#ehkä tää ei vaan oo mun juttu

[sowhowasiagain]

Kävin ottaa tänään tatuoinnin. Kokeilin ekan kerran haavakalvoa sen päälle. Se alkoi vuotaa ekan puolen tunnin jälkeen. Yritin paikkailla sitä lisäpaloilla. Katsotaan onko hotellin lakanat vielä aamulla puhtaat.

[kausijuoppo]

Sarjakuvailun vibe check

Halusin ihan vaan piruuttani vähän lätistä sarjakuvan teosta itsestään, ja kahtella tän vuoden saralta omaa kehittymistäni. Ja myös koska tykkään puhua tästä koska jumankekka en ees tajunnu millasta tää sarjakuvailu käytännössä on. Nostan hattua kaikille niille jotka sarjakuvailee ammatikseen/julkaisee muuten vaan pitempää tarinaa. Ootte ihan vitun kovaa porukkaa.

Jumalattoman long post, avattakkee omilla vastuillanne

Jotenka!

Positiivista

-Ylipäätään uskallan postata näitä sarjakuvia! Tää ei ehkä oo ihan niin selvä asia, mutta varsinkin alussa näiden sarjisten nettiin laittaminen oli ihan jumalaton kynnyskysymys. Propsit kaikille niille joille omien töiden julkiseks laittaminen ei oo iso juttu ollenkaan. Ja nytten kun hetken aikaa on tätä tehty jatkuvalla syötöllä niin se ei enää tunnu niin jännäkakkaa tuottavalta touhulta. Thank god.

-Mulla oli itse asiassa tavoite tän vuoden alussa. Ja se tavoite oli…"Piirrä 12 sivua sarjakuvaa vuoden sisään". Eli te jotka osaatte loogisesti laskea, se olis yks sivu per kuukausi. NO TOTAS! Juu se tavoite saatiin rikki kesäkuun lopussa. Nykyään page count istuu numerolla… "Ihan Vitusti". Idk jotain 70-ish se taitaa olla. Ja oon huomannu kanssa että alussa kun se yhden sivun vääntäminen oli silleen että itken ja potkin ja en halua/pysty/kykene/jaksa/tuntuu pahalta jne jne ja yhteen sivuun oikeesti menee se kuukausi, niin nykyään mä pystyn tekemään kokonaiset kaks sivua per viikko ilman että kuolen siihen. Ja varsinkin mun aivoilla jotka ei suostu tekemään mitään ellei kirveellä uhata(jos silloinkaan).

-Uskaltaisin sanoa että yleisesti ottaen ainakin taustojen teko on tullut mulle helpommaksi vaikka ne vieläkin on ihan saatanasta. Opettelin viime vuoden puolella puolväkisin yhden ja kahden pointin perspektiivit, ja oon niitä käytellyt näissä sarjiksissa. Mulla on enemmän uskallusta käyttää erilaisia kuvakulmia, enkä mä enää niin sanotusti joudu vaihtamaan paneelin kuvakulmaa sen takia, että en osaa piirtää jotain asiaa tietystä kuvakulmasta. Näitä on nimittäin tapahtunut.

-Hahmot on stabilisoitunut ulkomuodoltaan jonkin verran, ja niitä on helpompi piirtää. Tosin Pasin töyhtö ja Eemelin tukkapehko tuottaa vielä ongelmia, mutta kyllä me niistäkin selvitään. Haluaisin myös olettaa että sitä surullisenkuuluisaa Same Face-syndroomaa ei oo päässyt tapahtumaan, mutta se onkin vaan mun oma oletus.

-MÄ EN OO KERTAAKAAN PIILOTTANUT KÄSIÄ TARKOTUKSELLA! Jummijammi oon ylpee kun en oo paennut tältä aiheelta. Kuitenkin uskallan sanoa että ne käsien piirtämiset on aika universaali tuskan aihe taiteilijoilla, niin vähän pitää olla ylpeenä sen tiimoilta.

-Teidän kommentit ja tägit. Ei oo mun omaa käsialaa, mutta luen teidän reaktiot myös positiiviseks, sue me. Te laitatte ihan helvetin hyvää palautetta ja mulle tulee hyvä mieli tietää että mitä mieltä ihmiset on tästä mun perseilystä. Also laitan samaan sumppuun kritiikin, koska oon real slut for constructive criticism. Ja saan hyväkskäyttää teidän kritiikkiä tuleviin rojekteihin.

Negatiivista

-Ne murteet, ofc. Voi Jeesus, ne murteet! Voi olla että en ikinä niitä opi, mutta haluan silti vielä ite koittaa niiden opiskelua. Joten väärät murteet ehkä vielä jatkuu jonkin verran ennen kun luovutan. Mulle on tarjottu apuja tän asian saralta, mutta ihan vielä en halua mennä siitä mistä se aita on matalin. Kiitos kuitenkin avun tarjoajille. Ja mun sarjikset on vapaata riistaa, jos ite haluatte korjata niin anti mennä. Ja aina saa kommentoida ja kritisoida!

-Dimensiot vieläkin venyy ja paukkuu. Ei ihan niin paljon kun ennen, mutta en vieläkään oo saanu taustoja ns. standardisoitua, joten en ihmettelis jos esim. sen solukämpän koko ois teillä yks iso kymysysmerkki.

-Taustat yleisesti. Vaikka oon ylpee siitä että ne on nykyään helpompia mulle, niin vihaan niitä silti. Ja erityisesti mä oon tehnyt tosi vähän taustoja ulkomaailmasta. Haluaisin jossain vaiheesa piirrellä sitä Turkuakin ihan vaan koska, noh, tää poppoo asuu siellä. Ja son itselle rakas kaupunki. Haluaisin piirrellä mm. sitä Aryzin aikanaan tekemää Harvest-grafiittia. Sitä ei enää oo valitettavasti olemassa(se peitettiin 2021 Oatlyn kauramaitomainoksella), mutta se oli mun lemppari katutaidetyö kaikista Turkkusen rojekteista. Haluaisin myös piirrellä Turun tuomiokirkkoa, Aurajokea, ja Paavo Nurmen patsasta.

-Oon tosi useasti valinnut ns. pelkurin tien kun oon näitä sarjiksia piirrelly. Tää ei teille välttämättä aina näy, mutta muutaman asian ootte varmastikkin spotannut. Näihin kuuluu esimerkiksi ihokarvojen poissaolo hahmoilla, puhekuplien jännä asettelu ja sivujen vähyys per postaus. Sellaiset asiat myös kuten Annan ihon venytysarpien poissaolo tai se että Henrillä oli pitkähihainen paita päällä siinä yhessä postauksessa taas on sellainen asia mitä te ette ees rekisteröi virheeks(teillä kun ei oo kontekstia, ei voi huomaa mitä ei tiedä olevan olemassa), mutta tottakai mä itse oon tietoinen näistä päätöksistä.

-liikkeen kuvaaminen, paneelien käyttö ja ääniefektien käyttäminen. Huomaan usein että kun oon postannut niin siellä sarjiksessa ois ollut paneeli joka näyttäis paljon dynaamisemmalta vauhtiviivojen kanssa, tai että siellä ois pitänyt olla oven avausääniefekti tai jokin muu mikä jää ärsyttämään. Ja koska teen sarjiksia 50-50 metodilla(alotan kynällä ja paperilla-> tussaan-> skannaan koneelle-> lisään harmaasävyt/värin ja tekstin-> done), niin se sivuun takasin palaaminen ei aina ookkaan ihan niin helppoa kun täysin digitaalisesti tehdyn sarjiksen kanssa. Toisaalta tykkään jättää ne virheet sinne postaukseen kahdesta syystä; 1. Oon laiska, ja 2. Se virheiden myöntäminen tekee joskus hyvää, ja voin sitten panostaa tuleviin rojekteihin ja vertailla että mikä on muuttunut niiden välillä.

In conclusion:

??? En tiedä pitäiskö mun oppia tästä jotain??? Tykkään vaan tehdä havaintoja omista touhuistani, ja toivottavasti parannan tasoa tulevaisuudessa? Emt hurppa durppa make better dick jokes next year I guess?

[pupucino]

hei, tietäsitkö jotain lähteitä liittyen hunajantuotannon eettisiin ym ongelmiin? en tiiä aiheesta ja haluisin oppia lisää!

haluaisin vastata linkittämällä kaiken, mutta mulla on semmonen ongelma, et kerran jotain opittuani varastoin sen päähäni, mutten muista mistä sen opin 🙈

peruspointti hunajamehiläisen kannalta on, että mehiläiset ei tuota hunajaa ihmiselle, vaan omalle yhteiskunnalleen, eikä ne tuota sitä turhaan. jos ihminen ottaa sen itelleen, mehiläiset menettää vaivalla keräämänsä ravinnon. yleensä sen tilalle tarjotaan sokerilientä, joka ei vastaa ravintona hunajaa.

lisäks on kaikkea muuta, kuten et kuningattarilta leikataan siivet. sit on hunajantuotannon ympäristövaikutukset, jotka on etenki jenkeissä laajat.

yritin nopeesti googlata, mutten jaksanu puhelimel selata mitää web of sciencee tähän hätään.

vegaanihaasteen sivuilla on pitkä juttu suomeks, ja vegaanihaasteella on yleensä faktat hyvin kohdallaan (mutta en nyt lukenu tätä läpi, enkä nähny et siellä olis lähdeviitteitä):

sit jotain tiivistä luettavaa englanniks, vaik tää on ehkä vähä laiha:

tää on pitkä ja hyvän olonen teksti just niistä mehiläistarhauksen haitoista luonnonvaraisille mehiläisille ja ympäristölle (mikä onki ehkä sen suurin ongelma):

haluun myös sanoo, et asias on monta puolta, enkä mä oo mikää vegaani edes itekää, ja mun mielest vegaanifilosofia paikoin ontuu tai on niinku vähä irrallaan todellisuudesta (ehkä kaikki filosofia lopulta on), mutta silti en siedä jenkkiläisten antivegaanilässyttäjien misinformaatiota ja alan aina räntätä itekseni ku nään sitä :D

[isokarhuni]

Being trans is a full-time job

Oon pelkästään tänään tullu kaapista kuudelle ihmiselle:

LG (+JG): meni mainiosti

SA: meni mainiosti

RS (+O, A): meni mainiosti

EK (M): meni mainiosti

SO (+NF): odottelen vastausta

TV (+J): odottelen vastausta

Siis täähän on ihan loputonta tää ihmisille kertominen. Eikä ihmistä oo luotu tekemään tällaisia identiteetti-julistuksia, siis se ilmoittaminen on vaan niin kiusallista ja luonnotonta. Eiks tämmösiä asioita vois hoitaa vaikka jotenkin feromonivälitteisesti niin ettei tarttis puhua. Tai hei vielä parempi idis: korvattais nimetkin vaan hajuilla! Et ei ois mitään muuta tapaa tunnistaa toinen yksilö kuin pelkän hajun perusteella, eikä se antais myöskään mitään tietoa vaikka sukupuolesta tai mistään muustakaan koska niitä ei konsepteina olis olemassa. Oltais vaan sokeita kaljurottia säkkipimeässä tunneliverkostossa. Aina kun tulis nenään tuttu haju, niin ajattelis vaan että ahaa nyt tuolta tulee se tyyppi kenen kaa oli sillon se yks hauska (kuvailutulkattu) leffailta. Ahaa, vasemmalla haisee nyt se yks jota mä rakastan ja joka oli eilen huonolla tuulella.

Kaljurotta-apokalypsia odotellessa nyt pitää kuitenkin esitellä itseään kanssaihmisille, ja se on saatananmoinen rupeama. Projektia ei helpota se, että omassa päässä on huono omatunto niistä läheisistä, joille ei ole vielä kertonut. Ihmisillä on joskus tapana loukkaantua siitä, että joku muu on tiennyt asian ennen kuin itse kuulee siitä. Ehkäpä jopa asian kertoja itse on "pimittänyt" tietoa itsellään vaikka kuinka pitkään, vaikka olisi vaan voinut kertoa sen jo viis keskustelua aiemmin. Ehkä me ollaan sillä tavalla mustasukkaisia meidän läheisistä. Terapeutti kuvasi ilmiötä hyvänlaatuiseksi loukkaantumiseksi, josta yleensä pääsee nopeasti yli. Tunnistanhan mä ton tottakai itsestänikin. Paskamaiselta tuntuisi myös kuulla tärkeä julistus joltain muulta kuin henkilöltä itseltään, niin siksi ei oikein määräänsä enempää voi ainakaan tietyissä tapauksissa delegoida tätä tiedonlevitystä muille.

Ja sit toinen juttu: tietojen päivittäminen ties minne. Ihan täyttä vitun ripulia. Vaihdoin mun sähköpostiosoitteen uudelle nimelle, ja oon nyt sitä yrittänyt päivittää joka helvetin instanssille. Kauhulla odotan sitä mega boss fightia eli nimen ja hetun päivittämistä, saa kyllä olla sellaset maailmanlopun nimidysforiat ennen kuin mahdan ryhtyä siihen hommaan. Mun vanha sähköposti on sentään vielä toiminnassa ja siitä ohjautuu viestit uuteen, mut mitäs sit kun hetu lakkaa toimimasta? Pitää ottaa kaks viikkoo lomaa pelkästään sen päivittelemiseen ja papereiden uusimiseen.

Ihan kyrpänä hommaa. Älkää ikinä ruvetko. No ei vaan ruvetkaa. Suosittelen transprosessia kaikille varauksetta. Kissa L tuli viereen, sekin suosittelee. Ainakin näennäisesti - L ei yleensä hengaa mun kanssa kahden kesken, N:ssä sen sijaan on superliimalla kiinni 24/7. Ehdinkin jo vitsailla N:lle että onkohan L transfoobikko. Kyllä se sit viime viikolla hyppäs sohvalle ja sanoi "jäbä!" ja kylmien säiden tullen on taas alkanut tosissaan jäbänkin lämpö hetkittäin maistua. Säikähti vissiin että joutuu vielä jumalauta tilille mikroaggressioistaan mua kohtaan. Kissa T:n kanssa välit ok.

[smile11]

Uusi minä

10.4.2022

Vuoden suurin haaste alkaa tästä. Päätös päästä syömishäiriöstä eroon ja hyväksyä oma kroppa. Helpommin sanottu kuin tehty. Ei tapahdu varmaan heti. Otan nyt itseäni niskasta kiinni ja teen tän kunnolla. Mulla on tällä hetkellä hyvä fiilis. Mä pystyn siihen. Haluan enemmän päiviä, kun rakastan itteeni. Nyt niitä on vielä liian vähän.

Mä oon aikuinen ihminen. Kyllä mun pitäis ymmärtää elämästä enemmän. Kroppa ei oo kaiken keskipiste. Kyllä saa hyvältä näyttää. Tärkeintä ei oo miellyttää miehiä vaan itseään. Tuntuu etten oo vieläkään ymmärtäny sitä. Mun aivot on lapsen tasolla. Itsevarmuus on se kaikkein tärkein juttu. Osaan kyllä feikkaa, mutta se ei pidemmän päälle toimi. Oon aina ollut hyvä teeskentelemään. Ehkä se on mun vahvuus.

Haluun nyt olla parempi minä. Alan elämään kunnon elämää. Näytän kaikille kuka oon. Tää syömishäiriö ei saa enään estää mun elämää. En haluu enään menettää mitään. Hyvä fiilis auttaa myös tähän. Kaikki päivät ei oo kuitenkaan niin hyviä. Tänään on erittäin hyvä päivä ja ehkä siksi tuntuu, että pystyn tähän.

Aloitin tän projetktin ostamalla uusia vaatteita. Ostin esimerkiksi mekon jota en olisi ennen ostanut. Oon halunnut sitä mekkoa jo pitkään. Ainoa asia mikä sen esti oli mun kroppa. Enään se ei mua estä.

Totuus kaikki on kauniita omalla tavallaan! Pidä se mielessä.

X Veera

[oodlenoodleroodle]

Tänään oli sanomalehdessä kokosivun juttu että Teemu Bergmania harmittaa instagramin #punkstoo tili jossa ihmiset saa anonyymisti kertoa punkskenessä kokemistaan alistavista vallankäytön kokemuksistaan - sukupuolitetusta väkivallasta, raiskauksista, misogyniasta jne. millä tuodaan siis näkyviin koko punkskenen ongelma systemaattisella tasolla.

Tempsa oli sitä mieltä että jostain viesteistä pystyi tunnistamaan että häntä syytetään epäasiallisesta käytöksestä. (Se koira älähtää mihin kalikka kalahtaa - ehkä enemminkin pitäis sanoa et hän tunnisti itse itsensä tarinoista.) Oli sanonut vaan että "pahoittelen, tästä eteenpäin mun lakimies hoitaa homman." Ja lakimies oli sitä mieltä että minkään rikoksen tunnusmerkit ei täyty.

Täytyy myöntää et vähän nauroin Temen lähestymistapaa, et ollaan tehty uraa punkissa ja nyt kun ollaan very busy businesstonttu niin palkataan oikeen lakimies kattomaan et on oltu kyllä lain kirjaimen oikealla puolella. Oho mihkä se punk unohtu? Naisil ja rodullistetuil ja transihmisil on ollu ihan hirveet kokemukset punkkareiden kanssa mut se oli ihan fain koska jätkät oli hyvii jätkii ja kovii jätkii ja tällästä tää nyt on.

Ja nyt ootki itte vallanpitäjän asemassa ja sua vastaan kapinoidaan nii heti pitää soittaa vallesmannit paikalle et hei hei onks täs kunnianloukkaus kyseessä.

Vittu oikeesti PUNKKARI MIETTII ET HAASTAISKO IG-TILIN OIKEUTEEN KUNNIANLOUKKAUKSESTA i am howling tää on naurettavin juttu ikinä omg omg auta jumala etten tukehdu ja kuole nauruun voi jeesus! Oliko herra Punkkarilla oikeen kunnia mitä ei saa loukata?! Ja herra Lain Koura pitää pyytää tähän nyt mukaan selvittämään ettei nää erinäiset huorat oo nyt vaan sanonu tuhmasti!? Et "Kyttä on natsisika" kunnes itelle tulee paha mieli nii sit ne onkii kansan palvelijoita, lololol. Soitas Teemuliini Junes Lokalle ja pyydä vinkkejä et miten kunnianloukkaus-oikeusjuttuja pystyy parhaiten käyttämään harmillisten naisten hiljentämiseen. Vittu oispa kaljaa niin heittäisin Tempsakkaa kaljapullolla kohti.

Wannabet on wannabetä, sille ei kai mittään voi. Ensin vuosikaudet koko skenessä kohdellaa ihmisii alentavasti ja väkivaltasesti ja sanotaa vaa "no tää nyt on tällästä, punkis on kova meno" mut sitku ne alistetut pistääki voimat yhtee ja rupee valasemaa minkälaista se meno koko skenessä on ollu ni sitten hera isoherra Teemu Bergman pistää rahan puhumaa ja pukuturvamiehet asialle et hei hei, ei täällä mitään asiattomuuksia saa olla.

En ollu tätä ennen ikinä kuullukkaan mistään Teemu Bergmanista tai sen bändeistä Pää Kii jne mut nyt oon ja se on kuulemma ihan pissis joku feikki-punkki.

Näköjään suomen koko skene on täynnä jotaa valkosii poikii jotka luulee et känni/kamapäissä örveltäminen on punkkii. Naurettavaa. Oikeeta punkkii löytyy sielt oikeista marginaaleista. Pertti Kurikan Nimipäivät on nimenomaan sitä oikeeta punkkii ja siitä tunnistaa satavarmasti feikki-punkkarin jos ne haukkuu PKNnää, kuten ainaski yhestä punkstoo postauksesta ilmeni.

Suosittelen lukemaan punkstoo ig-tiliä jos maha/pää kestää. Ja sit pistetään oikee vallankumous punkskeneen ja raiskaajilta ja pedofiileiltä kullit poikki.

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt. 17 (viimeinen osa!!!)

Yli 52 000 sanaa, 177 sivua, 17 chapteria, 7 kuukautta. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Lukemattomia kirjoitus- ja asiavirheitä sekä vaihtelevan tasoisia murteita. Yliahvena V. Linna pyörimässä satavarmasti haudassaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että mahdotonkin muuttui lopulta mahdolliseksi: ikuisuusprojekti on saatettu vihdoin loppuun.

Tämä on ollut aikamoinen matka itsellenikin. Tämän ficin avulla pääsin riivaavasta itsekritiikistäni ja julkaisupelostani eroon ja päätin vuosikausia ihmisten upeita ficcejä stalkanneena, että helkkari soikoon, alan kirjoittaa - enkä tällä kertaa pelkästään läppärini synkimmän syöverin kansioon. Iso harppaus on otettu eteenpäin ja tämän ficin rohkaisemana olen uskaltanut alkaa kirjoittaa myös englanniksi. Jatko-osia olen pyöritellyt pääkopassani jo tovin, mutta luulen, että Konekiväärikomppanian tarinat menevät tauolle - jatkoa seuraa, kun siltä tuntuu. Enpä laita ollenkaan pahakseni, jos lukaiset toki muitakin rustailujani. ;-)

Tuntematon fandomin kautta olen tavannut mitä mielenkiintoisimpia ja sydämellisiä ihmisiä. Enpä olisi ennen tällaistakaan uskonut löytäväni, mutta niin tässäkin sitten kävi. Lämmin kiitos niin kaikille tykkääjille, kommentoijille kuin hiljaisille stalkkaajillekin!

ps. Jos haluat päästä vielä risteilyfiiliksiin, niin tälle ficille on myös oma soundtrack, joka löytyy täältä.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua, mautonta huumoria ja vähän ällöttävää siirappisuutta lopussa. Eipä kai muuta kummempaa.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Seitsemännessätoista osassa kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Tuntematon risteily osa 17: Tervemenoa sitten vaan

”Mää olen niin onnellinen, et mää olen saanu jakaa tän kaiken teijän kans…kyl tää vaan niin hieno reissu on ollu, kiitoksi vaa kaikil gauhia bali”, Hietanen sopersi bussin särisevään mikrofoniin. ”Ja kiitoksi erityisest kaikil meijä järjestäjil ja Lammiol täst bussist. Kaik men lopult hyvin vastoinkäymisist hualimat.”

Puhetta seurasivat vaimeat taputukset sekä nyyhkintää erityisesti Riitaojan suunnalta. Lopuksi kaikki vielä halasivat poistuvaa turkulaista ja Koskela seurasi tätä auttamaan tavaroiden kanssa.

Koskelaa ihmetytti, miksi ystävänsä vaikutti kovin vaisulta – näkikö hän jopa oikein, että toisen silmät kiiltelivät kyyneleistä? Toki hän ymmärsi, että kauan odotetun matkan loppuminen harmitti. ”Noh, äläs nyt sure, kyllä näitä reissuja vielä varmasti tulee”, vanhempi mies koitti lohduttaa saamatta vieläkään mitään vastausta. Sen sijaan Hietanen nappasi jääkiekkokassinsa olalleen tavaratilasta ja tuhahti: ”Hääonnee sit vaan teillekin.”

Koskela jäätyi paikalleen hämmentävän töykeän kommentin kuultuaan. ”…siis mitä ihmeen hääonnea? Olenko minä nyt missannut jotain?”

”Mää saatan ol tyhmä, mutten sokkia sentään.”

”Kuule, en ole ajatusten lukija, joten voisitko ystävällisesti selventää, mitä ihmettä sinä nyt höpiset?”

Hietanen tuli aivan Koskelan naaman eteen ja sihahti, melkein sylkien toisen päälle: ”Et kilometrin päähän kyl näkkee, et teil on jottain pelii sen sun ihanan Jormas kans.”

Koskela huokaisi. Ai tästäkö nyt sitten oli kysymys. ”Jos ei nyt kuitenkaan puhuttaisi siitä.”

Hietanen käänsi selkänsä ja lähti harppomaan autolle, jossa Marja-täti jo odottelikin häntä. Koskelaa jäi kuitenkin vaivaamaan yleensä niin hyväntuulisen ystävänsä tyly käytös. Hän ei ollut ihan tällaisia hyvästejä toivonut.

Vanhempi mies nappasi Hietasta käsivarresta ja sanoi itselleen epätyypillisen tuimalla äänensävyllä: ”Tiedätkös, nuo äskeiset sanasi olivat aika loukkaavia. Mistä nyt kiikastaa?”

Hietanen ei katsonut päinkään, vaan tuijotti jalkoihinsa kyyneleiden valuessa jo näkyvästi. ”Mää en vaan ymmär täst jutust enää mittään…tuntuu jotenki, et…sää olisit pettänyt mut.”

”Siis mistä jutusta ja…mitä ihmeen pettämistä?” Koskela yritti tivata. Häntä alkoi tosissaan ärsyttämään toisen lapsellinen käytös. Vaikka hänellä oli paha aavistus siitä, mistä tässä saattoi olla kyse, ei hän silti olisi halunnut vetää vielä Kariluotoa tähän mukaan. Mies oli kärsinyt jo aivan tarpeeksi.

Hietanen heitti laukkunsa dramaattisesti maahan ja levitti kätensä aivan kuin antautuakseen. ”Saatana soikoon sun kanssas! Kaikki nää vuadet, mitä ollaan tunnettu, etkä sää vieläkään oo tajunnu…”

”Tajunnut mitä?”

Pienen aikaa Hietanen keräili ajatuksiaan ja katsoi sitten suoraan Koskelaan. ”Että vaikka mää kuinka yritän sen kieltää, niin mää…rakastan sua. Oon aina rakastanut. Siitä helvetin hetkestä saakka, kun me siel koulun pihal sillon törmättiin kun mää ja Rahikainen koitettiin saada joku meil viinaa ostamaan.”

Koskela oli puulla päähän lyöty. ”Siis, anteeksi…mitä?”

Hietanen nyökkäsi alistuneesti. ”Mää en jumalauta voi sil mittään, et se tuntuu niin pirun pahalt nähä sut ja Kariluato…sillai. Ja mää näen kyl teijän molempien silmist, et varmasti bylsisittekin silloin Tukholmas kun mää jouduin kuuntelemaan Mäkilän kuarsaust.”

”Hei kuule…e-en…” Koskela yritti aloittaa, mutta sanat jäivät kurkkuun.

”Mut niinku mää sanosi, hääonnee vaan”, Hietanen sai sanottua tärisevällä äänellä ennen kuin kääntyi taas.

”URHO!” Koskela huusi ja juoksi tämän perään. Ei perkeleen perkele, miksi tuon pitikin nyt heittäytyä tuommoiseksi draamakuninkaaksi. Satama-alueella pörräävät ihmisetkin alkoivat kiinnostua kahden miehen keskustelusta, jonka volyymi oli uhkaavasti alkanut nousta.

Saadessaan ystävänsä kiinni Koskela alkoi paasata kiihtyneellä äänellä: ”Minä en jumalauta itsekään tiedä, mistä tässä on kyse. Luuletko sinä tosissasi, että ihan sinua ärsyttääksesi olen varatun miehen kanssa alkanut hempeillä? Älä unta näe. Jumalauta, kun tämä maailma ei pyöri pelkästään sinun ympärillä, että anteeksi vaan.”

”M-mut-mut… en mää ny ihan sitäkään tarkottanu…”

Mutta toinen mies ei kuunnellut, vaan jatkoi juttuaan: ”Tässä ei ole kyse mistään sinuun kohdistuvasta. Se nyt vaan tapahtui, enkä minä ole mitään tahallani tehnyt ketään ärsyttääkseni. Ja jos nyt välttämättä haluat tietää, niin minun ja Kariluodon välillä ei ole tapahtunut…mitään lopullista.” Sanottuaan tämän Koskela tunsi vatsanpohjassa ikävän nytkähdyksen muistellessaan kohtalokasta yötä yhdessä Tukholmassa.

”Ei saatana…” oli ainoa asia, jonka Hietanen sai sanottua hämmennykseltään.

Hetkeen mitään ei tapahtunut ja Koskela ei oikein tiennyt, miten hän tilanteen ratkaisisi. Hän kääntyi vielä viimeisen kerran ystäväänsä kohti kuin avun tarpeessa. ”En tiedä miten tämä juttu etenee…Pahimmassa tapauksessa menetän yhden parhaista ystävistäni ja rikon vielä pitkäaikaisen parisuhteenkin kaupan päälle törttöilylläni. Kariluodolla on ollut ihan tarpeeksi vaikeaa ilman meikäläistäkin ja nyt sitten vielä tämä sotku…arvaa vaan, syytänkö itseäni siitä joka ikinen sekunti, mutta silti, en voi tälle yhtään mitään. Jumalauta, kun voisinkin, niin antaisin ihan mitä vaan. Palaisin entiseen.”

Hietasta alkoi nyt nolottaa oma käytöksensä. Ei hän toki ollut ihan tällaistakaan toivonut. Totta puhuakseen, ei hän ollut edes varma, miksi oli sellaisia sammakoita päästellyt suustaan. Ehkä huonosti nukuttu yö yhdessä pitkän laivamatkan kanssa oli tehnyt tehtävänsä – itsehillintä oli alkanut pettää.

Koskela jatkoi juttuaan katsoen Hietaseen pelottavan intensiivisesti: ”Ja jos vielä luulet, että jotenkin nautin tästä tilanteesta, niin en tiedä, voinko kutsua sinua enää ystäväkseni sen jälkeen. Kaikki nämä vuodet, mitä ollaan oltu ystäviä, niin en vaihtaisi niitä mihinkään. Minäkin rakastan sinua, ehkä en niin kuin sinä haluaisit, mutta…kaikesta huolimatta, pyydän, rukoilen suorastaan, että et lähtisi minun rinnaltani.

Minä en tajua mistään enää yhtään mitään, en tiedä mitä ajatella. Ja jos nyt sinäkin päätät minut hylätä, niin mitä minulla sitten on enää jäljellä. Ei yhtikäs mitään.”

Hietanen tuijotti kauhuissaan ystäväänsä, jonka silmistä valuivat kyyneleet. Koskela oli yleensä heidän porukastaan se, joka viimeisenä näytti syvimpiä tunteitaan, joten vihdoin Hietanenkin oli ehkä tajunnut, että oli osunut liian herkkään paikkaan lapsellisella avautumisellaan. ”E…en mää tajunnu, että se ihan tommosta olis…antteks…En mää tietenkään haluu sua jättää…mut en mää kai omillekaan tunteille voi mittään.”

”Urho, olen pahoillani ihan kaikesta. Ei ole ollut mitenkään tarkoitus satuttaa sinua.”

Miehet katselivat toisiaan hämmentyneinä – tilanteeseen ei pystynyt mitenkään löytämään sopivia sanoja, eikä kumpikaan halunnut alkaa laukomaan tyhjänpäiväisiä latteuksia. Paska tilanne, mutta minkäs teet, Hietanen toisteli mielessään. Hänellä oli usein taipumus ylireagoida.

Kuin äänimerkkinä turhan draamailun lopettamiseksi parkkipaikalta kuului tööttäys. ”Sori ny kauhiast, mut mun on oikkest pakko men. Marja on vähän äkkipikanen ja jos se ny pistää kaasun pohjaan, niin en mää tiär, millai mää pääsen kottiin. Huamen pitäis olla yheksält taas työkkäris ruinaamas rahaa, niin täytyy men ajois nukkumaan, vaik mää kui mielellän täsä sun kans pauhaisin vaik kui myöhää ehtoosee.”

Koskela halasi ystäväänsä vielä pikaisesti. ”Kiitos kaikesta ja pyydän, älä ole vihainen.”

”En mää ol…ja antteks, kun mää olin taas tämmönen.”

”Eipä sille enää mitään voi, mutta menes nyt sitten. Nähdään taas. Koitetaan selvittää tätä paremmalla ajalla.”

”Joo…nähään.”

Niin poistui heidän reissunsa yksi avainhenkilöistä takaisin arkielämänsä pyörteisiin. Siinä tuijottaessaan ystävänsä loittonevaa selkää Koskela tajusi, että matka alkaisi olla lopullisesti ohi. Vaikka todellisuudessa se olikin kestänyt vain neljä päivää, tuntui kuin he olisivat olleet yhteisellä matkallaan jo yli puoli vuotta.

Murheellisen näköisenä hän kiipusti takaisin bussiin.

”Kaikki hyvin?” Kariluoto kysyi nähdessään vieruskaverinsa punoittavat silmät.

”Ei tässä mitään”, vanhempi mies vastasi välinpitämättömästi, niistäen nenäänsä poispäin ihmisten näkyviltä.

Kariluoto ei viitsinyt udella enempää, vaan käpertyi Koskelan viereen nojaten päätään tämän olkapäätä vasten. Se tuntui varsin mukavalta tässä mielentilassa, vaikka Koskelaa äskeinen keskustelu kovasti häiritsi. Eipä voi mitään, hän yritti järkeillä mielessään.

Heidän hempeilyhetkelleen ei kuitenkaan siunaantunut kovin suurta tovia, kun takaa jo kuului yskäisy ja tuttu korrekti ääni. ”Tervehdys, herrat Koskela ja Kariluoto.”

”No terve vaan, mutta ei yhä edelleenkään tarvitse meitä sentään herroitella”, Kariluoto sanoi huvittuneena Honkajoen yllättävästä ilmaantumisesta. Eihän tuolle voinut olla edes vihainen, vaikka mukava hetki olikin keskeytynyt.

”Muistin juuri, että kappalettani ei ole soitettu vielä bussissa. Vieläkö sen ehtisi kuuntelemaan? Olen miettinyt toivekappaletta jo hyvän tovin ja luulen, että olen vihdoin valinnut sen.”

”Pistä soimaan vaan.”

Honkajoki kumarsi kohteliaasti omintakeisella tyylillään ja meni räpläämään Vanhalan Ipadia. Ei mennyt aikaakaan, kun epämääräinen hiljainen tunnelmointi täytti bussin.

Bussin takaosasta kuului katkera tuhahdus: ”Voeko tämmöstä kutsua ees enää musiikiks? Ei tämmösiä tuutulauluja nyt kaevattais tähän syssyyn.”

Koskela huusi takaisin: ”Rahikainen tietää vallan hyvin, että täällä on kaikilla kyllä lupa kuunnella mitä tahtoo.”

Epämääräinen tunnelmointi jatku ja jatkui. Ikuisuuden jälkeen kitarariffi kajahti vihdoin ilmoille – se tuntui herättävän bussilastillisen uneliaita miehiä haaveiluistaan. Koskela ja Kariluoto vilkaisivat hölmistyneinä toisiinsa.

”Älä vaan sano, että…” Kariluoto aloitti.

”Kyllä se vaan Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond taitaa olla”, Koskela vastasi ja he molemmat nauroivat yhteen ääneen.

”Sehän…kestää yli 25 minuuttia, jos Honkajoki sen koko kappaleen laittoi soimaan.”

”Niin kestää.”

”Eikös menomatkalla sovittu, että ei yli kolmen minuutin kappaleita?”

”Sovittiin.”

Kariluoto hekotteli itsekseen. ”Joo-o…”

”Antaa nyt miehen kuunnella Pink Floydinsa, ei siitä nyt mitään haittaakaan ole. Ja hyvähän kappale tämä on joka tapauksessa.”

Kariluoto huokaisi ja kömpi takaisin kiinni Koskelaansa. Kun lauluraita vihdoin alkoi, hän tapaili mukana niin hiljaa, että vain vieruskaverinsa saattoi kuulla sen:

"Remember when you were young, you shone like the sun, Shine on you crazy diamond. Now there's a look in your eyes, like black holes in the sky, Shine on you crazy diamond..."

Kuunnellessaan legendaarisen yhtyeen progressiivista kappaletta Kariluoto muisteli elämänsä tähtihetkiä. Silmät suljettuina hänen mielensä valkokankaalle piirtyi muistoja: hetkiä Sirkan kanssa, kun parisuhde vielä kukoisti. Ensimmäinen tapaaminen Koskelan kanssa teini-ikäisenä, kun hän oli piiloutunut Rahikaiselta ja Hietaselta saunaan kotibileissä. Mutta kaikkein selvimpänä piirtyi se heidän hetkensä sinä kohtalokkaana yönä Tukholmassa, josta tuntui olevan jo niin pitkä aika, vaikka todellisuudessa siitä ei ollut vielä vuorokauttakaan.

Koskelan sanat kaikuivat päässä kuin sinfoniaorkesteri. ”Hemmetti soikoon, sinä olet niin täydellinen. Rakastan sinua.”

Kariluoto avasi silmänsä ja tuijotti ikkunasta ulos katuvalojen vilistessä moottoritien reunassa. Hän huokaisi. Nyt hänen oli kuitenkin pakko hillitä itsensä ja antaa aikaa. Hän oli jumankauta valmis odottamaan vaikka hamaan tappiin saakka. Herkässä mielentilassa tuntui, että pehmeä-ääninen brittilaulaja lauloi juuri hänelle:

You reached for the secret too soon, you cried for the moon. Shine on you crazy diamond. Threatened by shadows at night, and exposed in the light. Shine on you crazy diamond...

Mukisematta – lukuun ottamatta Koskelan muutamia tiuskaisuja erityisesti Rahikaisen suuntaan – Pink Floydin 25 minuutin konsertto saatiin taputeltua loppuun saakka. Honkajoki myhäili tyytyväisenä saadessaan oman hetkensä vihdoin läpi, sillä hän oli koko laivamatkan miettinyt sopivaa kappaletta. Vieruskaverinsa Vanhala oli luovuttanut jo ensimmäisten sointujen kohdalla ja painanut kuulokkeet syvälle korviinsa. Hänen ystävänsä älykkyys meni joskus pikkuruisen ohitse. Honkajoki ei olisi Vanhalan poppimusiikista voinut välittää tuon taivaallista – progressiivinen ja jazz olivat ainoat tyylilajit, joka tyydyttivät hänen monimutkaista teknisen laitteen lailla raksuttavaa pääkoppaansa.

Väki alkoi käydä levottomaksi bussin tunkkaisessa ja väsähtäneessä ilmapiirissä. Muutamat olivat toivoneet pissataukoa ABC:llä ja lopulta siihen tarjoutui tilaisuus tuttujen keltaisten kylttien hohtaessa helmikuun pimeydessä moottoritien reunassa. Lammiollekin teki hyvää päästä bussikuskin penkiltä jaloittelemaan.

Vanhala hihitteli itsekseen porukan tupakoidessa ja rupatellessa niitä näitä ympäri Suomea syövän lailla leviävän liikenneasemaketjun pihassa.

”Noh, mikä nyt taas naurattaa?” Lehto kysyi nyreästi. Huonoa itsetuntoaan peittelevänä hän usein kuvitteli jonkun hihitellessä, että siinä oli aina kyse jostain henkilökohtaisesta.

”Kun mietin vaan, että khihihih…” Vanhalan oli vaikea puhua normaalisti, niin paljon häntä nyt huvitutti. Hetken keräiltyään itseään hän sai jatkettua: ”Että voisko se Lehtis ja Riitis esittää sen Barbie Girlin vielä, se oli niin upee siellä laivan karaokessakin…”

Lehto muuttui lakananvalkoiseksi. ”Ei vitussa.”

Riitaoja oli kuitenkin eri mieltä. ”No, mikä jottei. Eiköhän Lehtiskin siihen vielä suostu”, tämä sanoi katsoen samalla merkitsevästi poikaystäväänsä.

”Kaksi sanaa: En todellakaan.”

”No, mikset muka?”

”Ihan tarpeeksi nolattiin itsemme siellä laivalla. Ja kaikkihan löytyy videoituina, katsokaa ja naurakaa sieltä sitten.”

”Hei rakaaaas, ei sitä niin vakavasti tarvii ottaa…”

”En tule, en suostu. Mene yksin, jos menet.”

”No kuka muka on yhtä hyvä Ken kuin sie?” Riitaojan äänestä oli havaittavissa pettymystä. Hän ei käsittänyt, mikä tässä nyt oli ongelmana.

Lehto kohautti olkapäitään vastaukseksi. ”En tiiä, ota vaikka Kuovi siihen kaveriksi.”

”Kuule, se paikka on ihan yksinomaan sinulle varattu”, heidän bussikuskinsa totesi ivalliseen sävyyn.

Kaikki olivat salaa harmissaan, sillä kieltämättä Barbie Girl olisi tähän tilanteeseen sopinut kuin nakutettu. Sitä paitsi, bussissa ei ollut ketään muita heidän porukkansa lisäksi, joten ei Lehdolla ollut mitään syytä hävetä – itsensä totaalinen nolaaminen oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin.

Tupakkansa sauhuteltuaan ja tyhjänpäiväiset keskustelut jauhettuaan porukka lampsi takaisin bussin hellään huomaan. Lammio oli juuri aikeissa käynnistää menopelinsä, muttei ehtinyt, sillä Riitaoja lampsi varmoin askelin bussin eteen napaten Ipadin pitkiin sormiinsa. ”Ei lähetä vielä, mie esiinnyn sitten itekseni, jos ei tuo yks suostu.”

Voi helvetin helvetti, mitä se tonttu nyt taas meinaa, Lehto mietti kauhuissaan.

Kaikki tuijottivat edessä hääräilevää pitkää miestä hipihiljaa. Tunnelma oli suorastaan kuin kirkossa – kukaan ei tiennyt, mitä tässä oli odotettavissa. ”Meinaak sie nyt ne molemmat roolit vettää ihan itekseen?” Rahikainen huuteli, mutta Riitaoja oli niin keskittynyt Ipadin räpläämiseen, ettei noteerannut toisen kysymystä.

Konekiväärikomppanian karaoketähti löysi ilmeisesti lopulta etsimänsä, sillä tämä virnisti ja tokaisi: ”Tämä on omistettu miun Toivolle.”

Ei mennyt aikaakaan kun Lammion serkun bussissa raikuivat 90-luvun poppibiisin sulosoinnut, jotka eivät tällä kertaa kuitenkaan olleet peräisin Aqualta.

"Under the lover's sky, gonna be with you And no one's gonna be around. If you think that you won't fall, well just wait until 'til the sun goes down..."

Riitaoja lauloi täyttä kurkkua imitoiden jo aikoja sitten unohdetun tähden, LeAnn Rhymesin, nenästä kumpuavaa lauluääntä. Poikien oli tosin pakko myöntää, että heidän laulajansa oli 1000 kertaa parempi kuin alkuperäisesittäjä.

”Voi jeesus sentään”, Lammio mutisi itsekseen nauraen. Tämän porukan toilailuista ei mikään enää jaksanut yllättää häntä.

Kertosäkeen alkaessa huippuesiintyjä roihahti täyteen liekkiinsä: tämä heilutti lantiotaan seksikkäästi stripparin elkein, laulaen silmät kiinni niin hyvin kuin osasi. Muun porukan rooliksi jäi henkensä haukkominen penkkeihinsä liimautuneina.

"You can try, to resist Try to hide from my kiss. But you know, but you know that you Can't fight the moonlight!"

Imelien sanoitusten edetessä karaokekuningas lähestyi uhkaavasti Lehtoa, joka katseli mielenosoituksellisesti ulos ikkunasta pimeyteen. Toki hänenkin oli pakko myöntää, että rakastettunsa oli varsin hyvä laulaja ja huikea esiintyjä. Hän kuitenkin mieluummin esitti hapanta ulkopuolisten silmissä, jottei vaikuttaisi liian tunteilevalta. Tehkööt tonttu mitä lystää, ei se mua liikuta.

Jörön roolin vetäminen alkoi osoittautua melkoisen tukalaksi ylläpitää uunituoreen puolisokandidaatin istahtaessa odottamattomasti jalat haarallaan syliin.

”Mitä vittua sä oikein nyt teet? Ei kai täällä nyt kaikkien edessä…” Lehto sihisi Riitaojan korvaan. Tämä ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan jatkoi laulamista samalla hinkaten lantiotaan epämiellyttävän nautinnollisesti haaraväliä vasten. Olotila alkoi olla varsin tukala, mutta koska poikaystävänsä oli lukinnut Lehdon haarojensa väliin, ulospääsyä ei ollut.

”You can try, to resist, to hide from my kiss…” Riitaoja lauloi provosoivasti viimeistä säkeistöä. Lehto ei enää tiennyt, kykenikö hengittämään. Tilanne oli aivan liian intiimi – hänestä tuntui, että koko bussilastillisen silmät olivat fokusoituneet ainoastaan heihin.

Helvetin kuustoista, mitä se nyt näin julkisella paikalla…Ikävä kuumotus tuntui jalkojen välissä haarasauman kiristäessä uhkaavasti. Tämä piina kostettaisiin Riitaojalle myöhemmin mahdollisimman nöyryyttävällä tavalla.

Hoilotuksen loputtua Riitaoja veti vielä Lehtonsa syvään kielisuudelmaan. Taustalla kuuluivat hurraukset ja Lehdon onneksi hän oli liian kiireinen huomaamaan, että Vanhala oli kuvannut koko komeuden aikeissaan julkaista se mitä erinäisemmillä sosiaalisen median kanavilla. Hän oli juuri kuullut sivustosta nimeltään Tumblr, jossa homoeroottisen materiaalin janoiset bloggaajat ilmeisesti majailivat mielellään – se voisikin olla mitä täydellisempi alusta julkaisulle.

”Mie rakastan sinnuu niin paljon”, Riitaoja kuiskutteli näykkiessään sylikaverinsa kaulaa kiusoittelevasti.

”No niin kai mäkin sitten sua, senkin pösilö”, Lehto sai murahdettua vastaukseksi. ”Mutta älä sitten todellakaan luule, että pääset tästä näin helpolla…”

Riitaoja jatkoi kiusallista hempeilyään. Ei se toki Lehtoa olisi muuten haitannut, mutta näin kaiken kansan edessä se tuntui hieman epäsopivalta. ”Risto, jos nyt kuitenkin odotettaisiin kotiin saakka…” tämä yritti kuiskia toisen korvaan, vaikka mieli huusi jotain täysin vastakkaista.

”Mitä jos mie en halluu oottaa kotiin saakka…”

Lehto meni täysin sanattomaksi. Mitä tuo nyt oikein halusi? Eivät kai he nyt tässä kaikkien edessä uteliaiden katseiden alla voineet…

Onneksi Koskela pelasti tilanteen yskäisemällä hieman vaivaantuneena. ”Jaaha, kai sitä sitten pitäisi tästä alkaa lähtemään, niin pääsee väki joskus kotiinkin. Annetaan vielä raikuvat aplodit meidän tähdelle.”

Lammion käynnistäessä bussin Riitaoja hyppäsi takaisin omalle penkilleen ja virnisti ilkikurisesti. ”Tän kerran sitten. Et aavistakaan, mitä perillä oottaa…” Lehto käänsi katseensa pois yrittäen jäähdytellä poskiaan, joilla olisi voinut hyvinkin kuvitella paistavansa pari omelettia.

Loppu bussimatka Helsinkiin sujui varsin raukeissa tunnelmissa. Rokka yritti hiippailla laittamaan vielä Säkkijärven polkan soimaan reissun lopun kunniaksi, mutta onneksi Koskela ehti hätiin laittaen hätäisesti soimaan Rammsteinin ihmissyönnistä kertovan kappaleen. Saksan kielen taitajia ei onneksi bussista löytynyt, joten porukka tyytyi jammailemaan piiskaavan 4/4 rumpukompin tahdissa välittämättä häiriintyneistä lyriikoista. Lammio huomasi silmiensä painuvan salakavalasti kiinni, mutta sitkeästi hän raskaiden kitarariffien virkistämänä ajeli varsin yksitoikkoista tietä yrittäen motivoida itseään ajattelemalla koiriaan, joita olikin jo kova ikävä.

Loppuviimein Peräniemen liikenteen elämää nähnyt bussi pääsi kotitallilleen ja useiden tuntien istumisen väsyttämät miehet pääsivät vihdoin pois tunkkaisesta bussista venytellen epämukavista nukkumisasennoista jumiutuneita lihaksiaan.

”Leidiis and gentölmen, wii häv ärivaid tuu tö testination!” Rahikainen julisti parhaimmalla rallienglannillaan korkaten juhlallisesti taskulämpimän Lapin Kullan.

Koskela nappasi särisevän mikrofonin viimeistä kertaa käteensä. ”Noniin, perillä Helsingissä ollaan. Katsokaa jokainen roskat pois ja huolehtikaa omista ja kavereidenkin tavaroista.

Kiitetään vielä kerran Lammiota tästä bussista ja kaikesta muustakin.

Minun puolesta oikein turvallista kotimatkaa sitten vaan ja kiitos matkaseurasta kaikille.”

Bussi saatiin tyhjäksi ja kello tikitti uhkaavasti, joten sen suurempia hempeilyjä ei enää jaksettu vaihtaa. Suomalaisen miehekkääseen tyyliin halattiin vaivautuneesti vain toisella käsivarrella sopertaen epämääräisiä kiitoksia. Koskela yritti olla kiusaantumatta kehuista. ”Ei kai tuossa nyt mitään, en minä nyt yksin tätä järjestänyt”, hän mumisi vastaukseksi kohteliaisuuksiin.

Suurin osa porukasta oli varautunut jäämään Helsinkiin yöksi – Rokka ja Susi olivat jo aikoja sitten varanneet yhteisen hotellihuoneen, jottei heidän tarvitsisi enää lähteä susirajalle ajamaan. Määttä nohevana oli hoitanut hänelle ja Lahtiselle yöpaikan kaveriltaan – ilmaisen, totta kai, jottei tarvitsisi taas kuunnella ystävänsä valitusta siitä, kuinka Helsingin herrat vievät työttömän päivärahoja hävyttömästi omiin taskuihinsa.

Näytti kuitenkin siltä, että yksi heistä ei ollut omaan tuttuun tyyliinsä suunnitellut kotiinpaluutaan tuon taivaallista. Muiden lähtiessä omiin majoituksiinsa Rahikainen siemaili Lapin Kultaansa aivan kuin välittämättä yhtään mistään mitä ulkopuolella tapahtui.

”Noh, hyvä reissu oli ja nähdään sitten taas…jossain välissä”, Lammio yritti hyvästellä mahdollisimman korrektisti.

”Mitä sie nyt tuommosia hyvästejä, kun en mie oo mihinkään tästä lähössä.”

Lammio ei käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. ”Niin, että kai sinullakin nyt joku yöpaikka on?”

”Ei”, Rahikainen vastasi aivan kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä.

”Et sinä nyt herran isä voi tänne pakkaseenkaan jäädä! Kai sinä nyt Helsingistä tunnet jonkun, jonka luo voit mennä?” Lammio näki mielessään kauhuskenaarioita Rahikaisesta tienaamassa rahaa kadulla pakkasyössä mitä luovemmilla – ja kyseenalaisimmilla – tavoilla.

Rahikainen hivuttautui lähemmäs ja sanoi imelästi: ”No kyllä mie itse asiassa yhen tunnen.” Rento mies ei yleensä välittänyt suunnitella asioita – ne menivät omalla painollaan. Lisäksi hän oli varma, että saisi tässä tapauksessa haluamansa pienellä suostuttelulla ja kauniilla hymyllä.

Lammio ravisteli päätään. ”Ei ole todellista…” Mihin ihmeeseen minä tuon kanssa vielä joudun?

”Kyllä mie voen johonkin kauppakeskukseen mennä nuokkummaan tai Mäkkärissäkin voi pyöriä aamuyöhön. Kai sieltä joku miulle ilimaset pirtelöt tarjoo kun mie vaan hymyilen nätisti.”

”No tule sitten jumalauta minun luo yöksi”, Lammio täräytti viimeisen vastauksen alistuneena.

”Eihän siun nyt ois Henkka tarvinnu, mut ehkä tämän kerran sitten…”

”Lopeta turha paskanjauhaminen ennen kuin muutan mieleni. Sohvalla on aina tilaa.”

Rahikainen oli juuri kommentoimassa jotain siitä, että hän mielihyvin nukkuisi muualla kuin sohvalla, kun hänet keskeytti vieras miesääni heidän takanaan.

”No terve Henrik, mites se reissu nyt sitten sujui?”

Bussifirman omistaja, Lammion serkku, saapui koirien kanssa jutellen samalla tuttavallisesti. Koirien näkeminen sai heidän bussikuskistaan aivan uudenlaisen puolen esiin. Rahikainen olisi varmastikin nauranut katketakseen, ellei yleensä niin hapan mies olisi ollut vaan kertakaikkisen vastustamaton leperrellessään koirilleen.

”Voivoi, kukas se siinä on, onko ollut iskää ikävä?” Lammio sopersi kimeällä äänellä koirien haukkuessa innostuneina nuollen isäntänsä kasvoja. ”Tuitui…”

Serkun kanssa vaihdettiin muutama sana ja Lammion onneksi tämä ei kysellyt enempää yksityiskohtia. Bussi oli sentään ihan kelvollisessa kunnossa luovutettavaksi.

”Noniin, se on sitten tervemenoa vaan kaikille”, Koskela tokaisi ja vilkutti Rahikaisen ja Lammion lähdettyä omille teilleen. Matkanjohtaja yritti verhota tunteellisen olonsa kepeän kuuloisen ilmaisuun. Pitkään odotettu reissu oli nyt sitten totta tosiaan ohi.

Erityisesti Riitaojaa harmitti. ”Kai me vielä joku yhteinen reissu tehhään toistekin?”

Koskela katsoi lasittunein silmin taivaalle. ”Mahdollisesti, katsotaan nyt sitten. Voidaan siellä Whatsapp-ryhmässä jutella ja sopia tarkemmin.”

Riitaoja nyökkäsi kyyneleet silmissään. ”Miun tulee niin kauhia ikävä teitä kaikkia…”

”Pösilö, kyllä me nyt sitten taas nähdään kaikki. Koitetaas mennä sitten, niin päästään Tampereellekin joskus. Morjesta vaan kaikille”, Lehto huudahti vetäen poikaystäväänsä perässään autoon ennen kuin tilanne uhkasi eskaloitua liian tunteelliseksi.

Koskela katseli parkkipaikalla tönöttävää laatikkomaista Volvoaan. Oli jo niin myöhä, että hänen kannaltaan parasta olisi ollut sanoa vielä nopeat hyvästit Kariluodolle ja lähteä ajamaan Pentinkulmalle, mutta jostain kumman syystä hän ei sitä nyt tehnyt. Sen sijaan he seisoivat ainoina porukasta jäljellä olevina autiolla bussitallilla.

”Niin, ovat sitten jotain lumimyräkkää ennustaneet tälle illalle”, Koskela mumisi väkinäisesti ja harmitteli samalla, miksei häntä oltu siunattu kepeän jutustelun taidolla. Ilmassa tosiaan leijaili jo lumihiutaleita, jotka hetkenä minä hyvänsä olivat valmiina yltymään myräkäksi. Hän ei kuitenkaan nyt jaksanut edes välittää, vaikka todennäköisesti joutuisikin liukastelemaan pimeillä maalaisteillä kulahtaneilla talvirenkailla tänä yönä. Mielessä oli jotain aivan muuta.

Kariluoto vastasi epämääräisellä ynähdyksellä. Hänkään ei tehnyt elettäkään poistuakseen vaan tuijotti kädet puuskassa kelmeää katuvaloa.

Koskela jatkoi juttuaan yrittäen olla tiirailematta liian tarkasti ystävänsä silhuettia. ”Joo, no se oli semmoinen reissu sitten…kyllä se aika vaan vähän liian nopeasti taas meni. Olisihan sitä teidän kanssa vaikka viikon voinut olla, niin hauskaa oli.”

”No niin meni”, nuorempi mies vastasi vihdoin kryptisesti ja käänsi katseensa katuvalosta. ”Niin se totta tosiaan meni.”

Rohkaistuneena siitä, että oli saanut edes jonkinlaisen vastauksen, Koskela astui askeleen lähemmäs. ”Noh, mikäs fiilis nyt sitten?”

”Ihan ok. Entäs itsellä?”

”Kyllä kai tässä sitten pärjäillään.” Koskela raapi päätään kiusaantuneena vältellen nuoremman miehen katsetta. ”Joo-o, kai sitä tästä sitten pitäisi alkaa kotiin päin…lähteä tai jotain. Onhan tuo kellokin jo niin paljon.”

Kariluoto naurahti hermostuneesti. ”Niinhän se pitäisi nukkumaankin kai joskus mennä.”

Molemmat tuijottivat hetken jalkojansa, kunnes odottamattomasti Kariluoto otti Koskelan käden omaansa ja kuiskasi: ”Ville…kiitos.”

”Joo, kiitos vaan…itsellesi.” Yllättävä läheisyyden osoitus hämmensi niin pahasti, ettei Koskela keksinyt mitään järkevää sanottavaa.

”On tämäkin nyt taas ollut…vähän tämmöistä säätöä, mutta eipä voi mitään”, Kariluoto sanoi.

”Niin se näiden poikien kanssa tuppaa usein olemaan.”

”Nyt en ihan tarkoittanut sitä.”

Koskelan vatsan pohjasta kouraisi. Kyllä hän tiesi, mistä Kariluoto jutteli, mutta esitti silti hölmöä. ”Niin mitä sitten?”

”No, tätä mitä…tässä meidän välillä nyt on ollut.” Nuorempi mies ei ollut varma, millä termillä tätä tulisi oikeaoppisesti kutsua.

Lumihiutaleet putoilivat jatkuvasti tiuhempaan tahtiin. Näytti totta tosiaan siltä, että luvattu myräkkä oli tuloillaan. Koskela yritti kuumeisesti keksiä jotain nasevia loppusanoja, mutta mitään ei tullut mieleen. Sen sijaan hän keskittyi tuijottamaan Kariluodon mustan villakangastakin hihaa, johon lumihiutaleet sulivat samaan tahtiin kuin niitä ilmestyi.

”Koskas sitten seuraavan kerran nähtäisiin?” Koskela kysyi hiljaa. ”Meillekin voi aina tulla kyllä käymään, vaikkei paikat niin prameita olekaan ja äitee ja isäkin siellä pyörii. Vähän oli siitä pääsiäisestä puhetta, mutta toki sinä olet tervetullut ihan koska vaan.”

”Kiitos. Kuin myös.”

Kumpikaan ei ollut huomannut, että he puristivat toisiaan käsivarsista aivan kuin eivät tahtoisi päästää tästä hetkestä irti millään hinnalla.

Koskela huokaisi. ”Noniin, koita nyt sitten jaksella…tai koitetaan molemmat”

Kariluoto nosti katseensa vihdoin toisen miehen silmiin hymyillen samalla. ”Eiköhän se tästä lutviudu sitten taas.”

”Varmasti.” Koskelan mielestä oli liikuttavaa, että hänen keksimänsä ilmaisu ”lutviutumisesta” oli nyt tarttunut Kariluodonkin sanavarastoon.

Molemmat huomasivat hengityksen tihentyvän sitä mukaa, kun väistämättömät jäähyväiset lähestyivät. Päässä jyskytti, mutta mitään järkevää sieltä ei tuntunut nyt löytyvän. Koita nyt jumalauta sanoa edes jotain, Kariluoto komensi itseään sisäisesti. Pala kurkussa alkoi painaa ikävästi enemmän, eikä hän oikein ymmärtänyt, mitä itkemistä tässä nyt oli – kyllähän he voisivat olla yhteydessä vaikka joka päivä ja tavatakin toisiaan niin usein kuin vain muilta kiireiltään ehtivät.

Kariluoto avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta mitään ei tullut ulos. Voi perkele. Verbaliikan sijaan hän päätti turvautua johonkin muuhun – pelkkä morjenstaminen hyvästiksi tuntui aivan liian vähältä. Hän nojautuikin Koskelaa vasten ja suuteli tätä hellästi poskelle. Samalla toinen mies tunsi Kariluodon vapisevan ja käänsi huolestuneena hänen kasvonsa itseensä päin. ”Hei, ei mitään hätää, kyllä me joku ratkaisu tähän keksitään.”

”En vaan tiedä, olenko valmis tähän…tuntuu, ettei mikään ole ennallaan enää”, Kariluoto nyyhkytti. ”En tiedä, mitä tästä kotiinpaluustakin nyt tulee…on jo ikävä valmiiksi.”

Koskela ei sanonut mitään vaan veti ystävänsä – vai pystyikö hän enää Kariluotoa sillä termillä kutsumaan? – tiukkaan syleilyynsä ja silitti tämän selkää. ”Ei mitään hätää…” tämä mumisi.

Tiukasta halauksesta erkaannuttuaan he tuijottivat toisiaan aavemaisessa hiljaisuudessa. Lumi vaimensi ylimääräiset äänet ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Ilman ennakkovaroitusta Koskela veti nuoremman miehen suudelmaan ja huomasi, että kyyneleiden ikävä polte oli nyt hänenkin silmillään. Hän ei voinut kuin nauraa ironisesti mielessään, miten Kariluoto oli tehnyt hänestä yhtäkkiä niin tunteellisen. Ehkä kyse oli enemmänkin siitä, että tunteet olivat aina olleet olemassa, mutta hänen perheessään niistä ei koskaan puhuttu: mentiin vain eteenpäin hammasta purren.

Vielä heidän pitäessään kiinni toisistaan Koskela sanoi: ”Nyt taitaa olla kyllä pakko lähteä ajelemaan, vaikkei yhtään jaksaisi. Ollaan…yhteyksissä. Sano Sirkalle terveisiä.” Hitaan vastahakoisesti tämä irrotti otteensa ja Kariluodon pää löi vieläkin tyhjää. Mä rakastan sua, hän olisi toivonut pystyvänsä sanomaan, muttei yksinkertaisesti kyennyt. Sen sijaan hän nyökkäsi ja sanoi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli: ”Ollaan joo yhteyksissä.”

”Niin tehdään.”

Kariluoto jäi töllistelemään ihmeissään parkkipaikalle Koskelan astellessa käynnistämään ikivanhaa Volvoaan. Salaa hän jopa olisi toivonut, ettei vanha rotisko olisikaan käynnistynyt – mielihyvin hän olisi voinut ottaa Koskelan kotiinsa yöksi. Toisaalta, siitä olisi voinut mahdollisesti seurata liian kiusallisia tilanteita Sirkan kanssa.

Ihmeen kaupalla ajokki käynnistyi ja hirveän kitinän säestämänä Koskela kurvasi pois parkkipaikalta samalla kiroillen tulevaa jarrupalaremonttia, jonka hän oli reissun aikana jo ehtinyt unohtaa.

Se oli sitten siinä, Kariluoto mietti haikeana jäätyään yksin lumisateen keskelle.

-

Kotipiha näytti niin vieraalta, ettei Kariluoto tiennyt, miten olisi suhtautunut paluuseen. Toisaalta oli mukava olla kotona omassa rauhassaan, eikä jatkuvasti kuunnella Rahikaisen ja Hietasen mukahauskoja letkautuksia, joita oli saanut kuulla jo aivan tarpeeksi pidennetyn viikonlopun aikana. Toisaalta taas hänen oli pakko myöntää, että hänellä oli ikävä ystäviään jo nyt, mutta oli hänellä Sirkkaakin ollut ikävä kaikesta huolimatta. Laivalta hän oli ostanut avopuolisolleen tuliaiseksi suklaalevyn ja nallen ja toivoi hartaasti, etteivät ne vaikuttaneet liian väkinäisiltä. Koskelalta saadun jättinallen hän piilotti auton takakoppaan. Se menkööt lakimiestoimistolle maskotiksi.

Whatsapp-ryhmä kävi kuumana, vaikkei heidän erostaan ollutkaan muutamaa tuntia pidempää aikaa. Vanhala oli ladannut kaikki parhaat palat katsottavaksi, mutta juuri nyt Kariluoto ei kehdannut niitä katsoa – ties vaikka mitä perverssiä materiaalia sieltä saattaisi löytyä.

Hän yritti hiipiä sisälle mahdollisimman hiljaa. Sirkka oli jo nukkumassa ja juuri nyt hän ei jaksanut kysymysten tulvaa, mitä oli odotettavissa tasavarmasti huomenna aamulla ensimmäisenä. Kariluoto oli päättänyt, että hän kertoisi koko totuuden jossain välissä, mutta juuri nyt, vielä hauraassa mielentilassa, se ei ollut mahdollista. Sen jälkeen tapahtukoon, mitä tapahtuu. Juuri nyt hän ei siitä jaksanut murehtia – oli mahdoton kontrolloida täysin elämäänsä, vaikka hän oli sitä niin sitkeästi vuosien mittaan yrittänytkin.

Kariluoto jätti laukkunsa ja muut tavaransa vastoin tyypillistä käytöstään lattialle levälleen ja hymähti itsekseen – normaalisti hän olisi neuroottisen tarkkana tässä vaiheessa jo siivonnut ja alkanut jo pyykkäämäänkin likaisia vaatteita. Sen sijaan hän rojahti sohvalle pyöritellen päässään kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. Poikien rento elämänasenne oli varmasti jo neljän päivän aikana tehnyt tehtävänsä: eipä se ollut aina niin justiinsa.

Iltatoimet suoritettuaan oli aika laittaa vielä viimeinen viesti ryhmään, jonka nimen Rahikainen oli vaivihkaa juuri vaihtanut ”Tuntemattoman risteilyn kuumimmiksi kolleiksi”. Ryhmän kuvana oli otos Lammiosta tanssimassa humalassa Kimalluksessa. Kariluoto kiitti luojaansa, että Rahikainen ei ollut sentään laittanut materiaalia hänestä profiiliin.

Kiitos paljon pojat teille kaikille. Oli oikein virkistävä ja mukava reissu, eipä ole tullut hetkeen näin paljon naurettua. Laittakaa vaan kuvia tulemaan, mutta Vanhala muistaa sitten kysyä luvan ennen kuin laittaa Instagramiin tai mihinkään muuallekaan mitään julkaisuun…Hyvää yötä kaikille!

Viimein hän sulki puhelimen ja laski sen pöydälle – kenenkään ei tarvinnut enää häntä tavoittaa. Kariluoto huokaisi ja sulki silmänsä. Päässä pyörivät koetut kommellukset ja hienot hetket. Reissun – ja oikeastaan heidän koko porukkansa – motoksi sopisi hyvinkin: ”Kyllä se siitä lutviutuu.” Ehkä hänen pitäisi kehystää se seinälle Koskelan kuvan kanssa.

Koskela. Rakas, rakas Ville Koskela. Hän oli täysin varma, että heidän tarinansa oli vasta aluillaan. Vaikka se varsin kivinen saattoi ollakin, niin hän oli avosylin valmis vastaanottamaan kaiken, mitä kohtalo oli hänen – heidän – varalleen keksinyt.

[aleksiskivi]

oonko ainoa suomalainen jonka mielestä tumblrin muumi-renessanssi on kiva juttu? on hauskaa nähdä paljon uutta muumi-sisältöä ja muumimeemejä ei-suomalaisesta näkökulmasta, mutta tuntuu, että suomitumppu löytää aina taidokkaasti negatiivisimman perspektiivin. annetaan kaikkien fanittaa muumeja omalla tavallaan, it's what tove would want. (sori manifestosta, mutta sä tunnuit sille parhaalta vastaanottajalta kun usein kirjoitat tänne järkevästi monista aiheista)

höhöö kiitoksia luottamuksesta 🙈 mä oon kuullu tästä muumikritiikistä lähinnä kaikuja. mun näkökulmasta siinä liikkuu aika samat aiheet kuin ennen tätä uusinta buumia: ihmisiä ärsyttää se että muumeihin suhtaudutaan söpönä ja viattomana juttuna eikä alkuperäisteoksiin oo tutustuttu. tää on ihan ymmärrettävää mutta en viitti liittyä kuoroon koska en oo itekään lukenu kaikkia muumitarinoita, vain pienen osan. uskallan väittää että osa suomalaisista muumifaneista vaan toistelee papukaijamaisesti näitä väitteitä; fanituksen suhteen vois vähän löysentää sitä kansallisidentiteettisolmiota.

mulla on ehkä vähän eri lehmä eri ojassa koska oon seurannu vuosia ei-suomalaisia jotka postaa muumikamaa, siihen on tottunu. kroonisen juksu-yliannostuksen lisäksi siinä ei oo mitään erityisen ärsyttävää, shippaaminen on ylipäätään asia joka ei kiinnosta mua nykyään. suomitumblrin/netin muumimeemit on.......sillä tasolla kuin suomimeemit yleensäkin on, välillä tosi hauskoja ja välillä oon sillain “joo eiköhän näitä kaljaa11111 juttuja oo nähny nyt tarpeeks”, joten en voi kyllä millään mittapuulla väittää että suomalaiset muumifanit olis jotenkin....valaistuneempia tai ne tuottais parempaa kontenttia. me ollaan kaikki samassa veneessä, muumiveneessä!!!

ehkä sillain opettavaisena loppukaneettina voisin jakaa tämmösen: joskus vuosia sitten eksyin lukemaan yhden aritkkelin ruotsalaiselta muumifanilta. se oli hyvin kärkäs teksti jossa kirjoittaja haukkui pystyyn suomalaisten asennoitumisen muumeja kohtaan: suomalaiset on tylsämielisiä idiootteja jotka ei ymmärrä janssonin töiden todellista kulttuurillista arvoa, hamstraavat vain ylihintaisia mukeja ja katsovat sitä höttöhöttö-animea, eivät oo tutustuneet janssonin teoksiin alkukielellä ja missaavat siten kokonaan niiden sielun.

miltäs tämmönen kritiikki kuulostaa? tuleeko epäreilu olo?

[nyyhkis]

teen nää kaikki kysymykset ihan vaa siks ku tylsää hähää

sori, tiiän et mobiilis ei toimi toi “keep reading”-juttu, mut toivottavasti selviitte

1. Do you ever doubt the existence of others than you? - Välillä joo, mut se on sit osa jotain suurempaa eksistentiaalista kriisii ja aamuyön viininhuuruista filosofista pohdintaa. Loppujen lopuks se ei oo kai ees kauheen mielekäs kysymys, kun tietää et kui ihanii ja kivoi muut ihmiset yleensä on joka tapauksessa.

2. On a scale of 1-5, how afraid of the dark are you? - Ehkä joku 2, riippuen tietenki ympäristöstä missä sit muuten on. Jossain kaupunkiympäristössä on niin paljon keinotekosii valoi et ei kerkee pelätä kamalasti mitään. Yksin teltassa jossain metsässä keskellä korpea vois toisaalta pimeys pelottaa vähän enemmän.

3. The person you would never want to meet? - Vähän ankee kysymys ja kierrän ton sanomalla ehkä et en haluis tavata ketään jonka ei pitäis olla elossa enää (eli on tyylii zombina tai vastaavaa). Toki oikeesti pahoiki ihmisii varmaan löytyis jos ois pakko lähtee miettimään, mut en halua >:(

4. What is your favorite word? - En oo miettiny tätä koskaan aiemmin syvällisemmin, mut aalto ja halla tuli mulle ekaks mieleen. Soljuu jotenki kivasti suussa ja mielikuvissa.

5. If you were a type of tree, what would you be? - Eka ajatus on varmaan joku jalo lehtipuu, mut joku sellanen tavallinen koivu tuntuu kans ihan sopivalta. Jossain vähän oudol paikal vinoon kasvava yksinäinen koivu.

6. When you looked in the mirror this morning what was the first thing you thought? - “Ahh shit, here we go again” CJ:n äänellä

7. What shirt are you wearing? - Toivon etten herätä mitään negatiivisii mielikuvii, mut totuus on et oon paidattomana pelkissä shortseissa tääl

8. What do you label yourself as? - Oon pyrkiny välttämään kaikkii leimoi tai identiteettien perusteel itteni määrittelyy, mut ehkä oon ollu vähän liianki negatiivinen niitä kohtaan, etenkin kun miettii et miten hukassa oon ollu ihmisenä viime aikoina.

9. Bright room or dark room? - Luonnonvaloinen huone!

10. What were you doing at midnight last night? - Taisin rehellisesti olla jo nukkumassa. Vanhuus ei tule yksin.

11. Favorite age you’ve been so far? - Varmaan joku 1 v kun en oo viel tajunnu ajan käsitettä ollenkaan

12. Who told you they loved you last? - En ees muista enää. Ehkä toi kertoo jotain mun ihmissuhteista...

13. Your worst enemy? - Ihan mä ite vaan

14. What is your current desktop picture? - Mulla on tietokoneel tollanen abstrakti aaltokuvio, jossa on vaan erilaisii sinisen sävyjä. Kännykässä lock screenis on mun oma pilvikuva ja taustakuvana kuva yhest yliopiston rakennuksest siltä ajalta kun opiskelin viel.

15. Do you like someone? - Joo.

16. The last song you listened to? - “Squarepusher - Tommib” soi just. Lost in Translationistakin tuttu biisi, joka kuvaa yleensä rauhallisina aikoina mun sielun tilaa aika hyvin.

17. You can press a button that will make any one person explode. Who would you blow up? - En haluu tehä tälläsii tai miettii negatiivisii huoh >:(

18. Who would you really like to just punch in the face? - Välil tekis mieli läpsästä itteeni naamaan

19. If anyone could be your slave for a day, who would it be and what would they have to do? - Tähän vois heittää kaikenlaist häröö nsfw-juttuu, mut jätän sen nyt väliin. Lisäks aika loukkaava tällänen kevyt kysymys ylipäätään ihmiskaupan uhrien näkökulmast, plää plöö

20. What is your best physical attribute? (showing said attribute is optional) - Tää oliki vähän vaikee, etenki jos pysyn viel vyön yläpuolel. En muutenkaa kauheest tykkää itestäni, mut... Ehkä mun kädet on ihan ok...

21. If you were the opposite sex for one day, what would you look like and what would you do? - En tiiä kyl, vähä hölmö kysymys :(

22. Do you have a secret talent? If yes, what is it? - Mun epävarmuus alkaa olee kyl ihan hurjalla tasolla et en tiiä enää ees mitä ajatella täst. Oikein mitää positiivisii erityisii taitoi en kyl keksi. Oon sellanen jack of all trades master of none jokapaikanhöylä. No ok, oon hyvä Trivial Pursuitis ja selittämään Aliakses.

23. What is one unique thing you’re afraid of? - Yks irrationaalinen fobia on varmaan villit jyrsijät, enkä oikein tiiä mistä toi pelko kumpuaa

24. You can only have one kind of sandwich. Every sandwich ingredient known to humankind is at your disposal. - Jos mietitää jotain ympäristölle kestävää vaihtoehtoo ni varmaan joku perus ruisleipä vaan ilman kamalasti ylimääräsii täytteitä.

25. You just found $100! How are you going to spend it? - Annan kavereille suoraa tai tarjoan niille jotain sokerisetänä. Emt? En osaa oikein käyttää itteeni fiksusti rahaa ja jos tarvin oikeesti jotain ni käyn vaa ostaa sen..

26. You just got a free plane ticket to anywhere in the world, but you have to leave immediately. Where are you going to go? - Skotlanti muuten, mut Brexitin takii ehkä mieluummin ainaki hetkeks Islantii vaikka. Mun loma alkaa vast viikon pääst mut ehkä välitön lähtöki käy ihan hyvin.

27. An angel appears out of Heaven and offers you a lifetime supply of the alcoholic beverage of your choice. “Be brand-specific” it says. Man! What are you gonna say about that? Even if you don’t drink booze there’s something you can figure out… so what’s it gonna be? - Kauheen pitkä kysymys, vähä niinku mun selitykset tääl. Anyway ottaisin varmaan jotain tavallist espanjalaist punaviinii. Pitäis maistaa ehkä eka vähä Tempranillo-viinei ja valita vasta sit myöhemmin.

28. You discover a beautiful island upon which you may build your own society. You make the rules. What is the first rule you put into place? - Ei väkivaltaa duh

29. What is your favorite expletive? - Vittu ja kyrpä on ihan hyvä parivaljakko

30. Your house is on fire, holy shit! You have just enough time to run in there and grab ONE inanimate object. Don’t worry, your loved ones and pets have already made it out safely. So what’s the one thing you’re going to save from that blazing inferno? - Läppäri... t. nörtti

31. You can erase any horrible experience from your past. What will it be? - En haluu miettii liikaa, mut varmaan jotain sydänsurujuttui

32. You got kicked out of the country for being a time-traveling heathen who sleeps with celebrities and has super-powers. But check out this cool shit… you can move to anywhere else in the world! - Sveitsi / Skotlanti / Islanti / Seattle tai Portland / Japani. Onhan noita vaihtoehtoi...

33. The Celestial Gates Of Beyond have opened, much to your surprise because you didn’t think such a thing existed. Death appears. As it turns out, Death is actually a pretty cool entity, and happens to be in a fantastic mood. Death offers to return the friend/family-member/person/etc. of your choice to the living world. Who will you bring back? - ???

34. What was your last dream about? - Oon nähny töistä stressiunii nyt viime aikoina aika paljon. Välil aivot yllättää ja näen jotain intiimei pusuttelu-unii, mut vähän harvemmin sit taas.

35. Are you a good….[insert anything you’d like here]? - En oo, valitsi tohon sit mitän vaan :(

36. Have you ever been admitted to the hospital? - Oon ollu joskus lapsena.

37. Have you ever built a snowman? - Tottakai. Suomalaisille vähän tyhmä kysymys ehkä hmm.

38. What is the color of your socks? - Ei oo sukkii nyt...  

39. What type of music do you like? - Kaikenlaisest oikeestaa. Rentoo sähköst instrumentaalimusiikkii, indie-fiilistelyy, jazzii päiväkahveille, kasaridiskoo kreisibailuihin, bläkkistä, progetilutteluu, suomalaist outoiluu jne jne. Referenssiks mun päivän biisi -tägi

40. Do you prefer sunrises or sunsets? - Kesäl voi valita molemmat samaa aikaan Suomessa, hähää

41. What is your favorite milkshake flavor? - En juo, mut tykkään ajatuksest mintulta maistuvast milkshakest

42. What football team do you support? (I will answer in terms of American football as well as soccer) - Nykysen asuinkaupungin takii SJK, maajoukkueist Suomi ja Italia on aika lähel sydäntä

43. Do you have any scars? - Varmaan jotain pieniä ainakin

44. What do you want to be when you graduate? - Oon valmistunu jo yliopistosta ja oon kyl vakkaritöissäkin... Enkä tiiä viel mikä haluun olla isona...

45. If you could change one thing about yourself, what would it be? - Oisinpa itsevarma

46. Are you reliable? - Aattelen et ite oisin, mut se on tietenki muiden ihmisten asia arvioida mut niiden omasta näkökulmasta

47. If you could ask your future self one question, what would it be? - Miten epävarmuuden kierteen sai katkaistuu?

48. Do you hold grudges? - En, mut välillä välttelen ihmisii puolitietoisesti jos ne on pettäny joskus mun luottamuksen. Tää ei sit koske yhtäkään mun Tumblr-mutuaalii jos mietit miks en puhu sun kaa (koska en puhu oikei kenellekään enää äh)

49. If you could breed two animals together to defy the laws of nature, what new animal would you create? - Kuulostaa tosi pahalta idealta

50. What is the most unusual conversation you’ve ever had? - En muista mitään yksittäistä keskusteluu, mut yleensä ne oudoimmat keskustelut on tapahtunu alkoholin vaikutuksen alaisena

51. Are you a good liar? - En tiiä? Yritän olla valehtelematta

52. How long could you go without talking? - Pakollisten menojen takii varmaan max pari päivää

53. What has been you worst haircut/style? - Mul on joskus ollu oranssi tukka, mut en oo ihan varma et oliks se mun huonoin vai hienoin tukka ikinä

54. Have you ever baked your own cake? - Aika usein joo. Leivoin varsinki teininä aika paljon kotona, mut se jäi ja aloin tietenki kiinnittää enemmän huomioo tavallisee ruuanlaittoo ku muutin omillee.

55. Can you do any accents other than your own? - Osaan vaa random puhekieltä ja englanniks tietenki on se perus suomi-tönkkö

56. What do you like on your toast? - En syö kauheest, mut pelkkä levite on ihan jees ni paahtoleipä korostuu ite varsinki paahdettuna

57. What is the last thing you drew a picture of? - Piirsin kaverille kilpikonnan

58. What would be you dream car? - Vihree Jaguar F-Type avoautona hehee

59. Do you sing in the shower? Or do anything unusual in the shower? Explain. - Tää kuulostaa vähän ansakysymykselt mut en tee mitään erikoista suihkussa. En selitä >:(

60. Do you believe in aliens? - Jollain tasol joo. Pakko olla ainakin jotain elämää avaruudessa muuallakin, mut en tiiä sit tarkemmin et mitä ja et onks se jostain bakteeritasost pidemmäl.

61. Do you often read your horoscope? - Välillä joo, ehkä kerran tai pari kuukaudessa? En nyt tosissaa tietenkää, mut ihan jännä nähä

62. What is your favorite letter of the alphabet? - J on ihan jees.

63. Which is cooler: dinosaurs or dragons? - Lohikäärmeet tietenki

64. What do you think about babies? - wää wää. söpöi mut outoi enkä osaa oikein käyttäytyy järkevästi niiden kaa ikinä :(

[kinuskikakku]

salatut elämät rant

Joten! Puhutaanpas salkkareista, nyt kun olemme jo kaksi kuukautta nauttineet syyskauden top notch kirjoituksesta. Ja olen jo kai kaksi vuotta aikonut kirjoittaa uuden rantin, mutta älkää huoliko, en käy läpi asioita kahden vuoden ajalta, etupäsäsä vaan ranttaan tällä hetkellä oleellisista meiningeistä.

Ihan ekana, tää Camillan kaksossisko plot oli niin iso pettymys, niin tylsä ja mitäänsanomaton ja turha suorastaan, bleh. Niiku oikeesti mitä? Sillä osi voinu tehdä niin paljon cooleja juttuja. Niiku kuvitelkaa niin, et Dahlia olisi ollut kaksosten true mama mut oli synnytyksen jälkeen iha lääkehuuruissa ja Gunnar vanhanaikaisena tuolloin ei ollut juuri perillä sitiä mitä oli tapahtunut. Sitten joku EVIL hoitsu sairaalassa oli silleen et hänpä varastaa itselleen vauvan ja väärensi papereita ja otti toisen tytöistä omakseen. Evil Mama ois kasvattanut Tuplamillan pahaksi myös, ja olis itullut plot twistinä että Tuplamilla onkin Seireeni (retconina kato ois Tuplamilla näyttänyt jonkun lateksimaskin aiemmasta näyttelijästä että se on valeasujen mestari). Ja nyt Tuplamilla/Seireeni juonii juonia. Samaan aikaan Dahlia alkaisi saada huuruisia muistikuvia vuosien takaa mutta koska ei muuten meinaa muistaa, hän totuutta etsiessään lähtee epätoivoisena Ullan luokse saadaksene apua Ullan noitatempuista. Ja sit Ulla ja Dahlia bondais ja ne sais tarinaketjun jossa niistä tulee frendei täs kaikessa.

Seuraavana asiana Jiri.. vitun Jiri. En ees sano mitään erityistä. Mä vaan vihaan Jiriä ihan perkeleesti. Se on limanen ja ällö ja hyi. (also se sen sokeus-juonikuvio oli ihan helvetin loukkaava tälleen näkkärinä itse sanon)

Ja hei, MIKSI meille annettiin joku Jutta ja Ismo väärinkäsitys pahoipitelystä juonkuvio? Se oli parhaimmillaankin vaan tosi vaivaannuttavaa, ja kun siellä oli jo legit pahoinpitelyjuoni Tiinan kanssa niin miksi? Onko Ismon näyttelijän sopparissa vaan joku alaviite et sen täytyy saada kautta kohden tietty määrä ruutuaikaa ja tietty määrä omia juoniaan? Ja se Tiinankin sivujuoni on niiku... okei, en sano silleen mitään syvemmin mut siis senkin kans kirjoitukset vois hoitaa paremmin mut toisaalta onko täs enää yllätys et salkkarien kirjoitustiimi on täynnä vaan taidottomia aaseja ilman mitään todellisuudentajua?

En oo varma vihaako käsikirjoittajat nimenomaan Kallea hahmona vai mitä. Also hey, Kalle baby, musta ois ihan kiva jos joku käsikirjoittaja aattelis hei et mitä jos ei sheimattas sitä jengii jotka tykkää irtosuhteista? Tosin paskaako mä tiedän, sun hahmos inisee koko ajan et se haluaa parisuhdetta mut sit ravaa irtopanoilla (joka on siis ok) mut niiku make up your fucking mind, boi. uwu Muutenkin jännä miten tää Kallen riepotus hiljalleen on alkanut muuttaa Kallen sympaattisesta kundista lähes Ismon tasoiseksi rasittavaksi vitun vikisijäksi jota ei jaksa kuunnella kohta enään perkele muutetaan nyt tän paskan kurssia en halua alkaa vihaamaan Kalleakin saatana! Also, Kalle on huono alkkis, jos haluatte randomeja dokaus- ja alkkisjuonia niin etiskää Maaritin näyttelijä ja maksakaa sille mitä se ikinä pyytää 5-10 jakson cameoasta aina toisinaan.

Ja tää meidän teinit.. no, salkkarien teinihahmot ja niiden jutut on aina aika meh joten en silleen syvemmin välitä muuta ku muutamasta seikasta. Ensinnäkin, MIKSI KAIKKI ON OKEI INSESTIN KANSSA? Niiku legit miksi Aaro (oletettu pahis) on ainoa joka sanoo et hei Serveri sun ei ehkä kannatas PANNA SISKOSI TYTÄRTÄ? Also tää Serverin ja Monican juoni niiku mitä vittua oikeesti hei? SEN mä vielä ymmärtäisin ja hyväksyisin et Serverillä on creepy ihastus Monicaan mut nyt Monica näkee vittu märkiä unia pojasta? MITÄ HELVETTIÄ OIKEESTI?

Lari, vau, tulit takas... tai siis.. mä mietin pitkään mitä vittua sulle kävi. Kun salkkarit päätti olla tekotaiteellinen kun lähdit sarjasta. Tai siis se miten tilanne kuvattiin mä mietin vaan kahta vaihtoehtoa. Niiku 1) sä teit itsarin ollakses Eliaksen kans, 2) sä päätit luovuttaa täysin todellisuuden suhteen. Mut näemmä sä sit pääsit yli siitä kumpi tahansa vaihtoehto se olikaan kaiken tekotaiteellisen pelleilyn alla.

Gunnar.. no, ei Gunnaris mitää vikaa, enemmän on kai ne juonikuviot jotka sille laitetaan. JA tää uus näyttelijä on niin pullamössö perkele. Se alkuperäinen Gunanr oli ihan BOSS ja se ois hoitanut nää kaikki juonikuvioiden ongelmat vaan napsauttamalla sormiaan, nousemalla harrikan selkään ja aurinkolasit ois pudonnu taivaalta sen nenälle ja se ois ajanut Ullan kans auringonlaskuun. Mut niiku.. tää uus Gunnar..

Peppi.. ugh, mä luulin et se näyttelijä meinas lopettaa pysyvästi mut EEEEI. Peppiä vaan seuraa tylsiä ja tyhmiä draamoja ja ugh, en vaan. Also, mitne Taiga muistaa isänsä? Se miten mä oon aivoissani ymmärtänyt tätä aikajanaa, Taigan ois pitänyt olla Sergein ”kuoleman” aikaan niin pieni et sen ei pitäisi mitenkään kyetä muistaa isäänsä. Onko Peppi vaan selittäny sille isistä koko sen elämän ajan iha ku isi ois yhä olemassa? Peppi, sinä itse aiheutit tämän ongelman! Joka.. on kai tosin on turha pointti kun Sergei on elossa mut siis..

Lopulta Aaro... Aaro, Aaro, Aaro. AARO AARO AARO SAATANA. Okei, ihan ensinnäkin, en oo psykologi tai mitään mut miten manipuloiva narsisti muuttuu skitofreeniseksi flagellantiksi? Ja jes, mielenterveysasiotia ei demonisoidakaan jo tarpeeksi. Mut niiku ihan niiku legit oikeesti, mikä on Aaron endgame? Mikä sen todellinen juoni tässä on? Niiku mitä ja silleen? Tai siis alkuun se tuntu olleen yhä vaan oma vanha narsisti itsensä joka halusi erottaa Lindan ja Karin (en tosin koskaan ymmärtänyt sen motiivia siihen tosin kaipa narsistille ois etua jos on poliisi omassa taskussa mut sit se järkkäs Lindan telkien taakse joten lol emt). Ja sit tuli esiin koko tää Nellalla-on-Paulan-sydän -juttu, ja ajattelin okei tää menee nyt siihen et Aaro haluaa Nellan. Toki oli aika outoa ja out of character että yhtäkkiä Aaro oli rakastunut Paulaan tai jotain sellasta bullshittiä mut fine, tää oli yhä idea jolla ois voinu työstää jotain. Mut seuraavan kulman takana Aaro oli piiskaamas itseään koska se halus nyt Evaa? A-ha-ha okei, mut sit Eva onki nyt Paula sen aivoissa luulin et se oli Nella? MITÄ TÄSSÄ TAPAHTUU? Siis onks käsikirjoittajilla vaan viikon työn jälkeen tapan työntää kaikki kirjoituksensa paperisilppuuriin ja vetää niin kovat kännit et ne unohtaa koko viikon ja alottaa nollapisteestä taas?

Ja siis voisin jatkaa ranttausta vaikka viikon mut siis ehkä tässä on nyt tarpeeks vähäks aikaa. Ja jos joku tulee sieltä silleen ”miksi ees katot sitä jos et tykkää?” (kuvittele toi lainaus silleen tosi vittumaisella äänellä) niin helvetti katon mitä haluun. Pitää mun jotenkin negaatioitani purkaa ja jos salkkarit tekee sen niin jes.

[sotamieshonkajoki]

Vänrikki ja sotilaspoika, osa 1 (Koskela/Hietanen)

Hahmot: Koskela ja Hietanen, omia hahmoja

Genre: Draama, angst, sodan jälkeen-AU, fix-it-AU (koska Koskela ja Hietanen on molemmat hengissä, muuten tätä ei voi kauheen fix-itiks sanoo)

Sanamäärä: ~ 1500. Osa 1/3.

Varoitukset: Mielen järkkymisen kuvausta, mainintoja sodasta, tulkinnanvarainen itsetuhoisuus. Canoniin nähden hyvin OOC hahmot. HUONO MURRE. Epärealistinen mielisairaalakuvaus, koska en oo vielä(kään) päässyt lukemaan esim. Murtuneet mielet ja netistä ei juurikaan löydy tietoo aiheesta, mut ottakaa tää jooko jonkinlaisena AU:na. Also tajusin vasta kirjotettuani, että Koskela oli canonisen kaatumisensa aikaan sotilasarvoltaan jo luutnantti...

Disclaimer: Koskela ja Hietanen kuuluu Väinö Linnalle, sairaanhoitajat Helmi ja Eila on omia kehitelmiä. En saa tästä rahaa.

A/N: Tää perustuu kokonaan uneen jonka näin, piti kirjottaa jotain pientä et saisin purettuu kaikki feelssit ja sit tästä tuliki tämmönen… pitkähkö... En oo maailman kokenein kirjoittaja, joten ottakaa hellästi.

Summary: Koskelan ruumis selviää sodasta, mutta mieli ei. Hietanen ei suostu menettämään toivoaan.

Neloshuoneen lähimpänä ikkunaa olevan sängyn potilaan nimi oli Koskela, mutta vänrikiksi me sitä vain kutsuimme. Siihen nimeen se itsekin vastasi, silloin kun vastasi, ja lokakuisen tulonsa jälkeen siitä tuli aika pian oikeastaan minun potilaani. Monen muun hoitajattaren läsnäolosta vänrikki hermostui, mutta minua se jostain syystä sieti. Eila sanoi aina, että minä varmaan muistutin sitä siskosta tai rakastetusta, jollainen sillä oli joskus ollut.

Vänrikki oli helppo potilas siihen nähden, että siinä oli vikana oikeastaan kaikki. Masennus, ahdistus ja harhoja vaikka muille asukkaille jakaa. Toinen syy siihen, että minä vänrikkiä lähinnä hoidin, oli se, että monet hoitajattarista vähän pelkäsivät sitä. Se oli kuulemma tehnyt ennen meille tuloaan vaikka mitä: rintamalla se oli yksin tuhonnut panssarivaunun kasapanoksella, jolloin ryssä oli ampunut sen täyteen lyijyä. Herättyään myöhemmin sotasairaalassa ja tärähdettyään lopullisesti sen puhuttiin olleen niin vihamielinen, että se oli pitänyt saman tien sitoa sänkyynsä. Itse vänrikki ei taustastaan osannut kertoa mitään, mutta minähän sitä pesin ja puin, ja olin nähnyt sen ylävartaloa kirjovat ilkeät ampumahaavojen arvet. Oli ihme, että se oli sellaisista edes selvinnyt. Mutta vain harvoin se oli niin levoton kuin uskottiin – onneton tapaus tietysti, mutta harmiton. Kohteliaskin. Kutsui minua Helmi-neidiksi.

Minun vänrikkini – sillä niin minä aloin sitä lopulta ajattelemaan – ehti maata neloshuoneen lähimpänä ikkunaa olevassa sängyssä monta pitkää päivää ja pimeää syystalven yötä, kunnes joku tuli sitä kyselemään.

Kysyjä oli sotilaspukuinen mies, tai ehkä poika, komeista kersantinnatsoistaan huolimatta tuskin paljon minua vanhempi. Varmaan palannut jokin aika sitten rintamalta. Olin aulassa kääntämässä äskettäin saapunutta potilasta, joka tärisi ahdistuksesta ja jonka kosketusarkuuden syyksi oli juuri osoittautunut märkivä haava kyljessä, kun mies käveli luokseni ja aloitti, että anteeks, neiti… Vahvaa murretta hän puhui, ja minua se säksätys vähän nauratti, kun en ollut täältäpäin kotoisin ja sillä tavalla tottunut.

”Sit mää vaan, et oisko teil semmost potilast ko Koskela?”

Kävin mielessäni läpi aika tovin ykkös- ja kakkossalin lievempiä tapauksia, kunnes muistin, että vänrikillä oli nimikin. Koskela, synt. 1913, oli lukenut sen mukana toimitetuissa papereissa. Sotilasarvo vänrikki. Ja sitten se yksi tietty sana, se, mikä niillä kaikilla oli: sotaneuroosi.

”Onhan meillä. Oletteko sukua?”, kysyin ensimmäiseksi, vaikka olin jo päätellyt, ettei se ollut asian laita. Ei heissä nyt sillä tavalla samaa näköä ollut: tämä mies oli enemmän sellainen nulikka, avoimet poikamaiset kasvot ja hiekanvärinen tukka, joka pyrki sinnikkäästi lakin alta otsalle.

”Eihä me. Kaverii mää vaan ettissin.” Huomatessaan tarkasteluni hän painoi katseensa maahan – taisi vähän ujostella tyttöjen kanssa.

”Hyvä on”, sanoin peitellessäni haavapotilaan ja pyyhkäistessäni hiussuortuvan korvan taa. Sivusilmällä näin, kun pari muuta tyttöä lopetti työnsä ja alkoi kuiskia toisilleen: kuvittelivat varmaan, että tässä oli Helmi Kujalan sulhanen. Sivuutin haluni sanoa heille jotain purevaa. ”Ja teidän nimenne?”

”Hietanenha mää.”

Jätin työni ja supisevat hoitajattaret ja pyysin Hietasta seuraamaan itseäni. Siinäpähän puhuisivat. Tässä työssä ei voinut antaa kaiken maailman turhuuksien hetkauttaa itseään.

”Mistä saitte tiedon, että vänrikki – siis Koskela – on täällä?”

Hietanen vilkuili sängyissään vääntyileviä potilaita – tilanpuutteen takia niitä oli nykyään käytävätkin täynnä – näyttäen samaan aikaan kauhistuneelta ja vähän uteliaalta. Ilmeestä näki, että sen pojan sydäntä ei ollut sota ainakaan aivan kokonaan kovettanut vastenmielisiltä asioilta. Huonommin oli käynyt monille meidän hoidettavillemme. Ilmassa leijuva saippuan ja morfiinin haju taisi myös olla Hietaselle vieras, koska hän niiskahti ennen kuin vastasi:

”Mää kirjotin sen perheel. Ne kertoiva et mihin sotasairaalaan se ol viäty sen jälkeen ko se… ko se haavottu, ja sotasairaalast ko kysysi nii siel sanoiva et Koskela ois siirretty tän. Sanoiva viäl ettei kannattas tul.” Hän oli hetken hiljaa ja täsmensi sitten: ”Siis sekä sotasairaala että sen perhe.” Vai niin.

Se ainakin selitti, miksi vänrikin perhe ei ollut edes kysellyt sitä – luulivat, että se oli vieläkin jossain kaukaisessa sotasairaalassa tekemässä kuolemaa. Ehkä ajattelivat jo, ettei sille voisi enää muuta tehdä kuin hauta-arkun. Oli miten oli, minä en niille ainakaan alkaisi ilmoittelemaan. Olin nähnyt jo tarpeeksi monta äitiä, jotka kysyivät itkien, miksi juuri heidän poikansa kohtalo ei ollut ollut sankarihauta vaan nytkiminen mielisairaalan vuoteessa omaa kuolaa niellen. Tieto lisäsi tuskaa.

Ja tuskin Hietanenkaan niille kirjoittaisi nähtyään, missä kunnossa vänrikki nykyään oli. Saati sitten tulisi uudestaan.

”Olitteko te hyviäkin kavereita?”

”Mun joukkueenjohtajahan se ol. Rintamal yhres oltii.” Hietanen puri huultaan, ja jätin kyselyt siihen. Huomasin kyllä, että hän ei syystä tai toisesta halunnut puhua asiasta. Ja miksi koko juttu olisi minulle kuulunutkaan. ”Mut ai kauhia, ku teil o sängyt täyn”, hän jatkoi jutteluaan. ”Kellarin lattiallek te ootte Koskelan pistän, ko mää en hänt tääl missä näe? Semmossi juttui mää oon kuullu et näis paikois tehrän. Ei millään pahal tiätenkäs…”

Neloshuoneessa oli vänrikin lisäksi vain kolme sänkyä ja nekin erotettu verhoilla toisistaan. Tajusin olla mainitsematta siitä Hietaselle, mutta emme voineet pitää sitä isossa salissa lievempien tapausten kanssa – sen näet kerrottiin sotasairaalassa hyökänneen useamman kerran potilastovereidensa kimppuun. En tiennyt, uskoako, mutta aika pahasti rikki sen oli täytynyt olla jo silloin, koskapa olivat katsoneet aiheelliseksi lähettää sen meille heti, kun ampumahaavat olivat tarpeeksi ummessa.

Minusta vänrikki kyllä oli useimpia muita rauhallisempi. Vahvan lääkityksensä lamauttama tietysti, mutta muutenkin – ei edes tarvinnut lepositeitä kuin öisin ja toimenpiteiden aikana. Nytkin kiskaistessani verhon nurkkasängyn edestä se vain makasi peiton päällä kuin olisi kotonaan ollut ja tuijotteli ulos ikkunastaan, jossa marraskuun tuuli näytti lennättävän viimeisiä lehtiä. Yllään sillä oli vanha sotilaspukunsa, josta se oli kutsumanimensä saanut. Sairaalavaatteita se ei suostunut pitämään, ja kun minulla ei ollut erityistä halua alkaa aikuista miestä pakottamaan, oli puku pesty verestä ja korjattu niin hyvin kuin mahdollista.

Vänrikki käänsi katseensa ikkunasta ensin minuun ja sitten Hietaseen. Ajattelin usein, miten kauniit silmät sillä oli. Lempeän harmaat, ei verestävät niin kuin riippuvaisilla tai tyhjät niin kuin monella kaltaisellaan, joiden mielen vakava haavoittuminen oli lopullisesti murtanut. Siinä olivat Suomen sotaherrat heittäneet hukkaan monen äidin unelmavävyn.

”No niin, vänrikki, sinulle olisi vieras.”

”Päivää”, se sanoi väsyneesti. Minua melkein nauratti sen ainainen kohteliaisuus.

Kuulin Hietasen vetävän äkkinäisesti henkeä, kun vänrikin silmät saavuttivat hänen omansa. ”Vilho?”

Se siis oli sen nimi. Vilho Koskela.

”Sitä minä vain”, vänrikki jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan Hietasen sanovan mitään, ”että eikö täällä ole teidänkin mielestänne aika hiljaista. Tuo tuuli vain kovin hakkaa ikkunaan. Vai mitä Helmi-neiti sanot? Ja kuka sinä sitten olet? Oletko tullut antamaan minulle sähköä?”

Hietanen päästi ulos pienen henkäyksen. Hän näytti siltä, kuin vänrikki olisi juuri lyönyt häntä pitkin kasvoja.

Vähän minua kirpaisi, että lääkäri oli määrännyt vänrikin ahdistukseen ja harhoihin sähköshokkeja, eihän se ymmärtänyt, miksi sitä sillä tavalla satutettiin. Ei siitä oikein muutenkaan saanut selville, millaisessa todellisuudessa se nykyään eli. Välillä se tietysti oli olevinaan rintamalla niin kuin useimmat muutkin, jutteli näkymättömille miehille – varjoiksi se niitä kutsui. Joskus se taas aneli äitiään ja ihmetteli silmät pikkupojan ahdistusta täynnä, miksei kukaan vastaa – ja joskus se oli niin kuin nyt, puhui kuin kuka tahansa väsynyt ja elämäänsä ikävöivä mies.

”Hietanen”, Hietanen sanoi lopulta. ”Oltiin samas konekivväärkomppanias. Sää olit mun ryhmänjohtaja.”

Hietanen puri huultaan ja astui pari askelta lähemmäs. Ilmeestään päätellen hän oli jo unohtanut, että minäkin olin huoneessa. Sitten hän teki jotain, mitä kukaan muu ei varmaan ollut aikaisemmin tehnyt: istui varovasti vänrikin sängylle, ihan siihen viereen. Mietin, että taisivat olla hyviäkin tuttuja tämä Hietanen ja minun vänrikkini. Tai olivat olleet. Eihän vänrikki enää Hietasta muistanut, sen paremmin kuin juuri muutakaan.

”Mukava tavata, Hietanen. Satutko sinä sitten tuntemaan niitä miehiä, joita täällä tuppaa kulkemaan aina öisin ja joskus päivisinkin? Sinulla on samanlainen puku kuin niillä. Vaikka ne ovat kyllä niitä varjoja, ja sinä taidat olla elävä. Lämminkin olet.”

Vänrikki silitti peukalollaan Hietasen kättä, ja Hietanen hätkähti vähän, mutta tarttui sitten itse vänrikin käteen eikä päästänyt irti.

”Niin sää… niin sää mul ain ennenki sanosi. Nii lämmin et ko lähelle tul, ni oli niin ko ois ollu korsus kamiina.”

Jutelkoot sitten. Siinä kuunnellessani menin katsomaan viereisen sängyn miestä, joka yleensä huusi melkein tauotta (vänrikillä oli tapana toistella sille, että ei hätää, kyllä se tykistökeskitys vielä loppuu), mutta joka nyt nukkui syvää, rauhoittavien lääkkeiden tuudittamaa unta siteissään. Hietanen kuului kertovan vänrikille sodasta. Ensin ajattelin, että nyt hän oli mennyt tekemään sen pahimman virheen ja että vänrikki hermostuisi, mutta olin väärässä: siinähän se kuunteli, ja virkkoi toisinaan väliinkin jotain, kun Hietasen nopealta, lyhyeltä puheenparrelta ennätti. Kun lopulta jouduin ilmoittamaan, että minun pitäisi lähteä kierrokselle ja vierailuaika olisi ohi, näin Hietasen noustessaan puristavan vänrikin kättä vielä kerran.

Koko matkan takaisin aulaan Hietanen oli hiljaa, mutta saattaessani hänet lopulta ulko-ovelle asti hän kääntyi lähtiessään yhtäkkiä minuun päin. Tarttui kiinni olkapäästä – en tiedä, miten hän uskalsi sen tehdä – ja katsoi silmiin niin tiukasti, että tunsin poskiani alkavan kuumottaa pelkästä sinisten silmien tuijotuksesta.

”Sanopa, et voisko Koskela tul tuast yhtään paremmaks? Voisko se viäl alkaa muistamaan, voisko se… voisko parantua?”

Ei minua yleensä pelottanut murskata ihmisten toiveita. En tiedä, mikä nyt oli toisin – oliko se Hietasen katseesta yhtäkkiä paistava kummallinen epätoivo, vai toivoinko salaa, että edes joku kävisi katsomassa vänrikkiä. Toivoinko, että se vielä joskus kävelisi terveenä pois, vaikka tiesin, että sen todennäköisin lähtö täältä olisi se yksi lopullinen. Joka tapauksessa tein ensimmäisen virheeni ja annoin sydäntäni pistää Hietasen edessä.

Nyökkäsin.

Hietanen laski kätensä alas vähän hämillisen näköisenä, mutta hänen suunsa oli puristunut päättäväiseksi viivaksi. ”Mää tulen uurestas.”

[kodittomatsammakot]

Hei, ite oon kans ollu kaukosuhteessa ja tiiään noi hetket kun toinen on just (ai viikko sitten) lähtenyt ja se on kamalaa eli lähetän kaikki mun ylimääräset voimat sinne. Avuksi voisin sanoa sen verran, että ystävien ja kumppanin kanssa juttelu auttaa aina vaikkei se välttämättä vaikutakkaan siltä heti. Sitten voit vaikka vähän (tai paljon) hemmotella itseäs: ota lämmin suihku tai kylpy, rasvaa ittes sen jälkeen hyvin, laita vähän kynttilöitä palamaan, katso joku leffa tai jotain sarjaa, -->>

–>> sarjaa josta tykkäät, syö jotain hyvää ja vaan rentoudu itses kanssa. se autto ainaki mulla tosi paljon. Toivon et sulla ja teillä menee pian paremmin koska kaukosuhteet on tosi vaikeita, mut se on vaivan arvosta, kun taas saa olla kumppaninsa kanssa. Voimia ja paljon haleja

Kiitos tästä, oikeesti! ♥ Oonkin nyt koittanu pitää just tollasia self care-iltoja, tänään vaan iski ikävä jotenki paljon pahemmin enkä oo osannu tehdä mitään, pitää kattoa jos vähän piristyisin ja saisin tehtyä jotain kivaa. Ja joo kaukosuhteet ei oo mikään helpoin juttu (etenkään kun salaillaan asiaa vielä molempien vanhemmilta) mut mä kyllä haluan ja jaksan uskoa et tää onnistuu. Ehkä oon naiivi mut täs on kyseessä tosi ihmeellinen ja ihana ihminen ja uskon et jos jotku saa tän toimimaan niin me. Me siis ollaan jo selvitelty tää pieni kivikko, mikä me kohdattiin, mun pelko on vaan se et ne jutut tulee uudestaan esiin kun koulut alkaa ja tulee stressi ja muut arjen paskat. Mutta olet ihana. Kiitos paljon! 

[isokarhuni]

Ooksä pan(nut)

Tänään mietityttää seksuaalinen suuntautuminen. Mielenkiintoinen ja mukava aihe pohdiskella ilman mitään kummempia tavoitteita, juteltiin äsken saunassakin aiheesta. “Lesbo” ei tunnu enää transitioitumisen tullen omalta/kuvaavalta termiltä, vaikka se on ollut mulle tärkeä ja kodikas osa omaa identiteettiäni monta vuotta. Lesbouden kokemus on ollut valtavan tärkeä portti oman identiteetin myöntämiseen, tutkimiseen ja sanoittamiseen. Se oli tosi hyvä termi kuvaamaan mun kokemusta pre-t elämässäni, ja tekee lämpimän ja lempeän olon edelleen, vaikken siihen itseäni enää osaakaan lukea mukaan.

Heterouskaan ei tunnu yhtään oikealta termiltä kuvaamaan mun seksuaalisuutta. Eikä tää mun ja N:n avioliittokaan ole heteroliitto, vaikka itse väittäisinkin olevani kuinka hetero, kun ei N ole nainen. Pyörii mielessä se Juuso Kekkosen monologi “Outo homo”. Sekin luuli olevansa hetero, kunnes sen puoliso korjasi sukupuolensa. 

Ja seuraavaksi seksiasiat.

Tässä transitioituessa on sitä paitsi ruvennut ujosti kiinnostamaan muutama mieskin ajatuksen tasolla. Fantasioissa oon yleensä syrjästä katsovan runkkarin roolissa, mutta ehkä joissain määrin olisin utelias kokeilemaan vielä joskus uudestaan itsekin miesseksiin osallistumista. Se on aiheuttanut mussa hämminkiä, koska oon sen verran ollut miesten kanssa sillai että olin jo todennut että ei oo mun juttu, niin paljon mentaaliakrobatiaa se niissä tilanteissa kiihottuminen ja kiinnostuksen pysyminen vaati. N sanoi kyllä hyvän pointin, että ehkä paneminen pre-t on erilaista kuin omassa sukupuolessa, koska siinä tilanteessa kuitenkin on niin iso juttu myös se, millaiseksi tuntee itsensä ja oman kehonsa. Puhumattakaan siitä, miten ajattelee sen toisen näkevän mun kehoni. Ehkä mua kiinnostaiskin panna miesten kaa transitioituvassa/-neessa kehossa. Ainakin kokeilla sillein mainosmielessä. Enhän mä tiedä, kiihottuisinko siitä oikeasti sen enempää kuin aiemminkaan, vai onko tää nyt vaan jotain transsiuden tuomaa mahtavuuden illuusiota.

No mitä se sitten tekee musta? Panseksuaalin ainakin teorian tasolla? Ehkä mä vielä joskus pääsen kokeilemaan törkeetä ja limaista kahvimaitu-homoseksiä Arttu Wiskarin kanssa transitioitumisen jälkeen, ja voin sitten todeta että värähtikö se viisari oikeasti vai ei. Sitä paitsi mä nyt oon viime aikoina varsinkin ollut kova poika runkkaamaan vähän kaikelle muutenkin, et voishan tän vaikka patologisoida tilapäiseksi oireeksi tossa mun tuoreimmassa sukupuoli-identiteetin häiriö -diagnoosissa.

Ai että kun mä olisin antiikin Kreikassa, niin en muuta tekiskään kuin filosofoisi omia seksuaalisuus- ja sukupuoliasioitani muiden laiskojen lusmujen kanssa. Vois vaikka kokeilumielessä vähän koittaa jotain tooga-partaukkoa siitä. Toisaalta oikeestihan mä oisin varmaan köökin puolella jonkun homeroksen raiskattavana jalkavaimona, et ehkä tää nykyfilosofian kehto Tumblr on sittenkin meikäläiselle ihan passeli foorumi.

[erdariel]

Hei!! Oon miettiny ett lukisin kesälomalla Discworld kirjoja, mut mulla ei ole aavistustakaan mistä aloittaa 😑 oisko sulla jotain suositusta, kun oon nähnyt sun monesti postaavan aiheesta? Kiitos!

No siis periaatteessa aivan ensimmäinen Discworld-kirja on Magian Väri (The Colour of Magic) mutta en sitä ole itse lukenut, ja se on kuulemma vähän huonompi eikä siinä ole kunnollista juonta, mut kyllä mä sen ehkä vielä joskus luen. Sen päähenkilönä on Rincewind, velho joka ei ihan osaa ja käyttää suurimman osan ajastaan juoksemalla joltain asialta pakoon.Tai jos tykkäät vahvoista naishahmoista, niin suosittelisin Noita-kirjoja tai Tiffany-kirjoja. Tiffany liittyy hyvin kiinteesti noitiin, mutta se on nuorille suunnattu joten se on nopeelukusempaa eikä siinä ehkä oo ihan niin härskejä vitsejä. Jos kuitenkin haluut ensin tutustua vanhempiin noitiin jotka Tiffany-kirjoissa on sivuhahmoina, Nanny Auvomieleen ja Muori Säävirkkuun, niin alota aikusten Noita-kirjoista. Ne kannattaa alottaa jommastakummasta näistä kirjoista:-Johan Riitti!/Equal Rites (Tässä esiintyy noidista vaan Muori Säävirkku, ja se on ehkä vähän erilainen hahmo ku myöhemmin. Lisäks tässä esiintyy joitakin velhoja. Velhot ei siis täällä ole sama asia kun noidat paitsi että miespuolisia, vaan ne on hyvin eri juttu)-Noitasiskokset/Wyrd Sisters (Tässä on Muori Säävirkku, Nanny Auvomieli ja Magrat. Juoni parodioi jossain määrin muutamia Shakespearen näytelmiä, käsittääkseni lähinnä Macbethia, Hamletia ja Kuningas Learia.)Jos taas alotat Tiffanysta, se alkaa kirjalla Vapaat pikkumiehet/The Wee Free Men.Sitte taas jos tämmönen huonotapanen masentunu juoppo poliisinhahmo (joka tosin kirjojen myötä muuttuu vähän vähemmän juopoksi ja masentuneeks) ja muut loistavat poliisihahmot kiinnostaa, niin Vartiosto ois sun juttu. Vartiosto-tarinoissa otetaan myöski enemmän kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin, esimerkiks rasismi on varsin toistuva teema. Eka vartiostosta kertova kirja on Vartijat Hoi!/Guards! Guards!Vartiosto-kirjoissa esiintyy säännöllisesti myöskin Ankh-Morporkin (kaupunki johon nää kirjat sijottuu) Patriisi, Lordi Havelock Vetinari. Niin juonitteleva, älykäs ja vahva hallitsija kun onkin, ja niin tarkasti kun se pitääkin kaiken omissa käsissään, niin se on tavallaan myöskin hyvä hallitsija, eikä Ankh-Morpork toimis ilman sitä. Toinen Vartiosto-kirjoissa säännöllisesti esiintyvä juttu on eri Killat, eli eri ammattien edustajien muodostamat järjestelmät, joilla on olennainen osa kaupungin hallitsemisessa ja toiminnassa.Vielä yks maininnan arvonen ois Kuolema-kirjat. Kyllä, Kuolema. Siis Kuolema on täs maailmas todellinen hahmo, joka esiintyy yhtä lukuunottamatta kaikissa Kiekkomaailma-kirjoissa. Kuolema-kirjat kertoo Kuolemasta ja myöhemmin sen perheestä. Yhessä Kuolema-kirjoista esiintyy myös muut neljä Maailmanlopun Viidestä Ratsastajasta. Kuolema-kirjat kannattaa alottaa kirjasta Viikatemies/Reaper Man (Kuolema saa potkut työstään. Mikä voisikaan mennä pieleen?)Sit on vielä kirjat Tahmee von Lipwigistä, mut niistä mä oon lukenu vaan ensimmäisen, joka on Posti Kulkee/Going Postal. Ihan hauska jos tykkäät viekkaasta vähän koomisesta huijarista joka yhtäkkiä puolpakotetaan valtion virkaan.Sen lisäks on noita yksittäisiä, joita nyt en kaikkia ala listaamaan mutta muutaman voisin mainita.Ensinnäkin nuortenkirjoja on yks yksittäinen, Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät/The Amazing Maurice and his Educated Rodents. Tässä siis päähenkilöinä on puhuva kissa ja joukko puhuvia rottia. Jotka huijaa ihmisiä porukalla.Sit muita yksittäisii joista oon nauttinu on Hirmurykmentti/Monstrous Regiment, tää on taas hyvä jos tykkäät vahvoista naishahmoista, koska niitä täs on taas useempi. Kirjan päähenkilönä on Polly, joka pukeutuu mieheks ja lähtee sotaan löytääkseen veljensä. Toi on ehkä kaikki mitä voin sanoo spoilaamatta kovin pahasti.Lisäks ois Kiekkomaailman muinasista kulttuureista kertovat Pyramidit/Pyramids (muinaisen Egyptin kaltasessa paikassa sekoilua) ja Pienet Jumalat/Small Gods, jossa selitetään ehkä kaikkein kattavimmin Kiekkomaailman jumalsysteemin toiminta, ja jonka tapahtumiin viitataan myöhemmissä kirjoissa useasti, koska niistä ilmeisesti tulee osa Omnilaisuuden pyhiä tekstejä.Lisäks noit ois vielä muutama muuki kirja, mut noi on mistä mun mielestä jostain kannattaa alottaa.Tässä samalla tulin muuten laskeneeks, et oon lukenu 28 Kiekkomaailma-kirjaa (vissiin) jos lasketaan se joka mul on nyt kesken. Eli jos niitä kerran on yhteensä 41, niin vielä ois 13 luettavana... Yks näistä jotka oon lukenu tosin on aikusten kuvakirja The Last Hero, jota ei oo koskaan suomennettu.Ja yks Kiekkomaailma-kirja mun käsittääkseni vielä odottaa suomentamistaan, eli joitain kuukausia Terry Pratchettin (kirjailijan) kuoleman jälkeen julkastu The Shepherd's Crown, joka on viides Tiffany-kirja.Sori täst tuli vähän pitkä postaus mut täs tapaukses kysymykseen "Mistä mä alotan?" ei oo kvin yksinkertasta vastausta :D

[smile11]

Hyvä fiilis

4.5.2022

Huhtikuu kääntyi toukokuuhun. Hyvä fiilis. Ehkä hyviäkin asioita tapahtuu. Mieli alkaa tasaantumaan. Tuntuu jotenkin ihmeellisen hyvältä. En ole tuntenut tälläistä pitkään aikaan. Se on varmaan tämä kevät ja tuleva kesä. Ehkä tää alkaa menemään parempaan päin. Silti tuntuu, että tää on vaan alkua. Saa nähdä mitä tulevan pitää. Oon alkanut tykkäämään tästä. Toivon, että parantuminen alkais nyt.

Mä en jaksa mun mieltä. Tiedän, että joudun kamppailemaan tän kanssa vielä pitkään. Ehkä tää kestää koko loppu elämän. Kuka sen tietää. En oo vielä 100% terve. Voi olla, että tää ottaa vielä takapakkia. Toivotaan kuitenkin, että ei tapahdu mitään yllättävää. Juuri nyt on hyvä olla.

Tärkeintä on, että elämä näyttää valoisaakin puolta. Hymyilen taas. Mieli on kirkastunut. Nautin tästä paljon. Haluan ottaa kaiken irti tästä nyt, kun pystyn. Toivotaan, että tää tunne kestää kauan. En haluu, että tää on vaan yhden päivän juttu.

Jatkan elämää iloisena. Olen taas oma itseni. Pystyn nauramaan oikeasti. Tunnen kuinka tyyneys valtaa minut. Kaikki on taas hyvin. Voin hengähtää vihdoinkin.

X Veera

[masokistinenkissanpentu]

MENKAT btw aika hasu juttu MENkat. Miehet.

Miks menkkojen pitää sattua niin paljon. Ja miks meil ylipäänsä pitää olla menkat. Miks menkat on olemassa? Menkat on perseestä. Tai siis pillusta. Mut iha sama. Mä vihaan niitä. Ja vihaan sitäki ku mulle tullaa sanoo et "ei menkat satu". Tiiän et ihmiset haluu nähä mut tosi vihasena ja haluu vaan provosoida. Mut se ärsytti kerra koulus iha vitusti (kirjaimellisesti) ku mun yks kaveri valitti mulle siitä ku valitin menkoista. Se tarjos kipupillerii mutku tiesin et se ei auta, nii en halunnu turhaa sitä käyttää. Ja sit tää mun kaveri vaa on sillai "älä valita ku et kerta ottanu sitä pilleriä. Ei ne niin paljo satu." Ja sit se ite sai menkat vähä sen jälkee, ja se itki ja lähti kotii. "Ei ne niin paljo satu." Joo eipä vissii. Vituttaa sellaset ihmiset joil o vagina ja ne kehtaa tulla sanoo sulle sun menkoista ja siitä ku valitat vaik niil itelki ehkä on joskus ollu kipeät. Kaikki kokee kivun eri tavalla. Joskus ainaki itellä, valittaminen jollekki voi jopa auttaa. Ja kaikil ei menkat oo kipeät, ne saa olla ilosia..mut niiden pitäs yrittää ymmärtää niitä joil menkat on aivan saatanalliset. Sitä paitsi, en mä ees aina valita. Nytki oon mummolassa ja vaan yritän sietää. Ja mä en sillai tykkää antaa menkkojen määrätä mun elämää. Mä tiesin et mul on menkat alkamas, ja rohkeesti vaan menin mummolaa vaik tiesin et ne alkaa. Mutta ymmärrän ihmisiä jotka haluaa jäädä kotiin ku on menkat. Kyllä itelläki olis ollu kiva jäädä kotiin mussuttaa suklaata ja makaa sänkyy, mut iha mummon vuoksi lähin. Ja oon iha tyytyväine itteeni. Kävin hiihtämäs mummon kanssa vaik sattu. Ja selvisin. Whohoo. Kerra olin kouluski ja sain aivan jäätäviä kramppeja joiden vuoks vaan makasin lattialla, huusin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Heiluin myös koska se vittu sattu niin helvetisti. Noh, pysyin koulussa koska mun kamu pyysi et jäisin. Muistaakseni otin kipupillerinki, mut se ei auttanut kuten arvasin. Ja sit vaa sinnittelin siel iha sairaanmoisis kivuis kunnes pääsin kotiin. Luulin et se rauhottu, mut ei..saatana ei. Ku vaa paheni. Lopulta mä laitoin makaa sohvalle ja itkin itteni uneen ja sit se hävis sen nukkumisen myötä. Et on täs kipua joutunu sietää tässä elämässä. Mulha alko menkat vasta kasi luokal ja alussa ne ei ees sattuneet..mut ysil ne alko menee tosi kipeiks. Mut juu. Jäätävä vuodatus (ei vittu. Vuodatus. Saatana. Oon aika vitun vitsikäs nyt.) . Ja kaikki jotka omistaa vaginan ja saa menkat nii toivon teille kaikille et teidän menkat on kivuttomat ja helpot sietää. :'3 pojillekki sanon et kyl te ne kestätte. Vaikeeta se on mut aina (toivon mukaan) on joku kaveri jolle voi huutaa "vittusaatananhelvetinruumiillistuma" aina sillon ku vituttaa. Me kaikki selvitään niistä. En oo kuullu ketää joka ois menkkoihin kuollu. Me ollaa kaikki iha vitun vahvoi. Ja jos joku kusipää tulee teille sanoo et menkat ei satu nii....viiltäkää niiden vatsa auki. No okei. Älkää sentään. Huutakaa niille päin naamaa vittu ja tunkekaa verinen menkkarätti niiden naamaan nii eiköhä ne oo hiljaa.