#ilmeisesti kaikki on naapurnaisista yhtä mieltä joten ton kakkosparituksen takia kukaan ei ainakaan tappamaan tule

[neroushalvaus]

Joku päivä lopetan tän fandomin kiusaamisen tällä ficcien jatkuvalla tuuttaamisella, mutta joku kaipaili kai sukkaa, joten laitan tän tähän väliin.

Paritus: Rokka/Tassu (sivussa Lyyti Rokka/Tyyne Susi) Genre: Character study? Draamaa kait Varoitukset: Synkkää sodankuvaa, nopea maininta lapsen ruumiillisesta kurituksesta kouluympäristössä Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Linnalle, joskin Rokan ja Tassun vaimot nyt olen vetänyt pitkälti omasta hatustani. Tassun änkytys on uuden leffan peruja, koska tykkään ihan simona Summary: Kyllähän siitä on puhuttu, että Rokka/Tassu on periaatteessa canon, joten päätinkin sitten miettiä, millainen pari ne voisivat canonin puitteissa olla. Tässä yksi vaihtoehto.

Rokalta ja Tassulta oltiin kysytty useampaankin kertaan, milloin he olivat tavanneet. Ei siihen ollut vastausta, vaikka Rokka siihen aina uuden jännittävän vastauksen kehittelikin. Tassu oli tuntenut Rokan aina. He olivat syntyneet Kannaksella vierekkäisissä taloissa, ja vierekkäin he olivat asuneet siitä lähtien aina. Jo pienenä sällinä Rokka oli tullut koputtelemaan oveen ja kyselemään ”piäseeks Tassu ulos miun kans?”.  Tassu hän oli ollut jo lapsena. Ei hän tiennyt, mistä tuo nimi oli peräisin. Varmaankin se oli aluksi ollut jokin Rokan keksimä vitsi hänen sukunimestään, jota sittemmin olivat alkaneet käyttää kaikki. Tassukin taisi olla se, joka oli ensimmäisenä kutsunut Rokkaa Antiksi Anteron sijaan. Näin he olivat ristineet toisensa.

Kouluunkin he olivat menneet yhdessä ja aina yhtä matkaa. Joka aamu Rokka oli kiivennyt heidän kotiensa välisen aidan yli ja tullut koputtamaan ovelle. Matkalla kouluun he olivat ottaneet juoksukisoja, jotka Rokka oli aina voittanut, mutta joihin Tassu ei ollut koskaan kyllästynyt.

Koulussa Rokka oli jälleen se, joka viihtyi ihmisten kanssa ja Tassu se, joka mieluummin vain katseli näitä. He molemmat inhosivat koulua, hyvin erilaisista syistä. Rokalle kyse oli periaatteesta ja vapaudenkaipuusta. Tassu vain inhosi.

Isä oli luvannut Tassulle tämän ollessa pieni, että hänen änkytyksensä menisi itsestään pois. Niin se oli mennyt isälläkin ja kaikilla hänen sisaruksillaan. Tassu ei kuitenkaan kovasta yrityksestä huolimatta saanut vielä varhaisteininäkään sanoja ulos suustaan.

Tunnilla hän ei viitannut koskaan. Opettaja silloin tällöin kutsui hänet vastaamaan, ja silloin Tassu nousi hitaasti tuoliltaan ja irvisti, kun tuolin hankauksesta lattiaa vasten kuului kamala kirahdus. Yleensä hän yritti sanoa jotain vastaukseksi seisoen siinä huonossa ryhdissä ja katse maassa. Mitä useammin sanat jättivät tulematta ja mitä useammin hänen vastauksensa peittyi muiden oppilaiden nauruun, sitä useammin hän lopulta jätti kokonaan vastaamatta.

Eräänä päivänä tunnilla opettaja oli honottavalla äänellään määrännyt hänet vastaamaan. Kysymys oli ollut yksinkertainen, jokin murtolukulasku. Tassu oli kyllä tiennyt vastauksen. Silti hänen oli ollut vain paljon helpompi vain mutista ”entiiä”. Opettaja ei ollut pitänyt siitä.

”Sinun pitäisi joskus edes yrittää. En ole tainnut kuulla sinun vielä kertaakaan vastaavan kysymykseen. Tuollaisesta vetelehtimisestä on tultava loppu.”

”Piä pääs kii”, Tassun vieressä istunut Antti oli silloin sanonut yllättävän hyökkäävällä äänensävyllä. ”Luuleks sie ukko jot Tassu sinnuu yrittää kiusat ku ei tiiä? Jos Tassu tietäis ni kyl se sen vastauksen sinul sanois.”

”Antero Rokka, meillä ei ole tapana sallia luokassa tuollaista kielenkäyttöä.”

”Salli sie mitä huvittaa. Sie sanoit Tassul pahast, ja tiiä ukko, että hää on hiton viisas, välkympi puolta luokkaa ja varmasti sinnuuki. Tosi siihe ei paljoo tarvit.”

Rokkaa oltiin siitä hyvästä vedelty karttakepillä pitkin selkää, mutta tämä oli vain nauranut tapaukselle ilkikurisesti. Rokka oli ollut vihainen ainoastaan Tassun puolesta.

Kysymys ei ollut pelkästä änkytyksestä, aina Tassu oli ollut kuin puoli tahtia muista jäljessä. Rokasta ja tämän aina niin rennosta leikinlaskusta hän oli jäljessä varmaan enemmänkin, mutta jotenkin se ei ollut koskaan haitannut häntä. Rokan kanssa hän puhui, nauroi ja vitsaili, mutta heti kun joku toinen ilmestyi paikalle, hän hiljeni.

Jo kouluaikoina oltiin naljailtu siitä, kuinka Susi kulki Rokan jäljessä kuin varjona, menemättä minnekään ilman tätä. Rokka ja Tassu eivät siitä välittäneet. Vaikka ulospäin näytti siltä, ettei ollut Tassua ilman Rokkaa, niin yhtä totta oli, ettei ollut Rokkaa ilman Tassua. Tassu tiesi tämän, eikä häntä siksi haitannut seurata Rokkaa kuin koira seurasi isäntäänsä.

Kerran, kun Rokka ja hän olivat tehneet kotiläksyjä kahdestaan kynttilänvalossa, he olivat suudelleet. Tai no, pussanneet, millä sanalla Kannaksen pojanviikareiden maidonmakuista ensisuudelmaa nyt saattoi kuvata. Oli miten oli, Rokka oli painanut Tassun huulille nopean suukon. Sen olisi pitänyt kai olla jotain ihmeellistä, suorastaan skandaalista. Heille se oli ollut vain luonnollista, osa leikkiä. Ystäviä he olivat, naapurinpojat aidan molemmin puolin.

He olivat olleet nuoria, kun olivat tutustuneet Lyytiin ja Tyyneen. Iloluontoinen ja sananvalmis Lyyti oli heti löytänyt Rokan Antista sielunveljen. Kuinka monta kertaa he olivat kävelleetkään nelistään kotiin milloin mistäkin riennoista, Rokan käsi Tassun hartioilla, Lyyti ja Tyyne käsikynkässä. Vain Rokka ja Lyyti puhuivat noilla kävelyillä, Tassu ja Tyyne olivat vain olleet hiljaa ja kuunnelleet. Tyyne ei ollut mitenkään erityisen hiljainen tyttö, mutta hänen oli vaikea pysyä Rokan tahdissa, joten hän ei sekaantunut Lyytin ja Rokan puheisiin. Tassu ei sanonut mitään, koska Tassu oli Tassu.

Oli vaikea sanoa, oliko Tassu koskaan ollut mustasukkainen siitä, mitä Rokalla ja Lyytillä oli. Lyytillä oli terävä pää ja notkea kieli, ja hän käytti molempia lahjojaan pitkiin, nokkeliin sanailuihin Antin kanssa. Niin hyvin ne kaksi olivat tulleet juttuun, että eräänä päivänä Rokka oli pujottanut sormuksen Lyytin sormeen. Siitäkin Lyytillä oli ollut jotain hauskaa sanottavaa, mutta olipa tyttö kuitenkin myöntynyt hymyssä suin.

Ehkä Tassu ei ollut koskaan ollut kateellinen. Lyytin Rokka kantoi kynnyksensä yli, mutta Tassun tämä otti mukaan uimaan ja kalastamaan Vuoksen rannalle. Ja niinä hetkinä, kun Antin pää lepäsi Tassun olkapäällä ja aurinko lämmitti heidän paljasta ihoaan, tiesi Tassu, ettei hääyökään voinut mitenkään tuntua niin ihanalta.

Eräänä päivänä Tyyne oli jäänyt Tassun kanssa kahden ja tokaissut ykskantaan: ”Tiiäthän sie Tassu, että mie ja Lyyti rakastetaan toisiamme? Ei niinko ystävät vaan niinko mies ja vaimo.”

Tassu oli pudistanut päätään hämmentyneenä. 

”Aha, no, nyt tiiät. Ja sie varmaan tiiät, et Lyyti ja Antti rakastaa toisiaan?”

Tassu oli nyökännyt.

”Ja siehä rakastat Anttia.”

Se oli ollut toteamus, ei kysymys, joten Tassu ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Tyyne oli huokaissut ja kysynyt: ”Enkös mie siun miälestäs ol iha kelepo likka?”

Tassu oli vastannut myöntävästi ja Tyyne oli todennut: ”Nonni. Sithä tässä tilanteessa on vaan yksi mahdollinen toimintatapa.”

Ja niin Tyyne ja Tassu olivat menneet naimisiin. Eikä kumpikaan heistä ollut katunut sitä koskaan. Rokan vanhin tytär ja Tassun poika syntyivät muutaman kuukauden päästä toisistaan. He elivät vierekkäisissä taloissa, Rokka, Tassu, Lyyti, Tyyne ja ne kaksi pientä ihmettä omissa kehdoissaan. Kaikki oli hyvin, kunnes sota syttyi ensimmäisen kerran.

Talvisodassa Tassu oli nähnyt Rokassa puolen, joka oli aiemmin pysynyt piilossa jopa häneltä. Tai ehkä mitään piilotettavaa ei ollut aikaisemmin ollut, ehkä sitä puolta ei ollut koskaan aikaisemmin ollut olemassakaan. Ehkä sota oli synnyttänyt sen. Toivottavasti sota oli synnyttänyt sen.

Kun Tassu ties kuinka monennetta kertaa oli täyttänyt Rokan lippaita tämän teurastaessa vihollissotilaita järjestelmällisesti, kuin olisi polkenut tasaista saumaa ompelukoneella, hän oli nähnyt muutoksen ystävässään. Äkkiä Rokka ei ollut enää rauhallinen Rokan Antti, maanviljelijä Kannakselta, vaan hän huusi ja kiroili. Hän ampui armottomasti ja hänen silmäkulmassaan oli täysin vieras pilke. 

Kun viimeinenkin ryssä oli saatu nurin, Rokka oli huohottanut, puristanut kivääriään ja kompastellut tutkimaan ruumiita. Tassu oli seurannut perässä kuin varjo.

Rokka oli tarkastellut kättensä työtä hiljaa, kun äkkiä yksi ryssä oli liikahtanut. Rokka oli avannut suihkun suoraan tämän läpi ja vaikka mies lopulta oli maannut maassa rintakehä hajalla, kuolleena kuin kivi, Rokka ei ollut lopettanut. Kun patruunat olivat loppuneet, hän oli ampunut miestä kohden tyhjiä edelleen huutaen. Silloin Tassu oli kiertänyt Rokan eteen ja toistellut tämän nimeä, ”Antti, Antti”, koskettanut tämän poskea, halannut. 

Rokka ei ollut rauhoittunut heti, mutta kun Tassu oli viimein päästänyt ystävästään irti ja katsonut tätä silmiin, hän oli nähnyt niissä kyyneleitä.

Rokka oli sinä yönä varovasti taas painanut suudelman Tassun huulille. Se oli ollut kaukana veitikkamaisen naapurinpojan ensisuukosta. Tämä suudelma oli ollut viipyilevä ja epätoivoinen. Rokka oli nähnyt tappotyötään muistellessaan itsessään sen vieraan miehen, joka niin oli Tassunkin pelästyttänyt, eikä hänkään tainnut pitää siitä miehestä erityisen paljon. Muut teltassa yöpyjät olivat jo olleet nukkumassa, kun Tassu oli silittänyt Rokan epätasaisesti leikattua parransänkeä ja ollut kerrankin se, joka höpötteli niitä näitä toista rauhoittaakseen.

Se ei ollut lainkaan tavatonta heidän komppaniassaan, että kaksi miestä olivat keskenään läheisiä. Ei siihen virallisesti oltu kannustettu, mutta heidän oltiin annettu olla. Rokka ja Tassu olivat saaneet jatkaa sillä linjalla, että nukkuivat vierekkäin ja välillä, kun heidän täytyi saada tuntea olevansa teinipoikia, he käyttäytyivät kuin teinipojat. Vaihtelivat suukkoja pimeässä ja kikattelivat keskenään, ettei vain olisi itkettänyt niin paljon. Ei siihen ollut kukaan puuttunut, ja miksi olisikaan. Naapurmiehii, nääthä sie.

Siitä sodasta he olivat selvinneet, ja Rokasta oli tullut oikein alikersantti. Tassu olisi halunnut olla ylpeä ystävästään, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että ne olivat ylentäneet sen Antero Rokan, joka pisti kylmäksi joukon ihmisiä tuosta vain, kuin näiden elämillä ei olisi ollut mitään arvoa. Tassu ei tuntenut sitä miestä. Hänelle Rokka oli se Antti, jonka kanssa hän oli uinut Vuoksessa pikkupoikana, joka piti rintamallakin huolta siitä, ettei Tassulla vain ollut kylmä tai ettei tämän maha kurninut, ja joka rauhoituttuaan murhanhimoisesta raivostaan oli niiskaisunomaisesti mutissut ”voi sinnuu” katsellessaan kuollutta, nuorta venäläispoikaa.

He olivat päässeet pois ja Tassu oli saattanut taas hengittää.

Rokan vahvuus oli se, ettei hän ollut tuonut sotaa kotiin. Tassu oli tuonut tämänkin edestä, mutta hän oli joka päivä ollut kiitollinen siitä, etteivät he enää olleet siellä. Olkoonkin, että he olivat saaneet taistelussa nenilleen ja joutuivat palaamaan eri kotiin, kuin mistä olivat lähteneet. Tassulla ei ollut mitään halua tasata tilejä naapurin kanssa, ei hänellä ollut jäljellä tippaakaan kostonhimoa. Tassu oli vain halunnut olla kotona Antin kanssa, ihan rauhassa.

Mutta eihän heidän oltu annettu olla. Taas oli pitänyt pelätä. Taas oli pitänyt painautua kiinni Rokkaan teltan hämärässä tykkien jyskätessä ja yrittää olla nyyhkyttämättä, koska huomenna taas olisi edessä lisää tappamista ja kuolemista ja Rokan iänikuista leikinlaskua, jolla tämä yritti pitää Tassunkin mielialaa korkealla. He eivät koskaan enää näkisi lapsiaan, tai Lyytiä tai Tyyneä, tai kaunista Vuoksen rantaa. Hyvä, jos näkisivät auringon nousevan seuraavana päivänä.

Tassu oli kuitenkin elänyt, ja niin oli myös Rokka. Heitä ei kumpaakaan oltu viety pois jalat edellä, vaan he olivat päässeet punaisella ristillä merkityn auton turvaan, tietenkin yhdessä. Autossa kaiken vaikerruksen keskellä Rokka oli vielä jaaritellut joutavia, puhunut Kannaksesta ja Lyytistä ja siitä, kuinka perkeleesti lapaan koski. Ei Rokkaa itseäkään ollut tainnut huvittaa höpötellä, sillä puheella ei ollut ollut muuta tarkoitusta, kuin rauhoittaa Tassua. Lopulta Tassu oli vain kurkottanut kohti Rokan kättä ja tarttunut siihen.

”Antti. Ol-ol-ollaan ihan hiljaa v-vaan.”

Ja niin he olivat olleet.

*