”, kuninkaan hovimaalari, kuten lukee hänen avioliittosopimuksessaan. Seuraavan kerran kuulemme Millot’sta vuonna 1715, jolloin hän jatkoi uraansa Strasbourgissa. Hän palasi Pariisiin vuoden 1730 tienoilla, jolloin hänet hyväksyttiin Pyhän Luukkaan akatemiaan. Kuolinvuonnaan 1756 Henri Millot esitti vielä kaksi muotokuvaa akatemian näyttelyssä. Jean de La Fontainen kasvonpiirteet tunnetaan hyvin, sillä hänestä on tehty yllättävän monta muotokuvaa ja vieläpä aikansa parhaiden taiteilijoiden maalaamana. Häntä ovat kuvanneet François de Troyn ja Nicolas de Largillierren lisäksi Hyacinthe Rigaud (1659 - 1743). Ei kuitenkaan tiedetä, kuka tai ketkä olivat näiden arvokkaiden tilaustöiden takana - mahdollisesti de La Fontainen korkea-arvoiset suojelijat. Säilyneiden muotokuvien mukaan Jean de La Fontainella oli pitkä kyömynenä, kapeat huulet ja ylöspäin kääntyvät suupielet, ruskeat silmät ja joissakin teoksissa myös raskaat yläluomet. Lisäksi hänellä oli ajanmukainen tumma kiharainen allongeperuukki. Sinebrychoffin taidemuseon maalaus muistuttaa hyvin paljon muita de La Fontainesta säilyneitä muotokuvia. Jos Sinebrychoffin taidemuseon maalauksen taiteilijana pidetään Henri Millot’a ja vuosi on 1699, kyseenalaistuu maalauksen malli. Kyseisenä vuonna Jean de La Fontaine oli ollut kuolleena jo neljä vuotta. Maalauksen malli on n. 45-vuotias, joten teos olisi pitänyt maalata jo vuoden 1665 paikkeilla. Mallin kasvot ovat niin eloisat, että postuumi muotokuva Jean de La Fontainesta ei vaikuta kovin uskottavalta. Vaihtoehdoiksi jää, että maalaus on kopio jostakin aikaisemmasta de La Fontainen muotokuvasta, mahdollisesti Largillierren maalaamasta, tai että teoksen malli on joku muu. Largillierren maalaamat ensimmäiset muotokuvat Jean de La Fontainesta ovat 1670-luvun lopulta, jolloin kirjailija oli n. 55 - 60-vuotias. Tämä ei oikein sovi Millot'n tekemään malliin. Myös henkilön puku ja kuvaustapa sopivat paremmin 1700-luvun taitteessa tehtyihin maalauksiin. Lisäksi, jos kyseessä on kopio, ei vaikuta uskottavalta - vaikkakaan ei mahdottomalta - että Millot olisi signeerannut ja ajoittanut teoksen. On siis mahdollista, että teoksen malli ei olekaan Jean de La Fontaine mutta joku, joka kuitenkin muistuttaa ulkoisesti häntä. Tuntuu houkuttelevalta ajatella, että kyseessä olisi hänen ainoa poikansa Charles, joka vuonna 1699 oli 46-vuotias. Charlesista emme tiedä juuri muuta kuin että hän toimi valtion virkamiehenä Château-Thierryssä. Sinebrychoffin taidemuseo, 2007

http://kokoelmat.fng.fi/app?si=A+II+792

[finnish-art-gallery]

Jean de La Fontaine, Henri Millot, 17??, Finnish National Gallery

Antellin kokoelmiin kuuluu ranskalaisen miehen muotokuva, öljy kankaalle, 74 x 59 cm, inv. nro: A II 792, joka on deponoitu Sinebrychoffin taidemuseoon. Teoksen hankki Antellin valtuuskunta 29.10.1905 Thorsten Waenerbergin välityksellä baltiansaksalaiselta hovineuvos Max von Döringiltä, Brakilan kartanosta Haminan lähistöltä. Antellin valtuuskunta maksoi teoksesta 700 markkaa. Paikallinen aatelisto oli ollut pitkään Pietarin kulttuurivaikutuksen alainen ja on mahdollista, että teos on tullut aikanaan Pietarin kautta Suomeen. Teoksen esittämään henkilöön ja maalauksen attributioon liittyy muutamia kysymyksiä. Teoksen vuorauskankaassa on teksti Jean de La Fontaine / de Troye. Pinxit. Tämän mukaan teos esittäisi eläinsaduistaan kuuluisaa kirjailijaa Jean de La Fontainea (1621 - 1695), ja teoksen olisi maalannut François de Troy (1645 - 1730). Teoksen konservoinnin yhteydessä paljastui kuitenkin uutta tietoa. IR-kuvat paljastivat uuden signeerauksen: peint par / H.Millot / 1699, eli maalauksen olisi maalannut Henri Millot vuonna 1699. Henri-Charles Millot syntyi Bavièressa n. 1680 – 1685 välisenä aikana ja kuoli mahdollisesti Pariisissa vuonna 1756. Millot toimi muotokuvamaalarina ja hän oli taiteilija Nicolas de Largillierren (1656 - 1746) oppilaana Pariisissa. Millot olisi maalannut tällöin Jean de La Fontainen muotokuvan oppiaikanaan, jolloin hän oli 14−19-vuotias. Vuodesta 1711 lähtien Millot saattoi esittäytyä tittelillä ”Peintre du Roi”, kuninkaan hovimaalari, kuten lukee hänen avioliittosopimuksessaan. Seuraavan kerran kuulemme Millot’sta vuonna 1715, jolloin hän jatkoi uraansa Strasbourgissa. Hän palasi Pariisiin vuoden 1730 tienoilla, jolloin hänet hyväksyttiin Pyhän Luukkaan akatemiaan. Kuolinvuonnaan 1756 Henri Millot esitti vielä kaksi muotokuvaa akatemian näyttelyssä. Jean de La Fontainen kasvonpiirteet tunnetaan hyvin, sillä hänestä on tehty yllättävän monta muotokuvaa ja vieläpä aikansa parhaiden taiteilijoiden maalaamana. Häntä ovat kuvanneet François de Troyn ja Nicolas de Largillierren lisäksi Hyacinthe Rigaud (1659 - 1743). Ei kuitenkaan tiedetä, kuka tai ketkä olivat näiden arvokkaiden tilaustöiden takana - mahdollisesti de La Fontainen korkea-arvoiset suojelijat. Säilyneiden muotokuvien mukaan Jean de La Fontainella oli pitkä kyömynenä, kapeat huulet ja ylöspäin kääntyvät suupielet, ruskeat silmät ja joissakin teoksissa myös raskaat yläluomet. Lisäksi hänellä oli ajanmukainen tumma kiharainen allongeperuukki. Sinebrychoffin taidemuseon maalaus muistuttaa hyvin paljon muita de La Fontainesta säilyneitä muotokuvia. Jos Sinebrychoffin taidemuseon maalauksen taiteilijana pidetään Henri Millot’a ja vuosi on 1699, kyseenalaistuu maalauksen malli. Kyseisenä vuonna Jean de La Fontaine oli ollut kuolleena jo neljä vuotta. Maalauksen malli on n. 45-vuotias, joten teos olisi pitänyt maalata jo vuoden 1665 paikkeilla. Mallin kasvot ovat niin eloisat, että postuumi muotokuva Jean de La Fontainesta ei vaikuta kovin uskottavalta. Vaihtoehdoiksi jää, että maalaus on kopio jostakin aikaisemmasta de La Fontainen muotokuvasta, mahdollisesti Largillierren maalaamasta, tai että teoksen malli on joku muu. Largillierren maalaamat ensimmäiset muotokuvat Jean de La Fontainesta ovat 1670-luvun lopulta, jolloin kirjailija oli n. 55 - 60-vuotias. Tämä ei oikein sovi Millot'n tekemään malliin. Myös henkilön puku ja kuvaustapa sopivat paremmin 1700-luvun taitteessa tehtyihin maalauksiin. Lisäksi, jos kyseessä on kopio, ei vaikuta uskottavalta - vaikkakaan ei mahdottomalta - että Millot olisi signeerannut ja ajoittanut teoksen. On siis mahdollista, että teoksen malli ei olekaan Jean de La Fontaine mutta joku, joka kuitenkin muistuttaa ulkoisesti häntä. Tuntuu houkuttelevalta ajatella, että kyseessä olisi hänen ainoa poikansa Charles, joka vuonna 1699 oli 46-vuotias. Charlesista emme tiedä juuri muuta kuin että hän toimi valtion virkamiehenä Château-Thierryssä. Sinebrychoffin taidemuseo, 2007

http://kokoelmat.fng.fi/app?si=A+II+792