#niin ku varmaan virallisesti on
Explore tagged Tumblr posts
tippuripihvi · 1 year ago
Text
Tumblr media
23 notes · View notes
valejaloittelija · 8 months ago
Text
mobiililla ku avaa tägieditoinnin, syytää tumppu listan blogin käytetyimmistä tägeistä
ja siis mun blogini on 12 vuotta vanha. star trek on yhä mun käytetyin tägini koska oon reblogannu sitä koko blogin historian. seuraavaksi käytetyin on jojo's bizarre adventure koska oon uinu siinä aivomädässä kuutisen vuotta, ja osan siitä ajasta en ollu tumpussa aktiivinen mutta oon silti ehtiny reblogata jojo-paskaa monta vuotta. kolmanneksi käytetyin on suomeksi koska suomitumppu on elämä. tää on ollu top-3 varmaan viimeiset pari vuotta
mutta kuulkaas, äsken kävin katsastamassa mitä nelossijalle kuuluu. vuosia sillä sijalla on kyykkinyt doctor who, koska aloitin tumppu-urani 2012 ja tohtori oli kova juttu. niin kova että sillä rebloggaamisen määrällä on heilunut tägien huippulistoilla ikuisuuksia. mutta nyt. VIIMEIN. oon viimeiset puoli vuotta rypenyt ja vettynyt mgs-rapakossa ja metal gear solid on virallisesti mun blogini neljänneksi käytetyin tägi
aploodeja, mikä suoritus
10 notes · View notes
hanhan156 · 6 years ago
Text
Tuntematon risteily pt. 11
Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.
Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        
Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Parituksia alkaa hahmottua, kun reissu etenee ja välit lämpenevät.
Varoitukset: Kiroilua ja maininta ahdasmielisestä uskonlahkosta.
Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Yhdennessätoista osassa pojat heräilevät uuteen virkeään päivään Tukholmassa ja pähkäilevät päivän ohjelman ohessa muutakin tärkeää.
Tuntematon risteily osa 11: Faktaa ja (fani)fiktiota
Vaahtoa. Sitä tuntui olevan joka puolella melkein lattiasta kattoon. Imelän mansikka-aromin katku leijaili jo kylpyhuoneen ulkopuolellekin. Lehto pudistelisi varmasti päätään, kun näkisi tämän sotkun. Linnunmaitoa muistuttavassa kylpyvedessä makaava mies ei kuitenkaan murehtinut, vaan oikaisi pitkät jalkansa liian pienessä ammeessa ja huokaisi taivuttaen samalla päätään taaksepäin: tämä se vasta elämää.
Riitaoja nautti olostaan suunnattoman paljon, sillä mikäs tässä oli ollessa tukholmalaisessa hienostokartanossa ystäviensä kanssa viettämässä mukavaa viikonloppua ja vieläpä samassa huoneessa poikaystäväkandidaattinsa kanssa. Tämä oli jäänyt nukkumaan Riitaojan hipsiessä hiljaa sipsutellen aamukylpyynsä. Mies naurahti mielikuvalle: hän itse rakasti aikaisia aamuja, mutta vastakohtana Lehto heräsi mielellään niin myöhään kuin mahdollista eikä suostunut kommunikoimaan ennen pakollista sysimustaa kahvikupillistaan.
Pitkä mies loiskutteli mukavan lämpöistä vettä ja lauleli itsekseen kauniin heleällä äänellään:
”Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin Niin lämpimänä oot sä vasten minun kylkeäin Siihen mä jään Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain…”
Pahaa-aavistamaton kultakurkku jatkoi laulamistaan antaumuksella kiinnittämättä huomiota siihen, että häntä oli jo tovin tiirailtu. Vastoin perinteisiä tapojaan hänen huonetoverinsa oli herännyt jo aikaisin ja päättänyt järjestää pienen yllätyksen.
”Huomenta vaan!” Lehto huudahti liioitellun pirteästi astuen samalla kylpyammeeseen, joka oli jo yhdellekin miehelle liian ahdas. Lattialle loiskahtikin vettä jättäen siihen ison lätäkön.
Pelästytetty laulaja pomppasi melkein kattoon ja alkoi tokeennuttuaan nauraa yhdessä stalkkerinsa kanssa. ”Elä enää ikinä tee noin, jookos?”
”No miksen muka, hauskaahan sinua on välillä vähän häiritä.” Lehto siirtyi lähemmäs kylpykaveriaan ja kuiskasi vielä: ”Saisit kyllä useamminkin laulaa, mukavahan tuollaista enkelinääntä on kuunnella.”
”Höpsö”, Riitaoja tirskahti roiskien vettä toisen päälle.
Miehet muuttuivat veden ja kylpyvaahdon myötä jälleen hetkellisesti 5-vuotiaiksi ja roiskuttelivat hyvän tovin vettä ja vaahtoa toistensa päälle villisti kikattaen. Lehdosta tuntui, että vaahtoa oli silmissä ja sieraimissa saakka. Hauskojen vesileikkien hiipuessa he pikkuhiljaa vakavoituivat ja siirsivät katseensa ujostellen toistensa silmiin. Molemmilla oli kasa asioita painamassa sydämellään, mutta kumpikaan ei oikein tiennyt miten aloittaisi.
”Niin, siellä laivalla tai’ettiin jottain puhuakin…kun mie sillain itkin. Anteeksi vielä, jos pelästytin. Ei ollu tarkoitus.”
”Riitaoja…muuttaisitko Tampereelle?” Lehto ei totta puhuakseen hallinnut hienovaraista kanssakäymistä, vaan miesmäiseen tyyliin töksäytti asian heti tapetille.
Riitaojan silmät laajenivat tästä suorasta ehdotuksesta lautasen kokoisiksi. ”N-niin siis mitä tai siis Tampereelle mutta k-koska ja siis..? Tai kyllä siun kanssa voisin muuttaa mutta…?”
Lehto rykäisi ja yritti jatkaa juttuaan selkeämmin:
”Tässä nyt mietin siellä laivalla ja muutenkin…kun nyt ollaan tässä säädetty, niin olisko aika mennä eteenpäin? Tai siis jos vaikka…oikeasti nyt alettaisiin seurustelemaan? Ja jos se vaan sopii, niin voisit muuttaa Tampereelle. Siellä on kämpillä ihan sopivasti tilaa.” Mitä tällaisessa tilanteessa yleensä tulisi kysyä? ”Alax olee?” Ärsyttävää kun ei osannut.
Riitaoja räpytteli silmiään liikuttuneena. Aina niin äijämäinen Lehto oli kovin suloinen ollessaan epävarma puhuessaan vakavista asioista. ”Kyllä miun mielestä myö ollaan ihan oikeasti seurusteltu jo tovin, mutta jos nyt täytyy sitten ääneen se julkistaa, niin totta kai mie halluun olla virallisesti yhessä.”
Lehto oli pakahtua onnesta ja meni aivan kiinni Riitaojaansa. ”Eli muutat sitten Tampereelle minun kanssa?”
”No kai myö sitten voi’aan niinkin sopia. Vaatii vaan vähän järjestelyjä herraseni, en mie ihan vaan kaikkia kimpsuja ja kampsuja tuosta nuin pakkaa ja häippäse Jyväskylästä. Täytyy kämppistenkin kanssa puhua. Mut mitä pikimmiten, mie luppaan!”
”Asia on sitten sillä sovittu, rakas tonttuseni”, Lehto kuiskasi intiimisti ja näykkäisi nyt virallisesti julkistettua poikaystäväänsä korvalehdestä. Hetken päästä Riitaojan kikatukset alkoivat muuttua eroottisempaan suuntaan ja seuraava aktiviteetti ei jättänyt kenellekään arvailun varaa.
Aamuvirkku Mäkilä istui olohuoneessa sohvalla juoden teetään mietteliäänä. Tämä yritti sivuuttaa viereisestä huoneesta kuuluvan epämääräisen lotinan ja ähkinän. Mies hymähti itsekseen: mikäs siinä, jos huoneen asukeilla oli hauskaa keskenään. Oman seurakunnan väki saattaisi olla eri mieltä. Kohteliaana miehenä Mäkilä laittoi ruotsinkielisen aamu tv:n päälle huoneesta kuuluvat sulosoinnut peittääkseen, mutta ajatukset olivat jossain aivan muussa kuin blondin juontajan kertomissa naapurivaltion ajankohtaisasioissa.
Heidän luokkansa oli aina ollut kovin avomielinen ja jos totta puhutaan, kovin homoseksuaalisuuteen suuntautuva. Mäkilä itse taisi olla ainoa ydinporukasta, joka ei tuntenut vetoa miehiin. Muiden suhteen asenne oli vapaamielisempää. Useista homotteluista ja kiusaamisesta huolimatta pojat eivät olleet koskaan jaksaneet välittää haukuista, vaan toteuttivat itseään oman mielensä mukaan. Hietanen jopa tykkäsi yläkoulussa ristiinpukeutua rinnakkaisluokan tyttöjen kanssa ja oli heidän ihastuksekseen kysynyt meikkausvinkkejäkin. Yritykset olivat tosin johtaneet lähinnä naamiaisiin kelpaavaan ulkoasuun.
Mäkilän seurakunta oli vanhoillinen ja tuomitsi kaiken perinteisen ydinperheen ulkopuolisen seksuaalisuuden. Jos seurakunnan vanhat patut tietäisivät, mitä täällä heidän reissullaan oikein harrasteltiin, koko konekiväärikomppania tuomittaisiin todennäköisesti helvetin liekkeihin poltettavaksi. Pelottelemisesta huolimatta Mäkilä itse ei niinkään välittänyt. Jokainen sai olla hänen puolestaan sellainen kuin oli. Sitä hän ei osannut sanoa, miksi juuri tästä porukasta tuntui niin paljon pariskuntia löytyvän. Lehto ja Riitaoja oli yksi ilmiselvä kaksikko ja jälkimmäisen suuntautuminen oli ollut tiedossa jo pitkään. Kuitenkaan yläkoulun ahdistavassa ilmapiirissä tämä ei ollut uskaltanut olla oma itsensä ja oli pysynyt turhan kauan kaapissa oman mielenterveytensä kustannuksella. Lammio ja Rahikainen vaikuttivat myös lähentyneen yllättäen. Vaikka jälkimmäiselle ketkulle tuntuivat kelpaavan kaikki, jostain syystä eritoten heidän bussikuskinsa oli varastanut paikan tämän sydämessä kaikesta kukkoilusta huolimatta. Rokalla ja Sudella oli kotopuolessa vaimot ja lapset, mutta eipä se silti heitä estänyt viettämästä laatuaikaa poikien kesken aina kuin mahdollista. Kai asiat olivat sitten sovittavissa ja eipä sitä tiennyt, mitä heidän vaimonsa keskenään puuhailivat ukkojen ollessa viihteellä keskenään. Reissun aikana oli alkanut kulkea huhua, että Kariluodon ja Koskelan välillä olisi jotain sutinaa ja kieltämättä he olivat suhtautuneet toisiinsa oudon jähmeästi eilen. Se ei tosin Mäkilälle kuulunut mitä heidän välillään tapahtui, mutta hän toivoi, että he saisivat välinsä selvitettyä kaikesta huolimatta.
Mäkilä hymyili itsekseen pakkasaamun ensimmäisten auringon säteiden tunkeutuessa sälekaihtimien välistä. Oli miten oli, omalla tavallaan hän rakasti tätä hömelöä porukkaa ja halusi kaikille pelkkää hyvää. Hän toivoi, että he pitäisivät yhteyttä vielä reissun jälkeenkin, ja järjestäisivät useammin yhteisiä kokoontumisia.
Poikien herätessä he olivat kovin liikuttuneita Mäkilän ahkeruudesta, sillä touhukas ensimmäinen herääjä oli laittanut kaikkien yllätykseksi aamupalaa eilisistä ruuantähteistä.. Tämä vain kohautti olkapäitään vastaukseksi. Ei hän oikein osannut laiskotella ja oli mukavaa tuottaa hyvää mieltä kaikille.
Yökukkuja Hietanen heräsi viimeisenä ja oli onnellinen, ettei vaihteeksi tarvinnut kärsiä kaameasta kanuunasta. Vieläkin puistatti ajatus heräämisestä tonnikalan hajuisessa hytissä. Nyt kaikki näytti paljon eilistä valoisammalta ja jopa Koskelan romantiikka toista miestä kohtaan ei harmittanut enää niin paljon. Tortilloja mussutellessaan tämä alkoi yllättäen uteliaaksi aivan eri aihepiiristä.
”Riitaoja?”
”Noh?
”Saankmää kyssy sult jottai?”
”Juu, kysy pois vuan.” Riitaoja oli hieman hämillään, mutta oli utelias kuulemaan, mitä mies halusi häneltä udella.
”Ku sää sitä kännykkääs kattelet ja jottai epämääräst sielt vissii luet, niin mitä sää oikein siel netis touhuut?” Hietanen tutkaili usein tarkkaan toisten puuhia ja olikin varsinaisen Ulla Taalasmaan maineessa.
Riitaojan posket punehtuivat vienosti, mutta tämä vastasi silti reippaalla äänellä: ”Ficcejähän mie sieltä luen.”
Hietanen ei käsittänyt. ”Ficcei siis häh? Valista ny tyhmää turkulaist, et mitä semse oikke o?”
Riitaoja oli juuri vastaamassa, mutta Kariluoto ennätti ensin. ”Ficci on lyhenne fanfictionista, eli fanien kirjoittamasta tarinasta käytännössä ihan mistä tahansa maan ja taivaan välillä ilman rajoituksia.”
Hietanen käänsi hämmästyneen katseensa äsken puhuneeseen mieheen. ”Ja mist sää ton sit tiäsis?”
”Luuleeko teistä joku tosiaan, että ihan pelkkiä koulukirjoja luin silloin aikoinaan?”
Koskela tyrskähti tahattomasti nuoremman miehen vastaukselle. Tämä muuttui hetki hetkeltä vaan kiinnostavammaksi. Ties mitä kaikkea silotellun pinnan alta löytyisikään.
”Juu, tismalleen näin. Yleensä niissä tarinoissa onpi aika paljon romantiikkaa ja eri sarjoja voi yhistelläkin keskenään ristiin rastiin”, Riitaoja lisäsi.
”Mitä sää siält ite lues yleensä?”
”Noo vähän kaikkee, mutta vampyyrijuttuja varmaan eniten.” Hietanen nosti kulmakarvaansa kysyvästi vastauksen kuultuaan. Vai vampyyrijuttuja…
Rahikaistakin alkoi kiinnostaa erikoinen keskustelunaihe. ”Mistäpä näitä ’ficcejä’ voipi sit lukkee?”
”Esimerkiksi Tumblr:ista ja AO3:sta.”
Tumblr oli uteliaalle miehelle tuttu, mutta jälkimmäinen ei herättänyt mitään muistikuvia. ”AO3? Mitäpä se sit meinaa? Anaali ompi oekein oevaa?”
Riitaoja pyöritteli silmiään typerälle kommentille. ”Archive of Our Own. Käy kattomassa, jos kiinnostaa.”
Rahikainen avasi salamana puhelimensa ja alkoi selailla suosituimpia fandomeita. Hän vislasi kuuluvasti. ”Kaekki nää on jottai homppelijuttuja.” Tämä näytti Lammiollekin naureskellen ficcien tageja. Toinen mies näytti lähinnä nyrpeältä, sillä tämä ei voinut käsittää, miksi joku tuollaisia jaksaisi vaivautua lukemaan, kun maailmassa oli niin paljon oikeaakin huippukirjallisuutta tarjolla.
”Onko näiden tarkoitus olla jotain nuorten tyttöjen fantasiointia?” Lammio kysyi epäluuloisesti.
”Kirjoittajia on kyllä kaikenikäisiä ja sekä miehiä että naisia”, Kariluoto vastasi. Hän ei pitänyt yleistämisestä.
Hietanen oli innoissaan ajatuksesta. ”Voisko joku sit meistäkin kirjottaa semsen ’ficin’?”
”Totta kai, mistä vuan voi kirjottaa.” Riitaoja alkoi unelmoida siitä, millaisen tarinan hänen ja Lehdon romanttisista seikkailuista saisikaan. Tosin nimet pitäisi varmaankin muuttaa, sillä tuore poikaystävänsä ei varmastikaan haluaisi itseään yhtään enempää julkisuuteen. Jo lukiolaistyttöjen Instagram-päivitykset laivan karaokesta tekivät Lehdolle tiukkaa.
”Mää kirjotan täst reissust jonku stoorin ja julkasen sen siäl anaali kertaa kolme-sivustol!”
”Se on yhä edelleen Archive of Our Own, niin kuin Riitaoja sanoi!” Kariluoto ei voinut muuta kuin ihmetellä, miksi tässä porukassa jutut eskaloituivat aina johonkin rivouksiin.
”Onkohan se nyt ihan fiksua ja ketä muka meistä kiinnostaisi lukea, kun ei me mitään fanituksen kohteita olla kukaan kuitenkaan?” Koskelan mielestä ajatus oli täysin typerä ja tämä pelkäsi, että Hietanen toteuttaisi idean oikeasti. Tällä oli paha tapa mennä usein pöljiin juttuihin mukaan. Ajatus siitä, että tämän reissun intiimijutut tulisivat kaiken kansan nähtäville, ei ollut kovin houkutteleva.
”Kyllä joku pervo kai sitäkin sitten lukisi”, Lahtinen totesi kuivasti väliin.
Hietasen luovuus lähti kukkimaan uusille urille. ”Tai mitä jos ottais nää meijän äijät ja kirjottais jostain muust aikakaudest! Vaik sillai, et oltais oikeest konekiväärikomppania!”
”Ai joku inttitarina? Siihen et meikäläistä sitten ainakaan laita missään nimessä.” Lahtinen oman tiensä kulkijana ei halunnut profiloitua millään tavalla isänmaalliseen instituutioon.
”Tai olisimme oikea komppania jatkosodassa? Jalot konekiväärikomppanian miehet taistelemassa pahoja ryssiä vastaan?” Honkajoki heitti väliin unelmoiva katse silmissään. Vanhalaa nauratti vieressä.
”Meistä ei saisi kyllä jaloja millään muulla kuin ehkä Jaloviinalla, khihihi…”
”Sää ole Honkajoki kyl oikeest nero, meinaan toi vois olla aika kova!” Hietanen näki itsensä uljaana sotilasjohtajana, joka johdattaisi joukkonsa halki vaarojen ja täpärien tilanteiden voittajana. Hänen omassa tarinassaan Kariluoto dumpattaisiin pois (ei nyt sentään tapettaisi, mutta haavoittuisi niin, että joutuisi takaisin kotirintamalle) ja hän itse saisi Koskelan vain itselleen. Hietanen hykerteli ajatukselle, jossa he pelehtisivät keskenään teltassa kipinävahdissa. Nyt hän alkoi kipeästi kaivata näppäimistön äärelle, sillä loistotarina oli syntymässä.
”Mie en kyllä tykkäis siitä ideasta. Puolethan sit kuolis!” Riitaoja nyyhkytti.
”Ei siin tart kenenkään kual. En määkään missään metäs haluais kual unohdettun.” Niin tosiaan, Hietanen ei ollutkaan ajatellut sodan ankean realistista puolta miettiessään vain romantiikkaa teltassa.
”Aika epäuskottavaa, jos tällainen lössi miehiä ja kukaan ei muka kuolisi.” Lehdon mielestä sotatarina ei ollut mitään, jos ei veri roiskunut. Riitaoja tökkäsi toista miestä kylkeen. Verijuttuja ei nyt todellakaan kaivattu.
Kariluoto ei oikein tiennyt mitä ajattelisi tällaisesta ideasta. Miten hän olisi muka koskaan pärjännyt sodassa? Hän näki kauhuskenaarion itsestään panikoimassa sotatantereella turhan tärkeänä huudellen käskyjä miehilleen. Voi luoja mikä idea taas. Kuumottelun katkaisi kuitenkin Koskelan maan pinnalle palauttava kommentti.
”Noh, ei kai nyt ruveta mässäilemään millään väkivaltaisilla tarinoilla. Onneksi nyt sentään ollaan vuodessa 2019, eikä ole sotaa. Konekiväärikomppania nyt on vaan semmoinen typerä lempinimi siltä yhdeltä opettajalta. Ei sitä ihan kirjaimellisesti tarvitse ottaa.”
Tuolta kantilta ajatellen Koskela oli kyllä oikeassa. Hietanen jätti kuitenkin salaa telttakohtauksen muhimaan päähänsä ja kehitteli uusia ideoita. ”Ehkä me ei kuitenkaan haluta olla sodas mukan. Mut entä jos olis joku tulevaisuuteen sijoittuva sci-fi tarina? Voitais olla vaik Star Warsis!”
Honkajoki suurena sci-fi:n kuluttajana oli kovin mielissään ideasta. ”Minä olisin ehdottomasti huipputekninen droidi.” Mielessään tämä alkoi jo kehittelemään droidin piirustuksia. Siinä olisikin vallan mainio projekti, kun pääsisi takaisin keksijän verstaalleen. Korkeakoulussa teilattu ikiliikkujan idea oli jäänyt hieman tauolle, sillä Honkajoki ei ollut vielä tarpeeksi perehtynyt hydrauliikan saloihin.
Hietasen oli pakko alkaa keksiä muillekin rooleja tarinassa. ”Rahikainen olis ehdottomasti Emperor ja johdattelis Anakin Skywalkerinsa Lammion pimeäl pualel.”
”Tai ainakin liinavaatteiden pimeälle puolelle, khihih…” Vanhalan heitto sai muut itse liinavaatekomeroon tutustunutta miestä lukuun ottamatta tyrskähtelemään.
”Itte sie oisit Hietanen R2D2 – suu käy koko ajan, mut mitteen järkevää sielt ei tuu.”
”No älä ny, mää voisin ol Han Solo!”
Rahikainen meni aivan kiinni Hietasen naamaan. ”Se rooli onpi kuule varattu miulle ja Lammio saa olla miun ihkaoma prinsessa.” Vähäpukeinen Lammio tyrmään kahlittuna sai tämän ketkun vatsanpohjaan varsin hykertelevän olon.
Ennen tilanteen eskaloitumista Koskelan oli pakko puuttua tähän jotenkin. ”Nyt pojat sitten ihan oikeasti”, tämä tuhahti pudistellen päätään nauraen. Aivan älyvapaata taas. Miksi tämmöinenkin piti ottaa niin tosissaan? ”Olisikos järkevämpää droidien ja prinsessojen sijaan miettiä mitä tänään tehtäisiin? Koko päivä kuitenkin aikaa käyttää ihan mihin vain haluamme.”
Hietanen oli kiusoittelevalla tuulella, eikä suostunut lopettamaan keskustelua heti seinään. ”Joojoo, yhel ehdol. Vastaa sää, et mikä hahmo ite olisis?”
Koskelalla löi aivan tyhjää yllättävän kysymyksen kuultuaan. No, kai tähän nyt jotain sitten pitäisi sanoa, jotta ei keskustelu jatkuisi loppuiltaan saakka. Tämä oli juuri avaamassa suunsa vastatakseen jotain ympäripyöreää, mutta Kariluoto huoneen toiselta puolelta ennätti ensin.
”Ilmiselvästi Obi-Wan Kenobi. Paljon viisaampi kuin kukaan muu meistä ja hädän hetkellä kaikkien tuki ja turva.” Samassa nuorempaa miestä alkoi punastuttaa vimmatusti. Ei kai kukaan luulisi tästä mitään romanttista? Kariluoto pähkäili, olisiko hänen korrekti imagonsa lopullisesti tuhottu tämän reissun jälkeen.
Koskela hymyili kauneinta hymyään takaisin. ”Ja jos sinullekin nyt Kariluoto joku hahmo pitäisi keksiä, niin Luke Skywalker. Rohkea kaikkien kaveri. Söpö höpsö, mutta hyvällä tavalla.” Lopuksi tämä vielä vinkkasi silmää.
Lahtista alkoi oksettaa tällainen imelä siirappisuus. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa heidän johtohahmojensa rönsyilevä romanssi. Harrastelisivat sitä keskenään sitten niin paljon kuin huvitti, perhana soikoon. Tämä oli omaan tapaansa heittämässä jonkin töykeän kommentin, mutta Määttä, joka tunsi toverinsa varsin hyvin, halusi kääntää aiheen muualle.
”Vaan Koskela, pitikö sitä päivän ohjelmaa miettiä? Oliko jottain ehotuksia?”
Kariluoto oli varsin helpottunut Määtän käännettyä keskustelun pois hänen ja Koskelan välisestä jännitteestä. Tämä oli jo suunnitellut lukittautuvansa vessaan piiloon.
”Mää ole ain halunnu käyd ABBA-museos!” Hietanen kiljui.
”Sinulta ei kysytty”, Lammio tokaisi ärtyneenä. Aina tuon turkulaisen piti olla suuna päänä joka paikassa ehdottamassa omia tyhmiä ideoitaan.
Koskela oli totuttuun tapaansa avoin kaikelle. ”No, jos ei parempaakaan ideaa tule, niin kai siellä museossa voisi käännähtää ja vaikka käydä iltapäivällä yhdessä syömässä. Ne tulkoot, jotka haluavat. Kyllä ainakin minä voin sinne mennä Hietasen seuraksi.”
Määttä suostui tähän, mutta Lahtinen työttömänä nurisi kalliista pääsylipuista.
”Vittu, 24 euroo että pääsee laulamaan jotain paskaa karaokea tai pukeutumaan johonkin muinaisiin esiintymisasuihin vahanukkien kanssa!”
”Vaan elä huoli. Kyllä mie kuule maksan sen sinulle”, Määttä kuiskutteli toverinsa korvaan. Vaikka Lahtinen vaikutti yleensä kovin nyrpeältä, pohjoisen mies sai usein tämän suostuteltua melkeinpä mihin vain.
Lopulta jopa Lammio ja Lehto saatiin kynsin hampain suostumaan ja pojat siirtyivät omiin kammareihinsa pakkaamaan. Mäkilä tarjoutui kuskiksi, sillä Lammion nyrjähtäneestä nilkasta oltiin vieläkin huolissaan.
Koskela ihmetteli huoneessaan, miksei Kariluoto tehnyt elettäkään lähdöstä vaan istui sängyllä mietteliäänä. ”Mitäs sinä meinaat, lähdetkö meidän kanssa sinne museoon? Ei ole tosiaankaan pakko, kyllä siellä muutakin puuhaa varmasti on.”
”No minä ajattelin, että olisin voinut jäädä tänne huilaamaan.”
Koskela kurtisti kulmiaan huolestuneena ja kyyristyi aivan huonekaverinsa eteen katsoen tätä silmiin. Täysin puskista hän asetti kätensä hellästi Kariluodon olkapäälle ja kysyi:
”Onko kaikki hyvin?”
Toinen mies oli säpsähtänyt yllättävää kosketusta, mutta koitti silti vastata mahdollisimman rennon kuuloisesti. ”Juu, ei tässä mitään. Vähän vaan väsyttää vieläkin, niin ajattelin että voisi hetken aikaa olla vaan ihan yksikseen. Vähän lukea ja käydä vaikka kävelemässä.”
Koskela nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ymmärrän hyvin. Olisi vaan ollut kiva, että olisit tullut mukaan.”
”Voidaan sitten illalla tehdä jotain yhdessä porukalla. Totta puhuakseni, ei ABBA kyllä kiinnosta ihan hirveästi.” Ehkä sadasosasekunnin Kariluoto oli jopa miettinyt, pitäisikö sittenkin muuttaa mielensä, mutta hän oli yksinkertaisesti liian väsynyt. Laivalla valvominen ja bilettäminen olivat verottaneet voimia.
Koskela naurahti. ”No ei kyllä minuakaan, mutta kai sitä noiden poikien perään täytyy vähän katsoa.” Se oli kyllä täysin totta. Kenenkään ei ikimaailmassa olisi suositeltavaa päästää kyseistä lössiä seikkailemaan keskenään. Ehkä juuri ja juuri Lammioon voisi luottaa, mutta komeroepisodi oli todistanut, että tälläkin oli pimeä puolensa.
Pikaisen pakkaamisen jälkeen innokas väki lähti lampsimaan bussia kohti, mutta Hietanen jäi ihmettelemään, miksi Kariluoto jäi ovensuulle seisomaan.
”Eksää haluu lainkka tul mukkaha?” Kysymys oli lähinnä kohteliaisuus, sillä salaa Hietanen oli onnellinen, että saisi pitää Koskelan edes hetken itsellään.
”Ei, menkää te vaan, niin minä jään vähän lepäilemään. Pitäkää hauskaa!”
Eipä siinä Hietasella ollut vastaansanomista. Hän heilautti kättään vielä Kariluodolle ja juoksi bussiin innokkaana. Viimeisenä tuli Koskela, joka vielä lämpimästi hymyillen tokaisi:
”Nähdään sitten illalla. Koita sinäkin vähän rentoutua, niin jaksaa taas.”
”Samat sanat. Äläkä minusta ole huolissasi, kyllä tässä pärjäillään. Eri ääni varmasti kellossa illalla, kun on energiaa taas.”
Koskela nyökkäsi ja käänsi selkänsä. Hetken hän mietti, mitäköhän tästäkin päivästä taas tulisi. Varmastikin ihan hauskaa loppujen lopuksi.
Viimein melu ja hälinä rauhoittui ja kartanoon laskeutui kauan odotettu hiljaisuus. Kariluoto rojahti huokaisten sohvalle. Hän oli kieltämättä aivan poikki ja yksinolo tekisi hyvää tällä hetkellä. Pakko oli myöntää, että vaikka hän pojista niin paljon pitikin, oli sosiaalisesti raskasta olla heidän kanssaan koko ajan ilman yksityisyyttä. Mutta mitä sitä sitten keksisi puuhata kallisarvoisella joutilaalla ajallaan? Hän kaivoi taskustaan puhelimen ja otti esille vanhan tutun AO3:n. Kirjauduttuaan sisään tunnuksellaan, jota ei ollut koskaan paljastanut kenellekään läheiselleen, ”Jorkka91” saapui ficcien maailmaan, mikä oli hänen omaa valtakuntaansa. Aina salaa, kun Kariluoto ei jaksanut ajatella mitään järkevää, hän luki jos jonkinmoista älyvapaata fiktiota.
Sen enempää ajattelematta Kariluoto kirjoitti hakukenttään ”risteily” ja kokeili onneaan, josko jotain löytyisi. Pari risteilytarinaa osui silmiin, mutta erityisesti yksi kuulosti kiinnostavalta.
”Muumit meren aalloilla – Muumipeikon ideasta se lähti: Muumilaakson väki päättää vaihtaa vapaalle ja lähteä risteilemään kaukaisuuteen. Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen, sillä Muumipappa sekaantuu tahattomasti viinatrokarien touhuihin ja Nuuskamuikkunen katoaa mystisesti yön pimeimpinä tunteina.”
Tämä kuulosti niin ennenkuulumattomalta, että Kariluoto päätti laittaa aivonsa hetkeksi narikkaan ja uppoutua Muumien risteilyyn.
16 notes · View notes
neroushalvaus · 7 years ago
Text
No niin, se on viimein valmis, eli: Rahikaisen ja Lammion kukkotappelu. Ehkä mä nyt voin palata asiallisiin ficceihin. Tästä ei tullut niin hauska, kuin olisin toivonut, toivottavasti ette kauheasti pety. Ei ole ihan mun normaalia genreä :’D Alunperin oli tarkoitus, että jätkät puhtaasti kisailisivat siitä, kuinka monta kookoon tyyppiä saisivat “vieteltyä”, mutta koska hihittelin esim. ajatukselle Lehdosta ja Koskelasta “viiden pisteen miehinä”, annoin niille sitten kuitenkin tuollaisen pistetaulukon. Tässä ficissä on nyt myös venytetty realismia enemmän, kuin yleensä siedän venytettävän. No mutta, nauttikaa.
Paritukset: Rahikainen/kaikki, Lammio/kaikki Genre: Huumoria yrittää kovasti olla Vastuunvapaus: Hahmot on Linnan ja tää on ensimmäinen ficci, jonka takia mä koen, että pitäis ottaa spiritistinen istunto ja pyytää siltä anteeksi Varoitukset: Lähtökohtaisesti poikien kisa on aika moraaliton, alkoholinkäyttöä ja yksi suudelma ilman suostumusta löytyy myös. Seksuaalisia teemoja, mutta pornon puolelle ei mennä.
Lammio kiristeli hampaitaan katsellessaan Rahikaista, joka oli ruvennut mälväämään tyhjää lotalle, jonka Lammio oli tuonut leiriin omia tarkoituksiaan varten. Kuinka Rahikainen kehtasi! Lammion oli ollut tarkoitus viedä lotta kävelylle metsän siimekseen ja puhua tämä pyörryksiin kauniilla sanoillaan. Nyt Rahikainen oli haaskannut hänen kallisarvoista aikaansa, eikä lotta enää katsonut Lammioon päinkään, vaan hymyili tuolle tyhjäntoimittajalle suupielet korvissa. Rahikainen vilkutti lotalle silmää, kun tämä lopulta lähti yksikseen kohti esikuntaa suomatta Lammiolle edes hyvästejä.
Rahikaisen röyhkeys sai Lammion lähes suunniltaan. Vain ajatus siitä, kuinka hänen ihanneupseerinsa ei räyhäisi sotilaalle lotan ryöstön takia, sai Lammion pysymään asiallisena, kun hän kääntyi nuoren miehen puoleen lotan lähdettyä.
”Eikö teilläkään ole mitään parempaa tekemistä, kuin häiriköidä naisväkeä?” Lammio kysyi ärsyynnyksestä kimakalla äänellä. Rahikainen katsoi häntä voitonriemuisen näköisenä.
”Soattaapa ollakin. Mutta kun mie vuan satun olemaan niin hyvä häiriköimään.”
”En nyt sanoisi niinkään. Ettehän te puhu edes asiaa, louskutatte vain leukojanne minkä kerkiätte.”
Rahikainen virnisti. ”Jos mie en paremmin tietäisi, luulisin herra luutnantin olevan hiukkasen kateellinen. Minkäs Rahikaisen poika sille voipi jos hää on siuta parempi soamaan naisten pikkuhousut putoammaan.”
Lammio tunsi punehtuvansa ja sanoi hivenen kiihtyneellä äänellä: ”Teillä on selvästi itsestänne suuret luulot. Tietäkää, että naiset karsastavat tuollaista katupoikamaista kielenkäyttöä.”
”Kuule mie soan kenen tahansa polvet tutisemmaan, siinä ei miun katupoikamainen kieleni haittaa.” Rahikainen kohotteli kulmakarvojaan vihjailevasti ja lisäsi: ”Joskus miun kielestä on jopa appuu, jos herra luutnantti ymmärtää, mitä tarkoitan.”
”En ymmärrä”, Lammio napautti kavahtaen tuollaista vulgaariutta.
”No eipä sitten ol ihime, jos mie soan enemmän pesää ku herra luutnantti.”
Lammio kurtisti kulmiaan ja sanoi: ”Teidän hävyttömyytenne näyttää olevan rajatonta. Luuletteko tosiaan, että kaltaisenne pahainen sotamies ymmärtää lemmen saloja minua paremmin?”
”Kukkotappeluako sie hoastat?” Rahikainen kysyi ja tuijotti Lammiota suoraan silmiin. ”Koska mikä jottei, rupiaahan tässä vallan tylsää olemaan, kun mihinkään ei liikuta.”
Lammio mietti hetken, aikoiko hän todella vajota niin alas, että suostuisi tällaiseen pelinpitoon Rahikaisen kaltaisen miehen kanssa. Kuitenkin hän laski hetken mielessään hyviä ja huonoja puolia ja päätyi siihen, että lopullinen voitto tuosta toisesta kukosta tunkiolla olisi lopulta häntä hyödyttävä asia. Aina, kun Rahikainen kävisi liian itsevarmaksi, Lammio voisi käyttää voittoa näpäyttääkseen tätä. Niinpä hän suostui.
”Eli ymmärränkö oikein, jos sanon, että se meistä, joka saa useamman lotan läheisiin tunnelmiin kanssaan…”
”Ei lottia”, Rahikainen keskeytti. ”Herra luutnantilla on niihin katsos etulyöntiasema, kun soatte mennä ja tulla miten huvittaapi. Tarvitaan tasaisempi lähtötilanne. Aseveljiä myö iskemään rupiamme, herra luutnantti.”
Lammio rypisti otsaansa. ”Oletteko järjiltänne?”
”Suatanha mie olla”, Rahikainen totesi virnistäen. ”Mitä, pelottaako? Ettekö usko, että Suomen uljas soturi taittuu kanssanne vällyjen välliin?”
Lammio puri hammasta ja suostui.
*
Tietyt herrasmiessäännöt he keksivät pelilleen: Lammio ei saisi käyttää valtaansa upseerina kaataakseen ketään sänkyyn, ketään ei muutenkaan pakotettaisi mihinkään, aseveljille ei saanut tarjota minkäänlaista maksua lempimisestä, ja mikä tärkeintä, kukaan muu ei saisi tietää pelistä.
Aikaa pelille olisi kokonainen viikko alkaen seuraavana päivänä koittavasta maanantaista ja päättyen sunnuntaihin. Rahikainen oli ehdottanut pelille nimeksi ”Kokoo koko kookoo”, mutta Lammio oli ohittanut ehdotuksen rahvaanomaisena. Sen sijaan he vain kutsuivat sitä ”peliksi”.
Koska kaikki Suomen uljaat soturit eivät suinkaan taittuisi vällyjen väliin yhtä helposti, he käyttivät aikaa tietynlaisen pistetaulukon kehittämiseen. Vaikeammista tapauksista saisi enemmän pisteitä, helposti kaadettavista vähemmän. Lehto ja Koskela olivat ainoita viiden pisteen miehiä. Lammio jopa epäili, kannattaisiko ensiksimainittua laittaa listalle ollenkaan, mutta Rahikainen oli vakuuttunut, että saisi halutessaan kellistettyä synkeän ryhmänjohtajansa. Yhden pisteen miehiä oli eniten. Pistemäärä ei välttämättä tarkoittanut näiden olevan helppoja, vaan kertoi enemmän siitä, etteivät Rahikainen ja Lammio jaksaneet arvioida kaikkien vaikeusasteita erikseen. Esimerkiksi Vanhala, Sihvonen ja Salo kuuluivat yhden pisteen kastiin, Tassusta saisi kaksi. Rokasta, Lahtisesta ja Hietasesta he saisivat onnistuessaan kustakin kolme pistettä. Riitaojan kahta pistettä Lammio hieman ihmetteli, mutta Rahikainen vain totesi, että pitihän sen poikuuden jotain lisäarvoa tuoda. Kaikki upseerit olivat automaattisesti neljän pisteen arvoisia.
Hetken he väittelivät siitä, mikä laskettaisiin onnistuneeksi lemmiskelyksi ja lopulta päätyivät siihen, että tullakseen lasketuksi aktin tulisi ”mennä loppuun saakka”. Kun tämä oli päätetty, alkoi väittely siitä, mitä ”loppuun saakka” tarkoitti, jolloin Rahikainen vain totesi, että kunhan vain jonkun osapuolen kivääri laukeaisi, suoritus olisi hyväksytty. Näin he päättivät ja kirjasivat säännöt ylös Rahikaisen lemmenloruille tarkoitettuun vihkoseen. Lyödessään kättä päälle kisan alkamisen merkiksi he eivät voineet kumpikaan peitellä silmissään kimmeltävää pikkupoikamaista iloa.
*
Kuljeskellessaan sotilaiden keskellä seuraavana päivänä Lammio ei voinut olla miettimättä, kenestä olisi helpointa aloittaa. Hän ei virallisesti halunnut aloittaa yhden pisteen miehestä, mutta myöskään hän ei halunnut epäonnistua ensimmäisessä kaadossaan.
Hän näki pienen matkan päässä, kuinka ensimmäisen kiväärin miehet Rahikaista lukuunottamatta laiskottelivat erään puun alla. Hän huomasi, että Lehdon ja Vanhalan pysyessä visusti maassa Riitaoja nousi heti kunnioittavasti ylös nähdessään luutnanttismiehen lähestyvän. Lammio mietti Riitaojasta luvattua kahta pistettä ja sitä, miten Rahikaisen hymy hyytyisi, jos Lammio keräisikin pisteet tämän omasta ryhmäläisestä ennen tätä.
”Sotamies Riitaoja”, Lammio sanoi ääni täynnä arvovaltaa, jonka hän tiesi purevan nuoreen ja arkaan sotamieheen. Ei sitä varmaan voinut kutsua upseerinvallan väärinkäytöksi, jos hän nyt vain vähän hyödyntäisi Riitaojan esimiespelkoa.
”Herra luutnantti”, Riitaoja sanoi tuijottaen Lammiota pelokkailla kauriinsilmillään. Lehtokin mulkaisi Lammiota kuin muistuttaakseen, että Riitaojan nöyryyttäminen oli sitten hänen hommaansa. Vanhala hihitti luullen varmaan, että ryhmän patruunankantaja oli pulassa.
”Tulisitteko käymään komentokorsussa välittömästi?” Lammio kysyi ja kääntyi marssimaan korsua kohti odottamatta vastausta. Hän kuuli takanaan Vanhalan hihitystä ja Lehdon sihahduksen ”mitä sinä saatanan tonttu olet taas mennyt tunaroimaan?”. Riitaojan epävarmojen askelten ääni kuitenkin seurasi häntä, joten hän ei kokenut tarpeelliseksi katsoa taakseen.
Korsussa Lammio istui alas ja katsoi edessään seisovaa sotamiestä kuin mittaillen tätä. Riitaoja oli kohtuullisen komea nuorimies, hieman ruipelo ja kalvakka, mutta riittävän hyvä yltääkseen Lammion kisaa varten alennettuihin standardeihin.
Riitaojalla selvästi oli kysyttävää tilanteesta, mutta odotti selvästi, että häntä puhuteltaisiin. Lammio olisi tietenkin voinut mennä suoraan asiaan, mutta tuo pelokas katse säälitti häntä, joten hän viittasi Riitaojan istumaan alas. Lammio oli joskus kuullut, että hunajalla pyydysti helpommin kärpäsiä, kuin etikalla.
”Kertokaahan minulle, miten voitte”, Lammio aloitti yrittäen yhdistää upseerimiehen käskevää ääntä hurmaavan herrasmiehen rupattelevaan äänensävyyn.
Riitaoja näytti siltä, ettei ymmärtänyt tilanteesta mitään.
”Ihan hyvin minä voin, herra luutnantti”, hän piipitti pälyillen Lammiota kulmiensa alta. ”Jos minä oon tehny jotain veärin, niin kyllä minä korvaan sen, herra luutnantti. Minä tiijän, etten minä ol hyvä sotilas, mutta minä yritän niin hirveesti, herra luutnantti.”
Lammio yritti olla irvistelemättä tuon nöyristelyn edessä ja sanoi: ”Noh, meille kaikille viittaa Mannerheimin miekka meidän oman tiemme. Tekin kyllä vielä ymmärrätte, mikä kunnia on kuolla, kun kuolee kodin, uskonnon ja ennen kaikkia kauniin isänmaamme puolesta. Sillä aikaa teidän ei auta kuin keskittyä muihin vahvuuksiinne.” ”Ei minulla ol vahvuuksia, herra luutnantti. Ei minusta ol mihinkään”, Riitaoja sanoi surkeana. Lammio alkoi olla samaa mieltä, mutta yritti parhaansa mukaan viedä keskustelua siihen suuntaan, jonka kautta saisi taivutettua Riitaojan komentokorsun sängylle.
”Liioittelette. Meillä kaikilla on vahvuutemme ja erikoistaitomme. Joskus ne vain ovat sellaisia, joita ei sovi esitellä koko komppanian edessä, mutta jotka voi hyvin näyttää yksityisemmissä tilaisuuksissa.”
Riitaoja kurtisti kulmiaan ja sanoi epäröiden: ”Minä en ymmärrä, mitä herra luutnantti puhuu.”
Lammio yritti säilyttää malttinsa, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hänen ihanneupseerinsa tekisi siinä tilanteessa, kun sotamies oli liian tyhmä ymmärtääkseen, että tämän kanssa haluttiin sänkyyn.
”Kyllä te taidatte ymmärtää”, Lammio sanoi ja antoi säärensä hangata vasten Riitaojan säärtä pöydän alla kuin ohimennen. 
Riitaoja kalpeni ja hän tuijotti pöydän pintaa silmät suurina ja sanoi nopeasti: ”Herra luutnantti, minä en ollenkaan haluu kuulostaa epäkunnioittavalt ja minä pyydän kovasti anteeks, mutta minun on ihan pakko lähteä nyt juuri ja heti.”
Riitaoja kompasteli ylös ja lähes juoksi ulos korsusta. Lammion ylpeys ei sallinut huutaa perään, joten hän vain huokaisi turhautuneena ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hyvä puoli tässä sentään oli, ettei Rahikainen saisi koskaan kuulla tästä.
*
Rahikainen oli ollut naapurikylässä nappaamassa pieniä apuvälineitä kisaa varten ja saapui leirille vasta illan hämärtyessä. Hän löysi ryhmänsä jäsenet kerääntyneenä surkean puunkäppyrän juurelle. Lehto vuoli muodottoman näköistä puunpalasta ruosteisella puukolla ja Riitaoja tuijotti maahan käpertyneenä Vanhalan kainaloon.
”Mitä pojat?” Rahikainen kysyi istuessaan alas. ”Mikäs Riitaojaa tällä kertaa painaa?”
”Kuovi ehotteli sille”, Lehto totesi kuivasti ja vuoli puunpalasta ärhäkällä vedolla ison lastun. Riitaoja punastui ja Vanhala hihitti.
Rahikainen yritti kuulostaa huolettomalta kysyessään: ”Nooh, suostuikko sie?”
Riitaoja katsoi Rahikaista järkyttyneenä. Vanhala nauroi: ”Olisi siun Riitaoja pitänyt suostua… Khihihii… Vähän ku oisit kuovin sänkyä lämmittänyt, niin et olis varmaan joutunut linjaan enää ikinä… Khihi…”
”Ei se välttämättä silleen tarakottanu”, Riitaoja mumisi aivan punaisena. ”Veärin soatoin ymmärtää.”
Rahikainen yritti olla nauramatta liian kovaa, kun hän ymmärsi Lammion saaneen Riitaojalta rukkaset. Se oli sille kuoville aivan oikein, mitäs tuli hänen apajilleen pilkkimään.
Rahikainen jutteli ryhmäläistensä kanssa mukavia, kunnes Riitaoja ja Lehto painuivat nukkumaan. Vanhala tutkiskeli Lehdon vuolemaa puunpalasta ja hihitteli sille yrittäen keksiä, mitä kapistus esitti.
”Syystä ei oo meidän Lehto puuseppä… Khihihi…” Vanhala sanoi ja laski puun käsistään.
Rahikainen nauroi ja katseli sitten ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan nähnyt. Sitten hän kuiskasi Vanhalan korvaan: ”Haluisitko sie… Tiedät kyllä, mitä.”
Vanhala tirskui ehdotukselle ja pudisteli päätään. ”Eikö me sovittu, et kerran vaan.”
”Vanhalaaaaa”, Rahikainen mankui ja painoi kasvonsa tämän kaulaan. ”Minä en ol suanu naista kolomeen päivään, auta nyt miestä mäessä.”
Rahikainen nosti katseensa Vanhalaan ja soi hänelle hymyn, johon hän yritti tiivistää kaiken veitikkamaisen hurmausvoimansa. Nähdessään Vanhalan silmistä tämän harkitsevan asiaa hän varmisti voittonsa vielä suikkaamalla suukon tämän nenännykerölle. ”Tul ny. Mie ku nii kauniisti pyyän.”
Vanhala hihitti ja pudisti päätään nousten ylös. ”Sie oot ihan mahooton, Rahikaine.”
”Tiiän”, Rahikainen nauroi ja seurasi Vanhalaa syrjemmälle.
Pelin ensimmäinen piste oli hänen.
*
”Montakos pistettä herra luutnantti on jo kerännyt?” Rahikainen kysyi toisen päivän aamuna kuulostaen Lammion makuun aivan liian tyytyväiseltä itseensä. Hän tuhahti kysymykselle.
”Minulla oli eilen esimiehen tehtävissäni sen verran tärkeää hoidettavaa, että lapsellinen kilpailumme ei edes käynyt mielessäni.”
”Niinkö on”, Rahikainen taivasteli. ”Ihan esimiehen asemassako työ Riitaojaa hakkailitte?”
Lammio tunsi poskiensa punehtuvan. ”Niin. No. Se nyt oli sellainen hetken hairahdus.”
Rahikaisen hymyn levetessä Lammio ei voinut kuin ärähtää: ”Ei teilläkään kovin montaa pistettä voi olla. En teitä eilen täällä nähnyt. Ettekö tiedä, että leiristä poistuminen ilman lupaa on kiellettyä?”
”Tiedänhän mie tuon, kun olen sen takia asennossakin seissyt”, Rahikainen virnuili. ”Ja Vanhalaahan minä eilen hieman höyläsin.”
Lammio tuhahti jälleen. ”Yhden pisteen mies. Ei kovin kehuttava aloitus.” ”Yhden ja yhden, enemmän kuin nolla”, Rahikainen myhäili ja käveli pois vihellellen.
*
Lammio oli turhautunut. Hän nojasi vasten puuta ja jurotti kasvoillaan luontaantyötävän vihainen ilme. Vai että hän ei ollut onnistunut saamaan yhtäkään pistettä ensimmäisenä päivänä. Tänäänkin hän oli yrittänyt vihjailla Kariluodolle neljän pisteen toivossa, mutta eihän tämä ollut edes tajunnut vihjettä. Oli vain puhunut siitä Sirkastaan ja vienyt Lammiolta halut.
Jostain hänen pitäisi nyt nyhtää piste, mielellään kaksi. Riitaojaa ei kannattaisi enää yrittää, hyvä, jos mokoma ei pilaisi hänen mahdollisuuksiaan muidenkin kanssa höpöttelemällä eilisestä nöyryytyksestä näille.
”Mitä sie Lammion poika täällä murjotat?”
Lammio hätkähti ja katsoi taakseen nähdäkseen nauravan Rokan. ”En kai mie sinnuu säikäyttäny? Nii näytit jurolta, et piti syytä tulla kysymään.”
”Pitäkää huoli omista asioistanne”, Lammio sähähti, mutta äkkiä hänen takaraivossaan hakkasi: kolme pistettä, kolme pistettä.
”No piänhä mie”, Rokka sanoi virnistäen, ja oli juuri kääntymässä ympäri, kun Lammio pysäytti tämän.
”Alikersantti Rokka!” ”Noh? Mitäs sinä miusta nyt?” Rokka kysyi hymyillen rasittavan maireasti. Lammio mietti, miten saisi tuon pellen uskomaan, että hän halusi tämän lähellekään vuodettaan.
”Mietin tässä vain”, Lammio aloitti, ”että yhteinen taipaleemme on alkanut hieman väärällä jalalla. Tulisitteko korsuuni, voisin tarjota teille lasin konjakkia?”
Rokka kohotti kulmakarvojaan. ”No hitto siehä hauskoja puhut, herra luutnantti. Mikä jottei. Saank mie ottaa Suen Tassun mukaan? Hän kovast pittää konjakista.”
”Ei!” Lammio sanoi turhan tiukasti saaden Rokan kulmat kohoamaan entisestään, ja pehmensi sitten: ”Minä voin, tuota, tarjota hänelle erikseen.”
Äkkiä Rokan suu suli tietävään virneeseen ja tämän silmiin syttyi ilkikurinen pilke.
”Sammaan aikaan myö yleensä Tassun kans kyl konjakkimme juuaan”, Rokka sanoi mietiskellen. ”Myö pietään samoista asioista, naapurmiehii ku ollaan.”
”Voin tarjota teille molemmille huomenna”, Lammio ärähti. Rokka virnisti.
”Ettei siun käsi oo sitte jo miun konjakin kaatamisen takia iha väsynyt?”
”Anteeksi?”
”Ja ootsie varma, jot sie pystyt sammaan aikaan kaataan meille molemmille?”
Lammio rypisti kulmakarvojaan. ”Mitä te puhutte?” ”Ja entäs jos mie en piäkään siun konjakista? Entä jos mie piän miun oman eukon konjakista enemmän?”
Lammio ei tiennyt, ollako kauhuissaan vai tympääntynyt. ”Alikersantti Rokka, puhutteko te eufemismein?”
”Mie en sellasist mismeist ja mysmeist tiijä hittoikaa”, Rokka totesi virnuillen, ”mut kyl mie tiijän, kun minnuu hakkaillaan. On Rokan Antti sen verta elämää nähny. Mut kuules, herra luutnantti, kyllä mie sinun turpaa oon sen verta kauan kattellu, että siihen tottunu olen. Jot mikä jottei.”
Lammion teki mieli tempaista tuo virne Rokan kasvoilta käyttäen nyrkkiään, mutta häntä odottavan kolmen pisteen tuoma voitonriemu vaiensi tuon mielihalun oitis. Rokka hymyili edelleen, kun Lammio vilkaisi ympärilleen ja veti tämän kauluksesta korsuunsa.
*
”Montakos pistettä herra luutnantilla on nyt? Riitaoja ei näyttänyt suaneen uusia traumoja päivän aikana, joten tuskin yrititte sitä ennää.”
”Olkaa vaiti. Kolme pistettä.”
”Kattos poikaa! Tasoissahan myö.”
”Keneltä te…”
”Mäkilä.”
”Mutta Mäkilähän oli kolmen pisteen mies.” ”Nii, mutta mie ny reiluuttani tiputin sen yhen pois. Ei se ollukkaa semmone pihtari, ku mie oletin.”
”Te olette ällöttävä.”
”Kuin myös.”
*
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Rahikainen ja Lehto olivat yhdessä vahtivuorossa. Rahikainen vilkuili seuralaistaan innokkaasti. Nyt olisi täydellinen hetki iskeä. Lehto oli hänen kanssaan aivan yksin ja näin täysin alttiina hänen rajattomalle viehätysvoimalleen. Rahikainen haukotteli ja venytteli leveästi.
”Kuules Lehto, mitäs sanosit jos lähettäis vuan käymään kylillä vähä rälläämässä? Tänne ketään tullut oo moneen viikkoon. Turhaan ne meitä täällä pitää tyhjää vahtaamassa”, Rahikainen ehdotti.
Lehto tuijotti ilmeenkään värähtämättä kaukaisuuteen. ”Ei huvita.”
”No sitähän miekin”, Rahikainen vaihtoi ääntä kellossa nopeasti ja hivuttautui lähemmäs Lehtoa. ”Mukavoahan se tässä on istuksia siun kanssa.”
”Mukavampaa olisi, jos ei tarvitsisi kuulla tuota paskanjauhantaa”, Lehto mutisi. Rahikainen nauroi, kuin Lehto olisi sanonut hauskankin vitsin.
”Ekkö sie ikinä yhtään hellitä, Lehto?” hän kysyi suoden Lehdolle hurmaavan hymyn, joka kyllä meni hukkaan, sillä tämä ei katsonut Rahikaiseen päinkään. ”Meil vois olla ihan hauskaa, jos sie vuan joskus ees yrittäisit.”
Lehto ei sanonut mitään. Sanat eivät ilmeisesti toimineet tylyyn alikersanttiin, joten Rahikainen siirtyi tekoihin. Hän hivuttautui vielä lähemmäs ja laski kuin vahingossa kätensä Lehdon reidelle. Tämä jähmettyi ja sanoi kylmällä äänellä: ”Rahikainen. Ota se käsi pois tai mä revin sen irti.”
Rahikainen oli varsin kiintynyt käteensä, joten hän antoi olla. Sen jälkeen vahtivuoro tuntui kovin pitkältä.
*
Keskiviikkoaamuna Rahikainen oli syventynyt lappamaan laihaa hernekeittoa suuhunsa, kun Lammio marssi hänen eteensä itseriittoisen näköisenä ja sanoi: ”Sotamies Rahikainen, tarvitsisin teitä tänään korsussani kello kahdeksan.”
Tajuttuaan, mitä luutnantti vihjasi, Rahikainen teki päässään nopean laskutoimituksen. Kahdeksan? Mistä Lammio oli saanut viisi pistettä ennen aamiaista? Lehto oli ainakin nukkunut teltassa vahtivuoron jälkeen kuin tukki. Rahikainen vilkaisi Koskelaa, joka ei tämäkään näyttänyt kovin syylliseltä.
Lammio huomasi ilmeisesti Rahikaisen ihmettelyn, sillä hän sanoi alleviivaavasti: ”Syökää rokkanne loppuun, teillä näkyy olevan sudennälkä.”
Rahikaisen leuka loksahti ja hän katsoi ihmeissään Rokkaa ja Tassua, jotka ahmivat hernekeittoa viattoman näköisinä. Molemmat? Saisiko Lammio edes Rokasta vielä pisteitä, kun oli tämän jo kerran naruttanut kanssaan vällyjen väliin? Rahikainen katsoi Lammiota pitkään ja mutisi: ”Herra luutnantti, minä en ole varma, onko reilua, että samat miehet tekevät aina samoja asioita.”
”En ole lukenut sellaista sääntöä, joka sen kieltäisi”, Lammio totesi kopeasti ja tepasteli pois paikalta ylpeänä kuin kukonpoika. Rahikainen kiristeli hampaitaan. Miehet ympärillä ihmettelivät, mitä Lammio saattoi oikein haluta Rahikaisesta. Hän vain kohautti olkapäitään, ja kun kello alkoi lähennellä kahdeksaa, hän esitti oikein olevansa kova poika, kun ei mennyt kuovin kanssa ”sovittuun tapaamiseen”.
”Saa se ruikkumuikku ihan keskenään hoitaa sen, mitä se miulta vuatis”, hän tuhahti.
*
”Siellä on pojat piäni kyläpahanen mettän tualla pualen”, Rahikainen valisti kavereitaan ja osoitti kylän suuntaan. ”Hilijane on. Lähettekö mukkaan, jos männään vähä evakuoimaan?”
Lehto vain mulkaisi Rahikaista hyytävällä katseella, josta saattoi päätellä, ettei tämä ollut unohtanut öistä vahtivuoroa. Ensi kerralla Rahikaisen täytyisi yrittää tätä ehkä hienovaraisemmin. Tai aggressiivisemmin, se voisi olla jotain, mistä Lehto pitäisi.
Määttä, siunattu Määttä, sentään kohautti olkapäitään ja sanoi: ”No voinhan minä tullakin.”
He siis pakkasivat reppuihinsa välttämättömät ja lähtivät matkaan. Kylään oli melkoinen tarpominen ja Rahikainen tiesi sen vievän aikaa kallisarvoisesta keskiviikkopäivästä, mutta hän uskoi pitkän kaavan strategiaan. Määtästä olisi luvassa kolme pistettä ja ne Rahikainen aikoi itselleen kerätä.
”Lehto on tainnut olla sinulle vähän vihainen”, Määttä totesi, kun he olivat riittävän lähellä kylää nähdäkseen sen. Rahikainen vain naurahti.
”Nyt sie oot erehtynyt, sehä o vuan Lehon pojan naama”, hän sanoi leikkisästi.
”Kyllä se nyt hieman normaalia äksymmältä tuntuu”, Määttä sanoi, mutta ei selvästi ollut halukas vänkäämään. ”Ei sun siitä kertoa tartte, huomasin vain.”
”Vähä sitä vahtivuorossa kiusasin”, Rahikainen vähätteli ja vaihtoi puheenaihetta. ”Männääs kahtomaan, jos olisi kylässä vaikka muutama koditon kana.”
Niin he tekivät. Eivät he paljon mitään löytäneet, vain kuivaa leipää ja hieman jauhoja, mutta ne he pakkasivat innokkaina reppuihinsa. Kun he olivat kolunneet muutaman talon, Rahikainen heittäytyi makuulle nurmelle ja sytytti tupakan.
”Tulha sieki Määtän poika vähä makkaileen. Nii on tässä mukava olla.”
Määttä asettui Rahikaisen viereen ja oikaisi itsensä makaamaan. Hän katseli pilviä keskittyneenä jonkin aikaa, mutta kun Rahikaisen tupakka oli melkein lopussa, hän päätti edetä.
”Otakko tuasta jämät?” hän kysyi tarjoten sätkää Määtälle. Tämä hymyili ja poltti sätkän loppuun. Rahikainen kääntyi kyljelleen ja katsoi Määttää hymyillen valloittavasti.
”Miksei myö männä usseemmin kahestaan ryöstöretkille? Nii on mukavaa voan siun kanssa, ku ei tarvi sitä Lehon pojan kiukuttelua kestää”, hän sanoi. Hänen sanojensa motiivina oli vain puoliksi päästä käsiksi kolmeen pisteeseen, aivan tosissaan hän niitä tarkoitti. Määtän kanssa oli mukavaa ja rento meininki, ei Rahikaista haittaisi lähteä reissuun tämän kanssa useamminkin, vaikka luvassa ei olisikaan ruumiillista palkkiota.
Määttä hymähti. ”Näkkööhän sen, ettei me iliman Lehtoa löyvetä kuin muutama surkea leivänkannikka.”
Rahikainen nauroi sillä tavalla, jonka hän tiesi saavan hänen silmänsä tuikkimaan vastustamattomasti. Ilmeisesti se ei jäänyt Määtältä huomaamatta, sillä tämä katsoi Rahikaista kasvoillaan tyynen keskittynyt ilme. Sillä samalla ilmeellä Määttä oli vielä äsken katsonut pilviä, ja nyt Rahikainen tiesi, että hän oli onnistunut voittamaan kaverinsa jakamattoman huomion puolelleen. Hän katseli Määtän kasvoja, noita rauhallisen katseen täyttämiä silmiä ja niitä poskipäitä. Määttä oli komea poika, ainakin riittävän komea Rahikaiselle. Hän hymyili veitikkamaisesti.
Rahikainen ei ollut edes yllättynyt, kun Määttä vastasi suudelmaan, kuin olisi odottanut sitä ja tiennyt tismalleen, miten se tapahtuisi. Määttä ei ollut suudellessaan erityisen vaativa, vaan odotti kaikessa rauhassa, mihin suuntaan Rahikainen suukkoa johdattaisi. Lopulta Rahikainen huomasi itse olevansa se, joka oli suudelman jäljiltä hengästynyt.
”Jospa myö siirryttäisiin sisätiloihin”, hän sanoi ja auttoi herrasmiesmäisesti pienikokoisemman miehen ylös. Määttä kohautti olkapäitään.
”Mikäs siinä, käyhän tuo.”
*
Palatessaan leiriin Määtän kanssa Rahikainen ehti nähdä Salon kompuroivan posket helottaen ulos komentokorsusta. Nuorukainen haroi pörrössä olevia hiuksiaan mallikelpoiseen asentoon ja kohensi kaulustaan näyttäen siltä, että tälle oli tapahtunut juuri jotain tajunnanräjäyttävää. Lammio oli seurannut sotamiestä ovelle ja poltteli tupakkaa. Asiasta tietämätön ei olisi sitä huomannut, mutta Rahikainen näki aivan liian selvästi tämän kasvoilla kareilevan voitonriemuisen hymyn.
Lammio huomasi Rahikaisen ja oli ilmeisesti niin tyytyväinen itseensä, ettei edes moittinut tätä ja Määttää leiristä poistumisesta. Sen sijaan Lammio puhalsi hieman savua keuhkoistaan ja sanoi kuuluvalla äänellä Salon suuntaan, mutta ei tietenkään oikeasti Salolle: ”Sotamies Salo. Menkäähän kiireesti suorittamaan tehtäviänne. Kello tulee kuin varkain kaksitoista.”
Kaksitoista? Mitä bordellia Lammio oli oikein ruvennut korsussaan pyörittämään? Rahikainen ei vilkaissutkaan tuohon keskoseen, vaan käveli Määtän vierellä kohti heidän omaa telttaansa. Määttä vilkaisi Lammiota mietteliäästi ja totesi: ”Neljähän tuo kello vasta on. Mitä sitä nyt niin kamalasti kiirehtimään.”
*
Illemmalla Lammio päätti, että oli tullut hänen aikansa ottaa murskavoitto Rahikaisesta. Kaksitoista pistettä oli paljon, mutta hän halusi tähdätä korkeammalle. Oli tullut aika saada viisi pistettä Vilho Koskelasta. Ei se voinut olla kovin vaikeaa. Samanlaisten sävyisien maalaisjunttien sukat olivat aiemminkin ruvenneet pyörimään jaloissa, kun Lammio oli vain osannut asetella sanansa oikein.
”Vänrikki Koskela!”
Koskela katsoi Lammiota silmiin kuin kysyen, mitä hän oli tällä kertaa tehnyt väärin. Koskela nousi ylös mättäältä, jonka päällä hän oli istunut rupatellen miestensä kanssa, ja katsoi Lammiota odottavasti.
”Te olette tehneet viimeaikoina ensiluokkaista työtä”, Lammio aloitti luoden silmäyksen Koskelan miehiin, jotka tuijottivat Lammiota silmissään tavanomainen vihamielisyys. Se suli kuitenkin hiljalleen kevyeksi ärtymykseksi, kun nämä huomasivat, että Lammio oli tullut kehumaan Koskelaa haukkumisen sijaan. ”Haluaisin tarjota teille tupakan sivummalla.”
”Mikäs nyt minulla tässä”, Koskela sanoi hiljaa. ”Eihän tässä ole mitään tarvinnut tehdä. Ei ole ollut järin ryskettä ja niin hyviä poikia, että tuskin jää itselle mitään tekemistä.”
Lammio ymmärsi, ettei Koskelaa iskettäisi kehumalla. Hän otti pienen sikarilaatikon taskustaan ja tarjosi siitä Koskelalle sitä tupakkaa, jota hän oli kuullut sotamiesten hänen selkänsä takana vihaisesti nimittävän ”parempien herrojen sätkiksi, joita ne imevät ylpeän näköisinä kuin Marskin mulkkua ikään”. Koskela katsoi Lammiota kasvoillaan sitä hämäläistä rauhallisuutta, joka sai varmaan kaikkien konekiväärikomppanian miesten polvet heikoiksi. Ei tietenkään Lammion, mutta muiden.
”Totta kai minä sivummalle tulen”, Koskela sanoi, ”mutta tarjoa tupakka Hietaselle. Hän sitä enemmän osaa arvostaa.”
Hivenen käärmeissään siitä, että joutui heittelemään helmiä sioille, Lammio ojensi yhden tupakan maassa istuvalle Hietaselle. Ei Lammio tietenkään antanut tämän kurotella sitä pesemättömillä käsillään hänen hienosta rasiastaan. Hietanen nauroi ja katseli tupakkaa, kuin se olisi ollut jonkinlainen arvoesine. Koskela melkein hymyili tänne ennen kääntymistään takaisin Lammion puoleen.
”Noh, mennään”, Lammio sanoi kimakasti ja raapaisi oman tupakkansa palamaan. Koskela seurasi häntä. He olivat lähellä Lammion korsua, mutta eivät menneet sisälle.
Lammio veti pitkän henkosen tupakastaan ja kysyi: ”Oletteko voineet hyvin viime aikoina?”
Koskela katsoi häntä pitkään ja kohautti olkapäitään. ”Onhan tässä pärjäilty. Entäs te?”
”Erinomaisesti”, Lammio vastasi maiskutellen vähän huuliaan tupakkansa ympärillä. ”Toivottavasti en ole ollut teille ja joukkueellenne liian ankara. Ymmärrätte kai, että minun on mahdotonta sietää komppanianpäällikkönä miehiltänne tietynlaista käytöstä.”
”Pojat nyt ovan hieman omapäisiä”, Koskela kommentoi sovittelevasti.
”Te olette loputtoman ymmärtäväinen”, Lammio sanoi ja yritti saada sen kuulostamaan kehulta ärsyyntyneen tuhahduksen sijaan. ”Sallisitteko minun ehdottaa jotain?”
”Saahan sitä ehdottaa”, Koskela mutisi katsoen äkkiä Lammiota hieman varautuneesti. Lammion kasvoille piirtyi kuin väkisin muikea hymy.
”Saisinko tarjota teille lasillisen?”
Koskela tuijotti Lammiota.
”Voisimme hieman istua iltaa”, Lammio jatkoi. ”Olemme tähän asti johtaneet joukkoamme esimerkillisesti ja mielestäni ansaitsemme ottaa hetken vain itsellemme.”
Koskelan naamalta ei voinut lukea tämän mielialoja, mutta hetken kuluttua hän kysyi hitaasti, kuin arkaillen: ”Saanko kysyä, mistä oikein on kyse?”
Lammio kohotti kulmakarvojaan. ”Mitä tarkoitatte?”
”Te tiedätte kyllä”, Koskela sanoi huokaisten ja pudisti hieman päätään. ”Kuulin jotain Riitaojalta. Ajattelin, että poika on ymmärtänyt väärin, mutta nyt käyttäytyvät oudosti myös Rokka, Susi, ja tänään Salokaan on tuskin uskaltanut katsoa teihin päin… Minä en teitä tuomitse, mutta haluaisin vain tietää, mistä on kysymys.”
Lammio halusi kirkua.
”Olette ymmärtäneet väärin”, hän sanoi kiireesti ja lähti harppomaan kohti korsua. ”Hyvää yötä.”
*
Rahikainen tarvitsi ne Lehdosta saatavat viisi pistettä ja hän tarvitsi ne nyt. Hän oli saanut illan mittaan vongattua Vanhalalta yhden surullisen nyrkkikyllikin – Vanhala oli hihittelystään huolimatta tehnyt selväksi, että se olisi viimeinen armopala, jonka Rahikainen häneltä saisi -, mutta hän oli yhä viisi pistettä Lammiosta jäljessä. Kenties enemmänkin, jos Lammio oli avannut korsunsa oven monellekin sotamiehelle Salon jälkeen.
Rahikainen mietti, miten hän saisi vedottua Lehtoon niin, että tämä suostuisi hänen kanssaan läheisiin tunnelmiin. Hänen pitäisi ehkä käyttää mystisen näköistä viinapulloa, jonka hän oli läheisestä kylästä onnistunut pikku apulaisekseen evakuoimaan. Kai se Lehdonkin poika hieman sulaisi, kun saisi alkoholia elimistöönsä.
Suunnitelma kariutui alkuunsa, kun Lehto ei millään ollut huoliakseen Rahikaisen tarjoamaa paukkua. Huokaisten hän laittoi pullon takaisin reppuunsa ja katsoi Lehtoa, jonka kanssa he olivat vahtivuorossa toista iltaa putkeen. Lehto ei enää mulkoillut häntä pahasti, joten Rahikainen päätteli tämän jättäneen edellisyön taakseen. Oli siis aika tehdä uusia virheitä.
Rahikainen teki päätöksen turhaa aikailematta, syteen tai saveen, tarttui Lehtoa korvista kiinni ja veti suudelmaan. Alikersantti oli hetken liikkumatta kuin patsas ja Rahikainen oli jo varma siitä, että oli saanut tämän nalkkiin. Hän näykki hieman Lehdon alahuulta ja oli juuri virnistämässä tyytyväisenä vasten tämän suuta, kun Lehto tyrkkäsi hänet kauemmas. Rahikainen ei ehtinyt edes selittämään, kun Lehto jo tarttui kivääriinsä, latasi ja osoitti Rahikaista sillä yrittäen samalla pyyhkiä suutaan hihaansa.
”Hei hei Lehto, rauha”, Rahikainen sanoi mönkien hieman taaksepäin ja nostaen kätensä ylös. ”En mie… Silleen… Tota, se oli vaan vitsi…”
Lehto vain tuijotti häntä silmissään raivoa ja inhoa.
”Huano vitsi… Mie oon pahoillani…” Rahikainen totesi hermostuneesti nauraen. ”Voisiksie laittaa sen asseen pois…”
Lehto laski aseensa hitaasti, mutta murisi sitten matalalla äänellä: ”Painu helvettiin. Minä vartioin yksin vuoron loppuun.”
Rahikainen ei voinut kuin totella.
*
Rahikaisen teki mieli lyödä päätään mäntyyn. Se oli sillä selvä, Lehdolta ei heruisi, ei nyt eikä ikinä. Hyvästi viisi pistettä. Tämänkin ajan hän olisi voinut käyttää siihen, että olisi vokotellut viisi yhden pisteen sotilasta.
”Rahikainen?”
Hän kääntyi säpsähtäen ympäri ja näki Riitaojan, joka katsoi häntä kummastuneena.
”Mitä sinä täällä?” Riitaoja kysyi. ”Minä näin Lehdon yksin vahdis. Onko kaikki iha hyvi?”
Rahikainen mietti vastaustaan hetken ja pelasi lisää aikaa kysymällä: ”Mitäs sie teet ulkon? Mie luulin siun jo nukkuvan.”
”Pahaa unta näin”, Riitaoja vastasi huokaisten. ”Hietanen käski minuu mänee hetkeksi ulos käveleen. Että uskallan sitten män paremmin takas nukkumaan.”
Rahikainen arvaili muiden komppanian miesten lähettäneen Riitaojan ulos siitä yksinkertaisesta syystä, että tällä kesti aina niin kauan nukahtaa herättyään painajaiseen, eikä sitä pyörimistä jaksanut kukaan katsella. Riitaoja ei näyttänyt olevan kovin järkyttyneessä tilassa, mutta kyllähän sen tiesi, että kaikki tuntui pahemmalta, kun yritti nukkua.
”Mutta mikä sinul ja Lehdolla on?” Riitaoja kysyi. ”Oliko hän sinul ilikee?”
Rahikainen venytteli. ”Nooh, ilikee ja ilikee. Taisi olla syy vähä miussakin.”
”Mitä sinä teit?”
Jotenkin noiden silmien vilpitön katse sai Rahikaisen kertomaan totuuden. ”No, mie vähän niinko. Pussasin sitä. Iliman lupaa.”
Riitaoja punastui korviaan myöden ja nielaisi. ”A-ai. M-miksi sinä silleen? Ootko sinä rakastunut siihen?”
”Voi helevetti, en, mie vain halusin…” Rahikainen nauroi, mutta pysäytti itsensä ajoissa. Pelistä ei saanut kertoa muille. ”Mie vain halusin suuella jotakuta. Ku ei oo oikeen riittänyt miulle naista viimepäivinä.”
”Ai”, Riitaoja sanoi hiljaa ja näytti miettivän tätä hetken. ”Miksi sinä juuri Lehtoo?”
No kun minä tarvitsen ne viisi pistettä. ”Se nyt oli siinä.”
Riitaoja nyökkäsi ja näytti hetken miettiväiseltä. Sitten hän painoi päänsä ja mutisi: ”Minäkin oon tässä. Jos minä kelepaan.”
”Täh?” Rahikaisen oli vaikea uskoa korviaan. Riitaojan korvat taas olivat nyt aivan punaiset.
Hän jatkoi hätäisen puolustelevasti: ”En minä, siis, en minä varmaan hyvä ol tai mittää, kun en ol ennen sitä tehnyt, mutta minä voan, kun jos sinä haluut suuella jotakuta, niin minä, tuota…”
”Riitaoja, rauhotu”, Rahikainen nauroi hämmentyneesti. ”Soanko mie oikeesti?”
Riitaoja nyökkäsi. ”Soat.”
Tuon viattomuuden takia Rahikaista melkein hävetti virnistää hurmaavasti Riitaojalle ja kysyä lirkuttelevalla äänellä: ”Soanko mie tehrä ehkä jottai muuta myös?”
Miten monta punaisen sävyä maailmassa oli ja koska Riitaojan kasvot olisivat käyneet ne kaikki läpi? Kuitenkin poika nyökkäsi jälleen. ”Kai sinä… Soat. Jos siis… Jos sinä tahot.”
”Miks?”
”Kyl sen ymmärtää, et sinä haluut… Suuella jotakuta. Ketä tahansa. Ja tehdä… Muutakin”, Riitaoja mumelsi epäselvästi. ”Kyl minä ymmärrän.”
”Ymmärrät? Meiän oma neitsyt ymmärtää, miltä tuntuu olla puutteessa?” Rahikainen virnuili.
Nolostuneesta ilmeestään huolimatta Riitaoja kohautti olkapäitään ja sanoi: ”En minä sitä. Minä voan. Kukaan ei ol halannukkaan minuu moneen kuukauteen. Niin minä ymmärrän, miltä se tuntuu. Ku haluu voan, että joku koskee. Eikä nii välii, kuka.”
Riitaoja näytti olevan valtavan häpeissään siitä, että oli tunnustanut kaipaavansa halausta. Aivan, kuin Rahikainen ei olisi juuri vongannut jotain hieman vähemmän viatonta. Rahikainen tunsi oudon hellyydenpuuskan, joten hän otti Riitaojaa kädestä virnistäen ja sanoi: ”Elä huali. Mie luppaan, et meil jää aikaa halailla tän jälkeen.”
*
Torstaina Rahikainen ja Lammio seisoskelivat leirin reunalla tupakalla katsoen komppaniaa. He keskustelivat keskenään, mutta seisoivat pienen turvavälin päässä toisistaan, etteivät vain herättäisi veljeilyllään epäilyksiä.
”Montakos pistettä olette keränneet?” Lammio kysyi omahyväisenä. Vaikka hänen yrityksensä Koskelan kanssa oli päättynyt nolosti, hänellä oli edelleen kaksitoista pistettä. Rahikainen oli varmaan saanut kerättyä Määtältä pisteet, sen verran hyvissä väleissä he olivat näyttäneet olleen leiriin palatessaan, mutta tuskin sen jälkeen ainakaan paljon enempää. Rahikainen ei ollut pinnannut ainakaan kaikista illan askareistaan ja tämän uhosta huolimatta Lammio ei uskonut, että vahtivuorossa Lehdon kanssa saattoi oikeasti tapahtua mitään.
”Yheksän”, Rahikainen sanoi kuulostaen siltä, ettei ollut ollenkaan huolissaan Lammion kolmen pisteen etumatkasta. Rahikainen virnisti. ”Vanhalalta sain toisen kerran, kun kerta niinkin soa tehrä. Ja Riitaojankin pisteet nappasin pois kuleksimasta. Kuinka huano työ ootte vokottelupuuhissa, kun sen onnistuitte pelästyttämään pois? Minultahan se suarastaan pyysi.”
”Teillä on se etu, että olette samassa ryhmässä”, Lammio mutisi, mutta kyllä häntä syvästi sapetti. ”Ette saaneet alikersantti Lehtoa kuitenkaan myöntyväiseksi?”
”Se jätkä o sekasin ku seinäkello”, Rahikainen hörähti. ”Minä sitä vähän yritin ja heti ampua meinasi miut. Ei siltä irtoa kenellekään.”
”Se, ettei häneltä, hmmh, ‘irtoa’ teille, ei tarkoita, ettei kenellekään”, Lammio huomautti. ”Teillä on suuret luulot itsestänne, mutta kaikki eivät jaa harhaisia mielikuvianne.”
”Herra o hyvä ja todistaa”, Rahikainen sanoi haastavasti. ”Mee itte paneen sitä alikessua, jos se niin helppoa on.”
Lammio tuhahti ja imeskeli tupakkaansa.
*
”Hietanen, arvaas, mitä minulla on täällä repussa.”
Rahikainen hölskytteli viinapulloa, josta oli yrittänyt eilen tarjota Lehdolle. Hän ja Hietanen olivat tänään vahtivuorossa. Jos Rahikaiselle normaalisti annettaisiin näin monta vahtivuoroa peräkkäin, hän olisi pinnannut vähintään yhdestä, mutta nyt hänellä oli sentään selkeä syy hoitaa hommansa.
Rahikainen oli tyytyväinen siihen, että hän oli päivällä onnistunut tarjoamaan Salolle nopean suihinoton ja tämän jälkeen narrannut Sihvosen kanssaan tyhjään telttaan. Suurin onnistuminen oli varmaan kuitenkin ollut se, kuinka Rahikainen oli onnistunut vikittelemään Kariluotoa sen verran hurmaavasti, että perjantaina tältä saattaisi jopa herua. Ellei Lammio ollut saanut iltaan mennessä montaa uutta osumaa, Rahikainen pääsisi Hietasen kanssa painimalla paitsi tasoittamaan, myös painamaan kaksi pistettä tämän ohi.
”Älä viitti, Rahikaine”, Hietanen ärähti turhautuneena. ”Kyl mää vähemmälki ymmärrän, et sää aijot täälä vaa tissutella sillä välin, ku mää seisosi vahis.”
”Eeenhän minä sellaista, vanha veikko”, Rahikainen kielsi, ruuvasi korkin auki ja ojensi pullon Hietaselle. ”Herra o hyvä vuan. Hyvvää varmasti on, vaikken olekkaan ees maistanu viälä.”
”Ohhoh, mikäs Rahikaise pojal nyt tul. Mää ole mahrottoma hämmästynt”, Hietanen sanoi teeskennellen hämmästystä, mutta otti kuitenkin pullon vastaan ja kulautti siitä reippaan huikan kurkkuunsa. Hietanen irvisti ja ojensi pulloa takaisin Rahikaista kohti. ”Hyvää on, kelpaa juod.”
Rahikainen otti pullon vastaan ja hörppäsi itsekin. Ei viina oikeastaan kovin hyvää ollut, mutta hän ja Hietanen olivat sotilaspoikia, ja sotilaspojan suussa mikä tahansa alkoholipitoinen juoma maistui mannalta.
”Arvaa, millattii mä oon kuullu täs viimepäivin”, Hietanen sanoi nauraen itsekseen. ”Sää oot kuulemma käyny miestä läpi aika ahkeraan. Hitto sää oot sonni, Rahikaine. Sää sit panet mitä vaa, ku vaa pysähtyy riittävän pitkäksi aikaa paikalleen.”
”Ei käy kieltäminen”, Rahikainen totesi ja kohautti olkapäitään. Hänen oli turha selitellä Hietaselle. Tämä ei varmasti nähnyt Rahikaisen merkillisessä panomaratonissa mitään outoa. Sellainen poika Rahikainen Hietasen mielestä oli, ja eihän tämä väärässä ollut.
He joivat hetken rauhassa muka vahtien puskia ryssien varalta, mutta todellisuudessa Hietanen tuijotti pilvettömällä taivaalla tuikkivia tähtiä ja Rahikainen tuijotti Hietasta. Lopulta hän ruuvasi pullon korkin kiinni ja siirtyi lähemmäs vanhempaa miestä. Tällä kertaa hän hoitaisi tämän oikein.
”Ootkos sie koskaan miästä koittanu?” Rahikainen kysyi virnuillen typerästi, kuin olisi esittänyt täysin järjettömän kysymyksen vailla taka-ajatuksia. Hietanen hymähti.
”En mää ny nii hirviäst. Laitonta kun on. Ja kyllähän mää niistä naisistakin.”
”Naisistakin?” Rahikainen toisti huvittuneena.
”Sää ny olet viimine ketale, joka mua saa ruvet arvosteleen mieltymyksistä”, Hietanen tuhahti. Rahikainen vain virnisti ja siirtyi vieläkin lähemmäs.
”No mutta. Miun miäskierros ei ol iha valamis viä”, Rahikainen sanoi flirtin läpikostuttamalla äänellä ja kohotti kulmiaan merkitsevästi. ”Parhaat palat viä puuttuu.”
”Koskela tais jo men nukkumaan”, Hietanen totesi kuivasti, mutta pälyili silti Rahikaisen silmiä, kuin ei olisi uskaltanut katsoa niihin suoraan. Aivan, kuin Hietanen olisi pelännyt kivettyvänsä, tai kenties ihastuvansa. Eihän se turha pelko ollut, Rahikainen sen kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta myönsi.
”Koskelaa en miekään taija saaha koadettua”, Rahikainen nauroi painaen otsaansa Hietasen olkapäähän, ”vaikka niin mie toivosin.”
Rahikainen nosti katseensa ja kalasteli Hietasen katsetta. Rahikainen vilkuili ystäväänsä silmäripsiensä alta kuin kaino tyttö, joka halusi pojan lähtevän saatille, muttei kehdannut ehdottaa.
”Älä sää vaan mua yritä”, Hietanen sanoi ja pudisti päätään. ”Mää en tohon kelkkaa lähr. Sää oon nii vänkyrälle vääntyny mies, Rahikainen, ettei susta saa selkko, ja mää en sua lähr selvittämään.”
”En mie semmosii pyyä”, Rahikainen sanoi viattomasti. ”Anna ny ees suukko, ku miäles tekköö.”
Hietanen pyöritteli silmiään.
”Anna suukko”, Rahikainen toisti kuin kiukutteleva lapsi ja pani huulensa törrölle. ”Suukko, suukko.”
”Älä jankuta.”
”Suukko, suukko, anna mulle suukko”, Rahikainen lauleskeli, kunnes lopulta Hietanen tarttui häntä kauluksesta ja mojautti tämän huulille pitkän ja syvän pusun. Tarkoitus oli ollut ilmeisesti hämmentää Rahikainen hiljaiseksi, mutta Hietasen olisi jo pitänyt tietää, ettei sellainen Rahikaiseen toiminut. Hän virnisti Hietasen suuta vasten ja muutti pusun hetkessä suudelmaksi ja siitä täysikasvuiseksi kielisuudelmaksi. Hietanen ei kuitenkaan lopulta näyttänyt olevan milläänsäkään. Ilmeisesti se ”naisistakin” oli tosiaan tarkoittanut jotain.
”Voi nyt jumalaut Rahikainen”, Hietanen nauroi Rahikaisen siirtyessä tämän kaulan kimppuun. ”Sää oot kyl kans iha omaa luokkaas.”
*
Neljätoista pistettä, hän oli saanut Lammion vihdoin kiinni. Rahikainen virnisteli kävellessään Lammion korsun suunnalle. Hetken makoiltuaan Rahikaisen kanssa tämän manttelin päällä Hietanen oli nimittäin tyrkännyt tätä ja komentanut kiertelemään hieman alueella. ”Välillä niit kauhian kuulusii asiallisia hommia myös.” Rahikainen oli lähtenyt matkaan iloisesti hyräillen.
Lammion korsusta kompastui äkkiä mies, jonka Rahikainen tunnisti Lehdoksi. Rahikainen piiloutui puun taakse ja tarkkaili ryhmänjohtajaansa, joka tavallisen yrmeä, mutta silti jotenkin oudon kiihtynyt ilme kasvoillaan tarpoi äkkiä nukkumateltalle. Mitä ihmettä Lehto oli täällä toimittanut?
Rahikainen sai nopeasti vastauksen, kun Lammio ilmestyi korsun ovelle pyyhkien veristä nenäänsä valkeaan nenäliinaan. Rahikainen purskahti nauruun.
”Ei tainnu sinuu Lehon pojan kanssa onnistaa”, hän ilkkui Lammiolle puun takaa. Jostain syystä luutnantin kasvot eivät venähtäneet happamaan ilmeeseen, vaan tämä hymyili alentuvasti palaten sisään korsuun. Rahikainen ei ymmärtänyt tuon hymyn tarkoitusta, mutta ei hän sitä sen kummemmin ajatellutkaan, sillä voitonriemu oli päällimmäisenä hänen mielessään.
Vasta perjantaiaamuna asia valkeni Rahikaiselle. Lehdon kaulassa oli sinipunertava, pyören mallinen mustelma, jonka hän peitti nolostuneen näköisenä heti, kun Koskela rykäisten koputti omaa kaulaansa katsoen Lehtoa silmiin merkitsevästi. Rahikainen oli kuitenkin ehtinyt nähdä sen ja kirota mielessään.
Se perkeleen kuovi oli ehkä saanut Lehdolta turpaansa, mutta oli näemmä saanut myös ne viisi pistettä.
*
Lahtisen avulla Rahikainen pääsisi tasoihin.
Pelin tilanne oli 17-14 Lammion hyväksi ja oli jo perjantai. Rahikainen ei siis vielä ainakaan yrittäisi Kariluodolta epävarmaa neljää pistettä, vaan tähtäisi hieman helpompaan maaliin. Rahikainen oli ajatellut, että jos hän vetoaisi jopa Lahtisen umpikommunistisessa sielussa uinuvaan inhimilliseen turhamaisuuteen, hän saisi ne tästä luvatut kolme pistettä alta aikayksikön.
Teltassa ei ollut ollut muita, kun Rahikainen oli käynyt makoilemaan Lahtisen viereen tämän lueskellessa jotain tappavan tylsän näköistä tietokirjaa ja ruvennut kyselemään tältä kysymyksiä. Aluksi Lahtisen vastaukset olivat olleet lyhyitä ja tylyjä, kuin hän olisi ajatellut tämän taas olevan jonkinlaista pilkkaa hänen arvoistaan. Rahikainen yritti vedota tämän itsetuntoon kommentoimalla, kuinka viisaalta Lahtinen kuulosti puhuessaan ja kuinka selkeästi hän asiansa ilmaisi, mutta Lahtinen otti sen tietenkin sarkasmina. Siispä Rahikainen vaihtoi strategiaa ja rupesi kehumaan Lahtisen arvomaailmaa. Ja sehän tepsi kuin häkä. Mitä enemmän Rahikainen kommentoi Lahtisen puheisiin ”hei, mutta tuohan kuulostaa järkevältä” tai ”miksi mie en ol koskaa ennen sitä noin ajatellu”, sitä enemmän Lahtinen tuntui lämpenevän.
”Kapitalismi tekee ihmisistä itsekkäitä”, Lahtinen selitti selvästi innostuneena aiheestaan. ”Ajatellaan, ettei kommunismi voi toimia, koska ihmiset ovat luonnostaan kilpailuhenkisiä, mutta jos meiltä poistettaisiin järjestelmä, joka vaatii toisten ihmisten tallaamista elinehtona, myös ihminen olisi erilainen.”
”Meinaatko sie, ettei ihminen sitten muka hakis omaa etuaan?” Rahikainen kysyi ja päätti kokeilla jäätä pienellä vitsillä: ”Ehkei se ihimine ol luannostaan kilpailuhenkinen, mutta onhan niitä luantasia kauppamiähiä, kuten mie.”
Lahtinen nauroi. Napakymppi.
”No saattaahan se olla niin, että sut on kapitalismi jo täysin pilannut”, Lahtinen totesi pilke silmäkulmassa. ”Mutta se oli mun pointti, että ei olis pilannut, jos sitä ei olisi.”
”Kylähän tuo järkeen käyp”, Rahikainen pohti ja katsoi Lahtista silmiin sanoen kevyellä äänellä, jos Lahtinen ei vastaisikaan sopivalla tavalla ja homma täytyisi lyödä leikiksi: ”Sie et kyllä koskaan oo näyttäny noin kuumalta, ku sie näytät puhuessas viisaita.”
Lahtinen nauroi jälleen, mutta tällä kertaa hieman epävarmasti. ”Älä ny, Rahikainen.”
”Eiku oikeesti”, Rahikainen sanoi. ”Puhu ny viä, ni miulla varmaan ruppee seisomaan.”
”No yäk”, Lahtinen kommentoi, mutta kuitenkin puhui vielä. Rahikainen siirtyi lähemmäs ja kuunteli. Hän oli valehdellut vain puoliksi, asiaansa vihkiytyneessä Lahtisessa puhumassa milloin mistäkin oli tosiaan jotain oudon vetovoimaista, joten Rahikainen kuunteli herkeämättä. Ja sitten tapahtui jotain muutakin.
Rahikaista ei koskaan ennen oltu valistettu evoluutioteoriasta peuhaamisen aikana, mutta oli sekin kyllä kokemus itsessään.
*
Rahikainen käveli leirin reunalla istuskelevan Koskelan luo ja aloitti leikkisällä äänensävyllä: ”Koskela kuule…”
”Ei käy, Rahikainen.”
Rahikainen hätkähti suoraa kieltoa. Koskela ei kuulostanut tylyltä, mutta ei tämä yleensä tyrmännyt Rahikaisenkaan ideoita suoralta kädeltä. ”Sie et anna miun ees kysyä.”
”Minä en tiedä, mitä peliä te Lammion kanssa pelaatte”, Koskela sanoi huokaisten. ”Mutta minä en lähde siihen mukaan. Pusun voit saada poskelle, et enempää.”
”Ei meillä mitään peliä…” Rahikainen yritti selittää, mutta hänen äänensä muuttui onnettomaksi piipitykseksi Koskelan tietävän katseen alla. Rahikainen oli taitava manipuloimaan ja oli hän joskus saanut Koskelankin suostuteltua ties mihin, mutta jotenkin valehteleminen vasten tämän kasvoja kuulosti mahdottomalta ajatukselta. Rahikainen katsoi kenkiään ja mutisi: ”Piäntä peliä vaan. Ku minä nii halusin antaa sille kuoville opetuksen.” ”Ei taida kuitenkaan olla oikein käyttää kavereita pelinappuloina”, Koskela sanoi rauhallisesti, kuin olisi itsekin pohdiskellut tätä moraalista kysymystä.
”Ehkei se olekaan”, Rahikainen nurkui, ”mutta eihän tässä kellekää mitää pahaa tehdä. Hyvvää hyvvyyttämme tuodaan iloa komppanian elämään.”
”Siltikin. Tuollainen voisi olla hyvä lopettaa, ennen kuin jotakuta sattuu”, Koskela virkkoi. Rahikaisen teki mieli väittää vastaa, mutta tietenkin hän tiesi, että lopulta hän tottelisi. Kyseessä oli kuitenkin Koskela, eikä Rahikainen halunnut Koskelan olevan häneen pettynyt. Perhana. Hän kun oli ollut niin lähellä sen Kariluodonkin iskemistä. Ehkä hän voisi jatkaa projektiaan pelin ulkopuolella.
Rahikainen huokaisi turhautuneena, mutta kokosi sitten itsensä ja kysyi: ”Voinko mie kuitenkin saaha sen pusun?”
*
Lammio ei voinut uskoa korviaan, kun Rahikainen tuli hänen luokseen perjantai-iltana ja sanoi, että heidän pitäisi lopettaa pelinsä.
Lammiota ei ollut sinä päivänä lykästänyt sotilaiden kanssa, mutta hänen mielensä oli yhä kepeänä Lehdon jäljiltä. Mokoma nulikka oli täräyttänyt häntä nenään, mutta olipa myös vastannut hänen vihaiseen suudelmaansa, joka oli varmaan hieman maistunut vereltä. Inhottavaa ja likaista koko touhu oli ollut ja Lammion nenää oli jomottanut ikävästi, mutta ei hän olisi Lehdon kaltaiselta vähempää odottanutkaan. Sitä paitsi, mitä mies ei viiden pisteen tähden kärsisi.
”Miksi nyt?” Lammio kysyi ärtyneenä. ”Pelkäättekö, ettette jaksa loppuun asti? Loppuuko mieskuntonne?”
Rahikainen pudisti päätään ja sanoi: ”Koskela tietää. Lopetetaan.”
”Koskela tietää”, Lammio tuhahti, mutta ymmärsi itsekin, etteivät he voineet enää jatkaa. Rahikaisen rahkeet eivät riittäisi Koskelaa vastaan asettumiseen, eikä tekisi Lammion auktoriteetille hyvää, jos yksi joukkueenjohtajista tietäisi hänen jatkavan tällaista peliä, vaikka oli saanut selvän kehotuksen lopettaa.
”Selvä on”, Lammio ärähti kimakasti. ”Voimme varmaan olla yhtä mieltä siitä, että kyseessä oli tasapeli. Valitettavasti.”
”Ei ihan”, Rahikainen totesi virneen hiipiessä hänen kasvoilleen. ”Koskela pussas minnuu poskelle.”
”Onnittelut”, Lammio sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Säännöissämme puhuimme muistaakseni jostain muusta, kuin 'pussaamisesta’.”
”Sie et ny ymmärrä. Koskela on viien pisteen mies ja syystä”, Rahikainen huokaisi liioitellun haaveksivasti. ”Kun se pussas minuu, mie luulin, et miun polvet pettää.”
Lammio ei tosiaan ollut yksi niistä miehistä, jotka kaihosivat Koskelan perään, mutta silti hänen hampaansa kirskahtivat vihaisesti. Lammio lähetti Rahikaisen matkoihinsa katkerana. Kai se mokoma sitten oli henkinen voittaja.
*
”Mitäs sie Rahikainen kirjottelet sin siu vihkosees?” Rokka kysyi, kun konekiväärikomppania oli panemassa maate perjantai-iltana. Rahikainen virnisti vinosti.
”Lemmenloruja”, hän sanoi. Hän oli päättänyt, että yrittäisi pelin päättymisestä huolimatta vielä Kariluotoa ihan näin kokeilumielessä, ja mikä muka voisi tepsiä siihen herraspoikaan runoutta paremmin.
”An mää katon”, Hietanen sanoi ja nappasi kirjoituslehtiön Rahikaisen kädestä. Rahikainen virnuili Hietasen lukiessa runon ääneen koko teltan tirskuessa. Siinähän yrittäisivät pilkata häntä, kyllä Rahikainen tiesi, millaiset runot tepsivät naisiin. Ja miehiin.
”'Sinun silmiesi tuleen minä heittäydyn, sinun huuliltasi juon makeinta mahlaa’”, Hietanen luki eläytyen ja irvisti.
”Khihihiii… Mahlaa huulilla…” Vanhala kommentoi.
Hietanen pudisti päätään ja sanoi: ”Tää o hirveää, Rahikainen. Onk nää kaik tämmösii?”
Rahikainen ei ehtinyt estelemään, kun Hietanen jo alkoi selailla vihkoa läpi naureskellen.
”Hei, anna se ny takas…”
”Äl ny ku mää etin meille hyvää iltasatua.”
Hietanen osui sille sivulle, jolle Rahikainen oli pelännyt tämän vielä osuvan. Rahikainen ei kestänyt katsoa, kun Hietanen luki.
”'Pisteet’, ja alla meiän kakkien nimet… Monta sivua… Ja mikkä nää lainkaa o, säännöt?” Hietanen naureskeli, kunnes luki sääntöjä hetken. Silloin hän laski vihon syliinsä ja hieroi ohimoitaan, kuin vihon sisältö olisi aiheuttanut hänelle päänsäryn. ”Jumalauti, Rahikainen.”
”Se oli kuovin idea! Ja myö lopetettiin se jo!” Rahikainen yritti selittää, kun Rokka jo ehti nappaamaan vihon Hietasen sylistä. Vanhempi mies pudisteli päätään nauraen.
”Vaaai, et silviisii, nythä mie ymmärrän… Mutta mikäs juttu tämä o, jot Tassust saapi voa kaksi pistettä? Kyllä siitä ja miust yhtä paljon kuuluu saaha.”
Vihko alkoi kiertää ympäri telttaa. Rahikainen oli normaalisti melko hävytön ihminen, mutta nyt hän halusi vajota maan alle. Teltasta kuului erilaisia huudahduksia, jotkut olivat kauhuissaan koko pelin olemassaolosta, toiset taas heistä saatavasta alhaisesta pistemäärästä. Jopa Lehto vilkaisi vihkoa syrjäsilmällä ja tuhahti huomatessaan olevansa viiden pisteen arvoinen. 
Kaikki eivät kuitenkaan ilmeisesti olleet vihaisia. Lahtinen oli näemmä iloinen, että oli auttanut hankkimaan kolme pistettä Lammiota vastaan. Määttä vain pudisti päätään huvittuneena.
”Vaik me ollaa kaik ny iha kauhian järkyttyneitä”, Hietanen totesi katsoen Rahikaista. ”Tärkeint ny olis saada tietä… Voitiks sää ees?”
”Tasapeli”, Rahikainen vastasi myrtyneenä. Hietanen huokaisi.
”Jumalauta, Rahikainen. Olisit kertonu meil heti. Luuleksää, et me oltas annettu kuovin voittaa sua vastaan tämmöses kisas?”
”Pistän muistiin ensi kertaa varten”, Rahikainen ärähti ja laittoi kätensä puuskaan. “Mutta kyllä mie sentäs sain Koskelalta pusun poskelle, kuovi ei.”
Ilkkuminen ja huudahtelu keskeytyi, kun kaikki katsoivat Koskelaa, joka kohautti olkapäitään. Sitten katseet palasivat Rahikaiseen.
“Sää sen kisan voitit”, Hietanen totesi muiden nyökytellessä.
*** ***
114 notes · View notes
neroushalvaus · 7 years ago
Text
Joku päivä lopetan tän fandomin kiusaamisen tällä ficcien jatkuvalla tuuttaamisella, mutta joku kaipaili kai sukkaa, joten laitan tän tähän väliin.
Paritus: Rokka/Tassu (sivussa Lyyti Rokka/Tyyne Susi) Genre: Character study? Draamaa kait Varoitukset: Synkkää sodankuvaa, nopea maininta lapsen ruumiillisesta kurituksesta kouluympäristössä Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Linnalle, joskin Rokan ja Tassun vaimot nyt olen vetänyt pitkälti omasta hatustani. Tassun änkytys on uuden leffan peruja, koska tykkään ihan simona Summary: Kyllähän siitä on puhuttu, että Rokka/Tassu on periaatteessa canon, joten päätinkin sitten miettiä, millainen pari ne voisivat canonin puitteissa olla. Tässä yksi vaihtoehto.
Rokalta ja Tassulta oltiin kysytty useampaankin kertaan, milloin he olivat tavanneet. Ei siihen ollut vastausta, vaikka Rokka siihen aina uuden jännittävän vastauksen kehittelikin. Tassu oli tuntenut Rokan aina. He olivat syntyneet Kannaksella vierekkäisissä taloissa, ja vierekkäin he olivat asuneet siitä lähtien aina. Jo pienenä sällinä Rokka oli tullut koputtelemaan oveen ja kyselemään ”piäseeks Tassu ulos miun kans?”.  Tassu hän oli ollut jo lapsena. Ei hän tiennyt, mistä tuo nimi oli peräisin. Varmaankin se oli aluksi ollut jokin Rokan keksimä vitsi hänen sukunimestään, jota sittemmin olivat alkaneet käyttää kaikki. Tassukin taisi olla se, joka oli ensimmäisenä kutsunut Rokkaa Antiksi Anteron sijaan. Näin he olivat ristineet toisensa.
Kouluunkin he olivat menneet yhdessä ja aina yhtä matkaa. Joka aamu Rokka oli kiivennyt heidän kotiensa välisen aidan yli ja tullut koputtamaan ovelle. Matkalla kouluun he olivat ottaneet juoksukisoja, jotka Rokka oli aina voittanut, mutta joihin Tassu ei ollut koskaan kyllästynyt.
Koulussa Rokka oli jälleen se, joka viihtyi ihmisten kanssa ja Tassu se, joka mieluummin vain katseli näitä. He molemmat inhosivat koulua, hyvin erilaisista syistä. Rokalle kyse oli periaatteesta ja vapaudenkaipuusta. Tassu vain inhosi.
Isä oli luvannut Tassulle tämän ollessa pieni, että hänen änkytyksensä menisi itsestään pois. Niin se oli mennyt isälläkin ja kaikilla hänen sisaruksillaan. Tassu ei kuitenkaan kovasta yrityksestä huolimatta saanut vielä varhaisteininäkään sanoja ulos suustaan.
Tunnilla hän ei viitannut koskaan. Opettaja silloin tällöin kutsui hänet vastaamaan, ja silloin Tassu nousi hitaasti tuoliltaan ja irvisti, kun tuolin hankauksesta lattiaa vasten kuului kamala kirahdus. Yleensä hän yritti sanoa jotain vastaukseksi seisoen siinä huonossa ryhdissä ja katse maassa. Mitä useammin sanat jättivät tulematta ja mitä useammin hänen vastauksensa peittyi muiden oppilaiden nauruun, sitä useammin hän lopulta jätti kokonaan vastaamatta.
Eräänä päivänä tunnilla opettaja oli honottavalla äänellään määrännyt hänet vastaamaan. Kysymys oli ollut yksinkertainen, jokin murtolukulasku. Tassu oli kyllä tiennyt vastauksen. Silti hänen oli ollut vain paljon helpompi vain mutista ”entiiä”. Opettaja ei ollut pitänyt siitä.
”Sinun pitäisi joskus edes yrittää. En ole tainnut kuulla sinun vielä kertaakaan vastaavan kysymykseen. Tuollaisesta vetelehtimisestä on tultava loppu.”
”Piä pääs kii”, Tassun vieressä istunut Antti oli silloin sanonut yllättävän hyökkäävällä äänensävyllä. ”Luuleks sie ukko jot Tassu sinnuu yrittää kiusat ku ei tiiä? Jos Tassu tietäis ni kyl se sen vastauksen sinul sanois.”
”Antero Rokka, meillä ei ole tapana sallia luokassa tuollaista kielenkäyttöä.”
”Salli sie mitä huvittaa. Sie sanoit Tassul pahast, ja tiiä ukko, että hää on hiton viisas, välkympi puolta luokkaa ja varmasti sinnuuki. Tosi siihe ei paljoo tarvit.”
Rokkaa oltiin siitä hyvästä vedelty karttakepillä pitkin selkää, mutta tämä oli vain nauranut tapaukselle ilkikurisesti. Rokka oli ollut vihainen ainoastaan Tassun puolesta.
Kysymys ei ollut pelkästä änkytyksestä, aina Tassu oli ollut kuin puoli tahtia muista jäljessä. Rokasta ja tämän aina niin rennosta leikinlaskusta hän oli jäljessä varmaan enemmänkin, mutta jotenkin se ei ollut koskaan haitannut häntä. Rokan kanssa hän puhui, nauroi ja vitsaili, mutta heti kun joku toinen ilmestyi paikalle, hän hiljeni.
Jo kouluaikoina oltiin naljailtu siitä, kuinka Susi kulki Rokan jäljessä kuin varjona, menemättä minnekään ilman tätä. Rokka ja Tassu eivät siitä välittäneet. Vaikka ulospäin näytti siltä, ettei ollut Tassua ilman Rokkaa, niin yhtä totta oli, ettei ollut Rokkaa ilman Tassua. Tassu tiesi tämän, eikä häntä siksi haitannut seurata Rokkaa kuin koira seurasi isäntäänsä.
Kerran, kun Rokka ja hän olivat tehneet kotiläksyjä kahdestaan kynttilänvalossa, he olivat suudelleet. Tai no, pussanneet, millä sanalla Kannaksen pojanviikareiden maidonmakuista ensisuudelmaa nyt saattoi kuvata. Oli miten oli, Rokka oli painanut Tassun huulille nopean suukon. Sen olisi pitänyt kai olla jotain ihmeellistä, suorastaan skandaalista. Heille se oli ollut vain luonnollista, osa leikkiä. Ystäviä he olivat, naapurinpojat aidan molemmin puolin.
He olivat olleet nuoria, kun olivat tutustuneet Lyytiin ja Tyyneen. Iloluontoinen ja sananvalmis Lyyti oli heti löytänyt Rokan Antista sielunveljen. Kuinka monta kertaa he olivat kävelleetkään nelistään kotiin milloin mistäkin riennoista, Rokan käsi Tassun hartioilla, Lyyti ja Tyyne käsikynkässä. Vain Rokka ja Lyyti puhuivat noilla kävelyillä, Tassu ja Tyyne olivat vain olleet hiljaa ja kuunnelleet. Tyyne ei ollut mitenkään erityisen hiljainen tyttö, mutta hänen oli vaikea pysyä Rokan tahdissa, joten hän ei sekaantunut Lyytin ja Rokan puheisiin. Tassu ei sanonut mitään, koska Tassu oli Tassu.
Oli vaikea sanoa, oliko Tassu koskaan ollut mustasukkainen siitä, mitä Rokalla ja Lyytillä oli. Lyytillä oli terävä pää ja notkea kieli, ja hän käytti molempia lahjojaan pitkiin, nokkeliin sanailuihin Antin kanssa. Niin hyvin ne kaksi olivat tulleet juttuun, että eräänä päivänä Rokka oli pujottanut sormuksen Lyytin sormeen. Siitäkin Lyytillä oli ollut jotain hauskaa sanottavaa, mutta olipa tyttö kuitenkin myöntynyt hymyssä suin.
Ehkä Tassu ei ollut koskaan ollut kateellinen. Lyytin Rokka kantoi kynnyksensä yli, mutta Tassun tämä otti mukaan uimaan ja kalastamaan Vuoksen rannalle. Ja niinä hetkinä, kun Antin pää lepäsi Tassun olkapäällä ja aurinko lämmitti heidän paljasta ihoaan, tiesi Tassu, ettei hääyökään voinut mitenkään tuntua niin ihanalta.
Eräänä päivänä Tyyne oli jäänyt Tassun kanssa kahden ja tokaissut ykskantaan: ”Tiiäthän sie Tassu, että mie ja Lyyti rakastetaan toisiamme? Ei niinko ystävät vaan niinko mies ja vaimo.”
Tassu oli pudistanut päätään hämmentyneenä. 
”Aha, no, nyt tiiät. Ja sie varmaan tiiät, et Lyyti ja Antti rakastaa toisiaan?”
Tassu oli nyökännyt.
”Ja siehä rakastat Anttia.”
Se oli ollut toteamus, ei kysymys, joten Tassu ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Tyyne oli huokaissut ja kysynyt: ”Enkös mie siun miälestäs ol iha kelepo likka?”
Tassu oli vastannut myöntävästi ja Tyyne oli todennut: ”Nonni. Sithä tässä tilanteessa on vaan yksi mahdollinen toimintatapa.”
Ja niin Tyyne ja Tassu olivat menneet naimisiin. Eikä kumpikaan heistä ollut katunut sitä koskaan. Rokan vanhin tytär ja Tassun poika syntyivät muutaman kuukauden päästä toisistaan. He elivät vierekkäisissä taloissa, Rokka, Tassu, Lyyti, Tyyne ja ne kaksi pientä ihmettä omissa kehdoissaan. Kaikki oli hyvin, kunnes sota syttyi ensimmäisen kerran.
Talvisodassa Tassu oli nähnyt Rokassa puolen, joka oli aiemmin pysynyt piilossa jopa häneltä. Tai ehkä mitään piilotettavaa ei ollut aikaisemmin ollut, ehkä sitä puolta ei ollut koskaan aikaisemmin ollut olemassakaan. Ehkä sota oli synnyttänyt sen. Toivottavasti sota oli synnyttänyt sen.
Kun Tassu ties kuinka monennetta kertaa oli täyttänyt Rokan lippaita tämän teurastaessa vihollissotilaita järjestelmällisesti, kuin olisi polkenut tasaista saumaa ompelukoneella, hän oli nähnyt muutoksen ystävässään. Äkkiä Rokka ei ollut enää rauhallinen Rokan Antti, maanviljelijä Kannakselta, vaan hän huusi ja kiroili. Hän ampui armottomasti ja hänen silmäkulmassaan oli täysin vieras pilke. 
Kun viimeinenkin ryssä oli saatu nurin, Rokka oli huohottanut, puristanut kivääriään ja kompastellut tutkimaan ruumiita. Tassu oli seurannut perässä kuin varjo.
Rokka oli tarkastellut kättensä työtä hiljaa, kun äkkiä yksi ryssä oli liikahtanut. Rokka oli avannut suihkun suoraan tämän läpi ja vaikka mies lopulta oli maannut maassa rintakehä hajalla, kuolleena kuin kivi, Rokka ei ollut lopettanut. Kun patruunat olivat loppuneet, hän oli ampunut miestä kohden tyhjiä edelleen huutaen. Silloin Tassu oli kiertänyt Rokan eteen ja toistellut tämän nimeä, ”Antti, Antti”, koskettanut tämän poskea, halannut. 
Rokka ei ollut rauhoittunut heti, mutta kun Tassu oli viimein päästänyt ystävästään irti ja katsonut tätä silmiin, hän oli nähnyt niissä kyyneleitä.
Rokka oli sinä yönä varovasti taas painanut suudelman Tassun huulille. Se oli ollut kaukana veitikkamaisen naapurinpojan ensisuukosta. Tämä suudelma oli ollut viipyilevä ja epätoivoinen. Rokka oli nähnyt tappotyötään muistellessaan itsessään sen vieraan miehen, joka niin oli Tassunkin pelästyttänyt, eikä hänkään tainnut pitä�� siitä miehestä erityisen paljon. Muut teltassa yöpyjät olivat jo olleet nukkumassa, kun Tassu oli silittänyt Rokan epätasaisesti leikattua parransänkeä ja ollut kerrankin se, joka höpötteli niitä näitä toista rauhoittaakseen.
Se ei ollut lainkaan tavatonta heidän komppaniassaan, että kaksi miestä olivat keskenään läheisiä. Ei siihen virallisesti oltu kannustettu, mutta heidän oltiin annettu olla. Rokka ja Tassu olivat saaneet jatkaa sillä linjalla, että nukkuivat vierekkäin ja välillä, kun heidän täytyi saada tuntea olevansa teinipoikia, he käyttäytyivät kuin teinipojat. Vaihtelivat suukkoja pimeässä ja kikattelivat keskenään, ettei vain olisi itkettänyt niin paljon. Ei siihen ollut kukaan puuttunut, ja miksi olisikaan. Naapurmiehii, nääthä sie.
Siitä sodasta he olivat selvinneet, ja Rokasta oli tullut oikein alikersantti. Tassu olisi halunnut olla ylpeä ystävästään, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että ne olivat ylentäneet sen Antero Rokan, joka pisti kylmäksi joukon ihmisiä tuosta vain, kuin näiden elämillä ei olisi ollut mitään arvoa. Tassu ei tuntenut sitä miestä. Hänelle Rokka oli se Antti, jonka kanssa hän oli uinut Vuoksessa pikkupoikana, joka piti rintamallakin huolta siitä, ettei Tassulla vain ollut kylmä tai ettei tämän maha kurninut, ja joka rauhoituttuaan murhanhimoisesta raivostaan oli niiskaisunomaisesti mutissut ”voi sinnuu” katsellessaan kuollutta, nuorta venäläispoikaa.
He olivat päässeet pois ja Tassu oli saattanut taas hengittää.
Rokan vahvuus oli se, ettei hän ollut tuonut sotaa kotiin. Tassu oli tuonut tämänkin edestä, mutta hän oli joka päivä ollut kiitollinen siitä, etteivät he enää olleet siellä. Olkoonkin, että he olivat saaneet taistelussa nenilleen ja joutuivat palaamaan eri kotiin, kuin mistä olivat lähteneet. Tassulla ei ollut mitään halua tasata tilejä naapurin kanssa, ei hänellä ollut jäljellä tippaakaan kostonhimoa. Tassu oli vain halunnut olla kotona Antin kanssa, ihan rauhassa.
Mutta eihän heidän oltu annettu olla. Taas oli pitänyt pelätä. Taas oli pitänyt painautua kiinni Rokkaan teltan hämärässä tykkien jyskätessä ja yrittää olla nyyhkyttämättä, koska huomenna taas olisi edessä lisää tappamista ja kuolemista ja Rokan iänikuista leikinlaskua, jolla tämä yritti pitää Tassunkin mielialaa korkealla. He eivät koskaan enää näkisi lapsiaan, tai Lyytiä tai Tyyneä, tai kaunista Vuoksen rantaa. Hyvä, jos näkisivät auringon nousevan seuraavana päivänä.
Tassu oli kuitenkin elänyt, ja niin oli myös Rokka. Heitä ei kumpaakaan oltu viety pois jalat edellä, vaan he olivat päässeet punaisella ristillä merkityn auton turvaan, tietenkin yhdessä. Autossa kaiken vaikerruksen keskellä Rokka oli vielä jaaritellut joutavia, puhunut Kannaksesta ja Lyytistä ja siitä, kuinka perkeleesti lapaan koski. Ei Rokkaa itseäkään ollut tainnut huvittaa höpötellä, sillä puheella ei ollut ollut muuta tarkoitusta, kuin rauhoittaa Tassua. Lopulta Tassu oli vain kurkottanut kohti Rokan kättä ja tarttunut siihen.
”Antti. Ol-ol-ollaan ihan hiljaa v-vaan.”
Ja niin he olivat olleet.
*
84 notes · View notes