#sotakuva

[turinametsa]

Saksalaisten valjastama hevonen, jolla rintaremmi painaa pahasti henkitorvea.

Presidentti Kekkosta lainatakseni: "Saatanan tunarit!" Saksalaiset hevosmiehet pulassa jälleen kerran.

Kuvat ja tekstit: Eläinlääkärin muistelmat - Bertil Henrikssonin elämä sodassa ja rauhassa, Katarina Anhava, 2007 (Kuvat Bertil Henrikssonin kotialbumista)

[historiaakuvin-blog]

Tiedon avoimuudesta, historiallisesta totuudesta ja kuvatutkimuksesta

Kesken puolivuotisen arkistomatkani minut tavoitti Leipzigissa tieto, että Suomen puolustusvoimat on julkaissut laajan, yli 160 000 kuvaa käsittävän TK-kuva-arkistonsa internetissä osoitteessa SA-kuva.fi. Tämä avoimuushanke hakee vertaistaan: esimerkiksi Saksan Bundesarchivin tietokanta kattaa toistaiseksi "vain" hieman yli 10 miljoonaa kuvaa, joista suurimman osan käyttäminen painokelpoisena on kuitenkin maksullista, kuten totesin mm. edellisessä kirjoituksessani.

Nyt siis suomalaiset viralliset viime sotien ajan kuvat ovat netissä vapaasti kaikkien saatavilla. Suomi on siirtynyt, ainakin kuva-arkistojen osalta, merkittävän harppauksen eteenpäin. Unelmatilanne kuvatutkijalle – vai?

Kyllä – ja ei. Kuvien ja niihin liittyvien alkuperäisten kuvatekstien helppo saatavuus netissä auttavat kuvateosten yms. tekijöitä oikaisemaan aiemmin monessa kirjassa taajaan toistuneet virheet, jotka syntyivät, kuin alkuperäinen kuvateksti oli tekijän muistiinpanoista hukkunut ja sitä ei viitsitty lähteä uudelleen jäljittämään, vaan teksti laadittiin muistin varassa "vähän sinne päin". Tulevaisuudessa kuvatunlaiset tilanteet voidaan välttää kotikoneella ja vähäisellä nettisurffailulla.

Kokonaan toinen asia on sitten se, miten hyvin alkuperäiset kuvatekstit pitävät paikkansa. Kuvailin 2011 Sotilasaikakauslehdessä tulkintavaikeuksia, jotka syntyvät kun SA-kuvan alkuperäinen sota-aikainen kuvateksti on laadittu vailla riittävää asiantuntemusta. Leipäviljan puhdistaminen muuttuu tällöin tuomittavaksi sotarikokseksi. Jos näitä virheitä ei ajan myötä pyritä oikaisemaan tietokannasta, löytävät erilaiset salaliittoteoreetikot sivustolta todisteita milloin millekin "teorialle".

Toivottavasti puolustusvoimat panostaa sivustoon ja tekee siitä muutakin kuin kuvien katseluvälineen – esimerkiksi mahdollisuus kuvien tietojen täydentämiseen valvotusti tekisi tietokannasta arvokkaan tietoklusterin, jossa esimerkiksi kuvien paikkatietoja voitaisiin täsmentää suomalaisperheiden kotialbumeista löytyvien yksityisten valokuvien avulla. Alku on lupaava, tästä on hyvä jatkaa!

Toivon Puolustusvoimien myös lisäävän sivuston asiakaskapasiteettia merkittävästi – julkaisupäivänään sivusto oli suuren osan ajasta saavuttamattomissa tai näkyi vain rajoitetusti, kun sadat ja taas sadat ihmiset pyrkivät kuvia katselemaan.

Lopuksi muistutan – vaikka itse digisukupolveen kuulunkin – että digitaalinen tieto ei ole kaikki kaikessa. Tällä hetkellä tietokantaan ei ole skannattu esimerkiksi kuvien kääntöpuolia, jossa olevat merkinnät kertovat mm. siitä, mihin lehtiin kuva on sota-aikana päätynyt, sekä siitä, onko kuvan julkaiseminen sota-aikana ollut kiellettyä vai sallittua. Nämä tiedot ovat edelleen saatavissa vain ja ainoastaan puolustusvoimien kuvakeskuksen kuvapositiivien taustapuolelta.

Muokkaus 25.4. klo 17.30:

PS. Kaikkein raaimpia, sota-aikana julkaisukiellossa olleita kuvia ei ole julkaistu sivustolla. Valitettava päätös, sillä sodan raakuuden kieltäminen on paitsi väärin, myös turhaa varsinkin kun osa raaoista kuvista on julkaistu jo aiemmin. Kuvat olisi voinut laittaa sivustolle omana erillisenä osionaan, johon saa pääsykoodin vain pyynnöstä, mikäli päätöksen taustalla ovat esim. pyrkimykset suojella lapsia raakojen kuvien näkemiseltä. Kielletyt kuvat sinänsä eivät sisällä mitään mullistavaa, mutta sortumalla tällaisiin kieltopäätöksiin vähennetään sinänsä mahtavan portaalin arvoa tutkijoiden kannalta.

PPS. Pääesikunnan viestintätoimiston ilmoituksen mukaan tietojen täydentäminen on tälläkin hetkellä mahdollista. Ilmeisesti sivusto ei allekirjoittaneen koneella näkynyt oikein kovan rasituksen vuoksi. Tälläkin hetkellä sivusto on tavoittamattomissa. Miksiköhän näin merkittävä projekti on toteutettu alimitoitetulla kapasiteetilla.

[historiaakuvin-blog]

Vieraskynä: Sodan käännöskulttuurit visual historyn tutkimuskohteena

Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa on käynnissä Suomen Akatemian rahoittama nelivuotinen tutkimushanke nimeltään  Sodan tuntemattomat käännöskulttuurit: Sota-ajan käännös- ja tulkkaustoiminta 2. maailmansodassa Suomessa –tutkimushankkeesta. Hankkeessa tutkitaan sota-ajan käännös- ja tulkkaustoiminnan erilaisia konteksteja, ja keskeisenä aineistona ovat luonnollisesti erilaiset kirjalliset arkistoaineistot. Kuitenkin viime aikoina kiinnostuksen kohteeksi ovat nousseet myös valokuvat yhtenä tärkeänä aineistona. Olemme mukana Michaela Wolfin (Universität Graz) ja Anxo Fernando Ocampon (Universidade de Vigo) kirjahankkeessa Framing the Interpreter, jossa pyritään hahmottamaan juuri valokuvien kautta tulkkien toimintaa kriisi- ja konfliktitilanteissa (esim. kolonialismi, sota). Yleiset tutkimuskysymykset liittyvät tulkin ja tulkkauksen representoitumiseen sekä tulkin rooliin henkilönä konfliktitilanteiden valokuvissa. Lisäksi tutkitaan kuvien yhteydessä käytettäviä tekstejä ja niiden tapaa sijoittaa tulkki tietyn sosiaaliseen ja kulttuuriseen rakenteeseen. Muita kysymyksiä ovat muun muassa:  Miksi tulkki ylipäätään esiintyy kuvassa? Onko tulkki kuvan varsinainen motiivi, vai mukana sivuroolissa? Miten hän esiintyy siinä? Millaisesta kuvakokonaisuudesta yksittäinen kuva on peräisin?

Allekirjoittaneen tutkimuskohteena Framing the Interpreter -projektissa on puna-armeijan kenraalin Vladimir Kirpitsnikovin sotavankikuulusteluihin liittyvät TK-kuvat, mutta hankkeemme on ylipäätään kiinnostunut kaikista kuvista, joissa käsitellään talvi- tai jatkosodan aikaisia tilanteita, joissa tulkki on tai hänen voi olettaa olevan läsnä.

Seuraavassa esittelen vielä lyhyesti koko tutkimushanketta.

Sodankäynnin tuntemattomat käännöskulttuurit on tutkimushanke, jossa perehdytään talvi- ja jatkosodan aikaiseen sotilaalliseen käännös- ja tulkkaustoimintaan. Tutkimuksen kohteena ovat sekä kääntäminen ja tulkkaus toimintana että kääntäjät ja tulkit toimijoina. Yleisemmällä tasolla hankkeessa perehdytään myös sotilaiden ja erityisesti sotilasjohdon kielitaitoon käännös- ja tulkkaustarvetta taustoittavana seikkana. Saksan kielen vahva asema sota-ajan Suomessa on yleisesti tunnettu asia, mutta vähemmän on tutkittu sitä, missä määrin Suomen sotavoimissa hallittiin vihollisen kieltä, ennen muuta venäjää. Kiinnostavaa on myös kysyä, millä tavoin Suomeen tai yleisemmin Pohjoismaihin lähetettyjä saksalaisjoukkoja perehdytettiin suomen kieleen ja suomalaiseen kulttuuriin.

Hankkeen lähtökohtana on näkemys, että kielitaito, kääntäminen ja tulkkaus ovat merkittävässä roolissa sotilaallisissa kohtaamisissa vihollisen tai aseveljen kanssa ja että sota on mitä suurimmassa määrin myös kielellistä viestintää: Sota julistetaan ja siitä tiedotetaan muille kansoille, rauhan edellytyksistä sovitaan, sotilaallisista toimista neuvotellaan päämajoissa (esim. tiedustelutietojen perusteella), huollon ja logistiikan ongelmia ratkaistaan paikallisten asukkaiden kanssa, ja sotavankeja kuulustellaan rintamalinjoilla, linjojen takana tai vankileireillä. Näihin viestintätilanteisiin kehittyy kääntämisen ja tulkkauksen käytäntöjä, joita tässä projektissa kuvataan "käännöskulttuureina". Erich Prunčin vuonna 1997 esittelemä käsite (saksaksi Translationskultur) pyrkii kuvaamaan kaikkia niitä sosiaalisesti jäsentyneitä normeja, konventioita, odotuksia ja arvoja, jotka määrittävät käännös- ja tulkkaustoimintaa tietyssä yhteisössä tai instituutiossa.

Joensuun tutkimusprojektissa käsitteellä hahmotetaan sekä sotilaallisen käännös- ja tulkkaustoiminnan virallista viitekehystä että rintamalla, Päämajassa tai Kolmannen valtakunnan mukana Pohjois-Suomessa toimineiden kääntäjien ja tulkkien omia tavoitteita ja näkemyksiä. Kääntäjien ja tulkkien kriisi- ja sota-ajan toiminta voidaan näin ollen jäsentää ainakin kahdelle tasolle: Toisaalla on ns. julkinen ja virallinen ulottuvuus, jossa kansainväliset sodankäyntiin liittyvät sopimukset, kansalliset lait sekä viranomaistoiminta, erityisesti siis sotilasviranomaiset ml. poliittinen sodanjohto määrittävät toiminnan yleiset puitteet ja tavoitteet sekä toimintaan liittyvät odotukset. Tämän rinnalla kulkevat ns. arkikokemukset, kääntämisen ja tulkkauksen etulinjan käytännöt, jotka joko sopivat toiminnan viralliseen viitekehykseen tai asettuvat tahattomasti (olosuhteiden pakosta) tai tarkoituksellisesti (olosuhteiden yllyttämänä) sen ulkopuolelle. Tutkimuksessa analysoidaan myös tulkkien etnisiä taustoja, koulutusta sekä taloudellista ja sosiaalista statusta.

Sotilaallisten käännöskulttuurien kuvauksessa tukeudutaan sekä suullisiin että kirjallisiin lähteisiin. Sotaromaaneja analysoidaan käännös- ja tulkkaustilanteiden fiktiivisinä representaatioina. Yhdessä elämänkertakirjallisuudesta ja akateemisesta historiantutkimuksesta kerättyjen viittausten kanssa ne avaavat polkuja hypoteeseihin sekä käännöskulttuurien sisällöistä että kääntäjien ja tulkkien identiteeteistä. Lisäinformaatiota odotetaan haastatteluista, joissa tulkkaustilanteita kokeneet tai tulkkeina tai kääntäjinä toimineet sotaveteraanit kertovat omista kokemuksistaan (”oral history”). Keskeisin tutkimusaineisto on kuitenkin Suomen, Saksan ja Venäjän kansallis- ja sota-arkistoissa.

Aiheesta lisää hankkeen verkkosivuilta http://translationinww2infin.wordpress.com/

Pekka Kujamäki

Professori

Itä-Suomen yliopisto

[historiaakuvin-blog]

Vieraskynä: Sotakuvien tekijät?

Historiaa kuvin -blogin vierailevien kirjoittajien sarjan aloittaa Turun yliopiston taidehistorian pääaineopiskelija Marika Honkaniemi.

“Our pictures are our footprints. It’s the best way to tell people we were here.” - Joe McNally

  Tekijyys on sotavalokuvasta puhuttaessa mielenkiintoinen ja monitahoinen käsite. Keitä kuvia ottivat? Mitä tiedämme kuvia ottaneista tekijöistä? Ajaudun seuraavassa pohdiskeluni myötä hieman myös nykypäivän puolelle ja valotan nykypäivän sotavalokuvaaja James Nachtweyn tekijyyttä suhteessa Suomessa esimerkiksi jatkosodan aikana ilmenneisiin tekijyyden tyyppeihin.

                      Jatkosodan aikana TK-kuvaajat tallensivat sodan tapahtumia päämajan asettamien kuvausohjesääntöjen viitoittamina. Tekemisen tavoitteena tuntuukin tuolloin olleen pyrkimys välittää urheutta, joukkojen elinvoimaisuutta, uhrimieltä ja inhimillisyyttä huokuvia sotakuvia, mutta pyrkiä samalla tallentamaan dramaattista taistelumateriaalia. Rivisotilaat tallensivat puolestaan sodan jokapäiväisen puolen. Kuvia ilmentävät aseveljeyden osoittaminen, huumori ja kuolemanpelkokin. Tekijyyden osalta ongelmallista on juuri kahtiajako TK-kuvaajien ja rivisotilaiden tekemisen välillä. Aina ei pystytä tarkasti sanomaan, onko materiaali TK-kuvaajan omaa tuotosta, vai onko kuva kerätty päämajan ohjeen mukaisesti nimettömäksi jääneen rintamamiehen yksityisen valokuvamateriaalin joukosta. Joskus ongelmia oli myös siinä, voitiinko tekijää missään vaiheessa edes nimittää TK-kuvaajaksi – ottihan moni kirjoittava TK-mies itse reportaasinsa kuvat olematta missään vaiheessa virallisesti TK-kuvaaja.

TK-kuvaajien otokset (tai ainakin heidän ottamakseen osoitetut kuvat) ovat yleensä onneksi varustettu jonkinlaisin kuvatiedoin. Kuvateksti voi kuitenkin useassa tapauksessa olla harhaanjohtava – samasta kuvasta saatettiin tehdä useampia vedoksia, jotka sitten päätyivät moneen eri sota-ajan kuvakokoelmaan aina eri tiedoilla varustettuna. Nämä kuvatekstit kuitenkin antavat edes jotain pohjaa kyseisen kuvan tulkinnalle. Rintamamiesten kuvissa esiintyy valitettavasti harvemmin tietoja tekijästään tai tekemisen ajankohdasta. Tällöin tekijän identiteetti ja aikomukset jäävät usein vain arvailujen varaan.

Suurin osa tavallisten rintamamiesten kuvaamasta materiaalista on siis tekijyyden kannalta hyvin ongelmallista. Koska kuvaustoiminta ja tekijyys ei ollut järjesteltyä, vaan sattumanvaraista ja kesti mahdollisesti muutamien kuvien tallentamisen verran, ei tekijöiden nimiä tallennettu kuvamateriaalin yhteyteen. Nykyään tekijän allekirjoituksien puuttuessa tekijä on helpointa selvittää vaikka kokonaisten kuva-albumien perusteella – ihanteellista on, jos tekijän identifiointi tapahtuu esimerkiksi kuvaajan sukulaisen, muun läheisen tai varman tiedon omaavan välikäden kautta. Osa rintamamiesten tekijän arvosta on joutunut valitettavasti TK-kuvaajien sieppaamaksi päämajan ohjeistuksen vuoksi. Tällöin rintamamiesten saavutukset tekijöinä on siirretty kuin huomaamatta TK-kuvaajien ansioluetteloon. Luonnehtisin rintamamiesten tekijyyttä eräänlaisena hajaantuneena tekijyytenä, jonka tuottamia teoksia tulee vastaamme vähän väliä. Vaikka tekijyys onkin hajaantunutta, voisi rintamamiesten taiteilijuuksia ja heidän ottamaansa materiaalia mahdollisesti nimittää yhteiseksi – rintamamiesten – taiteilijabiografiaksi.

TK-kuvaajista löytyy muun muassa koostettuja nimilistoja, joiden perusteella voisi puhua paljon selkeämmistä tekijyyksistä rivimiehistä rakentuneeseen kokonaiskuvaan verrattuna. Heille on nimensä ja kuvien merkintöjen perusteella luotavissa sota-aikaisia taiteilijabiografioita ja on heidän suoritustaan jopa arvioitukin. Esimerkiksi TK-kuvaaja Erkki Viitasalo on saanut Päämajan Kuvaosastolta toiminnastaan keskiarvon 8 rohkeana, aikoinaan tuotteliaana, mutta myöhemmin väsähtäneenä, valokuvaajana. Tällainen tekijyyden kouluarvosana-arvostelu on tekijyyden kannalta hyvin mielenkiintoinen konsepti. Harvemmin esimerkiksi maalaustaiteilijan teoksia tai kokonaistuotantoa on millään tavalla mielekästä arvostella kouluarvosanoin. TK-kuvaajien tapauksessa heidän tuotannon laatuunsa kohdistuvat odotukset oli kuitenkin jo etukäteen säädetty – arvosana kieli pikemminkin siis tekijän ottaman materiaalin oikeellisuudesta kuin sattumanvaraisen tarkastelijan mielipiteestä.

James Nachtweyn tekijyyden tuotteet ovat maailmankuuluja. Hän on toiminut kuvaajana maailman suurimmilla konfliktialueilla kuten Afganistanissa, Kosovossa ja Ruandassa. Toisin kuin juuri esimerkiksi jatkosodan aikana, jolloin tekijyyksiä tuntuu ajaneen tarve välittää tietynlaista kuvaa itsestä rohkeana ja väsymättömänä taistelijana ja vihollisesta tunteettomana eläimenä, on Nachtwey korostanut asemaansa puolueettomana sivustaseuraajana. Amerikkalaisuudestaan huolimatta hän on onnistunut henkeäsalpaavasti välittämään Afganistanissa sodan kauheuksia kohdanneiden tunteita ja kärsimystä. Katsoessani vuonna 2001 ilmestyneen Nachtweystä kertovan dokumentin War Photographer, huomasin sen ilmentävän kiinnostavalla tavalla aivan erilaista näkökulmaa sodan tallentamiseen: ”If you make an honest picture of war, it will be an antiwar photograph”.

Sotavalokuvaajat tuntuvat nykyään erottuvan yhä enemmän massasta omina erillisinä tekijyyksinään. Heille on myös selkeästi koostettavissa omia biografioita, mikä luokittelee heidät helposti suoraan myös taiteilijoiksi. Taiteilijuuden on luonnollisesti mahdollistanut ennen kaikkea valokuvauskaluston saatavuus ja se, että valokuvaus mielletään aikaista tehokkaammin taiteen lajiksi. Edellinen on ollut vain pintaraapaisua sotavalokuvauksen tekijyyden käsittelyssä, mutta tulen keskittymään siihen laajemmin proseminaaritutkielmani yhteydessä. Lisäksi tavoitteena on pohdiskella myös sotavalokuvauksen dokumentaarisuutta. Aineistonani käytän jatkosodan aikana otettua taistelukuviksi luonnehdittavissa olevaa sekä TK-kuvaajien että tavallisten rivimiesten ottamaa materiaalia.

  Marika Honkaniemi

taidehistorian pääaineopiskelija

[historiaakuvin-blog]

Käydessäni läpi erästä hallussani olevaa yksityisarkistoa törmäsin oheiseen, erään Rauman patteriston miehen syksyllä 1941 ottamaan valokuvaan. Markku Vainion tasokkaassa joukko-osastohistoriassa "Pari trappu valutäkki - Rauman patteriston sotatie 1941-1944" ko. kuvassa on kuvateksti, joka kertoo suomalaissotilaiden ihmettelevän sotasaaliiksi saatua kumipukua. Puku kenkineen mahdollisti kulkemisen mutaisellakin pohjalla niin, että pää näkyi pinnan yläpuolella. Mutta kertokaas, arvon lukijat, mikä on ollut puvun käyttötarkoitus, ja ovatko ko. puvut olleen yleisiäkin?