#sivuraide | Explore Tumblr posts and blogs

tk-liitto · 6 years ago

Photo

Ilmastolakko työstäkieltäytymisenä

Viime viikkoina sana ‘ilmastolakko’ on vakiintunut osaksi poliittista puhetta. Tämä on yksinomaan Greta Thunbergin ja muiden koululakkoon ryhtyneiden ansiota. Ensin ihmiset peruskouluista ja lukioista ympäri Suomea lähtivät kaduille, nyt on vuorossa Suomen historian suurimmaksi povattu ilmastomielenosoitus, Ilmastomarssi 6.4. Helsingissä.

Työstäkieltäytyjäliitto tukee Ilmastomarssin tavoitteita oikeudenmukaisemman ja kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta. Tällä artikkelilla haluamme osoittaa tukemme ilmastolakkoilijoille nyt ja tulevaisuudessa, sekä tuoda keskusteluun palkkatyökriittisen näkökulman (viite 1).

Palkkatyö elämänmuotona on räikeässä ristiriidassa maapallon ekologisen kantokyvyn kanssa. Siksi kamppailu paremman tulevaisuuden puolesta on kamppailua paremmasta elämästä tässä ja nyt. Historiallisella hetkellä jolla elämme, työstäkieltäytyminen ja ilmastolakkoilu ovat keinoja käydä kamppailua vapaudesta päättää mihin käytämme ainutkertaisen elämämme elinoloiltaan ainutlaatuisella planeetalla.

Ilmastoahdistus on kaikkialla

Hiilidioksidia on ilmassa enemmän kuin 800 000 vuoteen (2). Maailman merillä liikkuu valtavia muovihiukkasista koostuvia jätelauttoja. Lisääntyneet hurrikaanit, kuivuus, jäätiköiden sulaminen, sademetsien kato, eläin- ja eliölajien sukupuutot ja eri alueille ominaisten ilmastovyöhykkeiden muuttuminen ovat kaikki merkkejä siitä, että planeetan ekologiset järjestelmät ovat ajautuneet kriisiin, josta ei ole enää paluuta.

Ilmastoahdistus on ajan henki. Monet asiat, joita vielä hetki sitten pidettiin itsestään selvästi osana normaalin ihmisen elämää, kuten uusien vaatteiden ostaminen, lentäminen, autoilu ja lihansyönti, ovat muuttuneet kyseenalaisiksi, tai ainakaan suhteemme niihin ei ole yhtä viaton kuin aikaisemmin. Vaikka mikään ei ole muuttunut, kaikki tuntuu muuttuneen. Arkiseen elämään on tullut uudella tavalla ahdistava pohjavire.

Jotain outoa keskustelussa ilmastoahdistuksesta kuitenkin on. Mediassa ympäristökysymyksiä lähestytään useimmiten yksilön tekemien kulutusvalintojen kautta. Mitä kasaan lautaselleni? Miten voin kompensoida lentopäästöjäni? Kuuluuko purukumi bio- vai sekajätteeseen? Yksilön ilmastoahdistus kulminoituu ajatuksessa, että avokadoa kaupassa puristellessa on osallisena maailmanlaajuisessa huijauksessa, jossa tulevilta sukupolvilta ryöstetään hyvän elämän edellytykset. Vastakkain ovat hyvä elämä sellaisena kuin sen tunnemme ja ihmiskunnan kohtalo hamassa tulevaisuudessa.

Kuluttajien syyllistämisestä fossiilikapitalismin kaatamiseen

Kuitenkin avokadot ja lomalennot ovat vain nykyisen elämän yksi puoli. Ilmastoahdistuksesta ja kuluttajamoralismista puhuttaessa unohdetaan, että lentämisen ilmastopäästöistä huolestuneet ihmiset käyvät töissä kahdeksan tuntia joka päivä. Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n mukaan yksin energian- ja lämmöntuotannosta, teollisuudesta ja kuljetuksesta syntyy 60 prosenttia globaaleista kasvihuonepäästöistä (3). Kaikki nämä ovat paitsi palkkatyön pyörittämiä talouden sektoreita myös aloja, joita ilman palkkatyöyhteiskunnan pyörät eivät pysyisi liikkeessä.

Kuluttajien yksittäiset ostopäätökset ovat sivuraide, joka ei johda ongelman ytimeen. Keskittyminen yksilöiden kuluttamiseen on nurinkurista, sillä globaaleihin tuotantoketjuihin perustuva massakulutus on syntynyt, jotta ihmisten työvoima voitaisiin ohjata taloudellista voittoa tuottavaan toimintaan. Yksi massakulutuksen tehtävistä moderneissa yhteiskunnissa on myös tarjota työssäkäyville jotain vastineeksi siitä ajasta, jonka he käyttävät ainutkertaisesta elämästään työssä toisen alaisuudessa.

Palkkatyöhön perustuva elämänmuoto on olennainen osa nykyistä yhteiskuntamuotoa, jota voidaan nimittää fossiilikapitalismiksi. Kapitalismia siitä tekee hierarkia, jossa kaikki elämä aina nykysuomalaisista työttömistä työnhakijoista kaakkoisaasialaisiin indica-suvun riisikasveihin on pistetty palvelemaan pääomien kasvattamista. Kun tähän marssijärjestykseen yhdistetään fossiilisten polttoaineiden sisältämä tähtitieteellinen energiamäärä, tuloksena on kaikkialle planeetallamme levinnyt yhteiskuntamuoto, jonka olemassaolo riippuu sen kyvystä jatkuvasti kasvaa yli rajojensa ja kasvattaa tuotantoon investoitua pääomaa keinolla millä hyvänsä.

Fossiilikapitalistinen tuotanto ja talous ovat kohtalokkaalla tavalla riippuvaisia fossiilisista energianlähteistä. Tärkein niistä on öljy, jonka energiavoitto suhteessa energiainvestointiin on vailla vertaansa. Se tuottaa valtavasti enemmän energiaa kuin mitä sen tuottamiseen kuluu, mikä tekee siitä ennennäkemättömän voimakkaan energialähteen. Öljyn tehokkuus on syrjäyttänyt kilpailevat energiamuodot, ja viimeisten 150 vuoden aikana kaikki yhteiskunnissa aina asumisesta liikenteeseen ja tuotantoinfrastruktuuriin on rakennettu loputtomasti kasvavan öljynkulutuksen varaan.

Talouskasvuun perustuva talousjärjestelmä perustuu pääoman arvonlisäykseen, jonka on kasvettava jopa pysyäkseen stabiilina. Samalla talouskasvun käyrät kulkevat yhdensuuntaisesti hiilidioksidipäästöjen kasvua kuvaavien käyrien kanssa. Ainoat hetket viime vuosikymmeninä, jolloin hiilidioksidipäästöt ovat kääntyneet laskuun, ovat olleet Neuvostoliiton hajoaminen ja muut romahdukset, joissa bruttokansantuote on väliaikaisesti pudonnut.

Pääoman näkökulmasta on toissijaista, minkälaisia tuotteita tuotetaan ja millä tavalla. Jokaisen tuotantoon investoidun euron on tarkoitus tuoda omistajalleen enemmän euroja ja näin kasvattaa pääoman määrää. Lisäarvon tuottaminen ja pääoman kasautuminen ovat tuotannon ensisijaiset tavoitteet, ja kulutushyödykkeet ovat ainoastaan välineitä niiden saavuttamiseen. Tämä on keskeinen syy siihen, miksi nykyinen tuotanto on järjestään ekologisesti kestämätöntä: pääoman näkökulmasta on järkevämpää tuottaa jo valmiiksi vanhennettuja ja poisheitettäviä tuotteita kuin käyttöarvoltaan pitkäikäisiä hyödykkeitä, joita ei tarvitse korvata seuraavassa hetkessä uudella samanlaisella.

Pääoman kasautuminen tapahtuu kiihtyvän materiaalisen läpisyötön avulla. Kasvaakseen pääoma vaatii kasvavia määriä biofyysisiä resursseja, jotka kiskotaan ympäristöstä ja palautetaan sinne jätteinä, kun niistä on saatu tuotantoprosessin vaatima hyöty. Pääoman kasvun ja kasvavan resurssituhon spiraali on ylöspäin laajeneva: mitä enemmän kapitalistiset yritykset saavat kasattua pääomaa, sitä enemmän ne pystyvät sitä kasaamaan – ja mitä enemmän luonnonvaroja ne ovat kiskoneet tuotantoprosessin tarpeisiin, sitä enemmän ne kykenevät myös jatkossa alistamaan käyttöönsä.

Öljyn hyödyntäminen ei ole vapauttanut ihmistä työstä. Päinvastoin. Vaikka öljyn sisältämä energia tekee suurimman osan siitä työstä, joka aikaisemmin tehtiin ihmisvoimin, tilalle on syntynyt uusia työn muotoja, jotka tuottavat lisäarvoa rahanomistajille. Fossiiliset polttoaineet ovat toimineet pääoman ja vallan kasautumisen välineinä. Ne ovat tuottaneet yhteiskunnallisen tilanteen, jossa pääomasta on tullut niin hallitseva yhteiskunnallinen voima, ettei sen alaisuudessa tehtävästä työstä kieltäytyminen ole mahdollista. Paikallisen energian- ja ruoantuotannon korvaaminen keskitetyillä, fossiilisilla ratkaisuilla on vähentänyt palkkatyöstä riippumattomia itsenäisen elämisen mahdollisuuksia. Työn vähentämisen sijaan fossiilienergia on tarkoittanut työvoiman määrän räjähdysmäistä kasvua, sillä ihmistyövoiman lisäksi yrityksillä on käytössään moninkertainen määrä energiaorjia, öljyn ja hiilen tekemiä ihmistyövuosia, joiden todelliset kustannukset tulevat myöhempien sukupolvien maksettaviksi.

Vuosimiljoonien saatossa öljyksi, hiileksi ja kaasuksi muuntautuneet aineet eivät kuitenkaan ole polttoaineita itsessään, vaan ne vaativat ihmistyötä muuttuakseen energianlähteiksi. Fossiilikapitalismin kuolettavassa nälkäpelissä työläiset pitävät toiminnassa fossiilisilla polttoaineilla pyörivää tuotantoa, vaikka sen voitot päätyvät vain harvoille, samalla kun tuotannon seurauksena syntyvä ympäristötuho koskettaa kaikkia nykyisin ja tulevaisuudessa eläviä.

Työstä on tehty ainoa elämäntapa, ja se tuhoaa meidät

Ilmastonmuutosta ja ekologista kriisiä ajatellessa ei pidä unohtaa, että fossiilikapitalismi ei alun alkaenkaan ollut kaikkien ihmisten tavoittelema asia. Siirtymistä fossiilisiin polttoaineisiin ei päätetty demokraattisesti, vaan kyse oli yksityisestä liiketoiminnasta, jota luokkayhteiskunta aseineen suojeli. Fossiilisiin polttoaineisiin siirtyminen oli ennen kaikkea yhden ihmisryhmän käyttämä ase toista ihmisryhmää vastaan – tuhoisan menestyksekäs sellainen.

Fossiilienergiaan nojaava järjestelmä tekee mahdolliseksi työn hinnan alentamisen ja työläisten kollektiivisen voiman murskaamisen. Se on johtanut globaalilla tasolla yhä hienosyisempiin tapoihin erottaa työläiset toisistaan ja vähentää heidän päätäntävaltaansa tuotantoprosessiin ja omaan elämäänsä. Lisäksi se on tehnyt elämästä sellaista, että sitä on mahdotonta elää osallistumatta fossiilitalouden rakenteisiin. Tuotantovälineiden yksityisomistus tekee meistä riippuvaisia suuryrityksistä, joiden etujen mukaan ruoan- ja tavarantuotanto sekä asuminen ja liikkuminen on järjestetty.

Tämä näkyy esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa, jossa yksityisauto on edelleen ensisijainen liikennemuoto ja auton käyttäminen on pakollista, jos haluaa liikkua nopeasti asuinalueelta toiselle, kauppaan, lasten harrastuksiin – tai töihin. Tilanne, jossa työmatkalaiset köröttelevät päivittäin aamuruuhkassa kukin oman yksityisautonsa ratissa, on näköiskuva fossiilikapitalistisesta elämästä. Yritykset muodostaa kollektiivisia elämänkäytäntöjä ja ottaa huomioon oman toiminnan vaikutus elinympäristöön on tehty rakenteellisesti hankaliksi tai mahdottomiksi toteuttaa ja tehdä elettäviksi.

Niin länsimaissa kuin globaalissa etelässäkin suuryritysten palveluksessa ja niiden ehdoilla tehty palkkatyö on edelleen valtaosalle ihmisistä ainoa mahdollisuus elää yhteiskunnassa, jossa enemmistö on pakotettu myymään työvoimaansa. Työn tekeminen kuluttaa aina energiaa ja raaka-aineita, eivätkä maapallon luonnonvarat riitä 2–3 miljardin ihmisen tekemän työn tuottavuuden kohoamiseen ja sitä myötä heidän kulutustasonsa nousuun länsimaiselle tasolle. Jo nykyään globaali työllisyyden ylläpito vaatii noin neljän prosentin vuosittaista talouskasvua. Jos maailmantalous kasvaisi myös tulevaisuudessa neljän prosentin vuosivauhtia, se olisi vuonna 2050 lähes viisinkertainen verrattuna vuoden 2010 kokonaistuotantoon, vaikka jo vuonna 2010 ihmiskunnan ekologinen kuormitus oli jo 50 prosenttia suurempi kuin minkä maapallon kestokyky sallii.(4)

Ilmastonmuutoksesta huolimatta työn teettämiselle ei ole asetettu rajoituksia, eivätkä ympäristövaikutukset ole siirtyneet työn, tuotteiden ja palveluiden hintaan. Suomessa teollinen tuotanto perustuu fossiilisten polttoaineiden intensiiviseen kulutukseen, ja Suomen virallisten kannanottojen mukaan ilmastonmuutoksen torjunta ei saa hankaloittaa teollisuuden oloja (5). Energian hinnan nousun varalta Suomen valtio tarjoaa yrityksille arvioiden mukaan noin 2,1 miljardin edestä energiatukia. Siinä missä sosiaaliturvaa kehitetään entistä vastikkeellisemmaksi, 2015 yritystukiin lisättiin päästökaupan epäsuorien kustannusten kompensaatio. Sitä ja muita vastikkeettomia yritystukia on oikeutettu työpaikkojen säilyttämisellä.

Sekä Suomessa että globaalilla tasolla yrityksille on eri pelisäännöt kuin tavallisille työvoimaansa myymään pakotetuille ihmisille. Elämme yksityisomistuksen, alistetun työn ja äärimmäisen rikkauden maailmassa, jossa pohjoisen pallonpuoliskon rikkaat kuluttavat enemmän luonnonvaroja kuin eteläisen pallonpuoliskon asukkaat, joiden elämää ilmastonmuutos vaikeuttaa jo nyt.

Työstäkieltäytyminen on parasta ilmastopolitiikkaa

Miten pysäyttää itsetuhoisuuteen saakka talouskasvuun sitoutunut pääomavetoinen yhteiskuntajärjestelmä ennen kuin se nielaisee meidät?

Ratkaisu, yksi niistä, on työstäkieltäytyminen. Ei vain yksilöllisenä tekona vaan poliittisena toimintana, joka liittää meidät yhteen niiden kanssa, jotka ovat päätyneet samaan lopputulokseen: että nykyinen elämä on mieletöntä, emmekä halua sen jatkuvan tällaisena.

Nykypäivän työstäkieltäytyjä kulkee samaa polkua 1800-luvun tehtaista pakenevien orpolasten ja koneista tulppia kiskovien työläisaktivistien kanssa. Kuten teollisen vallankumouksen historia osoittaa, fossiilitalous syntyi vastauksena työläisten haluttomuuteen sopeutua siihen osaan, johon heidät oli pakotettu alistumaan. Vaikka nykyinen elämänmuoto voi näyttäytyä luonnollisena, se on syntynyt ristiriitojen ja kamppailujen kautta. Siksi työstäkieltäytyminen on aktiivista ilmastopolitiikkaa, joka ei ole kiinni valtioiden ja suuryritysten hyvästä tahdosta ja imagonkohennuksesta vaan jokaisesta ihmisestä, joka haluaa tulevaisuuden ilman ympäristöä tuhoavaa työtä.

Kuten kirjailija Ossi Nyman toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa:

[– –] suuri osa työstä on turhaa, joten miksi sitä sitten pitäisi tehdä? Siitä, että myy Kiinassa valmistettua muoviroskaa jossain Flying Tigerissa on ihmisille ja ihmiskunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Silti tällaista toimintaa arvostetaan, koska se luo työpaikkoja ja tuottaa verovaroja. Tämä on niin älytön järjestelmä, että sen luulisi romahtavan itsestään, mutta ei se romahda. Ihmiset siinä romahtaa, ja ekosysteemit. (6)

Ahdistus ilmaston lämpenemisestä ja elinympäristöjen tuhoutumisesta ei ole vain syyllisyyttä ja voimattomuutta. Radikaalissa muodossaan ilmastoahdistus on tietoisuutta siitä, että elämä työyhteiskunnassa on perustavalla tavalla pielessä. Se pysäyttää kesken kiireen ja stressin ja nousee mieleen, kun astelee sisään TE-toimiston ovesta. Tieto etenevästä luonnonjärjestelmien romahduksesta tarjoaa perspektiivin, johon työ ja työn vaatimukset asettuvat, eikä tuo perspektiivi ole se, johon meidät jatkuvasti julkisessa puheessa asetetaan: yksilön vastuuseen ja hänen arvonsa mittaamiseen sen mukaan, kuinka hyvin hän osaa esittää palkkatyönä määriteltyä tuottavuutta.

Näin käsitettynä ilmastoahdistusta voi ajatella radikaalina katkoksena, joka hätkähdyttää ulos ajattelusta, jossa palkkatyötä pidetään edelleen ihmisen elämän keskeisimpänä tehtävänä. En halua tuottaa lisää paskaa tähän maailmaan on vaistomainen reaktio tilanteeseen, jossa työn ja mielekkään elämän vaatimukset ovat peruuttamattomassa ristiriidassa. Ilmastoraivo auttaa kyseenalaistamaan palkkatyön merkityksen paitsi oman elämän sisältönä myös laajemmin koko mielekkään elämän ehtona. Se muistuttaa meitä siitä, että osana palkkatyöyhteiskuntaa olemme pyytämättä mukana toteuttamassa kuudetta sukupuuttoaaltoa, vaikka oikeasti tehtävämme olisi pysäyttää se.

Perustulo kytkee irti työn ja kulutuksen

The Human Planet -kirjan kirjoittajat Simon Lewis ja Mark Maslin ehdottavat ratkaisuksi nykyisen yhteiskunnan ongelmiin universaalia perustuloa.(7) Perustulon merkitys ekologiselle muutokselle on merkittävä, sillä jo pienen mittaluokan perustulokokeilut ovat osoittaneet, että vaikka suurin osa ihmisistä tekee palkkatöitä perustulon ohella, perustulo kytkee irti työn ja kulutuksen välisen yhteyden, joka on olennainen osa nykyistä kasvutaloutta.

Esimerkiksi Suomessa tilastot tulojen ja ympäristökuormituksen yhteydestä näyttävät vuoden 2012 perusteella, että ilmastopäästöillä ja luonnonvarojen kulutuksella on suora yhteys tulojen kasvuun. Tuolloin rikkain kymmenys kotitalouksista tuotti 2,4 kertaa enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin pienituloisimman kymmenyksen jäsenet, ja raaka-aineissa ero oli 2,8-kertainen. Samaa sanovat globaalit tarkastelut. Maailman rikkain kymmenys tuottaa lähes puolet yksityisen kulutuksen hiilidioksidipäästöistä, mutta maailman köyhin puolisko tuottaa vastaavista päästöistä vain kymmenyksen.(8)

Fossiiliperustaisessa työyhteiskunnassa aikuisväestö käy päivittäisessä palkkatyössä ja saa siitä vastineeksi ostovoimaa palkan muodossa. Käytännössä työntekijöiden mahdollisuus hyödyntää palkkaansa vaatii kuitenkin halpaa energiaa, kolmannen maailman luonnonvarojen riistoa ja kulutuksen ympäristövaikutusten ulkoistamista globaaliin etelään.

Lewisin ja Maslinin mukaan perustulo ratkaisisi tilanteen, jossa vaatimukset laskea kulutusta yhdistyvät vaatimukseen tehdä koko ajan enemmän töitä. Perustulon avulla materiaalista kulutusta voidaan laskea ilman, että se tarkoittaa työntekijöiden elämän heikentymistä ja ilmastonmuutoksen tulemista työntekijöiden maksettavaksi.

Maailmanlaajuisesti toteutettava perustulo vähentää riippuvuutta palkkatyöstä. Se antaa tilaa itsenäiselle toimijuudelle, jossa ihmiset voivat kieltäytyä kuluttavasta työstä ja luoda perustaa elämäntavalle, joka ei ole jyrkässä ristiriidassa elinympäristön kanssa. Perustulon avulla ihmiset pystyvät ajattelemaan elämäänsä pitkällä tähtäimellä ja tekemään suunnitelmia seuraavaa palkkapäivää pidemmälle.

Palkkatyö luo saasteet, työstäkieltäytyminen päivänvalon

Taistelu työtä vastaan on ennen kaikkea kamppailua ajasta. Niin kauan kuin elämme palkkatyön kultin alaisuudessa, aika, jonka voisimme käyttää yhteisöjen rakentamiseen ja ekologisten elämänkäytäntöjen luomiseen, on pakkolunastettu ja laitettu sellaiseen käyttöön, joka jouduttaa ympäristön ja luonnonjärjestelmien tuhoa joko suoraan tai välillisesti.

Työstäkieltäytyminen on yksi tapa sanoa “ei” – ja toisaalta sanoa enemmän “kyllä”. Niin kauan kun toisen palveluksessa tehtävä työ on normi, meitä estetään käyttämästä kykyämme tehdä eettisiä päätöksiä, joilla olisi merkitystä.

Työstäkieltäytymisen voikin käsittää eettisen valinnan lisäksi teoksi, joka mahdollistaa merkittävien eettisten valintojen tekemisen. Maailmassamme ympäristön järjestelmällisen tuhoamisen lopettaminen on niistä keskeisin. Mutta jotta ympäristötietoisuudella olisi vaikutusta mihinkään, se tulisi käsittää satunnaisten ilmastovalintojen sijaan pikemminkin jokaisella elämän tasolla tapahtuvaksi muutokseksi. Sen täytyy koskea meitä päivämme jokaisena tuntina, ei vain niinä, jotka eivät kulu palkkatöissä.

Nykyään kymmenet tuhannet öljy- ja kaasukentät, -putket, tankkerit, voimalat, jalostamot ja maakaasuterminaalit valtaavat lukemattomia neliökilometrejä maaperää ja muodostavat maailman laajimman ja kalleimman infrastruktuurien verkoston. Ilmastotiede kuitenkin osoittaa selvin luvuin, että jos ilmaston lämpeneminen halutaan pysäyttää kahteen asteeseen vuoteen 2100 mennessä, valtavat määrät käytössä olevia hiilivoimaloita ja muuta tuotantoinfrastuktuuria pitää poistaa käytöstä ennenaikaisesti vuosien 2030 ja 2050 välillä.(9)

Universaalin perustulon ohella Lewis ja Maslin ehdottavat metsäpinta-alan radikaalia lisäämistä, niin että puolet maapallon pinta-alasta varataan muiden eläinlajien kuin ihmisen käyttöön. Kaupungistumisen myötä tämä ei ole enää kaukainen ja mahdoton ajatus. Esimerkiksi Suomessa työnjälkeinen yhteiskunta voisi tarkoittaa metsien jättämistä rauhaan ilmastonmuutosta hidastavana hiilinieluna eikä pilkkahintaan keihästettävänä resurssina, joka kuluu teollisuuden tarpeisiin.

Yhdistettynä perustulovaatimukseen ja edistykselliseen metsäpolitiikkaan taistelu työtä vastaan voi siis olla työn ehtojen parantamista, työajan vähentämistä ja vapaa-ajan lisäämistä mutta myös tuhoisan ja ekologisesti haitallisen tuotannon alasajoa – ajan ottamista ekosysteemien palautumiselle.

Näin on väistämättä käynyt aina, kun työläiset ovat ryhtyneet laajamittaiseen vastarintaan omista lähtökohdistaan. Vuoden 1968 työläis- ja opiskelijaliikehdintää innoittanut Guy Debord kuvaa kirjoituksessaan Sick Planet, kuinka toukokuun -68 aikana Pariisin taivas kirkastui sitä hämärtäneistä ilmansaasteista, kun lakot sulkivat tehtaat ja liikenteen ja vain protestiksi poltetut autot savuttivat petrolia taivaalle. Nykyään, kun savusumu tekee Pekingin kaduista 1800-luvun teollisuuspainajaisesta muistuttavia kuolemanloukkuja, Debordin iskulause “Vieraantunut teollinen tuotanto luo saasteet – vallankumous päivänvalon!” kaikuu mielessä yhä enteellisempänä.

Ekologinen muutos vaatii kamppailua. Se vaatii meitä keksimään uudelleen, mitä on työ, mitä on mielekäs elämä, miten järjestämme ajan ja resurssit. Ekologinen muutos on mahdollista tehdä vain yhdessä. Siksi kestävä muutos ei perustu yksilön valintoihin ja päätöksiin vaan jaettuihin elämänmuotoihin, joissa ekologisuus on mukana kaikilla tasoilla. Yhteiskunnassa, jossa palkkatyö ei ole enää vallitseva normi, elämän järjestäminen uudelleen ekologisesti kestävälle pohjalle muuttuu mahdolliseksi. Lopulta elämä ilman ilmastotuhoa ei ole enää mahdottomalta tuntuva haave vaan jotain, mitä pidetään niin normaalina, että sen on vaikea kuvitella olleen joskus toisin.

Työstäkieltäytyjäliitto

Viitteet

1. Teksti perustuu lukuun “Ilmastotuhosta työstäkieltäytymiseen” teoksessa Työstäkieltäytyjän käsikirja (Into 2019).

2. WMO Greenhouse Gas Bulletin 2016.

3. EPA (United States Environmental Protection Agency): Global Greenhouse Gas Emissions Data. https://www.epa.gov/ghgemissions/global-greenhouse-gas-emissions-data, tilastot IPCC 2014.

4. Minea Koskinen: Miten käy työlle, kun ilmastonmuutos etenee? Kalevi Sorsa -säätiö 26.10.2017

5. Koskinen 2017.

6. Helsingin Sanomat 13.10.2017.

7. Lewis & Maslin 2018.

8. Marko Ulvila: Vauraus ja rikkaat ympäristöongelmana. Peruste 18.4.2018. https://perustelehti.fi/vauraus-ja-rikkaat-ymparistoongelmana/ (haettu 22.10.2018)

9. Malm 2016, 358–359.

9 notes · View notes