#vitun syvällä

[glossykris]

Kaikki jotka mut on tuntenu pitkään tietää että en kuuntele melkein ollenkaan suomalaista musiikkia. Mun intressit on aasian kielissä ja sieltä ammennan myös ison osan mun musiikista. Ja historiallisesti mun vihatuin genre on suomalainen bileräppi. Luokkaa mua alkaa aktiivisesti rasauttelemaan jos joku soittaa JVG:tä.

Nii onki hassunhauskaa että rakastuin tommoseen typerään suomi-räppi gobliniin. Tää ei todellakaan ollu mun 2023 bingo lapulla. Sillä sekunnilla ku näin sen UMK musavideon nii olin myyty ja sille tielle sit vahingossa jäin. Olin vitun syvällä jossai thai draama fandomeis kunnes sit en ollu vaan käänsinkin jotain Jeren nonsensee tiktokkiin.

Enkä kadu tippaakaan.

(this is for @teal-skull käärijä this in your language challenge)

[windynebula]

Huonoin kirja jonka mä jouduin äikäntunnilla lukemaan on kyllä ehdottomasti Juhani Ahon Juha. Nuorempana mä en ees ymmärtäny miten fucked up sen juoni ees on. Mä oon vasta vanhempana alkanu miettimään sitä ja tuumannu että "mitä vittua, meidät laitettiin lukemaan tuo tyyliin kasiluokalla, mitä vittua".

Ja siis juonihan on tämä: on mies nimeltä Juha, ja Juhalla on naisystävä (ei vaimo), jonka kanssa se asuu maatilallaan. Tää vaimo (jonka nimeä en nyt muista) on tosi paljon Juhaa nuorempi ja lukijalle suoraan kerrotaan että Juha ja tää nainen tapasivat kun nainen oli lapsi, ja Juhan vihjattiin olleen tyyliin nuorimmiltaan teini-ikänen, ellei jo nuori aikuinen tähän aikaan. Kun tää nainen kasvo aikuseks, Juha ja hän alko sit asumaan yhdessä Juhan maatilalla tässä vitun oudossa suhteessa. Jo yläasteikäsenä mä olin että "hyi, aika outoo", mutta mä en osannu pukea sitä tunnetta sanoiksi, mutta näin kokemuksen syvällä rintaäänellä näin vanhempana voin nyt varmuudella sanoa että hyi, mitä vittua.

But wait! IT GETS WORSE. Yhtenä päivänä Juhan maatilalle tulee joku venäläinen kulkukauppias joka vähän flirttailee sen naisen kanssa ja se vihjaa että se vois viedä naisen pois ja näyttää hänelle maailmaa ja lupaa vaikka mikälaista glamouria. Tietysti nainen lähtee kauppiaan mukaan. Mutta kun kauppias ja nainen pääsee kauppiaan kotipaikalle, käy ilmi, että kauppiaalla on siellä liuta muita naisia, ja meidän päähahmonainen joutuu asumaan jossain sivurakennuksessa piilossa. Ja hän on vielä raskaana kauppiaalle. Sit siellä tapahtuu kaikenlaista ja naisen elämä ei ookaan niin glamouria ku kauppias oli luvannu. Nainen alkaa kaivata Juhaa (yäk).

Samaan aikaan Juha, yksin maatilallaan, riutuu ikävästä. Se tais kans yrittää hakea naista takasin ja tapella kauppiaan kanssa, mutta en oo satavarma tästä.

Mutta jonkun ajan päästä nainen ite lähtee kauppiaan mestoilta ja palaa Juhan maatilalle kauppiaan vauvan kanssa. Kirjassa oli kohtaus, joka oli oikeestaan tavallaan liikuttava, kun nainen käveli Juhan pellolla ja Juhan eläimet tunnisti sen ja oli tosi ilosia, että se palas. Mutta toisaalta, Juhan elikot asuu Juhan luona... Jee jihuu, Juha sai naisensa takaisin. Hurraa. 🤢

Ja tätä käsiteltiin onnellisen loppuna??? Ne tekstit, jotka me vielä tästä kirjasta luettiin, kehuivat vielä tätä paskaa maasta taivaaseen ja sano että se on "jylhä".

Me oltiin vittu kasiluokalla.

[tissitwiitit]

Jakso 18

Tatu Virtanen @VirtanenTatu

En kyllä tajua miten Josku voi tykätä Karimista, mutta tykkääväthän jotkut hillosipuleistakin. #TISuomi

Sekä

Lassi Ikonen @IkonenLassi

Joskun kanssa on vaikea kuvitella “tulista” suhdetta... #TISuomi

Ja

Leena Keltainen @KeltainenLeena

Ompas ny nyt kyllä syvälliset keskustelut kertakaikkiaan. #tisuomi

[bubskino]

Spencer

Erään suuren prinsessan ahdistavat joulunpyhät vuonna 1991. Kaikki ottaa kupoliin, joulumieli on syvällä perseessä. Pakko vähän kiukutella.

Kuvitteellinen tarina, dramaattista draamaa, ihan vitun tylsä.

1/5

[mieoleahvena]

Elämä ottaa ja elämä antaa (Osa 1/2)

Genre: Sotadraama, angst, fix-it Sanamäärä: ~4300 Hahmot: Lammio, muita KooKoon jaloja yksilöitä Varoitukset: Sotajuttuja. Loukkaantuminen ja sen pienimuotoinen kuvailu. Alkoholinkäyttö. Disclaimer: Väpän hahmot. Rahaa tulee vain mielikuvituksessa. A/N: Elikäs juu. Lammio on viimein tajunnut miten väärin hän on miehiään kohtaan koko sodan ajan toiminut, mistä seuraa se että rakas majurimme juo ittensä känniin ja kompastelee pyytämään pojilta anteeks. Kiitos kaikesta kannustuksesta, pääkanuunoista ja kaikenkarvasista ideoista jälleen kerran @sotamieshonkajoki, @trevardes ja @too-spoopy-to-be-frukd, ootte rakkaita <3 AO3:n linkki Summary: Hän oli niin väsynyt kantamaan ristiään yksin, halusi luovuttaa sen muiden käsiin, vaikkei muistaakseen koskaan ollut keneltäkään mitään elämässään pyytänyt, tahtoi kertoa kaikille, kuinka syvästi pahoillaan virheistään oli. Kerta se oli ensimmäinenkin – Lammio halusi vain synninpäästön, ja koska hän ei ollut uskovainen mies, sellaista oli vaikea rintamapastorilta lähteä hakemaan. Ei, hän halusi sen komppaniansa miehiltä, ketkä tahansa kelpaisivat, aivan ketkä vain.

**

Millään ei jumalauta enää ollut yhtään mitään väliä. Mitä sitä enää edes yrittämään, venäläiset olivat jo voittaneet, ei sitä voinut kukaan kiistää, eivät edes pahaan välikäteen joutuneet upseerit. Majuri Lammio ehkä kaikista vähiten. Mies nosti puolihämärässä esiin korsunsa sängyn alle kätketyt viinat, haki käsiinsä sotkuiselta pöydältä pienen lasin, johon oli lukuisten käyttökertojen jälkeen pinttynyt niin pysyvät sormenjäljet, ettei rasvatahroja enää millään ilveellä saisi putsattua pois. Sekin oli oikeastaan aivan sama, yhtä lailla kuin järjestyksen puute. Mitä helvetin merkitystä sillä oli. Kaikki oli menetetty, niin lopullisen ohi ettei olisi enempää voinut ollakaan, niin yksinkertaisen loppu kuten hän itsekin. Tärisevin käsin Lammio kiersi pullon tiukkaan väännetyn korkin auki ja kaatoi lasillisen, toisen, kolmannen, istui alas ja kumosi kaiken kerralla niin useaan otteeseen, että sekosi pian laskuissaan, joi vain, etsi lohtua vaikka tiesi, ettei sitä alkoholistakaan enää pitkiin aikoihin ollut löytynyt. Edes konjakin väkevästä mausta ei ollut päänsisäisen kivun turruttajaksi, siinä ei ollut tarpeeksi potkua ja voimaa tikata auenneita arpia. Kaikki vain kaatui käsiin, ja niin väkevää hänet pettänyt viina silti oli, että pahalta tuntuva aromi oli tilanteeseen nähden melkein ironinen, kuin itse kuolema olisi läsnä jopa siinä punaruskeassa nesteessä kuten kaikessa muussakin hänen ympärillään. Ei Lammio tuntenut sitäkään, kuinka hänen yksi toisensa jälkeen alas kulauttamansa lasilliset hiljalleen nousivat päähän, ei ajatellut sitä, että hänellä olisi aamulla vielä monta kertaa pahempi olla kuin sillä hetkellä. Mitä vitun väliä. Hän oli jo nyt aivan tarpeeksi rikki ja tuskissaan, pieni lisä tuskin todellakaan tuntuisi enää missään. He olivat jälleen olleet jokaista osapuolta turhauttavan asemasodan keskiössä jo monta viikkoa, mutta kaikki pelkistä pahaisista sotamiehistä ylimpiin esimiehiin näkivät tahtomattaankin, kuinka turhaa se oli, kuinka se vastasi pelkkää pinnallista tekohengittämistä toivottomuuden vesissä, kuinka heidän evoluutionsa oli vertauskuvallisesti tyssännyt maanpäälliseen, johon ei enää ollut paluuta. Heillä ei ollut oikeita välineitä vetää henkeä syvällä painostavien kuohujen ympäristössä, kiduksia, jotka olisivat voineet auttaa heitä hyödyntämään uutta elinpiiriään ja pitäneet heidät muutosten jälkeen hengissä, eviä, joilla kauhoa vastavirtaan. Ei mitään. Kun sotaa oli sillä kertaa kestänyt jo yli kolme vuotta, ei kukaan voinut enää perustella sen mielettömyyttä kieroimmillakaan keinoilla, yksikään valtionmies ei kyennyt sanojaan pyörittelemällä muuttamaan tosiasioita, ihmisten joka päivä kokemaa pelkoa, miksikään muuksi kuin minä se omin silmin nähtiin. Kaikkia sota kosketti, jokaisen oli jollakin tavalla sitä käsiteltävä, mutta keinoja oli monia. Toiset niistä, kuten Lammion suosima ryyppäämiseen pakeneminen, auttoivat vain pienen hetken, toiset ehkä pidempään, vaan yksikään niistä ei voinut lopullista helpotusta suoda. Sen toisi pelkästään joko heidät armahtava kuolema tai vuosikymmenet taistelujen jälkeen, mahdollisuus tulla taas onnelliseksi, muttei milloinkaan ehjäksi. Se oli luksusta, josta luopuminen oli itsenäisyyden säilyttämisen hinta. Mitä pidemmälle sota oli edennyt, sitä edemmän tunnontuskia Lammio oli omista päätöksistään kärsinyt. Hän tiesi tehneensä kasapäin huonoja ratkaisuja, omasta mielestään varmasti ketään muuta enemmän, asettaneensa niin monen hengen turhaan alttiiksi, tapattanut niin paljon miehiä. Hän ei koskaan ennen olisi uskonut miettivänsä sellaisia, ei, eihän se upseerismiehelle sopinut laisinkaan. Mutta Lammio oli löytänyt sen inhimillisyyden itsestään, taistellut sitä vastaan kolme pitkää vuotta milloinkaan kunnolla onnistumatta, ja nyt se oli puskenut hänen hyvin rakennetun suojamuurinsa läpi. Jopa se rohkeus, josta hän oli niin tiukasti pitänyt kiinni, oli saanut väistyä heikkouden tieltä. Hän ei enää jaksanut soimata ketään luonteenlujuuden puutteesta kun ei sitä hänellä itselläänkään enää nykyisin juuri ollut. Humala nousi yhtä varmasti kuin aurinko ja niin teki hänen syyllisyytensäkin. Tosin nykyään alkoholin ikävä sivuvaikutus Lammioon oli se, että hän todennäköisemmin kävi läpi muistojaan uudelleen ja uudelleen kuin tukahdutti niitä, paljon enemmän kuin selvin päin. Hän ei toisaalta ollut asemasotaviikkojen aikana ollut kovinkaan usein selvin päin iltaisin, ja päivät taisteluissa hukuttivat kiireisiin syövereihinsä huutavimmankin halun kerrata kaikki epäonnistumiset. Se oli hänen ainoa siunauksensa siinä taakassa, jota hän muiden edes sitä tietämättä sydämellään kantoi. Sen tullessa Lammion mieleen hän suuttui itselleen ja kaatoi lasin uudestaan melkein piripintaan, läikyttikin aggressiivisten otteidensa vuoksi ja kumosi yhä lisää viinaa alas kitkerästä mausta piittaamatta. Hän vihasi sitä, että odotti vielä kaiken tekemänsä jälkeenkin muiden näkevän itsessään sen puolen, jota he eivät tunteneet, sellaisen osan häntä, jota he, niin hän salaa toivoi, eivät hänessä inhoaisi jos tietäisivät siitä. Ei hän sitä halunnut näyttää, Lammio uskoi edelleen kurin voimaan kuin pelastusrenkaaseen, vaikka syvällä sisimmässään tiesi olleensa koko ajan väärässä sitä painottaessaan. Ei hän ollut mielestään saanut aikaan kuin pahaa, olisi varmaan itsekin ansainnut kuulan kalloonsa tai kranaatin vatsaansa. Hän ei edes tiennyt, miksei ollut kuollut vaikkapa kapteeni Kaarnan sijasta – tämä oli sentään ollut kaikkien mielestä hyvä johtaja toisin kuin hän. Kyllä Lammio hyvin sen tiesi, ettei ollut pidetty, ettei kukaan hänen siellä halunnut olevan. Tunne oli sinänsä molemminpuolinen, sillä ei hän itsekään itsestään koskaan ollut välittänyt eikä tosiaankaan halunnut nykytilanteessa olla. Olisipa ollut vaihtoehto, sen hän olisi mielellään käyttänyt, tai olisipa edes ollut komppania, jonka kanssa syntyisi rintamaystävyyttä. Lammio näki sitä kaikkialla ympärillään, melkein toivoi, että tietäisi kuinka olla osa sellaista yhtenäisyyttä. Ei kukaan häntä ollut opettanut.

Pullo tyhjeni rivakkaa vauhtia, aika melkein kuin katosi, ja pian jäljellä olivat taas vain Lammio ja hänen pohjattomana kalvava tuskansa. Hän ei jaksanut sitä, ei vain millään jaksanut, helvetti, kunpa se kaikki tulittaminen ja käsikranaattien heittely loppuisi pian, kunpa pääsisi pois. Oli vaikea uskoa enää rauhan tulemiseen, vaikka siitä oli huhuttu, sitä oli lupailtu, siitä oli annettu toivoa. Mikä saatana se sellainen rauhanaika edes oli? Tai tulitauko? Hän, kuten kukaan muukaan, ei enää muistanut. Lammio nousi huterin jaloin ylös. Ehkä hän oli ottanut liikaa – Illan ensimmäinen virhearvio. Hän oli selvästi ottanut liikaa, ja jo se, ettei hän ollut heti tajunnut sitä, puhui sen puolesta. Oli vaikea pysyä pystyssä. Käsien hapuillessa pöydästä tukea lasi tippui kuluneelle lattialle, jolla hän oli aiemmin sinä päivänä kävellyt ympyrää ikuisuudelta tuntuneet tunnit. Se hajosi palasiksi, konjakki levisi puusäikeitä tummentamaan kuin veri miesten ruumiilla. Voi mikä vertauskuva koko sodan johtoajatukselle. Kyllä Lammio ennen pitkää liikkumisen makuun taas pääsi, muisti, että se tapahtui pistämällä jalkaa toisen eteen hitaasti mutta sitäkin varmemmin. Ei se niin vaikeaa ollutkaan kuin hän oli luullut. Kunpa se filosofia pätisi kaikkeen muuhunkin taistelukentillä. Vastuuta jaksoi kyllä jos pakko oli, jaksoi pitkäänkin, mutta lopulta palo sellaiseen kulissiolemukseen ja oman yksilönvapauden kieltämiseen sammui parhailtakin. Tilanne olisi ollut eri, jos sen olisi työpäivän päätteeksi voinut kytkeä pois, unohtaa kaikki paineet, mutta sota oli kuin keskitysleiriä. Aina jokin silmäpari katsoi itseen metsän uumenista, omat tuomitsivat ja viholliset yrittivät ottaa hengiltä, aina jollakin oli jotain sanottavaa tai pelkästään paineita lisättäviksi. Oli niin paljon tehtävää ja huolehdittavaa eikä vapaata aikaa ollenkaan toisin kuin pelkillä sotamiehillä, joita kykeni melkein onnekkaiksikin siinä maailmantilanteessa kutsumaan. He vastasivat pitkälti vain itselleen sillä välin kun kaikki vänrikistä ylöspäin olivat aivan yhtä haluttomia taistelemaan, mutta tuomittuja johtamaan epätoivoista yritystä. Perkele. Ei tästä mitään tulisi. Hän oli niin väsynyt kantamaan ristiään yksin, halusi luovuttaa sen muiden käsiin, vaikkei muistaakseen koskaan ollut keneltäkään mitään elämässään pyytänyt, tahtoi kertoa kaikille, kuinka syvästi pahoillaan virheistään oli. Kerta se oli ensimmäinenkin – Lammio halusi vain synninpäästön, ja koska hän ei ollut uskovainen mies, sellaista oli vaikea rintamapastorilta lähteä hakemaan. Ei, hän halusi sen komppaniansa miehiltä, ketkä tahansa kelpaisivat, aivan ketkä vain. Hän ei välittänyt enää sellaisista turhista pikkuseikoista, pienistä yksityiskohdista, alkoholin täyttämissä hermosoluissa kirkastui vain se yksi ainoa ajatus muiden ylitse: hän halusi toimia juuri kuten oli koko sodan ajan yrittänyt olla toimimatta, hän halusi kerrankin näyttää muille heikkoutensa, antaa heidän tuomita itsensä vieläkin jyrkemmin, jos he sitä halusivat. Ei hän tästä luultavasti muutenkaan enää alemmaksi voisi kuopassaan vajota. Alkoholi ei edelleenkään ollut vienyt Lammiolta sitä selkäytimeen iskostettua muistutusta siitä, että vaikka ympäristö olisikin sekaisin, itse ei saanut olla. Asialliselta ja säädylliseltä se oli näytettävä tilanteessa missä hyvänsä, ja siksi Lammio nytkin tunki haparoivin käsin valkoisen paitansa lerpattavan kulman housuihin, nosti tuolin selkämykselle mitenkuten heitetyn armeijan sarkatakkinsa ylös ja puisteli sitä silkasta tottumuksesta. Sen verran hän horjui takkia puutteellisella hienomotoriikalla napittaessaan että pöytään oli nojattava, mutta toimitus onnistui vielä. Hän räpytteli hetken silmiään saadakseen ajatuksen kulkemaan ja sumentuneen näön väistymään ennen kuin avasi oven syksyn pimeyteen. Hennostakin valosta ulos astuminen vaati hetken totuttelua, ja vähän aikaa Lammio seisoi kylmässä ilmassa ja tuulisessa säässä paikallaan kuin mikäkin idiootti. Lähimmistä korsuista loisti polkua pitkin johdattamaan lamppuja, ne antoivat hänelle kodikkaan tunteen, ja niiden avustamina hänen onnistui puihin välillä tukeutuen suunnistaa lähimmälle, luutnantti Koskelan joukkueen korsulle. Se kelpaisi Lammiolle aivan hyvin. Koputtelemaan hän ei siinä tilassaan vaivautunut, vaikka se kohteliasta olisi ollutkin – jos Lammio aikoi kunniastaan luopua, niin sama sitten luopua siitä ihan kunnolla. Hän vetäisi syvään raitista, sadetta enteilevää ilmaa keuhkoihinsa ja avasi sitten puuoven, astui horjuen sisään. Kaikki hämmästyneet katseet kääntyivät Lammioon, eikä kukaan, edes majuri itse, osannut hetkeen sanoa mitään. Koskela toipui ensimmäisenä. ”Herra majuri”, hän sanoi ja nyökkäsi odottavana, valmiina kuuntelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaan. Lammion katse huokui pelkkää tyhjyyttä ja sisäisiä myrskyjä. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi, ei ollut missään vaiheessa iltaa ajatellut ihan niin pitkälle, oli vain odottanut kaiken sujuvan kuin itsestään. Jälleen kerran hän näki, ettei ohjesäännöistä ollut apua, ja se jos mikä oli valtavan pelottava tilanne. Vaivautuneena hänen satunnaisesti sumeneva katseensa kiersi miesten kasvoja, koetti kaikin keinoin tunnistaa ja rekisteröidä kokonaistilanteen, mutta epäonnistui siinä. Vanhala ja Hietanen vaihtoivat keskenään silmäyksen kuin varmistaakseen toisiltaan, etteivät vain nähneet unta, vilkaisivat sitten Koskelaan ohjeita saadakseen. Koskelakaan ei ollut oikein varma, kuinka toimia, mutta jotakin oli sanottava. ”Onko kaikki kunnossa?” hän yritti otsaansa rypistäen, nousi hitaasti ylös sängyltään. Lammio katsoi suoraan Koskelaan, ja silloin hänen silmänsä yllättäen kyyneltyivät. Jaa että oliko kaikki kunnossa? Sitä kysymystä hän ei ollut kuullut moneen, moneen vuoteen, jos yleensäkään koskaan, ja nyt sitä tiedusteltiin juuri silloin kun mikään ei todellakaan ollut hyvin. Tunteiden ja alkoholin yhdistelmä sai hänet veteläksi, ja koettaessaan kääntyä poispäin miesten katseiden tieltä hän horjahti niin, että vieressä seisovan Rahikaisen oli otettava hänet äkkiä kiinni. ”Noh, herra majur, ollaanpas sitä innokkaita”, Rahikainen ähkäisi ja koetti tukea Lammiota niin että tämä kykenisi seisomaan omilla jaloillaan. Siihen ei Lammio kuitenkaan suostunut vaan painautui vain entistä enemmän toisen rintaa vasten, rutisti kömpelösti harteista ja mumisi jotakin mistä ei millään saanut selvää. Rahikainen muodosti heitä lähestyvälle Koskelalle äänettömästi huulillaan sanan humalassa, vaikka luultavasti kaikki olivat jo ehtineet tajuta – olihan yleensä joka asiasta kiukustuvan, mutta muutoin aina kylmän viileän ja etäisen Lammion senhetkinen läheisyydenhakuinen käytös heille äärimmäisen vierasta. Yhdessä Koskela ja Rahikainen saivat kuitenkin Lammion tolpilleen, pitivät miestä vielä varuiksi pystyssä. ”Minä ja Rahikainen viemme Lammion takaisin korsuunsa”, mutisi Koskela miehilleen, mutta Lammio pudisteli rivakasti päätään. ”Ei, kyllä minulla asiaakin oli”, hän sanoi, puhui yhä melko selvästi vaikka sammalsikin. Koskela ja Rahikainen vilkaisivat toisiaan avuttomina. ”Mikä hätänä?” kysyi Koskela uudelleen ja koetti kaikin keinoin säilyttää rauhallisuutensa. Hän ei koskaan ollut nähnyt Lammiota sillä tavalla epäasiallisena, ei edes humalassa, ja häntä kylmäsi ajatella, että jotakin todella pahaa oli varmasti sattunut joko sodan suhteen tai majurille itselleen. Lehtokin makasi korsun nurkassa sängyllään eikä näyttänyt kiinnittävän tilanteeseen mitään huomiota, mutta tarkkaili sitä silti kiinteästi. ”Minä…��� Lammio aloitti, mutta nielaisi loput sanat ja kasvoille muodostui hätääntynyt ilme. Koskela otti jälleen kerran joukkueenjohtajan roolin vaikka kyseessä oli esimies ja taputti Lammiota kevyesti olkapäälle. Rahikaista hän viittasi vetämään pöydän alta tuolin. ”Istukaa alas”, Koskela pyysi ja auttoi Lammion turvallisesti tasaiselle alustalle. Tämä ei juuri vastustellut, vaan lysähti paikalleen juuri niin kuin vain toivonsa täydellisesti menettänyt mies teki. Rahikainen ja hänen viereensä ilmestynyt Hietanen jäivät seisomaan kauemmas vasemmalle, kun tilanteen haltuunsa ottanut Koskela kyykistyi Lammion viereen ja koetti tavoittaa hänen katsettaan. ”Ihan rauhallisesti. Mitä on tapahtunut?” Lammion olo oli levoton, vatsassa väänsi ja kyyneleet nousivat uudelleen silmiin. Hän pyyhkäisi ne pois samalla kun muutamat miehistä vaihtoivat huolestuneita katseita, pohtivat, oliko majuri kenties täysin seonnut. Lehtokaan ei viitsinyt enää teeskennellä, ettei häntä kiinnostanut, ja alikersantti nousi istumaan. Kukaan ei katsonut häneen päinkään. ”Anteeksi että… minä olen ollut niin huono päällikkö ja… asettanut teidät vaaraan… ei siinä mitään henkilökohtaista…” Lammio soperteli sammaltaen, tuijotti Koskelan ohi lattialle. Kaikkien muiden paitsi Koskelan ja Lehdon maailma tuntui heilahtaneen, ja dramaattisista tehosteista puuttui enää syvä henkäys. Riitaoja näytti säikähtäneeltä ja Lehto katsoi häneen kuin haluten sanoa, että nyt piti olla ihan hiljaa ja antaa Koskelan hoitaa tilanne. ”Mistä te puhutte?” kysyi Koskela vakaan rauhallisesti, kaiken huomionsa vain ja ainoastaan Lammioon keskittäen. ”Te kaikki luulette etten minä kadu… mutta en minä tahallani miehiä tapata… tai ole ilkeä… tiedän etten ole… tehnyt hyviä päätöksiä… ja teillä on kaikki oikeus vihata minua siitä…” Lammio nojasi raskaasti kyynärpäillään vasten pöytää, nieleskeli ja tärisi heikosti. Nyt se oli tehty, kaikki sanottu. Koskela nousi ylös ja laski kätensä Lammion hartialle, puristi kevyesti, kun normaalisti niin kireän majurin viimeinenkin suojakuori hajosi ja kyyneleet alkoivat valua, olisi tahtonut halatakin, muttei ollut varma sen soveliaisuudesta siinä tilanteessa. Monen kasvoilla kävi jonkinlainen pehmeä ja ymmärtäväinen ilme, ja varsinkin Riitaoja oli aivan vähällä itkeä itsekin tuntiessaan toisen tuskan. Lammion humalatilasta huolimatta – ja ehkä senkin epätavallisuuden vuoksi – hän oli varma, että tämän hätä oli täysin aitoa, niin monet murtumiset oli siihen mennessä nähty. Koskelakin vaikutti käsittävän sen, ainakin tämä silitti Lammion selkää täysin avoimesti ja antoi eleellään muille miehille sellaisen viestin, että heidänkin tulisi hyväksyä toisen anteeksipyyntö. Eipä siinä vaiheessa sotaa enää kannattanut kantaa kaunaa. ”Sopiiko, että autamme teidät nyt nukkumaan?” kysyi Koskela hetken päästä matalalla äänellä. Hän oli varma, ettei Lammion kanssa kannattaisi juuri nyt keskustella puoleen tai toiseen. Tapahtuneesta olisi aikaa puhua sitten, kun mies olisi jälleen selvin päin, mikäli tämä itse sitä haluaisi. Lammio nyökkäsi, pyyhkäisi taas takinhihalla punaisia silmiään ja yritti nousta. Hän oli kuitenkin niin veltto, että Koskelan ja Rahikaisen oli melkein vedettävä hänet pystyyn. ”Me tulemme kohta takaisin”, Koskela sanoi, antoi katseensa kiertää hämmentyneiden miesten kasvoilla ja nyökkäsi sitten Hietaselle, muodosti äänettömästi sanat odottakaa meitä. Yhdessä Koskela ja Rahikainen saivat Lammion mitenkuten talutettua sorapolkua pitkin takaisin omaan korsuunsa ja vilkaisivat toisiaan merkitsevästi kaiken epäjärjestyksen huomattuaan. Rahikainen siivosi Lammion juopottelun jäljet ennen kuin kukaan muu ehtisi niitä näkemään samalla kun Koskela auttoi miehen sänkyyn ja peitteli tämän. Ennen nukahtamistaan Lammio katsoi häntä vielä tiiviisti. ”Saanhan minä anteeksi?” Lammio kysyi tummat, sameat silmät täynnä ahdistusta. Koskela ja Rahikainen vaihtoivat taas katseen keskenään. Oli kuin Koskela olisi kysynyt Rahikaiselta koko joukkueen mielipidettä asiaan, vaikka tämä olikin heistä vain yksi mies, sillä luutnantti itse ei voinut antaa anteeksi kuin omasta puolestaan. Rahikaiselle riitti vain yksi vilkaisu koko olemukseltaan muuttuneeseen Lammioon, ja miehen huomaamatta hän nyökkäsi. Hän oli vähintään yhtä tarkkasilmäinen kuin Koskelakin, ja koska oli korsussa nähnyt muiden miesten tyrmistyneet reaktiot ja säälin monien katseissa, hän oli melko varma, että Lammio oli sotilaiden mielestä antanut itsestään jo aivan tarpeeksi. ”Etteköhän te saa”, sanoi Koskela kääntyessään takaisin Lammion puoleen, ”mutta nyt teidän pitäisi kyllä nukkua.” Hetken huojentumisen he ehtivät Lammion olemuksessa nähdä, mutta sitten majuri nukahti rauhalliseen uneen. Koskela auttoi hetken vielä Rahikaista siivoamisen kanssa, mutta sitten hekin lähtivät vähin äänin takaisin. ”Uonkohan kuovi tuolla mielellä vielä huomenna?” kysyi Rahikainen Koskelalta, kun he sulkivat oven hiljaa. He olivat vielä jättäneet Lammiolle viinapullon tilalle valmiiksi vesilasin aamua varten, mutta muutoin majurin oloa tuskin voisi helpottaa. ”Luultavasti häpeää ja yrittää olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.” He suunnistivat korsulleen hiljaisuuden vallitessa, kumpikin mietteisiinsä vaipuneina. Ovella Rahikainen kuitenkin vielä pysäytti Koskelan ja haroi vaivaantuneena kiharoitaan. ”Pallo taitaapi uolla ny sitte meillä?” ”Niin taitaa”, Koskela huokaisi ja astui edeltä sisään. Näki selvästi, että heidän poissa ollessaan korsussa oli käynyt kuhina, mutta hölmistyneitä olivat miesten katseet edelleenkin, kun ne kaikki kääntyivät kohti luutnanttia toivoen, että tuo mies osaisi tehdä tilanteeseen selvyyttä. ”Saittek te kuavin nukkumaa?” tiedusteli Hietanen varovasti Koskelan ja Rahikaisen istahtaessa sängyilleen. Kaikki tiesivät, ettei heidän oma nukkumaanmenonsa myöhäisestä ajankohdasta huolimatta tapahtuisi aivan pian. ”Kyllä se nukahti”, Koskela vastasi yksinkertaisesti. ”Se ukko tais ollaki täysi tosissaan”, kommentoi Rokka sivummalta, ”em mie ole koskaa hänt nähnt tuollasseen, ees sillo ko kiljua juotii ja hää ol varmast aiva yht humalassa ko myökii.” Koskela katsoi Rokkaa synkkänä ja sanoi: ”Varmisti vielä ennen nukahtamistaan että saa anteeksi.” Rokka kohtasi Koskelan vaitonaisena, mutta onneksi Hietanen pelasti vaikean tilanteen. ”No… mit me tehrään?” ”Jos teistä tuntuu siltä, että voitte unohtaa kuka minkäkin kaunan, unohtakaa. Jos ei, silloin teidän täytyy pohtia, haluatteko te unohtaa”, totesi Koskela rauhallisesti, kuulosti väsyneeltä. ”Jokaisen on itse se päätettävä.” Hetken pohdittuaan Hietanen katseli ympärilleen ja tokaisi uhmakkaasti: ”Kylä jokane ansaittee toise mahollisuure. Voiraa kattoa onko se sanojensa mittane miäs.” Ympärillä näkyi sekä hyväksyvää nyökkäilyä että pelkkiä olankohautuksia, mutta kukaan ei sanonut vastaan. ** Aamulla Lammion päässä jyskytti ikävästi eikä ylen antaminenkaan heti heikoin jaloin sängystä ylös noustua ollut kaukana. Hänen ei kovin pitkään tarvinnut miettiä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, kun muistikuvat jo alkoivat selkiytyä hänen päänsä sisällä. Iltapäivä oli ollut karmea. Kasapanoksia ja teräviä luoteja oli lennellyt pitkin poikin, puolin ja toisin, oli tuntunut siltä, kuin niitä ei milloinkaan aiemmin olisi ollut yhtä paljon. Lopulta pari omaa oli uupunut koitokseen ja juossut vastalauseista huolimatta vihollistulen alueelle, saanut ilman halki liikkuvista vaaroista ja maahan piilotetuista miinoista surmansa hirveimmällä tavalla ja retkahtaneet velttoina soralle. Lammio oli yksin hakenut ruumiit illalla taistelujen tauottua, olisi suuruudenhulluudessaan hakenut heti, mutta Koskela ja Kariluoto olivat estäneet häntä tekemästä sellaista itsemurhaa. He olivat tarjoutuneet vielä myöhemmin tulemaan Lammion matkaan huomattuaan, että majurikin oli henkisesti kovilla, mutta Lammio oli vain kieltäytynyt avusta ja mennyt omin päin. Lammio ei edes ollut muistanut miesten nimiä, vaikka nämä hänen komppaniaansa kuuluivatkin, ja hän oli heidät monesti aiemminkin huomannut. He olivat olleet tavallisen hyviä sotamiehiä, ja vaikkei Lammio heidän ikiään tiennytkään, arvioi hän heidät alta kahdenkymmenenviiden vanhoiksi. Ensimmäinen heistä, mustatukkainen kiharapää, oli varsin pahannäköinen – jalka oli mennyt miinaan astuessa, ja siistejä luodinreikiä hänessä oli useita, rintaan uponneita ja jotkut luodeista rosoisesti selän kautta ulos tulleita. Veri oli tahrinut univormusta suurimman osan, ja vaaleat silmät jääneet auki. Toinen sotamiehistä makasi noin kymmenen metrin päässä, näytti melkein rauhalliselta, ja vain yksi luoti oli mennyt niskakuopasta sisään. Kranaatti näytti räjähtäneen vieressä, ja siitä lentäneet sirpaleet olivat repineet vaalean nuorukaisen oikean kyljen auki värjäten hänenkin takkinsa karmiinipunaiseksi. Ruumiisiin tottui sodassa tahtomattaankin, eikä näky suinkaan ollut se, mikä Lammiota hätkähdytti. Enemmän häntä vastuu painoi, vaikkei hän noiden kahden kuolemaa olisi millään voinut estää, ei se ollut hänen käskyistään kiinni, mutta siltä hänestä auttamatta tuntui. Varmoin ottein hän oli raahannut miehet yksi kerrallaan pois kentiltä ja peitellyt heidät mantteliin odottamaan kuljetusta. Etäämpänä hän oli kyllä erottanut muiden upseereiden epäselvinä hämärään piirtyviä ääriviivoja ja lisää ruumiita, muttei ollut halunnut jäädä katselemaan toimitusta tai mennä auttamaan. Hän oli halunnut vain juoda kaiken pahan kadoksiin. Niin Lammio oli vetänyt kylmän upseerinnaamion ylleen ja ilmoittanut Mieloselle, ettei häntä saanut häiritä enää loppuiltaan, yrittänyt ryypätä mielessä myllertävät ajatukset pois. Siitä eteenpäin Lammio ei saanut enää yksityiskohtia päähänsä, vaan hän muisti vain otteita sieltä täältä: lasin pudottamisen, päätöksen lähteä ulos, Koskelan miesten hämmentyneet katseet ja – ehkä eniten häntä hävettävän asian – kömpelöt, anteeksipyytävät sanat. Yhtäältä hän oli huojentunut siitä, että oli saanut kantamansa ristin pois itseltään, että oli kyennyt edes humalassa laskemaan varauksensa alas, selvin päinhän se ei olisi onnistunut, mutta toisaalta paniikki valtasi mielen kun hän ymmärsi eleensä täyden laajuuden. Lammio oli nyt paljastanut itsestään sen puolen, jota ei omasta mielestään olisi saanut näyttää, ja hän oli vielä kaiken lisäksi tehnyt sen aivan impulsiivisesti. Olihan sellainen kaiken tunnustaminen toki hänen oloaan helpottanut, mutta ei hän sitä mielestään mitenkään ansainnut. Mitähän ne miehetkin oikein ajattelisivat? Lammio sai tietää heti korsusta ulos astuttuaan. ”Herra majur”, hihkaisi sivummalla seisoskeleva Hietanen iloisesti, ”hyvää huament!” Lammio pohti kiivaasti, mahtoiko hän kenties nähdä unta, kun Hietanen noin vain muitta mutkitta harppoi hänen luokseen leveä hymy poikamaisilla kasvoillaan. Ennen miehet olivat visusti vältelleet hänen korsunsa ympäristöä etteivät vain joutuisi Lammion kanssa turhaan tekemisiin, mutta nyt näytti siltä, että Hietanen oli nimenomaan hakeutunut paikalleen odottelemaan. Juuri niin oli Hietanen tehnytkin. Luutnantti Koskelan korsussa oli myöhään yöhön puitu illan tapahtumia, ja kun suurin osa oli ollut sitä mieltä, että Lammion sanat muuttivat asioita, olivat miehet yhdessä pohtineet, kuinka käsitellä majuria, joka varmasti tuntisi olonsa heti aamutuimaan hyvin epämukavaksi. Hietanen oli arvellut, että heidän olisi syytä olla mukavampia Lammiolle, jotta miehen itsensä olisi helpompi pitää oma muuttunut asenteensa, ja tarjoutunut sitten avokätisesti ottamaan yön viimeisen vahtivuoron, jotta voisi tavoittaa majurin heti kun tämä heräisi. Muut olivat suostuneet siihen yksissä tuumin, sillä Hietanen oli heistä se, joka osaisi olla kaikista luonnollisimmin. Koskela oli vielä puuttunut puheeseen ja varta vasten varoittanut, ettei Lammiota kannattaisi ahdistaa nurkkaan muistuttamalla tätä edellisyöstä, ellei mies itse sitä ottaisi puheeksi. ”Hyvää huomenta, kersantti… Hietanen”, Lammio takelteli. Nimi meinasi aina häneltä unohtua, mutta Hietanen vain hymyili. ”Luulettek te jot herra suostuva katkasee suhteet Saksaa?” tiedusteli Hietanen Lammion rinnalla kävellen. Tosiaan, Lammiokin muisti, tänään eduskunnassa äänestettäisiin rauhasta. Sen tulo riippui vain siitä, suostuisiko Suomi Neuvostoliiton vaatimuksiin, ja kyllä jokainen heistä sitä toivoi. Oli melko pieni hinta itsenäisyyden säilyttämisen rinnalla luovuttaa muutamia alueita ja katkaista suhteet kauppakumppaniin, vaikkei sitä mielellään olisi tehnyt. ”Kyllä sitä luulisi”, sanoi Lammio vaivaantuneesti, ei oikein tiennyt miten päin olisi. Hietanen ei vielä koskaan ollut ollut hänelle niin ystävällinen, ja Lammio tiesi tarkalleen, mistä päin tuuli kävi. Onneksi toinen sentään tajusi olla puhumatta hänen avautumisestaan. Hietanen naurahti. ”Se mää sano jot on se vaa outoo jos tä o pia ohi. Mitäs sit tehrää? Mää ole nii tottunu tähä nii ko kaik muutki.” Lammion rintaa puristi. Niin, sodan päättyminen. Ei hän ollut sitä halunnut ajatellakaan, oli joskus melkein toivonut kuolevansa ennen sitä. Kun sota olisi ohitse, Lammio olisi jälleen yksin, eikä hän ollut varma, kykenisikö enää palaamaan siihen entiseen elämään. Hietanen keskeytti hänen pohdintansa. ”Mää käy herättämäs poja. Nährään, herra majur!” Lammio seisoi hetken paikoillaan ja hengitteli syvään. Maailmankirjat olivat varmasti sekaisin. ** ”Minä menen katsomaan. Te pysytte tässä ja odotatte käskyjä”, komensi Lammio upseerinäänellään muutamia Koskelan joukkueen miehiä. He – Lammio, Koskela, Hietanen, Rahikainen, Rokka ja Tassu – seisoivat mäntymetsän puolella suojaisessa paikassa kiväärit selässään ja hioivat taktiikkaansa. Vaikka iltapäivää oli ehtinyt kulua jo kauan, olivat vihollisen puoleiset taisteluhaudat jo pidemmän aikaa pysyneet epätavallisen hiljaisina, ja Lammio ja Koskela epäilivät siellä valmisteltavan jotakin suurempaa hyökkäystä. Yhtäkkinen rynnäkkö, johon suomalaiset eivät olisi varautuneet, saattaisi pahimmassa tapauksessa johtaa kunnon teurastukseen. Virheitä ei kannattanut tehdä. ”Ette te yksin voi mennä, siellä voi olla ihan mitä tahansa vastassa. Minä tulen mukaan, joku muu vielä kolmanneksi suojaamaan”, Koskela maanitteli. Lammion ilme oli synkkä, sillä hän tiesi luutnantin olevan oikeassa, mutta hän ei varmasti myöntäisi sitä. ”Kuka tulee?” kysäisi Koskela miehiään pikaisesti vilkaisten. ”Mie lähen”, ilmoitti Rokka vakaasti ennen kuin kukaan ehti mitään tehdä tai sanoa. Lammion teki mieli huokaista oikein syvään ja hartaasti, mutta Koskela sen sijaan nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hietanen ottaa väliaikaisesti johdon. Meidän pitäisi palata ihan pian.” He etenivät taisteluhaudoissa varovasti kyyryssä. Sora oli kuivaa ja sen pöly kutitteli jo valmiiksi ärtyneitä kurkkuja, mutta miehet yrittivät parhaansa mukaan olla yskimättä, jotta heidän läsnäoloaan ei vastapuolella huomattaisi. Haudoissa oli melkein liiankin helppo kulkea silloin kun taisteluja ei käyty, ja pariin otteeseen etummaisena asteleva Lammio kääntyi muistuttamaan muita keskittymisen ja tarkkaavaisuuden tärkeydestä – se oli toisaalta turhaa, sillä paljon sen taitavampaa koplaa hän ei olisi voinut johtaa. He olivat liikkuneet melkein metsän reunaan asti, ja venäläisten asemat olivat enää kymmenisen metrin päässä, mutta edelleenkään ei mistään kuulunut ääntäkään. ”Minä menen tästä eteenpäin yksin, jääkää suojaamaan”, Lammio sanoi. Hän ei varmasti riskeeraisi enää yhtään enempää. ”Ehä tuost pääse hengis yl ies ryömimällä, mitäs jos hyö oottaap vaa sinnuu siel?” Rokka kysäisi. ”Onko parempia ideoita?” Lammio sähähti pahasti tuttuun tyyliinsä, mutta Koskela tiesi, että sillä hetkellä sävyyn sekoittuivat huoli ja valtavat paineet. ”Minä menen metsän kautta. Yksi pääsee huomaamattomammin, ja tämä on minun tehtäväni. Te sen sijaan tarkkailette täältä, varoitatte ja ammutte jos mitään näkyy. Minä menen nyt.” Lammio konttasi viimeiset metrit autiolta vaikuttavaan metsään, ryömi vähän matkaa suojaiselle paikalle ja nousi sitten jälleen jaloilleen kumaraan. Hän kohtasi Rokan ja Koskelan huolestuneet katseet ja ehti juuri kohottaa kätensä näyttääkseen mihin suuntaan oli menossa, kun kuuli yhden terävän laukauksen ja tunsi tulisesti pistävän kivun oikealla kyljellään juuri lantion yläpuolella. Lammio kaatui maahan aseineen päivineen ja koetti tiukasti pitää tajunnastaan kiinni. Rokka ja Koskela eivät aikailleet, vaan konttasivat suoraa päätä hekin metsään, ja työnjako näytti selkeältä. Rokka maastoutui niin hyvin kuin kykeni ja ampui heti alas kaksi vielä äskettäin puiden takana piilotellutta venäläistä, kävi hetken pidempään tulitaistelua kolmannen kanssa. Koskela ryömi pidemmälle Lammion luokse niin nopeasti kuin ravitsemuksenpuutteisesta kehosta vain lähti. Lammio tärisi maassa selvästikin kovissa tuskissa. ”Jättäkää… minut… niitä voi… olla… enemmänkin…” majuri soperteli silmät puoliksi kiinni. ”Kyllä tästä selvitään, Rokka on loistava ampuja”, vakuutti Koskela ja käänsi Lammiota kömpelösti nähdäkseen haavan. Majuri älähti tahtomattaankin. ”Ei näytä pahalta. Kyllä teidät kuntoon saadaan”, Koskela sanoi helpotuksesta huokaisten ja taputti sitten toista ohimennen rinnalle. ”Rokka! Meidän täytyy saada itsemme ja majuri pois täältä ja vähän äkkiä ennen kuin niitä tulee lisää!” ”Jaksaks sie kantaa hänt vähä matkaa? Mie voin suojata, vaihetaan jos tarvii” karjui Rokka vastaukseksi, mutta keskittyminen tulitukseen ei hetkeksikään herpaantunut. ”No niin, sitten mentiin, minä koitan olla varovainen”, sanoi Koskela Lammiolle ja kieltäytyi kuulemasta miehen vastaväitteitä. Rokka siirtyi suojaamaan heidän eteensä, ja Koskela kiepautti Lammion olalleen. Sellainen majurin kaltainen hoikka, keskikokoinen mies nousi kevyesti, ja Koskela arveli saavansa hänet kannettua komentopaikalle asti, ellei matkaan tulisi keskeytyksiä. ”Mäne! Mie tuun peräs, tuo yks pirulaine ennää miu hermojain koetteloo.” Heidän perääntyessään Lammion silmissä kävi välillä mustia pilkkuja, jotka enteilivät pyörtymistä, mutta hän vain puristi kätensä nyrkkiin ja puri huultaan muutoin velttona. Toisinaan kiväärien laukaukset kuulostivat hänestä liiankin etäisiltä, mutta hän ei antanut itsensä vaipua tajuttomuuteen vaan koetti kaikin keinoin keskittyä kipuihinsa. Ne olivat ainoa asia, joihin enää kannatti huomionsa pistää. ”Viimine nuri”, huusi Rokka ja juoksi heidän luokseen, ”ny männää sikäls ko hyö viel siel ihmettellöö! Kannanks mie?” ”Kyllä tämä menee, ei enää pitkä matka”, Koskela puuskutti selvästi uupuneena, mutta pisti reippaasti jalkaa toisen eteen. ”Mene sinä edeltä, kerro pojille että tulevat vastaan. Ja hakekaa lääkintämies.” Rokka meni, ja loppusuoralla omalla puolella tulivat Hietanen ja Rahikainen vastaan. ”Varovasti”, Koskela sanoi, kun toiset ottivat Lammion kantaakseen. Kyljen haavasta purkautunut kuuma veri oli sotkenut univormut ja Lammion lakki pudonnut jonnekin taiston tuoksinassa, mutta elossa he olivat sentään kumpainenkin. He kiidättivät Lammion komentopaikalle niin nopeasti kuin suinkin uskalsivat, ja vastassa oli heidän ihmetyksekseen juhliva komppania. Miehet laskivat Lammion varovasti maahan, ja heille selvisi pian, mikä oli kaikki sellaisen riemun valtaan saanut. ”Sota päättyy! Suomi suostuu Neuvostoliiton ehtoihin!” hihkui Riitaoja silmät loistaen ja oli vähällä heittäytyä Koskelan syliin. Sen kuultuaan puhkesi Koskelakin harvinaiseen, leveään hymyyn. ”Kuulitteko, Lammio? Pääsette vielä elävänä kotiin. Me pidämme huolen lopusta.”

[tissitwiitit]

Jakso 16

Mouhijärven E.T. @mouhijarven

Mä osaan kans puhua syvällisiä. Saatana. Röyh. Noh, vittu. #tisuomi

Sekä

Mika Kytöhonka @MikaKytohonka

Toi Väpän lapsenomainen vilpittömyys ja suoruus on melkein liikuttavaa. Ihan päällikkö! #tisuomi #MVP #erikoismies

[tissitwiitit]

Jakso 7

Eve: Kaikki on ihan hyvin, mut sitte kuitenki...

Sekä

Eve: Sisimmässään jossain vitun syvällä tietää, et joku pala ei vaan ole nyt ihan kohdallaan.