#olin vaan uteliaana

[vieraslaji]

hei anteeks miks tilin palvelusta tarvitsee etsiäkseen "erlenmeyerkolvi" sanakirja.fi:stä?

sanakirja on. pitäis olla ilmaista.

[thalassatea]

Buckle in, tässä tarina siitä, miten 7-vuotiaana olin vakuuttunut että luokkakaverini ovat psykopaatteja

Vähän taustatietoja: Meillä ei ollut televisiota kun olin lapsi, koska vanhempani halusivat, että me lapset luetaan ja vietetään aikaa ulkona ruudun tuijottamisen sijaan. Opin lukemaan 4-vuotiaana ja olen siitä asti lukenut periaatteessa kaiken minkä käsiini saan. Sen sijaan Disneyn elokuvat ovat minulle vierasta aluetta, enkä ole vieläkään nähnyt useimpia klassikoita.

Kun olin noin 6-vuotias, löysin isäni kirjavarastosta H.C Andersenin satukirjan ja uteliaana aloin tietysti lukemaan sitä. Muutaman sadun luettuani olin syvästi traumatisoitunut ja näin painajaisia viikkokausia. Yksi lukemistani saduista oli Pieni merenneito, jos et tunne alkuperäisversiota niin lyhyesti; pieni merenneito tuntee jatkuvaa kipua jaloissaan, prinssi ei rakasta häntä vaan nai toisen, lopussa pieni merenneito kuolee.

No, ekaluokalla Disneyn Pieni merenneito oli monien lempielokuva, ei mitenkään yllättävästi. Minä vaan en tiennyt Disneyn versiosta, joten joka kerta kun joku mainitsi miten kaunis tarina se on tai miten he haluaisivat itse olla Arielin tilalla, pieni mieleni järkkyi.

[gigleapp]

Kirjakerhosta kaupunkikulttuurin kuluttajaksi

(Runokuun Kati Aakkosen pohdintaa kulttuurin kuluttamisesta ja saavutettavuudesta)

Kasvoin kodissa, jossa kulttuurikokemukset olivat kirjakerhon kuukausittaiset kuvakirjat (enimmäkseen Disneytä), telkkarin lastenohjelmat ja hiljalleen kasvava VHS-kokoelma (enimmäkseen Disneytä) sekä vanhempien kuuntelema iskelmä. Toisinaan minut vietiin siskojeni kanssa lastenbändin keikalle, joita ei pienessä kaupungissa usein ollut. Kahdesti vuodessa käytiin katsomassa musikaaliteatteria. Elämykset livenä esitetystä taiteesta olivat siis harvassa ja melko suppeita. Tämä ei johtunut vanhempieni vastustuksesta, vaan tiedon ja energian puutteesta.

Minusta kasvoi kuitenkin taiteen suhteen nälkäinen, ahmija. Lukiossa tiesin kaupungin muutamat hyvät (eli siedettävät) keikkapaikat ja paikalliset pikkubändit ja aloittelevat kuvataitelijat. Tiesin, mihin katsoa kaduilla kävellessä, jos halusin saada vinkit uusista keikoista ja näyttelyistä, kenen seuraan lyöttäytyä. Muuttaessa opiskelujen mukana isompaan kaupunkiin, ahkeralla kiertämisellä ja kyselyllä olin pian selvillä tarjonnasta, uutuuksista ja piirien hierarkiasta. En pahemmin miettinyt pyrkimyksiäni pysyä selvillä taidetarjonnasta, varsinkin live-esityksistä, erityisenä tai maininnan arvoisena saavutuksena, kunnes jotkut kavereistani alkoivat kysellä minulta menovinkkejä kuin olisin ollut elävä keikkakalenteri. Silloin innosta ottaa selvää, tutustua ja paneutua tuli myös kunnian asia, jotain mitä voin tarjoa eteenpäin.

Kulttuuria kaikille

Vaikka olen nuoruudestani lähtien ollut henkilö, joka kaupungista riippumatta löytää kuin itsestään taiteen pariin, se ei tee innostani taidetta kohtaan syvempää tai aidompaa kuin niiden, jotka eivät tiedä, mistä aloittaa tai joilla ei ole aikaa ja energiaa lähteä näkemään kaikkea sitä vaivaa. Erityisenä intohimona taiteen tuntemisesta onkin tullut työ, se, minkä parissa vietän isoimman osan päivästäni. Mutta en halua olla taiteen parissa yksin. Taiteella on mahdollisuus antaa paljon ja monelle. Ja uskon, että taiteen pariin päätyisi useampi ihminen, jos siitä tehtäisiin helpompaa. Niin käytännön seikkojen kohdalla kuin asenteita muuttamalla.

Jos esiintyjiin ja taitelijoihin pääsee käsiksi vaivattomasti ja jos keikkapaikka voi olla oma olohuone tai takapiha, taiteen ei tarvitse olla kaukaista, vaikeaa ja merkki etuoikeudesta. Myöskään taitelijoiden ei tarvitse ajatella, että heidän työstään ja intohimostaan ovat kiinnostuneet vain harvat ja valveutuneet. Giglen tarjoama alusta, jossa taitelijat ja yleisö voivat löytää toisensa, on yksi mahdollisuus tuoda taide osaksi ihmisten elämää, arkea ja juhlaa. Kiinnostavaa siinä on esitetyn taiteen digitaalinen välittäminen. Musiikin kuunteleminen puhelimen ja kuulokkeiden kautta kulkuvälineessä on ihanaa, mutta näin musiikki rajoittuu yhteen aistiin ja on usein yksinäistä. Sen rinnalla ovat tärkeitä kokemukset, joissa osallistuja pääsee kaikilla aisteillaan elämään taidetta, ja jakamaan sen muiden kanssa, tuttujen tai tuntemattomien.

Digitalisaation vaikutukset

Digitalisaatiota on tietysti jo käytetty taiteen saavutettavuuden helpottamiseksi: taidetta ja tietoa siitä on laajemmin ja nopeammin käsillä. Netti pursuaa kalentereita ja menovinkkejä, institutionalisoituja ja DIY-meiningillä tuotettuja. Musiikista, elokuvista ja tv-sarjoista, kirjoista ja muista kirjallisista julkaisuista on tullut enenevässä määrin sähköisiä. Esimerkiksi musiikin kuuntelu on naurettavan helppoa. Tämä tarkoittaa samaan aikaan, että musiikin tekijä saa taiteensa helpommin yleisön kuultavaksi, mutta samaan aikaan musiikin tekijöiden epäreilu kohtelu on helpompaa. Helppous tarkoittaa myös, että vaikeudesta tulee eri tavalla arvostettua. Ajan käyttäminen vanhojen lp-levyjen tai c-kasettien metsästämiseen, menneiden aikojen soittimien korjaukseen ja soittoprosessin monivaiheisuuteen ovat tavoite itsessään musiikin kuuntelemisen lisäksi. 

Digitaalisuus voidaan nähdä uhkana ja menneet ajat romanttisessa valossa kadotettuna ideaalina. Näitä kahta ei tarvitse nähdä vastakkaisina ja toisensa poissulkevina. Sen lisäksi, että digitaalisuus mahdollistaa musiikin kuuntelemisen nappia painamalla, se voi tuoda live-musiikin sinne, minne ihmiset sitä kaipaavat. Painetaan nappia, mutta elämys ei jää siihen, vaan nappi tuo konkreettisuuden, käsityön ja ajallisen panostamisen osaksi erityistä hetkeä. Osallistuminen olohuonefestareihin tai takapihakeikoille on ollut minulle aina intiimiä ja jännittävää, tunnelmallista eri tavalla kuin isommat ja anonyymimmät tapahtumat. En halua arvottaa eri tapoja kokea taidetta livenä; käyn itsekin hyvin erilaisissa tapahtumissa. Sen sijaan toivoisin, että useammat pääsisivät osaksi monipuolisempaa tarjontaa ja löytäisivät mutkattomammin erilaisten taideilmiöiden pariin.

Runoilija Matti Kangaskoski keikalla.

Tulevaisuus ja uudet mahdollisuudet

Giglen kaltaiset välineet myös muuttavat vallan jakautumista. Taide-elämyksestä kiinnostuneen ei tarvitse sopeutua ajan ja paikan vaatimuksiin, jotka esityksen järjestäjät asettavat. Keikka, performanssi tai taikurin show voivat olla silloin, kun se yksittäiselle tilaajalle ja esiintyjälle sopii. Taitelijat ja esiintyjät ovat epäilemättä ennen Gigleä ja muita samankaltaisia palveluita olleet valmiit tarjoamaan taidettaan ja esityksiään innokkaalle yleisölle. Minä saisin helposti koottua illan verran lahjakkaita ihmisiä esiintymään pihajuhliin tai syntymäpäiväkutsuille. Ongelmana onkin ollut, että kaikki eivät ole samassa asemassa minun ja kaltaisteni aktiivien kanssa, kaikki eivät tiedä, mistä tai keltä kysyä. Onneksi välittäviä tahoja on alkanut löytyä.

Uteliaana seuraan erityisesti sitä, mitä Gigle voisi tarkoittaa saavutettavuuden kannalta esitystaiteelle, joka ei ole vielä niin vakiintuneessa asemassa, kuten lavarunoudelle. Sen pariin löytää yhä useampi ja sille on kehittymässä omat paikkansa ja ympäristönsä (ainakin pääkaupunkiseudulla). Se kuitenkin rakentaa vielä itselleen tilaa toimia. Mikä tarkoittaa, että työtä on paljon tehtävänä, mutta on myös mahdollisuuksia kuvitella taidekenttää uudella tavalla. Toimisiko lavarunous, joka on usein intiimiä, vastakulttuurista ja ruohonjuuritason tekemisestä lähtevää, erityisen hyvin yleisön itse valitsemissa ja tarjoamissa tiloissa?

Kati Aakkonen - Runokuu