#kuinka monta nuoruuden hairahdus -ficciä voi kirjoittaa itse hairahduksesta?

[neroushalvaus]

Nuoruuden hairahdus ja nro 2, y/y?

Ah, sitä parasta, hajottavinta shippiä, kiitos♡

2. “Have you lost your damn mind!?” / ”Oletko jumalauta järjiltäsi?”

Hän oli vain järkevä.

Ainahan hän oli.

”Oletkojärjiltäsi?”

YksiJohnin ensimmäisistä muistoista Henrystä oli, että hän olisanonut tälle nuo sanat. He olivat olleet pelkkiä pojanviikareitaja Henry oli kai tehnyt jotain vaarallista. Ehkä uinut liian syvällevahvasta virtauksesta huolimatta, tai kiivennyt korkealle muurille jahyppinyt pitkin sitä yhdellä jalalla. Ei Henrystä koskaan tiennyt.

Seolikin ratkaiseva ero Henryn ja Johnin välillä. John piti itseääntietynlaisessa arvossa, mutta hän tunnusti kyllä olevansa yhtäkiinnostava, kuin palanen kuivunutta leipää. Muutamiakummallisuuksia hänessäkin toki oli, mutta usein hän oli saanutkuulla olevansa melko tylsä, eikä hän voinut sanoa oikeinvastaankaan. Kuitenkin kuivuus ja tylsyys olivat myösturvallisuutta. John ei ehkä ollut kiinnostava, mutta hän olijärkevä. Ja se oli ainakin hyve, jonka omaamisesta erästä HenryJekylliä ei voinut kehua.

”Oletkojärjiltäsi” oli kysymys, jonka saattoi esittää Henryllemonenlaisissa tilanteissa. Kun Henry kouluaikoina piilotteliopettajan kirjoitusvälineitä mitä merkillisempiin paikkoihin taikun hän vanhemmalla iällä kerran vahingossa kosi naista, jonka olitavannut sinä iltana. Aina John oli vieressä ja aina hän olivalmis kysymään Jekylliltä ”oletko järjiltäsi”. Vastaus nytoli selvä, silmienpyöräytys ja ajoittain myös naurahdus. Sillointällöin anteeksipyytelevää muminaa.

OnneksiHenryllä oli John, eihän tämä muuten olisi oman levottomuutensaja järjettömyytensä kanssa pärjännyt. Aina oli hyvä, kunvieressä oli joku kuiva ja tylsä, joka osasi pitää pään kylmänäja järjen päässä.

*

Tietystitäytyi tulla päivä, jolloin Johnin järki ja harkinta pettäisivät.John vain olisi toivonut, että sen ei olisi täytynyt tapahtua sillätavalla.

Kokohänen pieni, surkea, onneton ihastuksensa Henry Jekylliin oliitsessään järjetöntä. Ainoastaan askeleen päästä sulastamielettömyydestä. Onneksi John oli aina tiennyt, että Henry eihaluaisi ottaa sitä askelta. Henry saattoi olla jännittävämpi jakummallisempi kuin hän, mutta tässä suhteessa Henry sentään olinormaali, ei lainkaan ”sen sortin miehiä”. Ja jos John joskusoli nyppinyt kynsiään hajamielisenä ja miettinyt, että entä josasia olisikin toisin, se oli vain hänen oman mielensä heikkoutta.

Juuriajatuksen mahdottomuuden takia John kai oli laskenut suojauksiaansinä yhtenä yönä ja päästänyt Henryn niin lähelle, etteihänen kaltaisensa herrasmies nyt enää tietenkään voinut työntäätätä poiskaan, kun jotain alkoikin tapahtua. Vaikka etäisesti Johnmuisti mutisseensa viinistä tahmealla äänellä silloinkin jotainHenryn järjettömyydestä.

Aamulla,kun Henry oli lähtenyt ja jättänyt Johnin yksin, John ei olluthetkeen ajatellut muuta, kuin yhtä ainoaa ajatusta. Märakastan sua, olen rakastanut vaikka kuinka kauan, mä en edes olevarma, pystynkö rakastamaan ketään toista, mä rakastan sinua. 

Vasta illalla sängyssä hänen mielessään oli ollut tilaa toisilleajatuksille. ”GabrielJohn Utterson,oletkojärjiltäsi?” Hänolisi naurahtanut omille mietteilleen, mutta edes hänenhuumorintajunsa ei ollut niin huono.

Johnoli vain käpertynyt peittoon ja yrittänyt nukkua.

*

HetkenJohn oli pelännyt, ettei saisi enää koskaan kysyä Henryltä,oliko tämä menettänyt järkensä. Mutta kai John oli ollutoikeassa – ei Henry pärjännyt ilman häntä. Henry ei puhunut Johninjärjen hetkellisestä pettämisestä enää, ja jos tämä asianmainitsi, hän puhui siitä ”nuoruutensa hairahduksena”. KaiHenry puhui tapahtumasta noin omistaen, koska halusi ottaa syyn poisJohnin niskoilta. Johnia puhetapa lähinnä muistutti siitä, ettäHenrylle se oli tosiaan ollut vain hairahdus.

Johnei ollut varma, oliko hyvä ajatella niin paljon asiaa, joka oliollut toiselle pelkkä virhe, mutta hän päätti suoda itselleentuon pienen kummallisuuden. Ei hän muiston tuomalla itsesäälillähekumoinut mitenkään kohtuuttoman paljon, mutta ajoittain hän sitäajatteli. Ajattelu ei satuttanut ketään.

*

Heidänvälinsä olivat ennallaan. Henry oli menossa naimisiin. Kaiken olisipitänyt olla hyvin, mutta jälleen kerran Henryn harkinta olipettänyt ja John oli silkkaa järjettömyyttään kuunnellut tämänvalheita ja juossut Henryn lääkkeiden ja naisystävien perässäpitkin Lontoota kuin mikäkin koira.

Johninpää sanoi, että hänen olisi oltava vihainen, mutta ei hänelläollut sydäntä siihen.

Henryselvittäisi asiansa. Tämä pääsisi eroon siitä paholaisesta,jonka oli noitunut itseään vainoamaan, ja John huolehtisi kaikestamuusta. Senhän John osasi parhaiten. Kukaan ei koskaan saisi tietää,että Henry oli ollut kaiken kaupungissa kuhistun kaaoksen takana.Henry kertoisi Johnille kaiken, mitä oli tapahtunut ja Johnkuuntelisi ja auttaisi. Hän hoitaisi Henryn kuiville, kuten ainaennenkin, sen hän taisi.

Johnsuoristi hääpukunsa kravattia peilin edessä ja nyökkäsi peilikuvalleen kuinvakuutellen. Henry oli sanonut, ettei tätä kestäisi enää kauan,eikä John luottanut kehenkään samalla tavalla, kuin HenryJekylliin.

Hänotti kävelykeppinsä esiin. John katsoi peilikuvaansa ja sittenkeppiään pyöritellen sitä käsissään hermostuneena. Sitten häntaas kohotti katseensa kuvajaiseensa.

”Oletkojumalauta järjiltäsi?” John kysyi peilikuvaltaan hiljaa japudisti päätään. ”Mitä sä oikein olet tekemässä?”

Eihän tulisi käyttämään terää kepin sisällä, hänen ei pitäisi ottaa sitä edes mukaan. Mitä se kertoisi hänestä? Se kertoisi, että hän ei luottanut Henryyn. Ja John olisiluottanut vaikka elämänsä Henryn käsiin. 

Mutta ehkä ei Emmanelämää. Tai muiden häävieraiden.

”Minäolen vain järkevä”, John mutisi ja nojasi kävelykeppiinsä raskaasti, kuin olisi vanhentunut päätöksensä myötä vuosikymmeniä. Hän katsahti vielä kertaalleen itseään peilistä.

Hän oli vain järkevä. 

Ainahanhän oli.

*