#mut täsä ois

[drev-the-procrastinator]

Chapters: 1/1 Fandom: Hetalia: Axis Powers Rating: Teen And Up Audiences Warnings: Major Character Death Relationships: Belarus & Ukraine (Hetalia), Belarus & Russia & Ukraine (Hetalia) Characters: Ukraine (Hetalia), Belarus (Hetalia), Russia (Hetalia) Additional Tags: Human AU, Past Character Death, Implied/Referenced Character Death, Angst, koska sitä tässä on sitten oikein kunnon tujaus, Hurt/Comfort, vaikka aika paljon enemmän kallistuu kyllä hurttiin lol, muutama oc mainittu koska nämä heput eivät elä tyhjiössä, Sibling Relationship, tarkennus: platoninen sellainen, assumed death, Cross-Posted on FanFiction.Net, tästä on enkkuversio myös saatavilla jos sellanen miellyttää enemmän, inspiraation Hetalia Writer's Discordin huhtikuun drabble gamesin promptista "bloom", ja joo siis alotin tän kirjottamisen sillon huhtikuussa lol Summary:

Toinen maailmansota raivoaa. Kesällä 1943, erään hiljaisen aamun aikaisina tunteina, siskokset yrittävät selvitä sodan perheelleen tuottaman surun keskellä. ________________________________________________________________

Tässä on tää suomenkielinen versio! Mun ficistä! Sain sen postattua, ihme on tapahtunut

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.7

Lukemattomien tuntien jälkeen sain tämän hävyttömän pitkän chapterin ulos. Sisältää jotain lievää miesromantiikkaa.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain random romantiikkaa saattaa olla ilmassa eräiden välillä.

Varoitukset: Kiroilua, huonoa laulua, alkoholinkäyttöä ja pientä homoilua.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Seitsemännessä osassa lauletaan, Koskela muistelee menneitä ja Kariluoto suostuu painostuksen edessä esiintymään.

Tuntematon risteily osa 7: My Koskela will go on

Vuosia kestäneen Cheek-fanituksen ansiosta Lammiolle niin tutuiksi tulleet soundit pärähtivät ilmoille huipputeknisten karaokelaitteiden kaiuttimista. Itse räppäri kuitenkin vapisi lavalla kuin haavan lehti. Hitto soikoon, olikohan tässä nyt oikeasti ollut mitään järkeä? Hän ei ollut julkisesti esiintynyt koskaan, joten todennäköisyyden sääntöjen mukaan esitys tulisi olemaan jonkin asteinen fiasko. Pojat varmastikin kettuilisivat hänelle jälkeen päin tästä vielä pitkään matkan jälkeenkin. Eturivissä virnuileva Rahikainen puhelin kourassaan ei ainakaan helpottanut esiintymisjännitystä yhtään sen enempää.

Lammio yritti epätoivoisesti tuijottaa ruudulla viliseviä tuttuja lyriikoita, mutta juuri nyt ne näyttivät epäselvältä puurolta. Ensimmäiset säkeet menivätkin häneltä täysin ohi. Karaoke-emäntä silmäili sivusta tilannetta ja oli valmiina tulossa avuksi paikkaamaan, jollei ramppikuumeesta kärsivä esiintyjä saisi suutaan pian avattua.

”Hemmetti, nyt pitää ryhdistäytyä, ihan vain senkin vuoksi, ettei tuo yksi limainen tuijottelija saisi liikaa hupia epäonnistumisestani”, Lammio psyykkasi itseään sisäisen puheen avulla. Hän vetikin syvään henkeä, sulki silmänsä ja toisteli mielessään kappaleen lyriikoita: Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä.

Eturivissä mahdollisimman näkyvällä paikalla seisova Rahikainen nautti suunnattomasti katsellessaan Lammion ahdinkoa. Onneksi hän oli tajunnut taltioida tämän esityksen, sillä siitä voisi ilkeillä vielä pitkään. Tämä mietti nasevia lausahduksia, joilla kiusaisi Lammiotaan koko loppumatkan. Niitä voisivat olla esimerkiksi: ”Jäivätkös ne Kuovin sulosoinnut sinne laivan baariin?” tai ”Veikö kissa kielen, mutta ai niin, eihän Kuovilla edes ollut kieltä alun perinkään.” Letkautuksia tulisi illan aikana keksittyä varmasti lisääkin.

Hupi loppui kuitenkin lyhyeen, sillä aivan kuin taikaiskusta lavalla kököttävän Cheek-kopion hiljaiselo katkesi viimein kiivaan räpin alkaessa:

”Mun täytyy luottaa, että nää siivet kantaa Musiikki kuljettaa ku koko elämän sille antaa Rohkeus ei oo sitä ettei pelota Vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa Menin äärirajoille että mun pääni hajoilee Tiedän et mun paikka maailmas on antaa ääni sanoille Annan niin kauan kun sillä on välii Kävi miten kävi voittajat ei pelkää hävii”

Rahikaisen suu loksahti auki. Tämä ei voinut olla todellista. Taisi olla aika myöntää, että vastoin alkuodotuksia hänen Henkkansa näyttikin hanskaavan tämän homman. Kaiken kukkuraksi tämä oli onnistunut kokoamaan itsensä totaalisesta jäätymisestä huolimatta. Se oli hatunnoston arvoinen suoritus myös muidenkin poikien mielestä, jotka seurasivat esitystä taka-alalla.

”Tää on kyl niin sukkelaa, et millassi kykyi täst meijän porukast oikke on löytyny täsä illan aikan”, Hietanen päivitteli pojille heidän katsellessaan ihmeissään bussikuskinsa esitystä. ”Koht varmaa tyylii joku Honkajokiki menee laulamaa jottai perkeleen death metallii, jos tämne meininki jatkuu viäl.” Turkulainen oli kieltämättä jopa hieman kateellinen muiden poikien taidoista.

Hermosauhuiltaan palaava Lehto oli kuullut jo kauas syvästi inhoamansa artistin kappaleen. Kuka ihme siellä oikein tuota hirveää mölinää hoilotti? Nähdessään reissun aikana liiankin tutuksi tulleen hahmon karaokekuppilan ovelta, hän kääntyi saman tien suosiolla takaisin ulos. Kuovin räppääminen oli viimeinen asia maan päällä, mitä hän nyt kaipaisi.

Lammio ei teknisesti ollut kovinkaan kaksinen laulaja, mutta sen mitä hän tekniikassa hävisi, hän otti takaisin olemalla sangen karismaattinen esiintyjä sekä sujuva räppääjä. Räppi-Henkka olikin saanut varsinkin nuoremman yleisön puolelleen. Monet tanssilavalla pomppivat lukiolaiset pähkäilivätkin salaa, mahtoiko komea riimittelijä olla sinkku.

”Vien tän äärirajoille, äärirajoille Vien tän äärirajoille, sua varten Vien tän äärirajoille, äärirajoille Vien tän äärirajoille, sua varten Vi-vi Vien tän äärirajoille, sua varten Vi-vi Vien tän äärirajoille, sua varten!”

Reilun kolme minuuttia kestäneen kappaleen tultua päätökseensä, yleisö repesi jälleen kerran raikuviin suosionosoituksiin. Hysteria ei kuitenkaan ollut aivan samankaltaista kuin hämmentävän Riitiksen&Lehtiksen kohdalla, mutta tupa oli selkeästi kuumana Henkan persoonallisen esityksen jäljiltä.

Lammion yrittäessä hiippailla pikkuhiljaa poispäin parrasvaloista, kaksi innokkaan näköistä lukiolaistyttöä olivat juuri lähestymässä häntä selkeästi jotain sanottavaa mielessään. Rahikainen oli kuitenkin ilmestynyt salamana tyttöjen ja esiintyjänsä väliin.

”Sori vuan tytöt, mut hää on miun poikaystävä. Myön pitteepi täst mennökin jo, heippa vaan”, Rahikainen täräytti pettyneen näköisille faneille ja Lammion kauhuksi otti tämän tiukkaan syleilyynsä, pussaten samalla poskelle aivan kuin Riitaoja oli aikaisemmin tehnyt Lehdolle. Lammio pääsi jollain keinolla kiemurtelemaan toisen miehen halauksesta kuitenkaan enää kykenemättä liikahtamaan pois tilanteesta. Tämä seisoikin suuttumuksestaan punaisena keskellä juottolaa nöyryytettynä.

”Siis mitä helvettiä tuo nyt oli olevinaan? Ja en todellakaan ole tuon pervon poikaystävä”, tämä yritti vielä pelastaa tilanteen kailottamalla kovaan ääneen, mutta tytöt olivat jo kadonneet. ”Nyt alkaa saatana soikoon mennä jo vähän liian pitkälle tämä ahdistelusi. Kyllä minä nyt olisin tyttöjen kanssa saanut jäädä hetkeksi rupattelemaan, ei se sinun päätöksesi tosiaankaan ole”, Lammio sihisi aivan Rahikaisen lipevien kasvojen edessä. Jos ei oltaisi oltu näinkin julkisessa tilassa, hän olisi takuuvarmasti sylkäissyt ahdistelijaansa päin.

”Se oli just sitä, milt näyttikin. Siuu on niin hauska kiusata”, Rahikainen vastasi kujeilevasti ja jatkoi juttuaan, ”ja sitä paitsi, saisit kiittää minnuu, meinaan et sie nuitten teinityttöjen hypetystä ois jaksanu pitkään kuunnell. Jottain nimmaria oisit kuitenkin joutunu kirjottelemmoon ja pusuttelemmoon niitten poskia huulet märkinä. En mie halluu, ett sie lähet joittenkin lukiolaisten matkoon, vaan halluun pittee siut ittelläni tän yön.”  

Lammio yritti tyrmistyneenä ottaa selkoa äskeisistä sanoista. Siis mitä tämä tuolla ”pitämisellä itsellään tänä yönä” tarkoitti? Rahikainen kuitenkin selkeytti kysymystä tuota pikaa kuiskaamalla liioitellun dramaattisesti:

”Ihan vuan kosk sie oot niin jumalaisen seksikäs ukko, enkä halluu päästää siusta irti kirveelläkään.”

Noiden käsittämättömien sanojen myötä Lammio tunsi, kuinka koko hänen kehonsa alkoi vaihtaa väriä ja jalat alkoivat täristä ärsyttävästi. Oliko hän nyt kuullut oikein? Oliko Rahikainen äsken tosissaan sanonut häntä ”jumalaisen seksikkääksi ukoksi” vai oliko hän jo muka niin humalassa, ettei erottanut kunnolla puhettakaan?

Tämä alkoi olla jo aivan liian paksua. Oli kuumottavaa ajatella, että edessä seisovalla herralla vaikutti olevan jokin etukäteen mietitty suunnitelma heidän yhteistä yötään ajatellen. Pitäisiköhän suosiolla lähteä ovet paukkuen hyttiin murjottamaan loppuyöksi ennen kuin mitään kamaluuksia tapahtuisi? Tämä matka alkoi muuttaa muotoaan kovin kiusalliseen suuntaan ja se sai Lammion olon epämukavaksi.

”Elä näytä tuommooselta, mennöön takas poikien työ. Miehän sanoin vaan sen, mikä miun mielestä on totta”, Rahikainen heitti loppukommenttina ja otti ihailunsa kohteen käsivarresta kiinni raahaten tämän takaisin heidän pöytäänsä.

Koskela oli harvinaisen tasokkaita esityksiä seuratessaan jo hetken aprikoinut, pitäisikö uskaltautua mennä vihdoin paistattelemaan parrasvaloihin. Itsepähän oli Kariluodollekin aikaisemmin todennut, että suorituspaineita kapakan tasoon nähden tuskin olisi. Useammat juodut oluet sekä shotit olivat puuduttaneet keskushermostoa jo sen verran, että esiintyminen yleisön edessä ei tuntunut enää niin karmivalta ajatukselta. Hetken epäröityään tämä päätti viimein käydä vaivihkaa tiputtamassa kappaletoiveensa.

Hauhian ja Asumaniemen hoilatessa taustalla Robinin kappaletta ”Puuttuva palanen”, Koskela hiippaili takaisin paikoilleen. Tarkkasilmäinen Kariluoto oli valpastunut huomattuaan, että ystävänsä oli käynyt laittamassa viimein laulutoiveensa.

”Noniin, kuullaanhan sitä vihdoin sinunkin lauluasi täällä. Loistavaa, en tosiaan malta odottaa.”

Koskela hivuttautui aivan Kariluodon viereen ja supisi tämän korvaan:

”Jos minäkin nyt uskallan mennä, niin tämä tarkoittaa, että sinunkin vuorosi tulee tänä iltana. Jopa Lammiokin kävi lavalla ja hyvinhän se sujui alkujähmeyden jälkeen.” Kaiken järjen mukaan Kariluodon oli pakko osata laulaa, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Miestä vaivaava itsekritiikki oli vain saatava ensin taka-alalle. Koskela paloikin halusta kuulla vieruskaverinsa piilevät kyvyt ja koitti lievästi painostaen saada tätä suostumaan pyyntöönsä.

Nuorempi mies epäröi vieläkin. Mukavasta nousuhumalasta huolimatta huonot lapsuuden kokemukset puskivat pintaan. Koskelan läpitunkevaa katsetta oli kyllä kieltämättä vaikea vastustaa. Tummine silmineen tämä muistutti erehdyttävästi kerjäävää koiraa.

”Mitä minä saan, jos menen?” Kariluoto alkoi tekemään kiusoittelevaa kauppaa omasta laulamisestaan.

”Se jääköön nähtäväksi, onhan tässä vielä yötä jäljellä”, Koskela vastasi salamyhkäisesti.

Kommentin sisältö oli melko mystinen, mutta Kariluodon oli pakko myöntää, että hän oli kovin kiinnostunut ottamaan selvää ystävänsä ajatuksen juoksusta. Haaste olisi siis otettava vastaan, sillä hän ei missään nimessä kestäisi katsella loppuillan tuota varsin suloista anelevaa koiranpentuilmettä.

”No ehkä ihan vain sinun mieliksesi menen, ei tässä varmaan enää muukaan auta”, nuorempi mies naurahti vaivaantuneena ja aloitteli uutta viinilasillistaan. Jos kyse olisi ollut kenestä tahansa muusta, Kariluoto olisi varmasti kieltäytynyt.

”Hieno juttu. Se on nyt sitten sinetöity. Eipä me vielä tiedetä, millainen supertähti sinusta vielä kehkeytyykään”, Koskela virnuili harvinaisen leveästi. Samalla Kariluodon selkää pitkin menivät kylmät väreet aivan kuin joku olisi juuri avannut ikkunan.

Laulujonoa oli kertynyt melkein 45 minuuttia, mutta pitkän odottelun jälkeen omaan vuoroonsa kuulutettiin ”Koskela Suomesta”. Muiden ihmetellessä nimimerkkiä, Hietanen hymisi itsekseen heidän sisäpiirijutulleen.

Nimen alkuperä juontuu erääseen lauantai-iltaan, jota he olivat yhdessä viettäneet Koskelan kotipitäjän paikallisessa. Kyllästyttyään baarissa notkumiseen olivat miehet menneet roskaruuan himoissaan hakemaan yöpalaa Pentinkulman ainoasta kebab-ravintolasta. Yllätykseksi sisällä heitä vastassa oli joukkio ulkopaikkakuntalaisen moottoripyöräkerhon jäseniä. Jostain syystä nämä ottivat turkua puhuvan miehen ja tämän ystävän silmätikuikseen.

”Keitä te oikein luulette olevanne? Jotain homoja varmaan, onhan Turku tunnetustikin Suomen suurin persereikä”, kaapin kokoinen mies murjaisi ystäviensä hekotellessa railakkaasti taustalla.

Ivailun kohteita ei pikkumainen kommentti jaksanut masentaa, vaan hassuttelevalla tuulella oleva Hietanen heitti löylyä takaisin:

”Mua vois oikeestaas kutsuu turkulaiseks ahvenaks ja tää täsä viäres on mun poikaystävä. Sää taidas ol vähä kade, kun tää on niin pirun komias, vai mitä?” Hietanen nikkasi silmää ja käänsi jengiläisen veistä haavassa vielä hieromalla romanttisesti vieruskaverinsa reittä. Ele sai pinkkiä possua muistuttavan homofobisen miehen odotetusti raivon partaalle. Juuri kun tämä oli avaamassa suutaan sanoakseen jotain takaisin, oli Koskela tokaissut tuijottaen miestä humalan lasittamilla silmillään:

”Koskela Suomesta. Niin kova jätkä, että syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Hauska tavata vaan, tässä kullan kanssa haluttaisiin tietää sinunkin nimesi, niin olet tervetullut meidän pelehtimisiin koska vaan.”

Näiden sanojen myötä moottoripyörämies oli menettänyt lopullisesti malttinsa käyden melkein päälle, mutta onneksi he olivat ounastelleet tilanteen eskaloitumisen ja lähtivät juoksemaan niin nopeasti kuin kintuistaan pääsivät. Possua muistuttava ukko oli yrittänyt huudella uhkauksiaan vielä ravintolan ovelta, mutta he olivat ennättäneet onneksi supervauhtia kauas pakoon. Sinä iltana jäivätkin kaksi rullakebabia turkkilaisen pienyrittäjän harmiksi lunastamatta.

Hyvän matkan päässä he molemmat olivat viimein pysähtyneet ja samalla vielä huohottaen räjähtäneet nauruun.

”Sää ole kyl välil niin mystinen miäs, et ei ol todellist. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä…voi helvet, mist sää senki keksisi? Ja mist lähtien me ollaan pelehditty yhdes?”

”Itsepähän kutsuit minua poikaystäväksesi”, vanhempi mies virnuili takaisin ilkikurisesti. Yleensä niin korrektin ja vaisun miehen suusta pääsi aika ajoin yllättäviä asioita.

Onneksi kuitenkaan laivan kapakassa ei sillä hetkellä ollut moottoripyöräkerholaisia, joten Koskela sai esiintyä ilman konflikteja. Tämä oli valinnut laulukseen sota-ajan satiirin Eldankajärven jään. Ei hän mikään sotahullu ollut, mutta isäukolla oli usein tapana kuunnella kyseistä kappaletta pienissä konjakeissa melankoliapäissään ja jostain syystä laulu oli tullut spontaanisti tänä iltana mieleen hänen selatessaan listaa. Mieluiten hän olisi valinnut jonkin Black Sabbathin tai Iron Maidenin kappaleen, mutta epävarman englantinsa kanssa hän oli pelännyt, että esitys olisi muistuttanut liikaa kapteeni Kaarnan kuulutusta.

”On täällä tallattu, maata vallattu On täällä kuokittu, täitä noukittu On sota tuimaa, ei Juno päätä huimaa Pum, pum, pum, patteri paukkuu Ja korohorot haukkuu juu"

Laulajana Koskela ei ehkä ollut kaikkien aikojen taitavin tai mieleenpainuvin, mutta häntä oli silti miellyttävä kuunnella ja katsella etenkin Kariluodon mielestä, joka ei saanutkaan millään käännettyä lumoutunutta katsettaan pois ystävänsä esityksestä. Maaseudun miehessä oli jotain varsin kiehtovan korutonta estetiikkaa, joka tuntui kiiltokuvamaisiin ihmisiin ja elämään turtuneesta Kariluodosta varsin eksoottiselta.

Oudon kipristelevä tunne vatsanpohjassa oli vaivannut häntä koko illan. Ensin tämä oli ajatellut syöneensä jotain huonoa, mutta tunne tuntui vahvistuvan erityisesti Koskelan ollessa läsnä, joten pelkästä ruuansulatusvaivasta tuskin oli kyse. Et kai suinkaan olisi ihastumassa, jokin alitajunnan ääni kuiskutteli epämukavasti hänen pääkoppansa syövereissä. Kariluoto pudisteli päätään. Rationaalisena ihmisenä ajatus tuntui täysin tuulesta temmatulta. Ei kai varattu mies sentään pitkäaikaiseen ystäväänsä voinut yhtäkkiä laivamatkalla noin vain ihastua? Hän päätteli oudon romanttisuuden johtuvan todennäköisimmin humalasta ja yritti epätoivoisesti hillitä höperöä tunteiluaan.

Lyhyen ja melko askeettisen esityksensä jälkeen Koskela kuunteli kohteliaasti eläkeläisten ja ystäviensä suosionosoitukset, muttei palannutkaan suoraan takaisin pöytään. Tämä lähti sen sijaan talsimaan lievästi huojuen kohti ulko-ovea. Kuumassa ja tunkkaisessa kapakassa oli vietetty jo tarpeeksi aikaa, joten mies kaipasi kipeästi raikasta ulkoilmaa selvittääkseen päätään.

”Mihi sää oikke luules ny meneväs? Mää oisin voinu tost hyväst tarjot sul vaik drinki”, Hietanen huhuili ystävänsä perään.

”Jerusalemiin”, Koskela huudahti takaisin olkansa yli.

Hietanen kohautti olkapäitään hämmästyneenä muiden poikien katsoessa häntä kysyvästi. Ei tuosta nyt ottanut selvää, mutta jotain outoa oli selkeästi tekeillä.

Koskela hoippui ulkokannelle huomaten ilokseen, että saisi olla rauhassa muun risteilyväen kaikottua sisätilojen suojiin. Viileä tuulahdus tuntui varsin virkistävältä verrattuna tunkkaiseen kokolattiamatoilla höystettyyn sisäilmaan. Ajantaju oli kokonaan kadonnut karaoken viemänä. Mitäköhän kellokin jo oli?  

Mies katseli miettiväisenä kaiteen yli mustana liplattelevaa Itämerta. Kaarna oli ollut kuulutuksessaan oikeassa: meri oli harvinaisen tyyni, eikä tuulta ollut nimeksikään. Ulkona oli kuitenkin julmetun kylmä, mutta alkoholi lämmitti sisuskaluja mukavasti, joten ulkotakin unohtuminen hyttiin ei juuri sillä hetkellä hetkauttanut.

Siinä rauhallista merenkäyntiä katsellessaan jostain aivokuoren syvimmistä perukoista Koskelalle tupsahti mieleen Titanic, jonka oli pikkupoikana katsonut veljiensä kanssa särisevältä VHS-kasetilta. Veljet olivat nauraneet katketakseen imelälle rakkaustarinalle ja laivan jäävuoreen osumiselle, mutta herkkää Vilhoa olivat traaginen rakkaustarina ja matkustajien kohtalo järkyttäneet syvästi. Heidän perheessään tunteista ei ollut yleensä tapana puhua, joten hän oli käsitellyt ahdistustaan korkeintaan tärisemällä yksin useampia öitä sängyssään. Laivalle meno oli tuntunut pitkään jokseenkin epämukavalta, mutta onneksi tunne oli saatu vihdoin kuriin iän myötä.

Ajatukset rönsyilivät siinä humalan tilassa ja lapsuuden traumoistaan hän päätyi pähkäilemään kuuluisan elokuvan näyttelijöitä. Mikä se silloin lähes vielä teini-ikäinen pojankloppi olikaan? Eikös se ollut joku Leonardo da Vinci tai vastaava… häntä olivat kaikki heidän luokkansa tytöt silloin aikoinaan rakastaneet. Entäs hänen vastanäyttelijänsä sitten? Ja kuka olikaan se laulaja, joka niin kauniisti lauloi sitä 90-luvun lopulla aivan liikaa radiossa soinutta balladia, jolle hän oli salaa itkenyt muiden poikien näkemättä? Koskela alkoi tapailla huulillaan haparoivalla englannillaan kuuluisan rakkauslaulun sanoja:

”Every night in my dreams I see you I feel you..."

Samalla päähän pälkähti loistoidea: hän rekonstruoisi elokuvan ikonisen kohtauksen, jossa Kate Winsletin esittämä Rose kapuaa romanttisesti laivan kaiteelle. Tajuamatta sen enempää tilanteen vaarallisuutta, hän nousi varovasti alimmalle kaiteelle ja kuvitteli, kuinka hänen elämänsä rakkaus kannattelisi häntä takaapäin meren aaltojen kuohuessa romanttisesti. Siihen saakka hän ei tosin ollut päässyt, kuka tämä elämän rakkaus voisi olla.

”Near, far, wherever you areeeee”

Fiilistely loppui kuitenkin harmiksi varsin lyhyeen, sillä intiimin kaidekohtauksen katkaisi yllättäen takaa kuuluva aggressiivinen huuto:

”MITÄ HELVETTII SÄÄ KOSKELA LUULES OIKKE TEKEVÄS??!!”

Vain sadasosasekunneissa vahvat käsivarret tarttuivat teatraalisesti lanteista vetäen Rosen imitoijan alas kaiteelta jääkylmälle alumiinilattialle polvilleen.

”Voi helveti kuustoist, sää olisi voinu pudot tost kaiteelt ton saatanan Jordaniaan. Tajuak sää kui vaarallist toi oli tääl yksin hoiperrel? Olisis kysyny jonku edes mukkaha, mut herra on ny niin ylppiä, et ei voinu sanno kenellekkä mittä. Olik tää ny se sun Jerusalemis?” Hietanen huohotti ääni väristen heidän ollessaan kontallaan vierekkäin.

”Kaikki oli ihan hallinnassa. Alkoi laivan tunkkaisuus kyllästyttää, niin tulin tänne virkistymään ja tuli sattumoisin vanhoja muistoja mieleen.” Ei Koskela oikein itsekään ollut tajunnut, mitä äsken oli tapahtunut.

”Ny puhus paskaa, se ei ihan näyttäny silt. Mää en tosiaan haluu noukkii sua tualt Itämerest tänä yän. Tul ny luajan tähden takas meijän kans. Kui paljo sää ole oikke jo juanu?”

Koskela hieraisi leukaansa mietteliäänä.

”En vielä kai tarpeeksi.” Koskelan mielestä Hietanen oli tehnyt tilanteesta turhan dramaattisen ja eihän tässä ollut mitään sen pahempaa sattunut loppujen lopuksi. Hän ei kuitenkaan halunnut suututtaa ystäväänsä enempää, joten ehkä olisi paras vain totella mukisematta.

Ilta alkoi salakavalasti kääntyä yöksi ja karaokekuppilan väki kaikota omille teilleen. Myös osa konekiväärikomppaniasta oli painunut jo suosiolla nukkumaan, sillä aamulla olisi aikainen herätys laivan saapuessa Tukholmaan. Myöskään kaikkia ei kiinnostanut olla karmeassa krapulassa, kun taas toiset olivat päättäneet ottaa ilon irti tästä yöstä. Ensimmäisenä nukkumaan oli mennyt Mäkilä, joka oli ollut illanvietossa niin hiljainen, että pojat hädin tuskin olivat muistaneet hänen olemassaoloaan. Sentään tämä oli ilmoittanut lähtevänsä, eikä vain kadonnut mystisesti sanomatta mitään. Hietanen oli matkan aikana alkanut pitää tosissaan joukkionsa hiljaisimmasta jäsenestä ja olikin pettynyt tämän lähtiessä.

”Kauhia harmi, et sää menes jo ny nukkumaha, mut kyl mää ymmärrän. Ei toisten ryyppämist jaks selvinpäin paljo kattel. Sää ole kyl Mäkilä oikkest ainoo järkevä täsä porukas, onneks sää tuli tän meijän kans. Toivottavast sul senttä oli hauskaa kaikest hualimat ja hyvää yät!” Tämä halasi vielä kankeaa miestä ennen kuin päästi raukan omille teilleen.

Mäkilän jälkeen porukkaa oli alkanut tipahdella. Vanhalalla ja Honkajoella oli ollut selkeästi mielessään jotain tärkeää puuhaa ja Lahtinen oli kaikonnut Määttänsä kanssa nauttimaan yön riennoista, eli todennäköisesti pauhaamaan Marxiaan sille ainoalle, joka ainakin esitti jaksavansa kuunnella. Rokka ja Susi olivat myös painuneet petiin. Lopulta jäljellä olivatkin enää Koskela (joka oli vannonut käsi sydämellä Hietaselle olevansa loppuyön nätisti Titanic-episodinsa jälkeen), Kariluoto, Lammio, Rahikainen, Hietanen, Lehto sekä tämän kainalossa nuokkuva Riitaoja. Kello alkoi lähestyä uhkaavasti jo kahta.

”Kohta laitetaan karaoke pakettiin, joten jos joku vielä haluaa laulamaan, niin viimeistä vuoroa viedään”, karaoke-emäntä kuulutteli mikrofoniin. Koskela havahtui yllättäen transsistaan ja tönäisi Kariluotoa kyynärpäällään kylkeen.

”Muistatko mitä sovittiin aikaisemmin? Nyt on tilaisuutesi. Ei täällä edes ole paljon porukkaa jäljellä ja sekin vähä alkaa olemaan niin hyvässä tuiskeessa, että tuskin edes muistavat mitään sinun olemassaolostasikaan myöhemmin.” Muutkin pojista komppasivat Koskelaa. Vielä voisi mielellään kuunnella Kariluodon laulun ja päättää sitten, mitä puuhattaisiin. Heillä ei ollut mikään kiire nukkumaan, lukuun ottamatta ehkä Riitaojaa ja Lehtoa. Painostuksen kohde huokaisi liioitellun kuuluvasti ja kirjoitti nopeasti jotain lapulle, vieden sen samalla äkkiä karaoke-emännälle ennen kuin mieli muuttuisi. Enää ei voisi perääntyä.

Siitä alkoi Kariluodon elämän yksi pisimpiä odotuksia. Olotila oli kuin hammaslääkärin odotushuoneessa, jossa joutui spekuloimaan kauhulla kohtaloaan saamatta aikaa pysäytettyä. Ainoa ero oli, että tällä kertaa hän joutuisi nolaamaan itsensä julkisesti, eikä voisi vain liueta paikalta mahdollisimman nopeasti rauhoittumaan itsekseen. Hän ei tässä jännityksen tilassa pystynyt keskittymään muihin laulajiin ja ohi menikin muun muassa kahden keski-ikäisen naisen varsin taiteellinen tulkinta Jenni Vartiaisen ”Nettiin”-kappaleesta. Hermostutti niin järjettömän paljon, että olisi tehnyt mieli oksentaa. Hän olisi toivonut voivansa lukittautua vessaan lauluvuoronsa ajaksi, mutta takuuvarmasti heidän pieneksi kutistunut porukkansa pitäisi huolen Koskela etunenässään, että hän ei pääsisi niin vain jänistämään. Kariluoto koitti epätoivoisesti lohdutella itseään: jos jopa Lehto oli suostunut olemaan Ken ja Lammio räppäämään, kyllä hänkin varmasti tästä selviäisi. Koskelakin oli laulanut rennosti. Mitä tässä oikeastaan oli edes pelättävää? Hän sulki silmänsä ja yritti hengitellä rauhallisesti, mutta tapansa mukaan mieleen pulpahtelivat kaikki mahdolliset kauhuskenaariot.

”Älä nyt turhaan hermoile taas, ei täällä ketään ole tuomaroimassa”, Lammio yritti lohdutella samalla muidenkin ladellessa rohkaisuiksi tarkoitettuja latteuksiaan.

Kaikesta huolimatta kello kävi ja piinaava odotus tuli vihdoin päätökseensä. Se olisi menoa nyt.

”Kello alkaa olla sen verran, että lopetellaan pikkuhiljaa tältä illalta. Kiitos kaikille, on ollut sangen upea ilta ja olemme kuulleet hienoja tulkintoja. Päästetään vielä lopuksi lauteille illan viimeinen esiintyjämme. J.K., ole hyvä!”

Kariluoto tunsi liimautuneensa penkkiinsä ja kestikin muutamia sekunteja, ennen kuin hän puoliksi toisien pakottamana sai hilattua itsensä ylös. Nyt koittaisi hänen tulikokeensa, joka ratkaisisi, pääsisikö hän lapsuuden traumoistaan yli vai vajoaisiko maan alle ja unohtaisi kaiken musiikin harrastamisen kokonaan. Hän vilkaisi olkansa yli hermostuneena vielä viimeisen kerran poikia ja näki, kuinka Hietanen ja Rahikainen näyttivät peukkua virnuillen. Helppohan heidän oli ilveillä, kun eivät itse olleet edes käyneet laulamassa.

Vihdoin ja viimein hän seisoi keskellä lavaa parrasvaloissa, humalassa, puristaen kädet hikisinä mikrofoniaan. Hän kiitteli luojaansa, ettei kukaan ollut ainakaan eturivissä kuvaamassa, kuten Lammiolle oli käynyt.

Ilmoille kajahti Stairway To Heaven:in intro, joka tuntui tässä hetkessä vielä normaaliakin pidemmältä. Kariluoto sulki silmänsä, sillä hän ei halunnut katsoa ketään yleisössä. Ajatuskin katsekontaktista jonkun kanssa hermostutti vain lisää. Hän oli oudon tunteellisella päällä ja mietti intron kitarasointuja kuunnellessaan, oliko valinnut nyt turhan pitkän ja melankolisen kappaleen hauskan illan päätteeksi. Eipä sitä enää voinut vaihtaakaan, joten nyt pitäisi keskittyä vain saamaan tämä kunnialla läpi. Voisi olla liian noloa juosta tässä vaiheessa häntä koipien välissä pois.

Alkusointujen hiipuessa vihdoin ja viimein, hän nosti vapisevin käsin mikrofonin ja alkoi laulaa ulkomuistista Led Zeppelinin maailmankuuluja lyriikoita:

“There's a lady who's sure All that glitters is gold And she's buying a stairway to heaven

When she gets there she knows If the stores are all closed With a word she can get what she came for

Oh oh oh oh and she's buying a stairway to heaven”

Sillä samaisella hetkellä kun hän oli avannut suunsa, baariin oli laskeutunut harras tunnelma. Kukaan ei hiiskahtanutkaan, sillä uskomattoman taitava laulaja oli saanut yleisön lumoukseensa. Koskela myhäili tyytyväisenä pimeydessä. Hän oli aavistanut oikein: Kariluoto oli selkeästi omassa elementissään. Tämä oli vaatinut vain pienen alkupainostuksen.

Katsellessaan ystäväänsä, joka oli rohkaistunut laulamaan, Koskelan valtasi jokin mystinen lämmin tunne ja hänen silmäkulmansa kostuivat lievästi. Tämä oli loistava lopetus heidän baari-illalleen. Vieressä Hietanen nyyhkytti humalaisessa tunnekuohussaan ja Koskelan olikin pakko asettaa kätensä tämän harteille lohdutukseksi. Lammio ja Rahikainen seisoivat hipihiljaa toisissaan kiinni, Lammion yrittäessä pitää tunteitaan sisällään. Rahikainenkaan ei poikkeuksellisesti keksinyt mitään vitsailtavaa, sillä tunnelma oli kuin kirkossa ja jokin laimea letkautus tähän tilanteeseen olisi kuulostanut kovin epäsopivalta.

Alkujännityksen jälkeen Kariluoto oli kadottanut itsensä laulun syövereihin ja tunne oli jokseenkin hykerryttävä. Tämä hetki oli tässä ja nyt ja koska hän ei katsonut yleisöä, oli helppo antaa musiikin vain viedä tajuamatta edes tilannetta. Hän kävi kyseenomaisella hetkellä läpi epämääräisen voimakkaita tuntemuksia, sillä tämä kappale oli hänelle varsin tärkeä. Siksi se kai oli tullut mieleen ensimmäisenä, kun oli pitänyt hätäisesti raapustaa jotain toivelapulle. Päässä vilisivät ajatukset Sirkasta, hänen viimeaikaisesta työuupumuksestaan, tästä matkasta ja heidän konekiväärikomppaniastaan. Kuitenkin erityisesti eräs henkilö piirtyi hänen mieleensä vahvasti ylitse muiden: Koskela. Nyt hän vasta tajusi, kuinka paljon oli ikävöinyt tätä vuosien aikana ja oli niin äärimmäisen kiitollinen, että tämä oli pyytänyt hänet matkalle mukaan. Salaa hän omistikin laulunsa yleisössä seisovalle rakkaalle ystävälleen.

“If there's a bustle in your hedgerow Don't be alarmed now It's just a spring clean for the May queen Yes, there are two paths you can go by But in the long run There's still time to change the road you're on And it makes me wonder”

Pitkä ja progressiivinen kappale jatkui ja jatkui, mutta kaikki janosivat vain kuulla lisää. Hetki sitten melkein nukahtanut Riitaoja oli pelästyttänyt Lehdon ja alkanut itkeä omaan tyyliinsä hyvin vuolaasti. Lehdon oli ollut pakko hakea vessasta kasa nenäliinoja, sillä kyyneleet ja räkä näyttivät valuvan ehtymättömästi.

”Lehto…m-m-mie rakastan sinnuu niin paljon”, tämä töksäytti täysin puskista samalla nyyhkyttäen.

Nyt alettiin jo mennä sellaiselle alueelle, joka oli Lehdolle täysin vierasta. Toki kilometrien päähän oli selvää, että näiden miesten välillä oli jotakin tekeillä, mutta nyt kun se näin konkreettisesti tuotiin ilmoille, Lehto ei osannutkaan sanoa tai tehdä mitään. Heillä oli jo monia vuosia ollut säätöä, ja sängyssä oli toki tehty muutakin kuin nukuttu päiväunia, mutta mitään sen virallisempaa ei oltu sovittu. Lehto ei todellakaan tiennyt, miten tällaisessa tilanteessa pitäisi oikeaoppisesti toimia. Perkeleen Kariluoto, joka niin ylitsevuotavan tunteellisesti lauloi. Hän ei kyennyt muuhun kuin ottamaan Riitaojansa kömpelöön halaukseen ja kuiskutteli tärisevällä äänellä tämän korvaan:

”Ei mitään hätää, mennään kohta nukkumaan. Ei mitään hätää…” Tästä pitäisi puhua sitten selvinpäin kahden kesken vielä myöhemmin sopivammalla hetkellä.

“And if you listen very hard The tune will come to you at last When all are one and one is all To be a rock and not to roll

And she's buying the stairway to heaven”

Venytellessään viimeisiä lyriikoita Kariluoto uskalsi vihdoin ja viimein avata silmänsä ja häntä kohtasi kovin liikuttava näky. Hietanen ja Rahikainen seisoivat sytkärit kädessä pöydällä toisiaan kaulaillen. Oli ihme, ettei heitä oltu vielä häädetty pois. Lammio seisoi vakavan näköisenä kädet puuskassa Koskelan kanssa ja hekin näyttivät epätyypillisen tunteikkailta. Muutkin kuuntelijat istuivat hiiren hiljaa omilla paikoillaan. Laivalle tyypillisestä kännisekoilusta ei ollut merkkiäkään. Ehkä hän ei sittenkään ollut aivan epäonnistunut.

Kappaleen vihdoin loputtua Kariluoto kumarsi syvään ja kuunteli raikuvat aplodit nolostuneena. Samassa hän huomasi, että jalkojen eteen lensi jokin vaatekappale.

”HYVÄ KARTSA, SÄ OLET JUMALA!!” Hietanen ja Rahikainen huusivat kilpaa pöydällä ja ilmeisesti äskettäin lavalle ilmestynyt hikinen paita kuului jälkimmäiselle, sillä tämä keikisteli jo yläosattomissa. Onneksi he voisivat seuraavaksi häipyä täältä vähin äänin.

Koskela otti laulajansa heti syleilyynsä tämän saavuttua. Kariluoto oli saanut aikaiseksi sellaisen ilmapiirin, että yleensä niin etäinen mieskin oli lämmennyt. Se tuntui varsin imartelevalta.

”Kiitos, olit loistava. Olin aivan varma, että sinä onnistuisit”, tämä mumisi nuoremman miehen korvaan ääni lievästi itkuisena. Jos Kariluoto äsken jo vapisi, tämän myötä häntä alkoi jo pyörryttää. Ei hän osannut vastata mitään järkevää takaisin, sillä valtava adrenaliiniryöppy oli ottanut haltuunsa. Tämä hetki oli varsin täydellinen, sillä hän oli onnistunut hiljentämään itsekritiikkinsä ja olemaan edes vain pienen hetken pää pilvissä. Ainoa asia, joka nyt askarrutti, oli se, että olisi enää kolme päivää jäljellä Koskelan kanssa. Niistä hän halusi ottaa kaiken irti.

[paskanmarjapiirakka]

MINUT TÄGÄTTIIN C: syypää on @parsakaalimato tuo veikeä henkilö (tykkäään näistä tägätkää mut kaikkeen pls C:  )

rules: copy/paste and replace my answers with yours and tag people :^) 

a - age: 25 b - biggest fear: Noenkaimäsitäteillekerro eli just se että kerron jotain ja sit sitä käytetään mua vastaan tai levitellään tai tai tai hyi kauhistus c - current time: 21:21 d - drink you last had: Kaffetta täsä hyvää iltaa e - every day starts with: Torkutustasaatana en oo vielä oikein omaksunu ihmisen unirytmiä, työn alla on herääminen sillai että ehtis vaik syödä ennen ku pitää lähtä. f - favorite song: no voi morjens niitä on seitsemäntoistasataaviisi listaanko kaikki. Japanijutuista ikuisuussuosikki josta ei vaan pääse yli on Kagrra,n Utakata, sit no Euroviisuhommista ikisuosikkeja mihi ei kyllästy on kans paljon ja tämä taitaa jo kertoo jotain musiikkimaustani. Sit tottakai MÄ HIIHDÄN.   g - ghosts, are they real: Simsissä ainaki. h - hometown: No Kouvostoliittohan se kaiketi joo mut no mun koti ei oo siellä mut niinku mistä kotoisin vai i - in love with: Ei en harrasta ei materiaa voi rakastaa korkeintaan taidetta rakastan jos jotain jaa joo rakastan taidetta. Huomaatteks heti aattelin eka et pitäis vastaa joku asia esine olento ahahaha. hupsista. j - jealous of: Oon kade ihmisille jotka saa asioita aikaseks ku ite aina mietin et pitäis sitä ja tätä enkä ikinä osaa sit kuitenkaan toimia.  k - killed someone: Ei en harrasta murhia l - last time you cried: Ööööööö no nyt en kyl osaa sanoo, emt, ehkä joskus marraskuussa ku asiat näytti synkeiltä ja ahdisti kovasti. m - middle name: Tyyliin maailman yleisin nimi. n - number of siblings: Puoltoista o - one wish: Haluisin löytää elämääni sellasia ihmisiä jotka siihen sopii ja joille se sopii eli siis ihmisiä jotka ei aiheuta ahdistusta ja ja ja no okei ykskin riittäis mut siis no joo öö tota p - person you last called/texted: Lasketaaks WhatsApp jos lasketaan ni sisko ullatus ullatus q - questions you’re always asked: PIIRSITKÖ TON IHA ITE? r - reasons to smile: Viime aikoina oon ylittäny itseni ihan pariinkin kertaan ja eilen oli mielettömän upee auringonlasku ja kävin jäällä höntöilemässä ja meri ja kevät ja ja ja elämä on ihanaa aaaaaa aaaa s - song last sang: Nightwishin Nemo, oli vähän nostalgiahetket tossa  t - time you woke up: 06:50 on aina eka herätys, täysin tajuissani olin ehkä 07:30. u - underwear color: Valkosta ja harmaata uuh tylsää  v - vacation destination: Sanokaa hulluksi mut haluisin käydä LAPISSA en oo koskaa käyny Rovaniemeä pidemmällä. No sit kans esim Köpis ois siisti ja ja ja JAPANIIN joo. Todennäkösesti seuraavat “lomat” menee tarkalleen töissä.  w - worst habit: Oon taitava ignooraamaan asioita ja sit ne tuppaa paisuu ja menee vaa pahemmaks sen sijaan et ne katoais ja lakkais olemasta. Ja kynsien pureskelu/repiminen. x - x-rays you’ve had: Öäää meinasin sanoo et ei mitää mut hampaita vissii kuvattu joo. y - your favorite food: KAIKKI. noeivaa. No täl hetkellä sushi ku oon ns viimein oppinu siitä tykkää. JA SINIHOMEJUUSTO. aah.  z - zodiac sign: Skorpioni, kuumerkiltäni olen rapu, nousevasta merkistä en vieläkään tiedä onks se vesimies vai kauris ja tää raastaa sieluani edelleen. 

emmänytägääketääkueimulooystävii ;-;