#hei nyt ihan oikeasti

[tarzaposts]

Hevonen on viisas, osaamattomissa käsissä vaarallinen.

Oletetaan että maailma opettaa, olet kouluja käynyt ja paperinpalanen seinällä todistaa sen, että olet lukenut ammattilainen.

Saat pörhistellä paperinpalasi kanssa, ja tuoda paperisi sisältöä esille monelle taholle. Se on nyt siinä se paperinpalanen, jolla saan varmasti asiakkaita ja tällä nimellä teen rahaa.  

Noh, mitä sillä paperinpalasella saat. Kliinistä, lukemis- osaamista, osaat tehdä hienoja lauseita, selittää oletettavasti vielä latinan kielellä anatomiaa, ja kaikkia hienosti helähtäviä sanoja. Maailmaa miellyttämällä.

Se paperin pala maksoi monen monta tuhatta ja aikaa..se todistaa että olet maailman silmissä nyt se ammattilainen... ihmisen opettama, jonka joku joskus kehitti ja niitä taas opetetaan vuodesta toiseen opettamaan samaa, jotta saat sen paperinpalasen. 

Tulee ensimmäinen puhelu, asiakas..sovitte tapaamisen ja ..kas kummaa sillä vuosia lukiessasi, päntätessäsi, istuessa hanuri puuduksissa tenttiä, tentin perään..ja vaikka tenttiä ei läpäisty sen sai vieläpä uusia...mutta tuli tenkkapoo koska tuo elukka nyt ei ole se kuollut paperinpalanen, tai se kirja joka pysyy hyppysissä.

Sen liikkuvan, hengittävän ja kommunikoivan elukan  kanssa, kun et ollut tekemisissä, kun lyhyillä oppijaksoilla kenties, jonkun varjona ja vaivana perässä.

Mutta kun se paperinpalanen lenteleekin sen nokan edessä, saa se aikaisekseen pakoreaktion ja lähtö on nollasta sataan nanosekuntissa ettet ennätä kissaa sanoa. 

Niin mutta mulla on se todistus että olen ammattilainen, ihan oikeesti olen. Se todistus siellä mun seinällä kertoo kuinka monta sataa tuntia opiskelin, olin niin stressaantunut ja väsynyt ku piti painaa vielä duunia että saan opinnot maksettua että musta tulee ammattilainen. 

Kukaan ei kertonut että tuo elukka liikkuu...

"noh, piä se paikalla nyt..eik�� tuohon nyt saa mitään et sen sais kiinni, oliko sulla sitä pakkopilttua..ai ei ollut..noh on tää hullu, ku ei paikoillaa pysy..meillä koulussa opetettii"...niin muttaku siinä kirjassa ei puhuttu mitään että tää liikkuu.. 

Kuulostaako tutulta? 

Noh tämä on ääripää esimerkki mitä maailma tekee, olen kyllä kuullut ihan ammattilaisilta joilla on vuosikymmenien ja satojen vuosienkin PERINNE, kun on sukupolvelta toiselle jatkettu yrittäjyyttä. 

Tässä taannoin oli hyvä tilaisuus jutellessani erään tahon kanssa, hän oli menestynyt kirvesmies, ja kertoi oman poikansa menestyksestä ylpeänä, kuinka poika jatkoi heidän yritystänsä ja todellakin menestyy. 

Kysyin sitten siihen , noh, mites nyt ajattelet tämän asian näin ammattilaisen näkökannalta, kun näitä opiskelijoita sitten tulee työnhakuun ja hakee teille töihin. 

Ilme paljasti jo kaiken, sanoin EI NE OSAA SITTEN YHTÄÄN MITÄÄN, “ Kaikki pitää opettaa kädestä pitäen ja siltikin ei siitä tule yhtään mitään.

Kävimme keskustelua nykyajan koulumaailmasta, ja hän puisteli päätään. Hänen oma poikansa oli pienestä pitäen ollut isänsä matkassa oppimassa isältään kaikki käytännön asiat. Koska lukemalla saat ehkäpä punaisen langan, mutta tekemällä ja toteuttamalla kaikki sen salaisuudet tulevat vain käytännön kautta.

Ihminen joka on tehnyt vuosikymmeniä omin käsin, tietää kaikki salaisuudet mitä vuosikymmenien kautta on jo opittu, oppikirjoista niitä et löydä. Hevosalalla on sama, jos löydät jonkun oikeasti osaavan, kuuntele, ota vastaan, ime kaikki tieto mitä ikinä saat ja toteuta se! Näet kuinka se tuottaa hedelmää!

Jos esim. opetus on oikein rakennettu ja vielä niin, että opiskelijaa oikeasti kiinnostaa oppia ala. - oppiminen on mieluisaa ja tuottaa tulosta.

Innokkuus panostaa ja alkaa tekemään on jo toisenmoista. Mutta käytäntö ja kokemus on oikeaa oppimista..nyt varmaan jo huudat siellä et hei kyllä meillä on käytännön oppimistakin...kyllä, mutta se ei ole vieläkään sitä käytäntöä mistä minä puhun. 

Sanat puetaan teoiksi, jos tekoja ei ole, on se kuollut ja kuopattu. Tekemällä opit kaikki. Kun sinulla on joku jolla on käytännön kokemusta, hän osaa kaikki vippaukset mitä oppikirjoissa ei koskaan mainita.  

Eläimet ovat aina ollut lähellä sydäntäni, ja minulle on aina ollut helppoa kommunikoida niiden kanssa sanattomasti.

Ihminen elää tunteilla, ja suullaan tuottamilla sanoilla. Elämä on yhtä vuoristorataa...josta eläimet kärsivät!

Oma kehon hallinta ja tunteilla eläminen ei kuulu eläinten kanssa olemiseen. 

Ai miten niin? Eläimet ovat aisteja käyttäviä ja ihmiset ovat tunteitaan käyttäviä. Nämä kaksi eivät kovin hyvin sovi yhteen ilman törmäyskurssia. 

Avaan tässä raskain mielin asiaa, joka on niin hukassa ihmisillä ja siltikin omistavat maailman herkimmän pakoeläimen, jolle ei anneta puheenvuoroa.

Siltä ei kysytä, sille ei esitetä, saati ei kouluteta ymmärryksen kautta mitä halutaan, jotta yhteistyö olisi hedelmällistä ja mukavaa.  

Hevonen ei ymmärrä että on ISO, + 500kg, tai poni – 500kg!

Suuntaa antava, mutta ihminen on PIENI..märkä rätti joka roikkuu perässä tai selässä- jos hevonen päättää et nyt mennään, niin sitten mennään!

Hevonen ei lähde pakoon - toimi pako aistejensa mukaan kun se on KOULUTETTU käyttämään aivoja ajattelun puolelta.  

Maailmalla 2 tunnettua todellakin arvostettua hevosten kouluttajaa, sanovat asiat suoraan. Toista komppaan tähän.  

“Ihmiset eivät halua kuulla totuutta, joihinkin paikkoihin en saanut toista kertaa kutsua pitämään klinikkaa koska eivät ottaneet totuutta vastaan”  

EGO!!!  

Miten niin, mulla käy tää valmentaja...voi pliis, se on tekninen ratsastaja joka on hevosen selässä, joka on sille jo pakoreaktio, siihen jos vielä lisätään iän ikuinen ongelma huonosti istuva, kipua aiheuttava satula dilema se on siinä!!

Kaikki hevosten kanssa olevat täytyisi osata ymmärtää perusasiat, jotta välttyisimme iän ikuisilta kivun tuottamiselta ja traumoilta. Tänä päivänä maailmasta saa valtavasti tietoa, ja helpostikkin. Mutta ihmisten tiedon etsiminen ja sen toteuttaminen on nolla! 

Kaikessa missä homeostasia on järkkynyt on nähtävillä  

 SYY-SEURAUS -OIRE 

Haluan että pohdit seuraavaa ajatuksella!  

Koira ei pure, tai hevonen pure, muuta kun syystä! 

Kipu, epävarmuus ja turvattomuus on suurimpia laukaisumekanismeja eläimillä mm. koira varoittaa ensin murinalla, hevonen ihmisen kielellä “oikuttelemalla” 

Koira 

murina, hampaat esiin/niskavillat pystyyn on selkeä varoitus, josta seuraa, ja viimeisenä hyökkää, ellet perääntynyt.  

Hevonen  

ihminen selässä tai maasta käsin, pukittaa, potkiii kohti, nousee pystyyn, potkii kohti etusilla, hyökkää kohti tai potkaisee.

Oireita on niin moninaisia ja jokainen kertoo oman tarinansa, kun osaat lukea hevosta osaat toimia ja olla aina askeleen edellä ja tehdä oikeat liikeet oikeassa hetkessä. 

 Lyhykäisyydessä, jos ei ole luottamusta, kunnioitusta ja hevosella turvallinen olo -> hevosesta kasvaa vaarallinen, ihmiselle vaikea käsitellä, saati hallita erinäisissä tilanteissa. 

“Kenen syy? " 

Ihmisen, hevonen on pako eläin, ihminen on hevoselle peto.” 

Kaikki merkit ovat nähtävissä ennakkoon, jos osaat lukea eläintä.

Opettele seuraamaan käytöstä niin  ymmärrät missä tuli tehtyä virhe, niin et toista sitä.

Hae/etsi syy käytökselle. Syy on lähempänä, kun arvaatkaan. 

Lisää näistä edempänä. Johtaja uupuu paikalta. Täh? 

Todella ikävää että aina ihminen syyttää eläintä kaikesta. Se on ihmisen heikkoutta kun et puhu sen kieltä!

Opettele, se on kaikki sinusta itsestäi kiinni mitä haluat ja kuinka?

Esim. 

Jos sinulla on pää kipeä, OIRE, on siihen aina jokin SYY, sillä se on OIRE jostain SEURAUKSESTA.

Mutta kun sinä olet tottunut ottamaan sen särkylääkkeen siihen,

-> tukahduttamalla oireen. Et sen kummemmin asiaa enää ajattele, kun OIRE hävisi ja unohditkin jo koko jutun. 

Koska OIREEN voi tukahduttaa. Eli kun suljit sen SYYN pois, unohdat aina koko asian. Mutta OIRE jää. SYY-SEURAUS-OIRE

Kun aikasi tukahdutat SYYTÄ.. Oire yleensä pahenee ajan kanssa, kun Syytä ei korjata. 

Keho pyrkii homeostoaasiin koko ajan, sillä se kykenee korjaamaan yllättävän paljon ihmisen aiheuttamia vahinkoja, mutta kaikella on rajansa, kun keho ei enää pysty korjaamaan itseään riittämättömillä työkaluilla, se romahtaa. 

 Hevonen 

Hevoset eivät ole täällä vaan palvellakseen sinua, minua ja meidän halujamme. Niiden kanssa pitää osata johtaa! Ne antavat sinulle niin paljon. Mutta ihminen, tuijottaa vain omaa napaansa, kun mää haluan et se tekee tätä ja tätä… hevonen saa selkään, vääristä valinnoista.

Kun itse ihminen ei ole koskaan syyllinen mihinkään. Orkesteri on juuri niin hyvä kun kapellimestari! Jokaisella tahdilla on oma tarkoitus, että musiikista tulee yhtenäinen. 

Johtaja on juuri niin hyvä, kun työntekijänsä. Johtajan imago on yrityksenä toiminnassa, jos yritys ei kouluta työntekijöitänsä, kuinka he osaavat tehdä työnsä? 

Pohdi asiaa eläimen kannalta, mitä ihminen teki väärin, jotta reaktio saatiin aikaan? 

Ihmisen ylpeys ja EGO estävät ihmistä vastaanottamasta asioita, ylpeys käy lankeemuksen edelle..sanonta sanoo. Kun se EGO siirretään syrjään alkaa oppiminen. 

Lähestyn varmastikin asiat toiselta kantilta, kun valtaosa ja se herättää tunteita monessa. 

 Se miten sinä johdat, kohtelet ja kohtaat hevosesi päivittäin on, lopputulos!  Sinun peilikuva!

Minulla on ollut koko elämä helpompaa olla eläinten varsinkin hevosten ja koirien kanssa, joidenka kanssa en ole koskaan kohdannut ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Kukaan ei ole koskaan ollut paha minua kohtaan, ihmiset elävät tunteillaan, jotka ovat kuin vuoristorata.

Epävarmuus vie pohjan hevosen turvallisuuden tunteesta. Se peilaa hevoseen, joka on pako eläin.

Kohtaamiset tulevat haasteellsemmaksi, päivä päivältä jossa hevonen yrittää suodattaa ihmisten tunteita.

Hevoselle se on kaaosteoria. Hevosia ei ole suunniteltu käsittelemään ihmisten tunteita, kaaosteoria syntyy, joka tuottaa pako reaktion.

Hevoselle normaali reaktio, ihmiselle reaktio “hullu hevonen”.

Konkretia lopputuloksesta on hallitsematon hevonen, kun ihminen olettaa hevosen tietävän ja osaavan kaiken ajatuksen voimalla. Kaaosteorian hallitessa ihmisen mieltä, hevosesta tulee reaktiivisempi ja dominanssi hallinta kasvaa. 

Hevonen elää selviytymis- moodissa 24/7 johon se on suunniteltu. Hevosella on 5 aistia, joista kuulo ja näkö aisti ovat sen herkimmät, jonka varassa se elää koko ajan.

Jumala on suunnitellut hevosen täydelliseksi ja uljaaksi.

Hevonen on kaunis, herkkä, viisas ja oppivainen kun “oma ihminen” on turvallinen, määrätietoinen, rauhallinen ja vahva johtaja.

-> Joka EI tuo tunteitaan hevosensa lähelle. 

Jokaisella hevosella on oma luonne, ei ole yhtä samanlaista hevosta, ei ole yhtä samanlaista älykkyyttä, ei ole yhtä samanlaista päivää, sillä jokainen hevonen on yksilö. Hevonen rakastaa rutiineja ja tietää ruoka aikansa, jos on rytmitetty.

Se mikä käy toiselle ei käy toiselle.

Tässä kohtaan tuon esimerkkinä, miten me ihmiset koemme asiat:

Toisten kanssa on helppo olla, toiset imee tyhjiksi, toiset ovat raskaita kuunnella ja toiset ovat aivan ihana nähdä.

Valitsemmehan me ihmisetkin minkälaisia ihmisiä haluamme elämämme ja mitä vältämme kaikin keinoin, jos osaamme siis asettaa rajat. 

Muisteleppa kun vielä kävit ratsastuskouluissa, tai ehkä käyt vielä tänä päivänäkin, niin sinulla on takuu varmasti jokin “lemppari” heppa millä haluat ratsastaa. Ennen teimme paljon muutakin hevosten kanssa, jotta opimme käytännössäkin olemaan hevosten kanssa.

Nykysin kaikki on valmiiksi kannettu nenän eteen, koska hevosia ei ole käsitelty, ihmisiä ei ole opetettu toimimaan eläinten kanssa.

Isoja eläimiä käytetään kaiken maailman terapiassa, ja en voi sanoakku voi hevosparkkoja siinä missä voi ihmisparkoja. Kummaltakin puolelta olen ollut läsnä ja nähnyt miten kumpikin osapuoli on niin väärässä paikkaa, kun olla ja saattaa.  

Seuraavan kirjoitan hyvin, raskain mielin. Olkoon tämä ikävä tapahtuma opetuksena, jossa tilanne vaati yhden viattoman uhrin, joka olisi voittu välttää ymmärtämällä laumakäytöksen dynamiikka. 

Ensimmäiset asiat mitä sinun täytyy ymmärtää hevosestasi on 

Hevonen on pako eläin 

Hevoselle henkiinjääminen on kaiken A ja O 

Hevoselle turvallisuus ja lauma hierarkia ovat tärkeitä 

Hevonen käyttää 5 aistiaan selviytymiseksi, koska se on pako eläin

Hevonen ja ihminen eivät ole suunniteltu elämään harmoniassa, vaikka monet, meistä olettavat näin. 

Kun tarkkailemme hevosen laumakäyttäytymistä, meillä on isot saappaat täytettävänä jotta ansaitsemme edes hevosen luottamuksen, saati kunnioituksen.

Sitä et saa ilmaiseksi, vaan se pitää todellakin ansaita. 

Ihminen on petoeläin hevoselle, kaikella lailla mitä me edustamme. Meillä on silmät edessä niin kuin peto eläimillä, pako eläimillä on silmät sivuilla, meidän kehon kieli on heikko, hiippailija ja hyökkäävä.

esim. Puhumme käsillä huitoen. 

Joka kerta kun kätemme kohoavat olkapää linjan yläpuolelle, on se hevoselle uhka ja hyökkäys, sen silmissä.

Jos ihmisellä on huono päivä,

olet vihainen ja jäykkä.

Kasvojen ilme on tiukka ja huulet alaspäin.

Energia, mikä meistä uhkuu, on aggressiivinen.

Kun olemme iloisia ->

olemme kevyempiä olemukseltamme,

rentoja.

Energia on kevyt ja leppoisa. 

Hevonen on sinun peilikuvasi. Kuinka hevosesi voi olla rento jos sinä et ole? 

Olemmehan tekemisissä pako eläimen kanssa, joka kyllä huomaa jo monen metrin päästä askelistasi, jo millä ”päällä”, sinä olet. 

Pedot metsästävät saalista keinoja kaihtamatta. Väijyvät ja piileksivät pusikoissa, metsästävät laumoissa, taktikoiden tuulen suunnan, ryömien maassa, piiloutuen kivien ja heinien sekaan, odottaen kärsivällisesti milloin iskeä saaliiseen. 

Kaikki on pedoilla tarkkaan laskelmoitua. Siksi kivien takaa hevosesi ajattelee aina että sieltä hyökkää joku. Myös niillä tutuilla maastopoluilla tai maneesien nurkissa, piilee hevosesi mukaan vaara.

Sinulle se ei ole mitään, mutta hevoselle se on koko maailma. Koska hevosten näköaisti on tyystin erilainen kun sinulla tai minulla. Hevosen näköaisti on hyvin mielenkiintoinen, tutkiessani hevosen näköaistia miten he näkevät "koko maailma" näytti karmealta.

Hevosen tehtävänä on reagoida heti eikä hetken päästä joka on sille normaali henkiinjäämis- keino. 

Kaikki on kiinni sekunneista, kun uhkaa kokeva iso eläin pelkää. Voit äkkiä löytää itsesi nielemässä multaa.. 

Hevonen tekee ihan mitä vain päästäkseen karkuun epämukavaa tilannetta. 

Voi olla puremista, potkimista ja hyökkäämistä. S e on valmis puolustamaan itseään tavalla tai toisella päästäkseen vain pakoon tilanteesta, jonka se kokee uhkaksi ja turvattomaksi. Jopa esteiden läpi, ja sinun ylitse kun ei kuule eikä näe pelon hallitessa. 

Tässä Espanjassa, 5 v ori. Kaunis kun karamelli ja upea kun mikä. Meillä oli upeeta ja kaikki koulutuksessa meni paremmin kun hyvin.

Pelko ja turvattomuus

Pelko saa aikaisekseen kaaosta hevosessa. Ihminen puhuu "hullusta hevosesta", minulle se on kouluttamaton hevonen joka huutaa apua kukaan ei ymmärrä minua! 

Ihmiselle se on huonosti käyttäytyvä tai tyhmä. Kun emme, perehdy sen luontaiseen tapaan käyttäytyä. Ihmettelen kerta toisensa jälkeen että miten te ihmiset oletatte sen osaavan JOLLEI SITÄ OPETETA???? Pohdippa välillä hevosen näkökannalta kuinka se ajattelee SINUSTA? - voi ei taas tuo kauhea ihminen tulee, lähen karkuun, aina se tulee ton kaura-ämpärinsä kanssa..TAAS! Kiva leikkihän siitäkin varmaan tulee..hohhoijaa...kuka ohjaa ja ketä?

Hevonen on kuuliainen, mutta ohjaamatta ja opettamatta vaarallinen . Vaarallisella tarkoitan sitä , että hevonen ei ymmärrä että on iso kooltaan. Hevonen ei koskaan tee ihmiselle  mitään pahaa tietoisesti, ihminen vain saattaa jäädä jalkoihin, jos säikähtää jotain. 

Hevosen luonne on utelias ja tutustuminen kaikkien aistien kautta on hevoselle normaalia. Mutta koska hevonen EI SAA KÄYTTÄÄ aistejaan muutakun reaktio puolella, törmäämme niin moneen turhaan ongelmaan.

Hevonen joutuu kärsimään ihan turhaan. On aika opetella ymmärtämään ja elää hyvässä suhteessa ja interactiossa hevosesi kanssa, jolloin kaikki on mahdollista kun sävel on yhtenäinen. 

Tiesitkö, kun joku on tehnyt hevoselle pahaa, se muistaa sen kyseisen ihmisen ikuisesti. 

Hevonen ei koskaan unohda! 

Jos hevosesi on valinnut sinusta johtajan, se hakee sinusta turvaa.  

Uuteen paikkaan tutustuminen vie hevoselta n. 3-6kk aikaa. Riippuen hevosen luonteesta. Sille pitää antaa aikaa niin paljon kun se tarvitsee, maltti on valttia. 

Tarhaan ja uuteen paikkaan tutustuminen on omistajan vastuulla, jolloin sinun kuuluu tutustua yhdessä hevosesi kanssa uuteen paikkaan 

Tarha alue, kävelle hevosen kanssa tarhan ympäri vahvistaen hevostasi, huolehdi että naapuri tarhaajien kemiat käy yksiin, ja hevonen on turvassa. 

Hevosesi käyttää voimakkaasti kaikkia aistejaan uudessa paikassa -->kuulo, näkö haju ja ääni.

Tutkien tarkkaan kaikki hajuaistin avulla

Kaikki on uutta ja pelottavaa hevoselle uudessa paikassa.

Valon vaihtelut ovat hevoselle kaikesta haastellisimmat, esim. Pimeästä valoon, tai valosta pimeään. Kestää n. 10-15 min. Ennen kun hevosen “näkö” adaptoituu valon vaihteluun. Anna siis hevosellesi siinäkin aikaa, ettet hoputa hevosta. 

Oviaukot, lisäävät klausrofobiaa hevosissa, joka heillä on syntyessä

Hevonen näkee pimeässä, ihminen ei, otsa lamput pimeällä häiritsevät hevosia, koska heidän näkökykynsä on erilainen kun ihmisellä.

Mitä enemmän vietät aikaa siellä uudessa kohteessa hevosesi kanssa, sen nopeammin se tottuu ja kuuntelee sinun rohkaisuja että kaikki on ok. Jos olet ansainnut johtajan paikan, hevonen hakee sinusta turvaa.

Kuvassa nuori orini haistelee senioria, ja haastaa leikkimään. Hajuaisti on ensimmäinen mitä tapahtuu uuden tuttavuuden kanssa.

Tarhaus

Ihmiselle se on vain tarha muutaman metrin päässä, mutta hevosen aisti maailmassa kaikki on ihan uutta. Se puska, kivikko, puut jokainen ”materia” ja liikkuva osa ja tuulessa kaikki taas menee uusiksi.  Muutuvat olosuhteet luovat pakene reaktion.

Jokainen ääni on erilainen, jokainen haju on erilainen, ihmiselle se on vaan tarha ja talli, pihatto, laidun..hevoselle se on pelottavaa.  

Uudet hevoset, laumat, sen hierarkiat ovat uudelleen järjestettävä hevosen aistimaailmassa. 

Esim. 

Hevosesi tulee luoksesi tarhassa, hakien rohkaisua ja kannustusta, jos olet ansainnut johtajan paikan. Muuten se juoksee, pukittelee, hyppii pystyyn, hirnuu, kiljuu, vetää rallia pitkin pitäjiä ja huutelee kavereitaan.

Uhittelee, naapurin hevosille ja ihmisillekin. Kun “pää” ei kestä muutosta.

Oireet = käytös saattaa olla arvaamaton ja kohtalokaskin. 

Tässä esimerkissä voi olla kaksi viitettä, dominanssi tai pelko reaktio. Nekin ovat kaksi eri asiaa. 

Ulostamista tapahtuu usein, stressi tasojen noustessa ja katse on jännittynyt.

Pää on koholla skleerat näkyen, etsien ja tutkien jatkuvasti vaaratilanteita.

Tämä on hevoselle hyvin stressaavaa, sillä hevonen on hyvin riippuvainen tutusta ympäristöstä, jossa on sen tuttu lauma.

Pienikin vaihtelu saa sen maailman sekaisin. Ihmisille se on “kivaa vaihtelua”. Tässäkin on jo monta tarinaa. 

Varma vatsahaava, stressi tasoista ja liian pitkien ruokintojen aikojen välillä

Siksi hevosten huvikseen siirtely ei ole kovinkaan viisasta hevosta ajatellen. Sama on tallin sisällä, karsinoiden vaihtelu ei ole hevoselle järkevää, muutakun jos naapurin kanssa “kemiat” ei kohtaa. = laumahierarkia oltava rauhallinen. Muu ns. Karsina käytös on syytä kouluttaa, niin että hevonen kokee olevansa turvassa.  

Oire

kutominen

imppaus

puun pureminen yms

pyöriminen

itsensä silpominen, kylkien pureminen, joista verijälki, seinään puskeminen pää edellä, seinien potkiminen, mutta on nähty myös ruunauksen jälkeen ja joillakin tammoilla, jolloin stereotyypitys minimaalinen hevosilla

Hevonen viihtyy samoissa tutuissa ympäristössä. Mitä ihminen ei vain tajua, koska ihmismäistää pako eläintä, meille ihmisille vaihtelu on mukavaa. Hevosille kaikki vaihtelu on stressaavaa.  

Muista että jokainen hevonen on erilainen ja reagoi omalla tavalla tilanteisiin. Ei ole yhtä oikeaa tapa tehdä asioita, muuta kun kuuntelemalla hevostasi ja auttaa sitä sopeutumaan viettämällä paljon aikaa tekemällä ei mitään sen kanssa.

Hevonen on hyvin herkkä, kaikelle uudelle, jolloin kaikki pitää tehdä asteittain hevosen kanssa, jotta se kokee olevansa turvassa. Turvallisuus on hevoselle numero yksi, johon se koulutetaan.  

Valtaosa vie hevosen uuteen paikkaan ja se jätetään sinne oman onnen nojaan, jossa vieraat ihmiset ja hevoset ympäröivät sitä.

Kouluttamisella tarkoitan ihmisen ja hevosen välistä vuorovaikutusta.  

Se on kaiken A ja O näen kun tämä osa ei ole kunnossa, niin hevosen maailma järkkyy. 

Pelko on osa reaktiivisuutta ” spooky horse”, aiheuttaa mm. kilpailu tilanteissa, ja käsittelyssä turhia ja jopa vakavia loukkaantumisia, joilta olisi voitu välttää, kun hevonen on koulutettu.

Koulutettu, koulutettavissa ja koulutus..näitäkin voidaan viljellä väärin. Katso hevosta, se kertoo kyllä mitenkä sitä on kohdeltu ja käsitelty.  

Koulutus sanana on laaja asia-ja tähän avaan lyhyesti pääasiat, jotta edes joku kolahtaa jossakin. 

Saamme turvallisen hevosen vain siedättämällä hevosta eri tilanteisiin.  Hevonen tarvitsee paljon aikaa, mutta sinä viet hevostasi valmentajalle treenattavaksi.  

Se vaan et joku muu tekee työn, ja sinä et opi mitään. Hevonen on koulutettu, mutta sinä olet yhä samassa pisteessä….hmmhh..mikä hyöty? Kun kummankin pitäisi oppia luottamaan ja edetä samaan tahtiin, oppimalla kommunikoimaan toistensa kanssa. 

Omat hevoseni kuvassa leikkimässä.

LAUMA KÄYTTÄYTYMINEN 

Esimerkki on laumasta, jossa on tammoja ja ori. 

Tarkkaile ja opettele tunnistamaan hevosen kehonkieltä eri tilanteissa sillä sinä olet nyt yksi laumasta. Sinun pitää myös ansaita johtajan paikka.

BSNHORSES - Liike luo ajatusta- koulutus on tehty ja kehitelty useiden vuosien saatossa, ja on todettu auttavan hevosia. Perustuu laumahierarkiaan ja hevosen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Joka on kehitetty hevosen  Kanssa kommunikointiin, jolla tehdään vahvoja johtajia, jotka eivät romahda tilanteissa, ja syytä hevosta. 

Lauma käyttäytyminen täytyy tunnistaa. Kun tarkastelet lauma hierarkiaa, siellä on aina yksi johtaja, joka huolehtii lauman tarpeista, ja turvallisuudesta. Johtaja tarkkailee ympäristöä, kun muu lauma syö, komentaa laumaa liikkeelle, jos jokin asia herättää vaaran aistimisen. Se ohjaa laumaa myös laiduntamaan sopiville paikoille, mutta ennen kaikkea pysymään turvassa. Se on henkiinjäämisen hierarkiaa alusta loppuun lisääntymisen ylläpitämiseen. 

Jatkuva valppaus on läsnä, tai muuten saattaa olla kohtalokkaat seuraamukset. 

Oikein kootussa laumassa on aina tamma, niin lauman (vanhin) tamma toimii johtajana.  

Tamma pistää porukan ruotuun hetkessä. Tammalla on eniten elämänkokemusta, ja se ottaa kyllä paikkansa. Joskus se voi olla nuorikin. Iällä sinänsä ei ole silloin väliä, jos on ainoa tamma. 

Orit menevät ja tulevat, mutta tamma johtaa. Orien tehtävä on suvunjatkaminen. 

Laumassa on oma nokkimis järjestys. Tamma asettaa korvat luimuun osoittaakseen toiselle hevoselle että sen pitää siirtyä. Tietty katsekkin riittää siirtämään toista hevosta, mutta jos tämä ei vielä riitä, panokset suurenevat hampaita näyttämällä, puremisella tai viimeisenä takapuoli kääntyy kohti ja tulee monosta. Ihminen on pieni kärpänen ämän rinnalla.

Tässä ikävä esimerkki osaamattomuudesta, joka tapahtui vuonna 2022

Esimerkki: 

Kun tyhmyys tiivistyy, johtaa se usein jonkun kuolemaan.  

Vuosia sitten faces kiersi video, joka oli hyvin ikävää tietämättömyyttä. Videolla oli tamma, jolla nuori varsa toisella puolella aitausta. Videolla miehet puhui espanjaa, myös lapsen ääni, videointi toikin ikävät seuraamukset joka ikuisti ihmisten osaamattomuuden.  Kaikki siis tapahtui ulkona, tamma oli siirretty toiseen tarhaan ja nuori varsa juoksi edes takaisin tarhan toisella puolella.  Ori vietiin tamman tarhaan. Ori pullisteli ja pörhisteli muutaman sekunnin mitä sen kuuluukin tehdä, mutta koska tietämättömät eivät tienneet mitä tekivät oria kiinni pitelemällä. Tamma puolusti ja latasi, se yksi potku ja ori kaatui kuolleena maahan, hetken nyki maassa ja kuoli siihen paikkaan. Muutamassa minuutissa yksi elämä päättyi tietämättömien käsissä.  

Kolmessa päivässä kaikki oli ohi 

Koimme kovia pakkasia 2024 alkuvuodesta, ja niinhän se aina on että silloin kaikki on vaikeampaa kun pakkanen kurittaa.

Eläimille pakkanen tuo haasteita, kuten ihmisillekkin, mutta ihmiset osaavat pukeutua, jos maalaisjärki on vielä tallella. 

Tämä samainen tragedia koettiin Alku vuodesta 2024 kun sain puhelin soiton, jalka poikki... 

Kun laumadynamiikkaa ei huomioida, kun asteittain tapahtuu jo varoituksia, niihin on syytä reagoida HETI. 

Hevoset puhuvat koko ajan, hevosilla toimii laumahierarkia, toiset EIVÄT vain tule toimeen, ja ne ketkä tulevat toimeen asetetaan vierekkäisiin tarhoihin.  

Hevoset jotka ovat dominansseja ovat kouluttamattomia, ja aiheuttavat vaaratilanteita niin ihmisille kun toisille hevosille. Riidan hakuisuus on nähtävissä.  

Tämä oli turha tapahtuma, joka kosketti minua läheltä koska olin myös aikoinaan paikalla kun hevonen pelastettiin huonoista olosuhteista, kuljetin sen uuteen kotiin, tutkin hevosen vammat, kävimme läpi kuntoutus suunnitelman.

Kuinka onnellinen olen aina kun saan korjata ja antaa uuden mahdollisuuden jollekkin hevoselle, mikä jollekkin muulle on mahdotonta tai turhaan.

Seurasin kuinka hevonen alkoi elämään ja nauttimaan elämästään. Hevonen alkoi hakeutumaan ihmisen luo, painoa alkoi tulemaan luitten päälle, liikkuminen ja lantio alue tuli elastisemmaksi, takapään biomekaaninen häiriö alkoi olemaan muisto vaan.  

Se sai rakkautta, ruokaa ja paljon huomiota. Oppi luottamaan ihmiseen. Omassa laumassa oli oma hierarkia asetettu. Rauha oli läsnä, rapsutuskaverikin oli jo löytynyt. Iloitsin, kuinka hevonen sai uuden mahdollisuuden, kunnes ulkopuolinen taho, romutti kaiken. 

Varoituksia oli jo 3 päivältä, käytös ja rikkoutuneet väliaidat oli huomioitu, mutta vähätelty. 

Laumadynamiikka oli paineen alla, uudesta tulokkaasta jonka käytös oli provosoiva ja dominanssi.

Lauma reagoi voimakkaasti ja puolusti myös omaa laumaansa. Kunnes tuli se yksi potku, joka oli kohtalokas, johonka yhden hevosen hyvin alkanut uusi elämä päättyi, tuskaan ja kärsimykseen. 

Kun muu maailma romahtaa, seison totuudessa.  

Katsoin ammottavaa reikää hevosen etusääriluussa, joka oli selkeästi hokkikengästä tullut jälki...hevosen koko jalka oli täysin poikki, roikkui vain nahan varassa. Kylmyys oli pureva, seisoin hevosen kanssa, joka nyökytteli päätään anoen apua. Rauhoittelin hevosta ja sanoin kaikki järjestyy.  

Enempää en avaa tätä, asiaa mutta haluan sanoa sen että, tämä olisi voitu estää!

Kun laumadynamiikka on asetettu OIKEIN, vältymme turhilta uhreilta. Tämäkin olisi vältetty, kun olisi toimittu välittömästi kun dominanssi hevonen asetetaan väärään paikkaan suomeksi sanottuna, kemiat eivät kohdanneet. 

Kun tämän painajainen oli ohi, kävin päivänvalolla tarkastamassa verijäljet. Keräsin etusääriluun palasia tarhasta missä hevonen oli kulkenut sillä poikkinaisella jalalla. Verta oli joka paikassa, ja myös langassa joka oli riitapukarin ja uhrin välissä.  Tässä tapahtumassa ei ollut mitään epäselvää, muutakun turha kuolema, joka aiheutettiin osaamattomien kädessä. Sanon tämän miten asia on, ja sen tiimoilta asian vähättely ja vastuun välttely.Hävetkää ihmiset miten hevoset joutuvat osaamattomissa käsissä kärsimään. Jos et tiedä OTA SELVÄÄ! Maailma on täynnä tietoa niille ketkä etsivät.

Lepää rauhassa rakas, niin rakas anteeksi etten voinut auttaa enää...nyt sinulla on lopullinen rauha Jumalan valtakunnassa.

Kun ihminen “kasvattaa”, hevosta kuten ihmistä. Teemme ongelmaa. Kun ihminen ihmistää hevosta, teemme takuu varmasti ongelmia, niin itsellemme ja muille. Kun ajatellaan että tämä on äitin pikkumussukka, jota ei saa komentaa tai se saa tehä ihan mitä haluaa, rakennamme vaarallista yhtälöä. Seurasin ja näin enemmän kun sanat kertovat, näin   SYY-SEURAUS-OIRE, joka olisi vältetty ajoissa kun olisi kuunneltu varoitusmerkkejä. 

Laumadynamiikka häiriintynyt: 

Levottomuus, heikomman/ heikompien taka-ajo, potkiminen, ruoka aikoina luimiminen, irvistely toisille hevosille, pois ajaminen ruoalta

-> reagointi, hierarkia häiriintynyt. Heikoin laumassa jää ilman ruokaa 

Laumassa oltava tilaa väistää ja ruokailu asetettava että kaikilla ns. Ruoka-rauha 

Laumassa, jossa on häiriö mm. Dominanssi ja stressikäytöstä, on syytä asettaa erilleen laumasta 

syy korjattava ja tasapaino rakennettava toimivaan laumadynamiikkaan tai yksin tarhaus, niin että laumahierarkia ja näköyhteys muihin hevosiin on oltava.

Hevosta ei saa koskaan eristää toisista hevosista ilman näköyhteyttä.

hevonen on sosiaalinen ja tarvitsee toisia hevosia voidakseen hyvin, se pikku pupu tai kana ei ole toisen hevosen korvike 

Rauha saavutetaan laumahierarkiaan tasapainoisille hevosille, hevosia seuraten ja laumadynamiikan asetteluun perehtyminen 

Uusi tulokas 

On syytä asettaa aina omaan rauhaan, tutustumaan muihin hevosiin tarhoissa etäälle, mm.tyhjä tarha välissä muihin.

Uusi hevonen asetetaan omaan tarhaan YKSIN, ennen kun tutustuu uuteen laumaan ja tai tarhakavereihin. 

Uutta hevosta EI SAA KOSKAAN LAITTAA SUORAAN UUTEEN LAUMAAN, UUTEEN KOTIIN TULLESSA 

Seuraa uuden hevosen vointia, ja tarha asetusta.  

Onko tarhoissa rauha? 

Onko tarhoissa levottomuutta? 

Hevosille kuuluu rauha omassa tarhassa ja karsinassa

ilman ihmisen tai toisen hevosen häiriökäytös ahdistamassa hevosta 

->Seuraa uutta hevosta uudessa paikassa jatkuvasti, kunnes kotiutuminen on tapahtunut kokonaisuudessa. N. 3-6 kkk, kaikki on yksilöllistä ja anna hevosellesi aikaa tutustua ja tottua. 

Suoliston toiminta kertoo myös hevosen hyvinvoinnista, ripuli kertoo takaosan fermentoitmisenhäiriötilasta, pitkä aikainen ripuli. Syytä selvittää tarkemmin. Heinän laatu, hampaat, ja suoliston floora. Vatsahaavat nykyisin 100 % hevosilla, jatkuva ja tai aika ajoin.

Pakottaminen, ei ole hevosia varten. 

Hevonen on pako eläin ja oppii sen mitä sille opetetaan, Hevonen lukee ihmistä koko ajan. Hevonen on viisas, ihminen jää alakynteen oman osaamisensa ja pienikokoisuutensa vuoksi - joten turha tapella toiseksi jäät, ja lisäät ongelmaa.

Pakottamalla rakennat pelokkaita hevosia, joista tulee vaarallisia ajan kanssa. 

Hakkaamalla, kasvatat pakoreaktiota 

Rakkaudella, ja ohjaamalla määrätietoisesti rajojen kautta, jolla viet hevostasi turvallisesti eteenpäin. 

Miten, missä ja kuinka

Tietoa on maailma täynnä, harva sitä etsii. Josta hevoset kärsivät turhaan. 

Oletko sinä johtaja? 

Tarkastellaan tässä kohtaan muutamia yleisimpiä esimerkkejä: 

Kisoissa näen punaisia rusetteja hevosten hännissä, joka kertoo ihmiselle et hevonen potkii , 

älkää tulko lähelle! 

Mikä valta hevoselle annetaan jatkaa epäkunnioittavaa käytöstä. Ihminen ruokkii monesti juuri näitä ”huonoja” tapoja, kun ei nähdä vaivaa sen eteen, että se koulutetaan pois.  

Mutta valitettavasti takana on enemmän tiedon ja osaamisen puute. Ihminen pääse helpolla, ja kaiken keskellä vielä pokka päällä toteaa ,

“ Noh se nyt on aina ollut tommonen”. 

Tämä kertonee jo paljon, eli sen sallitaan käyttäytyvän noin!

Kenties siihen on SYY, oireelle ja käyttäytymiselle on aina syy, jota ei ole korjattu. 

Viisaat ja myös dominanssi hevoset käyttävät kaiken vallan juurikin tähän, kapinoimalla kaikkeen, koska se hyväksytään. 

Lyhykäisyydessä “koska ei ole opetettu rajoja ja tavoille”. 

Roolisi ja Asenteesi näkyy suoraan suhteestasi hevoseesi.  

Jos olet itsevarma, hevonen saa itseluottamusta.  

Jos olet hermostunut, hevosesi tuntee turvattomuutta ja menettää luottamuksensa sinuun johtajana.  

Jos olet yliaggressiivinen tai harkitsematon, hevonen saattaa pelätä (tai taistella vastaan).  

Hevosesi on monella tapaa peilisi.  

Monet ihmiset syyttävät hevosta tämän asenteestaan eivätkä ymmärrä asenteensa osaa tässä kaksisuuntaisessa suhteessa.  

Asenteesi ja käytöksesi määräävät sen kunnioituksen määrän, jonka saat hevoseltasi. 

Tulet hämmästymään siitä, mitä hevosesi tekee hyväksesi, kun hän luottaa sinuun johtajakseen! 

Kysymys: 

Hyväksytkö sinä omalta lapseltasi huonoa käytöstä, joka käy potkimassa mummoja kaduilla? Entä jos oma lapsesi puhuu sinulle tai jollekkin ulkopuoliselle rumasti, onko sinun mielestä oikein? 

-Jos vastasit kyllä, niin sitten sinulla onkin ihan toinen moinen tie kuljettavana. Sanon heti että toivottavasti et omista mitään eläimiä. 

Raahauduin erään kerran estekisoihin, ajatuksella niin kun vähän nyt kattomaan mitä ne muut tekevät. 

Sattumoisin huomasin, että jotakin tapahtuu lämmitys alueella.

Ratsastaja yritti poistaa takasuojia hevoselta... oli siinä komiikkaa kerrakseen, hevonen potkasi joka kerta kun ratsastaja kurotti jalkaa kohti. Samalla ratsastaja roikkui ohjissa  

mahdollisimman vaikeasti yritti räplätä sivulta irti suojia, mutta joka kerta hevonen potkaisi kun yritti ottaa suojia pois. 

Tässä näkyi selkeästi kuinka ratsastaja pelkäsi hevosta, ja oli hyvin epävarma ja valmius tilassa koko ajan. Hevonen reagoi vain siihen samalla mitalla takaisin, koska näki että pystyy tekemään näin. 

Tässäkin tapauksessa hevonen sai jatkaa epäkunnioittavaa käytöstään. Hevonen näytti keskaria ratsastajalle koko ajan, koska ei kunnioittanut ja ratsastaja pelkäsi. Meinasin mennä paikalle et voinko kenties auttaa, mutta miksi?

Eihän nyt kukaan tarvi apua, kun mä tiedän ite, kuka tuo nyt luulee olevansa? Joten se siitä. En viitsinyt haaskata aikaa siinä kohtaan. Mutta ihmettelen aina tätä osaamattomuutta, mutta pää-asiahan on et sinne selkään pitää päästä roikkumaan ja pomppimaan. 

Hevonen on viisas ja tulee käyttämään tuota samaa potku tekniikkaa niin kauan että tulee joku viisaampi, joka osaa korjata tilanteen.  

Toinen vaihtoehto on 

- se nyt on aina ollut tommonen, ja homma karkaa vaaralliseksi, ja siithän se on taas se hullu hevonen. Loputon vyyhti laiskuudessa.  

Mitä mä nyt tiedän vaikea kun oon. 

Kateus pitää ansaita, säälin saa ilmatteeksi. 

Hevoskouluttaja BSNHORSES.COM 

Taru Särkelä  

Hevoskouluttaja, kiputunnistaja, käytösasiantuntija F.M.N, P.T, CDHT 

#horsetrainer #behavior

[neroushalvaus]

päivää. tuntsakyssäreihin 5, 20 (Lahtinen), 28, 33 (mutta haasteen vuoksi et saa vastata Lehto ja Riitaoja), 40 (Lahtinen taas), 68, 101

Hyvää päivää ja suurimmat pahoitteluni tästä viivyttelystä, joulupa se veikin pahemman kerran mennessään. Nyt on kuitenkin voimat kerättynä ja vastaukset valmiina.

Alla mm. valtava avautuminen Lahtisen uskonnollisuudesta, jonka kirjoittaminen pakotti minut iloisiin riemunkierroksiin huoneessani, sekä vahingossa syntynyt Sirkka Kariluoto -ficlet.

*

5. Laadi 5 kappaleen soittolista koko teokselle

Ohhh boy tää tekee mut iloiseksi... Kaksi ekaa enemmän symbolisia, kolme viimeistä... Aika selviä. Ja mua ei saa roastata Hectorin määrästä, mitä muuta mä voisin tällaisen hippiromaanin soittolistalle laittaa.

Hector - Kadonneitten lasten marssi “He loukkaavat pienet jalkansa / ja kätensä polttavat / He tuulessa haavat saa kasvoihinsa / mut marssiaan jatkavat”

Juice Leskinen - Klovni heittää veivin “Ja elämä, joka vain on pelkkää show’ta / ei mitään, ei edes pahaa mieltä jää”

Hector - Tuntematon sotilas “Nyt olen itsenäinen kansalainen itsenäisen maan / ihan itse nöyryytykset kestää saan”

Civil War Musical - Judgement Day “I write to mothers of their sons / and say they were the bravest ones / Then I pour a drink and sleep”

Hector - Suomi-neito (American Pie) “Hei, hei, Suomi-neitonen hei / paljon siedät, vaikka tiedät, ketkä neitsyytes vei / Nyt vain miehet nuo viskin huoneissaan juo / ja laulaa ‘Siunattu on ruumiisi tuo’“

*

20.  Mikä on hahmon x [Lahtinen] ruuanlaittobravuuri tai hänen lempiruokansa?

Vaikka mä uskon Lahtisen olevan melko näpsäkkä kodinhoidollisissa hommissa, mä uskoisin jonkinlaisen askeettisen ylpeyden tulevan tielle, jos se meinaisi laittaa ruuaksi mitään hienompaa. Varmaan se lähinnä keittelee puuroa, mikäli saa itse valita. Uskon kuitenkin, että Lahtisella on tiettyä kekseliäisyyttä ruuanlaitossa ja se on tosi taitava hyödyntämään kaiken ruoka-aineksen niin, että vain hyvin vähän jää käyttämättä, ja se saa yllättävistä aineksista tehtyä ihan kelvollisen makuista ruokaa. 

Modern au:ssa voin nähdä, että Lahtinen turvautuisi aika paljon nopeisiin ja helppoihin ruokiin kuten mikropitsoihin ja vastaaviin (toisin kuin Lehto, se käyttäisi ne aina mikron kautta, Lahtinen ei ole mikään eläin). Se kuitenkin mieluummin aina tekee ruuan itse kuin menee esimerkiksi pikaruokalaan. Vaikka se osaa laittaa ruokaa, nään sen vähän näinä ihmisinä, jotka paistaa jonkun kanankäntyn tai pihvin ja paloittelee kasvikset siihen viereen ja voilà, siinä on hänen herkkuruokansa. 

Kokatessaan muille ihmisille mä uskon Lahtisen olevan aika tarkka ruokaympyrästä ja siitä, että lautaselle pistettävää on useampaa sorttia. Se ei välttämättä tarkoita mitään hienoa terveyspommia tai gourmet-illallista, mutta kun Lahtinen ei syö yksin, uskon lautasille päätyvän lihan/muun proteiinin ja kasviksien lisäksi myös kastiketta ja perunaa.

*

28. Kenen hahmon kanssa haluaisit viettää päivän? Miten viettäisitte sen?

Ooo tämä on jännä... Niin paljon kuin haluaisinkin sanoa “Lehdon kanssa terapiassa”, ehkä se ei ole nyt tähän hyvä vastaus.

Tähän postaukseen tulee nyt näemmä paljon höpinää Lahtisesta, koska varmaan mä viettäisin päivän Lahtisen kanssa. Musta tuntuu, että meillä voisi olla yhdessä ihan mukavaa, kumpikaan ei varmaan haluaisi tehdä mitään liian seikkailullista ja kumpikin mielellään varmaan äityisi välillä saarnaamaan.

Ei me varmaan tehtäisi mitään ihmeellistä, lorvittaisiin ja puhuttaisiin politiikkaa sillä tavalla, miten ihmiset puhuu kahvihuoneissa ja kommentoi keskustelun loppuun sarkastisesti “no niin, taas korjattiin maailman ongelmat”. Mä olisin tosi kiinnostunut kuulemaan Lahtisen mielipiteitä muutamiin asioihin ja mä uskon, että siitä voisi olla mukavaa päästä jupisemaan oikein kunnolla niin, ettei joku heti alkaisi vääntää vitsiä. 

Ehkä iltaa vasten mä hakisin kaapista lootallisen punaviiniä, me kaadettaisiin sitä kahvikuppeihin ja sitten alkaisi se todellinen marina. En tiedä, musta se, että Lahtinen saisi olla ihan vain turvallisessa ympäristössä marmattamassa on jotenkin tosi puhdassydäminen ajatus ja siksi se on vastaukseni.

*

33.  Mikä hahmojen välisistä suhteista on mielenkiintoisin?

Miten sä KEHTAAT tolla “ei Lehto ja Riitaoja” -rajotuksella. Ei vaiskaan, olet ihana.

Mun on pakko myöntää, että tää kysymys oli mulle ihan valtavan vaikea, koska Lehto ja Riitaoja on mulle niin ilmiselvä vastaus ja kaikki muut mahdolliset vastaukset tulee kymmenen kilometriä jäljessä. Toki mä tykkään esimerkiksi ihan hirveästi niistä ajatuksista, mitä mulla itelläni saattaa olla vaikka Määtän ja Lahtisen tai Määtän ja Lehdon suhteista, mutta ne ei ole canon, niin niitäkään ei voi sanoa. Mutta pähkäiltyäni jäljellä on vain yksi suhde, joka voisi olla vastaus tähän ja se on Rahikaisen ja Hietasen välinen suhde. Tai ainakin se potentiaali, mikä siinä on.

Koska tavallaan Rahikainen ja Hietanen on molemmat sellaisia iloluontoisia poikia, että mun on tosi helppo nähdä, että sodan ulkopuolella ne voisi olla parhaita kaveruksia. Mutta kun yhtälöön heittää sodan, me nähdään kaksi tosi erilaista suhtautumista. Hietaseen sota vaikuttaa tosi vahvasti ja Rahikainen, niin kiero mies että nukkuu kulmasohvassa, tuntuu vain lunkivan vihellellen sen läpi. Vaikka totta kai sota oikeasti vaikuttaa molempiin. Kuitenkin se pettymys, joka Hietasen puolelta kohdistuu Rahikaiseen esimerkiksi Lehdon kuoltua, on vain niin kiinnostavaa ja niiden hahmot korostaa niin paljon molempien hahmojen erikoispiirteitä. Just esimerkiksi Petroskoi, Rahikaisen... touhut verrattuna Hietasen pelonsekaiseen kunnioitukseen Veraa kohtaan. Ne on molemmat loistavia hahmoja ja siksi valitsen niiden suhteen tähän.

Eli kyllä, jos en saa valita lempivastinparejani, valitsen nämä toiset.

*

40. Pohdi jonkin hahmon [Lahtinen] suhdetta uskontoon tai hengellisyyteen. Onko hänellä pyhää paikkaa tai asiaa? 

*hieroo pieniä homokäsiään yhteen* No nyt puhutaan asiaa.

Okei siis. Mistä mä edes lähtisin. Mun headcanon-höpinöitä kuunnelleet tietää, että mä uskon Lahtisen äidin olleen uskovainen ja uskoneen Jumalan lisäksi myös erinäisiin taikoihin ja enteisiin. Ja tästä syystä ajattelen, että Lahtista pienestä pitäen opetettiin rukoilemaan ja turvautumaan Jumalaan, koska sen äidistä olisi tuntunut julmalta olla opettamatta pojalle sitä asiaa, mikä toi sille itselle lohtua ja rohkaisua. Ja mä uskon Lahtisen uskon olleen lapsena melko vahva, koska ajattelisin sen kehittyvään arvomaailmaan sopineen tosi hyvin Jeesuksen opetukset lähimmäisenrakkaudesta ja yhteiskunnan heikoimpien auttamisesta. 

Taikoihin virallisesti uskominen sillä saattoi jäädä aika varhain, koska luulen ihmisten sen ympärillä suhtautuneen niihin paljon enemmän hassuna hupsutuksena, kuin kristinuskoon. Silti ajattelen Lahtiselle jääneen tietyt uskomukset ja enteet jollain tavalla selkäytimeen, ja vaikka se ei kuunaan myöntäisi uskovansa niihin, äidin höpinät tulevat sille mieleen aina välillä, kun jotain enteellistä tapahtuu. Tästä esimerkkinä kirjassa se, kun aserasvan tirinä tuo Lahtisen mieleen äidin puheet kuolinsanomista. Mä uskon, että Lahtista voisi oikeastaan olla aika helppo kiusata tuollaisilla asioilla, koska se vähän suuttuu itselleen noiden asioiden tullessa mieleen, mutta ei kuitenkaan voi tukahduttaa noita ajatuksia ja esimerkiksi pahat enteet saa sen pelokkaaksi ja vainoharhaiseksi (ulospäin tää näkyy vain tavallista vahvempana ärtyneisyytenä).

Kuten kirjasta tiedämme, Lahtisen kohdalla uskonto jäi rippikouluun ja mä uskon sen olleen sille tietynlainen kriisin paikka, vaikkei se sitäkään sallisi itsensä myöntää. Lahtisen luontoon kuuluu kyseenalaistaminen ja oppositiossa oleminen ja voin uskoa, että jos oppien haastamiseen ei suhtauduttu rippikoulussa hyvin, se varmasti löi monta naulaa Lahtisen uskon arkkuun. Tää on silleen surullista, koska ajattelisin Lahtisella olleen tosi paljon hyviä ajatuksia ja pohdintoja kristinuskosta, mutta että sille ei tarjottu tilaa, jossa se olisi saanut tuoda pohdiskelujaan julki ilman ilkeämielistä kritiikkiä ja tuomitsemista.

Toinen syy sille, miksi Lahtisesta tuli rippikoulussa ateisti, on varmaan se, että mun headcanonissa se alkoi niihin aikoihin lukemaan enemmän ja oikeasti tutustua esimerkiksi siihen, miten uskontoa ollaan käytetty pahaan maailmalla ja millaisia asioita Raamatulla oikeutetaan (sivuhuomio tähän mutta jos mennään homo!Lahtinen-headcanonilla, sen seksuaalisella heräämisellä on myös pieni rooli tässä). Lahtisen arvomaailma alkoi myös rajautua sille näihin aikoihin selkeämmin ja varmasti sillä oli hyvin selkeä tarve vetää raja itsensä ja “kansan oopiumin” välille. 

Joku toinen voisi ehkä tehdä eron poliittisen uskonnollisuuden ja oman henkilökohtaisen hengellisyyden välillä, mutta Lahtisen mä uskon olevan aivan liian ehdoton sellaiseen. Se ei suhtaudu mihinkään leväperäisesti, sille tää kysymys on kaikki tai ei mitään. Mä luulen, että se ei edes rintamalla “alennu” rukoilemaan, koska se kokisi siten jotenkin pettävänsä periaatteensa. Eli musta tuntuu, että tunteakseen olevansa oikeassa (ja mikä Lahtiselle olisi tärkeämpää), se ei voi elätellä mitään hengellisyyden kipinää sielussaan. Se ei usko kuolemanjälkeiseen elämään tai siihen, että ihmisellä oikeastaan olisi mitään sielua, joka olisi erillään ruumiillisesta maailmasta. Vahingossa se saattaa ylikompensoida tätä asiaa olemalla vähättelevä ja ehkä jopa tarkoituksettoman julma puhuessaan muiden ihmisten uskosta. Se itse ajattelee sen olevan oikein ja rehellistä, koska pitää uskontoa ja muuta turhan toivon elättelyä pelkkänä harhautuksena nykytilanteesta, jota ilman ihmisen ehdottomasti on parempi.

Musta tuntuu, että lähimmäs “pyhää” Lahtisen ajatuksissa pääsee sen oma ajatusmaailma ja nimenomaan sen omat periaatteet. Sillä on sen käsitys siitä, miten maailman pitäisi toimia ja miten sen itse pitää toimia, ja mä uskon niiden käsitysten olevan sille pyhiä. Ja tinkimättömyys niistä omista arvoista. Siksi se on aina ehdottoman rehellinen ja ehdottoman tunnollinen, se tuskin tunnistaisi itseään, jos saattaisi tinkiä omasta moraalistaan. Ja se ehdottomuus lopulta koituu sen kohtaloksi.

*

68. Mitä Railille, Veralle tai Sirkalle tapahtui sodan jälkeen? Entä sotaa ennen?

Sirkan perhe oli todella tyypillinen ylemmän kastin perhe. Poissaoleva isä, vaativa äiti, kaksi siskoa ja pikkuveli. Sirkka ei koskaan oikein tuntenut kuuluvansa perheeseensä, hänen molemmat siskonsa olivat aina taitavia kaikessa, mihin ryhtyivät, toinen oli valtavan kaunis ja toinen terävä kuin partaveitsi. Sirkka oli siskojensa rinnalla aina vähän nukkavieru, pisamien kukittama nenännypykkä ja kömpelöt raajat, jotka eivät koskaan tuntuneet asettuvan sellaisiin asentoihin, että häntä olisi mukava katsella. Sirkan äidillä oli tapana huokailla hyvin tietyllä tavalla aina, kun hän näki tyttärensä ja antaa pisteliäitä huomautuksia tämän olemuksen ollessa perheen standardeilla riittämätön tai jos vatsaa ei ollut vedetty riittävästi sisään ja ryhtiä korjattu. Myös Sirkan unohtelevaisuus ja sosiaalinen taitamattomuus kävivät usein muun perheen hermoille.

Sirkka tapasi Jorman seitsentoistakesäisenä, eikä sitä voinut kutsua rakkaudeksi ensisilmäyksellä kuin toisen heistä osalta. Jorma tuntui jumaloivan Sirkkaa ja jaksoi aina luetella tämän avuja ja hyveitä. Sirkasta kuitenkin aina vähän tuntui, ettei hän ollut Jorman ihailun arvoinen. Jorma tuntui löytävän hänestä piirteitä, joita Sirkka ei kokenut itse omistavansa. Eivät hänen silmänsä hohtaneet kuin tähdet eikä hänen naurunsa ollut kaunis, ei ollenkaan, vaikka Jorma kuinka mokomia valheita suustaan päästi. Sirkka koki kuitenkin mahdottomaksi sen, ettei olisi ottanut Jorman ihailua vastaan, sillä ihailua hän ei ollut liiemmin elämässään saanut. Jorman mielestä hän oli kaunis, vaikka Sirkka oli vakuuttunut sen johtuvan vain hänen kalliista vaatteistaan ja ammattilaisten muotoilemista kampauksista. Sirkan hukatessa tai unohtaessa jotain, sellaisessa tilanteessa, jossa Sirkan äiti olisi nähnyt “huolimattoman tytönheitukan”, Jorma näki “suloisen hupsun”. Olkoonkin, että Jorman innokkuus joskus säpsähdytti hänet ja että Sirkasta tuntui, ettei tämän perhe pitänyt hänestä, Sirkan oli mahdotonta olla rakastumatta saamaansa huomioon.

Ja ehkä, joskus sen kömpelön hääyön jälkeen, jolloin Jorma oli yrittänyt niin kovasti antaa Sirkalle kaiken, mitä tämä halusi ja epäonnistunut siinä, hän olisi voinut rakastua itse Jormaan. Tai ainakin siihen idealistiseen kultatukkaiseen pojannulikkaan, joka tämä oli ollut vain muutama vuosi aiemmin.

Mutta sota vie mitä vie ja Sirkka jäi. Hän suri Jormaa ja tunsi syyllisyyttä sitä, että tämän mukana hän suri sitä, ettei kukaan enää koskaan pitäisi häntä kauniina, hurmaavana ja haluttavana.

Sukulaiset puhelivat Sirkasta sellaista tarinaa, ettei hän olisi koskaan päässyt yli Jormasta. Eihän hän koskaan mennyt uudestaan naimisiin, heittäytyi vain puuhakkaaksi, kutoi vinoja ja ruttuisia kaulahuiveja köyhille ja järjesti teekutsuja tutuilleen. Kävi teatterissa katsomassa ruotsiksi lauleltuja operetteja ja käveli valaistun Esplanadin läpi katselemaan pilvien kertymistä sataman ylle. Mikäli hänellä oli mukanaan seuralainen, he kävelivät pitkin sitä viivaa, jossa kivi kohtasi veden, ja mikäli seuralainen oli joku hänen miespuolisista ystävistään, he kenties pistäytyivät kupposella auki olevassa kahvilassa. Muuten seuralainen saattoi Sirkan asunnolleen, koska toki hän asui nykyään yksin, antoi poskisuudelman ja toivotti hyvää yötä. Kotonaan Sirkka lueskeli rakkausrunoja ja alleviivasi suosikkikohtansa, jotta saattaisi lukea niitä ääneen ystävättärilleen, jotka kikattaisivat kauhuissaan, mikäli Sirkka oli alleviivannut jotain pahennusta herättävää. Hän yritti opetella leipomaan huonolla menestyksellä ja piinasi toveruksiaan aina uusilla kakkuviritelmillä, jotka romahtivat korttitalon lailla, elleivät päätyneet parempiin suihin ennen tuhoaan. Sirkka sai pikkuveljeltään lahjaksi valkoturkkisen kissanpennun ja hän lelli tuon pörröisen pirulaisen aivan piloille. Naapurien lapset sitä mielellään kävivät myös paapomassa ja jos Sirkka oli sillä tuulella, hän kutsui lapset pöytään leipäsille - jotka oli ostettu leipomosta, sillä Sirkka ei sentään ollut niin julma, että olisi altistanut viattomia ihmisen poikia omille leipomuksilleen -. Ajoittain Sirkka avasi piironkinsa laatikon ja luki Jorman kirjeitä, ja silloin hän hymyili. Niin paljon kauniita sanoja, joista kirjeen kirjoittaja oli tarkoittanut jokaista. Niin paljon rakkautta häntä kohtaan oli mahtunut erään Jorma Kariluodon sydämeen. Kerran kirjeitä lukiessaan Sirkan silmät osuivat peiliin ja hän huomasi, että hänen silmissään oli sama tuike kuin iltatähdissä.

Totisesti, kuinka kurjaa olikaan lesken elämä.

*

101. Kerro jostain omasta projektistasi, josta olet ylpeä tai johon haluaisit ihmisten tutustuvan. Vaihtoehtoisesti kerro jostain ideastasi.

[insert bottom-emoji] Nyyh...

Mun vanhemmista projekteista alkaa olla sen verran kauan aikaa, että mä en tiedä, viitsiikö niitä enää mainostaa... Edelleen olen kuitenkin ylpeä tästä Lehto/Riitaoja -fixitistä, sen kirjoittaminen oli mulle tosi tärkeää ja toivoisin, että saisin sitä joskus vielä jatkettua. Toi ficci on mulle rakas (vaikka se nyt luettuna aiheuttaa välillä pieniä päänpudisteluja, pitäisi joskus uudelleenkirjoittaa se AO3:a varten tai jotain), koska tein mielestäni ihan hyvää työtä noiden kahden suhteen kehittämisessä ystävyydeksi. Toinen vanhempi projekti, johon mulla on läheinen suhtautuminen, on Lahtisen homoseikkailuficci (annoin mä sille nimenkin, Yksinäisyydestä). Se oli mulle aikoinaan niin henkilökohtainen, että fyysisesti tärisin julkaistessani sen, siinä on mulle rakkaita kiinnostuksenkohteita käytetty hyväksi ja muutenkin tosi rakkaita headcanoneja.

Uudempia ficcejä mulla ei liiemmin (vielä) ole, mutta olen kyllä ylpeä siitä, että sain tämän ficin Lahtisen äidistä julkaistua. Se on pyörinyt mun pöytälaatikossani vuosia ja sisältää asioita, joita oon tässäkin kyselymeemissä sivunnut.

Mutta! Jos saan kertoa ideastani, olen tässä kirjoitellut uutta ficciä, jossa pieni kookoon poikien joukko (no joo, omat luottoherrani eli Lehto, Riitaoja, Määttä, Lahtinen ja Rahikainen) löytävät rötöstelijöiden evakuoimasta kylästä vauvan, siispä he päättävät adoptoida sen ja lähteä livohkaan. Vaikka lähtökohta on epärealistinen ja ehkä vähän hassu, oon aika täpinöissäni siitä, miten oon jo tässä vaiheessa päässyt tutkimaan noiden hahmojen suhtautumista toisiinsa tässä uudenlaisessa ryhmädynamiikassa mutta myös niiden suhtautumista pienen lapsen hoitamiseen. Erityisen herkullista musta on ollut kirjoittaa vuorovaikutusta Lahtisen ja Rahikaisen (shhhh ei sillä tavalla) ja Lahtisen ja Lehdon välille, jälkimmäiset kun ovat molemmat ryhmänjohtajia hyvin erilaisilla johtamistyyleillä ja lyövät paksut kallonsa yhteen melko nopeasti. Lehto on tässä ficissä niin kiinnostava kirjoittaa, koska vauvan läsnäolo nostaa sillä pintaan asioita, joita se ei ole ainakaan mielellään miettinyt vuosiin. Plus revin mielelläni huumoria irti siitä, kun pojat eivät saa vauvaraasua nimettyä, vaikka kuinka yrittävät. 

Sellaista minulla! Toivon, että saisin vauvaficin alun hiljalleen sellaiseen muotoon, että saisin ensimmäisen luvun julkaistuksi, toivon todella, että siitä pidetään ☆

[pianonoita]

Moi, sun ei oo pakko vastata näihin kysymyksiin mutta ois ihana jos saisin vähä asioita selvitettyä. Minkä ikäinen oli ku sut diagnosoitiin autismikirjoille? Ja miten niihin autismitesteihin pääsee? Oon yrittäny lukea eri autismisivustoilta ohjeita miten päästä testattavaksi mutta mikään sivusto ei anna tarpeeks selkeitä ohjeita (mun on hyvin vaikea ymmärtää ihan simppeleitäki asioita) ja alkaa jo pikkuhiljaa itkettämään. Ei oo siis pakko vastata mutta oon vaa nii hukassa. En tiiä saako tästä viestistä ees selkoa, anteeksi.

Hei! Kiitos kysymyksestä, hyvin siitä saa selvää 😊 Mua ei ole vielä virallisesti diagnosoitu. Sain joulukuussa kolmen vuoden väännön jälkeen ADHD -diagnoosin, ja tää on ollut tosi sekava ja hankala prosessi. Mua ei ole tutkittu pyynnöistä huolimatta. Oikeasti sen pitäisi mennä näin: meet lääkäriin, kerrot että epäilet tätä, sieltä tehdään lähete psykiatrille, joka sitten tutkii ja diagnosoi. Mulle kerrottiin vuonna 2016, että vain neuropsykiatrian poliklinikalla voidaan diagnosoida autismikirjon häiriö, jonne mulle tehtiin lähete (joka ei edennyt koska lääkäri hukkasi liitteeni). Kuitenkin mulle selvisi myöhemmin, että se ei olekaan totta; tutkimuksiin pääsi ihan eri kautta ystäväni, jolla on myös tarkkaavaisuushäiriö. Jos sulla on jokin hoitokontakti, sitä kautta asiaa voidaan lähteä selvittämään, ihan terveyskeskuksenkin kautta. Ymmärrän sun ahdistuksen tosi hyvin ja voin varoittaa, että tutkimuksiinpääsy tuntuu minustakin ihan ylivoimaiselta. Itse luovutin muutamaksi vuodeksi kokonaan, olen yrittänyt tk:n, yksityisen lääkärin ja akuuttipsykiatrian polin kautta. Nyt kokeilen YTHS:ää. Mitä olen kavereilta kuullut, niin usein diagnosoidaan ensin ADHD ja sen jälkeen autismikirjon häiriö.

Tietoa on tosi huonosti saatavilla ja minulle lääkäri totesi kerran ettei halua tehdä lähetettä psykiatrille, koska autismikirjon häiriön diagnoosi "vaikuttaisi tulevaisuudessa työllistymiseen". Terveydenhuollon henkilökunnalla voi siis olla hyvin negatiivisia asenteita, siihen kannattaa varautua. Suosittelen lääkärille puhumista ja vaikka ihan listan tekemistä kaikista piirteistä ja vaikeuksista, jotta voi sitten lääkärille kertoa kaiken. Ja jos lääkäri ei usko tai halua tutkia asiaa, älä luovuta! Yritä uudelleen vaikka terveydenhoitajan tai muun tahon kautta. Itselläni on tosi huonoja kokemuksia mutta monella kaverilla taas tosi hyviä, eli se on myös paljon tuurista kiinni.

Tämä oli varmasti tosi lannistava vastaus koska omat kokemukseni ovat tosi huonoja. Älä kuitenkaan anna periksi! Muista myös, että diagnoosia tärkeämpää on muu apu mitä saat; diagnoosi on vain apuväline hoidossa. Suosittelen ottamaan yhteyttä sinua lähimpään terveydenhuollon tahoon ja kysymään rohkeasti sieltä. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että tutkimuksiinpääsy on vaikea ja raskas prosessi, ja joudut pahimmassa tapauksessa todistelemaan muille loputtomasti, että tunnet itsesi. Tsemppiä sulle tosi paljon, toivottavasti tästä vastauksesta oli jotain apua!

Tässä vielä selkeämmin ohjeet, tai mitä itse tekisin:

1. Soita lääkäriin ja varaa aika. Sano, että epäilet autismikirjon häiriötä ja kerro oireista ja vaikeuksista. Jos käyt terapiassa, kerro asiasta siellä. Jos olet vielä peruskoulussa tai toisella asteella, kerro koulupsykologille tai terveydenhoitajalle. Jos töissä, työterveyden kautta voi päästä psykologille. Jos yliopistossa/AMK:ssa, soita YTHS:ään. Sieltä pääsee ainakin juttelemaan sairaanhoitajan kanssa.

2. Lääkärin/hoitajan/psykologin tapaamisessa kerro tarkkaan mitä VAIKEUKSIA autismikirjo aiheuttaa. (Itse tein aluksi sen virheen etten nähnyt monia ADHD/autismikirjon piirteitäni ollenkaan vaikeuksina, koska olin niin tottunut niihin. En siis "osannut" valittaa lääkäreille tarpeeksi. Vaikka siis itse pitäisit erityisestä mielenkiinnonkohteestasi yli kaiken, valehtele, että se vaikeuttaa elämääsi. Tai vaikka et pitäisi stimmingiä minään ongelmana, väitä, että se on.)

3. Tämän jälkeen lääkäri tekee lähetteen psykiatrille, tai sinut ohjataan muuten eteenpäin. Kannattaa suoraan kertoa, että haluat tutkimuksiin.

[sielustaja]

Marko Hietala on asunut nyt korona-ajan mun kotikaupungissa Kuopiossa perheensä kanssa, en yhtään ihmettele jos ns. normaali ja hiljainen elämä on alkanut houkuttaa, täällä on aika leppoisaa. Itsekin olen asunut edellisestä 12 kuukaudesta 8 täällä porukoillani vaikka kämppä on Lontoossa, rauhallinen elämä vetää puoleensa... :D Mutta siis tosi hyvä mun mielestä, jos oma mielenterveys vaatii nyt leppoisaa savoilaiselämää niin ihana että osaa ottaa askeleen taaksepäin sellaista myös vaatia.

Hei! Toivottavasti ei haittaa et vastaan näin julkisesti. :D Marko on ollut mun idoli jo pitkään, ei yksin äänensä puolesta. Netti on nyt pulloillaan valitteluja siitä kuinka “devastated“ kaikki on ja “this is a sad day!“ ja muuta turhanpäiväistä pulinaa - ihmiset ei kans aina mieti muuta kuin itseään. Mun mielestä on vaan tosi mahtavaa, et jos on sitä mieltä et nyt tekis vuoden tauko hyvää, niin että oikeasti uskaltaa sen tehdä.

Oon viettänyt kanssa tosi rauhaiseloa melkein koko viime vuoden, ja allekirjoitan kyllä tuon, et tämä vetää puoleensa. Toisaalta oon aina ollut enemmän introvertti ja yksinelelijä. Minua ei kyllä yhtään ihmetytä, että Marko haluaa olla vuoden ihan hissukseen perheensä kanssa.

P.S. Ehkä hitusen olen kateellinen että saatat törmätä kauppareissulla herra Hietalaan. :’D

[kokoonpanokaveri]

Ihan perseestä toi ruotsin kielen tunkeminen lukiolaisten kurkusta alas ihan väkisin. Kivaahan se on, että SAA opiskella kieltä, jos se kiinnostaa ja jos sitä tulee oikeesti käytettyä joskus. MUTTA. Pakko ei ikinä ole hyvä kannuste. Ei ikinä.

Moni varmaan jättää menemättä lukioon, koska kielitaito ei ole hyvä vaikka muuten älliä riittäisi. Ja entäs Itäisessä Suomessa asuvat, jotka ei tee tolla kielellä mitään? Entä Helposti ylikuormittuvat oppilaat jotka stressaa jo ihan tarpeeksi koska ylioppilaspaperien painoarvoa jatko-opintoihin pyrittäessä lisätään koko ajan?

Lukiolaisia käy jo nyt sairaan paljon psykologeilla ja kuraattoreilla stressin takia ja jotkut jää jopa sairaslomalle tai vaihtaa amikseen koska mielenterveys ei kestä. Ja nyt kuorma kasvaa jälleen, ja vielä aineella joka on hyvin intohimoisesti vihattu ja pelätty koululaisten keskuudessa.

Mä olin todella hyvä ruotsissa. Kurssiarvosanat oli suurimmaksi osaksi 9 ja 10 ja yksi 8 eksyi joukkoon. Eli en ole katkera ruotsivihaaja joka ei vaan tykkää ruotsista koska en osaa sitä. En suinkaan. Mä oon katkera ja vihainen niiden puolesta, jotka joutuu tulevaisuudessa uusimaan ruotsin miljoona kertaa että ne sais tutkinnon valmiiksi koska "ruotsi on kivaa jeejee nyt kaikki opiskellaan ruotsia eks ni, eks ookki kivaa kun opiskellaan svenskaa hei hiphei:)) " - tyypit ei vaan ymmärrä, että kielten opiskelu ei välttämättä ole kaikkien juttu, ja että se on joillekin oikeasti niin vaikeaa ja puuduttavaa, että jotkut jättää lukion tän pakon myötä käymättä.

Toki aina on kompensaatio, mutta siihen tähtääminen lisää paineita menestyä muissa aineissa erinomaisesti tosi paljon ja OHO - taas lisää porukkaa jo nyt erittäin pitkät jonotuslistat omaaville koulupsykologeille.

Protip päättäjille:

Jos haluaa, että lasten ja nuorten asenne jotain asiaa kohtaan muuttuu positiivisemmaksi, sen asian väkivaltainen tunkeminen jokaiseen saatavilla olevaan reikään ja sen tekeminen kaikille pakolliseksi jo valmiiksi stressaavassa ja painostavassa ympäristössä ei tule helpottamaan asiaa. Lainkaan.

Shame on you hallitus. Shame. On. You.

[cuteoutlaw]

Ei enään jaksanut.

Kirjoittaja: Niclas eli nic_boii eli minä

Fandom: Tuntematon sotilas

Hahmot/paritukset: Koskela, Rokka, Hietanen, mainintoja muista, kevyttä Hietalaa (Koskela x Hietanen)

TW: mt-sairauksien oireet, itsemurha

Muuta: Hahmot kuuluu Väinö Linnalle, en saa tästä rahaa. Tosi pienehko ficci, jaoin vaan fiiliksiä kun päässä muuten jyllää. Onneks Tumppu on terapiallinen paikka :D

-----

Oli harmahtava syyskuun iltapäivä 1943. Puiden oksista tippuili lämpimän kesän nähneitä lehtiä ja maahan osuessaan ne muodostivat melkeimpä sateenkaaren värit. Lehdet täyttivät myös juoksuhaudat joita kapteeni Lammio oli käskenyt miestensä haravoimaan. Rokka oli tietenkin taas pyöritellyt silmiään ja mieli teki tehdä jotain aivan muuta kuin totella käskyjä.

Vaaleahko ja hoikka pidempi luutnantti sujautti kätensä kuluneen manttelinsa taskuihin astuessaan ulos korsusta. Korsu oli nähnyt kovia ja sen päällä oli kasa lehtiä ja havunneulasia jotka sopivat ympärillä olevaan maastoon. Mantteli ja miehen suikka melkeimpä hukkuivat syksyiseen harmaaseen sumuun, joka kosteudellaan sai lehtien peittämän maan näyttämään siltä kuin olisi juuri satanut.

Koskela käveli kädet taskuissaan haudan päähän ja poikkesi sitten sulavasti mäntyiseen metsään jota koristi muutama suuri kuusi. Hän istahti sammaleiden peittämän kiven päälle ja kaivoi taskunpohjastaan tupakan. Tuli välähti lämpimän sävyisenä muuten viileässä metsässä ja heilautti Koskelan maantienharmaita hiuksia, jotka olivat pestyt mutta silti hieman rasvaisen näköiset johtuen korsun huonohkosta sisäilmasta. Koskelan harmahtavat silmät katselivat maahan kun hänen nahkasaappaansa päältä käveli pari muurahaista. Samassa hetkessä toisen muurahaisen viereen tipahti pisara. Se ei ollut sadepisara vaan Koskelan kyynel, joita tuo yritti pidätellä kaikin voimin samalla polttaessaan myrkkyä, jota hän tietoisesti veti pahaan oloonsa. Koskela veti katseensa maasta ja katsoi tyhjyyteen. Katse oli niin tyhjä että häntä olisi voinut luulla kuolleeksi sodan runtelemaksi mieheksi. Ilme oli melkein sama mitä kuolleilla veljillään aikanaan Talvisodassa. Ville sylkäisi ja lähti takaisin. Haudan varrella lähimpänä korsua Ukkola oli vartiossa teleskoopin kanssa, jonka korvasi sillä hetkellä tosin jokin kirja johon hän oli jumiutunut. Hän nyökkäsi Koskelalle tervehdykseksi ja siirsi sitten siniset silmänsä takaisin kirjan kellertäville sivuille. Koskela jatkoi matkaansa vältellen liian pitkää katsekontaktia joka voisi paljastaa miehen punottavat silmät ja nenän.

Koskelalle tuli tavaksi käydä yksin metsässä tai muuten vaan syrjemmällä alueella. "Iso aikuinen mies ei itke eikä muutenkaan herkisty" oli ajatus jota hän mietti. Lapsesta asti oli ollut stereotyyppistä että miehet tekevät raskaat työt eivätkä valita siitä. Mutta sota oli muuttanut häntä. Sota toi mukanaan raskaan tunteen, painon jota kantaa raskaan täysvarustuksen lisäksi. Sota toi kuolemat ja surut, epävarmuuden tunteen ja unettomuuden. Maa oli niin monta kertaa värjäytynyt punaiseksi, että Villestä tuntui lohduttomalta. Hän tunsi stressiä myös joukkueen huolehtimisesta ja siitä osasiko hän upseerihommansa, vai oliko hän vain mukautunut sellaiseen muottiin jotta miehistö tykkäisi hänestä, toisin kuin muista kireimmistä upseereista.

Ville ei tällä kertaa heittänyt tumppia maahan vaan läpräsi sitä sormillaan. Tumppi oli pitkä ja hiukan heikon kaareva, tyhjähkö ja polttava. Tuuli yltyi lujemmaksi ja Ville painoi tumpin tulista päätä ranteeseensa. Se kirpaisi, poltti ja piti tuhahduksen osuessaan kuivaan ihoon. Tällä kertaa hän ei itkenyt, mutta hänen katseensa oli entistäkin tyhjempi.

Ensimmäisen jäljen jälkeen Villen ranteeseen oli kertynyt vain kaksi lisää, mutta seuraavan viikon aikana se täyttyi useista tuhkaisista ympyröistä, jotka eivät sattuneet vaan niiden tekohetkillä, vaan myös tunteja myöhemmin. Ville ei tiennyt oliko teko tahatonta vai oliko hänellä jokin tarkoitus moiseen typeryyteen. Hän ei kertaakaan riisuutunut muiden edessä niin paljoa että hänellä olisi näkynyt ranteet, päällimmäiset paidat peittivät aina hänen käsivartensa. Peseytymässä hän yritti aina käydä viimeisenä.

Alikersantti Hietanen oli huomannut Koskelan käytöksessä jotain omituista ja lähtikin seuraavalla kerralla tuon mukaan vetämään röökin. Hietanen ei paljoa poltellut, mutta seuraa hän usein tarvitsi. Hän oli sosiaalinen persoona, aina puhumassa hieman pöhköltä kuulostavalla Turun murteellaan, ja aina väittelemässä mitä kenenkin kanssa. Hietanen ja Koskela olivat hyvin läheisiä verrattuna muihin joihinVille oli luonut hyvät välit.

"Mik o?" Hietanen sai kysyttyä ja vei katseensa luutnanttiin joka talloi sammalta jalallaan.

"Kuinka niin?"

"Oot ain yksi menemäs jok paikas, emmää tierä mut mua ainaki huolestutta."

"Ei tarvii huolehtia. Ei tässä ole mitään, kyllä sinä mut tunnet."

"No jossää oot iha varma."

Hietanen kosketti kädellään Koskelan olkaa ja lähti sitten pois. Lämmin kosketus sai Villen herkistymään ja hän meinasi tarttua toisen lämpimään käteen, mutta vetäytyi viime hetkillä. Se oli kuin musta-aukko olisi imaissut hänet takaisin siihen samaan harmaaseen maailmaan josta hän halusi pois. Mielessä pyöri veljet, kotiväki, Hietanen, kaatuneet aseveljet ja loputon asemasota. Hänen mielensä oli sekava, surullinen ja masentunut, juuri sellainen mihin ei saisi tässä tilanteessa mennä. Nyt olisi pitänyt jaksaa ja odottaa, vaikka kotiinpaluu tuntuikin joskus mahdottomalta. "Saatana.." kuului hänen suustaan hiljaa ja se hukkui taustalla humisevaan tuuleen. Ville sai raahattua itsensä kuitenkin lopulta korsulle ja pojat kävivätkin mitä pikemminkin nukkumaan.

Öitä kului ja Ville ei päässyt tavastaan irti. Siitä tuli pakkomielle, addiktio. Niin kauan kun ketään ei huomannut Ville teki sen minkä pystyi, pidätti tunteitaan muiden edessä. Öisin hän itki ja raapi jos tuntui pahalta. Siitä tuli hänen arkensa. Lopulta se ei enää edes sattunut vaan kipuun alkoi tottua ihan niinkuin muihinkin arkipäiväsiin asioihin. Kipu oli läheistä, ihan kuin ystävä mutta sellainen joka ei puhunut kuin Vilhon pään sisällä. Arki oli tylsää, Ville olisi milloin tahansa voinut vetää liipaisinta ja ampua itsensä, mutta jokin siinä oli ettei hän uskaltanut. Se oli kai pahan olon tunne siitä kun jotkin kuolivat oikeasti luoteihin tai vammoihin joihin hän ei ollut vielä harmikseen ajautunut. Suomi konepistooli veti häntä usein synkkiin ajatuksiin. Tuo pieni mutta kätevä ruskearunkoinen ase nojasi korsun seinämää vasten. Musta piippu ja täysi lipas sai Villen hengityksen herpaantumaan nopeammaksi. Hän rutisti sanomalehden reunaa ja koitti keskittyä tekstiin. Paperin reuna rypistyi ja Ville kuuli siitä aiheutuvan äänen voimistuvan hänen päässään. Hänen äänetön hengityksensä voimistui, mutta yhtäkkiä hän sätkähti kun iso ja pehmeä käsi painautui hänen olalleen.

"Hei luti, lähek sie käymää tuol?" Kysyi Rokka jonka silmät osoittivat Villelle huolestuneen ilmeen. Kysymys oli niin hiljainen ettei se erottunut Rahikaisen ja Hietasen kovaäänisestä keskustelusta. Ville epäröi ja sydän hakkasi niin että sen olisi voinut erottaa vaaleahkon paidan ja tuntolaatan lävitse. Samalla tyhjällä ilmeellään hän kuitenkin nousi ja laittoi sarkatakin päällensä.

Rokka käveli edeltä. Tuo pitkä ja vankka karjalainen mies vaaleine hiuksineen, oli varmaankin koko porukan isähahmo. Rokalla oli kokemusta asiasta jos toisesta ja hän osasi jutella niin että juttu tulisi selväksi.

"Hei, ok siul kaik hyvi?" Hän kysyi samalla kääntyen Koskelaan päin.

"Taitaa olla, kuinka niin?"

"Myö ei ol tääl yksinöö vaa kaik yhes, jokane saa tuntee just sillai ku halluu.

Oks siul kaik hyv?"

"On hyvin" ,Villen ääni tuhahti ja hän otti askeleen takaisinpäin. Samassa hetkessä Rokan käsi tarttui tuon käteen. Villen liike pysähtyi ja pienellä nykäisyllä hän yritti jatkaa askeliaan mutta turhaan. Koska Villen käsi kurottui taaksepäin, takin hiha jäi ranteen alapuolelle johon Rokka kiinnitti huomion. Hän kurotti toisen kätensä Villen hihaan ja nykäisi sitten toista lähemmäksi itseään.

"Kyl sie voit miul kertoo."

Rokka nosti Villen hihaa ja huomasi jäljet jotka olivat alkeneet jo arpeutua. Rokan sinertävät silmät osuivat katseella Villen haaleisiin silmiin. Villestä tuntui että hetki oli kuin pysähtynyt paikoilleen ja hän etsi pakokeinoa tilanteesta löytämättä sitä. Villen rauhallisuus oli onneksi aina ollut niin vahva, että hän sai pidettyä itsensä koossa.

"Me hävitään tää sota" ,Ville sai sanottua Rokalle ja vetäisi kätensä sitten takaisin. Vastaus oli tyly ja täysin yllättävä että jopa Rokka, keneltä usein löytyi vastasanat kaikkeen, hiljentyi. Muutaman kiusallisen sekuntin jälkeen hän sai kuitenkin sanottua:

"Kyl sie näät kui saatanast myö tehhää töitä? Kaikil tavoil jokane ain koittaa olla tääl ja saava takas sen mikä hävittii ja vähä enemmä. Miult saatetaa viiä koht koto ja tila ja sen takkii mie tääl uurasta päiväst päivää ja vuoest vuotee. Älä sie ala aliarvioimaa meittii."

"Teitillä on perhe, lapset ja kaikki ketkä saa jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole sitä."

".... Siul on Hietasen poika, se tykkää siust. Hää tekkee mitä vaa jot sie oisit hän vierel."

Ville melkein säpsähti. Hänen teki mieli kysyä asiasta lisää muttei saanut sanoja suustaan.

"Nonni" ,Rokka tokaisi, taputti toista rinnalle ja lähti takaisin korsulle.

Kului aikaa ja oltiin siirrytty jo asemasodasta takaisin väsyttävään sähläykseen ja matkusteluun. Ville oli kuitenkin päässyt jotenkin takaisin jaloilleen ja saattanut jopa hymyillä Hietasen kanssa. Heillä oli ehkä jotain pientä kipinää, mutta jokin kirjoittamaton sääntö kehotti ettei kannattaisi edetä mihinkään ennen kuin sota loppuisi. Sota piti myös molemmat muissa ajatuksissa, kunnes Hietanen sai osuman silmiinsä. Ville oli itkien saattanut tuota ambulanssiin ja luvannut käydä hänen luonaan sitten kun ehtisi. Se oli niin kova paikka että tuo oli silmät vetisenä puhunut Hietaselle käsi kädestä pitäen, vaikka muut näkivät.

Ville oli niin surullinen että oli raivoissaan saanut energiaa jaksaa. Sota painoi ja hän yritti ja yritti, kunnes pienen tauon aikana hän ja Rokka huomasivat ojaan ajaneen lanssin. Ville vei katseensa ambulanssista Rokkaan ja tuo huomasi miten Villen silmät vetistyivät jo valmiiksi.

Rokka käveli Villen perässä pienen rinteen alas takaisin tielle jossa ambulanssi oli. Sen ympärillä makasi muutama haavoittunut joita oltiin myöhemmin ammuttu. Verisen ympäristön keskeltä erottui myös Hietanen, joka vatsallaan oli levittäytynyt kuivaan maahan. Hietasen selässä oli 3 punaista veritäplää joista Ville halusi viedä katseensa pois. Hän kuitenkin romahtaen laskeutui Hietasen vierelle ja katseli toisen kasvoja hetken, kirosi ja itki. Sitä itkua oltiin pidätetty kauan. Se virtasi koko miehen läpi ja sai Rokan huolestuneeksi. Rokka kuitenkin pysyi vielä pystyssä ja ymmärsi ettei heillä ollut aikaa tälläiseen, vihollinen odotti edessäpäin. Rokka hymähti ja hänen kätensä taputti Villen olkaa pari kertaa. Ville nousi ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin. Tie tuntui raskaalta ja pimeältä ilman Urhoa. Tuntui ettei se milloinkaan loppunut, Rokkakin alkoi haihtua hänen viereltään ja muutama tuhkan murunen lensi viileän tuulen mukana hänen edestään. Ville vajosi synkkään mielentilaan ja vain yksi asia pyöri hänen mielessään.

[kissamieli]

Finfanfunissa on Romua tarjolla ;) oikeesti shippaan tätä niin paljon ja oon kirjottanu jo kaks ficciä mitä

SIIS MITÄ?! Mistä teitä tulee?? Minä juoksen Finiin ja itken onnesta, koska brotp elää!

Edit: Mun elämä hajosi just äsken. Mä en tiedä, kiljuinko ääneen, mutta sisäisesti ainakin. *syvä huokaus*

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 24/24)

Tämän luukun sanamäärä: noin 3300

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40341086

Luukun summary: Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

Notes: Tääkin nyt vähän venyi, mutta viimeinen luukku on vihdoin tässä. Kiitos kärsivällisyydestä! Ja ihanaa joulunaikaa ja uutta vuotta! <3

***

Luukku 24 - Maanantai ja tiistai

Jouluaattona Lehto nukkuu pitkään. Hän nauttii tyhjän asunnon hiljaisuudesta ja nousee vasta yhden jälkeen sängystä. Hän käy laittamassa kahvin tippumaan ja ottaa nopean parin minuutin suihkun. Hänen oma shampoonsa on päässyt loppumaan, joten hän käyttää jotain Rahikaisen tököttiä, joka jättää hiuksiin makean tuoksun ja tekee niistä ihmeen pehmeät.

Suihkun jälkeen Lehto kulkee takaisin keittiöön ja juo kaksi kuppia kahvia. Niiden kanssa hän syö ison palan Lahtisen maustekakkua. Hän ei ole siitä ihan yhtä innoissaan kuin Rahikainen, se maistuu melkein turhankin makealta, mutta pakko hänen on myöntää, että kyllä Lahtinen osaa asiansa.

Kakkua syödessään hän avaa viimein puhelimensa. Joulutoivotuksia on tipahdellut Whatsappiin enemmänkin kuin tarpeeksi; iloinen viesti Kaarnalta ja toinen Lehdon pomolta, muutama jopa parilta salikaverilta ja vanhalta lukionaikaiselta tutulta. Lehto kirjoittaa yhdelle lyhyesti ‘Samoin’, ja lisää perään joulukuusiemojin. Sitten hän kopioi viestin kaikille muillekin. Mitäpä sitä turhia samaa juttua jokaiselle erikseen näpyttelemään.

Rahikaiselta ja Määtältä on kummaltakin tullut useampi viesti heidän yhteiseen ryhmäänsä. Määttä on lähettänyt selfien, jossa se hymyilee tyynesti Lahtisen ja tämän äidin välissä. Niillä on kaikilla tonttulakit päässä. Rahikainen on vastannut viestillä jossa käskee Määttää välittämään suukkoja kummallekin, ja siihen vastaukseksi on tullut tärähtänyt kuva, jossa Määttä on vetänyt yllättyneennäköisen Lahtisen suudelmaan, ja Lahtisen äidistä näkyy enää puolet kasvoista. Sen puolikkaan ilme on huvittavan kyllästynyt.

Rahikainen on vastannut rivillä sydämiä, ja lähettänyt heti perään kuvan valtavasta joulukuusesta, jossa on ainakin neljät eriväriset valot, eikä juuri muita koristeita. Lehto on ihan iloinen, että tässä kämpässä kukaan ei ole niin tyhmä, että jättäisi Rahikaisen yksinään kuusta koristelemaan.

Lehto lähettää ryhmään lyhytsanaisen hyvänjouluntoivotuksen, ja empii sitten hetken ennen kuin avaa Riitaojan viestit.

Eilen he unohtuivat suutelemaan niin pitkäksi aikaa, että Riitaoja olisi myöhästynyt bussistaan, ellei sillä olisi ollut puhelimessa herätystä. Heille tuli siitä huolimatta kiire, ja Lehto päätyi heittämään Riitaojan linja-autoasemalle autollaan, koska seuraavalla bussilla ei välttämättä olisi enää ehtinyt.

Asemalla seurasi hiukan kiusallinen ja typerän kivulias hetki, kun Lehto nousi autosta nostamaan Riitaojan tavaroita takakontista, ja he jäivät hetkeksi vain seisomaan lähekkäin, epävarmasti toisiaan vilkuillen. Riitaojan oli tarkoitus olla kotona ainakin viikko ellei pidempään, ja yhtäkkiä se tuntui aivan liian pitkältä ajalta.

Riitaojan asunnossa peiton alla kaikki oli tuntunut turvalliselta ja hyvältä ja vakaalta. Riitaojan kädet Lehdon vartalolla ja sen hellät suudelmat olivat tuntuneet luonnollisilta ja täydellisiltä. Se tunne tuntui kuitenkin jääneen Riitaojan kotiin, ja asemalla, kylmässä ulkoilmassa ihmisten keskellä, kaikki tuntui erilaiselta.

Riitaoja näytti pakkasesta punaisine poskineen aivan yhtä kauniilta ja sen hermostunut hymy herätti Lehdossa aivan samat tunteet kuin aiemminkin, mutta nyt hän koki sen kaiken suhteutettuna todellisuuteen, eikä enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Totuus oli, että Riitaoja oli lähdössä pitkäksi aikaa pois, ja ero tuntui nyt jo uhkaavalta. Lehto ei oikein osannut pukea pelkoaan sanoiksi, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Riitaoja tulisi järkiinsä heti kun pääsisi hiukan kauemmas Lehdon luota. Että Riitaoja tajuaisi maailmassa olevan miljoonia muita ihmisiä, joiden kanssa hänen olisi helpompi ja parempi olla.

Riitaoja laski laukkunsa maahan ja astui askeleen verran lähemmäs Lehtoa, ei aivan kiinni mutta niin lähelle, että Lehto saattoi kuvitella tuntevansa sen lämmön.

“Ootathan sinä minuu”, Riitaoja pyysi hiljaa, aivan kuin itse pelkäisi samoja asioita kuin Lehtokin. Sitä oli vaikeaa uskoa, mutta kaipa Riitaoja puhui totta sanoessaan, että halusi Lehdon, pitkäksi aikaa ja kaikkine vikoineen ja ongelmineenkin.

“Kyllä mä ootan”, Lehto lupasi, ja sai palkakseen ujon mutta onnellisen hymyn, ja huulilleen nopeasti suikatun pehmeän suukon.

“Minä laitan viestiä”, Riitaoja lupasi. Sitten se kääntyi pois. Lehto seisoi paikoillaan autoonsa nojaten ja katseli, kuinka Riitaoja näytti lippunsa linja-auton kuljettajalle ja kävi viemässä laukkunsa matkatavaratilaan. Autoon noustessaan Riitaoja etsi hänet vielä katseellaan ja vilkutti, ja Lehto heilautti sille kättään vastaukseksi.

Lehto epäili, ehtisikö Riitaoja oikeasti mitään viestejä laittamaan, se olisi kuitenkin kiireinen perheensä ja kaikkien jouluperinteiden kanssa. Ei hän olettanut mahtuvansa kaiken sen sekaan.

Siinä Riitaoja on jo ehtinyt todistaa Lehdon olevan väärässä. Jo bussista se laittoi muutaman viestin, kuvan lumisesta maisemasta ja kommentteja siitä, kuinka ainakaan kaksikerroksisia busseja ei selvästi ole suunniteltu sen pituisille ihmisille. Kuulemma pää osuu kattoon, eivätkä jalat mahdu mihinkään mukavasti, vaan polvet likistyvät epämukavasti edessä olevaan selkänojaan.

Myöhemmin illalla Riitaoja laittoi selfien, jossa hymyili siskonsa kanssa kameralle. Niillä oli samanlaiset hölmöt hymyt ja nätit silmät, vaikka sisko näytti muuten hyvin erilaiselta tummiksi meikattuine kulmakarvoineen ja punertaviksi värjättyine hiuksineen. Ne näyttivät iloisilta, ja kuvan taustalla näkyi iso joulukuusi, jonka ne olivat ilmeisesti juuri koristelleet.

Siihen Lehto vastasi itsekin selfiellä, jossa hän makoili sohvalla viltin alla katselemassa telkkaria. Hetken kuluttua tuli viesti, jonka mukaan Aliisan mielestä Riitaojalla on hyvä maku, ja Lehto hautasi hetkeksi kiusaantuneena kasvonsa sohvatyynyyn.

Lehto selaa keskustelua eiliseen iltaan, viimeiseen kuvaan, jonka Riitaoja lähetti ennen nukkumaanmenoa. Siinä se makaa sängyssä, sininen peitto vedettynä puoleen rintaan asti. Sen kasvot valaisee vain lukulampun lämpimänkellertävä valo, joka saa sen silmät hohtamaan. Se katsoo kameraan hymyillen niin lämpimästi, että Lehtoa hämmentää katsoa kuvaa. Kuka sille on antanut luvan laittaa tuollaisia. Tai ylipäätään näyttää tuolla tavalla noin söpöltä. Lehtoa nolostuttaa melkein enemmän, kuin jos olisi saanut vaikka alastonkuvan, koska tämä saa hänet tuntemaan liikaa hellyyttä ja tiedostamaan, millainen järkyttävä pehmo hänestä on tullut.

Kuvatekstinä on iloinen ‘Hyvää yötä!’ sekä nukkuva emoji sekä punainen sydän. Sekin hämmensi Lehtoa illalla ja sai sormet tärisemään typerästi, mutta hän sai sentään toivotettua hyvää yötä. Se uusi ja odottamaton pehmeys otti hetkeksi vallan, ja Lehto tuli lähettäneeksi viestin perään vielä vaaleanpunaisen sydämen. Kai ilahdutti Riitaojaa, sillä se vastasi rivillä punaisia ja pinkkejä sydämiä.

Lehto ei ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta hän jäi katselemaan niitä ihan liian pitkäksi aikaa. Oli jo tarpeeksi noloa, ettei hän ollut koskaan ennen edes saanut mitään sydmiä keneltäkään muilta kuin kämppiksiltään. Nyt kun niitä tuli tuolla tavalla paljon, se pisti hänet aivan hämmennyksiin, vaikka ne olivan helvetti soikoon vain emojeita.

Lehto selaa alemmas Riitaojalta tänään tulleisiin viesteihin. Se on toivottanut hyvää huomenta ja hyvää joulua yhdeksän jälkeen, ja sitten pahoitellut jos viestiääni vaikka herättäisi Lehdon. Myöhemmin se on laittanut ison peilin kautta otetun kuvan itsestään tummissa puvunhousuissa ja siistissä valkoisessa kauluspaidassa, jonka hihat on kääritty kyynärpäihin, ja selittänyt, että on lähdössä isovanhempiensa luokse joululounaalle.

Lehto ei ikinä kehtaisi myöntää sitäkään, mutta hän jää hetkeksi katselemaan tätäkin kuvaa. Riitaoja näyttää uskomattoman hyvältä juhlavissa vaatteissa, pitkältä ja hoikalta ja kauniilta. Se on tehnyt hiuksilleenkin jotain, ja sen pienestä vinosta hymystä näkee, että se on itsekin tyytyväinen lopputulokseen. Lehto antaisi aika paljon, jos saisi sen nyt tähän tuon näköisenä. Hänen sormensa syyhyävät kiskoa vaatteet pois sen päältä ja kaataa sen sänkyyn ja sotkea sen hiukset.

Sitä Lehto ei halua ajatella, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Hän toivoo, ettei Riitaoja olettaisi hänen haluavan olla kontrollissa, tai… päällä, tai mitään sellaista, sillä Lehto tietää jo nyt, että hän olisi siinä surkea. Hänellä ei ole mistään mitään kokemusta, ja vaikka pornoa on tietenkin tullut katseltua ja kaikenlaista omaa kivaa pidettyä paljonkin, ei se oikein anna eväitä oikeaan seksiin. Ennen Riitaojaa Lehto ei oikeastaan edes uskonut, että koskaan haluaisi ketään niin lähelle itseään, tai että edes pystyisi sellaiseen. Ties kuinka monta vuotta ainut tapa, jolla Lehto on ketään toista koskettanut, on ollut tappelu, oli se sitten treeniä salilla tai käsirysy nakkikioskin jonossa ihan tositarkoituksella. Väkivalta on Lehdossa niin syvällä, että hän pelkää ettei osaisi koskettaa Riitaojaa kunnolla, satuttamatta.

Riitaoja on kuitenkin niin erilainen kuin kukaan muu, sellainen jota Lehto haluaa osata koskettaa. Riitaoja on hellä ja herkkä ja turvallinen, ja hänen kosketuksensa on alusta asti tuntunut helpommalta hyväksyä kuin muiden. Jos Riitaoja joskus vain haluaa, Lehdosta tuntuu, että hän saattaisi olla valmis tekemään ihan mitä tahansa.

Lehto karistaa tällaiset ahatukset päästään ja on juuri lähettämässä Riitaojalle huomenia, kun siltä tuleekin uusi viesti: kuva pitkästä pöydästä, joka on täpötäynnä jouluruokia, kaikkea kinkusta ja karjalanpaistista joulutorttuihin ja rosolliin. Lehto lähettää vastaukseksi kuvan puolityhjästä kahvikupistaan. Riitaoja vastaa nopeasti.

Huomenta Lehto <3<3 Syöthän myös jotain :(

Lehto voitelee itselleen leivän ja lähettää siitäkin kuvan, ja saa vastaukseksi tyytyväisesti hymyilevän hymiön ja lisää sydämiä. Tuollaisen huolehtimisen pitäisi ärsyttää, mutta häntä vain hymyilyttää. He juttelevat hetken turhia, kunnes Riitaojan täytyy lopettaa, jotta ehtii syömään.

*

Lehto ajaa myöhemmin iltapäivällä Kaarnojen talolle. Matka ei ole pitkä, mutta hän ehtii hermoilla sen aikana enemmän kuin tarpeeksi. Hyvin heillä yleensä menee, mutta hänellä ei juuri ole ennen ollut mitään ihmissuhdeasioita salattavana. Kaarnan ukko etenkin on niin tarkkanäköinen, että huomaa varmasti jonkin olevan hänessä erilaista kuin ennen.

Lehto lampsii ovelle ja soittaa ovikelloa. Hänellä on edelleen oma avainkin, mutta ei hän viitsi rynniä suoraan sisään niin kuin edelleen asuisi talossa. Ovi aukeaa niin nopeasti, että voisi kuvitella Airan odottaneen Lehtoa eteisessä. Sisältä tulvahtaa lämmintä ilmaa ja ruuan tuoksua, ja Aira hymyilee leveästi toivottaessaan Lehdon tervetulleeksi.

Se koskettaa lyhyesti hänen käsivarttaan, muttei yritä halata, koska on tottunut siihen, että hän menee sellaisesta lukkoon. Lehtoa oikeastaan vähän harmittaa, sillä hänestä tuntuu, että nykyään hän saattaisi kestääkin nopean halauksen. Hän ei kuitenkaan kehtaa sanoa sellaista, sillä hän ei halua ylimääräistä huomiota tälle uudelle piirteelle itsessään.

Ukko on jossain peremmällä talossa, mutta sekin huikkaa tervehdyksen kuullessaan heidän tulevan sisään. Lehto ripustaa ulkovaatteensa eteiseen, ja seuraa Airaa avaraan keittiöön, jossa Kaarna onkin viimeistelessä kattausta.

“Terve!” Kaarna ilahtuu nähdessään Lehdon. Se taputtaa hänen hartiaansa ronskisti, ja käskee pöytään.

He istuvat kaikki alas, ja kasaavat lautasilleen ruokaa. He syövät pitkän kaavan mukaan ja kaikien kuulumiset käydään läpi.

Kaarna kertoo draamasta koulussa, jossa on rehtorina; opettajien työpaikkaromansseista ja hermoromahduksista. Se puhuu kuntapolitiikasta ja veljensä edesottamuksista Ruotsissa ja kaikenöaisesta muusta, mikä ei oikeastaan kiinnosta Lehtoa. Sitä on kuitenkin ihan hauskaa kuunnella, kuten myös Airan juttuja harrastuksistaan ja tulevasta etelänmatkasta.

Aira kyselee Määtän ja Rahikaisen kuulumisia, ja Lehto kertoo. Hän tulee sanoneeksi jotain töistäkin, sekä viime kerrasta kun joutui korjaamaan autoaan ja vaihtamaan jarrupalat. Hän tiedostaa puhuvansa enemmän kuin normaalisti, mutta jotenkin tuntuu tarpeelliselta suoltaa turhuuksia, jottei vahingossa tule maininneeksi Riitaojaa.

Se vain pyörii hänen mielessään, niin kuin aina nykyään. Ei siitä kuitenkaan ainakaan vielä tarvitse puhua. Hyvässä lykyssä koko suhde kariutuu mahdottomuuteensa ennen kuin Kaarnat edes saavat siitä tietää. Tai jos niin ihmeellisesti käy, että ei, se on sitten sen ajan murhe.

Joulupöydässä Lehto ei ala asioitaan levittelemään, etenkään kun hän on itsekin niiden kanssa niin pihalla. Jos hän vilkuilee jatkuvasti puhelintaan ja näpyttelee muutaman vastauksen Riitaojalle pöydän alla, niin sille nyt ei vain voi mitään, eikä kenenkään pitäisi siitä epäillä mitään.

*

Ruuan jälkeen Lehto ja Kaarna istuvat sohvalle katselemaan televisiota. Ei sieltä mitään järkevää tule, mutta he katselevat silti. Aira on mennyt käymään suvun haudoilla, mutta he eivät lähteneet mukaan, koska siitä on vuosien saatossa muodostunut Airan oma perinne, tilaisuus rauhoittua joulukiireiden keskellä ja muistaa kuolleita sukulaisia ja ystäviä.

Lehto arvaa, että jos Kaarna haluaa puhua hänen kanssaan jostain vakavasta, jostain henkilökohtaisesta, se tekee sen nyt kun he ovat kaksin. Kaarna on tarjonnut hänelle lasin viskiä, sillä verukkeella, että täytyyhän sitä nyt maistaa, kun on joku uusi merkki, jota Kaarna ei ole ennen testannut. Lehto ei ollut aikonut juoda mitään, mutta kyllä hän nyt yhden voi ottaa, tai jos menee enemmän niin hän voi sitten jäädä tänne y��ksi.

Se on hyvää viskiä, eikä Lehto edes halua tietää, paljonko ukko on siitä maksanut. Hänestä tuntuu vähän siltä, että Kaarna yrittää hyvitellä jotakin tai lepytellä häntä jo etukäteen.

“Sanohan, Toivo”, Kaarna aloittaa teeskennellyn kepeästi, “tiedäthän sinä, että voit kertoa minulle mitä vain?”

Lehto murahtaa suurinpiirtein myöntävästi ja kohottaa kulmiaan. Ei hän mitenkään innokkaasti ole syöksymässä kertomaan. Jos Kaarna välttämättä haluaa tietää, se saa yrittää vähän kovemmin ja opetella edes muodostamaan kunnollisia kysymyksiä.

“Niin että”, Kaarna rykäisee, “Onko sinulla jotakin… ihmistä? Eihän se oikeastaan minulle kuulu, mutta hirveästi kyllä kiinnostaa. Vanha mies kun olen. Houkuttaa vähän elää nuoremman polven kautta.”

Lehto tuhahtaa, mutta tavallaan hän arvostaa että ukko vääntää tästä vitsiä eikä ota asiaa niin tosissaan. Sen ilme on hyväntahtoisen leikkisä. Kaipa sille voisi sittenkin kertoa. Järkyttää sitä kerrankin vähän.

“Minä nyt vähän niin kuin kai. Tapailen yhtä tyyppiä”, Lehto mutisee ja kaataa itselleen tilkan lisää viskiä.

Kaarna puhkeaa niin leveään hymyyn, että sen voisi kuvitella saaneen juuri tietää voittaneensa lotossa.

“Millainen n- millainen ihminen se sitten on?”

Lehto ei ole koskaan suostunut sanomaan suoraan, mistä sukupuolista pitää vai pitääkö mistään, mutta hän arvostaa Kaarnan yritystä ilmaista suvaitsevaisuutta, ilmaista että mikä vain olisi ihan okei, muukin kuin nainen.

“Sen nimi on Risto”, Lehto sanoo hiljaa, ja kulauttaa lasinsa tyhjäksi. Pitää katseensa eteenpäin suunnattuna, koska sitä on jo valmiiksi vaikea sanoa ääneen.

Kaarna hymähtää ja töytäisee Lehdon olkapäätä nyrkillään hellän miehekkäästi.

“Kiitos, että kerroit”, se sanoo vakavasti. “mutta et vaikuta aivan iloiselta.”

Lehto taistelee, ettei liikuttuisi siitä, miten se huolehtii.

“Olen mä. Iloinen. Se on paras ihminen jonka mä tiedän.” Pieni hymy hiipii väkisin hänen kasvoilleen, kun hän ajattelee Riitaojaa.

“Mut se siinä just onkin. Se on hyvä, ja mä oon mä.”

Kaarna huokaisee ja laskee kätensä isällisesti Lehdon olkapäälle.

“Minä mietin monta vuotta, että oliko se sinussa luonnostaan, ettet kaivannut ketään etkä rakastunut ihmisiin”, se muistelee, “vai johtuiko se kaikesta, mitä sinulle on tapahtunut. Mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, olisinko voinut opettaa sinulle enemmän näistä asioista.”

Lehto äännähtää mitäänsanomattomasti. “Tuskin siitä olis ollut mitään hyötyä. En mä… halunnut ketään, millään lailla. Mun ei vieläkään pitäisi.”

“Voi Toivo”, Kaarna huokaa. “Tuossa on se, mistä minun olisi pitänyt puhua enemmän. Ymmärrän, ettei se tunnu siltä, ei ehkä koskaan, mutta sinä ansaitset jonkun, joka on sinulle hyvä ja osaa auttaa sinua olemaan onnellinen.”

Lehto hymyilee ilottomasti. “Silti. Sille olis parempiakin. Oon sanonutkin sille.”

“Mitä hän sanoi siihen?”

“Ettei halua muita.” Tuntuu oudolta sanoa se ääneen, myöntää että joku on niin vinksahtanut, että ajattelee hänestä noin.

“Mitä jos yrittäisit uskoa häntä?” Kaarna kysyy. “Minä tunnen sinut aika hyvin, ja jos minä sinusta jotain tiedän niin sen, että valehtelijoista sinä et pidä.”

Lehto hymähtää. Niinhän se on; Riitaoja on rehellinen ja avoin, se on yksi niistä puolista, joista Lehto siinä pitää. Kyllä Lehto Riitaojaa uskoo, uskoo että tämä haluaa hänet. On sitten taas kokonaan eri asia, onko se Riitaojalta vain typerää, vai ihan helvetin idioottimaista.

“Saat kohta hyvin isällisen halin, seläntaputusten kera”, Kaarna varoittaa. “Ehkä jopa pusun otsalle. Valmistaudu.”

Lehto tuhahtaa, mutta nojaa hetkeksi kosketukseen, kun Kaarna vetää hänet halaukseen. Hän laskee leukansa sen olalle ja huokaisee syvään.

Tuntuu kuin hän olisi taas kuusitoista, yhtä sekaisin ja hämmentynyt ja varma siitä, että nämäkin ihmiset jossain vaiheessa jättäisivät hänet, ehkä juuri silloin, kun hän viimein olisi oppinut luottamaan heihin.

Kaarnat ovat jääneet, mutta Lehto ei osaa luottaa, että Riitaoja tekee samoin, ei vaikka hän kuinka haluaisikin yrittää.

“Tiedän, etten saa sinua uskomaan sitä tässä ja nyt”, Kaarna sanoo, “mutta sinä ansaitset kaiken hyvän mitä sinulle tapahtuu, ja enemmänkin.”

Lehto tuhahtaa ja vetäytyy taaksepäin, ja Kaarna antaa hänen, vaikka hän tunteekin sen suukottavan hänen päälakeaan suurieleisesti.

“Älä viitsi.”

“Viitsin viitsin. Sanoisin, että kokeile tämän kerran luottaa.”

Lehto hymähtää. Hän palaa entiseen asentoonsa sohvan nurkkaan, ja ojentaa taas tyhjäntyneen lasinsa Kaarnalle. Tämä virnistää ja kaataa siihen lisää, parin sormenleveyden verran. Lehto ottaa lasin ja kulauttaa viskiä, nauttii karheasta poltteesta kurkussaan.

Ei tämäkään keskustelu häntä vakuuttanut, ei siihen pystyisi varmaan sadalla tai tuhannellakaan keskustelulla, mutta jokin hänen rinnassaan rauhoittuu hiukan, asettuu paikoilleen. Lehto ei luota itseensä, mutta ehkä hänen pitäisi luottaa Määttään, Rahikaiseen ja Kaarnaan. Ehkä hänen pitäisi luottaa Riitaojaan.

*

Lehto jää yöksi, koska parin viskipaukun jälkeen hän ei voi enää lähteä ajamaan kotiinkaan. Aira palaa hautuumaareissultaan ja sijaa hänelle vuoteen olohuoneen levitettävälle sohvalle. Lehto käpertyy siihen, ja sallii Airan pörröttää hänen hiuksiaan hellästi toivottaessaan hyvää yötä.

Kaarnat menevät jo yhdentoista jälkeen yläkertaan nukkumaan, ja Lehto jää yksin kuuntelemaan olohuoneen seinäkellon tikitystä. Katulampun valoa kajastaa sisään ohuiden verhojen läpi, ja pihan lumipeitteisen omenapuun oksien varjoja lankeaa seinälle.

Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

“Moi. Mitäs?” Lehto kysyy, hiljaa mutta normaalia äänensävyä tavoitellen.

“Tää tulee nyt vähän yllättäen, mutta ootko sinä huomenna kiireinen?”

“En, miten niin?”

“Minä tuun täältä aamulla pois. Ajattelin, että voisitko hakea minut asemalta, jos siitä ei voan oo kauheasti vaivaa.”

Lehto huolestuu tahtomattaan. “Kävikö jotain?” hän kysyy.

Riitaojan piti olla Muuramessa viikko, eikä vain kahta yötä. Sen ääni kuulostaa hiljaiselta ja jotenkin lyödyltä, ja Lehto ei muuta haluaisikaan kuin sulkea sen syliinsä turvaan, ja ehkä vähän leipoa kuonoon sitä onnetonta, joka sen on saanut kuulostamaan tuollaiselta.

“Minä olin vähän hölmö ja kun tännään ruokapäydässä puhuttiin Aliisan poikaystävästä niin sanoin, että minullakin on. Tiijän kyllä, että on ihan tyhmää yrittää täällä puhuu minun homoudesta, mutta jotenkin se voan tuli.”

Lehto äännähtää rohkaisevasti saadakseen Riitaojan jatkamaan, ja yrittää olla huomioimatta hölmöä ilon läikähdystä rinnassaan, kun häntä kutsutaan poikaystäväksi. Linjan toisesta päästä kuuluu väsynyt huokaus.

“Niinkun ennenkin, isä ei oikein edes uskonu, nauro voan minul, ja äiti suuttui että… minä oon itsekäs ja pilaan muilta joulun. Että on se nyt kun kuusi vuotta nuorempi sisko on… parempi ihminen ku minä, ja osaa käyttäytyä.”

“Mitä vittua”, Lehto sihahtaa. Hän haluaa hypätä autoon ja hakea Riitaojan tuolta pois, heti paikalla.

“Ei tässä mitään sen ihmeellisempää. Minä haluun voan tästä ilmapiiristä niin äkkiä pois kun voan pääsen.”

“Okei. Mä haen sut. Monelta sun juna on täällä?”

“Kiitos”, Riitaoja huokaisee, ja Lehto kuulee sen äänestä, että se hymyilee jo vähän.

“Varttia vail kakstoista sen pitäis olla”, Riitaoja jatkaa, ja naurahtaa surullisesti. “Haluisin voan nähä sinut mahollisimman pian ja voan olla sinun kanssa. Enkä näiden kanssa täällä.”

Lehto toivoo niin kovasti, että olisi Riitaojan luona ja voisi suojella sitä. Silittää sen hiuksia ja lohduttaa sitä jos vain jotenkin osaisi. Sen ääni on niin pieni, väsynyt ja torjuttu.

“Oletko sä kuitenkin ihan kunnossa ja turvassa?” Lehto varmistaa. Riitaoja lupaa olevansa.

Lehtoa nolottaa, kuinka paljon hän kaipaa Riitaoja jo nyt, ja kuinka iloinen hän on siitä, että pääsee näkemään sen jo huomenna.

*

Aamulla Lehto ajaa kotiin siivoamaan vähän, ja sen jälkeen hän menee rautatieasemalle odottamaan Riitaojaa. Hän ostaa aseman R-kioskista kahvin, ja lämmittelee sormiaan kupin ympärillä odottaessaan laiturilla. Kahvi ei ole kovin hyvää, mutta ainakin se lämmittää. Lehto juo sen loppuun, ja pudotaa kupin roskikseen juuri, kun junan saapumisesta kuulutetaan.

Juna tulee muutaman minuutin myöhässä, ja Riitaoja tulee ensimmäisten matkustajien joukossa ulos.

Se katselee ympärilleen hetken, kunnes huomaa Lehdon. Se näyttää väsyneeltä ja raahaa isoa laukkuaan perässään, mutta rientää Lehdon luo nopeasti. Läheltä katsottuna sen silmät ovat punaiset kuin se olisi itkenyt. Ryhti on lysy ja kulmakarvat surullisesti kurtussa.

Noin surkeanakin Riitaoja on kaunis, ja sen näkeminen piristää Lehtoa ja kohentaa hänen omaa mielialaansa paljon enemmän, kuin on hänelle normaalia.

Lehto ei osaa tällaisia juttuja, mutta hän levittää käsiään sen verran, että Riitaoja ymmärtää, että on okei halata jos se haluaa.

Riitaoja huokaisee ja suurin piirtein syöksyy Lehdon syliin. Se takertuu häneen tiukasti ja kumartuu, jotta voi haudata kasvonsa hänen olkaansa. Ensimmäistä kertaa Lehto on se, jonka pitäisi osata lohduttaa, ja ajatus tuntuu vieraalta. Hän kokeilee silittää Riitaojan selkää, nostaa toisen käden hellästi sen niskalle ja pitää kiinni tavalla, jonka toivoo tuntuvan turvalliselta.

“Anteeks nyt”, Riitaoja mutisee Lehdon hartiaan. “Tämän ei pitäny mennä näin. Toivottavast sinul ei ollu mittään? En haluis olla sinul vaivaks.”

“Älä”, Lehto käskee. “Mulla on kämppä tyhjänä, voit olla mun luona vaikka koko loppuviikon jos haluat.”

Riitaoja nyyhkäisee, ja Lehto tuntee sen nyökkäävän.

Lehto pitelee sitä pitkään, silittelee vain, ja antaa Riitaojan nojata häneen siinä ihmisjoukon keskellä. Aiemmin hän ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tällaista, mutta juuri nyt ohikulkijoiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Pikkuhiljaa Riitaojan hengitys rauhoittuu, ja se naurahtaa hiljaa, vetäytyy vähän taaksepäin katsoakseen Lehtoon.

“Kiitos”, se kuiskaa. Ei tarkenna, mutta Lehto ymmärtää kyllä. Kiitos, että Lehto on tässä, kiitos, että hänelle Riitaoja kelpaa sellaisena kuin se on.

“Älä turhaan”, Lehto murahtaa. Haluaisi pystyä parantamaan Riitaojan oloa, haluaisi olla sille paljon parempi kuin osaa. Toivoisi, että hänellä olisi jonkinlaista kokemusta tällaisesta, jotain muitakin keinoja ratkaista ongelmia kuin nyrkit ja pakoon juokseminen.

Lehto katsoo Riitaojan kauniisiin, surullisiin silmiin. Toivoo, että se osaisi kertoa hänelle, miten hän voisi auttaa sitä.

“Mitä sä tarviit?” hän kysyy.

“En minä mitään erikoista”, Riitaoja hymyilee. “Sinut voan. Ja aikaa. Ihan voan olla ja rauhoittua hetken, jos se sopii.”

Lehto huokaisee, ja nousee varpailleen painaakseen pienen suudelman Riitaojan huulille. Hän ottaa sen kasvot käsiensä väliin ja silittää sen poskia. Riitaojan hymy on ihmeellinen asia; vähän lapsellinen ja hölmön näköinen, mutta samalla niin kovin kaunis ja rakas.

“Kyllä se sopii”, Lehto lupaa, ja se on totuus. Kyllä hän voi sen Riitaojalle antaa, itsensä ja kotinsa ja kaiken sen ajan, mitä hänellä on.

-

Notes: Kiitos lukemisesta! Tää on ollut aikamoinen vuoristorata, ihanaa että ootte olleet mukana.❤️

Olo on vähän haikea, mutta en oo saanu tästä tarinasta vielä tarpeekseni, vaan aion kirjoittaa tälle vielä muutaman lyhyen jatko-osan, vähän korkeammalla ikärajalla.

[sofiatietoinen]

aikuisissa naisissa ei oo mitään muuta vikaa sängyssä, ku et ne on niin tietoisia omasta kropastaan. nuoret kimmat on ku kakarat järvessä ekoilla helteillä: 3 tuntia lutrattu, huulet ihan sinisenä, mut vielä ei oo kylmä ja kyl nyt hetken vielä jaksaa. Aikuiset naiset toteaa kiltisti, et "hei.. tässä on nyt menny viikko, mulla on hiertymiä, mustelmia, murtumia ja tikkejä, et pitäskö pitää nyt oikeasti hengähdystauko?" ku nuoret kimmat on sit taas niinku teletapit, et "uudestaan!"

[napanuorallatanssija]

hei oon miettiny tässä että kannattaako mun vaihtaa pitkästä matikasta lyhyeen, vaikka nyt on jo kuudes kurssi käynnissä :o onko sulla jotain näkökulmia tähän liittyen kaipaisin suuresti, kiitos ja anteeksi

käyn tätä kysymystä läpi aika usein opiskelijoiden kanssa, mutta parhaiten mulla tietenkin löytyy näkemystä asiaan sillon kun tunnen opiskelijan. (ei vaan niin, et tiedän sen arvosanat, vaan et oon opettanu ainaki yhden kurssin sille)

mutta okei, mistäs tässä kannattais alottaa. tarkoituksena sulla varmaan on kirjottaa matematiikka. sillon kannattaa tarkistaa, et millaisia pisteitä jatko-opintopaikoissa annetaan matikasta. lyhyen koe on helpompi, mutta siitä saa vähemmän pisteitä. jos miettii, että millaseen suoritukseen pystyisi pääsemään pitkässä ja lyhyessä, ja kattoo sen perusteella kumpi on kannattavampaa.

lyhyen koe on helpompi, mutta se ei oo helppo. tässä vaiheessa voi vielä vaihtaa, mutta nyt alkaa olla se aika kun pitää tehdä päätös vaihtamisesta. lyhyt matikka on erilaista ja aina kestää hetken, että saa kiinni siitä. kysymystyypit on erilaisia jne. en koskaan esimerkiksi suosittele sitä, et lukee pitkän ja meneekin kirjottamaan lyhyen, koska tulokset on harvoin hyvät.

jos oot MAA6:ssa nyt ja saat sen suoritettua, niin saisit vaihdossa hyväksiluettua

MAA2 → MAB2, MAA3 → MAB3, MAA6 → MAB7

eli pitäisi vielä käydä lyhyestä ainakin MAB4, MAB5 ja MAB6. kirjottamisen kannalta suositeltavaa olis abivuonna ottaa MAB8 ja kertaus (tai ainakin kertaus) eli silti kurssimäärä on jonkin verran pienempi.

tässä sun nyt kuitenkin pitää itse reflektoida niitä viime vuoden pitkän kursseja ja miettiä, et miten meni? onko arvosanat ok? (sanoisin et ehdoton raja on jossain seiskan keskiarvon tienoilla, et sillon ei kannata missään nimessä vaihtaa)

ja ehkä vielä enemmän ku arvosanat, niin siinä vaikuttaa se, et mitä on tehny kursseilla. jos on oikeasti yrittäny ja antanu kaikkensa,tehny tehtävät jne, mut numerot on silti jotain 4 - 6, niin joo, ehkä pitkä ei oo sitten oma juttu.

jos on vähän löysäilly, ei oikein tehny mitään, mut silti tajunnu sen verran ettei arvosanat oo nelosessa, nii joo, ehkä sillon voi jatkaa, mut kurssit menee vaikeammaks ja kirjotuksista ei pääse läpällä läpi, joten jonkunlainen asennemuutos on ainaki tehtävä. mut vielä tässä vaiheessa sekin onnistuu, ei oo liian myöhästä.

ja jos vaihtaa, niin pitää muistaa et myös lyhyessä pitää tehdä töitä et pärjää. liian usein lyhyen kursseille tulee pitkästä vaihtaneita sellasella “oon niin vitun paras, mun ei tarvii tehä mitään, ku oon niin fiksu”-asenteella ja ne kyllä saa siellä lyhyessäki sillon samaa 4 - 5 -settiä.

toivottavasti tästä on jotain apua? en tiiä, mut mulle voi laittaa viestiä, jos haluu puhuu ihan kaksistaan privaatisti asiasta. sillon pystyn ehkä auttamaan enemmän, kun voin kysyä tarkentavia kysymyksiä.

[turinametsa]

Hei....

Tää Tuntemattoman sotilaan faniryhmään liittyvä keskustelu tuntuu osiltaan jopa karanneen käsistä, en ole moneen tuntiin kyennyt edes lukemaan uusia keskustelunosia asiaan liittyen, antakaa se anteeksi.

Keskustelu siis liittyy ryhmächatissa käytyihin keskusteluihin, jotka ovat ulkona itse fandomista. Keskustelun aloituksessa mustamaalataan ryhmää, joka on joillekin oikeasti todella tärkeä paikka. Ryhmässä moni on saanut paljon tukea, toiset ovat pyrkineet auttamaan ja neuvomaan. Toisista on huolehdittu riippumatta siitä, kuka tai ylipäätänsä millainen toinen on. Ahvenoiden whatsapp-ryhmässä on siis ollut todella hyväksyvää sakkia, hyväksyvämpää kuin mitä olen koskaan missään tavannut. Edes omat IRL-kaveritkaan elämäni aikana eivät ole sietäneet minulta niin paljon, kuin kyseinen ryhmä on sietänyt tässä neljän kuukauden aikana.

Mutta ihmisillä on aina se viimeinen tikki, jota he sietävät. Ja sen vuoksi minäkin olen aiheuttanut paljon väärinkäsityksiä ryhmässä. Muut asianomaiset uskoakseni tietävät, mistä on kyse. Olen pyrkinyt asianomaisilta pyytämään aina anteeksi. Ryhmässä on ollut todella suuri ikähaarukka, ja on vieläkin, ja jo sen vuoksi ryhmässä olijoilta vaaditaan tietynlaista kärsivällisyyttä ja laajanäköisyyttä toisten suhteen. Varsinkin, jos on kyse ryhmän nuorimmista jäsenistä. Kaikki Tunska-suohon joskus uponneet henkilöt, jotka tunnen, ovat nuoria. Ja nuorille virheidenteko on normaalia. Kuten kaikille muillekin. Kukaan ihminen ei ole täydellinen ja kaikki tekevät virheitä. Ihan kaikki.

Sen takia ihmisten olisi hyvä olla anteeksiantavaisia ja kärsivällisiä. Nuoret oppivat virheistään, ja virheet on syytä tuoda esiin järkevästi (ja kannattaa muistaa, ettei kaikki ole virheellistä. Esimerkiksi toisten mielipiteiden sanominen virheelliseksi. Mielipiteillä on usein omat taustansa - toiset ovat kokeneet jotain, mikä on luonut mielipiteen. Toiset järkeilevät ja tuskastelevat, kuin se mielipide olisi pakollinen. Kaikki mielipiteet eivät ole samalla tavalla yleisesti hyväksyttyjä, kuin toiset, mutta niillekin mielipiteille on usein syynsä. Tutustukaa ihmisiin, tutustukaa heidän mielipiteisiinsä, älkääkä heti kättelyssä tuomitko toisia) eikä syyttelemällä ja haukkumalla.

Virheitä on kuitenkin monenlaisia. Sanoja ja tekoja, jotka oikeasti ovat aiheuttaneet todellisia väärinkäsityksiä ja pahaa mieltä. Tunnustan, että olen ollut taustalla useammissa keskustelun aikana ilmituoduissa ongelmissa. Syitäni en haluaisi alkaa availemaan julkisesti, voin mainita esim. oman lapsuuteni yhdeksi syyksi, miksi olen niitä virheitä tehnyt. En ole kuitenkaan halunnut aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, ja tietääkseni olen pyytänyt ainakin suurimmista mokistani anteeksi. Syyt on aina syitä, mutta muistetaan sekin, ettei ilman syytä ole seurausta. Eikä seurausta ilman syytä.

Sen vuoksi pyydän vielä kerran julkisesti anteeksi niitä kaikkia virheitä ja mokia, jotka olen ryhmässä kuluneiden kuukausien aikana tehnyt. En ole tarkoittanut niitä ikinä pahalla, en tietenkään - minulla ei ole mitään kaunaa ketään nykyistä tai entistä ahvenaa kohtaan. Tiedän, että olen toiminut paikoitellen väärin, mutta siihen todellakin löytyy syy sen pienen lapsen sydämestä, jota on syrjitty vuosia, jonka sanoista ei ole koskaan välitetty, joka ei ole koskaan kuulunut minnekään ja joka yritti aina tunkemalla tunkea mukaan juttuihin ja sisäpiireihin. Sellaisella käyttäytymisellä ei ole kuin huono lopputulos, sen verta se lapsi on sitä kokenut, että sen tietää.

Ihmisiä on todella paljon erilaisia ja tälläiset jutut jokainen kokee eri tavalla. Minä tiedän, että olen satuttanut joitain entisiä Ahvenoiden wappiryhmän jäseniä ja minä ymmärrän, että se on väärin, että se sattuu. Toivon, että heiltä (uskoakseni tiedätte keitä olette) löytyy myös ymmärrystä meitä virheentekijöitäkin kohtaan ja että he kykenisivät antamaan virheet anteeksi. Mutta joka tapauksessa pyydän omalta osaltani henkilökohtaisesti anteeksi. Kaikkea sitä, mikä ei ole ollut monien mielestä oikein, mikä on ollut muiden mielestä väärin, kaikkea sitä, mikä on muita satuttanut sekä kaikkia niitä virheitä, joita olen tehnyt.

Tämä teksti voi vaikuttaa monien mielestä uhriutumiselta, mutta sitä se ei ole. Tämä on totuus minun osuudestani asioihin. Tiedostan itse tekemäni vääryydet, sillä ne ovat parhaimmillaan muutamia kuukausia mielessäni hautoneet. Tiedän olevani ryhmän mätä omena ja aiheuttaneeni paljon pahaa koko porukalle. Ilman minua ja muutamia tempauksiani tuskin olisimme yhtä pahassa tilanteessa, kuin nyt olemme.

Monet ryhmän käymistä keskusteluista ovat lipuneet ajattelemattomuutta sekä silkassa vahingossa väärille raiteille, ne ovat välillä olleet virheellisiä ja loukkaavia, sekä aiheuttaneet väärinkäsityksiä. Suurin osa väärinkäsityksistä on kuitenkin toivottavasti korjattavissa, ja toivottavasti ne saadaan korjattua ylimääräisien konfliktien välttämiseksi. Mutta uskoakseni kukaan ei ole halunnut satuttaa toisia. Me kaikki ollaan ihmisiä, ja me tiedämme itsekin, miltä satuttaminen tuntuu.

Ryhmän hajoamiseen vaikutti monia asioita, kuten pitkiä lataantumisia, puhumattomia asioita, mutta ne ovat olleet ihmisten välisiä, eivätkä kuulu tähän fandomiin. Sen vuoksi olen edelleenkin sitä mieltä, että asiat olisi voinut puhua ryhmässä olleiden ja olevien ihmisten kesken, ei julkisesti sosiaalisessa mediassa.

Toivon todella, että asiat järjestyvät pikaisesti, ja että tämä keskustelu ei ole ajanut uusia Tuntemattoman suohon eksyneitä ahvenoita pois. Ryhmä on edelleenkin hyvä paikka olla ja sinne on tervetulleita kaikki, jotka haluavat. Viimeisen kuluneen kuukauden aikana ryhmä on ollut melko uudessa ilmeessä, totutellut uuteen tilanteeseen, ja sen ilmapiirikin on selkeästi muuttunut. Syytä sille on vaikea tietää, mutta se on joka tapauksessa parempaan päin, kuin mitä se on joskus saattanut olla.

Ryhmä on todellakin monelle vieläkin tärkeä paikka. Keskustelua siellä tapahtuu päivittäin, niin fandomiin kuin normaaliin arkielämään liittyen. Ja se on hyvä. Kyseinen ryhmä on monille paikka, missä saa puhuttua mieltä painavat asiat pois ilman, että kukaan sanoo vastaan pahasti. Sen takia olen melkoisen järkyttynyt ryhmään kohdistuneesta aggressiosta (jos sitä sellaiseksi voi sanoa). Ne olivat kuitenkin yleisilmeeltään yksittäisten ihmisten välisiä asioita. Ahvenasquadin wappiryhmässä hyväksytään ihmiset oikeastaan varauksetta, ja jos siellä tulee ilmi jotain kummallista, asiat pyritään puhumaan läpi jotenkin. Ryhmässä pyritään ottamaan kaikki huomioon, ja kun siellä on tällä hetkellä vaivaiset parikymmentä henkeä, on se paljon helpompaa. Ryhmässämme me yritämme aina auttaa toisiamme ja olla toistemme tukena. Monille siitä on muodostunut kaveriporukka, jossa jakaa keskenään  ilot ja surut.

Olen todella kiitollinen Ahvenasquadin wappiryhmästä. En ole ikinä, oikeasti lähestulkoon ikinä, päässyt tutustumaan ihmisiin, joilla olisi edes joitain samoja kiinnostuksen kohteita, kuin minulla. Olen saanut kyseisen ryhmän kautta paljon hyviä kavereita, oikeastaan ystäviä, joiden toivon pysyvän lähelläni jatkossakin. Siksi minua henkilökohtaisesti loukkaa kyseinen postaus, missä ryhmäämme mustamaalataan. Ahvenasquadissa ei ole ketään uusnatsia, ei ketään, joka kannattaisi Hitlerin aikoinaan tekemiä päätöksiä, ei ketään, joka kannustaisi oikeasti äärikommunismia (ääriliikkeet ovat aina huono asia), eikä ketään, jolla olisi jotain ylimääräisiä fetissejä seksuaalivähemmistöjä kohtaan (en ainakaan usko näin). Se, mitä ryhmässä on joskus ollut, mitä virheitä siellä on joskus tehty, on monien osalta pyritty unohtamaan, niistä asioista on pyritty puhumaan ja niistä on yritetty päästä yli, niistä on pyydelty anteeksi kymmeniä kertoja. Toivottavasti kaunoista, vihasta, katkeruudesta tai muusta vastaavasta negatiivisuudesta osataan vielä joskus luopua ja kyettäisiin antamaan anteeksi.

Rakastakaa toinen toisianne, älkää lietsoko vihaa. Tehdään Tuntemattomasta fandom, joka ei kaadu ristitulessa.

Kiitos.

[neroushalvaus]

21. Asuma 32., 74. Asuma, 79. !!!, 90., 99.

Kiitos kysymyksestä ja anteeksi kun tässä vastaamisessa kesti näin kauan. Kirjoitin jo pitkät pätkät vastauksiksi, mutta eikös tumblr päättänyt, että mulla oli liian kivaa ja poisti kaiken. Siispä jos vastaukset ovat nyt jotenkin outoja, syytän sitä, että kirjoitan niitä toista kertaa.

Menivät vastaukset sen verran pitkiksi, että laitan Read Moren alle. Alla miniessee Riitaojasta, pikakirjoitettu raapale Asumaniemen pikkuveljestä ja iha inan verran pori murret.

*

21. Kerro hahmon x somesta. Esim. kirjoita hahmon x twiitti, tai millainen hänen instagraminsa olisi?

Asumaniemellä on kaksi somea, joita se käyttää enemmän kuin muita ja ne ovat instagram ja snapchat. Instagramissa pojan profiilikuva on alaviistosta otettu ja tärähtänyt selfie. Profiilin kolme muuta kuvaa ovat muiden ottamia ja siksi myös parempia. Yhdessä niistä Asumaniemi poseeraa valmistujaispäivänään, toisessa hän kaasuttaa viritetyllä pappatunturilla kohti kotitekoista hyppyriä ja kolmas on äitienpäivänä otettu ryhmäselfie, jossa hän hymyilee isänsä, pikkuveljensä ja vastaherätetyn äitinsä kanssa.

Snapchatissa Asumaniemi on se tyyppi, joka laittaa 4:19 kaikille kontakteilleen kuvan itsestään hämärässä savuilla lakki vinossa, tekstinä yleensä “kuka kaivariin morolle?”. Hänellä on tuttuja, joille hän ei puhu koskaan, mutta joille hän laittaa säännöllisesti “hyvää huomenta” -snäppejä.

*

32. Kuka on kirjan tärkein hahmo?

Kirjoitin tästä kunnon esseen ennen kuin se katosi bittiavaruuteen, katsotaan, jos nyt saisin lyhyemmän tekstin. Oma vastaukseni tähän kysymykseen on ilman kummoista arvuuttelua Riitaoja. Joku varjomaailman versio itsetäni voisi tässä kohtaa vikistä, että ei Riitaoja voi yksinään olla tärkein, kun tämä on kuitenkin vain toinen puoli sitä kolikkoa, jonka toisella puolella on Lehto. Kuitenkin, vaikka Lehdonkin rooli on tärkeä, Riitaoja ei toimi peilinä pelkästään Lehdolle vaan kaikille muillekin hahmoille (”Kaikilla heillä oli hämärä, hitaasti tajunnan taakse piiloutuva tietoisuus siitä, ettei Riitaojan pelko ollut mitenkään yksinäinen ilmiö, vaan että se pikemminkin oli vain näkynyt poikkeuksellisen selvästi”).

Riitaojan hahmon esittäminen kahdessa ensimmäisessä elokuvassa kertoi itsessään hyvin paljon siitä, kuinka kaukana oltiin sodasta. Ensimmäisessä elokuvassa Riitaojasta oli pakko tehdä pelkurimaisuudessaan naurettava comic relief. Hänen pelkonsa oli oltava hauskaa ja pilkattavissa, tuohon aikaan olisi voinut olla liikaa näyttää, kuinka nuoret pojat oikeasti pelkäsivät rintamalla. Tämän näyttikin sitten 1985 Rauni Mollberg omassa elokuvasovituksessaan. Sodasta oli jo aikaa ja siksi yleisön annettiin nähdä itkevä, kuollakseen pelkäävä Riitaoja konttaamassa pimeässä metsässä. Jos hahmon esittäminen vaihtelee näin paljon sovitusten välillä, hahmossa on pakko olla jotain teoksen kannalta hyvin oleellista.

Lisäksi Riitaojan kuolemassa on esitetty hyvin traagisella tavalla Linnalle muutenkin tyypillistä upseeriston kritiikkiä, joka on rivisotilaan näkökulmasta kirjoitetulle kirjalle hyvin tärkeä teema. Riitaoja valitsee mieluummin “välittömän kuoleman” kuin palaa Lammion eteen ilman patruunalaatikoitaan (”Tuolla rätinän suunnalla olivat omat, mutta siellä oli myös Lammio. Niin, ja hänellä ei ollut patruunalaatikoita. Suo siellä, vetelä täällä. Polulla oli välitön kuolema”). Hahmo, jonka näytetään kirjassa pelkäävän enemmän kuin kukaan toinen, pelkää lopulta suomalaisia upseereita ja näiden vihaa enemmän kuin vihollissotilaita. Mielestäni on tämä huomioonottaen varsin sopivaa, että Kansallisteatterin Tuntemattomassa Riitaojan kuolema on sulautettu teloituskohtaukseen, joka on yksi kirjan kiistellyimpiä ja tärkeimpiä kohtia.

Siinä minun perusteluni. Riitaojalle tunnustusta 2k20.

*

74. Kirjoita jonkun hahmon äidistä tai isästä tai muusta sukulaisesta.

(kirjoitin tästä nopean tuplaraapaleen koska voin. also käytän nyt nimiheadcanoniani, josta en vielä täysin tiedä, vakiintuuko se minulle kunnon käyttöön, mutta haluan kokeilla sitä.)

-

"Mitä skriivaat?"

Läpsäys takaraivolle ja virnistys. Niin Jarno tervehti aina ennen kuin kirmasi toimittamaan jotain tärkeää. Nyt "tärkeää" oli istua pöydälle vastoin äidin neuvoja ja pistää siinä suureellisesti tupakaksi. Lakki veikeästi kallellaan, kauluspaidan ylimmät napit auki. Aleksi oli aina halunnut olla samanlainen kuin isoveljensä.

Aleksi hieraisi takaraivoaan ja virnisti takaisin. "Skolee varte ainekirjotusta."

Jarno vain puhalsi savua ulos. Reaktion puutteesta harmissaan Aleksi jatkoi kokeilevan rehvakkaasti: "Pelkkää fuulaa. Skole."

Vanhemmat olivat kieltäneet heitä puhumasta "kuin katupojat", mutta Jarno ei näitä kuunnellut eikä Aleksikaan siksi halunnut. Hän halusi puhua kuin Jarnon kaverit, jotka tulivat hakemaan tätä iltaisin Espalle tai Sörkan kujille "remuumaan", ja pukeutua niin kuin Jarno, rennosti ja piittaamattomasti.

"Aijai", Jarno naurahti irvistäen ja yritti peittää yskän, jonka liian nopeasti sisään vedetty savu oli saanut aikaan. Aleksi huomasi sen, mutta ei hän välittänyt. Mitä epäonnistuneista poskisauhuista. Jarno oli Stadin siistein kundi.

Ainakin Aleksille.

--

Läpsäys takaraivolle ja nopea halaus. Äidille pidempi.

"Älä mutsi huoli, mä tapan ainaki viissataa ryssää ennen ekaa lomaa!"

Aleksi ei Jarnon lähtöpäivänä vielä ymmärtänyt, miksi äiti itki.

--

Jokin kopahti Aleksin takaraivoon. Hän sulki silmänsä, muistaen, kuvitellen.

"Voi anteeksi", hänen taakseen kirkon penkkiin kiiruhtanut nainen supatti. "En tehnyt sitä tarkoituksella."

Aleksi olisi vastannut, mutta urut peittivät hänen äänensä alleen.

*

79. Kerro epäsuosittuja mielipiteitäsi.

Nuo huutomerkit antavat mulle elämää :’) En nyt tiedä, ovatko nämä epäsuosittuja kaikki, mutta katsotaan:

Lammio pitää naisista ihan aidosti. On joko biseksuaali tai hetero. Kariluoto on Hetero McBreeder Von Straightie.

Jotkin nimiheadcanonini ovat pienessä oppositiossa, esimerkiksi komppaan tämän kyselymeemin kunnioitettavaa kehittäjää vahvasti nimissä Mikko/Mikael Lammio (itse prefeeraan Mikkoa) ja Jalo Rahikainen.

Lahtinen ei ole iso poika vain, koska hän on pitkä ja lihaksikas. Lahtinen on todellinen karhu. Lahtinen on iso, karvainen, paksu, jurottava nalle.

Rahtinen (Rahikainen + Lahtinen) on loistava shippi.

Kansallisteatterin Tuntematon on paras Tuntematon. Toistelen tätä, kunnes tämä ei ole enää epäsuosittu mielipide.

*

90. Ättää joku ja kerro, kenestä Tuntemattoman hahmosta hän tai hänen bloginsa sinua muistuttavat? Voit lisäksi pyytää, että sinulle kerrottaisiin esimerkiksi askien välityksellä, ketä itse muistutat.

Hmm, tehdäänpäs näin: Koska sinä lähetit minulle tämän kysymyksen, asetan kinin sekä sinulle että jollekin vapaavalintaiselle ihmiselle.

Lisäksi jos jollekulle tätä lukevalle tulee mieleen, ketä minä muistutan, otan mielelläni ehdotuksia vastaan tämän postauksen vastauksiin tai askboxiini. Assign me a kin, babes ;)

Eli siis:

@mikaroyhkeys​ En halua olla laittaa sinulle tässä vastauksessa Asumaniemeä, koska se on jo tehty ja lisäksi tämä postaus on jo muutenkin täynnä tuota rakasta Stadin kundia. Sen sijaan sanon tässä kohtaa, että jokin sun innossas ja semmosessa yleisessä reippaudessas muistuttaa vähän Salosta. Nimenomaan puhun nyt Salon hyvistä puolista. Sussa on hyvin vahvana semmoinen “mennään eikä meinata” -asenne ja muutenkin vähän samanlainen touhua täynnä oleva energia, kuin tuolla keskipohjalaisella ystävällämme.

@sadistinen-salami​ Valitsin nyt ihan kyselymeemin alkulähteen tälle kin-asetukselle ja annan tuomioksi Määttä. Tätä on mahdotonta tietää, ellei ole tumblr-käyttäjä sadistista salamia livenä tavannut, mutta hänellä on hieman määttämäinen (ja saanen sanoa, varsin suloinen) tapa kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, esimerkiksi kauniisiin valoihin tai pieniin juttuihin, joita monet eivät tajuaisi katsoa, koska olisivat liian keskittyneitä kaikkeen muuhun. Monet eivät näe metsää puilta, mutta hän näkee sen jännittävimmän puun metsän keskellä, jos asian voi näin ilmaista. Olisi muutakin, mutta tuo on kenties ilmeisin määttämäisyys.

Jos joku haluaa kuulla, mistä hahmosta muistuttaa minua, kysymystä 90. saa lähetellä uudestaankin :’D

*

99. Opeta meille murresana omalla murteellasi.

Voi kuulkaas!

Olen kotoisin Porin lähettyviltä ja vaikka murteemme on kenties tunnetumpi lyhyestä puhetavasta kuin yksittäisistä sanoista, voin toki opettaa muutaman:

Viäläks sääki elät? = Hei. 

No, ei mitää sit. = Hei hei.

Perähutlaari = Auton takakontti

Homottaa = En ole oikeastaan varma, onko sana porilais- vai kankaanpääläislähtöinen, mutta “homottaminen” tarkoittaa lämmön hohkaamista, varsinkin liian kovalla. Esimerkiksi patteri voi homottaa.

Ina = Mittayksikkö, tarkoittaa pientä määrää. Esimerkiksi jos kysyt, saako porilaiselle ystävällesi kaataa kahvia ja hän sanoo “jos ny iha inan vaa”, kaada vain tilkka.

Hantuuki = Käsipyyhe

Pilkkumi = Kulho

Ekstiä / Ekstiätuanoinii = Täytesana, jonka voi lykätä melkein mihin tahansa väliin. Merkitykseltään vastaa englannin varmistelevaa täytesanaa “y’know” tai jopa suomen “niinkua”.

*

[kinuskikakku]

Pride-kautena huomaa aina ja sitä alkaa pohtimaan, kun maailman cis-heterot alkaa voihkimaan, että eikö sitä voisi olla heteropridea, ja kun siihen reagoidaan ymmärrettävästi negatiivisesti alkaa se uhrin leikkiminen ja marmatus siitä, miten sitä ei saa edes ilmaista olevansa hetero tai cis ilman että joku alkaa paskomaan niskaan. 

Tähän minulla olisi seuraavia ajatuksia, joitao len nyt vuosi toisensa peärän sulatellut:

Rakkaat cis-heterot. Näin ihan ensimmäiseksi alkuunsa se huomio, että pride on LGBTQ+ porukalle sellaisen asian kuin näkyvyyden takia. Ja koska cis-heterous on perustavanlaatuinen oletus, helvettiäkö te tarvitsette näkyvyyttä? Olette joka paikassa jo valmiiksi ja ei teille siitä paskaa anneta ellette ole paskaisia sen asian kanssa ihan itse.

Joka johtaa toiseen pointtiini: Se on itse asiassa täysin okei olla ylpeä homasta cis-heteroudestaan niin kauan kuin se ylpeys ei tule vähemmistöjen kustannuksella. Joten ole hetero, ole cis, ole ylpeä itsestäsi. Aivan kaikkien tulisi saada olla oma itsensä juuri sellaisenaan ilman syrjimistä ja kurjuutta. Ja sitähän sinä cis-hetero saat olla automaattisesti siinä missä me LGBTQ+ porukat ei saada, siksi meill äon yhteisö jossa me voidaan olla keksenämme vapaasti ja avoimesti. Teidän cis-heteroiden yhteisö jossa saatte olla vapaasti ja avoimesti oma itsenne on nimeltään MODERNI YHTEISKUNTA.

Also, se yks kerta ku ne Suomessa piti jonkun oudon hetero-priden, niin sehän legit oli vaan kokoelma vihaisia cis-heteroita jotka keräänty yhteen puhumaan homo- ja transfobista paskaa. Joka ei ole ylpeyttä tai mitään sellaista, vaan hapanta katkeruutta. 

Lopulta vielä summatakseni: - Pride on LGBTQ+ näkyvyyttä varten - cis-heteroilla on jo täysi vapaus ja näkyvyys, on siis lapsellista ja vaan.. tyhmää teeskennellä ettei olisi. - Te saatte paskaa niskaanne vain jos olette itse paskaisia. Tai näin se on 99% ajasta. - Jos koette saavanne “ilman syytä” paskaa niskaanne, 99% siihen on syy ja ehkä introspektio auttaa. - Ja se viimeinen 1%? Joo dillejä on joka porukassa, mutta todennäköisyys siihen että kohtaat oikeasti tätä yhtä prosenttia on aika astronomisen pieni.

- Ja ihan oikeesti hei, älä piilota katkeraa paskamaisuuttasi “ylpeyden” taakse, koska niillä kahdella ei oo mitään tekemistä toistensa kanssa. 

[huulipunaajakyynelia]

Koronasta ja koronapassista

– Käyttäkää maskia niin päästään koronasta.

Ei päästy.

– Ottakaa rokote niin päästään koronasta.

Ei päästy.

– Käyttäkää taas maskia ja ottakaa toinen rokote niin päästään koronasta.

Ei päästy.

– No, käyttäkää koronapassia niin päästään koronasta.

Ei päästy.

– No hei, ottakaa kolmas rokote...

Kestin koronaa ihan hyvin viime vuoden ja vähän kipuillen tämän vuoden, mutta näyttää siltä että tämä ei nyt ota vaan loppuakseen. Ainoa ratkaisu mitä meille tarjotaan on koronapassi ja jatkuva sarja rokotteita tai niiden tehosteita, vaikka kumpikaan näistä ei näytä laskeneen tartuntamääriä. Määrät on paremminkin nousussa.

Kun omikronista uutisoitiin Etelä-Afrikassa, tuli se Pohjoismaihin muutamassa päivässä ja sai kaikki tartuntaennusteet räjähtämään. Nyt Pohjoismaissa on peloteltu, että ensi vuonna tartuntoja voi tulla jopa satoja tuhansia päivässä.

Mun mielestä ongelma tällä hetkellä on se että päättäjät ja ihmiset luottavat liikaa koronapassiin. Koronapassi antaa ihmisten ymmärtää että nämä voivat turvallisesti kokoontua missä vain, vaikka tiedetään että rokotteet eivät edes estä saamasta tartuntaa tai tartuttamasta muita. Rokote suojaa vain sua itseäsi taudin vakavalta muodolta, mutta ei tee juuri mitään muuta.

Se mitä olisi pitänyt tehdä jo vuoden ja pitäisi tehdä edelleen on testaaminen. Joka ikiseltä Suomeen tai mihin vain vieraaseen maahan saapuvalta pitäisi vaatia negatiivinen testitulos riippumatta rokotteiden määrästä. Samoin jokaiselta yleisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin menevältä pitäisi vaatia negatiivinen testitulos. Tuo on ainoa asia, jolla voidaan olla 99% varmoja että henkilö ei tartuta tautia eteenpäin vaikka olisi altistunut.

Koronapassi pitäisi mun mielestä myöntää pelkästään negatiivisella tuloksella väliaikaisesti. Muuten tästä riesasta ei päästä vuosiin. Miksi Suomen päättäjät tai terveydenhuollon viranomaiset eivät tätä halua ymmärtää? En halua kuulostaa miltään foliohatulta, mutta tulee sellainen tunne että tässä halutaan vain myydä lyhytkestoisia rokotteita, jotka suojaavat vakavalta taudilta mutta eivät estä viruksen leviämistä ja pandemian pitkittymistä. Lääkefirmojen etu on, mitä pidempään pandemia saadaan pidettyä päällä.

Musta kuitenkin tuntuu että tässä mennään ihan eri suuntaan. Ens vuonna varmaan vaaditaan koronapassiin kolme rokotusta ja sitä ei enää saa testeillä tai sairastetulla koronalla ollenkaan. Sanokaa mun sanoneen. Sitten ihmetellään taas kun tartuntamäärät vaan kasvavat ja pitää vetää “hätäjarrusta” joka toinen kuukausi ja laittaa klubit ja ravintolat konkurssiin.

Mä haluan matkustaa ja päästä keikoille ja tapahtumiin. Haluan viettää normaalin nuoruuden enkä asua tynnyrissä parhaita vuosiani. Alkaa ihan oikeasti riittää. Ennusteet siitä että tää paska kestäis vielä 4-5 vuotta saa mut voimaan fyysisesti pahoin.

[vain-karsimysta]

En oo tännekään postaillut mitään originaalia moneen kuukauteen, vaikka tän blogin yleensä loin sitä varten et voin purkaa stressiä sillee shitpostauksen muodossa. Tääkään ei oo hauska meemipostaus. En tiiä voiko kuinka moni yleensä samaistua. Puhuin tässä viikko sitten kaverille sitä, kuinka ruotsin opiskelun alottaminen tuntuu niin ylitsepääsemättömältä. Miksi? No musta tuntuu, ettei ruotsin kielellä ole mitään mulle tarjottavana. Käytän joka päivä englantia ymmärtääkseni median sisältöä, kuuntelemani musiikin sanomaa, sitä viihdesisältöä jota kulutan, millon puhuttuna videossa tai sarjoissa, millon lukemaani. Opettelin yleensä englannin joskus 12-vuotiaana kunnolla siten, että luin fanfictionia. Ihan tosi siisti ja hyvä idea hei opetella vierasta kieltä, siitä vaan soveltamaan muihin vieraisiin kieliin! Niin tai sitten ei. Oon niin tottunut käyttämään päivittäin suomea ja englantia ja pärjäämään niillä, etten vaan yksinkertaisesti koe tarvitsevani muita kieliä. Ok, joskus käy mielessä että vitsi kun olis hienoa osata sitä ranskaa tai espanjaa. Oispa kätevää osata saksaa niin että vois kattoa kunnolla niitä Voice of Germany klippejä Samu Haberista. Vitsi kun olis kiva ymmärtää ruotsin kuunteluissa eikä tarvis paniikissa vilkuilla toisten yhtä pihalla olevien abikavereiden kasvoja jotka peilaa sitä samaa rimakauhua. Konsepti hirveen kiva, mut toteutus aina.. aina jää. Juttuhan on siinä että koen ruotsalaisen ja suomalaisen yhteiskunnan olevan verrattain samanlaisia. Miksi kuuntelisin ruotsalaista musiikkia ruotsiksi, kun samaa settiä löytyy suomeksi? Samaan aikaan kuuntelen sitä ruotsalaisten tekemää musiikkia englanniksi ja tykkään tosi paljon. Tai miksi mä lukisin ruotsiksi kirjoja? Eihän siellä oo kun vaan tylsiä realistisia dekkareita, eikä mua kiinnosta arkirealismin kautta kirjoitetut rikokset. Vaikea etsiä käsiin ne ruotsalaiset Harry Potterit tai muut käännetyt teokset - mutta sittenkin, ne löytyy suomeksikin? Sama juttu sarjoissa ja elokuvissa - dekkareita ja trillereitä. Tai sellasia aikansa klassikoita jotka tuntuu kamalan masentavilta ja raskassoutuisilta, jotka ei muhun nuorena aikuisena iske sitten ollenkaan. Englanti avasi mulle hirveästi ovia ympäri maailman ja laajensi mun maailmankuvaa ja tietoisuutta. On tosi upeata ajatella, että kesällä kävin oikeasti keskusteluja syvällisistäkin asioista saksalaisten ja ranskalaisten kanssa siitä, mikä tekee ihmisestä juuri sen ihmisen, tai minkälainen jumalakäsitys kelläkin oli vai oliko ollenkaan minkäänlaista, miten tää maailma toimii ja mitä tietoisuudelle tapahtuu kuoleman jälkeen. Enkä edes ajatellut sitä kuinka haastavista asioista käytiin keskustelua, ennen kuin suomalainen kaveri kysyi jälkeenpäin että mistä te puhuitte. Veti vähän hiljaiseksi olla siinä vierellä ja kelata taaksepäin miten sais pariin lauseeseen ne keskustelut tiivistettyä, kun se kaveri siinä vierellä käyttää vierasta kieltä niin varoen ettei usko kykenevänsä yksin keskustelemaan saksalaisille huonekavereille. Joskus mietin sitä, että miten mun läheiset jotka ei koskaan opetellut englantia - tai kyenneet oppimaan erilaisten vaikeuksien vuoksi - malttaa olla ilman sitä kieltä. Ja samaan aikaan mä itse uskottelen itselleni, ettei ruotsilla ole mulle annettavaa. Jotenkin tuntuu siltä, että ruotsin opiskelu vain laajentaisi mulle avartuvaa maailmaa jotenkin leveystasossa? Että ok, tässäpä kaikki tämä kulttuuri mitä on Suomessa, mutta toisella kielellä. Tuntuu turhauttavalta, mutta onhan se rikkaus. Oon kuullut juttua siitä, että personaallisuus mukautuu sen kielen mukaan, jota käyttää. On jokseenkin erilainen kun puhuu suomea, vähän erilainen kun puhuu englantia. Kyllähän sen eron huomaa jos sitä alkaa tarkkailla. Musta itsestäni tulee esimerkiksi jollain tapaa ekstrovertimpi kun puhun englantia, verrattuna siihen miten puhun suomeksi. Oon kuullut siitä, että monien kielten osaaminen laajentaa ajattelukapasiteettia ja ymmärrystä maailmasta. Taas sellanen asia, jonka oon todennut paikkansapitäväksi englannin kautta. Ja silti vaan pysyn siinä omassa pienessä kopassani, että osaan suomea ja englantia eikä ruotsi mulle voi enempää tarjota. Ihan naurettava ajatus. Juuri eilen telkkaa katsoessani tokaisin, että kotimaanmatkailu konseptina tuntuu vähän suomalaiselta eristymiseltä; "koska meillä on palasia muista kulttuureista meidän maassa, meidän ei tarvi mennä kokemaan niitä niiden kotikentällä muualla maailmassa!" Tietenkin siinä on omat valtavat hyötynsä, monelta kantilta, en sitä lähde sanomaan että koko homma ois turha tai vain ja ainoastaan suomalaista ininää globalisoituvassa maailmassa. Mutta näen tossa mentaliteetissa joka mulle tuli mieleen kotimaanmatkailusta myös omaa ininääni ruotsin opiskelusta. Voi juku. Eikä tää ongelma edes ole siinä, että jään itse paitsi Ruotsin tarjonnasta jos en nyt opiskele sitä kieltä. Ei mun tarvitse matkustaa tosta meren toiselle puolelle. Meillä on täällä Suomessa ruotsia äidinkielenään puhuvia ihmisiä, he on vähemmistö, mutta tärkeitä ja arvokkaita olemassaolemisessaan. Ollaan yritetty järjestää heidän asemansa turvatuksi lailla ja peruskoulun opetuksella, mutta silti niin moni suomalainen jakaa jollain tapaa tän mun suoraan sanoen paskan suhtautumisen heidän kielensä oppimiseen. Aktiivisesti rikotaan heidän oikeuttaan saada palvelua äidinkielellään ja vielä itketään päälle kuinka vaikeata elämä on, kun pitää pakolla opiskella ruotsia! Aivan kuin heidän ajatuksensa ja tarinansa suomen kansalaisina ei olisi ihan yhtä tärkeitä, ihan yhtä arvokkaita. En voi uskoa tätä ilmiötä, ja vielä vähemmän voin uskoa sitä, että olen itse näin vahvasti osa tätä ongelmaa. En oo ihan varma, mitä edes halusin saada aikaan tällä tekstillä. Jollain tavalla käsitellä asennevammani loppuun, bustata itseni ja pakottautua siihen tilanteeseen, että otan itseeni niskasta kiinni. Nähtyäni niin monta postausta siitä kuinka haluttomia porukka on lukemaan pitkiä tekstejä tumblrissa en ees oleta, että tätä kovin moni ainakaan lukisi. Tietysti voi kanssa ajatella, että mieluummin analysoin ja kirjotan esseen tästä asiasta kuin oikeasti tarttuisit siihen oppikirjaan tai levyyn tai muuhun mediaan ruotsiksi ja alottaisin työnteon. Ja niinhän minä teinkin. Nyt lähden viemään koiraa ulos ja sitten lopetan ainakin hetkeksi tän perseilyn ja luen ruotsia.

[sotamieshonkajoki]

Vänrikki ja sotilaspoika, osa 2 (Koskela/Hietanen)

Hahmot: Koskela ja Hietanen, omia hahmoja

Genre: Draama, angst, sodan jälkeen-AU, fix-it-AU (koska Koskela ja Hietanen on molemmat hengissä, muuten tätä ei voi kauheen fix-itiks sanoo)

Sanamäärä: ~ 1500. Osa 2/3.

Varoitukset: kts. osa 1

Disclaimer: Koskela ja Hietanen kuuluu Väinö Linnalle, sairaanhoitajat Helmi ja Eila on omia kehitelmiä. En saa tästä rahaa.

A/N: kts. osa 1

Summary: Koskelan ruumis selviää sodasta, mutta mieli ei. Hietanen ei suostu menettämään toivoaan.

En minä uskaltanut asiasta ihan varma olla, ja Eilakin vain nauroi, kun kerran mainitsin Hietasen lupauksesta – mokoma harakka, kiiltävät korut korvissa ja vähääkin työtä pelkäävät kädet – mutta jo seuraavana perjantaina lakanoita parsiessani näin aulaan astuvan tutun kersantin. Tai kersantin ja kersantin, sillä sotilaspuvustaan hän oli tällä kertaa luopunut. Siviilivaatteissa Hietanen vaikutti jotenkin vielä nuoremmalta, hauskannäköiseltäkin suurine silmineen.

”Helmi hei, eikö tuo ole se sinun sotilaspoikasi?” Eila kysyi, sillä niin he muut olivat Hietasta keksineet alkaa nimittämään. Turhaan kysyi. Hetihän minä olin Hietasen huomannut, ja heti tuli hänkin minun luokseni, kun hetken etsittyään äkkäsi sairaanhoitajien joukosta tutut kasvot.

”Sitä vaan, että oisko taas mahrollist nährä Koskelaa, neiti…”

”Helmi vain.”

”Neiti Helmi?”

”Ei kun te voitte sanoa minua Helmiksi. Kujala on sukunimi.”

Toivoin salaa, että Hietanen kertoisi minulle etunimensä. Ei kertonut, soi vain pienen häkeltyneen hymyn ja pyysi, että mentäisiin sitten. ”Sen mää vaan sanon et näyttä olevan paljo tyät teil tääl, potilait vieläki käytävät täyn. Mites tääl voiraan?”

”Kyllähän tässä…” tunsin punan nousevan poskilleni, kun tajusin, että eihän hän minun vointiani tietenkään kysellyt, vaan vänrikin. ”Niin kuin ennenkin.”

Minulla oli tapana käydä vänrikkiä katsomassa ja lääkitsemässä kolmesti päivässä. Koska niin harva tahtoi mennä neloshuoneeseen, taisin usein olla ainoa terve ihminen, jonka se päivän aikana näki, ja aina se tervehti minua samalla rauhallisuudella kuin olisi pikkusiskolleen puhunut. Joskus mukanani tuli osastonlääkäri. Hänen läsnäolostaan vänrikki hermostui kuin selkäsaunaa odottava lapsi – vaikkei se paljoa varmaan muistanutkaan, sen se tiesi, kuka sille antoi sähköhoitoa. Ja Hietasen käynnin se muisti. Kerran, kun olin ollut jo kääntymässä toisen potilaan puoleen, se oli nykäissyt minua hihasta ja sanonut kuin olisi miettinyt asiaa pitkäänkin:

”Sitä minä vain, että mistä hän oikein tiesi minun etunimeni?”

Siihen en osannut vastata, kun en tiennyt, miten Hietanen ja vänrikki olivat niin läheisiksi päätyneet, että olivat alkaneet toisiaan sinutella. Upseeri ja aliupseeri kun olivat.

Johdatin Hietasen neloshuoneeseen, missä vänrikillä oli peitto jalkojensa päällä ja katse ikkunassa. Mitäköhän sekin päivät pitkät ajatteli.

”Hei.” Hietanen hymyili ja heilautti sille vähän epävarmasti kättään. ”Hietasen Urho täält taas tul sua kahtomaan.”

Siinähän sotilaspoika – Urho – taas istui pitkän tovin vänrikin sängyn laidalla, huomio tiukasti toisen miehen kasvoissa kuin jonkin kummallisen lumouksen alla. Aluksi hän vaikutti vähän ujostelevan minun läsnäoloani, mutta alkoi sitten puhua, kun huomasi, etten ollut lähdössä minnekään. Mieluummin minä neloshuoneessa aikani vietin kuin lääkintäkierroksella tai Eilan kanssa ompelutöissä.

”…ja konekivväärkomppanian pojat kovast kaipail sua, ko lährit. Sihvonenki kerran sanos, että siin vaihees ko Koskela män, nii alko ol soat sodittu. Ja… mää tiätty kaipassi. Ehkä kaikkeen eniten.”

Hietanen nielaisi. Mietin, miksi se nyt sellaista meni sanomaan – varmasti ne kaikki olivat joukkueenjohtajaansa yhtä lailla ikävöineet. Vaikka Hietanenhan tietysti oli ainoa, joka sen oli etsinyt sodan jälkeen käsiinsä. Miksi, sitä en vieläkään jaksanut käsittää.

”Ketä sinä nyt noin kaipasit?” Vänrikki nojasi päätään taaksepäin tyynyllä, mutta piti katseensa Hietasessa, tutkaili häntä oudon tarkasti samalla tavalla omistautuneena kuin ikkunastaan avautuvaa maisemaa. Ei se koskaan katsonut ketään ihmistä niin.

”Sua.”

”Jaa. No eihän sellaisia kannata, tässähän minä olen. En minä jätä.”

”En mää jätä”, Hietanen toisti, ääni kaventuneena melkein kuiskaukseksi.

Hietanen katsoi vänrikkiä silmiin ja vänrikki takaisin. Hänen alahuulensa nyki kuin hän olisi yhtäkkiä taistellut kyyneleitä vastaan. Käännyin kohteliaasti poispäin.

Kuukaudet kuluivat, syksy liukui lumien myötä lopullisesti talveen, potilaita tuli, meni ja kuoli ja Hietanen otti tavakseen käydä joka perjantai. Vaikken sitä itselleni halunnut myöntääkään, aloin oikein odottaa, milloin hän tulisi. Kyllä muutkin hoitajat olivat sotilaspojan oppineet tuntemaan, ja ellen olisi mulkoillut heitä aina kun nimi mainittiin, olisivat varmasti lopettaneet työnsäkin voidakseen juoruta hänestä maailman tappiin: nuori mies, joka astui kerran viikossa vapaaehtoisesti mielisairaalaan ja pyysi välittömästi päästä neloshuoneeseen.

Minä hänet sinne aina saatoin, ja opin tietämään, että näiden tapaamisten aikana vänrikki ja Hietanen solahtivat kuin omaan merkilliseen todellisuuteensa. Aluksi Hietanen hoiti puhumisen. Kertoi sodasta, miehistä jotka heille olivat olleet tuttuja ja nyt vaipuneet historiasta unohduksiin, kertoi kodistaan ja perheensä maatilkusta ja kertoi, miten lumi narskui hauskasti saappaiden alla, kun käveli vänrikin ikkunasta näkyvässä lumihangessa. Kun vänrikki alkoi puhella hänelle enemmän ja enemmän, Hietanen seurasi jokaista sanaa kuin olisi halunnut painaa ne lähtemättömästi muistiinsa. Koskaan vänrikki ei olostaan valittanut, mitä nyt joskus ohimennen mainitsi pitkistä päivistä ja öistä, jolloin varjot kävivät päälle eivätkä jättäneet sitä rauhaan. Kerran joulun alla se sanoi huoneensa olevan kylmä, ja seuraavalla vierailullaan Hietasella oli sille mukanaan villasukat.

Usein mietin, että vaikka minä olin vänrikin oma hoitaja, taisi Hietanen hoitaa vänrikkiä enemmän kuin minä. Minä pesin ja puin ja lääkitsin ja vaihdoin lakanoita, sidoin sen öiksi sänkyynsä ja vein sitä saamaan sähköhoitoa. Hietanen vaikutti oikeasti välittävän siitä.

”Mää tulen uurestas”, hän aina vakuutteli lähtiessään. ”En mää jätä.” Olisi varmasti viipynyt neloshuoneessa yötäkin, jos en olisi aina hätistänyt häntä menemään saadessani muuta tehtävää. Aluksi sellainen läheisyys kummastutti minua, mutta parhaiten selvisin, kun en vaivannut asialla päätäni liikaa. Olivat mitä olivat, upseeri ja aliupseeri, ystävykset.

Helmikuussa minä lopulta keräsin rohkeuteni ja tarjosin, josko Hietanen haluaisi vierailunsa jälkeen kahvikupillisen tai pari. Hän suostui ehdotukseen vähän hämillään, ja istuttuaan vänrikin sängyn laidalla niin kauan kuin sielu sieti hän seurasi minua hoitajien taukohuoneeseen, joka onneksi oli tällä kertaa tyhjä. Ajattelin, että Hietanen olisi ehkä halunnut puhua. Vänrikistä tai itsestään. Olimmehan me tunteneet jo syksystä asti, kai hän voisi minuun luottaa.

”Millainen se oli, siis vänrikki?” kysyin kaataessani Hietaselle kahvia. ”Ennen kuin…”

Ennen kuin se haavoittui. Ennen kuin siltä petti luonto. Silloin, kun te kaksi vielä tunsitte toisenne.

Hietanen oli riisunut takkinsa tuolin selkänojalle ja istui vähän kumarassa ollakseen minun silmieni tasolla, kädet ristissä. Millainen hän olikaan, reipas iloluontoinen säkättäjä mutta aina jotenkin hiukan arka, kuin aseista riisuttu. Ei se minusta johtunut, vaikka kuinka olisin toivonut. Vänrikki se oli, jolla oli Hietaseen sellainen vaikutus. Vilho Koskela. Vai Villeksikö minä olin Hietasen kuullut sitä kutsuvan, pitelevän kirjaimia kielensä päällä kuin hellittelynimeä.

Sellaisina hetkinä minusta aina tuntui, että minun paikkani ei ollut siinä huoneessa – että olin todistamassa jotain kiellettyä, minulle kuulumatonta.

”Kaik Koskelast piti”, Hietanen sanoi oltuaan hetken hiljaa. ”Oltais haluttu se oikeen komppanianpäälliköks. Sellanen rauhallinen se oli. Alusta asti osas mutki hiljenttä yhel sanal vaa, vaik mää olin koko joukkueen kovin mekottamaan.” Hänen toinen suupielensä nousi, kuin hän olisi yhtäkkiä saanut etäisesti kiinni jostakin hyvästä muistosta, mutta hymy katosi väsyneisiin kasvoihin ennen kuin ehti muodostua. ”Vaik ei se mekotus koskaan sitä oikiast häirinny. Tais tykätäkin kuunnella, ko kerran mun seuraan vapaaehtosest hakeutu.”

”Tykkää se sinua kuunnella vieläkin.”

”Ei se oo sama enää. Tiiätkö, ko me ain istuttii yhres tupakal ko muut nukku ja puhutti vaa mont tuntti. Vaik kuink ois väsyttäny ni en mää Koskelast tarpeeks saanu ikinä.”

Hietanen käänsi katseensa alas käsiinsä kuin olisi tuntenut sanoneensa liikaa. Oli kuin ilma huoneessa olisi äkkiä muuttunut raskaammaksi, ja pelastin hänet – meidät – vaihtamalla nopeasti puheenaihetta. ”Kun vänrikki tuotiin meille sotasairaalasta, niin sanoivat, että se oli yksin tuhonnut tankin kasapanoksella ja siinä haavoittunut. Aika juttu.”

”Totta se o.” Hietanen kohotti kahvikupin huulilleen kuin vihaisesti ja otti ison kulauksen, vaikka tiesin sen olevan vielä liian kuumaa juotavaksi. ”Mää… mää näin sen ku sit viätiin sairasautoon. Oli niin lyijyy täyn, ettei mittä ymmärtän ko yritin sil puhuu. Mää sit vaa otin kärest kii ja lupasin, et jos mää selviin ni tuun kahtomaan.”

”Ja pidit lupauksesi.” Nostin käteni pöydälle ja kumarruin eteenpäin katsomaan häntä silmiin, mutta hän vältteli katsettani edelleen. Olisin halunnut tarttua hänen käteensä, mutten uskaltanut. Paras lohdutuksen ele, mihin pystyin, oli minun käteni niin, että hän voisi halutessaan ottaa siitä kiinni.

Ei ottanut. Hetken hiljaisuus. Ja sitten, jotenkin rikkinäisellä äänellä:

”Helmi?”

”Niin?”

”Sit mää vaan et… ei se haavottuminen ollu ainoo, joka Koskelast teki tuollasen ko se nyt on. Murtua se alko jo paljon aiemmin. Joskus must tunttu, et siks se sen kasapanoksen otti ja lähti – yritti tapattaa ittens ennen ko näin kävis.” Hietasen suupieleen ilmestyi kivun juonne. ”Ja helvetin huanost seki onnistu.”

Minä olin ollut mielisairaalassa töissä niin pitkään, että olin ehtinyt nähdä paljon hyödytöntä tuskaa. Olin luullut tottuneeni siihen. Mutta kun katsoin Hietasta, jonka en koskaan ollut ajatellut voivan tunnustaa mitään tuollaista, ja jonka kasvoille oli niin yhtäkkiä ilmestynyt suru ja hartioille paino, tiesin, etten koskaan voisi tottua hänen kipuunsa. En juuri hänen.

Hietanen nousi pöydästä äkkinäisellä liikkeellä ja alkoi kiskoa takkia hartioilleen. ”Ei täs näin pitäny käyrä. Ei me koskaan tulevaisuurest Koskelan kaa puhuttu, ei se ollu sellanen miäs. Mut yhren asian mää tiärän, ja se on se, ettei täs pitäny käydä näin. Uskotko?”

”Uskon minä.” Halusin nousta ja ottaa kiinni hänen takkinsa kauluksista ja pyytää häntä jäämään, mutta tiesin, ettei siitä olisi ollut mitään hyötyä.

Vaikken tiennytkään vielä miksi, siinä taukohuoneessa kai aloin lopullisesti käsittää, etten saisi Hietasesta koskaan itselleni kosijaa.

Kun sotilaspoikani löi taukohuoneen oven kiinni perässään ja jätti minut yksin, tunsin näkeväni hänessä jotain, mitä en ollut aikaisemmin ymmärtänyt. Hetihän minä hänet tavatessani olin ajatellut, että tätä poikaa ei ollut sota paaduttanut niin kuin monia muita. Olin ihaillut sitä hänessä, siksi häneen tykästynyt. Mutta koko totuus se ei ollut. Urho Hietasella taisi olla elämässä huonoin mahdollinen osa: niin pehmeä sydän, ettei sitä millään kovetettu, ja niin vänrikin näkeminen voisi rikkoa sen yhä uudestaan ja uudestaan.

Seuraavana päivänä vänrikillä oli taas kysymyksiä. Se oli miettinyt, miten lumi saattoi maalata sen ikkunasta avautuvan näkymän kokonaan valkoiseksi vain yhdessä yössä, peittäen joka ikisen jalanjäljen. Ja minä vihasin sitä, vihasin sitä siksi, ettei se ollut kuollut saamiinsa luoteihin vaan jäänyt henkiin kiduttamaan Hietasta.

Annoin sille lisää rauhoittavia, jotta se olisi loppupäivän hiljaa.