#tähän kontekstiin

[laulujaparatiisista]

Tulee aina sellanen moraalisen ylemmyyden tunne ku teen ittelleni ruokaa joka on sekä terveellistä, riittoisaa että edullista....kato ny mua ku säästän rahaa ja syön hyvin. Sitte palkitten itteni siitä suklaalevyllä. :P

[valilihakeitto]

Google antaa taitokysymys käännöstä, mutta musta taito ongelma sopis paremmin tähän kontekstiin.

mikä on skill issue suomeksi?

[digiliiketoiminta-blog]

MITÄ ON PELILLISTÄMINEN?

Pelillistämisestä tulee ensimmäisenä mieleen pelin pelaaminen. Jännittävää, leikkimielistä kilpailua, missä voittajaa odottaa jokin palkinto. Tästä ei varsinaisesti ole pelillistämisessä kysymys.

Pelillistäminen -termiä käytettiin ensimmäistä kertaa ohjelmoija Nick Pellingin blogissa vuonna 2002, mutta sitä alettiin käyttää laajalti vasta vuoden 2010 loppupuolella.

 Pelillistämisessä on yksinkertaistettuna kysymys palkitsemis-järjestelmästä, jossa toivottu toiminta johtaa palkitsemiseen. Perustelu pelillistämisen käyttöönottoon on saada käyttäjät ohjattua tekemään yrityksen haluamia asioita heille kannattavalla tavalla.

Yleinen tapa kuvailla pelillistämistä on myös se, että se on peleistä viihdyttäviä ja innoittavia tekevien periaatteiden ja mekaniikkojen hyödyntämistä pelien ulkopuolella.

 Pelillistämisessä hyödynnetään samoja psykologisia elementtejä, jotka tekevät peleistä mielenkiintoisia ja koukuttavia. Parhaimmat ja suosituimmat pelit ovatkin psykologian alan mestariteoksia.

 Pelillistämisellä pyritään vetoamaan ihmisen luontaisiin vietteihin, esim. kilpailuviettiin tai itseilmaisuun. Tehokas palkitsemisen muoto on käyttäjän statukseen vaikuttaminen, materiaalinen hyöty ei aina ole paras tapa motivoida käyttäjää. Reseptipalvelussa innokas reseptien tekijä voidaan nostaa sisällöntuottajaksi ja hänelle voidaan suoda mahdollisuus kirjoittaa omia blogipostauksia palveluun. Pelillistämisellä pyritään saamaan aikaiseksi asiakaspysyvyyttä. Yleensä tämä saavutetaan sisäisillä motivaattoreilla ja niistä suosituin on sosiaalinen vaikutus. Yleinen muoto näille pelillistetyille metodeille on että, kun olet yhtiön asiakas, sinut kutsutaan jäseneksi yhteisöön, jossa kaikkien yhdistävänä tekijänä on asiakkuus yhtiölle. Näissä yleensä kerätään pisteitä ja ehkä noustaan ylemmälle tasolle, arvioimalla yhtiön tuotteita, suosittelemalla yhtiötä sosiaalisessa mediassa ja auttamalla muita yhtiön asiakkaita järjestelmässä. Ulkoisia motivaattoreita käytetään myös ihmisten saamiseen liittymään tähän yhteisöön, yleensä tarjoamalla alennuksia jäsenille sekä palkintoja siitä, että on kerännyt tarpeeksi tasopisteitä.

Oikein toteutettuna käyttäjiä voidaan palvella paremmin ja sitouttaa palveluun. Pelillistämistä voidaan ajatella tietynlaisena modernina lojaliteettiohjelmana. Pelillistäminen antaa myös mahdollisuuden ohjata käyttäjiä tavalla, joka hyödyntää kaikkia.

Verkkokaupassa pelllistäminen voi avata uusia mahdollisuuksia ohjata käyttäjiä tietynlaiseen käyttäytymiseen. Jos arvioit ostoprosessin, niin saat ilmaisen postituksen tilauksellesi. Verkkokaupassa käyttäjän palkitseminen istuu kontekstiin varsin luontevasti.

Tai jos esimerkiksi käyt tutustumassa juuri avattuun verkkokauppaan ja luot tunnukset, niin saat 20% alennusta ensimmäisestä tilauksestasi. Pelillistäminen voi antaa myös mahdollisuuden tavoittaa ja palkita tehokäyttäjiä, joita ei muilla tavoin pystytä palkitsemaan.

LÄHTEET:

https://www.youtube.com/watch?v=VwGKdKTNYxM

https://www.youtube.com/watch?v=Cknd7564PVU&list=PLWf8LL--szQhTLAHs847cewBC2kPvlPG4

https://www.youtube.com/watch?v=BqyvUvxOx0M

http://nordicedu.com/mika-on-pelillistamisen-ja-pelin-ero

https://digitalist.global/talks/pelillistaminen-pisteiden-ja-palkintojen-tuolla-puolen/

[kapitaali]

Jakamistalous 2000-luvun yhteisvaurautena

Tämä artikkeli on johdantokappale Karin Bradleyn ja Daniel Pargmanin artikkelissa ”The sharing economy as the commons of the 21st century”.

Jakamistalouden alustojen sekä palveluiden nykyinen levittäminen ja käyttöönotto ovat ylistettyjä siitä, että ne sallivat erilaisten alikäytettyjen resurssien kuten kotien, työkalujen, vaatteiden ja autojen tulla tehokkaammin käytetyiksi. Näillä tuodaan ihmiset yhteen, kannustetaan kehittämään käyttäjäkeskeisempiä palveluja ja muodostetaan uudenlaisia yrittämisen muotoja (Botsman & Rogers, 2011; Gansky, 2010). Toiset ovat kriittisempiä ja väittävät, että jakamistalouden alustat kuten TaskRabbit, Airbnb ja RelayRides pyrkivät kärjistämään homofiliaa, johtavat työn prekarisaatioon ja keskittävät yhä pahemmin rahaa ja valtaa (Schor, 2014). Kritisismi globaalin voittoa tavoittelevan jakamisen alustoja kohtaan kasvaa kun nämä hankkivat lähes monopoliaseman kukin omassa markkinaraossaan — positio josta ne voivat sanella sääntöjä ja olosuhteita miljoonille käyttäjille, kuskeille ja isännille, jotka eivät pääse osuuksille kasvavista korporaatioiden liikevoitoista (Gansky, 2014; Gorenflo, 2015; Taylor, 2014).

On kuitenkin olemassa konseptuaalinen sekaannus tässä debatissa siitä mitä “jakamistalous” tarkoittaa, ja varsin erilaisia ilmiöitä monesti tungetaan sateenvarjotermin alle. Jakamistalouden alustat voidaan organisoida usein eri tavoin: voittoa tavoitteleviksi korporaatioiksi, voittoa tavoittelemattomiksi ja hyötyä tavoitteleviksi organisaatioiksi, säätiöiksi, osuuskunniksi, yhteisöryhmiksi tai löyhemmiksi epämuodollisiksi verkostoiksi. Jotkut toimivat globaalisti, toiset ovat taas pieniä ja paikallisia, joilla on eri asteinen kiinnitys paikkaan. Täten jakamistalouden ’toiminnan’ ymmärtäminen ja arviointi voi hyvinkin olla erilainen riippuen analysoiduista jakamistalouden muodoista. Meelen & Frenken (2015) määrittelevät jakamistalouden ihmisten välisiksi interaktioiksi, jotka hetkellisesti sallivat muiden käyttää heidän alikäytettyjä resurssejaan, rahan vaihdannan kanssa tai ilman. Palvelut kuten Uber tai TaskRabbit eivät siis mahdu Meelen & Frenkenin (2015) jakamistalouden määritelmään, vaan niitä tulisikin pitää osana ”tilaustaloutta” tai ”keikkataloutta”.

Tutkimusta on tehty pitkään ilmiöiden saralla kuten jakaminen, vastavuoroisuus, vaihdanta ja lahjojen antaminen, jotka voivat olla käyttökelposia kun tutkitaan jakamistaloutta (Kolm, 2000; Mauss, 2002 [1924]; Polanyi, 2001 [1944]; Sahlins, 1972). Esimerkiksi Russell Belk on kirjoittanut tuotteliaasti jakamisen käytännöstä (Belk, 2010) sekä jakamisen ja jakamistalouden suhteesta (Belk, 2014). Ottaaksemme osaa keskusteluun siitä miten jakamistalouden käytäntöjä voidaan hallita demokraattisemmilla ja resurssiystävällisemmillä tavoilla, me uskomme että yhteisvaurauden hallinnan tutkimus ja teoretisointi voisivat olla tässä käyttökelpoisia, erityisesti Ostromin (1990) työ. Kostakis & Bauwens (2014) sekä muut ovat aiemmin osoittaneet että jakamistalouden sekä osallisuustalouden osat voidaan aivan totta ymmärtää yhteisvaurautena.

Rifkin (2014) käyttää termiä ”yhteistyöpohjainen yhteisvauraus” kuvaamaan verkottunutta yhteisvaurautta sellaisena kuin avoimen lähdekoodin softa ja rauta on, ja väittää että tämä yhteisvauraus demokratisoi pääsyn sekä informaatioon että materiaalisiin resursseihin. Digitaalisten teknologioiden ja verkkoalustojen leviäminen on tehnyt uudentyyppisen yhteisvaurauden luomisesta huomattavasti helpompaa kuin mitä se ennen olisi ollut. Aiemmin olisi ollut paljon monimutkaisempaa, kalliimpaa ja jopa käytännöllisesti mahdotonta järjestää asiat tällä tavoin (Shirky, 2008). Tämä vuorostaan on mahdollistanut kommentaattorien kuten Rifkin (2014) ja Mason (2015) esittämään että olemme astumassa postkapitalismin aikaan.

Nykyisen ja tulevan yhteistyöllisen yhteisvaurauden suurista visioista huolimatta nämä kohtaavat todellisuudessa monia haasteita ja ovat usein riippuvaisia pienestä määrästä erittäin aktiivisia yksilöitä. Tämä ja muut tekijät tekevät vaikeaksi skaalaamisen ja kriittisen massan hankkimisen sekä käsiksi pääsyn resursseihin kilpailulle valtavirran markkinavaihtoehtoja vastaan. Mitkä tekijät ovat kriittisiä nykyajan yhteistyöpohjaisen yhteisvaurauden dynamiikan ymmärtämiselle? Tätä kysymystä tutkiaksemme palaamme Ostromin (1990) institutionaalisiin designperiaatteisiin pitkäaikaisten luonnonvarojen hallinnalle ja tutkimme ovatko nämä periaatteet relevantteja tämän hetken yhteistyöpohjaisen yhteisvaurauden ymmärtämisen suhteen, jotka ovat globalisoidussa, urbanisoidussa ja digitalisoidussa yhteiskunnan viitekehyksessä. Tämän analyysin tarkoitus on kontribuoida keskusteluun siitä miten yhteistyöpohjainen yhteisvauraus, osana laajempaa jakamistaloutta, voidaan ymmärtää teoreettisesti ja kuinka sitä voidaan tukea.

Ostromin designperiaatteet perustuvat laajaan empiiriseen tutkimukseen luonnonvaroista, jotka ovat lokaalissa kontekstissa, ja joiden käyttäjät ovat riippuvaisia toisistaan ja näistä luonnonvaroista elinkeinoissaan. Tässä artikkelissa me sen sijaan analysoimme kolmea eri casea joihin me viittaamme ”21. vuosisadan yhteisvaurautena”: the Bike Kitchen, Hoffice ja Wikipedia. Nämä ovat esimerkkejä sen tyypin yhteisvauraudesta joka on kasvanut viime vuosina, joka sijaitsee globaalimmassa, urbaanimmassa ja digitaalisemmassa maailmassa, ja joka edustaa eri asteista erikoistuneisuutta, digitaaliteknologian käyttöä ja sosiaalisia siteitä käyttäjiensä keskuudessa. Luonnonvaroilla on paljon pidempi historia ja tottakai tulevat olemaan kriittisen tärkeitä myös 21. vuosisadalla, mutta tässä analysoimme 21. vuosisadan yhteisvaurautta näiden kolmen keissin kautta.

Ensimmäinen, the Bike Kitchen, on avoin voittoa tavoittelematon tee-se-itse (DIY) pyöräkorjaamo joka toimii esimerkkinä paikallisesti ankkuroidun yhteisvaurauden muodosta, mutta yleisillä periaatteilla varustettuna, kansainvälisen verkoston kehittämänä, joka on tehnyt konseptista helpon kopioida ja levittää ympäri maailman. The Bike Kitchen voidaan nähdä lokalisoidun fyysisen yhteisvaurauden muotona, usein urbaaniin kontekstiin sijoittuneena ja samanlaisena kuin esimerkiksi hacklabit, jaetut työtilat tai yhteisöpuutarhat. Toinen tapaus, Hoffice, on avoin konsepti tilapäisten ”kotitoimistojen” järjestämiseen, eli joukko periaatteita joilla tarjota ja muuttaa yksityinen keittiöpöytä yhden päivän jaetuksi toimistotilaksi yhteisön käyttöön. Hoffice on esimerkki tilapäisestä pop-up -yhteisvauraudesta, samanlaisesta kuin ”kotiravintolat”, ravintolapäivä tai kyytienjakopalvelut jotka ovat saavuttaneet suosion digiteknologian leviämisen myötä. Kolmas case on Wikipedia, täysin digitaalista yhteisvaurautta globaalilla saavutettavuudella, vaikka tulisi todeta että jotkut kielet ovat paremmin edustettuina kuin toiset.

Tässä artikkelissa me rakennamme typologian, jota voidaan käyttää viitekehyksenä 21. vuosisadan yhteisvaurauden analysointiin käyttäen yllämainittua kolmea casea, ja asettaen ne vastakkain Ostromin luonnonvara-yhteisvaurauden kanssa (1990).  Typologia on rakentunut sellaisten kysymysten ympärille kuin mitä jaetaan, kenellä on pääsy kyseessä oleviin resursseihin ja miten paljon kommonerit ovat riippuvaisia resurssista. Tämä typologia on rakentunut sellaisten kysymysten ympärille kuin mitä jaetaan, kenellä on pääsy kyseessä oleviin resursseihin ja miten paljon kommonerit ovat riippuvaisia resurssista. Perustuen tähän typologiaan, me kommentoimme Ostromin designperiaatteita ja luonnostelemme tekijöitä jotka ovat relevantteja 21. vuosisadan yhteisvaurauden ymmärtämiselle ja tukemiselle.

Tämän artikkelin löydökset näyttävät kuinka 21. vuosisadan yhteisvauraus eroaa perinteisistä luonnonvaroista monilla tavoin — sen suhteen mikä on jaetun resurssin luonne, sen suhteen mikä on oikeasti ”niukkaa”, markkinoille pääsyn ja poispääsyn esteet, riippuvaisuus resurssista ja kuinka sääntöjä luodaan ja ylläpidetään. Kontribuutiomme on siis rakennettu näiden erojen ymmärtämiselle, joka voi palvella perustana tulevaisuuden työlle nykyaikaisen yhteisvaurauden mukautetumpien tukijärjestelmien kehittämiselle. 21. vuosisadan yhteisvauraus on elintärkeä osa voittoa tavoittelematonta jakamistaloutta. Tukitapojen löytämine vastaa Ganskyn (2014), Gorenflon (2015), Kostakiksen & Bauwensin (2014), sekä Scholzin (2016) pyyntöön demokratisoida jakamistalous.

  Lähde:

  from WordPress http://ift.tt/2idCNgn via IFTTT

[insuranceautolawnews]

Kun museoilta leikataan, Otso Kantokorpihttp://ift.tt/2lA4qjV jyrähtää. Kun turkulainen taidemuseo ripustaa seinänsä täyteen väärennettyä venäläistä taidetta, Kantokorpi paljastaa sen. Kun kaupunkiin pyrkii amerikkalainen museoketju, hän ruotii hanketta väsymättä blogissaan.

Lehtijuttujen, Ylen Kultakuume-kolumnien ja Alaston kriitikko -blogin kautta Otso Kantokorpi on tullut tunnetuksi suomalaisen taidekentän vasemman laidan mörisevänä omanatuntona.

”Olen vähän myös sen vanki. Välillä tulee tunne, että minulla on rooli ärtsynä Kantokorpena”, hän sanoo.

Taipumus taidemaailmaan on lähtöisin lapsuudesta, ja niin on rooli vastarannankiiskenäkin.

Kantokorpi kasvoi kahden kuvataiteilijan lapsena. Kolmannen polven helsinkiläiseksi syntynyt poika vietiin isän töiden perässä Etelä-Pohjanmaalle. ”Se on elämäni ikuinen trauma”, Kantokorpi väittää.

Alavudella kuvaamataidon opettaja kuului kirkonkylän kermaan, jonka pojista tuli lääkäreitä ja juristeja. Se maailma ei Kantokorpea kiinnostanut.

”1970-luvun lopulla luulin, että minusta tulee Suomen merkittävin runoilija”, hän sanoo ja nauraa. Martti Anhavahttp://ift.tt/2kNSvdK ei kuitenkaan ottanut debyyttikokoelmaa Otavan ohjelmaan.

Uraansa Kantokorpi luonnehtii ajelehtimiseksi. Runoilua painokkaammin hän harkitsi akateemista uraa. Hän opiskeli niin arabiaa, kulttuuriantropologiaa, teoreettista filosofiaa, poliittista historiaa kuin estetiikkaakin. ”Rupesi ahdistamaan se maailma, jossa skabataan kavereiden kanssa pienistä resursseista.”

Mutta kirjat ovat aina olleet Kantokorvelle ”sikatärkeitä”. Hän on työskennellyt kirjastossa ja antikvariaatissa sekä pyörittänyt pientä kustantamoa.

Ja sitten on kirjoittaminen. Sitä hän on tehnyt koko ikänsä. ”Sillä tavalla jäsentelen minulle tärkeitä asioita”, hän sanoo.

Harva muistaa, että ennen taideuraansa Kantokorpi kirjoitti blues-, reggae- ja dekkarikriitikkejä. ”Se vähän hävettääkin.”

Vuonna 1998 hän tuli valituksi Taide-lehden päätoimittajaksi, omien sanojensa mukaan vahingossa. ”Eihän minulla ollut taidekirjoittajan uraa siinä vaiheessa lainkaan”, hän sanoo.

Se oli Kantokorven elämässä käännekohta. ”Oli vihdoin tilaa kirjoittaa ja sain siitä palkkaa, eikä tarvinnut miettiä jatkuvasti, että miten klaaraan arjen. Rakastin sitä työtä ihan mielettömästi.”

Kahdeksan vuoden jälkeen hän siirtyi päätoimittamaan Kritiikin uutisia. Hän myös kirjoitti kritiikkiä muun muassa Ilkkaan, Alma Aluemedian lehtiin ja Kauppalehteen. Sen hän lopetti 2013 protestina avustajaehtoja ja kritiikkien kierrätystä kohtaan.

Nykyään Kantokorpi elättää itsensä vapaana kriitikkona. Johtoajatuksinaan hän pitää oikeudenmukaisuutta ja uteliaisuutta.

Vaikka Kantokorpi on instituutiokritiikissään periksiantamaton, näyttelykritiikissään hän on usein lempeä. ”Jos näen vanhemman taiteilijan näyttelyn, josta näkee, ettei siitä enää oikein ole tähän, en minä sano sitä ääneen. Että mikä minä olen hitto soikoon tätä 70-vuotiasta tyyppiä mollaamaan, kun se on tehnyt niin komean uran.”

Uteliaisuus näkyy siinä, että Kantokorpi oli ensimmäisiä katutaiteeseen tosissaan suhtautuneita taidekirjoittajia. Yhä enemmän Kantokorpi myös pyrkii sijoittamaan näyttelykokemuksensa yhteiskunnalliseen kontekstiin, jotta taide nähtäisiin osana laajempaa keskustelua.

Olen onnellinen mies, kun olen saanut tehdä tätä, hän sanoo. Taide on tuottanut hienon elämän. Taiteilijaystävien kanssa saa keskustella kiinnostavista asioista päivittäin.

”Mutta silti olen ahdistuneempi kuin koskaan.”

Syy siihen löytyy valtioneuvoston linnasta. Kantokorpea ahdistaa ja suututtaa Sipilänhttp://ift.tt/2lzGzRm hallituksen ”kyyninen välinpitämättömyys” ja se, mitä se aiheuttaa.

”Olen baarien mies, istun rööperiläisessä kuppilassa raksamiesten, telakkalaisten ja työttömien kanssa. Näen sen todellisen arjen.”

Vasemmistolainen Kantokorpi sanoo olleensa 13-vuotiaasta asti. Vasemmistoliiton listoilla hän on ollut sekä kunta- että eduskuntavaaleissa. ”Kun maailma on näin paska paikka, pakkohan minun on tehdä jotain.”

Otso Kantokorpi täyttää 60 vuotta 20. helmikuuta.