#tw itseinho

[parsakaalimato]

Traumalla on pitkät lonkerot.

Niinku liian montaa ihmistä, myös minua on kiusattu. Verbaalista hakkaamista ja eristämistä, ala-asteella mulla oli yks kaveri, joka oli vuotta vanhempi ja ku se vaihto koulua, olin vuoden yksin. Ylipainoinen lukutoukka, syrjäytynyt introvertti ja herranjestas, sain silmälasit jo kolmosluokalla. Siinähän sitä materiaalia riittää niille paremmille ihmisille, joilla ilmeisesti on oikeus arvostella muita.

Kaikkein pahin kiusaaja ei kuitenkaan ollut koulussa, vaan kotona. Äiti. Äiti jakso muistuttaa minua liikakiloistani ja miten se teki minusta ruman, ja lukemisesta, koska se perseellä istuminenhan vaan lisää painoa ja miksi et leiki ulkona niinkuin muut lapset. Lähipiirissä ei ollut yhtään lasta, johon en olisi koskaan tullut rinnastutetuksi, aina ollen se häviävä osapuoli. Kerran äiti sanoi minusta “paksu kuin pullataikina”. Se on jääny kummittelemaan mieleen.

Ei mitään, kasvupyrähdyksen tullessa paino tasaantui, olin yhtä hoikka kuin muut tytöt samalla luokalla. Ei se tietenkään saanu äitiä lopettamaan, aina hänen surkeasta lapsestaan löytyi ammennettavaa. En ollut tarpeeksi tyttömäinen, kaunis, sievä, mikset voi pukeutua nätisti niin kuin muut? Miksen ole kuin serkkuni, pitkät vaaleat hiukset ja kauniit vaatteet? Vitun hämmentävää, sillä kyseinen serkku oli aina ollut minua lihavampi. Tämä sai minut ajattelemaan, että muissa ihmisissä voi olla samoja “vikoja” kuin minussa, mutta ainoastaan minussa ne ovat tuomittavia. Miten paljon vihasinkaan itseäni. ♥

Tänään tajuan nämä asiat ja näen miten se vuosikausien kiusaaminen on vaikuttanut itsetuntooni. Pitkän kaavan kautta olen opetellut hyväksyntää, saan olla tällainen eikä se tarkoita, että olisin huono tai luovuttaja. Valitettavasti masennuskausina kaikki ne opit unohtuu, vihaan itseäni enemmän kuin mitään muuta, se sumentaa pään ja saa minut haaveilemaan lopusta. Ei tällaisella ihmisellä ole oikeutta elää, kun oma äitikin vihasi niin paljon. Eilen illalla mietin, miten saisin äidin äänet vaiennettua. Kapina. Teini-iässä, kun äiti jaksoi valittaa ulkonäöstäni, lisäsin myllyyn vettä tekemällä juuri päinvastoin. Pidin “rumia” “poikien” vaatteita, jätin tukan kampaamatta, tein lävistyksiä. Joten eilen ajattelin, että voidakseni hyväksyä itseni, minun täytyy elää itseni kanssa kun olen sellainen, jota äiti olisi vihannut. Ajoin pääni kaljuksi. Olen paljas. En pääse enää piiloutumaan hiusten taakse. Kaksoisleukani ja läski kaulani on nyt kaikkien nähtävillä.

Enkä vois olla tämän onnellisempi.