#eikä tänään ole huomenna

[hilema]

Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa. Se sävel oli piillyt hänen hattunsa alla jo monta päivää, mutta hän ei ollut oikein uskaltanut ottaa sitä esille. Sen täytyi saada kehittyä, kasvaa kauniiksi, siitä piti tulla niin iloinen vakaumus, että kun hän vain koskettaisikin huuliharppuaan, äänet hyppäisivät heti oikeille paikoilleen. Jos hän ottaisi ne esille liian aikaisin, voisi tapahtua, että äänet asettuisivat poikkiteloin ja antaisivat hänelle vain puolikelpoisen laulun tai häneltä menisi koko halu eikä hän ikinä enää saisi niihin oikeaa otetta. Sävelet ovat vakavia asioita, varsinkin jos niiden oltava sekä iloisia että surumielisiä samalla kertaa. Mutta tänä iltana Nuuskamuikkunen oli varma laulustaan. Se oli olemassa, se oli melkein valmis — ja siitä tulisi parempi kuin mistään mitä hän oli aikaisemmin tehnyt. Ja tultuaan Muumilaaksoon hän soittaisi sen joen yli vievän sillan kaiteella. Ja Muumipeikko sanoisi heti, että jopa on hieno laulu. Aivan hirveän hieno. Nuuskamuikkunen pysähtyi sammalikkoon, ja hänen tuli äkkiä vähän paha olla. Muumipeikko. Se suri ja kaipasi kauheasti, se odotti kotona odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Sehän on selvä, että sinun täytyy lähteä tiehesi. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin. Mutta Muumipeikon silmät olivat silloin mustat pettymyksestä ja avuttomasta kaipauksesta. — Oijoi, sanoi Nuuskamuikkunen ja lähti taas liikkeelle. Oijoi. Se on niin tunteikas, se peikko. Minä en saa ajatella häntä. Hän on hyvä peikko, mutta juuri nyt minun on päästävä ajattelemasta häntä. Tänä iltana minä olen yksin lauluni kanssa, eikä tänään ole huomenna.

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1962 / Tove Jansson

[enkeliseepra]

Jokainen päivä ei ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.

Eilisiltana minua ahdisti valtavasti, en tiedä miksi. Ei varmaan pitäisi mennä enää iltaisin käymään kauppakeskuksessa, se vain ahdistaa kun täällä alueella on niin paljon ongelmateinejä ja laitapuolen kulkijoita. Näin taas ne yleiset painajaiset sun muut, ja nousin ihan vapaaehtoisesti. Otin aamulääkkeet aamiaisen kanssa, ja pukeuduin. Ei edes tehnyt mieli kahvia. Lähdin käymään kaupassa. Mietin mitä ostaisin tänään, mutten ostanut mitään. Menin junaan, siellä oli joku mies joka näytti ulkonäöltään ihan isältäni. Hän kyseli ihmisiltä mistä maasta olet kotoisin, ja syytti heitä valehtelusta aina kun he vastasivat. Jäin pois ja kävelin loppumatkan yhteen matalan kynnyksen paikkaan, siellä oli joku mies joka puhua pölötti varmaan tunnin putkeen eikä kukaan kuunnellut häntä. Kävin yhdessä museossa ja muutamassa kaupassa, sitten palasin kotiini. Pitää pestä pyykkiä, puhtaat rintaliivit ja alushousut ja shortsit ovat loppu ja niin ovat sukatkin. Pitää ostaa uusia. En muista otinko rauhoittavan aiemmin, mutta en viitsi ottaa toista. Huomenna menen suihkuun ja laitan hiusnaamion. Menen varmaan käymään jossain. Perjantaina saan rahaa. Ensin maksan kaikki suoraveloituxet, sitten ostan ruuat. Pitää myös tilata uusi reppu. Lauantaina menen kaverille joka lupasi blondata hiusteni juurikasvun. Pitää myös siivota kotona, ja viedä sänkyni sijauspatja parvekkeelle yöksi tuulettumaan. Pitää varmaan myös imuroida sänky. Sunnuntaina haen patjan parvekkeelta ja vien sen ulos tomutettavaksi, ja laitan siihen puhtaat lakanat. Menen käymään vanhemmillani.

[timotynkkynen]

Me tarvitsemme myönteistä uskoa enemmän kuin arvaammekaan

Haluan ottaa erityisesti tänä aikana tärkeän aiheen esille. Aihe on usko ja luottamus Jumalaan, myönteisyys vaikeinakin aikoina.

Miten usein me ihmiset tyydymme siihen, että toivomme vain Jumalan varjelevan meille mitään pahaa tapahtumasta. Mutta Jumalan suuruus on jotain paljon enemmän. 

Hän haluaa, että me täysin luotamme Häneen, pyydämme Häneltä jokapäiväisessä elämässä erilaisia asioita. 

Olen joskus jopa kuullut, että ihmiset eivät uskalla pyytää Jumalalta mitään, kun pelkäävät, että Jumala on niin kiireinen, että Häntä ei saisi häiritä vähäpätöisillä asioilla.

Mutta tuo vähäpätöistenkin asioiden pyytäminen on juuri sitä, mitä Hän haluaa, sillä näin Hän saa olla meidän kanssa tekemisissämme kaiken aikaa. Jos me kiellämme itseltämme Jumalan avun, silloin me kiellämme Hänen läsnäolonsakin. 

Jos Jumala on luonut koko maailmankaikkeuden ja ajan, Hän voi myös hallita aikaa ja kaikkea mitä maailmankaikkeudessa on, eikä Hänelle mikään ole mahdotonta. 

Meidän pitää nyt uudelleen oppia se vanha opetus, “Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa” ja “Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: Siirry täältä tuonne, ja se siirtyisi”. 

Näille maailman huolillemme meidän pitää sanoa, että nouskaa ja hypätkää mereen, häipykää häiritsemästä. 

Koska me voimme kaiken, mikä hyväksi meille on, Hänessä joka meitä vahvistaa.

Nyt etenkin kun olemme tällaisessa maailmantilanteessa, jossa media lietsoo pelkoa, sekä valtamedian kautta että vaihtoehtomedian kautta saamme kuulla pelkkää pelottelua, sosiaalisessa mediassa sekä uskovaiset että ne jotka eivät ole uskossa, pelottelevat kaikella sillä, mitä on tulossa. 

Olemmehan me tietoisia siitä, kuinka uutta maailmanjärjestystä ollaan järjestelemässä, kuinka Great Reset on kovaa vauhtia etenemässä. Pedon merkkiä ollaan kehittelemässä ja hyvin pitkälti se on jo valmis. 

Mutta luuletteko te, että Jumala ei meitä pystyisi johdattamaan läpi vaikeidenkin aikojen?

Meidän pitää olla positiivisella mielellä, huolimatta näistä pelotteluista, olivat ne sitten mitä tahansa. Ehkä meistä monesti tuntuu, että kannattaako tässä maailmassa enää  mitään tehdä, koska tämä maailma on tuhoon tuomittu, niin sittenkin vielä, vaikka kuulisimme huomenna olevan maailmanlopun tulossa, on tänään hyvä kuitenkin istuttaa vielä se omenapuu. 

Älkää heittäkö hanskoja tiskiin. Tottakai jokainen uskova odottaa Jeesuksen tulemista, mutta eihän se tarkoita sitä, että meidän pitäisi heittäytyä passiivisiksi ja antaa maailman mennä menojaan siihen suuntaan, mihin se on menossa. Maailma menee kyllä siihen suuntaan, mihin kirjoitukset sanovat se menevänkin, mutta meidän itsemme täytyy elää tätä elämää ja huolehtia omista läheisistämme, lapsistamme, kaikesta siitä, mitä koemme velvollisuudeksemme.

Varmasti monelle uskovalle ihmiselle nämä asiat avautuvat aivan uudella tavalla näinä aikoina. Nyt on aika hiljentyä ja kuunnella sisintämme, toimia intuition varassa, sillä sitä kautta Jumala meille puhuu. 

Kun me uskomme Jumalaan, Hän antaa siunauksen meidän tekemisillemme, sikäli mikäli ne ovat Hänen mielensä mukaisia tekemisiä.

Jos heitämme hanskat tiskiin, se on kuin jäisimme tuleen makaamaan. 

Positiivinen usko on meidän voimamme, jolla me menemme eteenpäin, sillä jos me Jumalalta jotain pyydämme, me varmasti saamme sen. Sellaisena kuin Hän sen parhaaksi näkee. Jos Jumala näkee jotain meille vahingoksi olevan, Hän ei anna sitä vaan antaa jotakin parempaa tilalle. 

Paljon on ihmepelastumisista kerrottu, itsekin olen saanut huomata Jumalan huolenpidon jokaisessa elämäni päivässä.

Kun nuorena miehenä armeijan jälkeen löysin todellisen uskon, se oli minulle niin iloinen ja positiivinen asia, että kaikki elämäni huolet ja murheet oli kertaheitolla ratkaistu. Jumala antoi paljon uusia mahdollisuuksia ja johdatti minua, mutta maailman murheet saivat kuitenkin yliotteen sittemmin. 

Elämä on tällaista jatkuvaa negatiivisen maailman murheen ja positiivisen uskon välillä taiteilua ja tasapainoilua. 

Mutta jokaisella synkimmälläkin pilvellä on kultainen reunus, iloitkaa aina Herrassa!

Kun ajaudumme murehtimaan maallisia, työnnämme Jumalan pois luotamme. Vasta kun osaamme luopua murehtimisestamme, annamme Jumalalle sen paikan elämässämme, joka Hänelle kuuluu. 

Timo Tynkkynen

[samantekevaa86]

Tänä talvena minulla on valtava ikävä isää, äitiä ja perhettä; joista viimeinen on pelkkä haave. Suren edelleen sekä isää jota en tuntenut, ja isää, jota minusta ei tullut, paitsi ehkä jollain vaivaisella tavalla itselleni. Mutta enhän minä osaa itseäni lohduttaa näinäkään hetkinä. Miten monta ystävää olen menettänyt tällä puolittaisella tavalla olla olemassa; olen paennut kaikin mahdollisin tavoin omaa elämääni. Ja onhan pakenemiselle nimi: posttraumaattinen oireyhtymä. Mutta se ei ole selitys, diagnoosi ei kykene poistamaan tunnetta häpeästä ja syyllisyydestä, aavemaista tunnetta, aavehaavoja asioista joita tuskin edes tein. Mutta jos syyllisyyttä olisikin vain yksittäisinä kappaleina, eikä tänä valtavana vuosien mittaisena röykkiönä. Ja minulla on voimavaroja siirrellä niitä kappaleita yksi kerrallaan, yksi kappale vuodessa. En jaksaisi olla näin vahva, enkä jaksaisi olla näin ylpeä tästä asiasta, vaan jostain muusta, aivan kaikesta muusta. Jos minun nyt täytyy elää, niin elänkö hyvin? Enhän minä sitä voi itse määrittää itselleni. Mutta en voi juuri muutakaan. Minun täytyy myös itse jaksaa määrittää itseäni, olla oma heijastukseni. Mutta suoraan sanottuna, eihän tällainen elämä tunnu ihmisarvoiselta. Ja on jollain tapaa aivan käsittämätöntä että siinä joutuu olemaan; että tällaista elämä on, lähestulkoon annettuna, valitsematta. Tänään olen tässä, itsesäälissä. Huomenna ehkä muualla. Tai toki, väistämättähän olen. Mutta haluaisin mieluiten olla jossakin joko hyvin kaukana, tai niin lähellä, että asiat olisivat kerrankin hyvin.

[lindholmilari]

November 10 , 2022 . Offline kirjoitus .

Sää on ollut tänään koko päivän ajan ainoastaan pilvinen , täällä meillä Etelä-Suomessa , eikä sateita ole ollut tänään päivän aikana , vaikka huomenna pitäisi olla taas sadepäivä . 😐 . No jaa . 😐 .

Lämpötila on ollut tänään koko päivän ajan noin +10°C asteen tasolla , meidän lämpömittarilla mitattuna . 🙂 . Kivaa . 🙂 .

Minä en lähtenyt tänään polkupyöräilemään maantielle aamupäivän kosteiden teiden takia . ☹ . Murrr . ☹ .

[ruttotohtori]

Kyllä Suomen Posti toimii taas mallikkaasti, viime viikolla noudin kaksi pakettia, joista sain sähköisen noutoilmoituksen OmaPosti-sovellukseen. Tänään sain kummankin paketin paperisen noutoilmoituksen. Viimeinen noutopäivä olisi huomenna, eli jos mulla ei olisi käytössä OmaPostia ja oisin ollu tän päivän ja huomisen reissussa, olisi paketit palautuneet lähettäjälle ennen kuin olisin edes saanut tiedon siitä, että ne on perillä ja noudettavissa.

Ja sit kans tänään ku menin Postin sivuille lähetysten seurantaan, niin siellä näkyy yhestä mulle päin matkalla olevasta paketista, että se on noudettavissa, mutta mulle ei ole tullut siitä mitään ilmotusta OmaPostiin tai tekstarina, eikä myöskään sähköpostina.

[muavituttaa]

istuin seitsemän tuntia päivystyksessä

eikä kukaan kutsunut

ranteessani viivakoodi

odotustilassa kasvot vaihtuu

ja maailma on sumea

kello on jo paljon

ja lapset itkevät

en ole syönyt tänään

sinä lähdet taas huomenna

ja minä olen jumissa

tässä valkoisessa huoneessa

[sallaw-hh-blog]

Somemarkkinoinnin trendit

Tämän perjantain aiheena on sosiaalisen median markkinoinnin trendit. Luin markkinointiyritys Kurion laatiman raportin vuoden 2019 trendeistä ja halusin nostaa niistä kolme itseäni kiinnostavaa piirrettä esiin.

Vaikuttajamarkkinonti on ollut nousussa jo useamman vuoden ajan ja se tulee varmasti jatkumaan. Vaikuttajat ovat erittäin hyvä kanava levittää tietoisuutta halutulle kohdeyleisölle. Jos seuraat blogeja, vlogeja, podcasteja tai suurempia Instagram-tilejä, et varmasti ole pystynyt välttymään tällaiselta mainonnalta.

Suunta markkinoinnissa alkaa kuitenkin olemaan kohti mikro-, ja nanotason vaikuttajia. Nämä ovat ihmisiä, joilla ei välttämättä ole tuhattakaan seuraajaa sosiaalisessa mediassa. On todettu, että heitä on hyvä käyttää pelkän tietoisuuden lisäämisen lisäksi esimerkiksi keskustelemaan seuraajiensa kanssa jostain teemasta tai ohjaamaan brändin muuhunkin sisältöön. Henkilökohtaiset tarinat ja tunnepitoinen sisältö purevat yleisöön aitouden vuoksi. Itse koen hyvin toteutetut kampanjat luotettavina ja hyödyllisinä, kunhan kaupallinen yhteistyö on läpinäkyvää ja jollain tavalla merkityksellistä.

Kantaaottavuuden ja vastuullisuuden vaateet ovat korostuneet somessa. Oikeastaan kuluttajat suorastaan vaativat, että brändit ottavat kantaa yhteiskunnallisiin asioihin eivätkä vain seuraa sivusta mielipiteettä. Yritysten pitää olla erityisen varovaisia toimissaan ja sanavalinnoissaan, sillä ajattelemattomuus varmasti kostautuu. Kosmetiikkamerkki Tarte aiheutti viime vuonna uskomattoman laajuisen mediakohun julkaisemalla uuden meikkivoiteen, jossa oli vain kolme sävyä tummaihoisille. Heti julkaisun jälkeen Youtube täyttyi vaikuttajista, jotka ilmoittivat boikotoivansa brändiä rasistisina ja Tarten imago koki melkoisen kolhun.

Videoista on tullut somemarkkinoinnin ykköskeino ja niiden pohjalle rakennetaan koko ajan uusia ratkaisuja. Snapchatin lanseeraamaa Story-video on kopioitu suurimpiin sosiaalisen median palveluihin ja se vaikuttaa olevan suurimmalle osalle kuluttajille mieluisin tapa katsoa sisältöä. Kuluttajien keskittymiskyky on lyhyempi kuin kultakalalle, joka tuo markkinoijille todellisia haasteita typistää perinteisesti käytetty sisältö tällaiseen 6-15 sekuntiseen videoon. S-pankin Matti Lindholm totesi, että: ”Story-videoiden kasvu ajaa jokaisen meistä myymään sielunsa digitaalisten feissareiden alttarilla, joka on pystyvideon muotoinen”.

Lukiessani haastatteluja tuli selväksi, että markkinoinnin maailma muuttuu kovalla vauhdilla, eikä se mikä toimi viime vuonna, toimi välttämättä enää tänä vuonna. Tai oikeastaan…  mikä toimi eilen, ei välttämättä toimi enää tänään. On turhaa tuottaa sellaista sisältöä tai käyttää kanavia, jotka eivät kiinnosta tai tavoita kohderyhmää. Markkinoinnin tulee olla ketterää ja joustavaa. Tänään se voi olla bloggaajaan Instagram Storyssa jakama kertomus yhteistyöstä yrityksen x kanssa kampanjoimassa kiusausta vastaan. Huomenna se voi olla jotain ihan muuta. Oletko sinä valmis?

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 3)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1300

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39498391

Notes: Tällä kertaa vähän kukkoja! <3

***

Luukku 3 - Maanantai

Rahikainen herää siihen, kun Lammio nousee sängyn reunalle istumaan ja päästää lakanoiden väliin varhaisen talviaamun purevankylmää ilmaa. Hän ynähtää tyytymättömästi ja kurottaa nappaamaan Lammion ranteesta kiinni, ennen kuin tämä ehtii nousta sängystä ja lähteä.

“Mitäs?” Lammio kysyy puoliksi kuiskaten ja pyyhkäisee hiuksia syrjään Rahikaisen kasvoilta. Huoneessa on hämärää, mutta Rahikainen erottaa hänen kasvoillaan leikkivän pienen hymyn. Lammion omat hiukset ovat vielä sotkussa ja avoimen kauluksen välistä näkyviä paljaita solisluita koristaa muutama punertava jälki edellisestä illasta. Pian Lammio sulkee tämän unisen pehmeyden huolitellun univormun ja virallisuuden alle, mutta sitä ennen Rahikainen haluaa nauttia siitä hetken. Hän ei päästä Lammion kädestä irti, silittää vain pehmeää ihoa peukalollaan.

“Eikö nyt oo vielä aika aikasta nousta?” Rahikainen kysyy.

Lammio vilkaisee puhelintaan. “Kello on puoli seitsemän. Sinä voit nukkua vielä.”

“Mitä sie näin aikasin? Mie luulin, että siulla alko työt vasta yheksältä tännään?” Rahikainen tietää äänensä marisevan sävyn ärsyttävän Lammiota, mutta hän ei välitä. Hän ei vain millään tajua, miksi joku nousisi lämpimästä sängystä vapaaehtoisesti yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Väsymys painaa häntä itseään vielä sänkyyn kiinni ja tekee silmäluomista raskaat. Hän räpyttelee hitaasti ja katsoo ylös Lammioon, joka näyttää ärsyttävästi olevan täysin hereillä ja virkeä.

“Niin alkavatkin, mutta ajattelin käydä lenkillä”, Lammio vastaa ja tuhahtaa Rahikaisen tuskaiselle ilmeelle.

“Sielä on pakkasta”, Rahikainen huomauttaa. Pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei ulos kannata nyt mennä kuin äärimmäisessä hädässä, mutta Lammio ei jaa tätä mielipidettä. Hänen mielestään pakkasessa pinkominen tekee jotenkin hyvää. Hoitaa ruumista ja karaisee luonnetta, tai jotain sinne päin.

“Tiedän”, Lammio sanoo pyöräyttäen silmiään. Hän nousee ylös, ja Rahikaisen täytyy viimein irrottaa otteensa. Hän murahtaa kylmän ilman koskettaessa itseään taas. Lammion ilme on tympääntynyt, mutta hänen kätensä ovat hellät asetellessaan paksua untuvatäkkiä paremmin Rahikaisen päälle.

“Jää sinä vain nukkumaan. Minä menen suoraan sitten töihin, käyn siellä suihkussa. Nähdäänkö illalla?” Lammio kuulostaa siltä, ettei vastaus kiinnosta, että hänelle on aivan se ja sama pysyykö Rahikainen täällä koko päivän vai lähteekö hän kotiinsa, mutta Rahikainen näkee hänen lävitseen. Välinpitämättömyys on kuori, naamio, jollaisia he kummatkin itsepäisesti yhä edelleen käyttävät, vaikka kumpikin on pikkuhiljaa oppinut näkemään niiden läpi. Lammion katse vilahtaa vaivihkaa Rahikaisen kasvoihin ja heti pois, ja hänen sormensa hypistelevät pehmeän flanellipaidan hihaa rauhattomasti.

“En ossaa vielä sannoo. Miun pitäs käyä kaupassa, kotona ei oo taas oikein mittään ruokaa. Mut periaatteessa mie voisin kyllä lähtee vasta huomenna aamulla ja käyvä siinä sitten samalla”, hän pohtii ääneen. Yrittää pitää omankin äänensä vakaana ja olla näyttämättä sitä, ettei vieläkään osaa ihan varmaksi arvioida, miten Lammio tulee suhtautumaan tähän. Lammio kuitenkin vain nyökkää hyväksyvästi.

“Syöt varmaan yliopistolla, ja minä laitan sitten jotain illalla”, Lammio sanoo ja suunnistaa vaatekaapille. Hän penkoo sieltä juoksuhousunsa ja pitkähihaisen paidan, ja menee sitten kylpyhuoneeseen.

Rahikainen sulkee hetkeksi silmänsä ja kuuntelee vesihanan ääntä Lammion harjatessa hampaitaan.

Jos hän olisi oikein reipas, Rahikainen voisi lähteä mukaan lenkille. Jos hän olisi oikein viitseliäs, hän voisi heittää peiton pois ja asettautua tähän sängylle niin viettelevän näköisesti, ettei Lammion lenkille lähdöstä tulisi mitään, vaan he päätyisivät viettämään lenkille varatun ajan kierimällä lakanoissa. Juuri nyt Rahikainen on kuitenkin liian laiska tekemään sitäkään. Eilen tuli valvottua myöhään ja väsytettyä itsensä ihan kunnolla. Siitä muistuttelevat miellyttävästi hellänä olevat lihakset ja selän raapimisjäljet, jotka painuvat lakanaa vasten Rahikaisen kääntyessä selälleen. Kyllä hänelle uusintakierroskin maistuisi, mutta uni kuulostaa oikeastaan melkein houkuttelevammalta.

Rahikaisella on tänään luento vasta kahdelta, ja sen jälkeen toisen kurssin ryhmätyön viimeinen suunnittelukokous. Niitä ennen hän ehtii loistavasti nukkua vielä useamman tunnin ja kuitata vähän univelkaa. Olisi vain mukavampaa nukkua, jos Lammio olisi siinä lähellä. Hän on lämmin kuin patteri, tuoksuu hyvältä ja nukkuu hiljaa ja rauhallisesti. Täydellinen petikumppani siis. Ei Rahikainen sitä kenellekään myöntäisi, mutta nykyään hän nukkuu paremmin täällä, korkealaatuisten, silkinsileiden lakanoiden välissä ja Lammio kylkeensä käpertyneenä.

Vielä vuosi sitten Rahikainen ei millään olisi ollut osannut kuvitella tällaista. Silloin hänellä oli vielä kaikenlaista säätöä useamman ihmisen kanssa, parista tuutoroimastaan fuksitytöstä naapurin kolmekymppiseen bisnesnaiseen ja tämän nuorempaan miesystävään. Hän oli flirttaillut häpeämättömästi kenelle tahansa, ja kipannut sänkyynsä joka bileiden jälkeen eri ihmisen, ja rakastanut sitä vapautta. Oli hän tuntenut Lammion jo silloin, intiimistikin, muttei hän ollut arvannut, että lopulta tässä kävisi näin. Että kolmannen yliopistovuotensa syksyllä hän alkaisi pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan ajautua Lammion sänkyyn useammin kuin kenenkään muun. Että hän alkaisi viettää täällä niin paljon aikaa, ettei sitä riittäisi enää muille satunnaisille hoidoille.

Ei Rahikainen odottanut, että hän ei enää haluaisi ketään muuta.

Oli kaikin puolin odottamatonta, että hänelle kävi näin, ihan vain hänen oman seikkailunhaluisen, uteliaan ja villin luonteensa takia. Hän on kaksikymmentäneljä, parhaassa iässä oleva kaunis, nuori ja viriili mies. Kuka nyt sellaisen odottaisi vielä vakiintuvan?

Etenkään sellaisen miehen kanssa kuin Lammio?

Lammiolla on lukematon määrä raivostuttavia luonteenpiirteitä. Hän on pahemman luokan kontrollifriikki; muiden käskyttäminen on hänen lempiviihdettään ja luultavasti myös hänen syvin kutsumuksensa. Hän haluaa ehdottomasti pitää kaikki langat omissa käsissään ja pyrkii aina toimimaan oman moraalisen koodinsa ja itselleen asettamansa tiukan kurin mukaisesti. Siitä ei lipsuta kuin humalassa, hyvin väsyneenä tai joskus seksin aikana.

Lammio vaatii kaikilta paljon, niin töissä kuin itse itseltäänkin. Rahikaista ärsyttää, miten Lammiolle on niin helvetin tärkeää olla niin helvetin kunnollinen. Yhteiskunnan, hienostosuvun ja armeijassa korkeaan asemaan kohonneen isäpapan mielipiteillä on enemmän väliä kuin sillä, mitä Henrik itse saattaisi salaa elämältä haluta.

Armeijaan hän ei sentään seurannut suvun miesten jalanjäljissä, mutta päätyi sitten poliisiksi. Melkein yhtä hieno ja kunnioitettava urapolku sekin, ja Lammio elää sille Rahikaisen mielestä vähän liikaa. Ottaa itsensä ihan liian vakavasti, ja samalla piilottelee kuorensa alla heikkoa itsetuntoa ja valtavaa määrää epävarmuutta. Auta armias, jos joku yrittää longottaa sitä kuorta nähdäkseen sen sisään. Silloin Lammio sulkeutuu täysin, rupeaa kylmäksi ja inhottavaksi, suorastaan julmaksi. Rahikainen ymmärtää sen kyllä, tietää sen olevan selviytymismekanismi, mutta ymmärtäminen ja hyväksyminen eivät ole sama asia. Hän ei voi kieltää, etteikö se sattuisi kovasti, kun yrittää lähentyä, ehkä auttaa ja lohduttaa, mutta tuleekin vain tylysti työnnetyksi pois. Hän ei voi kieltää, etteikö se pistäisi vihaksi.

Kaikkein pahinta Lammiossa kuitenkin on se, miten paljon Rahikainen hänestä pitää. Kaikkine oikkuineenkin, Lammio on aivan liian ihana. Rahikainen ei voi vastustaa häntä aamuisin, unisena ja pehmeänä, ei huonon työpäivän jälkeen kun hän on kireä ja ilkeä ja halveksuva. Hän rakastaa Lammion surusilmiä ja kaunista kehoa ja hänen äänensä pehmeyttä. Hän rakastaa Lammion tapaa käpertyä lähelle kun he nukkuvat yhdessä, rakastaa niitä pieniä huokauksia ja voihkaisuja, joita Lammion huulilta pääsee kun Rahikainen koskee häneen oikein. Hän rakastaa Lammion omistautumista työlleen, hänen kutsumustaan tehdä oikein. Hän rakastaa…

Niin. Ei sellaista sanota, ei myönnetä ääneen eikä mielellään edes itselleen, mutta kyllä Rahikainen tietää.

Lammio tulee kylpyhuoneesta, nyt juoksuvaatteisiinsa pukeutuneena, ja hymähtää huomatessaan Rahikaisen valvovan yhä. Hän poikkeaa vielä sängyn luo ja istuu siihen reunalle, lähelle Rahikaisen lantiota. Patja painuu kuopalle, ja Lammion viileät sormet sipaisevat Rahikaisen poskea ja hautautuvat sitten sotkuisten kiharoiden sekaan. Rahikainen vastustaa halua sulkea silmänsä ja kehrätä kuin tyytyväinen kissa. Sen sijaan hän katsoo Lammiota silmiin, ja tämän ilmeen varovainen pehmeys sattuu häntä. Lammio kumartuu suikkaamaan nopean suukon hänen huulilleen, ja jotenkin hänen rintaansa alkaa puristaa.

“Minä menen nyt”, Lammio sanoo hiljaa hänen huuliaan vasten. Rahikainen nyökkää.

“Nähhään illalla.” Hän nojautuu ylöspäin ja varastaa vielä toisen suukon, kolmannenkin. Lammio antaa hänen, mutta vetäytyy lopulta pois naurahtaen, posket punaisina. Silittää vielä Rahikaisen rintaa peiton läpi, ja kääntyy sitten pois, katoaa etsimään takkiaan. Rahikainen kuulee hänen kulkevan asunnossa kenkiä ja avaimia metsästäen, huikkaavan hyvästit, ja lopulta sulkevan oven takanaan.

Rahikainen sulkee silmänsä ja kierähtää kyljelleen. Hän sykertyy keräksi Lammion puolelle sänkyä, antaa lakanoissa viipyvän tutun tuoksun täyttää aistinsa. Häntä vaanii outo melankolia, tunne siitä, ettei näin voi jatkaa enää kauaa. Että jokin heidän hatarassa tasapainossaan pettää pian. Ehkä suvun ja yhteiskunnan paine käy Lammiolle liian kovaksi ja hän alkaa tosissaan kyseenalaistaa tämän suhteen. Ehkä Rahikainen itse ratkeaa salaisuuksiensa painon alla ja kertoo Lammiolle kaiken, mitä tuntee. Ehkä Lammio järkyttyy, eihän hän missään vaiheessa ole halunnut Rahikaiselta mitään ihan sellaista. Ehkä siitä syntyy konflikti, jota he eivät kestä.

Rahikainen huokaisee ja kiskoo peiton korviinsa, päättää nukkua vielä muutaman tunnin. Uni vie hänet nopeasti mailleen, eikä hänen hetkeen tarvitse huolehtia mistään.

[kelkkamonologi]

Gimme, gimme, gimme! A man after midnight

Canon era Lemmioo. Kelailtiin eri skenaarioita @too-spoopy-to-be-frukd ’n kans, ja mä sitte päädyin kirjottaan tän :D Hope u like! Kakkososa on suunnitteluasteella :D

hahmot: Lammio, Lehto, Koskela

varoitukset: seksuaalinen tilanne, kännipano

sanamäärä: 1114

summary: Lammioo vituttaa, ja se päättää tarjota Lehdolle ryypyn

vastuuvapaus: Hahmot Väpän, en saa rahaa

—————————————

Lammiolla oli ollut raskas päivä. Koskelan joukkue oli taas hyppinyt silmille, ja hän oli määrännyt alikersantti Lehdon sekä sotamiehet Määtän ja Rahikaisen seisomaan kahden tunnin kovennetun. Se oli lähes heti loppunut ilmapommitukseen. Ja kaiken sen jälkeen Lehto ja Määttä olivat vielä saaneet vapaudenmitalit.

Lammiota otti päähän. Mitä nuo kekkulit olivat tehneet kunniamerkkiensä tai maansa eteen? Tuskin mitään. Ainakaan yhtään niin paljon kuin luutnantti Henrik Alexander Lammio. Ja hän ei ollut saanut minkäänlaista tunnustusta työstään.

Hän käveli ympäri telttaansa ja poltti tupakkaa kovalla tahdilla. Keuhkoja poltteli jo, mutta hän ei jaksanut välittää siitä. Jotenkin ärsytys piti poistaa, ja muuta keinoa hän ei ollut vielä keksinyt. Hän tumppasi tupakkansa maahan ja otti housuntaskustaan tupakkarasiansa vain huomatakseen sen ammottavan tyhjyyttään. Hän huokaisi, tunki rasian takaisin housunsa taskuun ja painui sisälle telttaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Hetken aikaa makoiltuaan punkallaan hän keksi. Josko Lehdolle tarjoaisi ryypyn. Ehkä silloin se ei hyppisi enää silmille. Ei kai kukaan voisi ryypystä kieltäytyä? Ei ainakaan Lehdon kaltainen ronski ja jokseenkin pelottava mies. Lammio nousi ylös punkaltaan ja alkoi kaivella pöytänsä laatikoita löytääkseen etsimänsä. Pian hän sen löysikin, avaamattoman viskipullon. Hän laittoi sen takaisin paikalleen ja nousi ylös.

Hän veti manttelin päälleen ja lähti ulos. Hän tasan tarkkaan tiesi, missä Koskelan joukkueen teltta oli. Edessä näkyvien mäntyjen taakse ja noin kaksikymmentä metriä oikealle. Nopeasti hän taittoi matkan ja avasi teltan oven.

”Vänrikki Koskela?” Lammio kysyi. Kukaan ei näyttänyt vielä nukkuvan.

”Ni?” Koskela haukotteli. Hän unohti kokonaan herroitella luutnanttia ja vahingossa puhui murteellisesti.

”Saanko hetkeksi lainata alikersantti Lehtoa?” Lammio vilkuili katseellaan, missä Lehto makoili.

”Mikäs siinä. Lehto, luutnantti Lammio kyselee”, Koskela painautui makuulle, ja Lehto nousi teltan nurkasta.

”Mitäköhän luutnantti haluaa?” Lehto murahti.

”Tulisitteko kanssani komentoteltalle? Olisi… vähän asiaa…” Lammio pyysi niin nätisti kuin osasi.

”Kaipa se on sitten pakko, kun luutnanttimies noin kauniisti pyytää”, Lehto kiskoi manttelin päälleen ja lähti Lammion kanssa kohti komentotelttaa.

He pääsivät nopeasti komentoteltalle, ja Lammio otti pullon ja kaksi lasia esiin.

”Maistuuko?” hän kysyi, ja Lehto nyökäytti pienesti päätään. Olisi törkeää kieltäytyä ryypystä. Lehto kyllä mietti hetken, että mitä pahaa oli tehnyt että Lammio tarjosi ryyppyä.

”Ihan näin meidän kesken. Onnittelut mitalistanne”, Lammio sanoi ja kulautti viskin alas kurkustaan. Se poltteli kurkussa mennessään, mutta pian polttelu loppui. Lehto oli myös juonut omansa ja nyökkäsi.

”No, kiitos nyt. Mutta mitä varten vain mä? Ettei Koskela tai vaikka Määttä?” Lehto laski lasinsa pöydälle, että luutnantti saisi kaadettua lisää viskiä.

”Ajattelin vain, että kova saavutus teiltä. Myös heiltä, mutta eritoten teiltä. Ei ole varmastikaan helppoa olla ryhmänjohtajana sotamies Riitaojan kaltaiselle”, Lammio kaatoi molemmille lisää viskiä.

”Ihan sama se mulle on. Mikä tämän viinanjuonnin tarkotus on?” Lehto kysyi ja joi toisen lasinsa tyhjäksi. Viski alkoi nousta pikkuhiljaa päähän.

”Juhlia saavutustanne”, Lammio hymyili vähän. Alkoholi sai hänet ystävällisemmäksi ja sosiaalisemmaksi.

Lehto pudisti hieman päätään saadakseen ajatuksensa selkeiksi. Alkoholi sai ajatukset sekavaksi, eikä hän pitänyt siitä yhtään. Hän katsahti Lammiota hetkellisesti silmiin. Vasta nyt hän huomasi niiden olevan suklaanruskeat. Juuri sellaiset, mistä hän piti. Ja Lammion leukalinja oli täydellisyyttä hipova. Silmissä oli joku etäisesti surullinen katse, joka suuntasi kaukaisuuteen. Varmaan alkoholin aikaansaamaa.

Lehto veti manttelinsa kaulukset pystyyn, että näyttäisi vihaisemmalta. Ei hän ollut vihainen. Lähinnä puutteessa, niinkuin Rahikainen asian ilmaisisi. Se paskiainen oli täysin oikeassa. Lehto vain ei ollut naisiin päin suuntautunut, eikä varmaan olisi kovin soveliasta alkaa kähmiä jotain oman joukkueen miestä. Ehkä Lammiolta voisi saada. Hyvin suuri ehkä isolla E:llä, ja kysymysmerkki sen perään.

Oli Lehto pari kertaa käynyt Tampereen yössä kokeilemassa puistojen tarjontaa. Edellisestä kerrasta oli aikaa. Varmaan se surullisen kuuluisa loma, jolta hän oli myöhästynyt viikon. Sorsapuisto oli kivan lähellä hänen Tammelassa olevaa kerrostalokaksiotaan, kävelymatkaa oli varmaan kolmesataa metriä, jos sitäkään. Kyllä hän oli jo varmaan 10 vuotta sitten tajunnut olevansa miehiin päin. Asiasta ei ikinä puhuttu, kuin vain negatiivisesti ja mielisairautena ja uhattiin vankilalla. Hänelle se oli joka tapauksessa aivan sama, mihin helvetinkoloon sitä joutuisi. Ja kai se vaaran tunne ja kiinnijäämisen pelko sopi hänen luonteelleen. Hän huokaisi hiljaa ja päätti, että luutnanttimiestä olisi kiva kokeilla. Tietysti olisi myös hauska tietää, että mihinpäin se oli kallistunut. Naisiin vai miehiin. Saisi hyvät naurut Rahikaisen ja Määtän kanssa.

”Mää aattelin, et nääs… sulla on hyvä maku. Viskeissä”, Lehdon puhe ei sammaltunut yhtään, ja hän oli salaa ylpeä itsestään. Tampereen murre vain löysi tiensä yleiskielen tilalle jostain syystä.

”Kiitosh. Tarjoaishin teille tupakan, mutta poltin omani loppuun tänään, ja luultavashti vashta ylihuomenna shaa uushia”, Lammio sammalsi ihan aavistuksen verran, ja Lehto huomasi luutnantin ässän suhisevan.

”Emmää polta, kuj joskus ja jouluna. Et ei kiitos. Vaikka tarjous oliki hyvä”, Lehto virnisti vinosti niin, että oikeasta etuhampaasta saattoi erottaa lohjenneen kohdan.

”Kyllä, kyllä. No, voin palauttaa teidät vänrikillenne, mikäli tämä käy teille”, Lammio vältteli ässän sanomista, ettei sammaltaisi. Oudot sanavalinnat voisi pistää kahden viskipaukun piikkiin, jos Lehto sattuisi kysymään.

”Kaippa se käy. Mennääks heti vai vielä ryypyt?” Lehto naurahti, ja Lammio viittasi kädellään teltan suuaukkoa kohti.

Alikersantti lähti tarkoituksella väärään suuntaan, ja Lammio seurasi tuota hetken. Luutnantti ajatteli, että alaisen piti käydä heittämässä kepillinen. Lehto ei kuitenkaan tehnyt sitä. Lammio oli jo kääntymässä takaisinpäin, kunnes Lehto työnsi hänet mäntyä vasten. Alikersantti oli noin viiden sentin päässä esimiehensä kasvoista.

”Mää haluun sut. Just ny”, Lehto hymyili niin nätisti kuin osasi. Lammio nielaisi, mutta Lehto tunsi hänen reaktiostaan huolimatta jotain kovaa reittään vasten.

”Mi-minäkin shinut”, Lammio nielaisi uudemman kerran.

”Mitääm muuta mää en halunnukkan kuulla”, Lehto virnuili ja avasi Lammion manttelin ja tiputti sen maahan.

”Nopeashti shitten”, Lammio tiesi heidän pelaavan riskaabelia peliä, mutta siitä huolimatta tai siitä johtuen hän avasi Lehdon manttelin ja vyön. Mantteli tippui alikersantin olkapäiltä maahan.

Lehto avasi nopeasti Lammion vyön ja tiputti luutnantin housut nilkkoihin. Hän alkoi näykkiä esimiehensä alahuulta samalla, kun tunsi omien housujensa putoavan nilkkoihin. Mihinkään pitkään sessioon heillä ei ollut aikaa, ja Lehto hyvin tiedosti sen. Yhdellä kädenliikkeellä Lammio oli selkä Lehtoon päin. Vaikka toki Lehto olisi tuijottanut sen suklaanruskeita silmiä vaikka maailman tappiin asti.

Lammio tunsi Lehdon työntyvän sisälleen. Mieleen muistuivat kaikki ne kerrat, kun hän oli tehnyt samat temput Helsingin yössä joillekin juuri ja juuri täysi-ikäisille. Tämä oli kivaa vaihtelua, kun ei itse tarvinnut tehdä töitä. Sai itse kokea, miltä tuntuu, kun toinen on sisässä. Hyvältähän se tuntui, ja Lammion huulilta karkasi pieni voihkaisu.

”Lehto… ei enää kauaa…” luutnantti voihkaisi, ja Lehto kiristi tahtia. Ei kauaakaan, kunnes Lehto tuli Lammion sisään ja Lammio sammalmättäälle. Lehto veti itsensä ulos Lammion sisältä ja veti housunsa ylös.

”Tästä ei sitte puhuta vai mitä?” Lehto kiristi vyönsä ja poimi manttelinsa maasta.

”Ei. Mutta tuntui hyvältä. Huomenna on lähtö… Tule komentoteltalle kaksikymmentäkaksi?” Lammion ässä ei enää suhissut.

”Kipinä 22-0:30”, Lehto murahti ja ojensi luutnantille manttelin.

”No sen jälkeen sitten”, Lammio veti housunsa ylös ja vyön kiinni. Manttelin hän jätti roikkumaan käsivarrelleen.

”Jos luutnantti niin haluaa”, Lehto virnisti ja lähti Koskelan joukkueen telttaa kohti. Enää ei tarvitsisi elää puutteessa, kunhan Lammio haluaisi jatkaa.

[thigh-kink]

Ajatuksia itsemurhasta

(Mulla on ollut tänään taas niin itsetuhoisia fiiliksiä, että päätin ihan vaan aikani kuluksi (ja itsemurhan lykkäämiseksi) kirjoittaa omatoimisen esseen tästä aiheesta. En kai mä mitään menetäkään, jos julkaisen sen tänne)

Elämä on toisinaan todella ahdistavaa. Vaikka mikään ei ois periaatteessa huonosti, niin toisinaan tuntuu myöskin ettei mikään ole hyvin. Ja noina hetkinä sitä muutenkin keskittyy vain kaikkeen negatiiviseen, kaikkeen mikä on pielessä, ei näe mitään positiivista elämässä nyt tai välttämättä enää koskaan. Ei osaa ajatella niin pitkälle, että ehkä tästä vielä selvitään ja kaikki lopulta kääntyykin hyväksi. Sitä on sokea sille mahdollisuudelle, että elämä tästä paranisi.

Ja tottakai sen tiedostaa että se on vain aivojen ja masennuksen kehittämä valhe, mutta on vaikeaa kun tuntuu että se ajatus valtaa koko mielen. Tulee tunne, ettei koskaan enää ole onnellinen, ettei elämässä ole mitään “kunnollista” syytä elää. Tulee tunne, että miksi pitäisi herätä huomenna? Ihan yhtä huono päivä huominenkin on kuin tämä päivä, eikö? Ei välttämättä. Huominen on mahdollisuuksia täynnä. Voi olla että se on parempi päivä, tai voi olla että se on entistä huonompi.

Mutta masentuneena ja etenkin kun on vaipunut siihen oloon että millään ei ole mitään väliä, niin sitä ei vaan osaa ajatella rationaalisesti. Negatiiviset tunteet valtaa mielen ja helpotuksen haluaa heti. Ja tämän takia tulee itsetuhoisia fiiliksiä. Toisinaan ihmettelen, miten en ole vieläkään päätynyt tekemään itsemurhaa, mulla on kuitenkin ollut tämä tunne niin usein. Tuntuu että elämä on vain täynnä pahuutta ja sitä on muutenkin yksin näiden fiilisten kanssa.

Lähetät ystävälle viestin - eikä hän vastaa pariin tuntiin. Mitä johtopäätöksiä teet tästä? Ehkä hän on kyllästynyt sun seuraan. Ehkä häntä ei kiinnosta, mitä sulle kuuluu. Oikeastaan, ehkä hänkin haluaisi, että vaan tappaisit itsesi? - Tässä on esimerkki, kuinka irrationaalisia ajatuksia masentunut mieli voi luoda, nimimerkillä kokemusta on.

Ja aina kun vaipuu siihen masentuneeseen tilaan, nii tulee sellainen “aijaa, taas” ikäänkuin siitä ei pääsisi ikinä yli, ollaan taas lähtötilanteessa, ei ole mitään väliä vaikka kaikki kääntyisikin vielä hyväksi, kun jossain vaiheessa se kaikki hyvä kääntyykin taas päin helvettiä. Ja se on todella musertava tunne, ihan oikeasti. Tunne siitä, että vaikka olisi miljonääri, vaikka olisi kaikki aivan loistavasti, niin silti aina on mahdollisuus, että masennut ja päädyt itsemurhaan. On vaikea olla ajattelematta sitä, varsinkin jos juuri on vähänkään taipumusta itsetuhoisiin ajatuksiin. Tulee tunne, että noh, kannattaako edes yrittää? Kun ei väliä mitä tekee, vaikka kaikki unelmasi kävisivätkin toteen, niin aina on kuitenkin mahdollisuus, että masennut uudelleen.

Ja lähes pahin juttu on, etten vieläkään, (tämän yli viiden vuoden aikana kun mulla on aika säännöllisesti ollut näitä masisjaksoja) ole oppinut, miten voisin psyykata itseni pois tästä aivan äärimmäisestä masennustilasta. Jos rehellisiä ollaan, niin mua ihan oikeasti pelottaa että joku päivä se ei menekään ohi, ja silloin päätän lopettaa elämäni lopullisesti siihen.

Masennus on luonut muhun sellasen lähes pysyvän negatiivisen ajatuksen, jonka voisi pukea sanoiksi näin: “elämä on ihan kivaa, mutta kivempaa olisi, ettei tarvitsisi huolehtia yhtään mistään, ei niin hyvästä eikä pahasta, enää koskaan” ja varmaan tyhmempikin ymmärtää, mitä tällä tarkoitetaan. Masentuneena tulee niin vahva tunne äärimmäisestä pahuudesta, että mieluummin sitä vaan ei koe enää ikinä mitään tunnetta, kuin että kokisi sekä hyviä että huonoja fiiliksiä. Sitä ei vaan halua kokea mitään. Tulee tunne, että ehkä elämä ei oo mun juttu, ja sitten vielä hakemalla hakee syitä, että miksi elämä ei oo mun juttu. 

No, elämä ei oo mun juttu koska kaikki mun läheiset vielä kuolevat joku päivä. Elämä ei oo mun juttu, koska saatan saada potkut mun työpaikasta. Elämä ei oo mun juttu, koska toi yks tuttava sanoi mulle rumasti enkä pysty lopettamaan sen ajattelemista. Elämä ei vaan oo mulle. Liikaa negatiivisuutta - mun herkkä mieli ei kestä sitä. Näin masentunut ajattelee. Tai ainakin minä, kun oon masentunut. Ja niinä hetkinä kun ei ole yhtä masentunut, huomaakin helposti sen eron. Alkaa lähes naurattaa. “Miksi ihmeessä halusin kuolla? Elämähän on välillä aika ihanaa!”

Mutta niin kauan kun on masentunut, kaikki tuntuu helvetiltä. Niin pienet kuin isot asiat. Ei pysty ajattelemaan selkeästi - ei pysty ajattelemaan muuta, kuin sitä, miten paljon haluaisi vain tämän henkisen kivun päättyvän.

Ja siitähän itsemurhan ajattelussa on kyse - nimenomaan kivun päättymisestä. Samalla tavalla kuin kärsivä eläinkin lopetetaan, aivot haluavat vain lopettaa kärsimyksen - näin ajateltuna, itsemurha on oikeastaan loppujen lopuksi aika järkeenkäypä ajatus, eikö vain?

Mutta ei kai tähän voi muuta sanoa, että en tiedä. Mä en vain tiedä. Mä todellakin toivon, että vielä jonain päivänä pääsisin lopullisesti yli masennuksesta, mutta voi olla, ettei niin tule koskaan tapahtumaan. Voi olla, että kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä totean, että ei, nyt mä en ihan oikeasti jaksa enää, ja teen itsemurhan. Kuka tietää, vaikka kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä mun elämä olisikin aika täydellistä, ja itsemurha-ajatukset olisivat kaukana takanapäin.

Ei voi tietää. Jos voisi - mä en olisi tässä kirjoittamassa tätä.

[enkeliseepra]

Näin unta jossa katsoin kahta ensimmäistä Sam Raimin Spiderman- elokuvaa, ja niihin perustuvia piirrettyj��. Näin myös unta jossa olin kirkossa katsomassa lasten pääsiäisshow'ta. Unessa minulle jäi jonkinlainen tunnelma siitä että elämä on kaunista ja arvokasta. Oli oikein harras olo kun heräsin, mutta sitten minulle tuli tunne arkielon tylsyydestä. Nousin, otin aamulääkkeet ja pukeuduin. Sain tänään rahaa. Maksoin 50 euroa ompelimoon, 10 euroa Miretelle velkaa, ja tilasin lipun keikalle. Menin käymään ruokakaupassa, sitten nostin 20 euroa. Äiti soitti ja kysyi voiko tulla tupatarkastukselle. Minulle tuli kiire tiskata astiat ja viedä roskat kierrätykseen. Äidin tultua kylään hän mäkätti homehtuneista biojätteistä, mutta suostui sentään viemään ne. Menin käymään Miretellä, jotta sain annettua hänelle 20 euroa säästöön. Sain tietää, että keikalle vaaditaan narikkamaksu, eikä jäljellä olevat rahani riittäneet siihen. Päätin jättää keikan väliin. Palasin kotiini ja soitin Eliselle kertoakseni että hän voi sittenkin tulla yöksi. Huomenna siivoan ja menen varmaan johonkin museoon. Sunnuntaina ei ole mitään erikoista.

[niilaruin]

Mä en jaksa mun mieleialanvaihteluja ja jatkuvaa väsymystä. En jaksa myöskään kokoajan analysoida itseni tunteita et onko nyt taas hypomania vai sekarit vai mikä tässä nyt on meneillään, annan nyt itseni vaan olla ja jätän pähkäilyn lääkärille. Ajattelin et oltais huomenna menty yhelle kaverille joka meidät luokseen viimeviikonloppuna pyysi mutta nyt se ei vastaa viesteihin niin en sit tiiä. Pyysin rikoo tuomaan kaupasta mehua ja limsaa et saan tehtyy vodkasta drinkkejä itselleni tänään. Ulkona taas sataa lunta eikä se koskaan lopu, ei ikinä lopu lumen tulo. Pitää herää kuudelta aina lumiauran vinkunaan ja mun unirytmi on ihan perseellään. Kämmenselkätatska on nyt kaksi viikkoa vanha ja parantunut on hyvin, nyt saa jättää rasvailunkin pois pikkuhiljaa. Haluisin myös baariin juomaan kaljaa tänään mutta 1) ei ole rahaa 2) ei ole kavereita.

[uudenkehittaja-blog]

Digitaaliset kuluttajatrendit 2018

Tällä kertaa tutustuin Ericssonin listaamiin ”kuumimpiin” kuluttajatrendeihin.

Huomenna laitteesi tuntevat sinut: Tulevaisuudessa laitteissa ei ole nappuloita ja kytkimiä, eikä kaukosäätimiä käytetä. Yhä useammat asiat tulevat olemaan yhteydessä toisiinsa. Tällä hetkellä käyttöliittymiä ja sovelluksia on paljon erilaisia, mutta Ericssonin raportissa todetaan raflaavasti, että Tänään sinun täytyy tuntea kaikki laitteesi, mutta huomenna laitteesi täytyy tuntea sinut. Tilanne on siis kuluttajan kannalta helpottumassa. Tämä siksi, että kuluttajat eivät kohta ole enää valmiita ostamaan uutta teknologiaa, jos se edellyttää aina vain uusien käyttöliittymien ja sovellusten käytön opettelua.

  Trendi: Kehosi on käyttöliittymä.

Jo nyt tekniikkaa voi käyttää äänen avulla. Ehkä tulevaisuudessa tekniikkaa voi ohjata myös intonaation, kosketuksen, eleiden ja kehon kielen avulla. En silti usko hiirien ja näppäimistön katoavan, sillä itse työskentelen 8-tuntia päivässä näpytellen näppäimistöä ja hiirtä. En missään nimessä haluaisi puhuen ohjata konetta 8-tunnin ajan tai kuunnella avokonttorissa työkavereitteni puhuvan koneilleen 8-tuntia putkeen. Jos ajaisin autoa, ohjaisin myös sitä mieluummin manuaalisesti kuin äänellä. Se tuntuisi helpommalta.

  Trendi: Laajennettu kuuloaisti.

Ericsson ennustaa, että tulevaisuudessa käytämme langattomia kuulokkeita koko ajan, jopa nukkuessamme. Herkän kuuloaistin omaavana tämäkin ajatus kuulostaa minusta epämiellyttävältä. Ehkä olen tulevaisuudessa se ainut omituinen, joka vastaa erikseen luuriin tai istuu paksut kuulokkeet päässään, kun muilla on huomaamattomat napit korvissaan. Mietin myös, olisiko lääketieteellisesti perusteltua antaa korvien ilmastoitua rauhassa ja olla tukkimatta korvakäytäviä tuntikausiksi. Reaaliaikainen kielten kääntäminen ja melun blokkaus kuulostavat silti hyviltä ominaisuuksilta.

  Trendi: Ikuiset aloittelijat.

Teknologia saattaa tehdä vaikeaksi taitojen ylläpitämisen. Myös teknologinen muutos kiihdyttää tarvetta oppia uusia taitoja ja ehkä myös unohtaa vanhoja. Joudumme etsimään netistä ohjeita ja neuvoja yhä uudelleen, mutta oletusarvo ei ehkä tulevaisuudessa olekaan se, että osaisimme opiskeltuamme kaiken tarvittavan, vaan suhtaudumme asioihin kuin ikuiset aloittelijat ja olemme valmiita oppimaan koko ajan uusia asioita. Koen eläväni tällä asenteella tälläkin hetkellä.

  Trendi: Sosiaalinen lähetys.

55% tutkimukseen vastanneista uskoi, että vaikutusvaltaiset ryhmät käyttivät sosiaalista mediaa viestimiseen. Sosiaalinen media vaikuttaa yhä enemmän yksisuuntaiselta mielipidevaikuttamiselta kaksisuuntaisen viestimisen sijaan. Tekoälybotit täyttävät sosiaalista mediaa. En käytä juurikaan sosiaalista mediaa ja jos sosiaalisen median valtaa mielipidevaikuttaminen aidon kommunikaation sijaan, en varmasti lisää sosiaalisen median käyttöä.

  Trendi: Älykkäät mainokset.

Tulevaisuudessa mainoksista saattaa tulla niin vaikuttavia, että itse tuotetta ei mainoksen kokemisen jälkeen tarvitsekaan enää. Esimerkiksi lomamainos voi sinällään jo olla niin hyvä elämys, ettei sen jälkeen enää haluakaan lähteä oikealle lomalle. Tekoälyä saatetaan käyttää niin mainoksien blokkaamiseen kuin myös tehokkaampien mainoksien tekemiseen ja kohdentamiseen. Vierailisin mielelläni virtuaalisesti Kanarian saarilla, kiipeilisin Mont Everestillä ja sukeltaisin virtuaalisesti turvallisesti luolissa, jos sen vain mainosten kautta olisi mahdollista. Saattaisin suorastaan jäädä tällaisiin mainoksiin koukkuun. 

  Trendi: Käsittämätön viestintä.

Tietokoneet, jotka matkivat ihmisen viestintää, saattavat saada meidät tuntemaan itsemme hämmentyneiksi. Epävarmuuden tunne inhimillisesti käyttäytyvän koneen kanssa saattaa saada meidät tuntemaan suorastaan vastenmielisyyttä. Tutkimuksen mukaan melkein puolet kuluttajista pitäisi kauhistuttavana ajatusta siitä, että kännykkä seuraisi heidän kasvojensa ilmeitä, niiden ilmaisemia tunteita ja reagoisi niiden mukaan. Ymmärrän tämän ja jos tulevaisuudessa tällainen kasvojen tunnistus-ominaisuus on mahdollista kytkeä pois päältä, niin mielellään sen tekisin. Toisaalta, kaikkeen tottuu. 

   Trendi: Vapaa-ajan yhteiskunta.

Tekevätkö robotit tulevaisuudessa työmme, jolloin meille jäisi enemmän vapaa-aikaa? Näin uskoo moni tutkimukseen vastanneista. Joillekin tämä on kauhistus, joillekin mieluisa skenaario. Itse rakastan tällä hetkellä työtäni ja olisi kamalaa, jos en saisi käydä töissä. Ihmisen aivot kaipaavat haasteita tavalla tai toisella, joten elämän helpottuminen teknologian avulla ei varmaan tekisi meistä onnellisempia.

  Trendi: Kuvasi on huone.

Tulevaisuudessa kuvat saattavat olla huoneita, joissa voimme vapaasti kävellä. Kuvista tulisi virtuaalitodellisuutta, joissa voisimme elää muistot uudelleen. Hyvät muistot –esimerkiksi lomamuistot – olisi ihana kokea uudelleen virtuaalisesti. Jotkin kuvat voivat kuitenkin herättää haikeita tunteita ja silloin niissä vierailu virtuaalisesti voisi olla negatiivisessa mielessä voimakas kokemus. Ehkä perinteisille kaksiulotteisille kuvillekin on siis paikkansa vielä tulevaisuudessa?

  Trendi: Kadut ilmassa.

Suurkaupungit kasvavat ja niissä alkaa olla tungosta. Tämän vuoksi on ajateltu, että lisää liikkumatilaa voitaisiin saada katutason yläpuolelta. Toisaalta tämä lisäisi yleistä hälinää ja voisi häiritä lentoliikennettä. Lentävää taksia todennäköisempi lähitulevaisuuden skenaario on kuitenkin tilauksia toimittava drone. Ehkä jo pian minunkin verkkokauppatilaukseni toimitetaan minulle dronella.

  Trendi: Ladattu tulevaisuus.

Maailma, jossa kaikki on yhdistetty toisiinsa, tarvitsee virtaa yhteyden säilyttämiseen. Jos virta katkeaa, katkeaa myös yhteys. Kestävä kehitys on oletettavasti yksi syy sille, miksi sähkö on suosituin energiamuoto kuluttajien keskuudessa. Kuluttajista suurin osa haluaisi, että lentokoneet ja autot kulkisivat sähköllä. Suurin osa kuluttajista odottaa älykästä patteriteknologiaa – pitkäkestoisia pattereita, joita ei tarvitsisi ladata. Yhteiskunta voi olla myös haavoittuvainen, mikäli energia loppuu ja virta katkeaa. Back-to-basics-taidot ovat siis tulevaisuudessa tarpeen. Ehkä tulevaisuudessa jokainen hankkii itselleen aurinkopaneeleja pahan päivän varalle ja opettelee ilman mukavuuksia selviämistä varmuuden vuoksi.

  Lähde:

Ericsson: 10 hot consumer trends 2018. Luettavissa: https://www.ericsson.com/en/networked-society/trends-and-insights/consumerlab/consumer-insights/reports/10-hot-consumer-trends-2018 (luettu 12.11.2018)

[digitiella-blog]

Digitalous Kauppalehdessä

Katsoin tänään aamulla sähköpostia ja järkytyin mainosviestien määrästä. 33 Black Friday-tarjousviestiä - 33 kpl yhdessä yössä! En ole aiemmin hämmästellyt saamieni tarjousviestien määrää, mutta näin Black Fridayn edellä kaikki yritykset ovat selvästi aktivoituneet tarjousviestien lähettämisessä. Vaikka suurin osa viesteistä meni saman tien roskakoriin, jäin kuitenkin pohtimaan Black Friday-konseptia digitalouden näkökulmasta. Millainen on vuoden 2018 Black Friday?

Black Friday tuntuu olevan vuosi vuodelta kuumempi markkinapäivä myös meillä täällä Suomessa ja digimarkkinointi on tehnyt tuosta hullusta shoppailupäivästä erittäin näkyvän. Kauppalehden artikkelin otsikkokin kertoo syyn: Black Friday voi kerryttää kuukauden myynnin yhdessä päivässä. Kasvuluvut ovat olleet suuria ja moni joululahjojen ostaja odottaa Black Friday-tarjoukset ennen ostopäätöstä - ja se on varmasti myös kannattavaa. “Vuoden 2015 mustana perjantaina verkkokauppojen myynti Suomessa ylitti keskimääräisen perjantain myynnin 54 prosentilla, viime vuonna ylitys oli jo 190 prosenttia, laskee Paytrail.” Kuulostaa hurjille luvuille ja tänä vuonna moni yritys tarjoaakin loistotarjouksia koko viikon Cyber Week-hengessä. Myös itse aikoinaan kaupan alalla työskennelleenä tuntuu, että joulukauppa hiljenee, kun pääpaino siirtyy koko ajan enemmän marraskuulle ja juuri Black Fridayn ympärille rakennettuihin tarjouksiin. Kun seuraa yritysten Black Friday-markkinointia, on se siirtynyt yhä enemmän somen puolelle - eli sinne minne ihmisetkin. Vaikka suuria tv-kampanjoita yhä näkee, on tällä viikolla Instagramissa ja Facebookissa pyörinyt paljon tarjousmainoksia ja yhä kohdistetumpi digimarkkinointi mahdollistaa yritysten markkinoinnin suuntaamisen juuri niille potentiaalisimmille kuluttajille - ja siihenhän somekanavat ja display-mainokset ovat täydellinen työkalu. 

Black Friday on myös ovela tapa kikkailla alennusprosenteilla ja hilata tuotteiden hintoja ennen tarjouspäivää niin, että alennusprosentti saadaan näyttämään mahdollisimman houkuttelevalle. “Hintapalvelu varoittaa Black Friday -vedätyksistä – Suuri alennusprosentti saadaan nostamalla ja sitten laskemalla hintaa” kuuluu varoittelevan artikkelin otsikko Kauppalehdessä. Törmäsin myös viikolla uutiskirjeeseen, jossa varoiteltiin tekaistuista Black Friday-tarjouksia tarjoavista verkkokaupoista. Pitkäkyntiset ovat siis liikkeellä silloin kuin raha liikkuu ja luottokorttien numeroita naputellaan tiuhaan huipputarjousten toivossa. “Matinvesi-Bassett kehottaa kuluttajia vertailemaan hintoja muiden kauppojen hintoihin eikä katsomaan ainoastaan alennusprosenttia.” Tuo on varmasti hyvä neuvo aina tarjoustuotteita hankittaessa.

Meinasinko itse huomenna shoppailla Black Friday-tarjouksia? Enpä oikeastaan. Pari tarpeellista tuotetta olisi ostoslistalla, mutta jotenkin itseäni koko shoppailupäivän konsepti ahdistaa, kun samalla omatuntoa kolkuttaa kaikki ne uutiset ilmastonmuutoksesta ja muovijätteestä. Uutinen reippaasti muovia nielleestä kaskelotista on mielestäni hyvä kontrasti tähän päättömään ostosbuumiviikkoon. Kun länsimaiden asukkaat shoppailevat tilinsä tyhjiksi lähes tarpeetonta krääsää, toisaalla valas tukehtuu niihin viime kesän Thaimaan lomalla mereen heitettyihin rantasandaaleihin. Hullua, sanon minä.

Mitä mieltä sinä olet Black Fridaysta? Turha liikakulutuspäivä vai hyvä tapa tehdä löytöjä edullisemmin?

Lähteet:

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/black-friday-voi-kerryttaa-kuukauden-myynnin-yhdessa-paivassa/1c14b989-5e0c-3f2f-b1b6-d8bb180410fc

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/hintapalvelu-varoittaa-black-friday-vedatyksista-suuri-alennusprosentti-saadaan-nostamalla-ja-sitten-laskemalla-hintaa/e681eea3-db5b-3d43-b764-68642acdf135

https://yle.fi/uutiset/3-10516728

·       Kirjoita näiden kahden artikkelin pohjalta blogikirjoitus, jossa tarkastelet digitaloutta valitsemiesi esimerkkien valossa.

[berliinissa]

29.6.2022

Huomenna olisi sitten viimeinen koulupäivä. Ollaan huominen kahdestaan yhden opiskelijan kanssa, kaikki muut ensimmäiseltä vuosikurssilta ovat joko sairaana tai tekevät muita kouluun liittyviä projekteja. Meillä on balettitunti ja sen jälkeen ruokailu, sitten Klein-tekniikkaa. Lyhyt päivä tiedossa siis. Perjantai meillä on vapaana. Tuntuu että nyt viimeisellä viikolla on alkanut pysymään enemmän kärryillä tunneilla, alkaa muistamaan sarjoja ja on oppinut opettajien tyypillisiä liikelaatuja ja maneereita jonkin verran. En ole pystynyt kaikkein vauhdikkaimpiin floor work-tunteihin osallistumaan polveni takia, mutta se mitä olen pystynyt tekemään on tuntunut jo paljon mielekkäämmältä verrattuna pariin ensimmäiseen viikkoon. Ensimmäisellä luokalla oli tänään vierailemassa opiskelija sirkuslinjalta, ja tuntui että sai uutta näkökulmaa tekemiseen jo siitä, että pääsi katsomaan jonkun sirkustaustan omaavan tekevän samoja tuntisarjoja joita me tanssijat olemme tehneet jonkin aikaa.

Täältä tulee ikävä hikoilua ja tekemisen meininkiä, tuntuu että olen oppinut paljon ollessani ryhmässä jossa muut ovat enemmän perillä kuin mitä itse on, fake it 'till you make it-asenne on auttanut monta kertaa eteenpäin. Tahti ei ole kuitenkaan ollut liian vauhdikas. Dialogi opettajien ja opiskelijoiden välillä on asia, jota olisin halunnut nähdä enemmän. Välillä tuntui, että osa opettajista haluaisi opiskelijoiden välttävän tarkentavia kysymyksiä viimeiseen asti. Ikäänkuin katkeamaton flow olisi tunnin tärkein asia, eikä se pysyvätkö opiskelijat mukana. Yleisesti ottaen opetuksesta jäi kuitenkin positiivinen fiilis, ja olen kiitollinen saatuani olla osa tätä ryhmää. Sain täältä paljon eväitä joista on varmasti hyötyä tulevaisuudessakin. Kohta kohti Suomea, mutta huomenna vielä viimeiset jorailut!

Jalo