#pelireissu | Explore Tumblr posts and blogs

kelkkamonologi · 6 years ago

Text

En saa silmiäni irti susta (1/x)

Tätä ei pyydetty, mutta tuli vaan idea :)

Hahmot: Voitto Koskela, Lammio, Akseli Koskela

Vastuuvapaus: Hahmot Väpän, en saa rahaa tästä

Disclaimer: Laitto lukio au

Voitto oli tavannut koulussa hyvännäköisen pojan, jonka tiesi vuoden vanhemmaksi, mutta silti samalla vuosikurssilla, sillä Voitto oli mennyt vuotta aikaisemmin kouluun. Joku isän todella hyvä idea. Kaverin nimi oli Mikko Lammio. Tämä oli tullut samaan kouluun abivuodeksi. Ei Voitto ollut ikinä ajatellut, että voisi ihastua samaa sukupuolta oleviin henkilöihin. Ei siitä oltu ikinä puhuttu kotona ja, jos oli, niin hyvin kielteiseen sävyyn. Kai Lammio oli jotenkin vain erityisen komea ja jotenkin paha poika, jonka ympärillä tytöt parveilivat. Ei sillä, Voitto sai oman osansa tytöistä, muttei ikinä uskaltanut tehdä aloitetta tai mennä ykköspesää pidemmälle ellei toinen osapuoli sitä pyytänyt. Ja yleensä ei ollut. Voiton ujous pidätteli häntä tekemästä suuria päätöksiä.

Eräällä kurssilla Mikon vieressä oli tyhjä paikka ja Voitto tiesi, ettei kavereita ollut samalla kurssilla. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja käveli tämän viereen. ”Onks tässä vapaa paikka?” Voitto kysyi ja ennen kuin sai vastauksen, hän istui alas. ”Kai se sitten on. Turha kurssi, sano minun sanoneeni. Ketä kiinnostaa joku saatanan filosofia? Eikö yksi pakollinen riitä?” Mikko hymähti ja katseli Koskelan profiilia. Lähes täydellinen, ainoat miinukset lätkäjätkätukasta ja siitä, että kello oli oikeassa ranteessa eikä vasemmassa. ”Ei mua ainakan. Sen takia mä olen viivytelly tän kurssin ottamista abivuodelle. Varmaan tota opee kiinnostaa.” Voitto hymyili ujosti ja alkoi kirjoittaa paperille muistiinpanoja. ”Sinä olet vasenkätinen?” Mikkoo kysyi ja sai selityksen, miksi Koskelan kello oli oikeassa ranteessa. ”Juu… Ainoo meitin perheessä. Tiedä sitte, että miks.” Voitto hymähti. ”Voitto ja Mikko! Hiljaa siellä takapenkissä tai lennätte ulos luokasta ja näin ollen kurssilta.” opettaja sanoi. Mikko hymyili Voitolle ja kirjoitti lapulle: ’Vaikutat kivalta. Ruokkiksella tulet kanssani samaan pöytään.’ Voitto nyökkäsi vastaukseksi.

Koko loppupäivän Mikko ja Koskela puhuivat asioista ja huomasivat, että heillä oli paljon yhteistä. Urasuunnitelmat niin ja näin, samoja kursseja, samanlainen tyylitaju. Mikko kuitenkin osoitti, ettei pitänyt Koskelan hiuksista. Tämä vastasi jotain, että joukkueen sääntöihin liittyi kasvattaa hiuksia kauden loppuun asti. Miko hyväksyi selityksen ja pyysi Voiton koulun jälkeen kahville. Mikko oli juuri saanut ajokortin ja oman auton ja hänellä oli jokin pakko esitellä Mersuaan. Tottakai Voitto suostui lähtemään kahville, vaikka se tarkoitti, että pitäisi lainata Akustilta rahaa. Vaikkei kummisedällä ollut rahasta pulaa, Voitto ei aina kehdannut pyytää tältä rahaa. Isältä rahaa oli turha pyytää, mitä nyt poika sai parikymppiä kuukausirahaa, joten oli pakko turvautua Akuun.

Mikko pysäköi A-sarjan Mersunsa kauppakeskuksen eteen ja nousi autosta. Oli tuulinen lokakuinen iltapäivä ja hän korjasi kaulahuiviaan. Voitto nousi autosta ja veti pipon paremmin päähänsä. He kävelivät kauppakeskukseen sisälle ja kahvilaan. Voitto ei juonut kahvia, vaan otti limsan ja berliininmunkin. Mikko otti kahvin ja korvapuustin. He istuivat pöytään, jossa oli kaksi tuolia. Ei kukaan pääsisi häiritsemään.

”Kuis sä muuten vaihdoit abivuodeks kouluu?” Voitto haukkasi berliininmunkkiaan. ”Isäni työn takia… Koko ajan pitää muuttaa ja nyt sitten Tampereelle. Helsingistä tänne. Armeijassa hän on töissä ja kai haluaa minutkin sinne…” Mikko kohautti olkiaan. ”Siistiä. Haluukko sä sitä?” Voitto kysyi ja Mikko pudisti päätään. ”En tiedä vielä. Intissä sen varmaan näkee. Ja ellen muuten pääse AUKiin ja RUKiin niin isä puhuu minut sinne. Mutta… tällä hetkellä suunnitelmissani on jotain politiikkaan liittyvää… Ehkä jopa valtiotieteitä ja sieltä eduskuntaan ja presidentiksi. Entä sinulla?” Mikko otti nahkatakkinsa pois päältään. ”Kaikki ihan auki. Vähän houkuttelis lähtee pelaan rapakon taakse yliopistosarjaa, mutta sitä ennen pitäs hoitaa intti alta pois. Veli on intissä tällä hetkellä ja luultavasti vaan kuus kuukautta.” Voitto hörppäsi limsaansa. ”Kuulostaa hyvältä. Ammattilaiskiekkoilija?” Lammio hymyili kahvikuppinsa takaa. ”Ei taida rahkeet riittää. Ja mistäs sitä tietää, jos tässä tapahtuu joku loukkaantuminen tai jotain.” Voitto virnisti. ”Niin. Eikös se niin mene, että urheilija ei tervettä näe?” Mikko nyökkäsi. ”Vähän joo. Mut sen mä sanon, että maatila jää Junnulle.” Voitto sanoi itsevarmasti.

Mikko vei Voiton Pentinkulmalle. Voitto kyllä sanoi ottavansa bussin, mutta Mikko oli herrasmies ja vei hänet kotiin. Ja vaikkei Mikko sitä ääneen sanonut, Voiton kanssa oli mukavaa jutella. Aika tuntui pysähtyvän. Ja Mikon teki mieli nähdä Tampereen lähiseutua ja niitä paikkoja, joissa hänen kaverinsa asuivat. Aina uuteen paikkaan muuttaessa hänellä oli pakkomielle nähdä kaveriensa kotiolot. Oliko muillakin erittäin tiukka ja kuria pitävä isä, mutta samaan aikaan rakastava ja ymmärtäväinen äiti. Lähes kenelläkään ei, mutta Mikon oli pakko saada tietää muiden vanhemmista.

Voiton kohdalla tilanne oli toisin. Isä oli pihalla ja oli heti mulkoilemassa valkoista, uudenhohtavaa autoa, joka kaarsi pihaan. Voitto kiitti Mikkoa kyydistä ja käski lähteä nopeasti ennen kuin isä tulisi huutamaan. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Akseli Koskela oli huomannut auton ja poikansa nousevan sen kyydistä. Mikko ei kehdannut lähteä.

”Kenes kyydillä sä kotio tulet? Näköjään jonkun porvarin lapsen.” isä tiuskaisi. ”Öh… Mikon. Ja älä ny siittä huuda, että mulla on kavereita, joilla on auto.” Voitto räpläsi reppunsa hihnaa ja huomasi sen olevan melkein katki. Pitäisi pyytää Akua ostamaan uusi. ”Olen Mikko Lammio, herra Koskela. Sain noin kuukausi sitten kortin enkä ole tehnyt liikenteessä mitään rikkeitä. Inssi meni ensimmäisellä läpi. Poikasi on turvallisissa käsissä. Isäni maksaa bensat, ettei siitä tarvitse huolehtia.” Lammio selitti. ”Selvä. Ja Voitto, sisälle tekeen läksyt. Niinkun olis jo.” Akseli tiuskaisi. ”Kiitti kyydistä. Nähään huomenna.” Voitto hymyili Mikolle ja lähti sisälle.

Voitto googlaili yön pimeinä tunteina seksuaalisesta suuntautumisesta ja tuli tulokseen, että hän oli luultavasti biseksuaali. Tai sitten Mikko oli vain joku hyvännäköinen kaveri, muttei mitään vakavampaa. Voitto tiesi, ettei sitä otettaisi hyvällä vastaan. Olla nyt jotain muuta kuin mies ja hetero. Hän eksyi googlailemaan lisää aiheesta ja sai tietää vaikka ja mitä. Miksei näistä asioista puhuttu kotona tai koulussa? Voitto lähetti Vilholle viestin, hyvällä tuurilla tämä oli vielä hereillä. Voitto katsahti kännykkänsä kelloa, 0:40. Onneksi ei ollut kovin aikainen herätys. Hän oli salaa iloinen, että oli pari viikkoa sitten murtanut kylkiluunsa eikä se ollut vielä täysin parantunut, joten hyvillä mielin sai luistaa maatilan töistä. Vaikkei niitä syksyn tullen niin hirveästi edes ollut.

’Mä olen googlaillu seksuaalisesta suuntautumisesta. Ja kaikesta muusta mikä liittyy siihen’. Voitto jäi odottamaan vastausta ja pian saikin sen. Tai no, ei Vilholta, mutta Mikolta. Voittoa pelotti avata viesti. Mutta sen hän teki ja kivi putosi sydämeltä.

’Oletko vielä hereillä? Sitä vaan, että sinun kanssasi oli hauska viettää aikaa. Joku päivä uudestaan?’

’Joo, kyllä mä hereillä olen. Kasilta vasta herätys nii… Mutta joo oli hauska päivä! Huomenna mulla on reenit… taino fyssari ja PT. Wknd olis pelireissu mutta kattoo ny jaksaako lähtee kun ei vielä peli- tai reenilupaa 😞’

’Kuinka niin?

’Kylkiluumurtuma ja sitä pitää parannella aikansa. Fyssarin ja PT’n kans tullu hommailtuu joku viikko 🙇🏼‍♂️’

’Eikä 😟 Kai olet kunnossa?’

’Pikkuhiljaa. Huomenna pitäs päästä jäälle kokeileen’

’Koeta parantua 😌’

’Joo, kyllä tää tästä 😝’

’Hyvä. Mutta nyt kyllä pakko sanoa, että hyvää yötä 😴’

’Öitä 😇’

Voitto veti syvään henkeä. Mikko ei vihannut häntä. Se oli positiivista ja Voitolla oli helpottunut olo. Häntä väsytti, mutta oli pakko tarkistaa, että oliko Vilho vastannut. Ei tietenkään. Voitto arveli veljen jo nukkuvan Helsingin yksiössään. Ei asialla ollut kiire, joten se sai odottaa aamuun. Eikä Vilhoa viitsinyt häiritä näin myöhään. Voitto katsahti kännykkänsä kelloa, 0:55. Ja se oli pojan viimeinen muistikuva siltä yöltä ennen aamua.

Aamulla Voitto jäi makoilemaan sänkyynsä. Lihakset tuntuivat jotenkin rennoilta ja hän otti sen hyvänä merkkinä. Kunhan kylki parantuisi nopeasti ja pääsisi jäälle. Hän otti yöpöydältään kännykänsä ja katsoi ilmoitukset. Ei mitään mielenkiintoista paitsi, että Mikko oli lähettänyt snäpin pari minuuttia sitten.

Voitto avasi sen. Kuvassa Mikko seisoi peilin edessä pelkissä boksereissa ja kuvatekstinä oli ”Morning y’all assholes 😛”. Voiton teki mieli ottaa screenshot, mutta jätti sen tekemättä. Mikolla oli hyvä vartalo, mikä yllätti Voiton.

Vastapalveluksena Voitto lähetti Mikolle kuvan itsestään pelkissä boksereissa. Kuvatekstiä hän ei edes jaksanut miettiä ja lähetti pelkän kuvan. Kauaa hän ei pystynyt keikkumaan alusvaatteisillaan, kun äiti huusi aamupalalle. Nopeasti Voitto puki päälleen valkoisen t-paidan sekä neuleen, mustat farkut ja ruudulliset sukat.

Koulun pihalla Voitto huomasi Mikko ja käveli tätä vastaan. Mikko vaikutti vaivaantuneelta ja yritti vältellä Voiton katsetta. Voitto huomasi tämän ja kurtisti kulmiaan. Hän ei yhtään tiennyt, mikä Mikkoa vaivasi.

”Onks… jotain tapahtunu?” Voitto kysyi laittaessaan nahkatakkiaan naulakkoon. ”Eeeeeei… Tai siis…” Mikko nielaisi ja vinkkasi vessoille päin. Voitto kohautti olkiaan ja lähti Mikon perään. Ehkä Mikon piti vain käydä vessassa.

Mikko avasi oven vessoille ja Voitto meni perässä. Mikko katsoi, ettei ketään ollut tulossa. Hän käveli Voiton eteen, joka nojaili lavuaariin. ”Joo-o?” Voitto virnuili vähän saadakseen Mikon rentoutumaan. Yhtäkkiä Mikko painoi huulensa Voiton huulille. Voitto vastasi suudelmaan vaikka se tuli puskista. Hän arvasi nyt, mistä Mikon vaivaantuneisuus johtui.

Voitto irtautui suudelmasta vaikka se oli ihana. Piti sitä tunnillekin keretä. Mikko hymyili vähän Voitolle. ”Minä… tai siis kroppasi… Niin… Tiedät varmaan… Minun piti… Niin...” Mikko takelteli. Voitto virnuili ja nyökkäsi. ”Ei ollu mullakan kaukana. Mutta… pidetään tää salassa. Tiedä mitä tästä seuraa, jos tää tulee julki. Mutta… Jatketaan, jos sä haluat.” Voitto hymyili ja haroi hiuksensa uuteen uskoon. ”Niin. Kyllä. Kaipa se käy.” Mikko hymyili ja lähti. Hetken päästä Voitto seurasi. Kai asiat selkiytyisivät ajan kuluessa.

#voitto koskela #lammio #laitto #tuntematon sotilas #Täällä Pohjantähden Alla #en saa silmiäni irti susta #osa 1 #part 1

7 notes · View notes

arikuosmanen · 7 years ago

Text

Mies eikä poika enää (Sydän-Hämeen Lehti)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

– On siellä edelleen sellainen pilke silmäkulmassa, niin jääkiekkoa kuin elämääkin kohtaan. Matkan varrella on aikuistuttu paljon, mutta se on varmaan ihan hyväkin. Toivottavasti muututtu on parempaan suuntaan, 29-vuotias Riku Helenius miettii.

Hän vertaa nykyistä Riku Heleniusta siihen nuorukaiseen, joka kymmenkunta vuotta sitten lähti Pohjois-Amerikkaan nuorena lupauksena jääkiekon perässä. Taivaankappaleet eivät olleet Pohjois-Amerikan valloituksen kannalta täysin kohdillaan, mutta silti takataskuun on jäänyt ensimmäisen kierroksen NHL-varauksen jälkeen yksi peli Tampa Bay Lightningin paidassa ja SM-kulta – sekä iso liuta koluttuja sarjoja, kuten WHL, AHL, ECHL, SHL ja KHL.

– Kymmeneen vuoteen on mahtunut aika paljon kaikenlaista, Helenius myöntää.

Kangasallakin pari kautta juniorina pelannut pälkäneläinen lähti valtameren taa ehtimättä pelata yhtään liigaottelua Ilveksen paidassa; hän ehti olla vain niin sanottuna luukkuvahtina muutamassa pelissä. Niinpä Helenius teki – takavuosien suunnitelmista poiketen – liigadebyyttinsä kasvattajaseurassaan vasta tämän vuoden marraskuussa.

– Oli se paluu käynyt mielessä joskus sillä tavalla, että koti on kumminkin ollut pitkään täälläpäin… Se tuli silti ehkä nopeammin kuin olin ajatellut. Hieno haaste tämä on urheilullisesti itsellekin.

Asetelma päälaellaan

Tänä syksynä Helenius ei ole ollut Ilveksen pukukopin nuorimpia pelureita. Päinvastoin, nuoressa joukkueessa hän kuuluu porukan vanhimpiin – ja rooli on sen myötä hyvinkin erilainen.

– Kokeneempana yritän näyttää mallia omalla esimerkilläni ja tuoda tiettyä rauhallisuutta. Asioita osaa laittaa perspektiiviin, kun on ehtinyt nähdä paljon, hän kuvailee.

Tupsukorvien peli on ailahdellut ja tulokset ovat jääneet laihahkoiksi. Maalivahti kaipaa niin omiensa otteisiin kuin omaan pelaamiseenkin tasaisuutta, joka syntyy pienten arkisten asioiden kautta.

”Olen kerran voittanut tämän sarjan mestaruuden, ja olisihan se hienoa tehdä täällä uudestaan. Pitää kuitenkin mennä yksi porras kerrallaan, enkä ole miettinyt tulevaisuutta tätä hetkeä pidemmälle. Koen, että jos joka päivä yrittää ulosmitata itsestään parhaan mahdollisen, ei ole hirveästi varaa lähteä haihattelemaan ajatuksissa”, aikuisiällä ensimmäiset liigapelinsä Ilveksessä pelannut Riku Helenius tuumaa.

– Ei siihen mitään pilleriä ole. Mielestäni meidän pelaajien pitää vaatia enemmän toisiltamme treeneistä asti. Kyllä tässä itselläkin hommaa on, eihän tässä mitenkään valmiita olla.

Kun ikää karttuu, huippukunnossa pysymiseenkin vaaditaan enemmän töitä. Helenius on kaukana vanhasta, pikemminkin maalivahti parhaassa iässään, mutta hän tiedostaa iän tuomat rasitteet.

– Mitä vanhemmaksi tulee, sitä hitaammin palautuu. Ja kyllä jokainen tietää, ettei sitä vanhemmiten ainakaan joustavammaksi muutu.

Peli on hänen mukaansa nyt paljon nopeampaa kuin kymmenen vuotta sitten. Harjoittelussakin on edetty aimo harppauksin: enää ei tähdätä siihen, että pelaajat nostaisivat mahdollisimman paljon rautaa salilla vaan siihen, että pelaajat olisivat kaukalossa vahvempia.

– Joukkueilla on oma fysiikasta vastaava valmentaja, saliharjoittelua tehdään pienemmillä painoilla, ja pelaajia kuunnellaan, koska heillä on erilaisia ominaisuuksia ja he tarvitsevat erilaisia asioita. Se on mielestäni ihan järkevää. Vielä kymmenen vuotta sitten ei huomiota kiinnitetty paljonkaan esimerkiksi keskivartalon tukilihaksiin ja lonkkiin, mutta nyt ne ovat hirvittävän tärkeitä.

Jouluna saa syödä

Itäinen kiekkoliiga KHL ei hengähdä jouluaatoksi, mutta Jokerit-pelaajien mieliksi otteluohjelma oli siinä määrin suosiollinen, että narripaidassa pelatessaan Heleniuksen ei tarvinnut viettää aattoiltaa kaukalossa. Kerran pelireissu toi takaisin kotimaahan varhain aattoaamuna, ja yhden joulun Helenius muistelee viettäneensä lentokentän sushiravintolassa Chicagossa lumimyrskyn keskellä.

– Olen kyllä aina tykännyt joulusta, hän virnistää.

Vaikka arjessa Helenius ei Pälkäneellä säännöllisesti ole pyörähdellytkään, jouluja hän ei ole osannut olla poissa. Tämä vuosi ei ole poikkeus.

– Pälkäne on minulle tärkeä paikka. Kun aikoinaan muutin Tampereelle lukioaikana, olihan se makeeta. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut arvostamaan sitä, millaisen lapsuuden ja nuoruuden Pälkäneellä sai kokea. Se oli pienelle pojalle upea paikka kasvaa, enkä parempaa olisi voinut toivoa.

Ruokavaliotaan tarkasti seuraavan urheilijan ja notkuvan joulupöydän yhdistelmä kuulostaa kimurantilta. Tapaninpäivänä liigakautta jatkava Helenius ei kuitenkaan suostu kaivamaan ruokavaakaa esiin jouluaattona.

– Koen, että kyllä aattona saa syödä, jos siltä tuntuu. Ehkä joulupäivänä voi jo vähän miettiä, vetääkö kaikkea mahan täyteen, jos seuraavana päivänä on peli.

Maalivahdilla on näkemykselleen myös hyvät perustelut.

– Pidän henkisesti tärkeänä sitä, että saa nauttia joulusta, olla läheisten kanssa ja että pystyy antamaan itselleen luvan ottaa rennosti.

from WordPress http://ift.tt/2CbmkOS via IFTTT

#IFTTT #WordPress

0 notes