#vakoilu | Explore Tumblr posts and blogs

eksopolitiikka · 5 years ago

Text

CIA ja media

Jätettyään Washington Postin vuonna 1977, Carl Bernstein vietti kuusi kuukautta tarkastellen suhdettaan CIA:han ja lehdistöön kylmän sodan vuosina. Hänen 25000 sanan tarina, joka julkaistiin Rolling Stonessa lokakuun 20. päivä 1977, on alla.

Miten American voimakkain uutismedia työskenteli käsi kädessä keskustiedustelun kanssa ja miksi Churchin komitea salasi sen

Kirjoittanut Carl Bernstein

Vuonna 1953 Joseph Alsop, silloinen eräs Amerikan johtavista kolumnisteista, meni Filippiineille käsittelemään vaaleja. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon syndikaatilta. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon lehdeltä, joka painoi hänen kolumninsa. Hän meni sinne CIA:n pyynnöstä.

Alsop on yksi yli 400:sta amerikkalaisjournalistista, jotka ovat viimeisen 25 vuoden ajan salaa tehneet toimeksiantoja keskustiedustelupalvelulle, käy ilmi CIA:n päämajan dokumenteista. Jotkut näistä toimittajista olivat viraston kanssa tilanteen sanelemassa suhteessa, toiset taas olivat eksplisiittisessä suhteessa. Oli yhteistyötä, sopeutumista ja näitä molempia. Toimittajat tarjosivat salaisia palveluita koko skaalalta — yksinkertaisesta tiedustelutiedon keräämisestä täytenä vakoojana toimimiseen kommunistimaissa. Toimittajilla oli muistikirjansa CIA:lla. Päätoimittajat antoivat omaa työvoimaansa käyttöön toisille päätoimittajille. Jotkut journalistit olivat voittaneet Pulitzerin palkinnon, nimekkäitä toimittajia jotka pitivät itseään suurlähettiläänä ilman oman maansa portfoliota. Suurin osa oli vähemmän korkealla: ulkomaankirjeenvaihtajia, jotka saivat selville, että heidän yhteistyönsä Viraston kanssa auttoi heidän työtään; freelancereita jotka olivat kiinnostuneita vakoilun käytännön puolesta; ja pienin kategoria, täysipäiväiset CIA-työntekijät, jotka esiintyivät toimittajina ulkomailla. Monissa tapauksissa CIA:n dokumentit näyttävät, että journalisteille annettiin tehtäväksi erilaisia hommia CIA:n puolesta Amerikan johtavien uutislafkojen suostumuksella.

CIA:n mukanaolon historia Amerikan lehdistössä on edelleen virallisen obfuskaation ja petkuttamisen politiikan piilossa seuraavista syistä:

■ Journalistien käyttö on ollut CIA:n kaikkein tuottavin tapa kerätä tiedustelutietoa. Vaikka Virasto on vähentänyt rajusti toimittajien käyttöä vuodesta 1973 pääosin median painostuksesta, jotkut journalistioperatiivit ovat edelleen ulkomailla.

■ CIA-viranomaiset sanovat, että lisätutkimukset aiheesta väistämättä paljastaisivat sarjan noloja suhteita 1950- ja 60-luvuilla eräiden Amerikan journalismin kaikkein voimakkaimpiin organisaatioihin ja henkilöihin.

Niiden johtajien joukossa, jotka antoivat työvoimaa Virastolle, on Williarn Paley Columbia Broadcasting Systemista, Henry Luce Tirne Inc.:sta, Arthur Hays Sulzberger New York Timesista, Barry Bingham Sr. LouisviIle Courier‑Journalista ja James Copley Copley News Servicesta. Muita organisaatioita, jotka tekivät yhteistyötä CIA:n kanssa, olivat mm. American Broadcasting Company, National Broadcasting Company, Associated Press, United Press International, Reuters, Hearst Newspapers, Scripps‑Howard, Newsweek-lehti, Mutual Broadcasting System, Miami Herald ja vanhat Saturday Evening Post sekä New York Herald‑Tribune.

Näistä kaikkein arvokkaimpia yhteistyöprojekteja olivat CIA-viranomaisten mukaan New York Times, CBS ja Time Inc.

CIA:n amerikkalaismedian käyttö on ollut paljon laajempaa kuin mitä Virasto haluaa tunnustaa julkisesti tai suljettujen ovien takana kongressin edustajille. Yleiset luonnehdinnat siitä mitä tapahtui ovat kiistämättömiä; yksityiskohdat ovat vaikeampia saada selville. CIA-lähteet vihjailevat, että eräs journalisti salakuljetti kaikenlaista koko Itä-Euroopan alueella; journalisti sanoo ei, hänellä oli vain lounas pomon kanssa. CIA-lähteet sanovat suoraan, että tunnettu ABC:n kirjeenvaihtaja työskenteli Virastolle vuoden 1973; he kieltäytyvät sanomasta hänen nimeään. Korkean tason CIA-viranomainen kertoo, että New York Times tarjosi peitetarinan noin kymmenelle CIA-operatiiville vuodesta 1950 vuoteen 1966; hän ei tiedä keitä he olivat, tai kuka sanomalehden johdossa oli hoitanut järjestelyt.

Viraston erikoissuhteet niinkutsuttuihin julkaisu- ja televisiolähetysalan “suuriin pelureihin” mahdollistivat CIA:n asettaa eräitä sen kaikkein arvokkaimpia operatiiveja ulkomaille ilman kiinnijääntiä yli kahden vuosikymmenen ajan. Useimmissa tapauksissa Viraston tiedostot kertoivat siitä, että CIA:n kaikkein korkeimpien tasojen virkamiehet, yleensä johtaja tai varajohtaja, asioivat henkilökohtaisesti yhteistyötä tekevän uutisorganisaation johdon kanssa. Annettu apu tuli yleensä kahdessa muodossa: työpaikkoina ja ”toimittajapeitteen” kredensseinä (Viraston kielellä) CIA-operatiiveille, jotka aiottiin lähettää ulkomaiden pääkaupunkeihin; ja Viraston jo palkkalistoilla olevien salatoimittajien lainaamisena, joihin kuuluu eräitä parhaiten tunnettuja kirjeenvaihtajia koko alalla.

Alalla toimittajia käytettiin usein auttamaan ulkomaisten agenttien rekrytoinnissa ja käsittelyssä; hankkimaan ja arvioimaan informaatiota ja ujuttamaan väärää informaatiota ulkomaiden hallitusten viranomaisille. Monet allekirjoittivat salassapitosopimuksia, vannoen etteivät koskaan paljastaisi mitään Viraston kanssa tekemisistään; jotkut allekirjoittivat työsopimuksen, joillekin annettiin tapausviranomainen. Toisilla oli vähemmän strukturoidut suhteet Virastoon, vaikka he tekivät samanlaisia hommia: CIA:n henkilökunta briiffasi heitä ennen matkoja ulkomaille, debriiffasi jälkikäteen ja heitä käytettiin välimiehinä oltaessa yhteydessä ulkomaiden agentteihin. Sopivasti CIA käytti termiä ”raportointi” kuvaamaan sitä mitä yhteistyötä tekevät journalistit tekivät Virastolle. ”Me kysyimme heiltä, ’Tekisittekö meille palveluksen?'”, CIA:n korkea viranomainen sanoi. ”Me ymmärrämme, että olet matkalla Jugoslaviaan. Ovatko he kivenneet kaikki kadut? Missä näit lentokoneita? Oliko siellä merkkejä armeijan toiminnasta? Kuinka monta neuvostoliittolaista näit? Jos tapaat neuvostoliittolaisen, ota hänen nimi ylös ja kirjoita se oikein…. Voitko saada solmittua tapaamisen tätä varten? Tai välittää viestin?” Monet CIA-viranomaiset pitivät näitä avuliaita toimittajia operatiiveina; toimittajat pyrkivät näkemään itsensä Viraston luotettavina ystävinä, jotka tekivät ajoittain palveluksia — yleensä ilman palkkaa — kansakunnan edun nimissä.

”Olen ylpeä siitä, että he pyysivät minua ja ylpeä että olen niin tehnyt”, sanoi Joseph Alsop, joka, kuten hänen veljensä Stewart Alsop, teki myös salaisia juttuja Virastolle. ”Ajatus siitä, että lehtimiehellä ei olisi velvoitteita maataan kohtaan on täyttä huttua.”

Viraston näkökulmasta sellaisissa suhteissa ei ole mitään ihmeellistä, ja kaikki eettiset kysymykset jäävät toimittajan ammattikunnan ratkaistaviksi, ei tiedusteluyhteisön. Kuten Stuart Loory, entinen Los Angeles Timesin kirjeenvaihtaja on kirjoittanut Columbia Journalism Review’iin: ”Jos edes yksi amerikkalainen, jolla on pressipassi matkassaan merten taakse, olisi CIA:n maksettu tietovuotaja, silloin kaikki amerikkalaiset tuollaisilla kredensseillä ovat epäilyksen alaisia… Jos uutisia — ja valtiota — vastassa oleva luottamuskriisi aiotaan selättää, toimittajien täytyy olla halukkaita keskittymään itse samaan valokeilaan jonne he niin vimmatusti kouluttavat muita!” Mutta Loory huomautti myös, ”Kun siitä raportoitiin… että lehtimiehet itse olivat CIA:n palkkalistoilla, tarina sai aikaan hieman hässäkkää, ja sitten se unohtui.”

Senaatin tiedustelukomitean, jota veti senaattori Frank Church, tutkiessa CIA:ta vuonna 1976, Viraston mukanaolosta lehdistössä sai kuulla useat paneelin jäsenet, sekä kaksi tai kolme henkilökunnan tutkijaa. Mutta CIA:n korkeimmat viranomaiset, mukaanlukien entiset johtajat William Colby ja George Bush, taivuttelivat komitean rajaamaan sen tutkimukset ja tahallaan väärin esittämään toiminnan laajuus loppuraportissa. Moniosainen raportti sisältää yhdeksän sivua, joissa toimittajien käyttöä käsitellään tahallaan epätarkasti ja joskus harhaanjohtavin termein. Se ei mainitse mitään siitä toimittajien määrästä, jotka tekivät keikkaa CIA:lle. Eikä se riittävästi kuvaa sitä roolia, mikä sanomalehtien ja television johtajilla oli heidän tehdessään yhteistyötä Viraston kanssa.

VIRASTON TOIMINTA LEHDISTÖN KANSSA ALKOI kylmän sodan alkuvuosina. Allen Dulles, josta tuli CIA:n johtaja vuonna 1953, pyrki kehittämään rekryä-ja-salaa -kyvyn Amerikan kaikkein nimekkäimpiin journalistisiin instituutioihin. Akkreditoitujen uutiskirjeenvaihtajien nimissä operoimalla, Dulles uskoi, CIA:n operatiivit ulkomailla saisivat pääsyn asioihin ja liikkumisvapauden, jollaista olisi melkein mahdotonta saavuttaa millään muulla peitteellä.

Kennedy ja Dulles

Amerikkalaiset sanomalehdet, kuten niin monet muut korporaatio- ja instituutiojohtajat tuohon aikaan, olivat halukkaita antamaan yritystensä resursseja ”globaalin kommunismin” vastaiseen taisteluun. Tämän myötä perinteinen raja, joka erotti amerikkalaiset lehdistötyöläiset valtion työntekijöistä hämärtyi: harvoin uutistoimistoa käytettiin tarjoamaan peite CIA-operatiiveille ulkomailla ilman jonkun pääomistajan, julkaisijan tai päätoimittajan tietoa asiasta. Vastoin sitä, että CIA pahamaineisesti soluttautui lehdistöön, oli paljon viitteitä siitä, että Amerikan johtavat lehtitalot ja uutispomot sallivat itsensä ja organisaatioidensa muuttua tiedustelupalvelujen käsikassaroiksi. ”Ei nyt pilkata joitain pahaisia toimittajia, Herra Jumala”, William Colby ärähti yhdessä kohtaa Churchin komitean tutkimuksia. ”Mennään johdon luo. He olivat mukana.” Yhteensä 25 uutistoimistoa, mm. ne jotka on artikkelin alussa mainittu, toimivat peitteinä Virastolle.

Peitekyvyn lisäksi Dulles aloitti kuulusteluproseduurin (”debriiffaus”), jonka alaisuudessa amerikkalaiskirjeenvaihtajat, jotka palasivat ulkomailta, rutiininomaisesti tyhjensivät vihkonsa ja tarjosivat huomioitaan Viraston henkilökunnan käytettäväksi. Sellaiset järjestelyt, joita Dullesin seuraajat jatkoivat tähän päivään asti, ovat olleet kymmenien uutisorganisaatioiden käytössä. 1950-luvulla ei ollut ihmeellistä takaisin tulevien toimittajien tavata CIA-virkamiehiä. ”Nämä CIA-tyypit väläyttelivät henkilökorttejaan ja näyttivät siltä kuin he olisivat kuuluneet Yalen clubiin”, sanoi Hugh Morrow, entinen Saturday Evening Postin kirjeenvaihtaja, joka nykyään on lehdistövastaava entiselle varapresidentti Nelson Rockefellerille. ”Se oli niin rutiininomaista, että tuntui hieman hassulta jos sinulta ei kysytty.”

CIA-viranomaiset lähes aina kieltäytyivät paljastamasta toimittajien nimiä, jotka olivat tehneet yhteistyötä Viraston kanssa. He sanovat, että se olisi epäreilua tuomita näitä henkilöitä eri kontekstissa, kuin missä suhde on alunperin luotu. ”Oli aika, jolloin oman valtion palvelua ei pidetty rikoksena”, sanoi eräs korkea-arvoinen CIA-virkamies, joka ei salaa katkeruuttaan. ”Tämä on kaikki nähtävä nykyajan moraalin kontekstissa, ei menneiden aikojen — ja sen tekopyhyyden.

Monet journalistit, jotka kirjoittivat juttuja toisesta maailmansodasta, olivat lähellä Office of Strategic Servicesin henkilöstöä, CIA:n sota-ajan edeltäjää. Vielä tärkeämpänä, he olivat kaikki samalla puolella. Kun sota loppui ja monet OSS:n viranomaiset menivät CIA:han, oli vain luonnollista, että nämä suhteet jatkuivat. Sillä aikaa ensimmäinen sodanjälkeinen toimittajasukupolvi pääsi mukaan työvoimaan; heille oli yhteistä samat poliittiset ja ammatilliset arvot kuin heidän mentoreillaan. ”Oli jengi joka työskenteli yhdessä toisen maailmansodan aikaan, eikä koskaan päässyt siitä yli”, sanoo eräs Viraston virkamies. ”He olivat aidosti motivoituneita ja erittäin kiinnostuneita sisäpiirissä olosta. Sitten 50- ja 60-luvuilla oli kansallinen konsensus kansallisesta uhasta. Vietnamin sota repi tämän kaiken kappaleiksi — se repi konsensuksen ja heitti sen menemään.” Toinen Viraston viranomainen havainnoi: ”Monet toimittajat eivät epäröineet olla Viraston kanssa tekemisissä. Mutta oli hetki jolloin eettiset ongelmat, jotka suurin osa ihmisistä oli sivuuttanut, nousivat lopulta pintaan. Nykyään suurin osa näistä tyypeistä vakaasti kieltää, että heillä on ollut Viraston kanssa mitään tekemistä.”

Heti kättelyssä toimittajien käyttö oli yksi CIA:n kaikkein arkaluonteisimmista toimista, josta täysi tieto oli vain keskustiedustelun johtajalla ja muutamalla hänen valitsemallaan alamaisella. Dulles ja hänen jälkeentulleet pelkäsivät mitä tapahtuisi, jos toimittajaoperatiivin peitetarina paljastuu, tai jos Viraston touhujen yksityiskohdat lehdistön kanssa julkistettaisiin. Tämän seurauksena kontaktit uutisorganisaatioihin normaalisti tehtiin Dullesin ja häntä seuranneiden johtajien kautta; sekä varajohtajien ja divisioonien johtajien kautta, jotka olivat salaoperaatioista vastuussa — Frank Wisner, Cord Meyer Jr., Richard Bissell, Desmond FitzGerald, Tracy Barnes, Thomas Karamessines ja Richard Helms itse entinen UPIn kirjeenvaihtaja); sekä, joskus, muiden CIA-hierarkiassa toimineiden kautta, joiden tiedettiin olevan epätavallisen läheisissä väleissä tiettyyn lehdistön tai television johtajaan.

James Angleton, joka jokin aika sitten poistettiin Viraston vastatiedustelun johdosta, pyöritti täysin riippumatonta joukkoa toimittajaoperatiiveja, jotka tekivät arkaluonteisia ja usein vaarallisia tehtäviä; tästä ryhmästä on tiedossa vain vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että Angleton tahallaan piti epätarkkoja tietoja tallessa itse.

CIA pyöritti jopa muodollista koulutusohjelmaa 1950-luvulla opettaakseen agenteille sitä miten olla toimittajia. Tiedusteluviranomaisia ”opetettiin möykkäämään kuten reporttereja”, selitti korkea CIA-virkamies, ja sitten heidät sijoitettiin suuriin uutisorganisaatioihin johdon avulla. ”Nämä kaverit lähtivät ruohonjuuritasolta ja heille sanottiin ’Teistä tulee nyt toimittajia'”, CIA-viranomainen sanoi. Suhteellisen harva niistä noin 400:sta suhteesta, joita Viraston tiedoissa kuvataan olleen, noudatti tuota kuviota. Kuitenkin, suurin osa mukana olleista henkilöistä oli jo bona fide toimittajia kun he alkoivat tehdä keikkaa Virastolle.

Viraston suhteet journalisteihin, kuten CIA-tiedoissa kuvataan, menivät seuraaviin yleiskategorioihin:

■ Legitiimi, akkreditoitu uutisorganisaatioiden henkilöstö — yleensä toimittajia. Joillekin maksettiin; jotkut työskentelivät Virastolle puhtaasti vapaaehtoisina. Tähän ryhmään kuului monia parhaiten tunnettuja toimittajia, jotka suorittivat CIA:n antamia tehtäviä. Tiedoista käy ilmi, että lehti- ja TV-lafkat maksoivoat toimittajien palkkiot, joihin joskus lisättiin CIA-palkkioita, joko matkakulujen tai muiden kulukorvausten muodossa suoritetuista palveluksista. Lähes kaikki palkkioiden maksut suoritettiin käteisellä. Akkreditoituun kategoriaan kuuluu myös valokuvaajat, ulkomaisten uutistoimitusten akkreditoidut henkilöt sekä TV-kuvausryhmien tekninen henkilöstö.

Viraston kaksi arvokkainta henkilökohtaista suhdetta 1960-luvulla, CIA-viranomaisten mukaan, olivat toimittajat jotka käsittelivät latinalaista Amerikkaa — Jerry O’Leary Washington Starista ja Hal Hendrix Miami Newsista, Pulitzer-palkinnon voittaja josta tuli International Telephone and Telegraph Corporationin korkea pamppu. Hendrix oli kovasti avuksi Virastolle tarjotessaan informaatiota Miamin kuubalaisten maanpakolaisten yhteisöstä. O’Learya pidettiin arvokkaana Haitiin ja Dominikaaniseen Tasavaltaan liittyen. Viraston tiedoissa on pitkiä raportteja molemmilta miehiltä heidän CIA:n leipiin tekemistä hommista.

O’Leary on sitä mieltä, että hänen tekemisensä rajoittuivat normaaliin vastavuoroisuuteen, jota toimittajat tekevät ulkomailla tietolähteiden parissa. CIA-viranomaiset kiistävät tämän: “Ei ole epäilystäkään, Jerry raportoi meille”, sanoi eräs. “Jerry arvioi ja etsi [mahdollisia agentteja] mutta hän oli elementissään toimittajana meille.” O’Learyn kiistämiseen viitaten virkamies lisää: “En tiedä mistä ihmeestä hän on huolissaan ellei hänellä ole päällään sitä suoraselkäisyyden manttelia, jonka senaatti on journalisteille antanut.”

O’Leary liittää mielipide-eron semantiikkaan. ”Saatan soittaa heille ja sanoa tyyliin, ’Papa Docilla on taputus, tiesittekö?’ ja he laittaisivat sen tietoihin. En pidä sitä heille raportointina… se on hyödyllistä olla ystävällinen heille ja, yleisesti, olin ystävällinen heille. Mutta mielestäni he olivat avuliaampia minulle kuin minä heille.” O’Leary tekee pesäeroa siinä ettei häntä kuvattu samassa kontekstissa kuin Hendrixiä. ”Hal teki todella työtä heille”, O’Leary sanoo. “Olen edelleen Starissa. Hän päätyi ITT:hen.” Hendrixiä ei saatu tavoitettua kommenttia varten. Viraston viranomaisten mukaan ei Hendrix eikä O’Leary saaneet kumpikaan palkkaa CIA:lta.

■ Roikkujat [2] ja freelancerit. Useimmat olivat Viraston palkkalistoilla normaalein sopimusehdoin. Heidän journalistista CV:tään täydennettiin merkinnöillä yhteistyöstä uutisorganisaatioiden kanssa. Jotkut tekivät juttuja; toiset raportoivat ainoastaan CIA:lle. Joskus CIA ei kertonut uutisorganisaatioille, että heidän roikkujansa työskentelivät myös Virastolle.

■ CIA:n “omat” työntekijät. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana Virasto on salaa pyörittänyt useita ulkomaan uutispalveluita, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä — sekä englanniksi että muilla kielillä — jotka tarjosivat loistavan peitteen CIA-operatiiveille. Eräs sellainen julkaisu oli Rome Daily American, josta CIA omisti 40% 1970-luvulle asti. Daily American meni konkurssiin.

■ Päätoimittajat, sanomalehtien ja TV-asemien johtajat. CIA:n suhde useimpiin uutisjohtajiin erosi perustavanlaatuisella tavalla toimittajista ja roikkujista, joita Virasto komensi suoremmin. Muutama johtaja — Arthur Hays Sulzberger New York Timesista muiden muassa — allekirjoitti salassapitosopimuksen. Mutta sellaiset muodolliset yhteisymmärrykset olivat harvinaisia: Viraston viranomaisten suhteet mediajohtajiin olivat yleensä sosiaalisia — ”P ja Q Streetin liittouma Georgetownissa”, sanoi eräs lähde. “Älä käske Wilharn Paley’ta allekirjoittaa paperia, mikä kieltäisi häntä ajattelemasta.”

■ Kolumnistit ja kommentaattorit. Tusinan verran tunnettuja kolumnisteja ja uutiskommentaattoreita oli suhteessa CIA:n kanssa, joka oli paljon normaalia toimittajan ja lähteen välistä suhdetta syvempi. Heihin viitataan Virastossa ”tunnettuina kätyreinä”, ja heitä pystyttiin käyttämään ainoastaan erilaisten salatehtävien suorittamiseen; heitä pidettiin vastaanottavaisena Viraston näkökulmalle eri aiheisiin. Kolme kaikkein tunnetuinta kolumnistia, joilla tällaiset suhteet oli, olivat C.L. Sulzberger New York Timesista, Joseph Alsop, sekä edesmennyt Stewart Alsop, jonka kolumni ilmestyi New York Herald‑Tribunessa, Saturday Evening Postissa ja Newsweekissa. CIA-tiedoissa oli raportteja tietyistä tehtävistä, joita kaikki kolme olivat tehneet. Sulzberger edelleen oli aktiivinen kätyri Virastolle. Erään ylemmän CIA-viranomaisen mukaan, “Nuori Cy Sulzberger oli käyttökelpoinen…. Hän allekirjoitti salassapitosopimuksen koska me annoimme hänelle salaista informaatiota… Oli vaihdantaa, annettiin ja otettiin. Me sanoimme ‘Haluaisimme tietää tämän; jos me kerromme sinulle tämän, pääsisitkö käsiksi sellaiseen ja tällaiseen?’ Johtuen hänen pääsystään Eurooppaan, hän oli avoin kirja. Me pyysimme häntä ainoastaan raportoimaan: ‘Mitä se-ja-se sanoi, miltä hän näytti, oliko hän terve?’ Hän oli erittäin innokas, hän rakasti yhteistyötä.” Eräässä tapauksessa usean CIA-viranomaisen mukaan Sulzbergerille annettiin Viraston briiffauspaperi, jonka kolumnisti kirjoitti melkein sanasta sanaan Timesiin. “Cy tuli ja sanoi, ‘Meinasin tehdä jutun, onko teillä antaa taustoja?’”, CIA-viranomainen sanoi. “Me annoimme sen Cy:lle taustatietoina ja Cy antoi sen painettavaksi ja oli laittanut oman nimensä siihen.” Sulzberger kieltää tällaisen tapahtuneen. “Potaskaa”, hän sanoi.

Sulzberger väittää, ettei hänelle koskaan oltu annettu muodollisesti “tehtävää” Virastolta ja että hän “ei koskaan jäisi kiinni kuumotusbisneksestä. Suhteeni olivat täysin epämuodolliset — minulla oli monia hyviä ystäviä”, hän sanoo. “Olen varma että he pitävät minua kätyrinä. He voivat kysyä kysymyksiä minulta. He saavat selville menetkö Sloboviaan ja he sanovat, ‘Voimmeko puhua kanssasi kun palaat?’ … Tai he haluavat tietää onko Ruritanian hallituksessa psoriaasista. Mutta en koskaan ottanut toimeksiantoja heiltä…. Olen tuntenut Wisnerin hyvin, ja Helmsin ja jopa McConen (entinen CIA-johtaja John McCone) jonka kanssa pelasin ennen golfia. Mutta he olisivat joutuneet olemaan todella hienovaraisia jos olisivat halunneet käyttää minua.”

Sulzberger sanoo, että häntä pyydettiin kirjoittamaan salassapitosopimus 1950-luvulla. “Joku kaveri tuli ja sanoi, ‘Olet vastuullinen toimittaja ja me haluamme sinun kirjoittavan tämän jos haluat että näytämme sinulle yhtään mitään salaista.’ Sanoin etten halua sitoutua ja sanoin heille, ‘Menkää setäni luokse (Arthur Hays Sulzberger, silloinen New York Timesin julkaisija) ja jos hän sanoo että kirjoittaa, niin silloin kirjoitan.’” Hänen setänsä kirjoitti sellaisen sopimuksen, Sulzberger sanoo, ja hänestä hän kirjoitti myös, vaikka hän ei ole varma. “En tiedä, kakskyt-jotain vuotta on pitkä aika.” Hän kuvasi koko kysymystä “kuplana ammeessa.”

Stewart Alsopin suhde Virastoon oli paljon laajempi kuin Sulzbergerin. Eräs viranomainen, joka palveli korkeimmilla CIA:n tasoilla, sanoi suoraan: “Stew Alsop oli CIA-agentti.” Yhtä korkea-arvoinen viranomainen kieltäytyi määrittelemästä Alsopin suhdetta Virastoon muuten kuin sanomalla, että se oli muodollinen. Toiset lähteet sanovat, että Alsop oli erityisen paljon avuksi Virastolle puhuttaessa ulkomaisista hallituksista — kysymällä kysymyksiä, joihin CIA halusi vastauksia, kylvämällä väärää informaatiota, joka oli eduksi Amerikan politiikalle, arvioimalla mahdollisuuksia CIA-rektytoinnille hyväasemaisten ulkomaalaisten keskuudessa.

“Absoluuttista höpöhöpöä”, sanoi Joseph Alsop siitä, että hänen veljensä olisi CIA-agentti. “Minä olin läheisempi Virastolle kuin Stew oli, vaikka Stew oli erittäin läheinen. Voin sanoa, että hän teki joitain keikkoja — hän teki oikein amerikkalaisena… (CIA:n) perustajajäsenet olivat läheisiä ystäviämme. Dick Bissell (entinen CIA-varajohtaja) oli vanhin ystäväni lapsuudesta. Se oli sosiaalinen juttu. En koskaan saanut dollariakaan, en koskaan kirjoittanut salassapitosopimusta. Minun ei tarvinnut… Olen tehnyt nuo asiat heille, kun pidin sitä oikeana asiana tehdä. Nimitän sitä kansalaisvelvollisuudekseni.”

Alsop suostui puhumaan myös virallisesti kahdesta tekemästään keikasta: vierailu Laosiin vuonna 1952 Frank Wisnerin pyynnöstä, jonka mielestä toiset amerikkalaistoimittajat käyttivät antiamerikkalaisia lähteitä siellä tapahtuvista kansannousuista; ja vierailu Filippiineillä vuonna 1953 kun CIA:n mielestä hänen läsnäolonsa siellä vaikuttaisi vaalitulokseen. “Des FitzGerald halusi minun lähtevän”, Alsop muistelee. “Olisi vähemmän todennäköistä, että [Ramon Magsaysayn vastustajat] kaappaisivat vaalit jos koko maailman silmät katsoisivat sinne. Pysyin suurlähettilään seurassa ja kirjoitin siitä mitä tapahtui.”

Alsopin mielestä Virasto ei koskaan manipuloinut häntä. “Ei voinut sitoutua niin että heillä olisi jotain otetta”, hän sanoi. “Mutta se mitä kirjoitin oli totta. Halusin faktat. Jos joku Virastossa oli väärässä, lakkasin puhumasta hänelle — he olivat antaneet vääriä infoja.” Erään kerran Alsopin mukaan Richard Helms oli antanut luvan Viraston analyyttisen siiven johtajalle antaa Alsopille informaatiota Neuvostoliiton armeijan läsnäolosta Kiinan rajalla. “Viraston analyyttinen puoli oli täysin väärässä Vietnamin sodasta — he luulivat ettei sitä voitaisi voittaa”, Alsop sanoo. “Ja he olivat väärässä neuvostojoukkojen kerääntymisestä. Lopetin puhumasta heille.” Nykyään, hän sanoo, “Ihmiset alalla olisivat suunniltaan sellaisista vihjailuista joita minulle tehtiin. Heidän ei tulisi olla. CIA ei avannut itseään kaikille ihmisille, joihin he eivät luottaneet. Stewiin ja minuun luotettiin, ja olen ylpeä siitä.”

PIMEÄT YKSITYISKOHDAT CIA:N HENKILÖSUHTEISTA ja uutistoimistoista alkoivat vuotaa vuonna 1973 kun ensi kerran paljastettiin, että CIA oli, ajoittain, käyttänyt toimittajia. Nuo raportit, yhdistettynä uuteen informaatioon, toimivat caseina Viraston journalistien käytöstä tiedustelutarkoituksiin. Niihin kuului:

■ New York Times. Viraston suhde Timesiin oli eittämättä sen kaikkein arvokkain, CIA-viranomaisten mukaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1966 arviolta kymmenen CIA-työntekijää sai Timesilta peitteen sanomalehden julkaisijalta Arthur Hays Sulzbergerilta. Peitejärjestelyt olivat osa yleistä Timesin politiikkaa — jonka Sulzberger oli vehkeillyt — auttamaan CIA:ta aina kuin vain mahdollista.

Sulzberger oli erityisen läheinen Allen Dullesin kanssa. “Tuon tason kontaktissa herra puhui toiselle”, sanoi korkean tason CIA-viranomainen, joka oli läsnä joissain keskusteluissa. “Oli puitesopimus, että me auttaisimme toisiamme. Kysymys peitteestä tuli esiin useissa tapauksissa. Sovittiin, että alaiset hoitaisivat varsinaiset järjestelyt… Herrat eivät halunneet tietää yksityiskohtia; he halusivat uskottavan kiistettävyyden.”

Vanhempi CIA-viranomainen, joka kävi läpi osaa Viraston tiedoista koskien toimittajia kahden tunnin ajan syyskuun 15. päivä 1977 sanoi löytäneensä dokumentaatiota viidestä tapauksesta, joissa Times oli tarjonnut peitteen CIA-työntekijöille vuosina 1954-1962. Jokaisessa tapauksessa hän sanoi, että järjestelyt oli hoitanut Timesin johto; dokumentit sisälsivät standardia Viraston kieltä ”näyttäen että tämän oli tarkastanut New York Timesin korkein johto”, sanoi viranomainen. Dokumentit eivät maininneet kuitenkaan Sulzbergerin nimeä — ainoastaan ne alaiset, joiden identifioinnista viranomaiset kieltäytyivät.

CIA-työntekijät, jotka saivat Timesin CV-merkinnän, esiintyivät roikkujina lehdelle ulkomailla ja työskentelivät Timesin henkilöstön jäseninä sen ulkomaan toimistoilla. Suurin osa oli amerikkalaisia; kaksi tai kolme oli ulkomaalaisia.

CIA-viranomaiset mainitsivat kaksi syytä sille, miksi Viraston työsuhde Timesin kanssa oli läheisempi ja laajempi kuin minkään muun sanomalehden: se, että Times piti suurinta ulkomaantoimistoa amerikkalaisessa lehdistössä; ja läheiset suhteet niiden kanssa jotka pyörittivät molempia instituutioita.

Sulzberger informoi useita toimittajia ja päätoimittajia hänen yleisestä yhteistyöpolitiikastaan Viraston kanssa. “Me olimme yhteydessä heihin — he puhuivat meille ja jotkut tekivät yhteistyötä”, CIA-viranomainen kertoo. Yhteistyöhön kuului yleensä informaation vaihtoa ja agenttiehdokkaiden ”spottaamista” ulkomaalaisten joukosta.

Arthur Hays Sulzberger allekirjoitti salassapitosopimuksen CIA:n kanssa 1950-luvulla CIA-viranomaisten mukaan — fakta, jonka hänen veljenpoikansa C.L. Sulzberger on vahvistanut. Kuitenkin sopimuksen tarkoituksesta esiintyy vaihelevia tulkintoja: C.L. Sulzberger sanoo ettei se ollut enempää kuin lupaus olla paljastamatta salaista tietoa, joka julkaisijalle on annettu. Jotkut Viraston henkilöt tukevat tuota kantaa. Toiset Viraston henkilöt ovat sitä mieltä, että sopimus edusti lupausta olla koskaan paljastamatta Timesin yhteistyötä CIA:n kanssa, erityisesti niitä jotka olivat peitetoiminnassa mukana. Ja sitten on niitä, jotka huomauttavat, että johtuen kaikkien peitejärjestelyjen salaisuudesta, salassapitosopimus pätisi heihin automaattisesti.

Yritykset selvittää ketkä henkilöt Timesin organisaatiossa oikeasti käytännössä järjestelivät CV-merkintöjä CIA-henkilöstölle ovat epäonnistuneet. Kirjeessä toimittaja Stuart Loorylle vuonna 1974 Turner Cadedge, Timesin päätoimittaja vuosina 1951-1964, kirjoitti että CIA:n lähestymisille oltiin viitattu kintaalla lehdessä. ”En tiennyt mitään CIA:n mukanaolosta… mistään ulkomaankirjeenvaihtajista New York Timesissa. Monta kertaa kuulin CIA:n lähestymisistä työntekijöitämme kohtaan, pyrkien käyttämään etuoikeuksiaan, kontaktejaan, koskemattomuuttaan ja, sanoisinko, parempaa tietoa surullisesta vakoilu- ja tiedustelubisneksestä. Jos kukaan heistä lankesi tarjouksiin lahjoista tai käteisestä, en ole siitä tietoinen. Toistuvasti CIA ja muut hyshys-lafkat pyrkivät järjestämään ‘yhteistyötä’ jopa Timesin johdon kanssa, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, mutta me aina vastustimme. Motiivimme oli uskottavuutemme suojeleminen.”

Wayne Phillipsin, Timesin entinen toimittaja, mukaan CIA mainitsi Arthur Hays Sulzbergerin nimen kun se yritti rekrytoida hänestä peiteoperatiivia vuonna 1952, kun hän opiskeli Columbia Universityn Venäjän instituutissa. Phillips sanoo, että virasto sanoi hänelle että CIA:lla oli “työjärjestely” julkaisijan kanssa, jossa toisia toimittajia ulkomailla oli sijoitettu Viraston palkkalistoille. Phillips, joka pysy Timesilla vuoteen 1961 asti, myöhemmin sai CIA-dokumentit itselleen FOIA-tietopyyntönä, mistä käy ilmi, että Virasto aikoi tehdä hänestä salaisen “lähteen” jota käyttää ulkomailla.

Tammikuun 31. päivänä 1976 Times julkaisi lyhyen jutun, jossa kuvataan CIA:n aikomusta rekrytoida Phillips. Siinä lainattiin Arthur Ochs Sulzbergeria, nykyistä julkaisijaa, seuraavasti: “En koskaan ollut kuullut, että Timesiä oltaisiin lähestytty, en julkaisijana eikä edesmenneen Sulzbergerin poikana.” Timesin juttu, jonka oli kirjoittanut John M. Crewdson, myös raportoi että Arthur Hays Sulzberger sanoi nimettömälle entiselle kirjeenvaihtajalle, että CIA saattaisi lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli saapunut uuteen kohteeseen ulkomailla. Sulzberger sanoi hänelle, että hänen ei ollut “mikään pakko suostua”, juttu kertoo, ja ett julkaisija itse olisi “onnellisempi” jos hän kieltäytyisi. “Mutta hän jätti valinnan minulle”, Times lainasi entisen toimittajan sanomisia. “Viesti oli, että jos oikeasti haluaisin tehdä niin, ookoo, mutta hän ei pitänyt sitä asianmukaisena Timesin kirjeenvaihtajalle.”

C.L. Sulzberger sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ollut tietoa kenestäkään CIA:n työntekijästä, joka olisi käyttänyt Timesia peitteenä, tai lehden toimittajista jotka olisivat aktiivisesti työskennelleet Virastolle. Hän oli lehden ulkomaantoimituksen johtaja vuosina 1944-1954 ja ilmaisi epäilyksensä siitä että hänen setänsä olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt. Tyypillisempää edesmenneelle julkaisijalle oli Sulzbergerin lupaus, jonka hän oli tehnyt Allen Dullesin veljelle John Fosterille, silloiselle ulkoministerille, että yksikään Timesin työntekijä ei saisi lupaa hyväksyä kutsua vierailla Kiinan kansantasavallassa ilman John Foster Dullesin hyväksyntää. Sellainen kutsu tehtiin julkaisijan veljenpojalle 1950-luvulla; Arthur Sulzberger kielsi häntä hyväksymästä sitä. “Se oli 17 vuotta ennen kuin toinen Timesin kirjeenvaihtaja sai kutsun,” C.L. Sulzberger muistelee.

■ Columbia Broadcasting System. CBS oli kiistämättä CIA:n arvokkain televisiokätyri. CBS:n johtaja William Paley ja Allen Dulles olivat mukavassa työ- ja sosiaalisessa suhteessa. Vuosien mittaan kanava tarjosi peitteen CIA-työntekijöille, mm. ainakin yhdelle hyvin tunnetulle ulkomaankirjeenvaihtajalle sekä useille roikkujille; se tarjosi uutiskuvaa CIA:lle [3]; perusti muodollisen kommunikaatiokanavan Washingtonin toimiston johtajan ja Viraston välille; antoi Virastolle pääsyn CBS:n uutisfilmikirjastoon; ja salli CIA:n monitoroida CBS:n kirjeenvaihtajien Washingtonin ja New Yorkin toimituksille tekemiä juttuja. Kerran vuodessa 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa CBS:n kirjeenvaihtajat liittyivät CIA-hierarkian joukkoon yksityisille illallisille ja briiffauksiin.

CBS-CIA -järjestelyjen yksityiskohdat hoiteli Dullesin ja Paleyn alaiset. “Yrityksen johto ei halua saada tietää yksityiskohtia, eikä myöskään CIA:n johtaja”, sanoi CIA-viranomainen. “Molemmat nimittävät apulaisia, jotka hoitavat homman. Se pitää heidät taistelun yläpuolella.” Tri. Frank Stanton, kanavan johtaja 25 vuoden ajan, oli tietoinen Paleyn tekemistä yleisistä järjestelyistä Dullesin kanssa — mm. peitetoiminnasta, CIA-viranomaisten mukaan. Stanton sanoi haastattelussa viime vuonna, että hän ei muistanut yhtään peitejärjestelyä. Mutta Paleyn Virastolle nimittämä kontakti oli Sig Mickelson, CBS Newsin johtaja vuosina 1954-1961. Erään kerran Mickelsonin mukaan hän valitti Stantonille siitä, että hän joutui käyttämään kolikkopuhelinta soittaakseen CIA:lle, ja Stanton ehdotti, että he asentaisivat yksityislinjan, joka ohitaisi CBS:n vaihteen. Mickelsonin mukaan he tekivät niin. Mickelson on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn johtaja, jotka molemmat kytkettiin CIA:han vuosien ajan.

Vuonna 1976 CBS Newsin johtaja Richard Salant komensi talon sisäisen tutkinnan TV-kanavan toiminnasta CIA:n kanssa. Robert Scheer paljasti eräitä sen löydöksistä Los Angeles Timesissa. Mutta Salantin raportti ei mainitse joitain hänen omista tekemisistään Viraston kanssa, mikä jatkui 1970-luvulle.

Salantin kaksi tutkijaa löysivät monia yksityiskohtia CBS-CIA -suhteesta Mickelsonin tiedoista. Dokumentteihin kuuluu mm. syyskuun 13. päivän 1957 muistio Mickelsonille Ted Koopilta,CBS Newsin Washingtonin toimituksen johtajalta vuosina 1948-1961. Se kuvaa Koopin saamaa puhelinsoittoa eversti Stanley Groganilta CIA:lta, ”Grogan soitti ja sanoi, että Reeves (J.B. Love Reeves, toinen CIA-viranomainen) menee New Yorkiin vastaamaan CIA-toimistosta siellä ja soittaa sinulle ja joillekin suojateillesi. Grogan sanoo, että normaali toiminta jatkuu CBS Newsin Washingtonin toimiston kautta.” Salantin raportissa lukee myös: ”Lisätutkimukset Mickelsonin tiedoista paljastavat joitain yksityiskohtia CIA:n ja CBS Newsin välillä… Kaksi tämän suhteen keskeistä henkilöä olivat Mickelson ja Koop�� Pääaktiviteetti oli ilmeisesti CBS-uutisfilmien tarjoaminen CIA:lle… Lisäksi oli viitteitä siitä, että vuosina 1964-1971 CBS:n uutisfilmikirjasto tarjosi filmimateriaalia CIA:lle Koopin johdolla… [4] Mickelsonin tietojen muistiinpanoista käy ilmi, että CIA käytti CBS:n filmejä koulutukseen… Kaikki yllämainitut Mickelsonin aktiviteetit hoidettiin luottamuksellisesti ilman, että Central Intelligence Agencya mainittiin sanallakaan. Filmin lähetettiin henkilöille postilaatikkonumeroihin, ja niistä maksettiin henkilökohtaisin shekein, ei valtion shekein.” Mickelson myös monesti lähetti CIA:lle CBS:n sisäisen uutiskirjeen, raportti kertoo.

Salantin tutkimukset johtivat hänet toteamaan, että Frank Kearns, CBS-TV:n toimittaja vuosina 1958-1971, ”oli CIA-kaveri, joka pääsi palkkalistoille jotenkin jonkun CBS:llä toimineen CIA-kontaktin kautta.” Kearns ja Auston Goodrich, CBS:n roikkuja, olivat peitetyöntekijöitä CIA:lta, jotka oltiin palkattu Paleyn hyväksymin järjestelyin.

Paleyn edustaja kiisti raportin, jonka entinen CBS-kirjeenvaihtaja Daniel Schorr oli esittänyt, että Mickelson ja hän olisivat keskustelleen Goodrichin CIA-statuksesta tapaamisessa kahden Viraston edustajan välillä vuonna 1954. Paleyn edustaja väitti, että Paley ei tiennyt siitä, että Goodrich oli työskennellyt CIA:lle. ”Kun minä aloitin hommat, Paley sanoi minulle, että käynnissä oli jatkuva suhde CIA:han”, Mickelson sanoi eräässä haastattelussa. ”Hän esitteli minut kahdelle agentille, joiden hän sanoi pitävän yhteyttä. Me kaikki keskustelimme Goodrichin tilanteesta ja filmijärjestelyistä. Oletin, että tämä oli normaalia tuohon aikaan. Tämä oli pahimman kylmän sodan aikaan, ja oletin että viestintämedian piti tehdä yhteistyötä — vaikka Goodrichin asia oli uhkaava.

CBS:n päämajassa New Yorkissa Paleyn yhteistyö CIA:n kanssa oli itsestäänselvyys monille uutistoimittajille ja johtajille, huolimatta asian kiistämisestä. 76-vuotiasta Paley’a ei Salantin tutkijat haastatelleet. ”Se ei auttaisi mitään”, sanoi eräs CBS-johtaja. ”Se on ainoa asia jossa hänen muistinsa ei toimi.”

Salant keskusteli omista kontakteistaan CIA:lla, ja sitä että hän jatkoi monien edeltäjiensä käytäntöjä, eräässä haastattlussa toimittajan kanssa. Hänen mukaansa kontaktit alkoivat helmikuussa 1961, ”kun sain puhelinsoiton CIA-mieheltä, joka sanoi että hänellä on työsuhde Sig Mickelsoniin. Mies sanoi, että ’Pomosi tietää kaiken siitä’.” Salantin mukaan CIA-edustaja pyysi, että CBS jatkaisi editoimattomien uutisfilmien antamista Virastolle ja antaisi Viraston edustajien edelleen kysellä heidän toimittajiltaan asioita. Salant sanoi, ”Sanoin ei toimittajille puhumiseen, ja annoin heidän nähdä uutisfilmit. Tätä kesti vuosia — 70-luvun alkuun.”

Vuosina 1964 ja 1965 Salant palveli supersalaisessa CIA-iskuryhmässä, joka tutki menetelmiä lähettää amerikkalaisia propagandaohjelmia Kiinan kansantasavaltaan. Toiset neljän miehen tutkimusryhmän jäsenet olivat Zbigniew Brzezinski, silloinen Columbia Universityn professori; William Griffith, silloinen valtiotieteen professori Massachusetts Institute of Technologyssa, ja John Haves, silloinen Washington Post Companyn radio-TV:n varajohtaja [5]. Valtion pääedustajat projektissa olivat Cord Meyer CIA:sta; McGeorge Bundy, silloinen presidentin kansallisen turvallisuuden erikoisavustaja; Leonard Marks, USIAn silloinen johtaja; ja Bill Moyers, silloinen presidentti Lyndon Johnsonin avustaja ja nykyinen CBS:n kirjeenvaihtaja.

Salantin mukanaolo projektissa alkoi puhelinsoitolla Leonard Marksilta, ”joka sanoi minulle, että Valkoinen talo halusi muodostaa neljän ihmisen komitean tutkimaan Yhdysvaltain ulkomaanlähetyksiä Rautaesiripun taakse.” Kun Salant saapui Washingtonin ensimmäiseen tapaamiseen, hänelle sanottiin, että projekti oli CIA:n sponsoroima. ”Sen tarkoitus”, hän sanoi, ”oli määrittää miten parhaalla tavalla järjestää lyhytaaltolähetykset Punaiseen Kiinaan.” Mukana oli CIA-virkamies Paul Henzie, ja neljän komitea matkasi ympäri maailman tutkimassa Voice of American, Armed Forces Radion, Radio Free Europen ja Radio Libertyn pyörittämiä laitoksia, jotka olivat CIA:n pyörittämiä operaatioita tuohon aikaan. Yli vuoden tutkimusten jälkeen he jättivät raportin Moyersille, jossa suositeltiin, että valtio perustaisi TV-lähettämön, jota Voice of America pyörittäisi, ja se lähettäisi lähetyksiä Kiinan kansantasavaltaan. Salan oli vetänyt kaksi kierrosta CBS Newsin johtajana, vuosina 1961-64 ja vuodesta 1966 eteenpäin. Kiina-projektin aikaan hän oli CBS-johtaja.

■ Time ja Newsweek –lehdet. CIA:n ja senaatin lähteiden mukaan Viraston tiedoissa on kirjoitettuja sopimuksia entisten ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien kanssa molempiin viikoittain ilmestyviin uutisjulkaisuihin. Samat lähteet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA lopettanut kaikki toimintansa henkilöiden kanssa, jotka työskentelivät näille lehdille. Allen Dulles usein hengaili hyvän ystävänsä, edesmenneen Henry Lucen kanssa, joka on perustanut Time ja Life -lehdet, joka salli tiettyjen työntekijöidensä työskennellä Virastolle ja salli työn ja CV-merkintöjen tarjoamisen toisille CIA-operatiiveille, joilta puuttui toimittajakokemusta.

Usean vuoden ajan Lucen henkilökohtainen CIA-lähettiläs oli C.D. Jackson, Time Inc.:n varajohtaja, joka oli Lifen julkaisija vuodesta 1960 hänen kuolemaansa asti vuonna 1964. Kun Timen johtaja Jackson kirjoitti yhdessä CIA:n kanssa tutkimuksen, joka ehdotti amerikkalaisen tiedustelun uudelleenorganisointia 1950-luvun alussa, Jackson, jonka Time-Life -duunit keskeytyivät yhden vuoden ajaksi Valkoisen talon keikalla hänen avustaessaan presidentti Eisenhoweria, hyväksyi tietyt järjestelyt tarjota CIA-työntekijöille peite Time-Lifessa. Jotkut näistä järjestelyistä tehtiin Lucen vaimon, Clare Boothen, tietäessä asiasta. Toiset järjestelyt Timen peitteelle Lucen kanssa töitä tehneiden CIA-viranomaisten mukaan tehtiin Hedley Donovanin, nykyisen Time Inc.:n päätoimittajan, tietäessä asiasta. Donovan, joka otti päätoimituksen haltiin kaikissa Timen julkaisuissa vuonna 1959, kiisti puhelinhaastattelussa sen, että hän olisi tiennyt mitään sellaisista järjestelyistä. ”Minua ei koskaan lähestynyt kukaan ja olisin yllättynyt jos Luce olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt”, Donovan sanoi. ”Lucella oli erittäin tiukka mielipide journalismin ja valtion toiminnan välisestä erosta.”

1950-luvulta 1960-luvun alkuun Timen ulkomaankirjeenvaihtajat osallistuivat CIA:n ”briiffausillallisiin”, jotka olivat samanlaisia kuin mitä CIA piti CBS:lle. Ja Luce, CIA-viranomaisten mukaan, toistuvasti briiffasi Dullesia tai jotain muuta Viraston korkeaa virkamiestä hänen palatessaan hänen useilta ulkomaanmatkoiltaan. Luce ja miehet, jotka pyörittivät hänen lehtiään 1950- ja 60-luvuilla, rohkaisivat ulkomaankirjeenvaihtajia antamaan apua CIA:lle, erityisesti informaatiota joka voisi olla hyödyllistä Virastolle tiedustelutarkoituksissa tai ulkomaalaisten rekrytoinnissa.

Newsweekissa Viraston lähteiden mukaan CIA käytti useiden ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien palveluita järjestelyiden kautta, jotka vanhempi päätoimittaja lehdessä oli hyväksynyt. Newsweekin roikkuja Roomassa 50-luvun puolivälissä ei paljoa salaillut sitä, että hän oli töissä CIA:lle. Malcolm Muir, Newsweekin päätoimittaja sen perustamisesta 1937 sen myyntiin Washington Post Companylle vuonna 1961 asti sanoi haastattelussa, että hänen toimintansa CIA:n kanssa rajoittui yksityisiin briiffauksiin, joita hän piti Allen Dullesille hänen ulkomaanmatkojensa jälkeen, sekä hänen hyväksymiinsä järjestelyihin, joissa Virasto kuulusteli Newsweekin kirjeenvaihtajia. Hän sanoi, että hän ei koskaan tarjonnut peitettä CIA-operatiiveille, mutta että toiset korkeilla paikoilla Newsweekin organisaatiossa ovat saattaneet tehdä niin ilman hänen tietoaan.

”Olisin luullut, että olisi ollut roikkujia, jotka olivat agentteja, mutta en tiennyt keitä he olivat”, sanoi Muir. ”Mielestäni niihin aikoihin CIA piti varsin läheistä yhteyttä vastuullisiin toimittajiin. Aina kun kuulin jotain, joka olisi mielestäni voinut kiinnostaa Allen Dullesia, soitin hänelle… Kerran hän nimitti erään CIA-miehen olemaan yhteyksissä toimittajiimme, henkilö jonka tunsin mutta jonka nimeä en muista. Minulla oli useita ystäviä Allen Dullein organisaatiossa.” Muir sanoi, että Harry Kern, Newsweekin ulkomaanpäätoimittaja vuosina 1945-1956 ja lehden samanaikainen Washingtonin toimituksen johtaja Ernest K. Lindley ”tasaisesti juttelivat eri CIA-henkilöille”.

”Parhaan tietoni mukaan”, sanoi Kern, ”kukaan Newsweekissa ei työskennellyt CIA:lle… Epämuodollisia suhteita oli kyllä. Miksi kukaan olisi allekirjoittanut mitään? Se minkä me tiesimme, me kerroimme CIA:lle ja ulkoministeriölle… Kun minä menin Washingtoniin, puhuin Fosterille tai Allen Dullesille siitä mitä tapahtui. … Meistä se oli ihailtavaa siihen aikaan. Me olimme kaikki samalla puolella.” CIA-viranomaiset sanovat, että Kernin tekemiset Viraston kanssa olivat laajat. Vuonna 1956 hän lähti Newsweekista pyörittämään Foreign Reportsia, Washingtonissa sijatsevaa uutiskirjettä, jonka tilaajista Kern ei suostu puhumaan.

Ernest Lindley, joka pysyi Newsweekissa vuoteen 1961 asti, sanoi eräässä haastattelussa, että hän usein konsultoi Dullesia ja muita korkeita CIA-viranomaisia ennen ulkomaille lähtöä, ja briiffasi heitä palatessaan. ”Allen oli erittäin paljon avuksi minulle ja yritin antaa vastalahjan kun kykenin”, hän sanoi. ”Annoin hänelle mielipiteeni ihmisistä, joita olin tavannut ulkomailla. Kerran tai kaksi hän pyysi minua briiffaamaan suurta joukkoa tiedusteluihmisiä; kun palasin Aasian-Afrikan konferenssista vuonna 1955, esimerkiksi; he pääosin halusivat tietää eri ihmisistä.”

Washingtonin toimiston johtaja Lindley sanoi saaneensa tietää Malcolm Muirilta, että lehden roikkujat Kaakois-Euroopassa olivat CIA-sopimustyöntekijöitä — heille annettiin CV-merkintä johdon kanssa hoidetuin järjestelyin. ”Muistan kun se tuli esiin — oliko se hyvä vai huono idea pitää tätä henkilöä Virastosta; lopulta päätettiin, että yhteydenpitoa ei jatkettaisi”, Lindley sanoi.

Kun Washington Post Company osti Newsweekin, julkaisja Philip L. Graham sai tietoa Viraston henkilöiltä, että CIA joskus käytti lehteä peitetarkoituksiin, CIA-lähteet sanovat. ”Se oli laajalti tiedossa, että Phil Graham oli sellainen jolta saisi apua”, entinen Viraston varajohtaja sanoo. ”Frank Wisner oli hänen kanssaan tekemisissä”. Wisner, CIA:n varajohtaja vuodesta 1950 hänen vuoden 1965 itsemurhaansa asti oli Viraston ”pimeiden” operaatioiden järjestelijä, joihin kuului myös monia toimittajia. Wisner tykkäsi paukutella henkseleitään ”mahtavasta Wurlitzerista”, ihmeellisestä propagandainstrumenteista jonka hän oli rakentanut lehdistön avulla. Phil Graham oli mahdollisesti Wisnerin läheisin ystävä. Mutta Graham, joka teki itsemurhan vuonna 1963, ilmeisesti ei tiennyt mitään peitejärjestelyistä Newsweekin kanssa, CIA-lähteet sanovat.

Vuosina 1965-66 akkreditoitu Newsweekin roikkuja Kaukoidässä oli itse asiassa CIA:n sopimustyöntekijä, joka tienasi vuosittain $10,000 palkkaa Virastolta, kertoo Robert T. Wood, silloinen CIA-viranomainen Hong Kongin toimistolla. Jotkut Newsweekin kirjeenvaihtajat ja roikkujat jatkoivat salaisten yhteyksien pitoa Viraston kanssa 1970-luvulle asti, CIA-lähteet sanovat.

TietoViraston tekemisistä Washington Postin kanssa oli äärimmäisen hämärää. CIA-viranomaisten mukaan jotkut Postin roikkujat ovat olleet CIA-työntekijöitä, mutta nämä kaikki viranomaiset sanovat, etteivät he tunnet ketään Postin johdossa, joka olisi ollut tietoinen järjestelyistä.

Kaikki päätoimittajat ja vastaavat päätoimittajat Postissa vuodesta 1950 lähtien sanovat, että he eivät tienneet yhdestäkään Viraston muodollisesta suhteesta roikkujiin tai Postin työntekijöihin. ”Jos jotain tehtiin, Phil teki sen meidän tietämättämme”, sanoi eräs. Viraston virkamiehet, eivät kuitenkaan väittäneet että Postin työntekijät olisivat salaa olleet Viraston kanssa tekemisissä heidän työskennellessään lehdelle. [6]

Katharine Graham, Philip Grahamin leski ja Postin nykyinen julkaisija, sanoo että hänelle ei ole kerrottu CIA:n suhteista Postiin tai Newsweekiin. Marraskuussa 1973 rva Graham soitti William Colbylle ja kysyi oliko Postin roikkujat tai työntekijät kytköksissä CIA:han. Colby vakuutti, että yksikään työntekijä ei ollut Viraston palkkalistoilla, mutta Virasto kieltäytyi keskustelemasta roikkujien kysymyksestä.

■ Louisville Courier‑Journal. Joulukuusta 1964 maaliskuuhun 1965 CIA:n peiteoperatiivi nimeltään Robert H. Campbell työskenteli Courier‑Journalissa. Korkeiden CIA-lähteiden mukaan Campbell palkattiin lehteen Norman E. Isaacsin tekemin järjestelyin, joka oli silloinen Courier‑Journalin vastaava päätoimittaja. Barry Bingham Sr., silloinen lehden julkaisija, tiesi myös järjestelyistä, lähteet sanovat. Sekä Isaacs että Bingham kiistävät tietävänsä siitä, että Campbell oli tiedusteluagentti kun hänet palkattiin.

Campbellin palkkaamisen monimutkainen saaga paljastui Courier‑Journalin tarinassa, jonka on kirjoittanut James R Herzog maaliskuun 27. 1976 senaatin komitean tutkimusten aikaan. Herzogin kertomus alkaa: ”Kun 28-vuotias Robert H. Campbell palkattiin Courier‑Journalin toimittajaksi joulukuussa 1964, hän ei osannut kirjoittaa kirjoituskoneella eikä hän tiennyt paljoakaan uutisten kirjoittamisesta.” Kertomus lainaa lehden entistä vastaavaa päätoimittajaa, joka sanoo että Isaacs sanoi hänelle että Campbell palkattiin CIA:n pyynnöstä: ”Norman sanoi, että kun hän oli Washingtonissa (vuonna 1964), häntä oltiin pyydetty lounaalle joidenkin hänen ystäviensä luokse, jotka olivat töissä CIA:lle (ja että) hän halusi lähettää tämän nuoren kaverin saamaan vähän tietoa uutistoimittamisesta.” Kaikki Campbellin palkkaamisen aspektit olivat erittäin epätavallisia. Hänen taustojaan ei tarkistettu, ja hänen CV:ssään luki seuraavat asiat: ”Isaacsilla on kirjeenvaihtoa ja tutkimusta tästä miehestä” sekä ”Palkattu tilapäistyöhön — taustoja ei tarvitse tarkastaa eikä niitä ole tarkistettu.”

Campbellin journalististen kykyjen taso pysyi yhdenmukaisena koko hänen aikansa lehdessä, ”Campbellin tuottama matsku oli melkein lukemiskelvotonta”, sanoi entinen kaupunkiuutisten apulaispäätoimittaja. Eräs Campbellin suurista reportaasiprojekteista koski puisia intiaaneja. Sitä ei koskaan julkaistu. Hänen aikanaan lehdessä Campbell kävi baarissa muutaman askeleen päässä toimistosta, jossa hän ajoittain muutaman drinkin jälkeen paljasti kanssaryyppääjille olevansa CIA-työntekijä.

CIA-lähteiden mukaan Campbellin aika Courier‑Journalissa järjesteltiin tarjoamaan hänelle CV-merkintä journalistikokemuksesta, joka lisäisi uskottavuutta tulevaisuuden toimittajapeitehommissa ja opettaisi hänelle jotain sanomalehtibisneksestä. Courier‑Journalin tutkimukset paljastivat myös, että ennen Louisvilleen tuloaan hän oli työskennellyt lyhyen aikaa Hornellille, New Yorkissa, Evening Tribunelle, jota julkaisi Freedom News, Inc. CIA-lähteet sanoivat, että Virasto oli järjestellyt tämän lehden johdon kanssa, että Campbell sai töitä. [7]

Courier‑Journalissa Campbell palkattiin Isaacsin tekemin ja Binghamin hyväksymin järjestelyin, sanovat CIA:n ja senaatin lähteet. “Me maksoimme Courier‑Journalille niin että he voisivat maksaa hänen palkkansa”, sanoi Viraston virkamies, joka oli mukana transaktiossa. Näihin väitteisiin Isaacs vastasi kirjeellä. Hän oli lähtenyt Louisvillestä Wilmingtoniin, Delawareen, johtaakseen News & Journalia. Hän sanoi: “Kaikki mitä voin sanoa, on toistaa yksinkertaista totuutta — että koskaan, ei missään olosuhteissa, tai minään aikana, en ole tietoisesti palkannut valtion agenttia. Olen myös yrittänyt kaivella muistiani, mutta Campbellin palkkaaminen oli minulle niin merkityksetön, että mitään ei muistu mieleen… Mikään tästä ei tarkoita sitä, etteikö minua oltaisi joitu ‘jäynätä.’”. Barry Bingham Sr. sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ole muistikuvaa Campbellin palkkaamisesta ja kiisti, että hän olisi tiennyt mistään järjestelyistä lehden johdon ja CIA:n välillä. CIA-viranomaiset sanoivat, että Binghamin kontaktien avulla Courier‑Journal antoi apua Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. Courier-Journalin yksityiskohtaiset etusivun jutut Campbellin palkkaamisesta toteutti Barry Bingham Jr., joka seurasi isäänsä päätoimittajana ja lehden julkaisijana vuonna 1971. Artikkeli on ainoa suuri lehden julkaisema tutkimus omasta toiminnasta, joka tästä aiheesta on ilmestynyt. [8]

■ American Broadcasting Company ja National Broadcasting Company. CIA-viranomaisten mukaan ABC jatkoi peitteen tarjoamista 1960-luvun ajan. Yksi oli Sam Jaffe, jonka CIA-viranomaiset sanovat tehneen salaisia keikkoja Virastolle. Jaffen on tunnustettu ainoastaan tarjonneen informaatiota. Lisäksi toinen tunnettu kanavan kirjeenvaihtaja teki salaisia keikkoja Virastolle CIA-lähteiden mukaan. Senaatin kuulemisten aikaan Viraston virkamiehet korkeimmilla tasoilla toimineet virkamiehet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA:lla edelleen aktiivinen suhde ABC-kanavaan. Kaikki peitejärjestelyt tehtiin lähteiden mukaan ABC-johtajien tiedossa.

Nämä samat lähteet väittivät tietävänsä vain vähän Viraston suhteista NBC:hen, paitsi että useat kanavan ulkomaankirjeenvaihtajat tekivät keikkoja Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. ”Se oli sellainen juttu mitä ihmiset tekivät silloin”, sanoi Richard Wald, NBC Newsin johtaja vuodesta 1973 lähtien. ”En yllättyisi jos ihmiset täällä — mukaanlukien tuon ajan kirjeenvaihtajat — olisivat olleet yhteyksissä Virastoon.”

■ Copley Press, ja sen sivuliike Copley News Service. Tämän suhteen, jonka toimittajat Joe Trento ja Dave Roman paljastivat Penthouse-lehdelle, on CIA-viranomaisten mukaan sanottu olevan Viraston eräs tuottavimmista mitä tulee ”ulkopuolisen” peitteen saamiseen sen työntekijöille. Copley omistaa yhdeksän sanomalehteä Kaliforniassa ja Illinoisissa — mm. San Diego Union ja Evening Tribune. Trento/Romanin kertomus, jota rahoitettiin tutkivan journalismin rahastosta, esittää, että ainakin 23 Copley News Servicen työntekijää teki työtä CIA:lle. ”Viraston mukanaolo Copleyn organisaatiossa on niin laajaa, että on lähes mahdotonta selvittää sitä”, sanoi CIA-viranomainen, joka kysyi suhteesta vuonna 1976. Toiset Viraston viranomaiset sanoivat, että James S. Copley, ketjun omistaja vuoden 1973 kuolemaansa asti, henkilökohtaisesti teki suurimman osan peitejärjestelyistä CIA:lle.

Trenton ja Romanin mukaan Copley henkilökohtaisesti antoi uutispalvelunsa vapaaehtoiseksi senaikaiselle presidentti Eisenhowerille toimimaan ”silminä ja korvina” ”kommunistiuhkaa vastaan latinalaisessa ja Keski-Amerikassa” ”tiedustelupalveluillemme”. James Copley oli myös ohjaavana kätenä Inter‑American Press Associationissa, CIA:n rahoittamassa organisaatiossa, jonka jäsenistö koostui vahvasti oikeistolaisista latinalaisen Amerikan uutisten päätoimittajista.

■ Muut suuret uutisorganisaatiot. Viraston viranomaisten mukaan CIA-tiedoissa kuvataan muita peitejärjestelyitä seuraaville uutisorganisaatioille: New York Herald‑Tribune, Saturday‑Evening Post, Scripps‑Howard sanomalehdet; Hearst sanomalehdet; Seymour K. Freidin, Hearstin nykyisen Lontoon toimituksen johtaja ja entinen Herald‑Tribunen päätoimittaja ja kirjeenvaihtaja, joka on tunnistettu CIA-operatiiviksi Viraston lähteissä; Associated Press; [9] United Press International; Mutual Broadcasting System; Reuters ja Miami Herald. Heraldin peitejärjestelyt, CIA-viranomaisten mukaan, olivat epätavallisia, sillä ne tehtiin “CIA:n toimistolla Miamissa, ei CIA:n päämajassa”.

“Ja tuo on vain lyhyt pätkä listaa”, CIA-hierarkiassa palvelleen sanoin. Kuten monet lähteet, tämä viranomainen sanoi, että ainoa tapa lopettaa epävarmuudet koskien toimittajien antamaa apua CIA:lle on paljastaa CIA-tiedostojen sisältö — jotain mitä melkein kaikki 35% nykyisistä ja entisistä vuoden aikana haastatelluista CIA-viranomaisista vastustaa.

Colby nuolee haavojaan

CIAN: TOIMITTAJIEN KÄYTTÖ JATKUI KÄYTÄNNÖSSÄ muuttumattomana vuoteen 1973 asti, jolloin vastauksena julkiseen paljastukseen siitä, että Virasto oli salaa käyttänyt amerikkalaistoimittajia, William Colby alkoi leikata ohjelmaa. Hänen julkisessa lausunnossaan Colby esitti kuvan siitä, että toimittajien käyttöä oltiin vähennetty ja sillä oli vähemmän painoarvoa Virastolle.

Sitten hän käynnisti sarjan toimia, joiden tarkoitus oli vakuuttaa lehdistö, kongressi ja kansa siitä, että CIA oli päässyt eroon uutisbisneksestä. Mutta Viraston virkamiesten mukaan Colby oli itse asiassa heittänyt suojaverkon hänen arvokkaan tiedustelu- ja toimittajayhteisön päälle. Hän käski alamaisiaan pitämään yllä Viraston suhteita parhaisiin toimittajakontakteihin samalla kun hän pani poikki viralliset suhteet moniin epäaktiivisiin, suhteellisen tuottamattomiin tai ainoastaan marginaalisen tärkeisiin tahoihin. Colbyn käskystä viraston tietoja läpikäydessään viranomaiset saivat selville, että monet toimittajat eivät tehneet mitään hyödyllistä CIA:lle vuosiin. Sellaiset suhteet, joita mahdollisesti oli satoja, lopetettiin vuosien 1973-1976 välillä.

Sillä aikaa tärkeät CIA-operatiivit, jotka oli sijoitettu joidenkin suurten sanomalehtien ja TV-kanavien toimituksiin saivat potkut ja muuttuivat roikkujiksi tai freelancereiksi, mikä näin mahdollisti Colbyn vakuuttaa huolestuneille päätoimittajille, että heidän toimituksissaan ei ollut CIA-työntekijöitä. Colby myös pelkäsi, että jotkut arvokkaat roikkujaoperatiivit saattaisivat paljastua jos Viraston suhteiden syynäämistä journalisteihin jatkettaisiin.

Jotkut näistä henkilöistä saivat uudet tehtävät niinkutsutuissa omissa julkaisuissa — ulkomaan julkaisuissa ja TV-yhtiöissä, jotka salaa olivat CIA:n rahoittamia ja työllistämiä. Toiset journalistit, jotka olivat allekirjoittaneet muodollisen sopimuksen CIA:n kanssa — mikä teki heistä viraston työntekijän — vapautettiin palveluksesta, ja heitä pyydettiin jatkamaan työntekoa vähemmän muodollisten järjestelyjen alaisuudessa.

Marraskuussa 1973 monien tällaisten muutosten jälkeen Colby kertoi New York Timesin ja Washington Starin toimittajille ja päätoimittajille, että Virastolla oli ”noin kolme tusinaa” amerikkalaisia uutistoimittajia ”CIA:n palkkalistoilla”, mm. viisi jotka työskentelivät ”yleisissä uutisorganisaatioissa”. Kuitenkin vaikka senaatin tiedustelukomitea piti kuulemisensa vuonna 1976, erään korkean tahon CIA-lähteen mukaan CIA jatkoi sen yhteydenpitoa 75-90:n kaikensorttisiin journalisteihin — johtajiin, toimittajiin, roikkujiin, valokuvaajiin, kolumnisteihin, toimiston tiskinpitäjiin ja TV-kuvausryhmien jäseniin. Yli puolet näistä oli siirretty pois CIA:n palkkalistoilta, mutta he olivat silti salassapitosopimuksen velvoittamia. Edustajainhuoneen tiedustelukomitean, jota veti edustaja Otis Pike, julkaisemattoman raportin mukaan ainakin 15 uutisorganisaatiota edelleen tarjosi peitteitä CIA-operatiiveille vuonna 1976.

Colby, joka oli rakentanut maineensa eräänä kaikkein kyvykkäimmistä peitetoiminnan taktikoijista CIA:n historiassa, oli itse pyörittänyt journalisteja salaisissa operaatioissa ennen johtajaksi ryhtymistään vuonna 1973. Mutta jopa hänestä sanoivat hänen lähimmät tuttavansa, että hän oli järkyttynyt siitä miten laajamittaisesti ja hänen mielestään harkitsemattomasti Virasto oli jatkuvasti käyttänyt toimittajia silloin kun hän astui johtajan pestiin. “Liian hyvämaineista”, johtaja usein sanoi eräille henkilöille ja uutisorganisaatioille, jotka silloin työskentelivät CIA:lle. Toiset Virastossa viittaavat heidän parhaiten tunnettuihin journalistikätyreihinsä “brändiniminä.”

“Colbyn huoli oli, että hän saattaisi menettää resurssin kokonaan ellemme olisi hieman enemmän varovaisia siitä keitä me käytimme ja miten hankimme heidät”, selitti eräs entinen varajohtaja. Colbyn senjälkeisten toimien tarkoitus oli siirtää Viraston kytkökset pois niinkutsutuista “suurista” ja keskittyä sen sijaan pieniin sanomalehtitoimitusketjuihin, TV-ryhmiin ja sellaisiin erikoisjulkaisuihin kuten kauppalehtiin ja uutiskirjeisiin.

William Colby

Colbyn lähdettyä Virastosta tammikuun 28. päivä 1976 hänen jälkeensä ohjat otti George Bush, ja CIA julisti uuden politiikan: “Voimassa välittömästi, CIA ei aio solmia sopimuksia tai maksaa yhdellekään täysipäiväiselle tai osa-aikaiselle uutistoimittajalle, joka on akkreditoitu yhteenkään Yhdysvaltain uutistoimistoon, sanomalehteen, viikkolehteen, radio- tai televisiokanavaan tai -verkostoon”. Tämän julistuksen aikaan Virasto tunnusti, että politiikka johtaisi sopimuksen irtisanomiseen vajaa puolessa 50:stä journalistista, jotka edelleen olivat Viraston kanssa tekemisissä. Ilmoituksen teksti huomautti, että CIA haluaisi ”toivottaa tervetulleeksi” vapaaehtoisen, palkattoman yhteistyön journalistien kanssa. Näin monet suhteet pysyivät sellaisinaan.

Viraston haluttomuus lopettaa journalistien käyttöä ja sen jatkuvat suhteet eräiden uutispomojen kanssa olivat suurelta osin kahden tiedustelupelin kahden perusfaktan tulosta: journalistipeite on ideaali johtuen toimittajan työn tutkivasta luonteeta; ja monet toisista institutionaalisten peitteiden lähteistä CIA oli evännyt viime vuosina firmoilta, säätiöiltä ja koulutusinstituutioilta, jotka kerran tekivät Viraston kanssa yhteistyötä.

“On vaikeaa pyörittää salaista virastoa tässä maassa”, selitti korkean tason CIA-viranomainen. “Me olemme ambivalentteja tiedustelun suhteen. Ulkomaille tarvitsemme peitteitä. Mutta me olemme taistelleet suojan löytämisen ja sen antamisen puolesta. Rauhanturvajoukot ovat pois kysymyksestä, kuten on myös USIA, säätiöt ja vapaaehtoisjärjestöt ovat olleet poissa kysymyksestä vuodesta ’67 lähtien, ja Fulbrightien (Fulbright-tutkijat) suhteen olemme itse asettaneet kiellon. Jos haluaa ottaa amerikkalaisen yhteiskunnan ja laittaa vierekkäin ne jotka voisivat tehdä CIA:lle töitä ja jotka eivät, siinä on tosi vähän potentiaalia. Edes ulkoasiainministeriö ei halua meitä. Joten mihin hittoon sitä menee? Bisnes on kivaa, mutta lehdistö on luonnollinen. Yksi journalisti on 20 agentin arvoinen. Hänellä on pääsy, kyky kysyä kysymyksiä ilman, että hän herättää epäilyä.”

Churchin komitean rooli

HUOLIMATTA NÄYTÖSTÄ KOSKIEN CIA:N LAAJALLE LEVINNYTTÄ journalistien käyttöä, senaatin tiedustelukomitea ja sen työntekijät päättivät olla kyselemättä yhdeltäkään toimittajalta, päätoimittajalta, julkaisijalta tai TV-pomolta joiden suhteet Virastoon on kirjattu CIA-tietoihin.

Senaatin ja Viraston lähteiden mukaan journalistien käyttö oli yksi kahdesta tutkimusalueesta, joilla CIA meni uskomattoman pitkälle. Toinen oli Viraston jatkuva ja laajamittainen akateemikkojen käyttö rekrytointi- ja tiedonkeräystarkoituksiin.

Molemmissa tapauksissa lähteiden mukaan entiset johtajat Colby ja Bush ja CIA:n erikoisneuvonantaja Mitchell Rogovin kykenivät vakuuttamaan keskeiset komitean jäsenet siitä, että täysi tutkinta tai edes rajattu julkinen paljastus aktiviteettien laajuudesta tekisi korvaamatonta vahinkoa kansakunnan tiedustelutoiminnalle, sekä satojen henkilöiden maineelle. Colbyn raportoitiin olleen erityisen vakuuttava esittäessään, että paljastus saisi aikaan nykypäivän “noitavainot”, joissa uhrit olisivat toimittajia, julkaisijoita ja päätoimittajia.

Walter Elder, entisen CIA-johtaja McConen varajohtaja ja Viraston yhteyshenkilö Churchin komitealle, esitti että komitealta puuttui toimintavaltuus koska CIA ei ollut käyttänyt journalisteja väärin; suhteet olivat vapaaehtoisia. Elder käyttää esimerkkinä Louisville Courier‑Journalia. “Church ja muut komiteassa olivat niskakarvat pystyssä Courier‑Journalista”, eräs Viraston viranomainen sanoi, “kunnes me huomautimme, että me olimme menneet päätoimittajalta pyytämään peitettä, ja päätoimittaja oli sanonut, ‘Selvä.’”

Jotkut Churchin komitean jäsenistä ja työntekijöistä pelkäsivät, että Viraston viranomaiset olivat saaneet tutkimuksen omaan ohjaukseensa ja että heitä höynäytettäisiin. “Virasto oli äärimmäisen fiksu sen suhteen ja komitea pelasi suoraan sen pussiin”, sanoi eräs kongressilähde, joka oli tietoinen kaikista tutkinnan aspekteista. ”Church ja jotkut muut jäsenet olivat enemmän kiinnostuneita otsikoihin pääsystä kuin vakavan tutkimuksen tekemisestä. Virasto esitti, että se paljasti paljon aina kun siltä kysyttiin agenttitouhuista — salamurhista ja salaisista aseista ja James Bond -operaatioista. Sitten kun piti puhua asioista, joista he eivät halunneet puhua, jotka olivat virastolle paljon tärkeämpiä, Colby erityisesti vedätti. Ja komitea nieli sen purematta.”

Senaatin tutkimuskomiteaa journalistien käytöstä veti William B. Bader, entinen CIA-tiedusteluviranomainen, joka palasi hetkeksi Virastoon tänä vuonna varajohtajaksi CIA-johtaja Stansfield Turnerille, joka on nyt korkean tason tiedusteluvirkamies puolustusministeriössä. Baderia avitti David Aaron, joka nyt palvelee Zbigniew Brzezinskin alaisuudessa, joka on presidentti Carterin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja.

Senaatin tukimustyöntekijöiden mukaan sekä Bader että Aaron olivat järkyttyneitä siitä informaatiosta, mitä CIA-tiedoissa luki toimittajista; he halusivat senaatin uuden jatkuvan CIA-valvontakomission tekevän lisätutkimuksia. Tuo komitea kuitenkin oli käyttänyt ensimmäiset vuotensa kirjoittaessaan uutta säännöstöä CIA:lle, ja sen jäsenet sanoivat ettei heillä ollut kiinnostusta syventyä CIA:n lehdistön käyttöön enempää.

Baderin tutkimukset tehtiin erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän ensimmäinen pyyntönsä erityisinformaatiosta koskien toimittajien käyttöä evättiin CIA:n päästä sillä perusteella, että valta-asemaa ei oltu käyttetty väärin aj että nykyiset tiedusteluoperaatiot vaarantuisivat. Senaattorit Walter Huddleston, Howard Baker, Gary Hart, Walter Mondale ja Charles Mathias — jotka olivat olleet kiinnostuneita CIA:n ja lehdistön aiheesta — olivat samalla tavalla huolissaan kuin Bader CIA:n reaktiosta. Usean puhelun ja tapaamisen jälkeen yhdessä CIA-johtaja George Bushin ja muiden Viraston viranomaisten kanssa senaattorit vaativat, että komitean henkilöstölle annettaisiin informaatiota CIA:n lehdistötoiminnan laajuudesta. Lopulta Bush suostui komentamaan tiedostojen läpikäynnin ja antaa ne tiedostot, jotka käsittelivat operaatioita joissa journalisteja oltiin käytetty. Mutta Bader tai komitea ei saisi raakamateriaalia, Bush intti. Sen sijaan johtaja päätti, että hänen alaisensa tiivistäisivät materiaalin yhden kappaleen tiivistelmiksi, jotka kuvaisivat yleisluontoisesti jokaisen toimittajan aktiviteetteja. Tärkeimpänä Bush määräsi, että journalistien ja uutisorganisaatioiden nimiä, joihin nämä liittyivät, ei paljastettaisi tiivistelmissä. Jotain viitteitä siitä, millä alueella toimittaja oli palvellut ja yleinen kuvaus uutisorganisaatiosta, jossa tämä oli työskennellyt, annettaisiin.

Tiivistelmien tuottaminen oli vaikeaa, sanovat hommaa valvoneet CIA-viranomaiset. Ei ollut olemassa mitään ”toimittajatiedostoja” itsessään ja informaatio piti kerätä eri lähteistä, mikä heijasteli CIA:n erittäin siiloutunutta luonnetta. Tapausviranomaiset, jotka käsittelivät toimittajia, antoivat joitain nimiä. Tiedostoja kaivettiin eri salaoperaatioista, joissa tuntui loogiselta että journalisteja olisi käytetty. Merkittävää kyllä, kaikki toimittajien tekemä työ Virastolle oli salaoperaatioiden kategoriassa, ei ulkomaantiedustelun. Vanhat tiedot ulkomaan toimistoista oli pyyhitty. ”Meidän oli todella sekoitettava”, sanoi eräs viranomainen.

Useiden viikkojen jälkeen Bader alkoi saada tiivistelmiä, joita oli yli 400 siihen mennessä kun Virasto oli saanut tietojen kaivelun loppuun.

Virasto pelasi luvuilla komitean kanssa kiinnostavaa peliä. Ne, jotka valmistelivat materiaalia, sanovat että oli fyysisesti mahdotonta tuottaa kaikkia Viraston tietoja nähtäville toimittajien käytöstä. ”Me annoimme heille laajan, edustavan kuvan”, sanoi eräs viranomainen. ”Me emme koskaan esittäneet, että se oli kokonaiskuva kaikista aktiviteeteista 25 vuoden ajalta, tai kaikkia niitä toimittajia jotka meille oli keikkaa tehneet,” Suhteellisen pieni määrä noista tiivistelmistä kuvasi ulkomaantoimittajien aktiviteetteja — mm. ne jotka työskentelivät roikkujina amerikkalaisille julkaisuille. Ne viranomaiset, jotka olivat eniten perillä aiheesta, sanoivat että 400:n amerikkalaistoimittajan luku on oikean luvun alakantissa siitä keillä oli salaisia suhteita ja ketkä tekivät salaisia keikkoja.

Bader ja muut, joille hän kuvasi tiivistelmien sisältöä, välittömästi tulivat joihinkin yleisluontoisiin johtopäätelmiin: pelkkä salaisten toimittajasuhteiden lukumäärä oli paljon suurempi kuin mitä CIA oli koskaan antanut ymmärtää; ja että Viraston toimittajien sekä uutispamppujen käyttö oli ensimmäisen kertaluokan tiedustelukätyröintiä. Toimittajat olivat olleet mukana melkein kaikenlaisissa kuviteltavissa olevissa operaatioissa. Yli 400:sta henkilöstä, joiden aktiviteetteja oli tiivistetty, noin 200-250 oli ”työtä tekeviä toimittajia” termin yleisessä merkityksessä — toimittajia, päätoimittajia, kirjeenvaihtajia, valokuvaajia — loput olivat töissä nimellisesti, kustantamoissa, toimialajulkaisuissa ja uutiskirjeissä.

Silti tiivistelmät olivat nimenomaan sitä: tiivistettyjä, epätarkkoja, hämäriä, epätäydellisiä. Niitä voitaisiin tulkita löyhästi monella eri tavalla. Ja ne eivät mitenkään kertoneet siitä, että CIA oli käyttänyt auktoriteettiaan väärin manipuloimalla amerikkalaislehtien pääkirjoituksien ja TV-reportaasien sisältöä.

Baderin kuumotus siitä mitä hän oli löytänyt sai hänet kysymään neuvoa useilta kokeneilta ulkomaansuhteiden ja tiedustelun tahoilta. He ehdottivat, että hän painaisi päälle ja vaatisi lisäinformaatiota ja antaisi niille komitean jäsenille, joihin hän luottaisi eniten, yleisen idean siitä mitä tiivistelmät paljastivat. Bader jälleen meni senaattorien Huddleston, Baker, Hart, Mondale ja Mathias luokse. Sillä aikaa hän sanoi CIA:lle, että hän halusi nähdä lisää — kokonaisia tiedostoja mahdollisesti sadasta henkilöstä, joiden aktiviteetit oli tiivistelmissä. Pyyntö evättiin suorilta käsin. Virasto ei antaisi enempää tietoja aiheesta. Piste.

CIA:n jyrkkyys johti uskomattomaan illallistapaamiseen viraston päämajassa maaliskuussa 1976. Läsnäolijoihin kuului senaattorit Frank Church, joka oli nyt saanut Baderilta briiffausta; John Tower, komitean varapuheenjohtaja; Bader; William Miller, komitean henkilöstöjohtaja; CIA-johtaja Bush; Viraston neuvonantaja Rogovin; ja Seymour Bolten, korkea-arvoinen CIA-operatiivi, joka vuosien ajan oli ollut Saksan toimiston päällikkö sekä Willy Brandtin tapausviranomainen. Bush oli ottanut Boltin avustajakseen käsittelemään komitean tietopyyntöjä journalisteista ja akateemikoista. Illallisella Virasto piti kiinni kieltäytymisestään tarjota enempää tietoja. Eikä se antaisi komitealle nimiä kenestäkään yksittäisestä journalistista, joita 400:ssa tiivistelmässä oli käsitelty, tai uutisorganisaatioista joihin he kytkeytyivät. Keskustelu kuumeni, sanoivat osallistujat. Komitean edustajat sanoivat, etteivät he voineet toteuttaa mandaattiaan — määrittää oliko CIA käyttänyt väärin sen valta-asemaa — ilman lisätietoja. CIA sanoi, että se ei voinut suojella legitiimejä tiedusteluoperaatioitaan tai sen työntekijöitä jos lisäpaljastuksia tehtäisiin komitealle. Monet toimittajat olivat sopimustyöntekijöitä Virastolle, Bush sanoi yhdessä kohtaa, ja että CIA ei ollut enempää velvoitettu heille kuin kenelle muullekaan agentille.

Lopulta erittäin epätavallinen sopimus saatiin paukutetuksi läpi: Bader ja Miller saisivat luvan tarkastella ”siivottuja” versioita täysistä tiedostoista 25:sta valitusta journalistista tiivistelmissä; mutta journalistien nimet ja heidät työllistäneet uutisorganisaatiot siivottaisiin pois, kuten myös siivottaisiin CIA-työntekijöiden nimet, joita tiedostoissa mainittiin. Church ja Tower saisivat luvan tarkastella 25:n tiedoston siivoamattomia versioita — määrittääkseen että CIA ei piilotellut mitään muita tietoja kuin pelkät nimet. Koko diili perustui sopimukselle, ettei kukaan, Bader, Miner, Tower tai Church paljastaisi tiedostojen sisältöjä toisille komitean jäsenille tai henkilökunnalle.

Bader alkoi kästellä 400+ tiivistelmää jälleen kerran. Hänen tavoitteensa oli valita 25, jotka perustuen hätäiseen informaatioon tiivistelmissä olisivat läpileikkaus kaikesta. CIA:n toiminnan päivämäärät, yleiset kuvaukset uutisorganisaatioista, toimittajatyypit ja salaoperaatiot olivat kaikki mukana hänen laskelmissaan.

Niistä 25 tiedostosta, jotka hän sai vastauksena, CIA-viranomaisten ja senaatin lähteiden mukaan, syntyi väistämätön johtopäätelmä: että laajuudessa jota ei koskaan aiemmin oltu epäilty, CIA oli 1950-, 60- ja jopa 70-luvulla keskittänyt suhteensa journalisteihin kaikkein nimekkäimmillä Amerikan lehdistön sektoreilla, mm. maan neljässä tai viidessä suurimmassa sanomalehdessä, TV-kanavalla ja kahdessa suuressa viikoittaisessa julkaisussa. Huolimatta nimien ja kytkösten siivoamisesta 25:sta yksityiskohtaisesta tiedostosta, joista jokainen oli 3-11 tuumaa paksu, informaatio oli yleensä riittävää identifioimaan suurinpiirtein joko toimittajan, hänen kytköksensä tai molemmat — erityisesti koska niin moni heistä oli alallaan tunnettuja.

“Suhteet ovat uskomattoman laajalle levinneet”, Bader raportoi senaattoreille. ”Ei tarvitse manipuloida Time-lehteä, esimerkiksi, koska Viraston ihmiset ovat johdossa.”

Ironisesti yksi eräs suurista uutisorganisaatioista, joka asetti rajat CIA:n kanssa toimimiselle, Viraston viranomaisten mukaan, oli ehkäpä suurin pääkirjoituskontakti Viraston pitkässä listassa tavoitteita ja politiikkaa: U.S. News and World Report. Edesmennyt David Lawrence, U.S. Newsin kolumnisti ja perustajapäätoimittaja, oli Allen Dullesin läheinen ystävä. Mutta hän toistuvasti kieltäytyi CIA:n johtajan pyynnöistä käyttää lehteä peitetoimintaan, lähteet sanovat. Erään kerran Lawrence komensi hänen alaisinaan olevia päätoimittajia uhkailemalla potkia kenet tahansa U.S. Newsin työntekijän joka saataisiin kiinni muodollisesta suhteesta Viraston kanssa. Entinen lehden vastaava päätoimittaja myönsi, että sellaisia komentoja oltiin kuultu. CIA-lähteet kieltäytyivät sanomasta, kuitenkin, oliko lehti poissa käytöstä Virastolle Lawrencen kuoleman jälkeen vuonna 1973 vai oliko Lawrencen käskyjä noudatettu.

Sillä aikaa Bader pyrki saamaan lisää informaatiota CIA:lta, erityisesti Viraston nykyisistä suhteista journalisteihin. Hänelle tuli vastaan kiviseinä. “Bush ei ole tehnyt mitään tähän mennessä”, Bader sanoi. “Mikään tärkeistä operaatioista ei ole muuttunut edes marginaalisella tavalla.” CIA kieltäytyi myös henkilöstön pyynnöistä saada lisää informaatiota koskien akateemikkojen käyttöä. Bush alkoi usuttaa komitean jäseniä rajaamaan sen pyyntöjä molemmilla aloilla ja salaamaan sen löydökset loppuraportissa. “Hän intti, ’Älkää vittuilko näille jätkille lehdistössä tai kampuksilla’, vedoten siihen että he olivat ainoat tahot julkisuudessa joilla oli enää mitään uskottavuutta jäljellä”, eräs senaatin lähde raportoi. Colby, Elder ja Rogovin vonkasivat myös yksittäisiä komitean jäseniä pysymään hiljaa siitä mitä henkilöstö oli saanut tietää. “Paljon sanottin, että jos tämä pääsisi julkisuuteen, journalismin suurimmat nimet tahrautuisivat”, sanoi toinen lähde. CIA:n suhteiden akateemikkoihin ja toimittajiin paljastumista pelännyt CIA sulkisi kaksi niistä muutamasta agenttirekrykanavasta, joita edelleen oli auki. “Paljastumisen vaara ei ole kolikon toinen puoli”, selitti eräs salaisten operaatioiden CIA-asiantuntija. “Tämä ei ole mitään mitä vastapuoli ei tiedä. Viraston huoli on, että peitteestä kieltäydyttäisiin toisella alalla.”

Senaattori, joka oli Viraston lobbauksen kohteena myöhemmin, sanoi: “CIA:n näkökulmasta tämä oli korkein, kaikkein arkaluontoisin salaohjelma kaikista…. se oli paljon suurempi osa operaatiojärjestelmää kuin alunperin oltiin annettu ymmärtää.” Hän lisäsi, “Minulla oli suuri pakkomielle painottaa pointtia, mutta liian myöhään… Jos me olisimme vaatineet, he olisivat menneet lain reittiä ja tapelleet siitä.”

Pistoolia esitellään Churchin komiteassa

Komitealta oli loppumassa aika. Monien työntekijöiden mielestä se oli kuluttanut resurssinsa etsiessään CIA-salamurha-aikeita ja myrkkykynäkirjeitä. Se oli tutkinut journalisteja melkein läpällä. Ohjelman ulottuvuudet ja CIA:n herkkyys informaation tarjoamiselle siitä olivat yllättäneet komitean ja sen työntekijät. CIA:n valvontakomissiolla, joka Churchin paneelia seurasi, olisi halu ja aikaa tutkia aihetta metodisemmin; jos, kuten tuntui todennäköiseltä, CIA kieltäytyisi tekemästä enempää yhteistyötä, jälkeentulevan komitean mandaatti asettaisi sen edullisempaan asemaan käydä taistoon… Tai niin luultiin kun Church ja muutama muu senaattori, jotka olivat vähääkään Baderin löydöksistä perillä, tulivat päätökseen olla ajamatta asiaa enää eteenpäin. Yhtäkään toimittajaa ei haastateltu sen yhteyksistä Virastoon — ei henkilöstön eikä senaattorien taholta, salassa tai avoimesti. Haamu, jonka ensin CIA-viranomaiset ottivat esiin, noitavainoista lehdistössä piinasi joitain lehdistön ja komitean jäseniä. “Me emme aikoneet tuoda kavereita komiteaan ja sitten antaa kaikkien sanoa, että he olivat pettäneet ammattinsa ideaalin”, sanoi eräs senaattori.

Bader hänen kumppaniensa mukaan oli tyytyväinen päätökseen ja uskoi, että seuraava komitea ottaisi homman haltuun siitä mihin he olivat sen jättäneet. Hän vastusti yksittäisten toimittajien nimien tekemistä julkiseksi. Hän oli ollut huolestunut siitä, että hän oli astunut “harmaalle alueelle” jolla ei ollut moraalisia absoluutteja. Oliko CIA “manipuloinut” lehdistöä sanan klassisessa merkityksessä? Mahdollisesti ei, hän toteaa; suurimmat uutisorganisaatiot ja niiden pomot olivat omasta tahdostaan lainanneet resursseja Virastolle; ulkomaankirjeenvaihtajat olivat pitäneet työtä CIA:lle kansanpalveluna ja tapana saada parempia juttuja ja päästä kiipeämään ammattikunnan huipulle. Oliko CIA käyttänyt valta-asemaansa väärin? Se oli ollut tekemisissä lehdistön kanssa melkein täysin samalla tavalla kuin se oli toiminut muiden instituutioiden kanssa, joilta se etsi suojaa — diplomaattipalvelut, akatemia, korporaatiot. CIA:n perussäännöissä ei ollut mitään, mikä olisi julistanut mitään näistä instituutioista kielletyiksi Amerikan tiedustelupalvelulle. Ja lehdistön tapauksessa Virasto oli ollut vieläkin huolellisempi sen toiminnassaan kuin monien muiden instituutioiden kanssa; se oli huomattavasti rajoittanut rooliaan informaation keräämisessä ja peitetoiminnassa. [10]

Baderin sanottiin myös olevan huolissaan siitä, että hänen tietonsa perustuivat niin vahvasti informaatioon, jonka CIA on puhdistanut; hän ei ollut saanut tietää tarinan toista puolta niiltä toimittajilta, jotka olivat olleet tekemisissä Viraston kanssa. Hän saattoi katsella vain “valoshow’ta”, hän sanoi kumppaneilleen. Silti Bader oli suhteellisen varma siitä, että hän oli nähnyt varsin laajan kattauksen siitä mitä tiedostoissa oli. Jos CIA olisi halunnut petkuttaa häntä, se ei vain olisi antanut niin paljoa tietoa, hän järkeili. “Virastolta oli fiksua tehdä yhteistyötä sen verran, että näyttää materiaali Baderille”, eräs komitealähde havainnoi. “Sillä tavoin, jos joku päivä tiedosto tulisi esiin, Viraston maine olisi hallussa. He voisivat sanoa, että he olivat jo informoineet kongressia.”

Riippuvuus CIA-tiedoista loi myös toisen ongelman. CIA:n mielipide suhteesta journalisteihin saattaa olla varsin erilainen kuin mikä heidän mielipiteensä on journalisteista: CIA-viranomainen saattoi tulkita, että hän oli käyttänyt valtaansa journalistiin; journalisti saattoi ajatella, että hän oli yksinkertaisesti ollut parilla drinkillä agentin kanssa. Oli mahdollista, että CIA:n tapausviranomaiset olivat kirjoitelleet itseään palvelevia muistioita tietoihin heidän toimittajien tapaamisistaan, että CIA oli yhtä syyllinen yleiseen byrokraattiseen “suojataan oma perse” -paperityöhön kuin mikä tahansa muu valtion virasto.

CIA:n viranomainen, joka yritti taivutella senaatin komitean jäseniä sanomalla, että Viraston journalistien käyttö oli ollut viatonta, oli sitä mieltä, että tiedot olivat täynnä tapausviranomaisten “värikynää”. “Et voi saada selville sitä mikä on väritettyä ja mikä ei”, hän väitti. Monet toimittajat, hän lisää, “rekrytoitiin tietyn tehtävän ajaksi ja he olisivat järkyttyneitä saadessaan tietää, että heidät on listattu (Viraston tietoihin) CIA-operatiiveiksi.” Tämä sama viranomainen arvioi, että tiedostoissa oli kuvauksia noin puolesta tusinasta toimittajia ja kirjeenvaihtajia, joita pidettäisiin ”kuuluisina” — eli että heidän nimensä suurin osa amerikkalaisista tunnistaisi. ”Tiedoista käy ilmi, että CIA menee lehdistön luokse yhtä usein kuin lehdistö tulee CIA:n luokse”, hän havainnoi. ”… Oli sanaton sopimus monissa näissä tapauksissa siitä, että se on quid pro quo” — eli että toimittaja saa hyviä juttuja Virastolta ja että CIA saa jotain arvokasta palvelua toimittajalta.

Mikä tahansa tulkinta olikaan, senaatin komitean tutkimusten löydökset journalistien käytöstä haudattiin tarkoituksella — täydeltä komiteajäsenistöltä, senaatilta ja kansalta. ”Oli mielipide-eroja siitä miten käsitellä aihetta”, selittää eräs lähde. ”Jotkut (senaattorit) pitivät näitä väärinkäytöksinä, jotka tulisi poistaa ja sitten oli niitä jotka sanoivat ’Me emme tiedä onko tämä pahasta vaiko ei’.”

Baderin löydöksistä ei koskaan puhuttu täydellä komitealla, edes johtotasolla. Se johtaisi vuotoihin — erityisesti faktojen räjähtävän luonteen takia. Churchin komitean tutkimuksen alusta lähtien vuodot ovat olleet paneelin suurin pelko, todellinen uhka sen tehtävälle. Pieninkin vuoto voisi johtaa siihen, että CIA leikkaa arkaluontoisen materiaalin antamista, niinkuin se tekikin useita kertoja muilla aloilla, väittäen että komiteaan ei voisi luottaa salaisuuksien kanssa. ”Se oli kuin olisimme olleet oikeudessa — ei CIA:ssa”, sanoi eräs komitean työntekijä. Komitean loppuraportissa lopullisten löydösten kuvaaminen journalistien käytöstä Virastossa aiheuttaisi mekkalan lehdistössä ja senaatisssa. Ja se johtaisi vahvaan painostukseen CIA:n päässä lopettaa sen journalistien käyttö kokonaan. ”Me vain emme olleet valmiita ottamaan sitä askelta”, sanoi eräs senaattori. Samanlainen päätös tehtiin työväen tutkimuksen tulosten salaamiseksi koskien akateemikoiden käyttöä. Bader, joka valvoi molempia tutkimuksia, oli samaa mieltä päätöksistä ja luonnosteli ne kohdat komitean loppuraportissa. Sivut 191-201 olivat otsikolla “Salaiset suhteet Yhdysvaltain mediaan.” “Se tuskin heijastelee sitä mitä me saimme tietää”, sanoi senaattori Gary Hart. “Käytiin pitkiä ja syvällisiä neuvotteluja (CIA:n kanssa) siitä mitä voisi sanoa.”

Faktojen sekoittaminen oli suhteellisen yksinkertaista. 400:sta tiivistelmästä ei sanottu mitään, tai siitä mitä ne kertoivat. Sen sijaan raportti huomioi, että komitean työntekijät olivat käyneet läpi noin 50% toimittajakontakteista — näin annettiin mielikuva siitä, että Viraston toiminta lehdistön kanssa oli rajattu näihin tapauksiin. Raportissa sanottiin, että Viraston tiedostot eivät sisältäneet paljoakaan näyttöä siitä, että amerikkalaisten uutisten sisältöön olisi vaikuttanut CIA:n yhteistyö journalistien kanssa. Colbyn harhaanjohtava julkinen lausunto journalistien käytöstä toistettiin ilman, että sitä kiistettiin tai tarkennettiin mitenkään. Uutispomojen yhteistyö mainittiin lyhyesti. Se fakta, että Virasto oli keskittänyt suhteensa kaikkein nimekkäimpiin lehdistön osiin jätettiin mainitsematta. Se, että CIA jatkuvasti näki lehdistön käytettävänä resurssina, jätettiin mainitsematta edes vihjeen tasolla.

Entinen ‘Washington Postin’ toimittaja CARL BERNSTEIN työstää nyt kirjaa kylmän sodan noitavainoista.

Viitteet

1 John McCone, Viraston johtaja vuosina 1961-1965, sanoi haastattelussa, että hän tiesi ”suuresta määrästä journalistien kuulusteluja ja avunantoa” mutta ettei tiennyt mitään CIA-peitetoiminnan järjestämisestä, jota oltaisiin mediaorganisaatioissa harjoitettu. ”En olisi välttämättä tiennyt semmoisesta”, hän sanoi. ”Helms olisi hoitanut kaiken tuollaisen. Hänelle olisi ollut epätavallista tulla luokseni ja sanoa ’Me aiomme käyttää toimittajia peitetoimintaan,’ Hänellä oli työtä tehtävänä. Ei ollut mitään politiikkaa minun aikanani joka olisi sanonut, ’Älä mene veden äärelle’ tai joka olisi sanonut, ’Mene sinne!'” Churchin komitean hommien aikaan McCone todisti, että hänen alaisensa eivät kertoneet hänelle kotimaan valvontatoiminnasta tai että heillä oli suunnitelmissa salamurhata Fidel Castro. Richard Helms oli Viraston varajohtaja tuohon aikaan; hänestä tuli johtaja vuonna 1966.

2 Roikkuja (stringer) on toimittaja, joka työskentelee yhdelle tai useammalle uutistoimistolle nollatyösopimuksella tai juttukohtaisesti.

3 CIA:n näkökulmasta pääsy uutisfilmeihin ja valokuva-arkistoihin oli äärimmäisen tärkeää. Viraston valokuva-arkisto on mahdollisesti Maan suurin; sen lähteisiin kuuluu satelliitteja, valokuvatiedustelua, lentokoneita, miniatyyrikameroita… ja amerikkalainen lehdistö. 1950- ja 1960-luvuilla Virasto sai vapaat kädet lainata arkiston valokuvia kymmenistä amerikkalaisista sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja televisiosta. Ilmiselvistä syistä CIA antoi korkean prioriteetin valokuvatoimittajien rekrytoinnille, erityisesti ulkomaisille TV-kameraryhmien tiimiläisille.

4 Huhtikuun 3. päivänä 1961 Koop lähti Washingtonin toimistolta CBS:n valtiosuhdeosaston johtajaksi — pesti jossa hän oli eläköitymiseensä asti maaliskuun 31. päivään 1972. Koop, joka työskenteli sensuuriviraston apulaisjohtajana toisen maailmansodan aikaan, jatkoi CIA:n kanssa työskentelyä tästä uudesta pestistään, CBS-lähteet kertovat.

5 Hayes, joka lähti Washington Postista vuonna 1965 Yhdysvaltain suurlähettilääksi Sveitsiin, on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn hallituksen puheenjohtaja — jotka molemmat ovat panneet poikki suhteensa CIA:han vuonna 1971. Hayes sanoi, että hän on selvittänyt osallistumisensa Kiina-projektiin edesmenneen Frederick S. Beeben kanssa, joka silloin oli Washington Postin hallituksen puheenjohtaja. Katharine Graham, Postin julkaisija, ei tiennyt tehtävän luonteesta, hän sanoi. Projektiin osallistuneet allekirjoittivat salassapitosopimukset.

6 Philip Geyelin, Postin pääkirjoitussivun toimittaja, työskenteli Virastolle ennen Postiin liittymistään.

7 Louis Buisch, Hornell-mediatalon johtaja, sanoi Courier‑Journalille vuonna 1976, että hän ei muistanut paljoakaan Robert Campbellin palkkaamisesta. ”Hän ei ollut kauhean pitkään, eikä hän jättänyt minkäänlaista mielikuvaa”, sanoi Buisch, joka on eläköitynyt sanomalehden aktiivisesta johdosta.

8 Lehdistön ja CIA:n välisestä yhteydestä ehkä kaikkein harkituimman artikkelin on kirjoittanut Stuart H. Loory, ja se ilmestyi syyskuun-lokakuun numerossa Columbia Journalism Reviewissa vuonna 1974.

9 Wes Gallagher, Associated Pressin johtaja vuosina 1962-1976, on poikkeus sääntöön siitä, että AP olisi auttanut Virastoa. ”Me olemme aina pysyneet kaukana CIA:sta; olisin erottanu kenet tahansa joka heille työskenteli. Me emme anna meidän toimittajia edes kuulusteltavaksi.” Ensimmäisten paljastusten aikaan siitä, että toimittajia oli työskennellyt CIA:lle, Gallagher meni Colbyn pakeille. ”Me yritimme selvittää nimiä. Ainoa, mitä hän sanoi, oli että yksikään kokopäiväinen AP:n työntekijä ei ollut töissä Virastolla. Me puhuimme Bushin kanssa. Hän sanoi samaa.” Jos joku Viraston henkilö oli AP:n toimistoilla, sanoi Gallagher, se oltiin tehty ilman että johdolta mitään. Mutta Viraston viranomaiset inttivät, että he kykenivät tekemään peitejärjestelyjä erään AP:n ylemmän johdon henkilön kautta, jonka nimeä he eivät suostuneet mainitsemaan.

10 Monet journalisteista ja jotkut CIA-viranomaisista kiistävät Viraston väitteet siitä, että se oli nihkeästi kunnioittanut amerikkalaisjulkaisujen ja TV-asemien toimituksellista suoraselkäisyyttä.

Artikkelin julkaissut carlbernstein.com

http://eksopolitiikka.fi/uncategorized/cia-ja-media/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

#CIA #massamedia #tiedustelupalvelu #vakoilu

0 notes