#apurahahaut

[avovaimoke]

"Mä voin kuvitella, millainen raunio sä olet kaksi viikkoa ennen häitä" -Poikakaveri

Me mentiin kihloihin!

Ja tän syksyn avainsana on Ajanhallinta :DD

[taiteilijaelamaa]

Siitä on reilu vuosi kun valmistuin valokuvataiteilijaksi. Opinnäytetyötä kirjoittaessani minulla oli usein tunne, etten oikeastaan tiedä mitä olen tekemässä tai varsinkaan, mihin tämä johtaa. Järjen tasolla sitä oli vaikea nähdä, vaikka tunteen tasolla olin kaikesta epävarmuudestani huolimatta jotenkin varma. Varma siitä, että tämä mitä nyt teen tuntuu omalta ja sitä kautta oikealta. Tätä haluan tehdä. Tätä mun täytyy tehdä. Valmistumisen jälkeen minua ja äänitaiteilija-miestäni odotti iloinen yllätys - myönteinen apurahapäätös, jonka turvin pääsisimme aloittamaan ensimmäisen yhteisen taideprojektimme: Helsingin reitit - KATVE. Helsingin sisäpihat odottivat kuvaajaansa ja äänittäjäänsä. Lisäksi sain myönteisen päätöksen myös näyttelyhakemukseeni. Pitäisin ensimmäisen yksityisnäyttelyni maaliskuussa 2017 Galleria Huudossa Uudenmaankadulla, tilassa jota olin katsellut jo useamman vuoden. Galleria sijaitsi katutasossa, ikkunoista tulvi luonnonvaloa ja tila oli kaksiosainen: oli suuri etutila sekä sisäpihan puolelle suuntautuva kapeampi takatila. Ei liian suuri, ei liian pieni. Minusta tuntui, että se oli kaikinpuolin sopiva ensimmäiselle näyttelylleni. Puolentoista kuukauden projektiapurahan jälkeen olin työtön. Sitä jatkui syksyn. Tilanteeseen liittyvä byrokratia ja tilivelvollisuus eri tahoille ahdisti. Samalla pääsin kuitenkin, Helsinki Schoolin ansiosta, tuntuvammin kiinni taidemaailmaan - teoksiani oli ensimmäisen kerran esillä ulkomaisilla taidemessuilla, Vienna Contemporaryssä Wienissä. Halusin päästä paikan päälle, mutta lennot Wieniin olivat liian kalliit, joten ratkaisimme mieheni kanssa asian ostamalla menolennot Prahaan ja paluun Budapestista. Välimatkat Praha-Wien-Budapest matkustaisimme busseilla. Prahassa avasimme skumppapullon, sillä oli syytä juhlaan - minulta oli myyty teos heti messujen avajaisiltana. Tuntui uskomattomalta.

Syksy meni pitkälti apurahahakemuksia kirjoittaessa. Tarvitsin rahoitusta tulevan yksityisnäyttelyni tilavuokraan sekä ennen kaikkea teoskuluihin. Halusin toteuttaa kaikki teokset samalla tavalla: mustiin kehyksiin kehystettyinä Diaseceinä. Suurin teos olisi kooltaan 165x118 cm, pienimmät 85x60 cm. Väkersin tilasta pienoismallin. Minulla ei ollut kärsivällisyyttä tehdä sitä aivan mittakaavaan, mutta se ajoi asiansa. Keskusteltuani useamman taiteilijan ja taidealan ihmisen kanssa, päätin että tilaan tulisi vain seitsemän teosta. Näin kukin teos pääsisi nousemaan esille sekä itsenäisesti, että osana kokonaisuutta. Pahin virhe olisi ampua tila liian täyteen. Vaikka prosessin edetessä hetkittäin epäilinkin päätöstäni ja harkitsin yhden lisäteoksen mukaanottamista, niin seitsemän teoksen päätös piti. Hyvä niin. Kokonaisuudesta tuli minimalistinen ja ilmava. Se tuntui harkitulta ja itsevarmalta. Yhtenä tärkeänä osana näyttelyni suunnitteluprosessia toimi Suomen valokuvataiteen museon järjestämä porfolio-päivä, jonka ansiosta sain keskustella teoksistani ja aluillaan olevasta näyttelykokonaisuudesta seitsemän alan ammattilaisen kanssa. Päivä oli hektinen. Mielipiteitä oli yhtä monta kuin ihmisiäkin, mutta kaikilta sain ehdottomasti jotain. Suurin mielipiteitä jakava seikka tuntui olevan värillisten ja mustavalkoisten teosten välinen suhde. Tulisiko näyttelykokonaisuuteen ottaa mukaan molempia, vai vain värillisiä kuvia? Näkemykset jakautuivat päivän aikana kutakuinkin puoliksi niin mustavalkoisten teosten puolesta kuin niitä vastaan. Päätös jäi siis auttamatta minulle itselleni ja kun päätös oli lopulta tehtävä, jätin mustavalkoiset teokset näyttelykokonaisuuden ulkopuolelle. En nimittäin osannut päättää millä tavoin haluaisin kyseiset teokset esittää. Kehyksillä vai ilman, mattaa vai kiiltävää, entä missä koossa? Ja miten mustavalkoiset teokset sopisivat yhteen suurikokoisten ja värikkäiden Diasecien kanssa? Kysymyksiä ja vaihtoehtoja oli liikaa, joten jätin ongelman hautumaan. Marraskuussa 2016 matkustimme mieheni töiden perässä puoleksitoista viikoksi New Yorkiin. Whitney Museumissa kävimme katsomassa kuubalaissyntyisen Carmen Herreran äärimmäisen vaikuttavan “Lines of Sight” -näyttelyn, joka tulvi vahvoja värejä ja tiukan minimalistisia, geometrisia muotoja. Teosten säntillisissä suorissa linjoissa oli jotain minulle vierasta, turhan pedanttista, mutta silti vaikutuin, jopa rakastuin. Teoksissa oli ytyä ja ihailtavaa periksiantamattomuutta. Museon kirjakaupassa käytin viimeisetkin rahani. Ostin luonnollisesti Carmen Herreran “Lines of Sight” -kirjan, sekä sen tueksi teoksen ”Concrete Cuba - Cuban Geometric Abstraction from the 1950s”. Tammikuun alussa oli aika lyödä oman näyttelyni teosvalinnat lukkoon. Yötä myöten jatkuneen teoskokojen pyörittelyn jälkeen laitoin teostilauksen lopulta menemään Artproofille ja sovin ajan, jolloin menisin paikanpäälle valvomaan teosten proofausta. Olo oli kaikkea muuta kuin itsevarma. Samalla tajusin, että jokainen taho, jolta olin syksyn mittaan hakenut näyttelyyni apurahaa, oli antanut kielteisen päätöksen. En saisi ulkopuolista rahoitusta vaan maksaisin kaiken itse. Onneksi minulla on sentään mieheni, ja sukulaisia joilta lainata, muuten näyttelyn toteuttaminen olisi ollut täysin mahdotonta. Näyttelyni maksoi minulle lopulta noin 7 000 euroa. Summa tuntui järjettömältä. Niin järjettömältä, että näyttelyn aikana ja sen jälkeen olen nauranut, että tätäkö tämä taiteilijuus on. Että laitetaan tuhansia euroja objekteihin, jotka ovat kuukauden verran esillä ja ihmisten katsottavana. Sitten nämä objektit pehmustetaan ja kääritään huolellisesti näteiksi paketeiksi, jotka viedään työhuoneelle odottamaan seuraavaa näyttelyä. Niin, sitähän tämä on, mutta myös paljon muuta. Näyttely tuli. Nimesin näyttelyn sen pääteoksen mukaan, “Sabroso”, espanjankielellä herkullinen tai maukas. Tuli näyttelyn ripustaminen, valvominen ja lopulta saattaminen pakettiin. Väliin mahtui paljon, niin kohtaamisia ihmisten kanssa kuin kasvava ymmärrys siitä, mitä näyttelyn pitäminen vaatii. Mikä toimii ja mitä taas tekisin nyt toisin. Avajaisiltana ihmisiä tuli enemmän kuin olin osannut odottaa ja koska olin yksin vastuussa kaikesta, oli lopputuloksena juomatarjoilun hetkittäinen tyrehtyminen. Olin kuitenkin tyytyväinen näyttelykokonaisuuteen. Se tuntui hyvältä. Teokset oli ripustettu tilaan hieman aiottua korkeammalle, mutta siitäkin sain ainoastaan kiitosta. Valvoin näyttelyä itse viikonloppuisin ja otin tavakseni istua näyttelytilan nurkassa ikkunan vieressä, selkä kiinni lämpöä hohkaavassa patterissa. Toisinaan kävijöitä oli päivän aikana vain kourallinen, parhaimmillaan taas yli kaksikymmentä. Suurin osa kävijöistä oli kiinnostunut kuulemaan teosten taustoista ja käyttämästäni tekniikasta. Keskustelut olivat antoisia. Näyttelyn viimeisellä viikolla paikalle tuli myös pariskunta, joka osti yhden näyttelyni teoksista. Olin ostosta erittäin kiitollinen. Saisin ainakin osan näyttelyyn laittamistani rahoista takaisin. Näyttelyni toiseksi viimeisenä aukiolopäivänä järjestin “Live scanography meets Kauranne x Haapoja x illmari” -peformanssi-illan. Livenä toteutettavan tasoskanneritaiteen, ääni-improvisaation, spoken wordin ja kaupunkiäänimaisemien yhdistäminen yhdeksi esityskonseptiksi syntyi hetken mielijohteessa, mutta se kannatti. Pystyin näin avaamaan teosteni syntyprosessia yleisölle aivan uudella ja äärimmäisen konkreettisella tavalla. Lisäksi olin itsekin utelias näkemään millaiseksi kuvat muodostuisivat yleisön edessä ja äänen ja musiikin vuorovaikutuksessa. Yleisöä oli paikalla kolmisenkymmentä ja toteutin illan aikana tasoskannerilla yhteensä 40 uutta kuvaa. Jokainen kuva oli improvisoitu ja väriyhdistelmätkin siinä hetkessä valittuja. Vaikka minulle muutama kuvallinen huti tulikin, niin ilta oli kaikin puolin hyvä ja onnistunut, erikoinen ja erityinen eikä vähiten kiitos kanssani esiintyneiden Amanda Kauranteen (+Gigi Abaudin) ja haapoja & illmari kollektiivin. Alkuvuoteni oli kiireinen, ei vain yksityisnäyttelyni vuoksi, vaan myös siksi, että siirryin samalla työttömästä yrittäjäksi. Päätös oli aluksi enemmän pakon sanelemaa ja vaihtoehtojen puutteesta johtuvaa kuin todellista halua toimia yrittäjänä, mutta alun pelkojen jälkeen päätös on tuntunut hyvältä. Ennen kaikkea on ollut ilo ja onni saada yhdistää niinkin marginaalista kuvataiteen alaa kuin skanografiaa eli tasoskannerilla toteutettua taidetta erilaisiin tilaustöihin. Lisäksi olen yllättäen saanut tehdä sitä mistä jo varhaisessa teini-iässä haaveilin: suunnitella levynkansia. Pian ovat neljännet suunnittelemani levynkannet lähdössä painoon.

[taiteilijaelamaa]

Apurahahaut mietityttää. Tiedostan, että mun oma taiteilijaidentiteetti on vahvasti kiinni valokuvassa. Se on sitä sekä valokuvataiteen koulutuksen, että sitä edeltäneen pitkän valokuvaharrastuksen kautta. Vaikka oonkin työskennellyt viimeiset neljä vuotta intensiivisesti erilaisia digitaalisia kuvaskannaustekniikoita hyödyntäen, niin oon kokoajan mieltänyt itseni valokuvataiteilijaksi ja kokenut, että teen nimenomaan valokuvaa. Abstraktia, ehkä kokeellista, ainakin epätyypillisella tekniikalla, mutta silti valokuvaa ja valokuvataidetta. Sen takia myös apurahahakemusten lähettäminen valokuvataiteen alle on tuntunut musta niin luontevalta ja oonkin niin tehnyt, aina kun se on ollut mahdollista.

Virhe. Nimittäin nyt kun selasin läpi mun hakemuksia niin huomasin, että yhtä lukuunottamatta kaikki myönteiset päätökset jotka oon saanu on tulleet silloin kun mun hakemus on arvioitu joko kuvataiteen tai digitaalisen taiteen alaan kuuluvana. Noita hakemuksia oon lähettänyt viisi - ja neljä on menny läpi. Valokuvaiteeseen suunnattuja hakemuksia taas oon lähettänyt viimeisen neljän vuoden aikana parikymmentä, joista yksi on palannut myönteisen päätöksen kera. Oikeesti. 1/20.

Ensin ajattelin, että vika on mun hakemuksissa, siinä miten kirjoitan tai mitä kirjoitan, tai miten sanon liikaa tai liian vähän. Tai miten oon vasta niin alussa, mutta turha mun on lyödä päätä seinään. Jostain syystä mun teokset ei vetoa valokuvataiteen rahoittajiin. Onko ne liian abstrakteja? Varmaan, ja ehkä mun teoksia ei yksinkertaisesti edes mielletä valokuvaksi. Toisaalta sekin tuntuu hassulta - olihan mun kaksi viimeisintä yksityisnäyttelyä nimenomaan alueellisissa valokuvakeskuksissa, Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella ja Valokuvakeskus Perissä Turussa. Tosin näidenkään näyttelyiden kuluihin en saanut apurahaa vaan maksoin lopulta sekä teosten tuotantokulut, että kahden näyttelytilan vuokrat kokonaan omasta pussistani. Se oli suoraan pois mun omasta elämisestä, mutta olin sikäli onnellisessa tilanteessa, että pystyin raapimaan tarvittavat rahat kasaan. Lopullinen lasku kahdesta näyttelystä oli noin 4500 euroa. Lähes kaksituhatta tilavuokriin ja vajaat kolmetuhatta teosten tuotantoon. Apurahahakemuksia kirjoittaessani pidin jokseenkin itsestään selvänä, että saan ainakin puolet näyttelyiden kokonaiskuluista katettua jollain apurahalla. Se olis tuntunut kohtuulliselta ja oikeudenmukaiselta, mutta vaikka asiaa miten pyörittelisin niin apurahapäätökset ei ole oikeudenmukaisia eikä näyttelyaika tai kaksikaan takaa mitään. Mielestäni tein silloin hyvät hakemukset moneen suuntaan, mutta taisin vain nakata ne kategorisesti väärään osoitteeseen, valokuvataiteen alle. En tietenkään tiedä olisinko onnistunut jos olisin lähettänyt hakemukset kuvataiteen puolelle. Silti, nyt jälkeenpäin katsottuna mahdollisuudet olisi varmasti olleet paremmat. Lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että huolimatta kaikista kielteisistä päätöksistä ja näyttelyiden toteuttamiseen käyttämistäni euroista, oon onnellinen, että oon voinu toteuttaa jokaisen yksityisnäyttelyn täydellä laadulla ja omasta näkemyksestäni tinkimättä.