#pieni pala suomea

[significant-what]

#suomi100

the following post has nothing to do with solangelo or pjo/hoo/toa whatsoever, so if you’re not interested in my personal life at all just keep scrolling, no gay demigods here.

as some of you already know, i’m finnish. as in from finland. as in a finn. i don’t really talk about it because there’s really nothing to talk about and it’s really not that important, but it’s important for this post, so i’m starting with it. i’m finnish.

some of you may also know (and lately it feels like most of the world knows) that this wednesday (6.12.2017) is finland’s independence day, and finland turns 100 (yay)! so of course it’s a big celebration and different countries are even celebrating with us by lighting up monuments with white and blue (i may or may not have cried when i learned about this because it’s so effing cute omg).

i’m not going to go into history and politics and all that boring stuff about finnish independence. that’s not what i’m here for. if you want to learn more, you can do so in wikipedia.

what i am going to do, however, is tell you a few things i like about finland. not the boring things everyone lists, like the lakes and lapland and salmiakki and sisu (although all of those are cool). noooo, this is a list of my favourite things. no judging.

(and now i have my favourite things from sound of music stuck in my head. not bad.)

so grab your koskenkorva and your fazerin sininen. let’s talk about finland.

first (and this is important), we have TwoDads! sure, it’s just juice boxes and cereal, but it’s cool. and it’s name is two dads. what’s not to love?

finland’s national personification is called suomi-neito, the finnish maiden. too bad her arm is cut off...

moomins! they’re small round pacifists that live in a round multi-story building in a valley. they’re adorable.

the fact that the whole country gets crazy about ice hockey. sure, there are always issues, and we hate the russian team and the judges are unfair and the team management is always shitting the whole thing, but at least we rage as one. gotta admire that. (the statements here are not important, they’re said in the heat of the moment. we don’t really hate the russian team. we’re just serious about hockey.)

we only have one railway company, vr. the trains are clean and modern and good and whatnot, but the funny thing is that they seem to always be late. there are dozens of jokes. my favourite is that vr is actually shortened from the words “venaa rauhassa”, slang for “wait in peace”. we also have a joke that finnair promises to bring their customers home for christmas and vr starts the same campaign in february.

the fact that most people here speak at least one other language than finnish. we have a lot of swedish speaking people here, and it’s our second official language and therefore a mandatory subject at school. every child starts learning english at school at the age of 11 at latest. that makes three languages in total. on top of that many kids (myself included) starts learning french, spanish, german, russian, estonian or multiple other languages at an early age. go education!

last but not least, the aforementioned fazer. people praise swiss chocolate, but clearly they have never tasted finnish milk chocolate.

yeah. that’s a few things off the top of my head. on wednesday night i will curl up on a couch with a glass of mulled wine and join half of finland in watching tons of people shake hands with the president. happy birthday, finland. here’s to another great one hundred years!

[pepedemontaigne]

Perkele – kuvia ja juhlarahan kuvia Suomesta

Perkele – kuvia ja juhlarahan kuvia Suomesta  - Alustuspuhe AAFF- festivaaleilla 5.5.2017

Kiitos tästä kunniasta avata tämä neljännen kerran järjestettävä AAFF-festivaali ja alustaa Perkele – kuvia Suomesta.

Hohdokkaaksi tämän tekee osittain myös Nekala paikkana, jonne sijoittuvat erään modernin realistimme Hannu Salaman esikoisromaanin Se tavallinen tarina (1961) tapahtumat. Kirjassaan Salama kuvaa 1930-luvun työläisväestön sosiaalisen elämän iloja ja suruja. Elämän niukkuutta ja yksinkertaisuutta, ihmisen itsekkyyttä ja toivoa onnesta. Vaikka Salaman esikoisromaanin tarkoitus ei ole selkeästikään kuvata jakaantunutta kansaa, on se myös fiktiivinen pala historiaa, ja osoitus jakaantuneesta kansasta ja sen osasta, joka joskus työväestönä tunnettiin.  Salaman keskeisenä kirjallisena antina onkin usein tunnustettu työläisväestön ja sen sosiaalista muutosta kuvaavan romaanin tuominen 60-luvulta Finlandia-sarjan kaltaiseen moderniin tai post-moderniin muotoonsa.

Vuonna 1971 valmistunut Perkele! Kuvia Suomesta (eng. Fuck off Images from Finland., ruots. Perkele! Bilder Från Finland) kysyi  ”kannattaako Suomessa elää naida ja kuolla”?  Elokuvassa esiintyvän tuottajan  (eli itse Donnerin) kiitokset kuvaavat elokuvan synopsiksen hyvin tiivistetysti: ” Elokuvan pääosassa esiintyy Suomen kansa, jota kiitämme myötämielisyydestä." Kansaa elokuva todella kuvaa pummista tehdastyöläiseen ja näyttelijästä ministeriin. Usein unohdetaan, että Donner ei ollut elokuvan ainoa ohjaaja vaan ohjauksesta vastasivat myös Erkki Seiro ja Jaakko Talaskivi. Kuitenkin Peter von Baghin määritelmä Donnerista elokuvan ”kiistattomana auteurina” [1] tuntuu oikeanlaiselta katsoessa Donnerin itsevarmaa tapaa haastatella esimerkiksi eduskuntaan noussutta Pertti Salolaista tai SKP:n puheenjohtaja Taisto Sinisaloa dialektiikan tulkinnasta.

Elokuva joutui Valtion elokuvatarkastamon sensuurin kohteeksi, joka poistatti elokuvasta kolme lainattua ( ja jo kertaalleen sensuroitua) seksikohtausta. Nämä olivat Donnerin elokuvasta Naisenkuvia (1970), Talaskiven Suudelmasta (1969) ja Seiron Hallelujasta (1970). Tästäkin huolimatta elokuva herätti erityistä paheksuntaa elokuvan loppupuolen Lahdessa kuvatulla seksikohtauksellaan, joka herätti vastaavaa pahennusta ja sensuuritoimenpiteitä. [2] Donnerille tämä ei ollut ensimmäinen kerta sensuurin kanssa painiessa. Vuoden 1968 Mustaa valkoisella kuuluu suomalaisen elokuvan sensuurin historiaan itseoikeutettuna siinä, missä mainitun Hannu Salaman Juhannustanssit (1964) suomalaisen modernin kirjallisuuden. Salaman armahti myöhemmin Kekkonen, Donnerin ilmaisunvapaus ei ollut kuitenkaan suurempi kuin Kristiina Halkolan yksityisyyden piiri. Halkolan sijaisnäyttelijän kanssa tekemästä rakastelukohtaus johti oikeudenkäyntiin, jonka seurauksena Donner tuomittiin sakkoihin. Kohtaus jouduttiin poistamaan jo levitetystä versiosta.  

Perkele ei ole ainoa Donnerin Suomea ja suomalaisuutta käsittelevä sosiografia tai dokumentti. Perkeleen taustalla oli vahvasti vuonna 1967 Donnerin kirjoittama Uusi Maamme kirja. Perkele on Peter von Baghin mukaan kirjan elokuvallinen vastine. [3] Myöhemmin Donner on käsitellyt Suomi-kuvaa muun muassa kirjoissaan Mitt Finland helt enkelt (1990), Suomi-kuva vuonna nolla (1990, yhdessä Martti Häikiön kanssa), Uusin maamme- kirja (1992) ja tänä vuonna ilmestyneessä pamfletissaan Suomi Finland. Vuonna 2000 valmistunut  Michael Franckin ohjaama ja Donnerin tuottama Lisää kuvia Suomesta jatkoi Perkeleen teemoilla ja elokuvasta tutuilla henkilöillä. Tänä vuonna syksyllä ilmestyvä Perkele II tulee ainakin ennakkotietojen perusteella tekemään saman. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna onkin merkittävää, että Perkele II lukeutuu juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon yhteiskunnan henkisen tilan puheenvuorona. Kun pohditaan vaikkapa parin viikon takaista juhlarahakohua [huhtikuu 2017, esim. http://yle.fi/uutiset/3-9580883] niin kansallisuuden määrittelemiselle tai kansallisten tuntemusten estetisoimiselle on olemassa selvästi tilauksensa vielä meidänkin päivänämme. 

Mutta millainen paikka Suomi oli elää vuonna 1970 tai 1971? Kuten dokumentista käy ilmi vuoden 1970 vaaleissa vasemmistopuolueet kärsivät vaalitappion, SDP:n säilyessä silti suurimpana eduskuntapuolueena. Karvaaksi vaalitappion teki Kokoomuksen 11 lisäpaikkaa, sekä aikansa jytky – Veikko Vennamon johtaman Suomen Maaseudun puolueen menestys 17 lisäpaikalla  (9,5% kannatus). 60-luvun kasvuvuosien ja elintason nousun jälkeen työttömyys oli verrattain korkealla. [4] Suurempi ongelma oli kuitenkin tätä vuosikymmentä suuremmat tuloerot. [5] Kaupungistuminen oli jo pitkällä ja enemmistö suomalaisista asui jo kaupungissa. Taistolaisuus nosti päätänsä ja ylioppilaslehdessä julistettiin ponnekkaasti Perkeleen ensi-illan aikoihin maalis-huhtikuun vaihteessa 1971 ”Korean kansan jatkavan taisteluaan.” Kenties  M.A. Nummisen säveltämä Badding esittämä Laulu Suomesta Jarkko Laineen sanoineen tiivistää epävarmuuteen liittyviä yhteiskunnallisia tuntemuksia parhaiten:

” Täällä on köyhyyttä ja häpeää/ Palkkaerot ovat aivan valtavat/ Täällä on tietämättömyyttä/ Syrjäseutuin olot ankeat/ Tätä yhteiskuntaa, on pakko käydä muuttaa/ Ja me yhteisvoimin, sen kyllä saamme muuttumaan/--Tehkää jotakin, tehkää pieni tekoja, tehkää suuria tekoja, mutta tehkää jotakin. ”

Kuten elokuvassa käy ilmi vaikkapa kummatkin silmät mustana olevan ”pandan”  haastattelusta niin yhteiskunnallinen tilanne ajoi ihmisiä paremman toivossa pois Suomesta. Työ houkutteli erityisesti Ruotsiin ja Australiaan, joka oli ollut sodan jälkeen Yhdysvaltoja ja Kanadaa houkuttelevampi maastamuuton kohde. [6] Euroopan sekavassa tilanteessa, jossa valtiot haluavat rajoittaa rajojen välisen liikenteen vilkkautta ja kääntää yhtenäiseen Eurooppaan pyrkivien periaatteet nurin, on Donnerin elokuva muistutus myös siitä, että me suomalaiset olemme kaivanneet apua ja muiden tarjoamia mahdollisuuksia. Euroopan pakolaistilannetta ja hysteriaa kommentoi osuvasti myös toinen Suomi 100 vuotta- ohjelmistoon kuuluva Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen (2017).   Ruotsissa asuu tänäkin päivän usean polven suomalaisia. Osa näistä kohtaloista oli onnettomampia kuten vaikkapa Ben Kailan ja Risto Vuorimiehen yhteiskunnallisen realismin klassikkovalokuvakirja Siirtosuomalainen (1994) osoittaa.  Juhlakolikoita voi aina käännellä ja jättää painamatta, mutta tosi asiaa, että ihmisen avusta vastaa aina lopulta ihminen itse ei pääse eroon. Rajoja voi sulkea, ihmisiä lennättää ja aitoja pystyttää, mutta ihminen ei saa apua, jos ihminen itse ei sitä tajua antaa.

Jörn Donner kysyy Uudessa maamme kirjassaan ” voimmeko oppia jotain historiasta?  ”:

”Kysymys on siitä, voiko ihminen oppia jotain. Onko mahdollista siirtää mennyttä viisautta meihin sekä edelleen meistä, jotta tulevat sukupolvet välttyisivät niiltä erehdyksiltä, joita tehdään ja on tehty. Teknillis-tieteellisessä katsannossa tämä on mahdollista, minkä todistaa esimerkiksi jatkuvasti täydellistyvä kehitys. Valtioiden ja ihmisten kohdalla se tuntuu olevan vaikeampaa: useimmat vievät oman, karvaasti hankitun tietoutensa mukanaan hautaan, ja historian antamilla esimerkeillä on perin vähän arvoa. Näin pessimistinen ei ehkä tarvitse olla. Suomi on oppinut hyväksymään tiettyjä suurpoliittisia tosiasioita siitä huolimatta, että edellisen sukupolven suurmiehet ovat poissa ja heidän kokemuksen hajallaan kirjoissa ja kuulopuheissa. Se koulu, jonka maa on saanut käydä historiallisessa realismissa ja tilanteenarvioinnissa, on kuitenkin ollut kallis. Ruumiita on ympäriinsä pitkin maata. [7] --- Suomen historia on luultavasti pian täysin virittynyt nykyistä suhtautumistamme havainnollistavana tutkimuskohteena. Kaikki ne ristiriitaiset tulkinnat, jota on esitetty vuosista 197-18 ja 1939-1944, voitaisiin korvata perusteellisemmalla historiallisella tutkimuksella sekä sosiaalipsykologisella analyysilla väestön asenteista. On nimittäin selvä, että vaikka valtion johto onkin `oppinut läksynsä`, yleiset opit eivät ole silti tunkeutuneet kansan tietoisuuteen.[8]  --- Näen tämän yhteiskunnan kehityksen jatkuvana taisteluna todellisen tasa-arvoisuuden puolesta. Vaikeutena on se, että tasa-arvoisuutta ja avointa suhtautumista vastustava suuntaus vaikuttaa niin monella eri tasolla. Itsenäisyyden aikana on muutamilla harvoilla henkilöillä ollut ratkaiseva vaikutus. On makuasia, onko tämä harvainvalta ollut hyödyksi vai ei – tulos riippuu siitä, miten suhtautuu tehtyihin päätöksiin. Mutta demokratiassa täytyy olla jotain perusteellista vikaa, kun 3-4 ihmistä voi vapaasti päättää neljän miljoonan kohtaloista, kuten tapahtui vuonna 1940. Tämä lyhyt johdanto voitaisiin ehkä tiivistää seuraavasti: oppikaamme historiasta se, minkä siitä voi oppia.[9]

Walter Benjamin on muistuttanut seitsemännessä Historian teesissään, että perinteinen historian kirjoittaja eläytyy voittajaan. [10] ”Kulloinkin hallitsevat ovat kuitenkin kaikkien aikojen voittajien perillisiä. Voittajaan eläytyminen koituu näin epäilemättä vallassa olevien hyväksi.”  Tämän toinen puoli on Benjaminin mukaan alistettujen traditio, jonka jatkuvuutta uhkaa ”vaara”. [11]  Suomalaista historiaa tarkasteltaessa ja taannoista juhlakolikko-keskustelua tarkasteltaessa herää kuitenkin kysymys, kuka on tässä hetkessä voittaja? Mannerheim ? Talvi-sodan hengen todistaneet ja sodasta selvinneet? Kekkonen? Kuka on alistettu? Vankileireillä kuolleet punaiset? Uutta onnea etsimään lähteneet siirtolaiset? Kohta ei ole itsestään selvää onko itsenäisen Suomen historiamme voittajien tai häviäjien historiaa.  Henkilöitä, jotka identifioituvat joko voittajiin tai luusereihin on kuitenkin vielä jäljellä.  Lainaan alussa viittaamaani Hannu Salamaa vuonna 1986 ilmestyneestä Timo Harakan haastattelukirjasta Markiisi de Salaman vuodet:

” Mä haluan elää vuoteen 2018. Punakapina viettää satavuotisjuhlia, mä täytän 82, olen aika tutiseva äijä…ja pääsen sanomaan, että ette te saatanan lahtarit kerinny kaikkia tappaa! Khehehe! Khehehe! [12]

Juhlarahakohu osoitti, että itsenäisen Suomen historia herättää tunteita, mutta myös suomalaisen historian tulkinnan ristiriitaisuuden. On toissijaista kysyä mitä väriä on tapettu missäkin määrin ja kenellä historian tulkinta  Benjaminin voittajan tarkoittamassa mielessä vallitsevassa tilanteessa on? Ajalta, jota nimitetään totuuden jälkeiseksi ajaksi perätään totuutta, faktoja ja tarkkoja lähteitä. Kuinka hataralla pohjalla satavuotiaamme onkaan, jos yhteiseksi nimetyltä historialta kiistetään sen tosiasiat? Hetket jolloin olemme oikeasti tappaneet toisiamme poliittisista syistä?

Donner on oikeassa, että suomalaisten hetket ja historia ”voittajina ” ovat yhtä ristiriitaisia. Talvisodan hengen ja yhtenäisen Suomen paradoksi oli, että yhtenäistä Suomea ei välttämättä koskaan ollutkaan. Historia ei ole totuuden synonyymi, mutta jos historiasta ei käydä keskustelua,, on vaarana sen tapahtumien joutuminen valjastetuksi tarkoitusperiin, jotka eivät näistä historian hetkistä löytyneet. Näin kävi 1920- ja 1930-lukujen Saksassa, joka haki aineksensa muinaisista germaaniyhteisöistä ja Rooman imperiumin esteettisestä kuvastosta.

On totta, että mainitut juhlarahat itse historiaa muistavina esineinä ovat kiistatta rumia. Kant oli ikävä kyllä väärässä, että esteettinen olisi tiedon kategoria. Näin eivät ole myöskään ruma, pittoreski, makaaberi, kitsch, groteski ja niin edelleen. Dokumentti tai historiallinen esine ei ole historian synonyymi, mutta  esineet ovat aina herättäneet ihmisen kiinnostuksen historiaa kohtaan. Benjaminin sanoin: ”Ei ole mitään kulttuuridokumenttia, joka ei samalla olisi barbarian todistuskappale.” [13]

Dokumenttielokuva ei taas ole synonyymi historialliselle dokumentille, koska siihen liittyvät luonnollisesti ilmaisun ja mielipiteen vapaus. Donnerin ja Perkeleen hienous piilee siinä, kuinka se antaa kansalle ja sen eri osille tasapuolisesti puheenvuoron. Tämän Donner on osannut aina, josta yksi todiste olkoon vaikka vuosia jatkuva riita suomalaisen elokuvan rahoitusjärjestelmästä Spede ”Pertti” Pasasen kanssa. Vaikka kannat olivatkin hyvin erilaiset niin Donner toimiessaan jopa Suomen Elokuva säätiön puheenjohtajana jakoi Pasaselle tunnustusta yksittäisistä mielipiteistä, sekä mahdollisuuden käydä  hyväveli-syytöksiä ladanneen Pasasen julkista keskustelua hänen kanssaan. Rahoituksen jakoperusteista tai rahoitta jatkuvasti ilman jäämisestä mielensä pahoittanut Pasanen uhkasi polttaa kolme elokuvaansa roviolla. Vaikka Donner ei Speden elokuvista itsestään perustanut niin vetosi hän kuitenkin Pasaseen, että tämä säilyttäisi suomalaista kulttuuriperintöä. "Polta Spede mielummin tupakkaa.” totesi Donner YLE:n ohjelmassa 1981[14]. Itsekriittisyyttä Donnerilta ei kuitenkaan ole puuttunut. Hän ei esimerkiksi juuri ylpeillyt ollessaan yksi Suomen elokuva-arkiston perustajajäsenistä muistellessaan aikoinaan Suomen elokuva-arkiston 20-vuotista historiaa kirjoituksessaan Masennuksen moraali:  ” En voi väittää kokeneeni historian hengitystä sinä hetkenä. Jos olisin tiennyt, että sama arkisto kaksikymmentä vuotta myöhemmin edelleen on sosialisoimatta, olisin melkein sitä mieltä, että olisi kannattanut jättää perustamatta.” [15]

Yhtäläisyyksiä Perkeleestä varmasti tähän päivään löytyy. Työttömyys on esimerkiksi suhteellista, tällä hetkellä työttömyysprosentti on yli kaksinkertainen elokuvan ilmestymisen aikaan verrattuna. Verrattuna Perkeleeseen yhteiskunta ei kenties ole niin mustavalkoisen punasininen.  60- ja 70-luvun Suomessa ihmiset uskalsivat rohkeasti esittää mielipiteensä, mutta myös ottaa Donnerin ja Salaman tavoin riskin taiteellisen ilmaisun näkökulmasta. Sananvapaus ja ilmaisunvapaus ovat lähellä toisiaan, mutta niinikään eri asioita.  Ilmaisunvapauden piiriin kuuluu oikeus tulkita historiaa. Sananvapauden piiriin kuuluu oikeus kertoa ja nostaa esiin historiassa vaietut ja vaiennut tarinat. Vaikka koskaan ei olisi ollutkaan yhtenäistä kansakuntaa nimeltä Suomi on olemassa suomalaisen kulttuurin piiriin kuuluva historia. Jos historiasta ei voi käydä keskustelua, ei voi käydä keskustelua juuri nykyisyydestäkään, koska historia on eräs tapa oikeuttaa nykyisyydessä esitetyt väitteet. Ja kun historiasta ei voi käydä keskustelua, annetaan sen sisältämä materiaali mahdolliseksi kenen tahansa barbarialle.

 1.      von Bagh, 2005,  295

2.      Koska Valtion elokuvatarkastamon VET:n tietokantaa ei ole ollut enää netissä Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen toiminnan aloittamisen 2014 jälkeen, vaatisi tämä tarkemmat tiedot kohtausten saksimisista. Yleisenä huomiona, että Lahden kohtauksen seksismi sensuroimattomassa versiossa kumma kyllä herättää monissa pahennusta vielä vuonna 2017:kin.

3.      2. von Bagh, 2005, 294

4.      http://www.stat.fi/org/tilastokeskus/tyottomyysaste.html [viitattu 5.5.2017]

5.      http://www.stat.fi/til/tjt/2013/04/tjt_2013_04_2015-05-25_kat_004_fi.html [viitattu 5.5]

6.      Lyhyt katsaus suomalaisten Australiaan liittyvään maastamuuttoon Koivukangas, 2005, Suomalaiset Australiassa.  Siirtolaisinstituutti. http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/artikkelit/suomalaiset_australiassa.pdf

7.      Donner, 1967, 142

8.      mt.143

9.      mt. 144

10.  Benjamin, 1940, 181

11.  ks. teesit VI-VIII Benjamin, 1940, 180-182

12.  Harakka, 1986, 229.

13.  mt. 181

14.  http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/spede-donner-ja-elokuvan-tuki [viitattu 5.5.2017] ks. myös Donnerin ja Pasasen II erä Lenita Airiston 7.hetki- ohjelmasta vuodelta 1991. https://www.youtube.com/watch?v=7xF3CnZiZmY

15.  Donner, 1977, 306.

 Kirjallisuus:

von Bagh, Peter 2005:  Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava.

Benjamin, Walter 1940/1989: Historian Käsitteestä. Suom. Raija Sironen. Teoksessa Messiaanisisen Sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Kansan Sivistystyön Liitto/Tutkijaliitto.

Donner, Jörn 1977/ 2008 : Masennuksen moraali. Suomen elokuva-arkisto 20 vuotta. Teoksessa Filmihullu – vuodet 1968-1978. Toim. Eero Tammi, Lauri Timonen, Peter von Bagh ja Sakari Toiviainen. Helsinki: Like

Donner, Jörn 1967: Uusi maammekirja. (Nya boken om vårt land, 1967). Suom. Seppo Heikinheimo. Helsinki: Otava.

Harakka, Timo 1986: Markiisi de Salaman vuodet. Helsinki: Odessa.

Salama, Hannu 1961: Se tavallinen tarina. Helsinki: Otava.

[kukkakauppapiiajaala-blog]

Lähdin huhtikuussa Tansakaan noutamaan kotiin pientä koiranpentua, jonka nimesimme Lykkeksi. Pieni onnenkimpaleemme! Samalla matkalla oli hyvä tilaisuus kierrellä Köpiksen kaduilla ja käydä tutustumassa muutamiin kaupungin kukkahelmiin.

Ehdoton nähtävyys on jo instituutioksi kasvanut Tage Anderssenin Kööpenhaminan keskustassa sijaitseva kukkakuppa. Kukkakauppa on kuitenkin enemminkin elämyskauppa tai galleria kuin perinteinen kukkakauppa. Jo 70-vuotias kukkataiteilija oli itse paikalla ja pääsin tervehtimään häntä. Pieni ja kohtelias mies on luonut kauppaansa (butiikki, galleria vai museo?) vuosien aikana puutarhamaisen tunnelman. Vierailija pääsee 5 euron pääsymaksusta kiertämään liikkeen eri tasot ja samlla ohittaa muun muassa isoja ja vanhoja kamelioita ja erikoisia orkidealajikkeita.

Tage Anderssenin kasvit olivat kaikki vanhoja ja kookkaita kuten tämä myrtti.

Kamelia kukki kauniisti. Muuten suurin osa kasveista oli vielä vihreänä.

Näkymiä sisäpihan puolella.

Kierroksella pääsee kurkistamaan myös työhuoneen puolelle. Täällä oli ihan tekemisen tunnelma, toisin kuin galleria/museo/butiikin puolella. Töiden kokoluokasta kertoo myös työvälineiden joukossa oleva saha :)

  Blomsterkuret sijaitsee Vesterbron trendikkäällä alueella. Pikkuruisen mökin katolla kasvavat erilaiset koristeheinä lajikeet ja kauppa on vahvasti levittäytynyt liikkeen ulkopuolelle. Urbaanissa ympäristössä Blomsterkuret oli pala villiä luontoa ja heidän estetiikansa oli rentoa, mikä on Kööpenhaminalaisille niin ominaista.

Blomsterkuretin omistaja työntouhussa.

Mieletön kevätfiilis näissä kukissa! vaikka muuten huhtikuu oli kovin kylmä ja huivia sai välillä kääritä tiukempaan.

Kööpenhaminassa kukkakaupoissa en oikeastaan yhdessäkään nähnyt kylmiöitä ja kukat oli aseteltu ryhmiksi, samoin kuin meillä Linnankadulla. Samalla huomasin, että kaikissa liikeissä oli hyvin kylmä ja työntekijät sitoivat kimppuja kevyet toppatakit päällä.

Keskustassa sijaitsevassa Mant nimisessä kukkakaupassa oli valikoimassa myös paljon kaikenlaista kodin sisutustavaraa mutta leikko- ja ruukkukukat olivat mielestäni mielenkiintoisemmat.

Somistetikkaat ovat hauska idea lasitetuille parvekkeille. Laatikko kuoukkujen kanssa saa vaikkapa yrttiruukut kivasti kerrostettua.

Pääsiäistä ennen valikoimassa oli paljon tietenkin narsisseja ja tulppaania. Suomea leudomman talven takia valikoimassa oli todella paljon myös ihania kamelioita, joita istutettiin ulkoruukkuihin ja puutarhoihin.

Nämäkin oliivipuut ovat talvehtineet hienosti ruukuissa. Ei tarvitse taistella talven yli!

Yleinen kukkafiilis päivän kiertelemisen jälkeen oli se, että ihmiset ostivat paljon leikkokukkia nippuina ja asettelivat ne itse kotona maljakoihin. Kukkakauppojen valikoimassa olikin paljon myös nipputavaraa, ja esillä irtokukkia oli hyvin vähän ja nekin pääasiassa esillä tilaustöiden sidontaa varten. Taimimyynti oli myös runsasta ja kaupat levittäyneet laajasti liikkeiden ulkopuolelle. Kaupunkinäkymästä tuli samalla ihanan vehreä!

Svenborgin kaupungissa matkalla koirankasvattijien luokse.

Matkan suurinta antia ja onnea oli kuitenkin pehmeä, mustakarvainen ja leikkisä Lykke!

Lykken sisaruksia.

Lykke köllöttelee kotiterassilla.

Australian labradoodle Lykke on kotiutunut suomalaiseen metsään :) Taustalla Ebba katselee ylväästi maailman menoa.

Piian kukkaterveiset Kööpenhaminasta Lähdin huhtikuussa Tansakaan noutamaan kotiin pientä koiranpentua, jonka nimesimme Lykkeksi. Pieni onnenkimpaleemme! Samalla matkalla oli hyvä tilaisuus kierrellä Köpiksen kaduilla ja käydä tutustumassa muutamiin kaupungin kukkahelmiin.