#taikamaailma

[kiimaisetmuumipeikot]

GranTheftAutolaakson tarinoita:

[mieoleahvena]

Tuntsa Goes Tylypahka, osa 2

AO3-linkki: https://archiveofourown.org/works/16849810/chapters/39559333 Edellinen osa: https://mieoleahvena.tumblr.com/post/180798228813/tuntsa-goes-tylypahka-osa-1 ***

OSA 2 – Lajittelu Koskela odotteli Rokan ja Tassun kanssa sateessa rötöstelijäpoikia ulos koulujunasta Tylyahon laiturilla ja katseli, kun hänen ensimmäisen luokan aloittava Voitto-veljensä hoiperteli ihmismassan seassa jonkun toisen yhtä pienen pojan kanssa. ”Enpä haluaisi purjehtia järven yli tällä säällä”, virnisti Koskela ja katsahti ylös mustalle, ukkosta paraikaa jyrisevälle taivaalle. ”Auttaisin Voiton itse Hagridin luo, mutta hän kielsi minua ja Eeroa jo kaksitoista kertaa tänä aamuna olemaan tuntematta itseään.” Rokka ja Tassu nauroivat, ja Rokka huusi pilaillakseen nuoremman pojan kustannuksella: ”Voitto Koskela! Tääl myö ollaa!” Voitto katsoi pahasti veljeään ja tämän kavereita ja katosi sitten aalloilla vaarallisen näköisenä huojuvaan veneeseen toinen ensiluokkalainen perässään. ”Terve mieheen, pojat!” huusi Hagrid, Tylypahkan riistanvartija, myrskyn läpi ja heilautti heille kättään. ”Koskelan klaani sai näköjään jatkoo. Onko teillä kaikki hyvin?” ”Kunnossa ollaan”, karjui Koskela vastaukseksi tuulen yltyessä ja katseli kauhuissaan, kuinka Voiton seurana kulkeva poika oli tippua järveen veneen keinahtaessa äkisti, mutta pelastui viime hetkellä Hagridin tartuttua kiinni ja kiepautettua kulkupelin takaisin vaakatasoon. ”Männään, ehtii tässä kastua vielä myöhemminkin”, sanoi Määttä ilmestyttyään junasta Lehdon ja Rahikaisen kanssa, ”minä ainakin haluan äkkiä vaunuihin.” Heidän selkiensä takaa kantautui vielä Hagridin tuskastunut ääni: ”Istu ny aloillas äläkä keinu. Ja te kaks tuutte vielä tänne. Noin. Käykää siihen. ÄLÄ POIKA HYVÄ KUMARRU YLI LAIDAN!” *** Koskela ehti vilaukselta nähdä, kuinka ensiluokkalaisten veneet saapuivat Tylypahkan rantaan ennen kuin ihmismassa painoi hänet ja hänen toverinsa kohti suurta salia. Hän ja Määttä hyvästelivät muut ja istahtivat sitten Puuskupuhin pöytään odottamaan sen vuoden lajittelua. ”Vaan muistatkos Ville kun meidät lajiteltiin?” hymähti Määttä ja asetteli rypistynyttä kaapuaan paremmin. ”Sinä näytit koko ajan siltä kuin pyörtyisit ja minä meinasin nukahtaa se hattu päässä kun siinä niin kesti.” Koskelaa hymyilytti. ”Sitä minä kyllä ihmettelen, miten pystyit olemaan niin rauhallinen. Taikamaailma oli sinulle ihan uutta.” ”Se on kai luontaista”, totesi Määttä olkiaan kohauttaen samalla kun ensiluokkalaiset astuivat suureen saliin. ”Vaan kyllä nuo vuosi vuodelta pienenevät, ei me varmasti oltu noin pieniä.” ”Eipä kai”, piikitteli Koskela ohimennen. Määttä heilautti vähättelevästi kättään. Hintelät ja pelokkailta näyttävät yksitoistavuotiaat seisoivat rivissä aakkosjärjestyksessä, kun lajitteluhattu lauloi ensin, ja sen jälkeen professori McGarmiwa aloitti seremonian. ”Emil Asumaniemi”, kuului ensimmäinen nimi. Kiharatukkainen poika lähestulkoon juoksi hatun luo, muttei ehtinyt saada sitä kunnolla päähänsäkään ennen kuin se jo karjaisi: ”ROHKELIKKO!” Asumaniemi yritti huonolla menestyksellä heittää ylävitoset vieressään seisovalle, hyvin kireäilmeiselle McGarmiwalle, kumarsi dramaattisesti ja kirmasi aplodien raikuessa Rohkelikon pöytään kuin villivarsa. ”Tuo mäni veljesi kanssa samaan veneeseen”, tokaisi Määttä Koskelan vieressä. Useita Korpinkynteen päätyvien ensiluokkalaisten nimiä meni ohi ennen kuin McGarmiwa kutsui Jukka Hauhian lajiteltavaksi ja Määttä tiesi kertoa Koskelalle, että Hauhia oli ollut neljäntenä Voiton veneessä. ”ROHKELIKKO!” ilmoitti lajitteluhattu päätöksensä minuutin hiljaisuuden jälkeen. Hauhia melkein hyppi tupapöytään kolmasluokkalaisia Eeroa ja tämän ystävää Jorma Kariluotoa vastapäätä istumaan. ”Urho Hietanen”, McGarmiwa lausui jälleen muutamien nimien jälkeen. Kolme oppilasta oli juuri lajiteltu Luihuiseen, ja Määttä vannoi, ettei tuo ystävälliset kasvot omaava pikku nulikka ainakaan sinne päätyisi. ”Poika, joka oli pudota järveen”, Koskela naurahti ja korjasi valvojaoppilaan merkin asentoa kuin varmistaakseen sen edelleen kiiltelevän kaavun etumuksessa. Hietanen käveli eteen tärisevin jaloin ja asetteli lajitteluhatun päähänsä meinattuaan ensin pudottaa sen. ”PUUSKUPUH!” huusi hattu melkein saman tien. Poika näytti helpottuneelta ja oli seota jalkoihinsa laskeutuessaan portaat alas korokkeelta. ”Vaan minä luulen, että tuon suojeluun menee suurin osa sinun valvojaoppilasvelvoitteistasi”, hymyili Määttä. Koskela oli samaa mieltä ja taputti Hietasta hennolle olkapäälle tämän istahdettua arasti hänen viereensä. ”Hienosti meni, tervetuloa joukkoon vain”, Koskela rohkaisi häntä Määtän nyökytellessä vieressä. Poika hymyili leveästi. ”Mää ole puhrasverine, mu koko suk o ollu Puuskupuhis ja mua nii jännittäs pääsenk mää – ” Höpötystä jatkui pitkät litaniat, ja nimet ja tuvat menivät sen johdosta Koskelalta osittain ohi. Tuollaista ilopilleriä Puuskupuhiin kaivattiinkin. ”Voitto Koskela.” ”Hei, Ville, sun veli lajitellaan”, keskeytti Määttä toisen papatuksen. Hietanen ei siitä ollut moksiskaan. ”Onk Voitto sun veli? Ja Eero Koskela kans? Sääkö oot sit se Vilho Koskela? Ilmank sääki oot nii mukava!” jutteli Hietanen silmät loistaen ja posket innosta punoittaen. ”Ovathan ne kumpikin, vaikkeivat kyllä haluaisi sitä myöntää, ja Vilhohan minä tosiaan olen”, sanoi Koskela vinosti hymyillen, ”sano vaan Ville kuten muutkin.” Hietanen katsoi häntä ihailevasti, ja puna vain syveni Koskelan sitä huomaamatta. Voitto asetti edessä lajitteluhatun päähänsä, ja sitä seurasi piinaava kolmeminuuttinen, jonka aikana hattu yritti päättää laittaisiko pojan Vilhon lailla Puuskupuhiin vai Eeron tavoin Rohkelikkoon. ”PUUSKUPUH!” hattu lopulta ilmoitti. Hietanen ja Koskela päästivät salin kovimmat aplodit, kun Voitto kiiruhti Hietasen viereen istumaan. ”Hyvin toimittu, Voitto – äh, älä viitsi, jokainen tässä nyt jo tietää, että sukua ollaan. Katso, Eerokin nosti peukut pystyyn.” ”Mikset sää kertonu aiemmi jot tää Ville täs o su veli? Mehä nähtäs se jo junas. Mää kuulisi siäl et se o kaikist kivoin valvojaoppilas ja ny me olla samas tuvas!” mekotti Hietanen. Määttä ja Koskela joutuivat kääntymään hetkeksi poispäin, sillä heitä nauratti Voiton häpeilevä ilme liiaksi. ”Kalle Mielonen”, keskeytti professori McGarmiwan ääni Hietasen yksinpuhelun. ”Eikös tämä ole nyt se sun serkkusi?” tiedusteli Koskela Määtältä. ”Onhan se”, Määttä huokaisi, ”vaan en minä millään käsitä, miten kaksi jästisyntyistä serkusta onkin voinut saada geeneihinsä taikakyvyt. Tähän tupaan se tärkeilijä toivon mukaan ei tule.” ”KORPINKYNSI!” ”Taisit päästä pälkähästä”, Koskela naurahti ja vilkutti samalla Määtän kanssa heidän neljäsluokkalaisille korpinkynsiystävilleen Lahtiselle ja Honkajoelle. Ville Autio, koulun johtajapoika, puolestaan ravisti onnitellessaan Mielosen kättä niin rajusti, että kolmasluokkalaisen Ukkolan – hänkin Eeron ystäviä – oli pakosti pideltävä toisesta kiinni jottei hento yksitoistavuotias menisi nurin. Jonkin ajan kuluttua lajiteltiin viimeisetkin ensiluokkalaiset – joku Raili-niminen tyttö meni Luihuiseen ja toinen Veraksi kutsuttu pääsi Rohkelikkoon – ja aina niin hyväntuulinen Kaarna astui esiin kätensä juhlallisesti levittäen. ”No niin, no niin. Nyt me kaikki kuulumme jälleen jonnekin. Muistakaa, että teidän tupanne ovat kuin teidän perheenne, ja teidän perheenne ovat teidän sielunne. Jokainen tupa on hyvä juuri sellaisenaan!” ”Taas se alkaa”, kuului Lehdon kovaääninen, kyllästynyt huokaus poikki hiljaisen salin. Kaikki tirskahtivat, ja Lehdon kommelluksiin tottunut Kaarna nyökkäsi hyväksyvästi tämän suuntaan. ”En minä aio pitkään puhua. Muistakaahan kaikki noudattaa sääntöjä älkääkä rikkoko paikkoja. Viikonloppuna pidetään sitten taas karsinnat huispausjoukkueeseen. Lauletaanpa yhdessä Tylypahkan laulu!” Koskelan ydinporukasta kaikki paitsi Tassu ja Koskela pelasivat huispausta. Lehdosta ja Määtästä oli tullut kolmantena vuonna joukkueidensa pitäjiä, Rokasta toisena ja Rahikaisesta neljäntenä omilleen lyöjä ja etsijä. Rahikaisen joukkueeseen pääsyn syyt olivat edelleen pimennossa, mutta sellainen käsitys kaikilla oli, että jotenkin silloin viidettä luokkaa käynyt joukkueen kapteeni Sarastie oli asiaan liittynyt. Rokka, Lehto ja Määttä sen sijaan oli valittu reilusti karsinnoissa, joskin Rokka oli saattanut muutaman leikkisästi esitetyn uhkauksen syytää ja sillä tavalla varmistaa oman pääsynsä. ”Hyvää yötä kaikille, levätkäähän kunnolla niin jaksatte sitten huomenna ahertaa!” toivotteli Kaarna vielä ennen salin tyhjenemistä.

[muffintrapnano2010]

1.6 Mindyn vanhemmat

Mindy avasi talonsa ulko-oven ja meni sisään. Röllö hyppi häntä vastaan ja äidin ääni kuului keittiöstä. "Miten meni?" "Hyvin!" Mindy laittoi kenkänsä eteisessä olevaan kenkien kasaan ja asteli tavaroiden lomitse peremmälle. Heidän kotinsa oli aina ollut yksi sekasotku, mutta minkä sille voi kun toinen vanhemmista on teatterin lavastaja ja toinen kirjailija. Siivoaminen hoidettiin yleensä siirtämällä tavaroita hieman syrjemmälle. Talokin oli vanha ja hiukan vinksallaan. "Äiti, minun pitää kertoa sinulle yhdestä jutusta." "Pieni hetki, tulen pian." Mindyn äiti oli työhuoneessaan. Mindy kurkisti sisään ja näki äitinsä maalaamassa isoa pahvista ruusupensasta. Lattialle oli levitetty sanomalehteä ja sen päälle monta pientä maaliämpäriä. Seinänvierustoilla oli muita lavasteita ja pöydällä oli levitettynä piirroksia ja muita papereita. Mindy meni keittiöön ja otti kaapista keksejä. Hänen syödessään portaat natisivat ja isä ilmestyi myöskin etsimään ruokaa. "Ai, sinä tulit jo. Meidän pitäis varmaan laittaa ruokaa." "Hei iskä, jää vielä. Minulla on yksi tärkeä juttu." Mindy koitti pitää äänensä huolettomana, mutta hänen isänsä huomasi jotain. "Mikä hätänä? Tapahtuiko kaupungilla jotain?" "Ehei, tämä liittyy kouluun ja Aliciaan." "Mistä on kyse?" Mindyn äiti tuli pyyhkien sivellintä paperiin. Puhelin soi Alician eteisessä. Alicia pomppasi ylös olohuoneen sohvalta ja ryntäsi vastaamaan. "Spinnet." "Hei Alicia, täällä on Muriel. Voisinko puhua vanhempiesi kanssa." "Pieni hetki." Alicia laski luurin pöydälle ja kutsui isäänsä. Hän oli kertonut vanhemmilleen miten he olivat päätyneet velhojen kahvilaan ja että taikamaailma oli totta. Ja miten Mindy olisi valmis menemään hänen puolestaan, mutta Mindyn vanhemmat eivät saisi tietää asioiden oikeaa laitaa. "Minusta et olisi saanut kertoa" Alician isä oli sanonut. "Mehän luulimme molemmat että se ei ole totta ennenkuin menimme kahvilaan. Mutta jos Mindyn suunnitelma onnistuu, minua ei tulla hakemaan ja voin mennä tavalliseen kouluun." "Ymmärrätkö nyt miten valtavan riskin Mindy ottaa sinun puolestasi?" hänen äitinsä oli puolestaan kysynyt. "Ymmärrän. Ja jos lopulta käy niin että ne minun voimani kasvavat niin menen itse ja otan kaiken vastuun." Hänen vanhempansa olivat miettineet keskenään ja Alicia oli odottanut huoneessaan hermostuneena ja kävellen ympyrää. Lopulta isä oli kuitenkin suostunut sillä ehdolla että heti jos jotain alkaisi tapahtua, Alicia kertoisi siitä heille. Nyt Alician isä otti puhelimen käteensä ja vastaili rauhallisesti. "Tosiaan, aivan yllättäen. Alicia tosiaan haluaisi tavalliseen kouluun. "Kyllä, meidän puolestamme käy." "Toivottavasti Minnie viihtyy siellä." "Aivan, näkemiin." Isä katsoi Aliciaa ja virnisti sitten kuin mikäkin salaliittolainen. Mindyn äiti laski puhelimen. "Minua hiukan kummastuttaa tämä kaikki. Mutta tiedän mitä olen sanonut. Jos haluat todella mennä siihen kouluun, niin minä en vastusta sinua." "Enkä minä", Mindyn isä sanoi. "Se on varmasti erikoinen ja hieno paikka. "Kiitos", Mindy sanoi valtava helpottuneena. "Minä tarvitsen vähän rahaa koulutarvikkeisiin ja se juna tosiaan lähtee Lontoosta." "Tottakai annamme sinulle rahaa. Olen oikeasti iloinen että pääset sellaiseen kouluun josta olet kiinnostunut. Siellä kuitenkin opetetaan myös tavallisia aineita, eikö vain?" hänen äitinsä varmisti vielä. "Tottakai. Se on vain erikoistunut taikatemppuihin ja sellaiseen."

[rauhoitusnuolija]

Harry Potter

Harry Potter ja viisasten kiven englanninkielinen ensipainos julkaistiin 20 vuotta sitten. Siitä eteenpäin viitisen vuotta ja isäni lukee minulle suomenkielistä versiota iltasatuna. Kun opin lukemaan kunnolla, ensimmäiset kirjat sitten koulukirjojen joita luin oli Harry Potter-kirjat.

Harry Potter merkitsee minulle paljon enemmän mitä itse osaan kuvailla. En osaa oikeasti muodostaa sanoiksi miksi pidän siitä niin paljon kuin pidän tai minkä takia juuri tämä maailma ja sen tarinat ovat niin todentuntuisia ja lähellä sydäntä ja sielua minua. Mutta koska tänää, 26. kesäkuuta 2017, on Harry Potter ja viisasten kiven ensipainoksen 20. juhlavuosi. Siksi haluaisin pukea sanoiksi kuinka tärkeänä pidän tätä sarjaa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi (mutta ei täydentävästi) tämä kirjasarja antoi uuden perspektiivin elämälle ja se auttoi niin sanotusti rakentamaan perustuksia minun uskomuksille ja  mielipiteille. Se opetti elämän, ystävyyden, rakkauden, tunteiden ja perheen tärkeyden. Se opetti unelmoimaan. Uskomaan itseensä. Jopa synkimpinä hetkinä.

(Tässä kohtaa pidin pitkän tauon kirjoituksesta ja pohdin pitkään... päädyin ilonkyyneliin)

J. K. Rowlingin luoma taikamaailma on koskettanut monia miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa ja minä voin sanoa olevani yksi niistä. Itse sain tuntea vain ja ainoastaan kahden viimeisen kirjan verran sen odotuksen tunteen ja tietämättömyyden mitä on luvassa. Suomessakin Jaana Kapari-Jatan upea käännös on auttanut varmasti monia ja innoittanut myös monia aloittamaan oman tarinansa, Aloittamaaan oman unelmansa. 

Harry Potter -tarina tutustutti minut kirjallisuuteen, se tutustutti minut suurimpaan osaani ystävistäni, se on auttanut ja koskettanut minua. Harry Potter on kaikki kaikessa minulle. Jopa kun minä saan lapsen/lapsia ainakin tutustutan hänet/heidät samalla tavalla tähän tarinaan kuin isäni tutustutti minut. Severus Kalkaros -quote, jota kaikki potterpäät (eng. Potterheads) käyttävät kaikkialla joka tilanteeseen tosiaan tulee olemaan minun vastaukseni ikuisesti jatkuvaan rakkauteen tätä tarinaa vastaan.

“After all this time?”

“Always”, said Snape.

Tämä tarina tulee olemaan lähelläni aina loppuun. Joten, kiitos Joanne Rowling, vaikka et ymmärtäisi suomea tai edes koskaan lukisi tätä miljoonien muiden viestien seasta, kiitos. Minulta ei löydy suurempia sanoja sanottavaksi. Kiitos. Velhot ja noidat ympäri maailmaa varmasti nostavat taikasauvansa taivasta kohti ja lukevat Viisasten kiveä joko itselleen, lapsilleen tai jakavat rakkautensa tarinaa kohtaan muille ihmisille. Niin ainakin minä teen.

Jos olet sattumalta suomalainen potterpää, tai muuten ymmärrät tämän postauksen sisällön. Kerro minulle, mitä Harry Potter -tarina merkitsee sinulle?

[ao3feed-snape]

Vainotut

read it on AO3 at http://ift.tt/2irMIKx

by toivomusluu

Syyskuu, 1998; toinen velhosota on päättynyt aiempana keväänä ja nyt taikamaailma yrittää hitaasti tulla sinuiksi tapahtuneen kanssa. Remus on muuttanut takaisin Kalmanhanaukiolle Harryn pyynnöstä, mutta kamppailee edelleen tehdäkseen selkoa omasta menneisyydestään. Samaan aikaan Tylypahkan taistelusta selvinnyt Severus on velho-oikeuden edessä vastaamassa sodanaikaisista tekemisistään. Kuluvan syksyn aikana kummankin täytyy niin erikseen kuin yhdessä todeta, mitä asioita he päättävät kantaa menneisyydestä mukanaan ja mitä valitsevat jättää taakseen. Valinta ei kuitenkaan välttämättä ole enää pelkästään heistä itsestään kiinni.

Words: 21404, Chapters: 7/7, Language: Suomi

Fandoms: Harry Potter - J. K. Rowling

Rating: Teen And Up Audiences

Warnings: No Archive Warnings Apply

Categories: M/M

Characters: Remus Lupin, Severus Snape, Harry Potter, Narcissa Black Malfoy, Neville Longbottom, Minerva McGonagall

Relationships: Remus Lupin/Severus Snape

Additional Tags: Grimmauld Place, Ghosts, References to Illness, Wizarding Traditions, Suomi | Finnish

read it on the AO3 at http://ift.tt/2irMIKx

[ao3feed-snupin]

Vainotut

read it on the AO3 at http://ift.tt/2irMIKx

by toivomusluu

Syyskuu, 1998; toinen velhosota on päättynyt aiempana keväänä ja nyt taikamaailma yrittää hitaasti tulla sinuiksi tapahtuneen kanssa. Remus on muuttanut takaisin Kalmanhanaukiolle Harryn pyynnöstä, mutta kamppailee edelleen tehdäkseen selkoa omasta menneisyydestään. Samaan aikaan Tylypahkan taistelusta selvinnyt Severus on velho-oikeuden edessä vastaamassa sodanaikaisista tekemisistään. Kuluvan syksyn aikana kummankin täytyy niin erikseen kuin yhdessä todeta, mitä asioita he päättävät kantaa menneisyydestä mukanaan ja mitä valitsevat jättää taakseen. Valinta ei kuitenkaan välttämättä ole enää pelkästään heistä itsestään kiinni.

Words: 21404, Chapters: 7/7, Language: Suomi

Fandoms: Harry Potter - J. K. Rowling

Rating: Teen And Up Audiences

Warnings: No Archive Warnings Apply

Categories: M/M

Characters: Remus Lupin, Severus Snape, Harry Potter, Narcissa Black Malfoy, Neville Longbottom, Minerva McGonagall

Relationships: Remus Lupin/Severus Snape

Additional Tags: Grimmauld Place, Ghosts, References to Illness, Wizarding Traditions, Suomi | Finnish

read it on the AO3 at http://ift.tt/2irMIKx

[mysteerico]

Maaliskuu 2011: Teatteri ei ole mikään talo

Puheenjohtajan kuukautisvuodatus (edelleen työnimi) Talo? Talo! Ei tämä ole mikään talo. Te luulette, että kuiskaajankoppi on ruokakomero! Ja te luulette näyttämöä salongiksi ja kulisseja tauluiksi! Te ette tiedä teatterista mitään Niin sanoo teatterirotta Emma kuono otsaa myöten rypyssä Vaarallisessa juhannuksessa, kun muumiperhe on pelastautunut tulvan valtaan joutuneesta talostaan kelluvaan teatteriin. Teatterin maailma on ihmeellinen: Yksi talon seinistä on tipahtanut pois, ovet ovat paperia ja kaakeliuunit maalattuja, omenat ovat puuta, kirjoja ei saa auki ja katosta tippuu maisemia. Teatteri ei ole mikään talo. Sen voi todeta, jos yrittää mennä jonkun kotiin, istuutuu hiljaa seinän vierustalle häntä tuijottamaan, lopulta aplodeeraa ja lähtee. Teatteriin menemisestä joutuu yleensä maksamaan, toisaalta talossa saa käydä vessassa koska haluaa. Teatterissa ei olla niin kuin talossa ollaan, eikä sen kannata samanlaista esittää. Se olisi valehtelua, ja näyttää teennäiseltä. Sen sijaan teatterin erityisyydestä ja omituisuudesta kannattaa ottaa kaikki irti. Siellä ei tarvitse totella syy-seuraus -suhdetta, eikä konventionaalista tapaa puhua tai liikkua. Se voi olla aivan omilla säännöillään toimiva mahdollinen todellisuus. Sellainenkin näytelmä olisi hieno, jos olisi kyllin vahvoja ja taitavia näyttelijöitä, jossa kaikki kävelisivät koko ajan päällään... teatterin ei tarvitse totella edes fysiikan lakeja! Muumien teatterista tulee mieleen lapsuuden teatterikokemukset, joissa teatteri oli aina ihmeellinen taikamaailma: Tirlittan lensi ja Robin Hood halkaisi napakymppiin ammutun nuolen kahtia. Lastenteatterissa on kai tapana muistaa tämä teatterin taianomainen aspekti, mutta aikuisten näytelmät ovat lähes poikkeuksetta saatanan tylsiä. Joko näytelmän maailma on ihan tavallinen, tai sitten se on tavattoman ruma, köyhä ja masentava. Jos se joskus on jotain muuta kuin realistinen, se on aina se yksi valkoinen tuoli ja kaksi näyttelijää mustissa trikoissa. Miksei se koskaan ole mitään värikästä, käsittämätöntä ja ihmeellistä? Olin noin viikko sitten Prosakissa, proosaklubilla, kuuntelemassa Antti Tuuria, ja hänen uutta matkakirjaansa. Antsan mukaan kirjassa pitää olla aina lukijalle "lukemaan pakottava tarve". Antin matkamuistoista en sellaista löytänyt, vaan lähdin Venetsian kohdalla kotiin, mutta uskon periaatteen pitävän paikkansa yhtä hyvin teatterissa kuin proosassa. "Seuraamaan pakottava tarve" voi teatterissa toki olla juoni tai seuraavan kaskun tai laulun herkeämätön odotus, mutta se voisi olla myös omalaatuinen, poikkeava ja kiehtova taikamaailma, jota ei halua rikkoa ennen kuin salivalot nostetaan ja yleisöä pyydetään painumaan kotiinsa. - lauri n.