#aina vaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan

[shinondraws]

Ja aivopierut sen kun vaan jatkuu. Tänään vuorossa on "tyydy vähempään niin säästyt pettymyksiltä" -pamfletti.

Nuoria ahdistaa työelämä, koska (syystäkin) pelätään uupumista ja sitä, ettei aikaa ja energiaa jää elämiseen. Vinkki vitosena on, ettei kannata tavoitella unelmaduunia, vaan semmoista kädenlämpöistä ihan okei hommaa.

Joo. Tämä vielä käy jotenkin järkeen. Mutta mitenkäs ne nuoret ja about kolmekymppiset, joille on lapsesta asti taottu päähän, että "etsi se oma juttu" ja kannustettu unelmaduuneihin seiskaluokan ammatinvalintatestien perusteella? Entäs ne nuoret joilla on vaikea valinta edessä, kun pitää miettiä mihin kouluttautuu, mitä pää kestää seuraavat 50 vuotta tai missä ammatissa ylipäätään riittää töitä niin kauan?

Kuka vittu voi sellaista tietää? En voi kuvitella mitään vittumaisempaa kuin sen, että ensin kuvittelee löytäneensä sen oman jutun ja sitten pettyy, kun totuus lyö päin näköä, ja kun lopulta myöntää itselleen, että väärin meni ja siitä avautuu jollekin, niin vastaus on "lol sulla oli liian korkeat odotukset ja sun ois pitänyt itse tajuta se" ja kehotetaan olemaan tyytyväisiä.

Eikö sen sijaan, että viljeltäisiin tällaisia puolivillaisia elämäm ohjeita ja jälkiviisauksia olisi järkevämpi pureutua niihin syihin, miksi työelämä ahdistaa niin monia ja miksi se ahdistus vain tuntuu kasvavan vuosi vuodelta? Niin paljon on tehty tutkimuksia ja kehitysehdotuksia sekä menestyksekkäitä kokeiluja, mutta ne eivät tunnu kiinnostavan ketään. Valmiita ratkaisuja olisi vaikka kuinka, mutta systeemiä ei olla halukkaita muuttamaan ja kaikki kaatuu taas yksilön vastuulle. Jipii.

On se nyt saatana. Kaikki on niin kauan hyvin, kun sun unelmat sisältää perheen, vakituisen palkkaduunin ja omakotitalon, mutta jos sun unelmat on mitään muuta, niin vittuakos siinä valitat.

Perkeleen perkeleen perkele.

[damiannasworld]

This song is so Bojere coded. 🥹 💚❤️

Kuumaa

Laavaa ihon alla

Vaeltaa

Ku katsot mua hiljaa

Hot

Lava flows

Under my skin

When you watch me silently

Huumaa

Sun tuoksu aina uudestaan

Mut huumaa

Savuu ja vaniljaa

Your scent

Intoxicates me

Over and over again

Smoke and vanilla

Tiedän kyl joo

Muualla sua ootetaan

Ei parempaa aikaa oo

Vielä sut saan uskomaan

Yes, I know

They're waiting you elsewhere

There's no better time

I'm going to make you believe

Ennen aamuu vielä ehtii

Vasten näitä seinii

Oikeen paikan ettii

Hei beibi, saanko mä luvan?

There's still time before the morning

To find the right place

Against these walls

Hey baby, shall we dance?

Herätän sut henkii

Otan vähä kovemmin kii

Älä sulje sun silmii

Hei beibi, saanko mä luvan?

I'm going to make you feel alive

Hold you a little tighter

Don't close your eyes

Hey baby, shall we dance?

Aamullaki ehtii

Vasten näitä seinii

Toteuttaa unelmii

Hei beibi, saanko mä luvan?

There's still time in the morning

To make dreams come true

Against these walls

Hey baby, shall we dance?

Himmenee

Valot äänet ympärillä

Himmenee

Kun sä alat hohtaa

The lights and sounds

Dims

Around us

When you start to glow

Polttaa

Sun iho vasten mun ihoo

Se polttaa

Ku meiän huulet kohtaa

It burns

Your skin against mine

Burns

When our lips meet

Kuiskaa vaan joo

Niin mä oon sun kokonaan

Kauneuteen ja kohtaloon

Vielä sut saan uskomaan

Just whisper yes

And I'm all yours

I'm going to make you believe

In beauty and faith

Tähdet on täydellisen kohdallaan

Ja meil on tää yksi elämä vaan

Tanssitaan

Beibi sä oot taikaa

The stars are perfectly aligned

And we only have this one life

Lets dance

Baby, you're magic

(I took some liberties with the translation, I hope there isn't any bad mistakes).

[neodyymi]

Inhoon kirjoittaa mitään puhelimella ja sitä paitsi nukahdan ihan justiinsa, mutta nyt kun taas muistan tän ajatuksen, pakko kirjoittaa muistiin.

Mulla pyöri viime vuonna näihin aikoihin mielessä yliluonnollinen-kauhu-reinkarnaatio-jokin-ficci-idea, jossa Lehto ja Riitaoja tietämättään syntyvät aina uudestaan vain tavatakseen eri aikoina, rakastuakseen toisiinsa ja kuollakseen aina eri tavoin jotenkin väkivaltaisesti tai tapaturmaisesti 21-vuotiaina.

No, fast-forwardoidaan itsemme 2020-luvulle, jolloin viimeisin Riitaoja-reinkarnaatio ei oikein keksi, mitä elämällään tekisi, kun kerran sattui taas välivuosikin eteen. Hänelle kumminkin tarjoutuu sattumalta tilaisuus muuttaa talonvahdiksi vanhaan sukutaloonsa, joka on ollut tyhjillään, kun kukaan ei siellä jostain syystä halua asua. Vuokraakaan ei tarvitsisi maksaa, joten sehän on persaukiselle parikymppiselle Riitaojalle lottovoitto.

On sanomattakin selvää, että kyseessä on tietysti sama talo, jossa og Riitaoja eli lapsuutensa, ennen kuin tuli revityksi juuriltaan sotaan.

No joo. Ensi alkuun kaikki vaikuttaa kivalta. Tunnelma on ihan eri kuin pienessä vuokrayksiössä kaupungissa, ja pääsykokeisiin lukukin sujuu ihan eri tavalla. Ei kuitenkaan kulu kauaakaan, kun talossa alkaa tapahtua selittämättömiä asioita, tavarat vaihtavat paikkoja öisin, valot räpsyvät, hanat vääntyilevät auki itsekseen. Perus kummitustalokamaa.

Ja sitten on vintti, josta kuuluu öisin askelia, eikä ihan mitä tahansa askelia, vaan raskaiden saappaiden laahaavia askelia. Riitaojaa ei saisi menemään vintille päivänvalossakaan, ei edes aseella uhkaamalla...

Ajan myötä Riitaoja alkaa pelätä talossa oloa pimeän aikana ja alkaa viettää enenevissä määrin aikaa missä tahansa muualla, kuten paikallisessa kyläbaarissa, jonne - kuinkas sattuikaan - osuu eräänä iltana myös Lehto, joka viettää liikkuvaa elämää reissutyötä tehden.

Hassua kyllä, Riitaoja ja Lehto kiinnittävät heti toistensa huomion, eikä kulu kauaakaan, kun Riitaoja huomaa jo kysyvänsä, että sopiiko Lehdon pöytään käydä istumaan. Ja sopiihan siihen.

Ja hirveen jännästi pojista tuntuu heti kättelyssä siltä, kuin he olisivat tunteneet toisensa aina. Lehtokin, joka ei tiedä taustastaan mitään, joka on aina elänyt yksin ja joka ei päästä ketään lähelleen, tuntee olonsa oudon kotoisaksi Riitaojan seurassa. Perhosia liihottelee vatsassa vähän molemmin puolin.

No juu. Pari kolme neljä olutta tahi siideriä myöhemmin Riitaoja huomaa kutsuvansa Lehdon luokseen yöksi. Enimmäkseen toki siksi, että pelkää olla talossa öisin yksin, mutta onhan siinä tietysti mukana myös rakkautta, vaikkakaan ei-ihan-niin-ensisilmäyksellä kuin Riitaoja vielä siinä hetkessä kuvittelee.

Lehto ei tietenkään voi enää ajaa, joten he kävelevät pitkähkön matkan takaisin Riitaojan kotitalolle. Riitaoja taluttaa pyöräänsä vähän hoiperrellen ja päätyy laskuhumalassa täräyttämään Lehdolle suoraan, että talossa muuten sitten kummittelee. Lehto luulee koko juttua vitsiksi, ja Riitaojakin sitten hämillään pelastaa kasvonsa hekottelemalla, että juu-u, vitsihän se. Lehto on kumminkin kaikessa yrmyydessään aika söötti, eikä Riitaoja halua antaa itsestään vallan sekopäistä vaikutelmaa heti alkuun.

Eikä sinä yönä mitään niin kovin kummallista tapahdukaan. Tai no. Niin.

Sohvalla nukkuva Lehto herää yöllä janoon ja menee hakemaan keittiöstä lasin vettä. Ikkunasta sisään kajastavassa kuunvalossa näyttää silmänräpäyksen verran siltä, että hanasta tuleva vesi on verenpunaista. No, väsyneenähän sitä näkee vaikka ja mitä, Lehto ajattelee. Vesi kuitenkin maistuu ihan normaalilta, ei siinä mitään.

Palatessaan sohvalle Lehto kuulee kuistilta askeleiden ääntä ja menee katsomaan. Pimeällä ja kylmällä kuistilla ei näy ensin ketään, mutta kun Lehdon silmät tottuvat pimeään, tajuaa hän, että kuistin penkin nurkassa istua kyhjöttää joku. Riitaojahan se, yöpaitasillaan. Lehto kysyy, että eikö Riitaojakaan saanut unta. Riitaoja toteaa, ettei ole nukkunut kovin hyvin pitkään aikaan. He vaihtavat muutaman sanan, kunnes Lehto päättää painua takaisin pehkuihin. Riitaoja hymyilee ja sanoo tulevansa kohta perässä.

Sääli, ettei Lehto tule paluumatkallaan tuvan sohvalle vilkaisseeksi raollaan olevasta ovesta Riitaojan makuuhuoneeseen, jossa oikea, elävä Riitaoja nukkuu autuaan tietämättömänä siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Niin, Lehtohan ei tietenkään tiedä, ettei puhunut elävän Riitaojan kanssa. Tosin Lehtokin saa vähän esimakua siitä, ettei kaikki siinä talossa ole ihan niin kuin pitää herätessään parin tunnin päästä uudelleen mennäkseen vessaan. Vessan kellertävä valo pitää inhottavaa ääntä ja rätisee ja lopulta sammuu juuri, kun Lehto on pesemässä kasvojaan.

No, Lehto alkaa ränklätä valokatkaisijaa, joka ei millään meinaa sytyttää valoja. Ja kun valot lopulta välähtävät hetkeksi päälle, ei Lehtoa katsokaan peilistä hänen oma, tuttu peilikuvansa, vaan vuoden 1941 itseään suuhun ampunut, kasvoiltaan vääristynyt, kuollut Lehto.

Elävä Lehto saa tietenkin niin sanotusti paskahalvauksen ja ryntää kiroillen ulos vessasta vain löytääkseen Riitaojan - tällä kertaa elävän - ulkorappusilta istumasta. Riitaojalla ei ole epäilystäkään, etteikö Lehtokin olisi jo oivaltanut, ettei hän ollut vitsaillut kertoessaan talon olevan kummitustalo.

Lehto ei kuitenkaan suostu ihan niin vain purematta nielemään mitään kummitusjuttuja ja haluaa ajatella, että koko hommalle on lopulta olemassa jokin järkevä, rationaalinen selitys. Riitaoja kertoo Lehdolle vintistä, jota Lehto päättää Riitaojan estelyistä huolimatta mennä heti tutkimaan.

Vintillä ei kuitenkaan ole juuri muuta kuin roinaa, romua, rompetta ja ryönää, mutta Lehto sattuu kumminkin kiinnittämään huomionsa pieneen säilytyslaatikkoon, jonka hän ottaa mukaansa ja vie alakertaan. Laatikko on lukittu ja avain on tiessään, mutta Lehto tiirikoi sen auki. Pojat löytävät sen sisältä nipun lehtileikkeitä, muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Yhdessä kuvista on og Lehdon ryhmästä otettu valokuva vuodelta 1941, josta pojat järkytyksekseen tunnistavat itsensä heti. Kuvassa heidän päidensä ylle on joku piirtänyt lyijykynällä pienet ristit.

Heidän löytämänsä lehtileikkeet ja muistiinpanot puolestaan paljastavat senkin, että edellinen Riitaoja-reinkarnaatio oli pääsemässä koko kuvion jäljille. Edellinen Riitaoja oli kerännyt talteen alkuperäisen Riitaojan kuolinilmoituksen sekä myöhempien Riitaojien tapaturmaisista kuolemista kertovia pieniä paikallislehden juttuja, joiden avulla saattoi päätellä, että jotain pahaa tapahtuu aina sinä vuonna, kun kukin Riitaojista täyttää 21 vuotta. Edellinen Riitaojakin oli tajunnut sen, ettei aikaa ole enää paljoa jäljellä, mutta ei ehtinyt ratkaista arvoitusta ennen kuolemaansa.

...Hitto vaan, kun muistan kyllä elävästi, että mulla oli hirveen tarkkaan mietittynä se, että mistä tossa oli kyse ja että miten noi sen lopulta ratkaisee ja murtaa ton toistuvan kuvion ja elää onnellisina elämänsä loppuun asti, mutta enhän mä sitä enää muista. :'D Rip.

[kausijuoppo]

Get vibechecked, idiot

Nyt kun tää vuos on päättymässä, haluan taas kerran vähän katsahtaa että mitä tuli taas tehtyä sarjakuvien saralta. Tein tän analyysin viime vuonnakin, niin koitetaan taas uudestaan uusien kokemuksien jälkeen.

Positiivista

-Mulla oli itse asiassa henkilökohtainen haaste itselleni tälle vuodelle. Ja se haaste oli "postaa jotain joka ikinen viikko". Ei aina tarvi olla sarjakuva, mutta jotain siihen liittyvää, kuten ihan vaan illustraatio tai sarjakuvailusta lätisevä postaus. Jos joku on ehtinyt huomata, niin usein heitän tänne postauksia lauantaisin queue-toiminnon kautta. Joskus on laitettu muinakin päivinä, mutta vähimmäismäärä on ollut kerta viikkoon. Ja se on pysynyt. Luulen kuitenkin että tää ei tuu toistumaan ens vuoden puolella, joten postaukset melko varmaan tulee harventumaan. Wanha ei jaksa tällasta rumbaa.

-Niistä postausten sisällöistä... Huh hujakkaa. Lyhyellä matikalla laskin 130+ sivua valmista sarjakuvaa tän vuoden puolella. Melkein kaksinkertainen sivumäärä viime vuoteen verrattuna. Ja joudun myöntämään että kyllä tekemällä vaan oppii. Itse oon ainakin huomannut tietyntyyppistä kehitystä omassa tekemisessä.

-En saanutkaan vaan yhtä, vaan peräti kaksi pidempää rojektia ulos tän vuoden puolella! Niken ja Pasin omat tarinat. Jösses. Ei tän näin pitänyt mennä. Mutta se on hyvä että ne on nyt poissa päiväjärjestyksestä, ja voidaan keskittyä seuraavaan listalla. Ja sain näiden kahden takia mahdollisuuden kuvata tiettyjä taustoja joita oon pitkään halunnut piirtää. Harvest- graffitti, Turun tuomiokirkko ja Aurajoki sen koko Turun mukana. Paavon patsasta en saanut piirrettyä, mutta ens vuonna sitten ehtii.

-Tänäkin vuonna, kommentit ja tägit. Aivan mahtavaa settiä! Oon moneen otteeseen vaan hajonnut kun selaan teidän letkautuksia. 10/10. Vaikka palaute ja se kuinka monta notea saan postauksista ei oo prioriteetti, tuo ne kuitenkin mulle hyvän mielen. Tietää että muutkin kun vaan mä hirnun näille tyhmille vitseille.

Negatiivista

-RIP KOVALEVY!!! Saatanan saatana että teknolookia pettää joskus. No, ei auta itku markkinoilla. Pakko mennä asian kanssa eteenpäin, vaikka siinä rytäkässä tuli menetettyä iso pino matskua, mm. hahmojen kuvauskaaviot missä oli oikeesti tärkeetä tietoa, niin kuin myös referenssikuvia joita ei vaan enää saa takas. Ja jotain tosi tärkeitä tekstinpätkiä. Joudun nyt soveltamaan lennosta ihan perkeleesti >:(

-Mua ohuesti harmittaa se, että en oo ehtinyt piirrellä uusia hahmoja enempää. Mm. Haluaisin enemmän piirrellä Annaa, Niken perhettä, Lauraa ja Maken kotijoukkuetta. Ja Henrin kanssa mua kismittää kanssa se, että en vieläkään tiedä miltä sen tatskat näyttää (herralla on molemmat käsivarret tatuoitu). Huomaan sen että mitä on saatu tehtyä sivumääränä, on siihen uhrattu suunnitteluaikaa. AIna ei mee nallekarkit tasan.

-Vähän on päässyt valumaan sarjikset enemmän englannin kielen puolelle. Sinänsä tää ei oo paha asia, tää rojekti aloitti olemassaolonsa englannin kielellä mun teksteissä, ja melko varmaan pitkät stoorit tulee olemaan englanniks vaikka mikä on. Mutta se suomen kieli nyt vaan on niin pirun hauska, varsinkin komediapainotteisessa perseilyssä. Ihmekkös se, suomi on kielenä yks iso vitsi muutenkin.

-Mulla on tällä hetkellä sellanen tilanne että kun oon tehnyt jatkuvalla syötöllä sarjiksia, niin mulla alkaa taas tuntumaan sellanen burnoutin alku persuksissa. Hirvee kasa ideoita, mutta ei puhtia toteuttaa niitä. Ja ite lähdin tähän tarinantekoon siinä mielessä että kokeilen asioita ja saan itelleni paremman mielen tekemisilläni. Ens vuodelle pitää selvästikkin opetella tasapainottamaan tätä touhua paremmin, ettei se hauskuus jää kokonaan pois tästä tekemisestä.

In conclusion:

Ei hajuakaan. Loppua ei näy.

[demonfowl]

kerro lisää tosta au:sta :o

Siis. Traagisten reinkarnaatio-au lähti discordilla jostain @sydanhaavoilla n ideasta siitä miten traagiset syntyis uudestaan kuoltuaan mut aina päätyis tapaamaan toisensa ennen kun kuolee siinä noin 21 vuoden iässä, aina traagisessa tilanteessa/onnettomuudessa yhtä aikaa.

Eli seuraavat kuolemat sotien jälkeen ois sitten 60-luvulla, sit 80-luvulla, sit 2000-luvulla ja sitten taas 2020-luvulla.

Tän "viidennen" kierron Riitaoja päätyis johonkin suvun vanhaan taloon remppaamaan/välivuotta pitämään ja löytää vanhoja sukuvalokuvia, myös edellisestä Riitaojasta joka oli keränny todistusaineistoa tästä kirouksesta mutta kuitenkin menehtyny Lehtonsa kanssa sillon pari vuosikymmentä takaperin.

Olennaisesti tähän kuuluu se et niiden pitäis jotenkin keksiä miten ne sais tän silmukan omalta kohdaltaan rikottua ja selvittyä, koska aika käy vähiin. Eli jotain tällaista:

Ja sit ollaan mietitty että mitä jos ne ei ois ollut ees ensimmäiset kierrot ne canonista tutut, vaan tää ois alkanu jo paljon aiemmin.

Eli tommonen :D ehkä tästä joskus ficciä tulee, en tiiä. Mutta monin tavoin tosi kiehtovaa kun saa moderniin au:hun sidottua ne canonin tapahtumat ja vielä ideoitua 80-luvun pitkätukkariitistä ja dingolehtoa (tai mitä ikinä nyt tekee mieli). Angstipotentiaali on rajaton ja hahmokehityksellekin on erinomaiset puitteet.

[dame-qui-kuovi]

FANFIC.

Yllätys yllätys Hietala. (Vuoden Hietala shippaaja🏆)

TW: itsetuhoisuus, alkoholiongelma ja masennus.

---------------------------------------------

Koskela pyöri pedissään. Teltassa tuntui jo viileältä. Syksy siis oli alkanut tehdä tehtäväänsä. Niin oli myös nikotiini. Koskela oli illalla jättänyt polttamatta ja nyt kello oli ehkä noin 5 aamuyön pintaa. Kaikki oli hiljaista, kun hän päätti nousta ja mennä ulos tupakoimaan. Sisällähän sitä muuten, mutta Riitaoja säälitti häntä. Tuo poika oli herkkä tupakansavulle. Mahtoi olla helvettiä joka päivä kärvistellä polttavien sotilaiden keskellä sodassa jota tuo pelkäsi hulluuteen asti. Koskela nojasi puuhun ja sytytti tupakkansa. Hän veti savun henkeensä ja puhalsi ulos. Päätä särki ja oli voimaton olo. Kuumeinen.

Teltan oviaukko kahisi takana. Hietanen käveli Koskelan vierelle ja kaivoi askia taskustaan. Hietanen nauroi itselleen miten tyhmältä tuntui toista seurata. Huoli kuitenkin teki mitä huoli teki.

-Ville miks et sää nuku?

-Pää huutaa tupakkaa. Mikset itse?

-Sama. Ja no mää haluisi vähä jutella.

Koskela nyökkäsi ja katsoi palavaa tupakkaansa. Oli ainakin hetken hyvä. Kylmän ilmankin hän jätti huomiotta. Molemmat olivat hiljaa kunnes Hietanen kysyi aidon oloisena:

-Onks sul jotai huoli?

-..Ei. ei mitään ihmeellistä.

-Ni, sitä.. sotaa vaan koko aja. Käy kaikille raskaaks.

Kaikista maailman asioista Koskelaa innosti vähiten puhua itsestään. Erityisesti Hietasen seurassa. Jollain tapaa Vilho kai taikauskoisesti suojeli näitä hetkiä. Kuin ne olisivat pyhiä. Turha niitä oli mielen heikkoudella tahria. Ennemmin se oli jopa loogista. Niiden juttelu hetkien oli hyvä olla irtautuminen hetkeksi kaikesta harmaasta. Tosiaan, Vilho olisi puhunut mielummin Urhosta.

-niin... Kai sinulla on kaikki hyvin?

-Mh? Mikäs mul, Mää e paljo mieti ikävii.

-hyvä.

Hietanen katseli kiinteästi vanhempaa miestä. Koskela oli hiljaa ja tuijotteli tupakkaansa. Taas tuo vaitelias mies käänsi koko keskustelun pois itsestään. Kysyäkkö uudestaan vakavammin vai kokeilla myöhemmin? Ei pitäisi painostaa. Hietanen tumppasi tupakkansa, vaikka poltto oli selvästi jäänyt kesken. Hietanen kääntyi ja otti hitaita laiskoja askelia ovelle.

-No. Öit kai sit.

-Odota.

Hietanen kääntyi takaisin häneen ja odotti kai ihmeen tapahtuvan.

-..Saattaa olla että otat komppaniasta vastuun huomenna. Taitaa minulle nousta kuume. Vähän sellainen olo.

Hietasen mieltä kaiversi pettymys, vaikka hän kyllä oli hyvin tiennyt ettei hän saisi Ville vaiteliaasta mitään irti.

-Mää ota. Mee sääki koht nukkumaa sit.

-Menen menen.

-Öit.

-Öitä.

.....

Koskela oli saanut ainakin alustavasti 4 päivää vapaata toipua. Ensimmäisenä päivänä aika oli jo alkanut kulua hitaammin. Sota ja kaikki muukin tuntui pysähtyneen. Koskela nousi istumaan pedilleen. Koko teltta oli tyhjä lukuunottamatta häntä itseään. Pojat olivat kuuntelemassa papin puhetta, jonka jälkeen jaettaisiin ansioituneille ristit. Olo tuntui heikolta. Hän ei ollut syönyt juuri mitään kahteen päivään, kun kuume vei ruokahalun. Silmien alla olevat varjot olivat käyneet yhä tummemmiksi ja kasvot sodan ja syömättömyyden tuella kapeammiksi. Posket näyttivät jo inhottavan teräviltä. Repun alta hän tunnusteli sinne kätketyn vodka pullon. Hän joi muutaman kulauksen. Ne kulaukset muuttuivat pidemmiksi. Tyhjällä vatsalla ja pullon prosenteilla ei päähän nousuun mennyt kauaa. Pikkuhiljaa sumentuva mieli ei vienyt sotaa taikka tunteita sieltä pois. Huono idea se oli aina juoda murheeseen, Koskela tiesi sen entuudestaan. Samat asiat päähän jäivät ja niitä käsiteltiin yhä huonommin. Mielessä yhä velloi hänen ja Hietasen keskustelu. Oliko Urho huomannut jotain vai miksi tämä oli yhtäkkiä kysellyt? Ja oliko Koskelan pidättäytynyt olemus vaivannut Urhoa jonka takia tämä niin nopeasti takaisin sisään lähti. Jos vain osaisi keskustella toisen kanssa vaivattomasti. Olla Hietasen huolen arvoinen. Tuon ajan ja mielenkiinnon arvoinen.

Kädet löysivät kaapista myös partateriä. Hän teki muutamia viiltoja ja jatkoi juomista. Mikään ei tekisi sellaisesta kuin Koskela oli Hietasen huomion arvoista. Hietanenkin ymmärtäisi sen viimeistään silloin jos tietäisi mitä hän luutnantin sydämessä oikein herätti. Jo nuorena Koskela oli oppinut rankaisemaan itseään niistä luonnon vastaisista ajatuksista. Hän selitteli sen olevan vain vähän vaarallisen kasuaali tapa. Nyt se edes niin pahasti tuntunut, kun mies alkoi olla kännissä.

Hietanen palasi yksikseen korsulle etuajassa. Koskela oli kuullut viimeisimmät askeleet sisäänkäynniltä ja yrittänyt nousta. Sitä hän ei kuitenkaan pystynyt tehdä huimaukseltaan tai alkaneelta humalaltaan. Hän oli vain onnistunut valahtamaan uudelleen maahan ja kaatamaan vodkan maahan. Hietanen avasi teltta kankaan ja näki ensimmäisenä Koskelan käsi veressä pedillään. Hietanen näki terän toisessa kädessä ja kaatuneen pullon maassa. Koskela katsoi hieman säihkähtäneenä Hietasta ja käänsi sitten itsensä tämän katseelta pois korjaten pullon maasta. Hietanen hivuttautui miehen luo ja polvistui tämän tasolle siirtäen vodka pullon kauemmas. Hietanen oli järkytyksestään huolimatta yllättävän päättäväinen ottaessaan terän pois koskelan kädestä ja laittoi sen taskuunsa. Hän katsoi taas Koskelaa.

-Ville mitä helvettii sää ole tehny..?

Hietanen huokaisi silmät suurina. Ääni karkasi osittain pettyneenä. Koskelan ilme värähti ja tämä nojautui kauemmas. kyyneleet olivat jo kohonneet silmiin, eikä sitä ryhdin korjaamisella enää hoidettu. Hietanen otti henkeä ja varovasti yritti vetää Koskelan kättä näkyville. Koskela vetäisi sen takaisin ja kielsi äkäisesti sammaltaen.

-Älä.

Hietanen hellitti säälien otteensa.

-Anna mu kattoa..

-Anna olla. Ihan tosi, ei tässä mitään.

Koskela puhui vaivaantuneen kireänä ja läpsäisi Hietasen käden pois. Jos Urhon tilalla olisi ollut kuka tahansa muu, olisi Koskela varmaan tönäissyt voimalla pois. Mutta se oli Urho ja Koskela pysyi paikoillaan. Hietanen jatkoi lempeämmin:

-Ville, näytä su kättäs. Jooko..? Mää halua auttaa suo

Hän otti taas Koskela kädestä varovasti ja veti sitä lähemmäs. Haavat eivät näyttäneet liian syviltä. Hän etsi lääkekaapista vanua ja sideharsoa. Hän kostutti vanua vähän vedellä. Sitten hän kyykistyi takaisin ja yritti katsoa Koskelaa silmiin.

-Saanko?

-saat.

Hietanen puhdisti haavoja niin varovasti kuin osasi. Kokoajan vilkuillen Koskelan ilmettä peläten satuttavansa. Kun se oli tehty hän otti sideharsoa ja kietoi sitä varovasti ranteen ympärille. Koskela nosti katsettaan vähän. Ei Hietaseen, mutta omaan käteensä. Hietanen solmi sidettä kiinni ja Koskela katsoi apaattisena kersantin sormien liikettä. Humala esti osan häpeästä. Tai siirsi sen moninkertaistaen myöhemmälle.

-Eikö sinun pitäisi olla jossain muualla?

Koskela kysyi hiljaa yhä suoraan katsomatta toista. Taas siirtäen huomionsa Hietasen asioihin.

-Muo ei tarvita ny missää muual ku tääl.

Koskela puri huultaan ja nojasi leuallaan omaan käsivarteensa jonka oli Hietaselle ojentanut. Oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Kaikki oli sumeaa. Huimaus alkaisi pian oksettaa. Hietanen kävi yksitellen sormia huolellisesti läpi pyyhkien niistä kovaa vauhtia kuivuvaa verta. Vilho yritti keskittyä seuraamaan tätä pikkutarkkaa työtä. Tuntui typerältä kyhnöttää siinä lattialla ja porata miten elämä on kamalaa. Kaikkein vähiten hän halusi Urhoa sillä kuormittaa.

-Anteeksi.

Ville sammalsi omaa kättään vasten. Epämiellyttävä tunne siitä, että Hietasen katse oli noussut tähän ja se etsi epätoivoisena Koskelan silmiä vastaamaan niille, hiipi mieleen. Kyllä tuon silmiä olisikin katsellut, jos ei se vaan uhkaisi värjätä poskia.

-Ville, ei sun tartte mult pyyttää mitä anteeks.

-Mutta Joudut paasata-

-Älä. Sul ei oo Mittää mitä mult pahotel, ymmärräks?

Hietanen sanoi järkkymättömästi, mutta edelleen hiljaa samalla pudistellen päätöän. Koskela ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi. Luutnantin silmät olivat punaiset ja edelleen posket kyynelissä. Hietanen pyyhkäisi ne peukallollaan pois. Koskela katseli Hietasta ääneti. Kersantti veti luutnantin halaukseensa. Humalainen Koskela oli sulaa siihen nuoremman käsiin.

-Sää oot laihtunu.

-mm.

-Ville su pitäs syörä.

-mm.

Hietanen hymyili ja matki toisen muminaa. Luutnantti taisi sittenkin olla rakastava juoppo. Tai hellyyden kipeä ilman, että itse sitä myönsi. Vasta nyt tässä lähellä Koskelan kehon lämmössä hän tajusi muistaa, että tämä oli kuumeessa ja varmaan seuraavaksi hän itsekkin.

-Mik olo sul o?

-Huimaa.. vähän

-Lepäät siin. Haluisiks sää puhua?

-niin mistä?

-..miks sää teet nii? Onks se tää sota vai jotai muut? Sää voit kerto mul, oli se sit iha mitä vaa.

Koskela nojasi taakse ja katseli Kersanttia haikeana. Tämän mieli ei kestänyt enää. Katse vaelsi tämän simillä, kaulla, hiuksissa, nenä varrella, huulilla. Luutnantin käsi nousi tämän poskelle ja peukalo harjasi tutkien miehen leuka linjaa. Suupieli nyki.

-Minä rakastan sua aivan liikaa.

Hietanen tuijotti suu vähän raollaan ja silmät häkeltyneenä. Tarkoittiko Koskela siis sellaista rakkautta? Tai miksi muuten sitä tuolla tavalla tunnustaa. "aivan liikaa". Ei, Tämä mies kärsi aivan liikaa. Siis siksikö Koskela teki itselleen... Hietanen nielaisi ja tunsi omien silmiensä vetistyvän. Hän veti Koskelan itseensä kiinni ja kietoi kädet tämän ympärille. Koskela ei vastustellut vaan nojasi tähän väsyneesti. Hietasen mieli jatkoi juoksuaan. Pieni ilon tunne piileksi jostain kaiken huolen alta. Ville tuntui oikealta juuri tässä hänen käsissään. Miten se pystyi tuntumaan oikealta, kun kaikki tässä oli vähän väärin tai oudosti. Kaikki muuttui äkkiä. Pari sekuntia sitten kun Hietanen oli toisen käsiensä "suojaan" vetänyt, oli se tehty lohduttaakseen. Nyt se tuntui anteeksi pyynnöltä, ettei itse ollut tajunnut miettiä asiaa aikaisemmin. Hietanen silitteli Villen niska hiuksia ja työnsi hellästi toisen pois.

-Ehkä su pitäs ny levätä

-anteeksi.

Villen äänestä paistoi tietynlainen halveksunta ja itse inho kun hän jatkoi.

-Lupaan, että teen tälle jotain.

-Ville lopeta.

Hietanen yhtäkkiä lähes käski. Koskela hiljeni.

-Kyl mää sen verran tiedä et sää et voi vaa lopettaa sit. Satuttaisit ittees vaa lisä. Mää en ole vihane sul. Se ei haitta.

Koskela nyökytti hiljaa ja epäuskoisena päätään. Hietanen työnsi hellästi Koskelan makuulleen. Hän epäröi, mutta suukotti Koskelaa hennosti poskelle.

-Meirä pitää jutel täst sit ku sää oot selvän taas.

....

Hietanen meni ulos ja sytytti tupakan. Hän käveli tahallaan hitaasti muiden luokse. Kauanko niillä enää siellä kesti. Hän pysähtyi yhden puun luo ja nojasi siihen. Hietanen ei ikinä ollut luokitellut itseään juuri ateistiksi taikka uskovaiseksi. Molempien puolten edustajat tarjosivat hänelle vain huvia. Yleensä hän itse mietti asian vain niin, että kyllä joku luoja varmaan oli. Mitä se tässä merkitsi? Raamatussa oli sivu tai pari, jotka kielsivät jotain hänelle nyt olennaista. Samoin Suomen laissa. Jumalasta ei tiennyt, mutta poliisille siitä vastattiin ensittäin. Kun Hietanen asiaa tunnusteli hän huomasi ettei tunteet Vilhoa kohtaan olleet muuttuneet aikaisemmasta. Hietanen käsitti ne nyt aivan eri tavalla. Entä Vera? Kyl mää oli hänee ollu.. no ihastunu kai vain. Voiks sellai ol et pitäs molemmist? Miehist ja naisist. Kai.. se sit o nii et mää ole rakastunu siihe miehee.

------------------------------------------------

[syksyntuuli]

a collection of my favorite kuumaa lyrics

"vaikka tää on loputon moottoritie, mä tuun vaikka juosten jos sun luo se vie"

"kruuna vai klaava tai mikä vaan, kunhan mä pääsen luokses taas uudestaan"

"sä sanoit että sä palaat viel takaisin, mut mä en pysty vaan oottamaan, ja mä oon päättäny että mä löydän sut. mitä se ikinä vaatikaan"

"ku ei oo mitään muuta enää kun sä, mul on hajalla kengät ja palaa sydän, sä oot ainoa merkki mun kartalle, koska sä oot ylivoimainen"

"kun tulee päätökseen tää tie, nii eteisvalssiin mut viel vie"

"mä painan mieleen noi tähtisilmät ku oot siin viel"

"anna mulle anteeks etten ollut tarpeeks vahva, vaikka kuinka haluan"

"voidaan tanssii eteisvalssii, vielä hetki ja sit kadotaan"

"tiedän et ei voida kelata alkuun, kelata alkuun, vaikka me haluttais"

"hei, meidän ei, ei tarvii miettii enää yhtään. kerro mistä tykkäät, niin kai sen teen"

"ei meille tule uutta aamuu ja kynttilät sammuu"

"ei oo sellasta päivää, ettet sä mun mieleen juolahtais"

"vaikka tää tuntuu vaikeelta, enkä osaa sulle soitella. ni haluun et sä tiedät, joka päivä ootan et palaat"

"mä opettelen kestää kaipuuta. äijä sä oot kaikkein kalleinta ja haluun et sä tiedät, joka päivä ootan et palaat"

"lupaa et mе ollaan niinku ollaan aina oltu. se välillä mua painaa mut en sitä saa sanottuu"

"hei älä ota sitä vakavasti, sanotaan hyvästejä ihanasti"

"tietenkin luotiin unelmii suurii, kun me tähtiä kateltiin"

"mä olin haljeta onnesta sun kaa"

"ja niin kauniina aikana tän sun kaa, tuun muistamaan"

"sanotaan hei hei huolella ja päätetään et se on siin"

"vaik oon maalannu muistojen päälle, miks mä vieläki kuullen sun äänen?"

"aamuja, kun sä olit viel siin ja mä luulin että meillä on aikaa"

"vuodenajat vaihtuu, mut edelleen sua. taloja sortuu ja edelleen sua"

"vaan silmänräpäys taaksepäin sä olit lähellä ja jokainen hetki sun kaa tuntu keväältä"

"oliko se tuuli vain, joka muistutti tuttuu melodiaa? mä löydän vielä uuden kai, mut se mitä me oltiin oli ku elokuvaa"

"epätodellisii hetkii pääsin elämään sun kaa, nyt mä yritän vaan ettii jotain mikä niistä muistuttaa"

"mitä jos ei tuu uutta aamuu? en tiiä mihin täältä lähtis, eikö oo ikävä?"

"mitä sit vaik aurinko sammuu? se ei oo ees taivaan kirkkain tähti, enkä oo minäkään"

"mä haluun kokea kerralla kaiken sen huumaavan iskun taas"

"kunhan tuntuu hetken jossain"

"sä oot kaunis ja kummallinen"

"puolenyön jälkeen kun muut on jo menneet, niin meillä on kauniimpaa"

"kuhan tuntuu hetken jossain, anna mulle mitä vaan"

"sä olit tän kaupungin ainoa valo, jonka näin pois katoavan"

"meidän piti olla jotain suurempaa, ei kasvettu erilleen , ei kasvettu ollenkaan"

"meistä tuli tyypillisii taviksii, hyviksii ja pahiksii"

"tän piti olla ihan eri maa, mut sama sade sataa meidänkin ikkunaan"

"opinnot, kihloihin, muistetaan nyt täytyy pitää hauskaa"

"nyt hymyilet vaan jutuille, jotka sai sut aikasemmin nauraa"

"mä mietin miten rakastuisin, suhun uudelleen ennen aamuu"

"mä en kadu sitä et mä kävelin pois, itseasiassa, mä en kadu mitään"

"mitä jos meiän rakkaus muuttuu heti kun sen tunnustaa?"

"mut kauniimpaa, on epävarmuus varmasti"

"jos ollaan näin, ilman lupauksien kahleita"

"vaik lause on jo huulilla. älä sano sitä vielä. mä tunnen sen."

"ja mä oon onnellinen joka hetkestä jonka sä oot mun kaa. mä toivon et sä tiedät. se riittää et mä"

"meil kynttilät poltetaan molemmista päistä, väistä ei kumpikaan"

"parempi ois mennä pihalle jäähtyy, mut kun kerran ollaan vauhtiin päästy"

"jos sun pitää huutaa, huuda sitten luujempaa"

"anna tuulen tuulla ennen ku tyyntyy"

"jos haluat hajottaa, hajotetaan tää sit kokonaan"

"tänään se voi sattuu, ku yö on pimein ennen aamuu"

"ja mä lupaan et tää loppuu huomen"

"mä vannoin etten aio suhun rakastua, mut tulipalo on irti ja mä haluun sua niiku hullu, tuhlaan tulitikkuja"

"sanotaan vaan, et tää oli sattuman kauppaa"

"miten osuttiin samaan paikkaan samaan paikkaan ja aikaan?"

"voi helvetti kuinka oon jäänyt katumaan, sanoja joita en suoriksi saanutkaan"

"ja kun mä sanoin etten odota mitään, mä odotin sua"

"miks en suutani auki mä saanut siinä kun seisoit?"

"kun mä sanoin, että rakastan elämää, tarkotin sua"

"luulin se ois sanomattakin selvää, mut enhän mä voi siitä kun itteeni syyttää"

"kaikki mitä sul on pääl, on ku suunniteltu alunperin sua varten"

"multa lähtee järki, voinko saada kaikki nää mun vinot ajatukset anteeks? anteeks"

"must tuntuu et mä nään, sun mustan takin yhtenään. heijastus mun silmäkulmas, ennen kuin se häviää"

"sä oot kaikkialla. sä oot mun ihon alla"

"tääl mä jäädyn, vaik hies on muut"

"ja se kuinka tanssit mun tajun pois. kyynel kun mietin et mikä sut takas tois?"

"ei me oltu todennäkösii, pelkkii huonoi lopputulemii"

"ei tää oo hyvästi vaa näkemiin, leikitään että tää menee niin"

"ne on nuoren syksyn tuulia tai sit, onkse vaa niin et täs hetkes on kaikki?"

"ollu villi ja vaativa vuosi, mut vieläki hengis"

täs on kaikki mitä mä tarviin, enkä mieti mihin junien täytyy mennä, ku se on tulevaa, mitä sitä suremaan?"

"täs on kaikki mitä mä tarviin, kyllä huomisen jälkeen on päivii vielä, mut se on tulevaa, mitä sitä suremaan?"

"viisaat on koittanu kertoo et kaikki loppuu, haluun uskoa kuitenkin siihen et tää on vast alkuu"

"sä kiskot mua mukanas, sun maailmanlopun maisemiin"

"siks kai mä oon sun"

"sä tuhoat aivan tahallaan, mun mukavuusalueen rakennelmat"

"kun sä lähdet, mä jään, mut tiiät et juosken sun perään"

"kun viereen nukahat, mä jään valvomaan"

"sä tulit ja menit ennen ku tajusin"

"varoittamatta kun radiossa soi se biisi joka saa sut laulamaan, ja kaupungin halki juoksemaan"

"meitä odotetaan, mutta sä tykkäät vaihtaa suuntaa se saa mut seuraamaan"

"sun hulluista runoista, jää vain valoviivoja"

"ollaanko valoviivoja?"

"mut miks on niin vaikeaa, niin kovin vaikeaa pysyy aloillaan?"

"mä irrotan otteen ja liian myöhään tajuan, oot mun ainoa oikea satama"

"miten voi olla, et kaikkein kalleinta satutan?"

"se on vieras ja kaunis, se syleilyynsä mut sulkee"

"ja mä itelleni selitän, et mun piti tehdä juuri näin. mut silti mä vilkuilen taustapeiliin päin"

"sun pää räjähtää jos et saa mun sydäntä"

"tajuutsä et kaivat vääräst paikast kultaa?"

"sä oot niit tyypei, jotka vie mukanaan, antaa ensin taivaan, sit maahan pudottaa"

"oon kokeillut kaikkea, mutten mä vielkää sua pois mun mielest saa"

"onks sun lääkitykset pieles, vai ootsä vaan vajaa?"

"vai mennääks vaa ulos käppäilee?"

"pitäny ei juosta minnekkään"

"huolia ei ollut, meil yhtään"

"elettiin kai kerran, ku viimmestä päivää"

"vaikken yleensä niin tee, taisin onnesta itkee, mut sua vaa nauratti"

"kaukaa kaikki on aina kauniimpaa, jahtaan jotain mitä ei vaan kiinni saa"

"taas silmät kusettaa ja aina uudestaan mun sydän päätyy sitä uskomaan"

*insert juna-asema* *the whole song* *i can't even*

[saraminia]

Kokeillaas tätä nyt uudestaan Suomi-tageillä. Oon oikeesti kiinnostunu tietämää onks tää ihan mannlaajunen ilmiö.

Suomalaiset hei, haluaisin tietää onko tää vaan Kymenlaaksolainen ilmiö. Ei pitäis arvostella kenenkään ulkonäköä, mut näkyyks tää muuallakin Suomessa, että erä-/retkeilyhousuista on tullu uus tuulipuku. Eli vaate joka on joka juntilla päällään. Ja ne on aina tyyppejä, jotka selvästikin kokee olevansa niin trendikkäitä ja tyylikkäitä ja myös ainoita, jotka on keksiny käyttää niitä helvetin housuja. Mut kun ne on joka toisella vastaantulijalla Prisman käytävillä. En pysty ymmärtämään mikä on ajatusten juoksu joka johtaa siihen, että ihminen vetää jalkaansa jotkut eränkävijän housut lähtiessään ruokakauppaan. Siis siinäkin mielessä ne on niinku ennen oli tuulipuvut. Eli niitä käytetään väärissä tilanteissa käyttötarkoituksesta poiketen. Ennen mentiin tuulipuvussa kauppaan, nykyään mennään retkeilyhousuissa.

Eli puhun siis tällaisista housuista:

Siitä alalaji on tällaiset "työmiehen housut". Niitäkin näkyy jonkun verran:

[vieraslaji]

täällä on tosi vaikea saada työvoimaa teatteriin, ainakaan näyttämötekniikkaan. ja sinne päätyy usein ihmisiä, joilla ei ole mitään koulutusta tai osaamista alasta. kuulostaa siltä, että oot taitava ja hyvä työntekijä, kun oot niin haluttu 😊

mikä siinä on, että teatterissa on ollut tosi paljon vaiteliaita, vihaisia miehiä 😄 (tosi moni näyttämömestari on sellainen! yleensäkin teattereissa on tosi juroja miehiä töissä) mutta oon samaa mieltä, että teatteri tulee queerimmaksi, onneksi! omasta mielestäni olis saanut olla jo aikoja sitten. täällä tosin queerit tyypit on vielä enimmäkseen näyttelijöissä ja suunnittelijoissa.

oon kyllä kuullut, että täälläkin uskotaan macbeth-kiroukseen ja viheltää ei saisi. jotkut vanhemmat näyttelijät uskoo myös siihen, että ennen ensi-iltaa ei saa tulla uudestaan lavalle, vaikka koeyleisö taputtaisikin. yksi vanhempi näyttelijä raivosikin, kun kerran nuoremmat näyttelijät meni uudestaan lavalle kiittämään 😄

suomessa on muuten melko vanhoja teattereita ja joidenkin mielestä niissä kummittelee. yhdessä teatterissa maskeeraaja sanoi, ettei uskalla olla yksin pienellä näyttämöllä, koska tuntee jonkun läsnäolon siellä. kerran myös näyttelijät olivat harjoittelemassa laulamista, niin näkivät jonkun vanhan miehen kuuntelevan heitä (oli ilta ja siellä ei pitänyt olla ketään muita) itelläkin meni aina välillä vilunväristykset, mutta mein teatteri olikin vähän kolkko 😊

(mul on pahoinvointia etten voi nukkua joten täällä viel oon :D)

ehkä tää kuulostaa hassulta mut kerran näin teatteri-kummitusta! 👻 en yleensä usko kummitukseihin mut tästä kerrasta en pysty sanomaan mitään muuta paitsi et mä näen jotain.

kyse oli yliopistosta valmistumisen ilta, kun minä ja muutama teatteriteknikko kaveria murtauduttiin teatteriin sisään hyvästi sanoaks. minä valoteknikkona nousin yksin hoitosillalle (catwalk on muuten ihan parempi termi).

hoitosillalta alentuminen vaati teatterin eteisen kautta kuljemista ennen kun lavalle palasi. kun mä astuin eteiseen, hetkeksi silmäkulmastan mä näin jotain joka näytti mieheltä vaik sen iho oli täysin valkoista eikä sillä oo kasvot. se oli pidempi ja ohuempi kuin ihminen, ja se käytti mustaa pukua ja jollaista mustaa hattua. sitten mun silmät keskittyi ja mä näin et se oli vaan musta nahkatuoli.

mut kun palasin kavereille lavalla ja sanoin et "haha luulen et just näin kummitusta", yks kaveri ei naurannut vaan kysyi et "miltä se näyttää?" ja kun mä sanoin et ne käytti mustaa knallia, kaveri sanoi et "ei, se oli silinterihattu. toi oli silinterihattu kummitus, hän on kummitellut täällä vuosikymmeniä".

yleensä en uskoisi sitä, mut tosta hahmosta oli jotain selittämätöntä. en pelännyt häntä vaan tunnen itseni rentoutuvan ja itseasiassa hänen näky paransi mun ikävää yliopistolta lähtemisestä. ja mä aattelin et ehkä toi kummitus kaipasi meitäkin, ja hän istui teatterissa joka vuosi valmistumisen päivän jälkeen ja muisteli lähteviä opiskelijoita. tuntui melkein kuin häiritsin häntä ja siksi hän katosi. kun aattelen häntä noin, oon onnelista et näin häntä :)

[unnervinglyferal]

Mites öttis? Ryömiikö jo vai pyöriiks vaan maassa?

Ihan ei vielä pääse vatsalta selälle tai päinvastoin. Yrittää kyllä, ja suuttuu kun ei onnistu. Aina löytyy kuitenkin sisua yrittää uudestaan.

[pupucino]

Suomessa kuuluisan paloittelumurhan uhrin lapset on toistuvasti pyytäny, että asian annettais olla, mutta se silti kaivetaan yhä uudestaan takasin esiin iltapäivälehtien lööppeihin, eikä truecrime-harrastajat ikinä vaikene siitä.

Niinpä he ei saa koskaan "haudata isäänsä", vaan joutuu kohtaamaan tapauksen ja avaamaan sen traumat aina uudestaan ja uudestaan.

[tuomivuori]

10 kysymystä kirjoittamisesta, kiitos tägäyksestä @uwu-dowoon! :> Kiva kuulla sustakin pitkästä aikaa, toivottavasti kirjoitusinspis vielä joskus palaa!

1. onko kirjoittaminen harrastus vai elämäntapa?

Harrastus, ja hyvin epäsäännöllinen sellainen. Tuntuu että kerran parissa vuodessa saan draivin ja kyvyn kirjoittaa ja sitten se taas katoaa. Tosin nyt ficcaaminen on ollut tauolla kun on ollut pakko laittaa kaikki kirjoitusaika ja -energia larppiprojektin edistämiseen, ja tuntuu myös että oon kehittänyt jonkinlaisen rutiinin kirjoittamiseen, joten ei välttämättä tarvitse odottaa mitään Taivaallista Inspiraatiota. Kunhan vain on suunnitelma niin kyllä sitä tekstiä sitten tulee kun vaan alkaa kirjoittaa.

2. muistikirja täynnä muistiinpanoja vai puhtaasti valmiiksi kirjoitettu tekele?

Kirjoitan hyvin tiiviit muistiinpanot ranskalaisilla viivoilla ja annan tekstin viedä niiden pohjalta, joten mulla ei ole isoa määrää muistiinpanoja. Kirjoitan myös melko valmista tekstiä heti kerralla, ja editointi on enimmäkseen pilkunnussimista ja sanamuotojen päättämätöntä edestakaisin venkslaamista. Ja onhan se valmis tuotos aina tyydyttävä asia! Tosin sittenkin saatan palata vaihtamaan jonkin lauserakenteen vuoden päästä kun luen tekstin uudestaan ja keksin paremman ilmaisutavan.

3. kuka tai mikä inspiroi sinua aloittamaan kirjoittamisen?

Varmaan ihan vain kirjojen ahmiminen pienenä, muistan kirjoittaneeni siskon pöytätietokoneella hyvin vahvasti TSH:sta, Narniasta ja muista fantasiaromaaneista inspiroituneita kirjan alkuja. Ensimmäiset ficit kirjoitin Harry Potterista joskus yläasteikäisenä, siihen inspiroi Vuotiksen ja FinFanFunin löytäminen ja yksi koulukaveri joka kirjoitti myös.

4. kumpi on pahempi: joku, jota ihailet, lukee ensimmäisen luonnoksesi vai kuuntelee, kun laulat?

No mä tykkään karaokesta, oon kuorossa ja oon laulanut yleisön edessä muutenkin, joten en (enää) ujostele sitä, nuorempana en kyllä ollenkaan pystynyt laulamaan muiden kuullen, oli joku ihme mentaalinen blokki siihen. Ja vaikka mun eka luonnos on yleensä aika lähellä lopullista muotoa, niin mieluummin näytän vasta sen hiotun version muille.

5. onko muiden näkökulmasta kirjoittaminen muuttanut perspektiiviäsi?

Jaa-a, vaikea sanoa. Mä oon vähän sellainen kirjoittaja että yritän löytää jonkin samaistumispinnan aina hahmoihin, ja sellaisista hahmoista, joita en koe ymmärtäväni, ei tulekaan oikeastaan koskaan kirjoitettua. Toisaalta harva nyt ehkä on sellainen ettei sisäiseen logiikkaan mitenkään pääsisi käsiksi, vaikka ei pystyisikään samaistumaan, mutta ehkä sellaisista hahmoista olisi hyvä kirjoittaa ja laajentaa siten käsityskykyään. Sellaiset kaoottiset hahmot, joilla ei sitä sisäistä logiikkaa oikein tunnu olevan, olisi varmaan mulle kaikkein vaikempia kirjoittaa.

6. tumblr, ao3, livejournal vai ffn?

Ao3, vaikka oon myös ollut livejournalissa silloin aikoinaan, ja nautin siitä vuorovaikutteisesta fanikulttuurista ja yhteisöistä siellä. Myös entisaikojen ficcifoorumit <3

7. sanamäärä ao3:ssa? oletko siihen tyytyväinen?

129 984, en ole tyytyväinen koska se on niin lähellä tasalukua, pitää editoida johonkin ficciin 16 sanaa lisää. :'D No ei, oon kyllä tyytyväinen ja ylpeä että oon saanut noinkin paljon kirjoitettua, koska varsinkin pitkästi kirjoittaminen on aina ollut mulle vaikeaa, ja aikaansaaminen ylipäänsä.

8. mikä kirja/elokuva tarrasi sieluusi ikuisiksi ajoiksi?

No ekana tulee mieleen Taru sormusten herrasta, se oli vaan formatiivinen lukukokemus lapsena. Luin läpi kaikki liitteet ja jopa Silmarillionin, opettelin kirjoittamaan haltiakieltä jne. Tuntsa on tietty toinen, mutta vaikka olin varhaisteininä luettuani sen muistaakseni hyperfiksoitunut hetken, se jäi taka-alalle kunnes uuden leffaversion myötä luin sen uudestaan ja molskahdin suohon.

9. mikä on hienoin kehu, jonka voisit saada, ja onko sinulle sanottu se?

Oon kyllä saanut muutamia aivan mielettömiä kehuja pisimpään ficciini, sellaisia että porukka on jäänyt ajattelemaan sitä viikoiksi lukemisen jälkeen, tai palaa lukemaan aina uudestaan. Sellainen on ihan älyttömän imartelevaa, että saa tietää oman tuotoksen olevan jonkun toisen hyperfiksaatio ja muuttaneen sen päähän vuokraa maksamatta, samalla tavalla kuin kaikkein parhaimmat lukemani ficit on mulle tehneet. Ja rakastan yli kaiken sitä kun joku nostaa esille jonkin sellaisen kohdan, josta oon ite ollut ylpeä ja toivonut että se iskee lukijoihin, ja sit saa kuulla että se todellakin on iskenyt. Tai että joku on nauranu ääneen jollekin kohdalle, jolle oon itekin kirjoittaessani nauranu. Kommentit <3

10. mikä luonnehtii kirjoitustyyliäsi?

Hmmm, sanoisin että runsaasti metaforia käyttävä, vahvan visuaalinen ja kielikuvilla leikkivä, emotionaalinen ja tunteita herättämään pyrkivä, toisinaan myös vähän melodramaattinen, hahmojen sisäiseen maailmaan ja suhteiden dynamiikoihin keskittyvä, tiivis mutta välillä jopa runollisena rönsyilevä ja toisinaan kuivahkolla huumorilla höystetty.

Jos joku muu haluaa tehdä tän niin ollos tägätty!

[neodyymi]

Mun dashilla pyörii aina välillä Band of Brothers -juttuja, ja mua on jäänyt hirveesti vaivaamaan, et miks mä en tykännyt siitä. Tai en mä kyllä oikeastaan epätykännytkään siitä, se ei vaan oikein herättänyt mussa mitään, mutta en osaa vieläkään sanoa, että miks. Yleensä osaan sanoo, että miks. Pitäis ehkä kattoo se vielä uudestaan. Halusin tykätä siitä enemmän. Paperilla mun ois pitänyt tykätä siitä.

[demonfowl]

Sinut vain, ja aikaa - luukku 11

tumblr & ao3

...11... Voi kuovi idiootti rakas...

Mä yritän välillä formuloida näihin jotain järkevää kehua tästä ficistä koska sitä se ansaitsee mut aina kun luen näit lukuja uudestaan (mitä oon tehny tässä varmaan kymmenen kertaa, kun kaikki pikkudetaljit pitää saada Oikein), mä vaan päädyn henkisesti kierimään lattialle ja hellästi haukkumaan näitä hönttejä. Mä en tiedä mitä tää tekee mun aivokemialle.

..^.. @trevardes ..^..

(Jälleen olkoos kiitetty tästä mestariteoksesta)

[raimokangasniemi]

SYYSKUUN 1., 1939

W. H. Auden(1907-1973) Istun yhdessä räkälöistä Viidennelläkymmenellätoisella kadulla epävarmana ja peloissani kun viisaat toiveet hiipuvat alhaisen epärehellisen vuosikymmenen: Aallot kiukun ja pelon kiertävät päällä kirkkaiden ja pimentyneiden seutujen maan, pakkomielteenä yksityiselämissämme; sanoinkuvaamaton tuoksu kuoleman loukkaa syyskuun yötä.

Tarkka oppineisuus voi paljastaa koko loukkauksen Lutherista tähän päivään joka on ajanut hulluksi kulttuurin, selvittää mitä tapahtui Linzissä, mikä suunnaton imago teki psykopaattisen jumalan: Minä ja kansa tiedämme minkä kaikki koululapset oppivat, ne joille tehdään pahaa tekevät pahaa vuorostaan.

Karkotettu Thukydides tiesi kaiken mitä puhe voi sanoa Demokratiasta, ja mitä diktaattorit tekevät, iäkkään roskan he sanovat välinpitämättömälle haudalle; eritteli kaiken kirjassaan, valistuksen pois ajettuna, tavan muodostavan kivun, leväperäisyyden ja surun: Meidän täytyy kärsiä ne kaikki uudestaan.

Tähän puolueettomaan ilmaan jossa sokeat pilvenpiirtäjät käyttävät täyttä korkeuttaan julistamaan voimaa joukkoihmisen, jokainen kieli vuodattaa turhan tekosyynsä kilpailullisen: Mutta kuka voi elää kauan hurmiollisessa unessa; ulos peilistä ne tuijottavat, imperialismin kasvot ja väärä kansainvälinen. Kasvot pitkin baaria takertuvat tavalliseen päiväänsä: Valojen ei pidä koskaan sammua, musiikin täytyy aina soida, kaikki tavat juonittelevat saadakseen tämän linnoituksen omaksumaan kodin kaluston;jottemme näkisi missä olemme, eksyneinä riivattuun metsään, lapset peloissaan yöstä jotka eivät koskaan ole olleet onnellisia tai hyviä. Pitkästyttävin taistelunhaluinen roska Tärkeät Henkilöt huutavat ei ole niin karkea kuin toiveemme: Mitä hullu Nizinski kirjoitti Djagilevista on totta tavallisesta sydämestä; sillä virhe kasvanut luuhun jokaisen naisen ja jokaisen miehen janoaa mitä ei voi saada, ei yleismaailmallista rakkautta vaan tulla rakastetuksi yksinään.

Vanhoillisesta pimeydestä siveelliseen elämään sankat työmatkalaiset tulevat, toistaen aamuista valaansa; "Olen oleva uskollinen vaimolle, keskityn enemmän työhöni," ja avuttomattomat kuvernöörit heräävät jatkamaan pakonomaista peliään: Kuka voi vapauttaa heidät nyt, kuka voi tavoittaa kuuron, kuka voi puhua puolesta mykän? Kaikki mitä minulla on ääni tehdä tekemättömäksi kääritty valhe, romanttinen valhe aivoissa aistillisesta kadunmiehestä ja valhe Käskyvallasta jonka rakennukset kopeloivat taivasta: Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin Valtio eikä kukaan ole olemassa yksinään; nälkä ei salli vaihtoehtoa kansalaiselle tai poliisille; meidän täytyy rakastaa toisiamme tai kuolla.

Puolustuskyvyttömänä alla yön maailmamme tokkurassa makaa; silti, täplinä kaikkialla, ironiset valopisteet välähtävät milloin Oikeanmieliset vaihtavat viestejään: Saattaisinko minä, koostuneena laillaan heidän Himosta ja tomusta, kiusaamana saman torjunnan ja epätoivon, näyttää saman vahvistavan liekin.

(September 1, 1939; 1939.)

[caixxa]

Mulle tuli tänää yhtäkkiä mieleen sun fic ”minä suojelen sinua kaikelta” ja kävin lukemassa sen taas uudestaan, se on yks mun suosikki suomi-ficeistä🥰 Ja mietin just kuinka paljon haluisin lukee suomeks suomalaisista pelaajista, koska se tuntuu jotenki luontevammalta. Olin superilonen kun huomasin et olit just miettiny suomeks kirjottamista!❤️ Pekka/Juuse on mun ikuinen otp ja niistä varsinkin haluisin lukee jotain suomeks! Kiitos jo kaikista ficeistä mitä oot kirjottanu, oon vuosia niitä lueskellu ja aina vaan toivon lisää (toivottavasti suomeks😉)!❤️

Ei voi olla totta, luin juuri saman ficin itse ja siitä noi kelat lähti! (Ja siitä että katselin jakson verran Aikuiset-sarjaa jossa kuljeskeltiin kesäyössä Helsingissä, kännissä, ja pussailtiin baarissa)

Ihana viesti, kiitos miljoonasti <3 En mä vieläkään tiedä saanko oikeasti kirjoitusjunaa liikkeelle, mutta ehkä äidinkielellä kirjoittaminen voisi jotenkin keventää lähtökitkaa.