#Hymyillä

[stereotype-orange]

drew a place from a dream and dumped my gremlins in there

[sademeow]

tää on sit kokonaan vitsi älkää vetäkö herneitä tai muitakaan palkokasveja nenään okei kaveri kehotti postaamaan tän tänne syyttäkää sitä

Riikka Purra paiskasi työhuoneensa oven kiinni raivoa tihkuen. Hän oli ollut torilla kertomassa hyvää hyvyyttään tekemistään leikkauksista ja vielä kehottanut Suomen nuorisoa, maan tulevaisuutta, menemään töihin. Sitten kaikki olivatkin uutisoineet tapahtuneesta syyttävään sävyyn. Miten he kehtaavat! Riikka puhisi. "Yritän kaikkeni mutta mikään ei kelpaa. Pitäisköhän lähteä kaljoittelemaan Teemun kanssa, se ymmärtää mua." Äkisti oveen koputettiin. Riikka nosti päätään. "Mm, sisään?"

Oven avasi Päivi Räsänen. Riikka ei voinut kuin hymyillä hieman. Hän tunsi kummallisen poltteen poskillaan, jonka hän nykyään aina tunsi nähdessään Päivin. Ehkä se oli iloa siitä, että hänellä oli niin samanhenkinen nainen työtoverina. "Mikäs sua nyt risoo? Ota tästä." Päivi heitti Riikan pöydälle Raamatun. "Tää auttaa mua aina kun ottaa päähän tää maan tilanne. Kyllä sillon kun mä olin nuori niin sitä vaan mentiin töihin eikä vikisty mistään masennuksista. On se saamatonta tää nuoriso."

Riikka nyökkäili ja hieroi ohimoaan. "Mä tänään ystävällisesti kehotin et menisivät töihin mut aivan kun olisin niitä uhkaillut helvettiin joutumisella tai jollain kun suuttuivat niin. Kuulemma ei sais enempää leikkailla."Päivi otti askeleen edemmäs ja siveli kädellään Riikan leukaa. "Eikös me kultsi sovittu, et jätetään se saksittaminen lesboille?" Hän hymyili ja hymy vain kasvoi, kun Riikan kasvoille nousi helakanpunainen hehku. "Mitä, ootko säkin nykyään joku lepakko? Pakko myöntää, aika hottista. Mä vaan oon julkisuudenkuvan vuoks näin raivohetero, saa kato enemmän viewsejä ja sillee." Päivi kumartui edemmäs. "Oikeesti mä oon rakastanu sua koko tän ajan." Riikka henkäisi, aivan häkeltyneenä koko tilanteesta. Ennen kuin hän ehti mitään tekemään painoi Päivi huulensa vasten hänen huuliaan. Naisen huulet olivat keski-ikäisen huuliksi yllättävän pehmeät ja niin makoisat. Päivin kädet alkoivat seikkailla Riikan valkoisella puserolla ja lopulta eksyivät sen alle.

sori ei enempää (100 likee tai mitä tääl ikin onkaan ja kakkos osa tulille tai jotain)

[ketsuppia]

Tuhat syytä

Olet kulkenut matkassani useita vuosia, katsoen laajaa maailmaa paikaltasi. Koskaan et ole väärin minulle tehnyt, jättänyt, tai muutoin kaltoin kohdellut.

Olet nähnyt maailman muutoksia, ilman hämmennystä tai järkytystä, katse koskaan värähtämättä. Olet vahva, koska suojasi on kestävä. Etkä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa.

Joskus ehkä hieman kastut sateessa, tai saat pölyä päällesi siivotessa. Mutta et välitä. Jatkat vain, katselemista.

Minne menetkin kanssani, tuot hymyä heidän kasvoillensa, jotka sinut luotani huomaavat. Olet minun. Minä sinut tein.

Aina ei tarvitse asian olla suuri, että muut siitä ilahtuvat. Olet hyvä esimerkki siitä. Kuin roolimalli.

Aina ei tarvitse hymyillä, tai olla muiden kanssa samaa mieltä.

Voit aina antaa vain muutaman markan takaisin, vaikka toinen enemmän haluaisi.

Minun rakkaani,

Aina mukanani,

Tonnin seteli puhelimen kuorissani.

[mehilaiselokuva]

One of my favorite types of verbs in finnish

-illa -illä type (frequentative or noun-related verbs)

maja (lodging) -> majailla (to stay temporarily)

ruoka (food) -> ruokailla (to eat)

hymy (smile) -> hymyillä (to smile)

This verb creating process is so nice because you can use it to make verbs that totally make sense without actually being a real word! Some examples that I personally use in my daily life;

mato (worm) -> matoilla (to worm around)

pehmo (softie / stuffie) -> pehmoilla (to fluff around)

kala (fish) -> kalailla (to fish around)

norppa (ringed seal) -> norppailla (to ringed-seal around)

peppu (butt) -> peppuilla (to butt around)

This is one feature that's very underestimated in the language!

[kattiperkele]

Tein makaronilaatikon pinaatilla, porkkanaraasteella, tomaatilla ja creme fraichella höystettynä.

Siitä tuli hyvää.

Unohdin siitä salaattijuuston. Söin sitä sitten pelkästään.

Elämä hymyilee. En tosin aio hymyillä takaisin, kun vituiks menee kuitenkin.

[evigtlivihimlen]

Onko Katuevankeliointi Pätevää?

ONKO KATUEVANKELIOINTI PÄTEVÄÄ?🤔 Tämä pieni joukko, joka seisoo aukiolla, saarnaa uskollisesti ja äänekkäästi tai jopa kiihkeissä keskusteluissa Jeesuksesta. Hienoksi kiillotetun kirkon pinnan alla on jakautunut mielipiteitä siitä, onko tämä oikea tapa, onko se pätevää tänään?

Jeesus käski selvästi "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille". Ja Herra auttaa voimalla totella: “kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani”(Apost.1:8). Silti monet kristityt haluavat paeta erilaisten uskonnollisten tekosyiden ja käsitysten mukaan. "Olla varovainen ja olematta ristiriidassa ihmisten kanssa, voittaa heidät pitkäaikaisilla suhteilla, hyvillä teoilla ja ystävällisellä kohtelulla". Siis hymyillä jatkuvasti ikään kuin halata heidät Taivaaseen. Huokaus…Kuvittele seisovasi Jumalan edessä tilinteonpäivänä ja Jeesus sanoisi kaikille kristityille, jotka todistivat radikaalisesti ja äänekkäästi Hänestä ja Pelastuksesta: "Voi sinua, pelotit ihmiset pois, sinun olisi pitänyt olla hiljaisempi ja varovaisempi, ja rakentaa sen sijaan suhteita ja pelastaa heidät rakkauden teoilla". Ja sitten kiittäisikö Jeesus muita uskovia, jotka olivat varovaisia ja "viisaita"? Vai sanooko Herra näille jotain tällaista: "Sinä häpeäsit minua ja minun sanaani, sinä pelkuri vetäydyit säilyttääksesi maineesi, paetaksesi vainoa. Valitsit leveän ja miellyttävän tien, piilotit valon ja heitit pois suolan. Olisitte voineet antaa sadoille sieluille, niin, jotkut teistä evankeliumin tuhansille, mutta ette antaneet, ja he ovat nyt kadotuksessa".

Yksi tapa ei sulje pois toista, tietysti meidän täytyy rakentaa pitkäaikaisia ihmissuhteita ja rakkaudellisen elämämme kautta voittaa ihmisiä Jeesukselle, mutta ei vain sitä! Se on edelleen niin kuin Raamattu opettaa: "Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi". Ja Jumalan sana on kylvettävä ihmisten sydämiin, jotta omatunto herää ja pelastuksen tarve tulee ilmeiseksi. Meillä on Raamatun todistus siitä, että radikaali ja avoin todistaminen/saarnaaminen on Jumalan tahtoa. Näin kristityt toimivat Apostolien teoissa, kyllä, heitä vainottiin, mutta Jumalan voima, evankeliumi ja armo toimi, tuottaen tuhansia Jeesukselle. Nykyään monet kristityt piiloutuvat pelokkaasti kirkon seinien taakse. Ennen Helluntain Pyhän Hengen kastetta myös opetuslapset piiloutuivat pelkäen, mutta Henkikasteen jälkeen he menivät ulos ja saarnasivat rohkeasti kaikkialla.

Herätyshistoria puhuu samaa kieltä. Ajattele kuinka esimerkiksi John Wesley tai Pelastusarmeija toimivat menneisyydessä. Wesley sai vihaisia väkijoukkoja hänen jälkeensä ja William Boothin väki meni Itä-Lontoon slummeihin ja saarnasi. Voisimme jatkaa vuosisatoja taaksepäin ja osoittaa katuevankelioinnin pätevyyttä, mutta on tärkeää ymmärtää tällaisen evankelioinnin hengellinen vaikutus. Se on kuin heittäisi valosoihdun suoraan pimeyteen, julistus, joka herättää ihmiset syntisestä unestaan.

Muista, että "Jumalan rakkaus karkottaa kaiken pelon" ja kuten Raamattu sanoo: "Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta”(Room.5:5). Vaihtoehto on ihmispelko, ansa joka sitoo ja estää. Mitä tahansa teetkin, älä estä katuevankelistaa. He seisovat evankeliumin barrikadeilla ja uhraavat itsensä sielujen pelastamiseksi, amen.

[nolonteinitytonrunoja]

aika

tosi kiva että mut saat unohtaa,

jatkaa elämääsi normaalisti vaan

ne arvet jotka mulle jätit ei poistu koskaan.

ne sanat joita sanoit jää ikuisesti mun päähän kaikumaan.

ja jos joskus jossain törmätään,

en aio hymyillä. ei sekään nuori tyttö hymyillyt kun häntä satutit.

ajan pitäisi kaikki parantaa, mutta viha ja häpeä sua kohti kasvaa vaan.

et ansaitse parempaa.

voin vielä aikusenakin kantaa kaunaa, eikä se musta heikkoa tee.

12.3.2024

[uudenmaanhammas]

Hammasimplantit Virkkala | Uudenmaanhammas.fi

Voit hymyillä luottavaisesti, vaikka hampaat puuttuvat! Virkkalan parhaat hammasimplantit tarjoavat Uudenmaanhammas.fi, joka tarjoaa sinulle paremman suun terveyden ja upean, luonnollisen näköisen hymyn.

Hammasimplantit Virkkala

[nytsoi]

Tyhjä - Valtakunta

Lappeenrantalainen trio veivaa riivaavaa, äkäistä ja tummaa bläkkistä. Seassa on myös kikkareita black'n'rollista. Toka täyspitkä jossa ei kumarrella eikä hymyillä. Omalaatuista ja toimivaa kamaa. Tsekkaa Vain yksi voi olla, Pimeä aika, Valtakunta, Imperiumien hauta ja Kaiken takana ammottava tyhjyys.

Lätty julkaistu tammikuun 14, 2022. Spotify.

[pahishylje]

Hyyh...

Kyseenalaisen sukupuolittelun lisäks Pepsodent really said; "Hei miehet, teidän pitäis ✨️hymyillä enemmän✨️"

Huulirasvaa miehille. Putoaakohan mun herkät naishuulet mun kasvoilta nyt kun mä käytän tätä maskuliinisen myskistä tuotetta?

Siis eroaako tää mitenkään tavallisesta huulirasvasta, muuten kuin että pakkaus on vähän tummemman sininen ja siinä lukee mies

[stereotype-orange]

have some gay ocs while I work on my undertale art hehe

[homospeksuaali]

(saaks taas itkeä miten nätti hän on)

[orkidealapsi]

ei oo mitään hätää

[pupucino]

Joo mun yleensä tarvii hymyillä siel edustavan näkösenä. Toki teen sen sängystä käsin, mut pitää nousta istumaan ja ravistella ittesä hereil.

Menestyjän niksi: kun on heti aamusta bisnespalaveri Teamsissa, nuku kauluspaita valmiiksi päällä, niin ei tarvitse varata aamuun aikaa vaatteidenvaihdolle, vaan voit nukkua muutaman minuutin pidempään!

[kinuskikakku]

Yksi monista asioista jotka inhottaa minua lähestyvässä kesäsä on se, etten kykene samaistumaan oikein keneenkään joka mainitsee sään. 

Sitä voi vain hymyillä ja nyökkäillä kun joku sanoo miten kaunis päivä onkaan vaikka se auringonvalo satuttaa minua fyysisesti ja henkisesti. 

Mutta jos koskaan kehtaisinkaan ilmaista miten en pidä auringosta, olisin sitten aina jonkin sortin ilonpilaaja, mielensäpahoittaja, vastarannankiiski tai yleinen kusipää. 

Joten minä vain hymyilen ja nyökkäilen. 

[pienviljelmakaapissa]

Itikat

Henkilöt: Tassu, Rokka, Tyyne

Paritukset: ei parituksia (tulkinnanvarainen sukka)

Genre: angsti

Varoitukset: maininta mahdollisesta itsemurhasta

Kuvaus: Itikoita ei aina muista kesästä, mutta pahimpina hetkinä ne eivät jätä rauhaan.

Sanamäärä: n. 1600

A/n: oliko nyt niin vaikeaa kirjoittaa? Ilmeisesti oli. Hyvää joulua

Kesäyön aurinko kimalteli peilityynen veden pinnalla. Ilmassa leijui vastaniitetyn heinän tuoksu sekä lievä hien aromi. Vesimittarien kuvat peilautuivat veteen niiden luistellessa sen pintaa pitkin. Veden pinnallan alla olisi voinut uskoa uiskentelevan parvellisen kaloja, mutta ne olivat jo aikaa sitten uineet pois.

Suuren männyn ympäriltä oli heinä taittunut maata myöten ja sen ympärille oli vuosien aikana muodostunut uimapaikka. Se ei sijainnut minkään talon saunan vierustalla, vaan kaukana asutuksesta. Ainoa rakennus sen lähellä oli lahoava riihi, joka nökötti vuosikymmeniä kyntämättömän pellon laidassa.

Tieltä ei helposti nähnyt uimapaikalle. Sitä suojasivat sekä mänty että pieni polku, joka vei tieltä heinikon läpi uimapaikalle. Harva sillä tiellä kulki ja ne, jotka sattuivat kulkemaan, eivät varmasti koskaan saisi tietää uimapaikasta, joka Vuoksen varrella oli.

Uimapaikan vesi oli matalaa noin kaksi metriä rannasta. Syvimmillään se oli kuusitoistavuotiasta lantiolle, mutta heti siitä alkoi äkkisyvä. Syvänteen mutaiseen pohjaan oli sukellettu monia kertoja sinä kesänä.

Peilityyni pinta hajosi ja vesimittarit keinuivat aalloilla, kun Tassu ui rantaan.

“Tuutsie Antti uimaan?” Tassun kysymys ei ollut edes kysymys. Siinä ei ollut mitään käskevää. Se oli ujo pyyntö, jota seurasi pieni hymy.

Antti nousi istumaan hetkeksi. Hän katseli Tassua kirkkailla silmillään, viekas hymy huulessa, pureskellen heinänkortta. He olivat hiljaa ja vain katsoivat toisiaan. Antti virnisti, heitti heinänkorren menemään ja kaatui takaisin makuulleen pitkin tallattua heinikkoa.

Tassu naurahti hiljaa. Hän aisti Antin hymyilevän. Hän ei sanonut mitään. Hänen ei tarvinnut. Hän tiesi jo Antin tulevan ennemmin tai myöhemmin. Hän ui joen keskelle ja kellui selällään taivasta katsellen, kunnes joen heikko virta vei hänet liian kauaksi uimapaikan rannasta ja hänen oli uitava takaisin.

Antti makoili väsyneenä heinikossa. Rannan ympärillä kasvavassa korkeassa heinikossa pörräsi monenmoista hyönteistä. Jossakin heinikon uumenissa heinäsirkka soitti viuluaan, kukissa tanssi muutama kimalainen ja kymmeniä yöperhosia, rantaveden yllä kimpoili parvi itikoita.  Osa itikoista parveili Tassun vaatteiden luona. Tummat housut ja vihreäraitainen paita oli viikattu siististi ruohikolle. Kengät lojuivat männyn alla.

Käpy molskahti veteen. Sen ympärille muodostui aalto, joka keinutti vesimittareita hetken. Tassun katse kääntyi ensin käpyyn ja sitten sen heittäjään. Antti hymyili hänelle rannalta. Tassu ei voinut muuta kuin hymyillä. Antin hymy sai hänet aina hymyilemään. Antin hymyssä oli jotain erilaista, kun he olivat kahden. Siinä oli jotain paljon pehmeämpää, jotain rauhallisempaa, jotain, joka sai Tassun mielen levolliseksi.

Tassu odotti. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään. He vaihtoivat katseita. Ohikulkijalle heidän outo silmäpelinsä olisi näyttänyt vain kahdelta pojalta, jotka hymyilivät toisilleen, mutta todellisuudessa se leikkimielinen kisa. Eivät he edes itsekään tienneet, miksi he sitä tekivät tai mitä he sillä yrittivät saavuttaa. He vain tekivät sitä.

Lopputulos oli selvä, kun Antti riisui paitansa ja viskasi sen männyn juurelle. Tassu odotti kärsivällisesti, että tämä oli riisuutunut ja uinut hänen luokseen. He katsoivat vielä hetken toisiaan ja sitten he nauroivat.

“Muistatsie Tassu ko myö jahdattii sitä hiirtä?” Antti kysyi viekas ilme kasvoillaan.

Tassu nyökkäsi vastauseksi.

“Muistatsie ko mie löin sinnuu viime kesänä, ko siul oli olkapääs paarma?”

Tassu nyökkäsi jälleen.

“Siehä melkee itkit.”

“Enhän”, Tassu kuiskasi hymyillen.

“Turhaa sie Tassu murehit”, Antti sanoi leikkisä virne kasvoillaan. “Mie piän huolen jot mikkää verenimijä ei pure sinnuu.”

“Kuka sitte pittää siust huolen?” Tassu kysyi.

“Sie tietenki”, Antti naurahti. “Ja Lyyti ja Tyyne kans. Pietää myö yhes toisistamme huolta, eiks nii?”

Tassu nyökkäsi jälleen.

“Siul o itikka poskes.”

***

Kesäyön aurinko valaisi sotatannerta taivasta tavoittelevien mäntyjen oksien lävitse. Männyt, jotka olivat seisseet samalla paikalla vuosikymmeniä, näyttivät nyt siltä kuin ne yrittäisiv��t pelastautua tavoittelemalla taivasta. Koskemattomaan luontoon oli tunkeutunut ihminen ja ihminen oli tuonut mukanaan sodan. Ihminen oli kaivanut juoksuhautoja ja korsuja metsään sekä nimennyt vastustajansa aseman Pirunkukkalaksi.

Suen Tassu ja Rokka istuivat siellä vartiossa. Tai pikemminkin Tassu istui vartiossa ja Rokka oli tullut hänen seurakseen tekemään lampunjalkaa ja kuluttamaan aikaa. Oikeastaan Tassu piti vartiossa istumisesta. Hän piti hiljaisuudesta, vaikkakin se ajoittain kävi aavemaiseksi. Sota ei edennyt ja harva oli päivä, jolloin kumpikaan osapuoli yritti edetä. Vartiossa istuminen antoi Tassulle aikaa kerätä ajatuksiaan. Ainoa haittapuoli vartiossa istumisessa oli yksinäisyys.

Tassu piti yksin olemisesta ja hiljaisuudesta. Ennen sotaa hän oli vielä kävellyt metsässä viikottain, mutta sodassa sellaiseen ei ollut mahdollista. Jotenkin Tassu koki itsensä tavallista yksinäisemmäksi täällä. Hän kaipasi rauhallisia hetkiä Antin kanssa. Sellaisia hetkiä ei ollut paljoa. Niitä oli vain myöhään illasta, aikaisin aamusta tai vartiossa.

“Näkkyyks siel mittää?”

“Lintuja”, Tassu vastasi lähes äänettä laskien periskoopin. “ei muuta.”

Hetken vallitsi heidän välillään hiljaisuus, kunnes Tassu lisäsi;

“Ei hyö uskalla tulla ko sie oot tääl.”

“Ei nii”, Rokka virnisti. “Viimeks ko hyö lähti ei palant kukkaa. Baranovin poika vaa jäi vangiks mut häestä pietääki hyvää huolt. Kaik ei olt yht onnekkait. Eihä hyö sen jälkee uskallakkaa.”

Tassu ei voinut muuta kuin hymyillä. Vaikka vihollinen oli lähempänä kuin koskaan, oli Tassulla silti rauhaisa olo. Hän sai istua viileässä yössä ja kuunnella Rokan ihanaa ääntä. Mihinkään ei ollut kiire. Rokka puhui vain ja ainoastaan Tassulle ja Tassu oli nyt Rokan huomion keskipiste. Tämä hetki oli vain heidän.

Kuului laukaus. Rokka hiljeni. Tassu jähmettyi. Linnut lopettivat laulunsa ja puut huminansa. Hiljaisuus oli aavemainen, aivan kuin metsä tietäisi jonkun juuri kuolleen ja pidättelisi nyt hengitystään järkyttyneenä. Pahaenteinen tuuli huojutti puiden latvoja. Ainoa ääni hiljaisuudessa oli itikan ininä.

Jossakin rasahti. Tassu tarttui periskooppiin ja katsoi varoen. Pirunkukkula näytti lepäävän syvässä unessa. Siellä ei näkynyt liikettä. Tassu tähyili rinnettä. Sielläkään ei näkynyt mitään. Tassun sydän pamppaili. Missään ei näkynyt ketään eikä ollut varmaa, kumman puolelta laukaus oli ammuttu. Ei se voinut olla heidän puoleltaan, tai niin ainakin Tassu koitti vakuuttaa itselleen. Hänen kätensä alkoivat täristä ja korvanjuuressa inisi itikka.

“Näkkyykö mittää?” Rokka kuiskasi lähes ääneti käsi langalla, valmiina vetämään siitä ja hälyttämään koko joukkueen.

“Ei mittää”, Tassu huokaisi ja laski periskoopin katsoen yhä Rokkaan lasittuneella katseella.

Rokan käsi jätti langan ja hän istuutui, mutta jätti lampunjalan vielä sikseen.

“Ei hyö oo tulos. Joku onneton heist on ampunt itsensä.”

Tassu istui vaivalloisesti. Hetkessä koko metsä oli ollut äänetön ja kuolema tuntunut olevan vain silmänräpäyksen päässä. Nyt metsä oli täynnä ääniä ja eloa. Käki kukkui, tuuli humisi taas puiden latvoissa ja parvi itikoita inisi heidän ympärillään. Kuolemakin tuntui kaukaiselta mahdollisuudelta. Eivät ne yrittäisi tuon jälkeen ja kyllähän he huomaisivat.

Tassua miltei nauratti. Hymy levisi hänen kasvoilleen vain hetkeksi. Hän ei enää muistanut, milloin hän oli viimeksi nauranut. Hän ei ollut edes nauranut pelkäävän sotilaan hermostunutta naurua. Peloissaan hän vain hiljeni.

Jälleen kuului rasahdus ja Tassu nosti katseensa. Hän huokaisi ja nojasi juoksuhaudan seinää vasten. Kukaan ei uskaltaisi tulla niin kauan kun Rokka oli täällä. Eivät venäläiset eivätkä itikat, joita tämä nyt koitti karkottaa puolukan varvulla.

***

Tassu oli kaivannut kesää. Kesällä hänen ei tarvinnut istua pirtissä mietteissään ja tuijottaa pimeyteen kynttilän valossa. Kesä oli tuonut mukanaan auringon ja valon. Hänestä tuntui siltä kuin vasta hetki sitten olisi ollut talvi ja niinhän se olikin. Lumi oli alkanut sulaa maaliskuun puolessa välissä paljastaen altaan jäisen ja kuolleen maan. Kuollut maa oli kuivunut ja hetkessä koko maailma oli puhjennut vihreään loistoon.

Kesä oli kuitenkin vasta alussa ja päivät tuntuivat jo hiostavilta. Yöt puolestaan olivat mukavan viileitä. Tassu oli odottanut sadetta jo viikon. Sade olisi väistämätön. Olisi ihme, jos kaunis sää jatkuisi vielä juhannukseen.

Yhtä asiaa Tassu ei ollut odottanut kesästä eikä hän sitä tosin ollut muistanutkaan, vaikka niin olisi voinut luullakin, nimittäin itikoita. Niitä tuntui olevan kaikkialla, vaikka kesä tuskin oli alkanut ja sateen myötä niitä olisi vain lisää. Ja vaikkei sade tulisikaan ja ilma jatkuisi kuumana ja entistä kuivempana, tulisivat silti itikat jostakin esiin heti illasta. Ne lymyilisivät varjoissa ja metsissä kuin puskaryssät.

Kesä toi myös mukanaan pitkät päivät ja mahdottoman lyhyet yöt. Valossa nukkuminen tuntui joskus lähes mahdottomalta. Pimeyttä oli vain muutaman tunnin ajan ja silloin täytyi saada unta tai siitä ei tulisi mitään. Tassu kaipasi jo syksyä.

Tassu katseli rauhaisaa maisemaa ikkunasta. Kesäyön kuu kumotti lähes punertavana puiden yläpuolella. Ikkuna tuntui liian suurelta. Siitä pääsi liian paljon valoa sisään. Korsun ikkuna oli ollut paljon pienempi. Jopa kesällä korsu oli ollut hämärä päivisin ja pimeä öisin. Rintamalla oli moni asia ollut toisin.

Tassu siirsi katseensa öisestä taivaasta vierellään nukkuvaan Tyyneen. Tyyne näytti niin levolliselta maatessaan selällään kasvot Tassuun päin kääntyneenä. Tämän pitkät, kastanruskeat hiukset olivat sotkuisella letillä, joka oli painautunut Tyynen olkapään ja tyynyn väliin.

Tassun oli vaikea ymmärtää, miten Tyyne pystyi nukkumaan valossa tai heräämään pirteänä pimeässä. Kenties he olivat vain molemmat muuttuneet. Hän ainakin oli muuttunut. Hän ei halunnut ajatella sitä, miten sota oli häntä muuttanut, miten se oli tehnyt hänestä entistä hiljaisemman, miten se oli murtanut hänet. Hän häpesi sitä, mutta samanaikaisesti hän tiesi olevansa silti se sama Suen Tassu, joka oli huoletta ollut hiljaa ja kuunnellut Anttia.

Tassu kävi makuulleen ja kääntyi poispäin ikkunasta. Hän veti peiton ylleen kuin suojatakseen itsensä valolta tai piiloutuakseen maailmalta. Pienenä hän oli pelännyt ukonilmaa ja piiloutunut peittonsa alle. Enää hän ei pelännyt.

Tassu makasi hiljaa. Hän ei ajatellut. Hän vain keskittyi pitämään itsensä rentona. Tarpeeton kehon jännittäminen vain viivyttäisi unensaantia. Tassu tiesi, ettei seuraavasta päivästä tulisi mitään edellisen valvotun yön jälkeen, ellei hän saisi unta. Hän vakuutti itselleen, että uni tulisi pian ja aamu olisi uusi alku.

Tassu kuuli ininää pimeydestä. Hän vain nosti peiton päänsä yli. Hän oli liian väsynyt miettimään, mikä se oli tai mitä hänen pitäisi tehdä sille.

Ininä kuului jälleen, tällä kertaa voimakkaampana. Se ikään kuin veti Tassua unen suloisesta tiedottomuudesta ahdistavaan todellisuuteen. Hetkessä Tassu oli hereillä ja läimäytti kätensä korvalleen. Ininä jatkui. Se tuntui olevan kaikkialla. Hän tunsi aavemaisen kevyen kosketuksen poskellaan. Hän oli liian hidas lyömään sitä. Se katosi pimeyteen.

Tassu huitoi käsillään niin paljon kuin pystyi ja veti sitten peiton ylleen toivoen, että ininä loppuisi. Se ei loppunut. Tassu tunsi polttavaa kutinaa käsivarressaan. Hän tunsi itikan niskassaan. Hän ei enää kestänyt. Hän heitti peiton päältään, nousi sängystä ja harppoi ovelle.

Itikoiden ininä oli kuin konekiväärin ääni. Se samainen ääni, joka häntä oli häirinnyt rintamalla öisin vartiossa. Se samainen ääni, joka oli kaikunut yössä kuolemaa tekevien sotilaiden kurkuista. Eikä se ääni jättänyt häntä rauhaan, vaikka kuinka hän sitä pakeni.

Tassu lyyhistyi pöydän ääreen. Kesäyön vaalea taivas kajotti puiden takaa eikä siitä voinut tietää, oliko aurinko laskemassa vai nousemassa. Haalea valo onnistui vaivoin valaisemaan itikan, joka laskeutui hänen kädelleen.