#mielisairas

[vaalipuheterapia]

"Jos galaksit ovat järjestyneet hyvin ja työskentelevät harmonisesti, niiden omistaja kirjoittaa runoutta. Ellei, tuloksena on mielisairaus."

-Filosofian kirja

[valejalkainen]

minä: joo ei tässä enää mitään, vuosia olin ihmisraunio mut nyt elämä porskuttaa

myös minä: soittaa työterveyteen ja alkaa itkeä

[dick-chugger]

En ny haluu olla epäkohtelias tai mitään mutta vähän saappaannuolijakäytöstä

Tarviiks noiden tyyppien lomalla intistä pitää tota univormua vai tekeeks ne niin huvinvuoks?

[frikatilhi]

Vein lapsen päiväkotiin. Isojen pihalla ala-asteelaiset pojat tönii toisiaan. "Ase tänne! Ase tänne!" ne huutaa. "Mielisairas!"

Erityislasten ryhmä tuijottaa lippua puolitangossa. "Mä tiedän! Ihminen kuoli!" yksi kertoo muille.

Arvailen mielessäni, ketkä lapsista ovat 12-vuotiaita. Kaikki ovat ihan hirveän pieniä.

Pidättelen kyyneliä autolle asti. Eihän lapset saa nähdä, kun aikuinen itkee.

[pupucino]

mä oon silleen hankala, et mä oon äärimmäisen fiksu ja erinomainen ihminen ja muhun rakastuu kaikki, mut pystyn ottamaan vastaan vain semmosen duunin, missä teen töitä joustavasti etänä 30-50 % työajalla mieluiten iltasin ja öisin

et täällä mä oon, voisin olla sun firman uus tähti, mut jos haluut mut aamulla klo 8 toimistolle joka päivä, ni sori en oo sun

koska erinomaisuuteni lisäks mä oon myös mielisairas, enkä pysty pitämään itteäni ja elämääni kasassa, jos teen täysiaikasta työtä, jota varten mun pitää lähtee aamusin kotoota johonki

saatan olla myös vampyyri

[suomalaistavihaa]

Mielisairas

Vaikuttaessani sosiaalisessa mediassa ja ollessani vaikuttamatta, mieleen nousee se tapa miten sairauksia käsitellään. Jos sairaalla on paljon seuraajia hänen häpeäleimansa on arvostettu ja ansaitsee yleisen hyväksynnän ja rohkaisun. Entä jos sairas ei ole yleisesti hyväksytty, vaan parjauksen kohde? Silloin stigmatisaatio kääntyy häntä vastaan. Kerron tässä, miten vaikeaa on purkaa tunteitaan…

[mustikkajuna]

Trump ei oo idiootti, se on mielisairas.

-Vanhemmat

[kattila85]

Lukumaratonin fiiliksiä

Parvekkeella rentoutumassa

Helatorstai oli sopiva aika Aamilukumaratonin alkamiseksi. Torstaista lauantaihin lueskelin parvekkeella, mutta sunnuntaina satoi, joten pesiydyin lukunojatuoliini. Tavoitteenani oli kuunnella äänikirjaa viisi tuntia ja lukea perinteistä kirjaa viisisataa sivua. Vauhtia lukemiseen sai Aamin järjestämiltä lukusprinteiltä Instagramissa lauantai- ja sunnnuntai-iltana.

[eksopolitiikka]

Mielenterveysammattilaiset tarvitsevat koulutusta UFO-kohtaamisista

Mielenterveysammattilaiset tarvitsevat koulutusta UFO-kohtaamisista

Useat UFO-tutkijat ja MUFONin tutkijat tuntuvat olevan hämmentyneitä viime aikojen pyrkimyksestä saada ammattiapua niiltä, jotka työskentelevät mielenterveysalalla. ”Abduktoidut eivät ole hulluja, joten miksi he tarvitsisivat mielenterveysammattilaista?” tai ”He voivat tarkoittaa hyvää auttaessaan, mutta he vain eivät tiedä mitä he tekevät UFO-tutkimuksen suhteen!” tai ”He pitävät tiedot itsellään eivätkä anna meidän saada tietää mitään mistään johtuen luottamuksellisesta potilassuhteesta.” tai ”He puskevat meidät pois tutkimuksesta, väittäen että me emme ole ammattilaisia ja kertovat silminnäkijöille ettei meille saa puhua.”

Okei, vetäkää kaikki hyvään henkeä…. ja rauhoittukaa. Ensinnäkin, UFO-tutkijoilla on paljon työtä tehtävänä omalla alallaan. Toiseksi, tosi harvalla mielenterveysammattilaisella on aikaa tai energiaa tehdä kaikkea kenttätutkimusta, jota tutkijat ovat tehneet monien vuosien ajan. Kolmanneksi, ja tärkeimpänä, on se läsnäolo ja intensiteetti millä UFO-kohtaamiset ovat kehittyneet. Enää ei pelkät valot taivaalla ole huolenaiheemme. Yksityiskohtaiset kuvaukset UFO-havainnoista eivät vielä liity ihmistunteisiin samalla tavalla kuin muistinmenetykset, unettomuus, omituiset ja ennennäkemättömät unikuvat, sekä ahdistus, jotka kaikki sanotaan liittyvän UFO-miehistön kasvotusten tapaamiseen.

Mikä tahansa tapahtuma, joka häiritsee ihmistunteita, ja ne tavalliset selviämisprosessit tulevat vaatimaan ammattiauttajaa ja opastusta. Tämä ei tarkoita, että silminnäkijä on mielisairas. Kaikkiin yksilön normaaleja selviämisprosesseja häiritseviin asioihin voidaan tarjota tehokkaammin apua jonkinlaisella ammattimaisella interventiolla. Posttraumaattinen stressioireyhtymä on erinomainen esitys tästä häirinnästä yksilön päivärutiineihin, joka hämmentää ja suistaa raiteiltaan perinteiset selviämismekanismit.

On totta, että suurimmalla osalla mielenterveysammattilaisista ei ole syvää ymmärrystä ufologian kaikkein akuuteimmista kysymyksistä tai tutkimustarpeista. Toki nämä olisivat toisarvoisia kun hoidetaan yksilön tarpeita ja oireita. Mutta UFO-abduktoidun mielenterveyden hoidossa ammattilainen luonnollisesti saa kuulla paljon UFO-dataa. Väistämättä hän muuttuu tämän epätavallisen informaation säilöksi. Monet UFO-tutkijat samalla tavalla ovat löytäneet itsensä lohduttamasta järkyttynyttä ja pöllämystynyttä henkilöä ilman, että hän todella haluaisi joutua terapeutin rooliin. Tässä ajassa tuntuu siltä, kuin molemmat roolit tarvitsisivat toisiaan tämän syntyvän, uudenlaisen kokemisen tutkimuksessa.

Mielenterveysammattilaisten tulisi rohkeasti vastata emotionaalisiin ongelmiin kun taas UFO-tutkija auttaa ymmärtämään ja korreloimaan kokemuksien sisältöä. Ammattilainen on loppujen lopuksi vastuussa henkilön hyvinvoinnista, edistyksestä, mukavuudesta ja tutkimuksen etenemisestä. Tutkija voi auttaa kouluttamaan ammattilaista siitä miten datakuviot ja keskeiset kysymykset voivat avata lisää emotionaalisia tarpeita. Mielenterveysammattilainen ehdottaa sitä mikä on kaikkein eniten avuksi henkilölle kaikkina aikoina.

Luottamuksellisuus on erittäin tärkeää, ja se ylittää kaikkien muiden tarpeen tulla väliin, jotka saattaisivat kokea haluavansa katsoa sivusta tai kysyä kysymyksiä. Tutkijoiden tulee muistaa, että he ovat ”vieraita”, joille on sallittu tarkkailla henkilökohtaista ja yksityistä terapiasessiota vain kohteen pyynnöstä ja tämän mukavuuden tasolla. Kohde on lopulta se joka määrää kuka saa olla läsnä ja mitä sallitaan tehdä mm. istunnon nauhoittamisen ja anonyymiuden suhteen. Kohteen oikeus luottamuksellisuuteen ylittää kaikki MUFONin politiikan tulkinnat tallenteiden säilyttämisestä tai julkisesta raportoinnista. Kohdetta tutkiva on ”hiljainen kumppani” siten, että hän ei verbalisoi kysymyksiä hypnoosin aikana, mutta kirjoittaa ajatuksiaan ja ideoitaan paperille hypnotisoijan nähtäväksi ja käytettäväksi. Molemmat roolit tulee antaa vakavalle, vastuulliselle, herkälle ja tuomitsemattomalle persoonalle tehtäväksi. Tutkija voi oppia paljon ihmisluonteesta ja emotionaalisen maailman syvyydestä ihmisillä osallistumalla tällaiseen tilanteeseen.

Mutta paljon suurempi ongelma on nyt käsillä. Tuhannet hämmentyneet ja kiinnostuneet kansalaiset hiljaa pyytävät apua. He ovat tietämättään ottamassa tutkijoita valtaansa monilla kysymyksillä ja tarpeilla, joihin tulisi kuulua tämä tarpeellinen mielenterveysammattilaisen osallistuminen. Ongelma on, että niin harva mielenterveysammattilainen on mukana aktiivisesti. On monia, jotka ovat kiinnostuneita ja jopa ovat mukana sessioissa, mutta he jatkuvasti epäröivät ryhtyä aktiivisesti palvelukseen johtuen henkilökohtaisista peloista ja ammattimaisista epävarmuuksista.

Kaksi huolestunutta kansalaista, joilla on rahallisesti mahdollisuus aloittaa uusi tutkimusprojekti, tekivät sitoumuksen National Conference on Anomalous Experiencesissa, joka pidettiin Temple Universityssa tammikuussa 1991. He päättivät, että toisen heistä tulisi hankkia ensin varteenotettava ja realistinen arviointi sellaisista tapauksista USA:ssa — jotenkin! Tämä saavutettiin jossain määrin, kun he hankkivat Roper-organisaation tekemään suuren määrän haastatteluja kasvotusten noin 2000 henkilöstä jokaisella kerralla. Nämä lähes 6000 henkilöä vastasivat huolella muotoiltuihin kysymyksiin epätavallisista henkilökohtaisista kokemuksista. Roper-organisaation ammattilaisten tulokset, joiden virhemarginaalin sanottiin olevan 1%, viittaisivat siihen, että niinkin moni kuin 3,7 miljoonaa amerikkalaista on kokenut UFO-abduktion. Kuitenkin, tämä on edelleen karkea ajatus tämän ongelman laajuudesta.

On niitä, jotka todella uskovat, että heidät on abduktoitu, mutta heitä ei ole koskaan haastateltu, tutkittu tai hypnotisoitu. He silti edelleen lukeutuvat ”uskovien” kategoriaan sellaisessa kyselytutkimuksessa. Sitten on niitä, jotka kiistävät sellaisen koskaan tapahtuneen heidän elämässään, huolimatta suuresta määrästä todistusaineistoa joka sanoo vastakkaista. He nopeasti sanovat ”ei” suurimpaan osaan kysymyksistä, koska heillä on emotionaalinen tarve pitää nämä yksityisasiat salassa. Tämä asenne on alunperin varsin yleinen niillä osallistujilla, joilla pelon tai hulluuden leima saattaisi kiinnittyä heidän otsaansa kun he puhuvat suoraan. Vaikka Roperin kyselytutkimus olisi 50% virheellinen tilastollisesti, silloin meillä olisi edelleen vajaa kahden miljoonan abduktion kokeneen joukko (ja tähän ei kuulu lapset!).

Toinen kiinnostava komponentti näissä kyselytutkimuksissa on tilastollinen merkitsevyys vastauksissa, jotka kuuluvat alaryhmään ”Poliittis-yhteiskunnalliset aktiviteetit”. Tähän ryhmään kuuluu henkilöitä, joilla on taipumusta olla trendien eturintamassa ja johtajia, koska he ovat jämäkämpiä, äänekkäämpiä, korkeammin koulutettuja ja aktiivisia tai mukana yhteisön tapahtumissa. Jos UFOt olisivat arvoton aihe, jolla ei ole mitään substanssia, tämä ryhmä olisi todennäköisemmin se joka sanoisi sen ääneen. Mutta tämä ryhmä raportoi enemmän omituisia tapauksia jokaisessa merkittävässä kysymyksessä. Oliko tämä aliryhmä vain halukkaampi raportoimaan rehellisesti, kun muut taas aliraportoivat?

Kirjanen nimeltään Unusual Personal Experiences ottaa mukaan nämä löydökset, lisäksi mukana on kommentaareja tri. John Mackilta, tri. David Jacobsilta, tri. Ron Westrumilta, Budd Hopkinsilta ja minulta. Nämä kommentit on suunnattu esittelemään UFO-abduktioaihe älykkällä tavalla mielenterveysammattilaisille. Lähes 100 tuhatta näitä 60-sivuisia kirjasia on lähetetty postissa toukokuussa 1992 psykiatreille, psykologeille ja kliinisille sosiaalityöntekijöille ympäri maata siinä toivossa, että koulutettaisiin lisää apua niille, jotka odottavat jonkinlaista helpotusta tai vastausta heidän hämmentäviin tunteisiinsa. Lähes 1000 ammattilaista vastasi mielenkiinnolla oppiakseen aiheesta lisää, ja mahdollisesti auttamaan. Kirjasessa on irroitettavia postikortteja, joilla he saattoivat rekisteröityä ilmaisiin seminaareihin, joita pidettäisiin eri puolilla USA:ta. Menestyksekkäitä seminaareja, joissa keskimäärin 100 ammattilaista on ollut mukana, on pidetty jo New York Cityssa (heinäkuu 1992), Los Angeleissa (marraskuu 1992) ja Atlantassa (maaliskuu 1993).

Jotkut näistä ammattilaisista ovat alkaneet kirjoittaa niille meistä, jotka ovat tarjonneet lisäkommentaareja kirjaseen. Kommentaarit olivat täydentäviä, tukevia, rohkaisevia ja jopa kiitollisia. Jotkut vastaajista pyysivät jo lisätietoa hoitostrategioista. Eräs psykologi soitti minulle pyytääkseen mukaan etänä terapiaistuntoon, kun hän yhtäkkiä tunnisti oireet kirjasesta. Hän oli yrittänyt sovittaa hänen asiakastaan monipersoonallisuusoireyhtymän kategoriaan, mutta se vain ei ollut tyydyttävä. Vaikka tämä ei koskaan ollutkaan väittänyt olleensa yhteydessä UFOihin tai avaruusolentoihin, hän oli kuvannut tarkkaan abduktioskenaarion yksityiskohtia hypnoosissa kuvatessaan mystisiä amnesiajaksoja. Nyt hän tajusi, että hän saattoi olla paljastamassa jotain, ja kysyi monia vilpittömiä ja tarpeellisia kysymyksiä. Se oli selvä merkki siitä miten tällainen pieni kirjanen voi auttaa niitä, jotka jo etsivät apua, mutta mahdollisesti diagnosoivat väärin.

Huolimatta kaikista tästä vaivannäöstä ”ostajan tulee silti olla varuillaan” koska meillä ei ole kontrollia siitä mikä motivoi ammattilaista lähtemään mukaan. Me emme voi taata heidän osaamistaan. Me emme voi taata epätuomitsevien asenteiden herkkyyttä. Me tiedämme, että näitä tutkintoja on suorittanut kaikenlaiset persoonat. Lopulta se on kuitenkin abduktion kokeneen harteilla päättää mikä hänelle on parasta. Lopulta luotettavien auttajien verkosto on laajentunut kommunikoimalla aiheesta ja mahdollisesti standardoimalla käytänteet. Meidän tulee puskea eteenpäin… rauhassa.

  Artikkelin kirjoittanut John S. Carpenter ja julkaissut alienjigsaw.com

http://eksopolitiikka.fi/tietoisuus/mielenterveysammattilaiset-tarvitsevat-koulutusta-ufo-kohtaamisista/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[violasmirabiles]

weather update tähän juttelin tämän lausunnon kirjoittaneen lääkärin kanssa tänään ja hän oli lievästi sanottuna Hämmästynyt tästä kelan viestistä koska, kuten vois olettaakin, sen lausunnon heti alussa lukee hyvin selkeästi mitä varten se on lol

kelalta ei oo sanottu yhtään mittään yhtään mistään

mut jos ne on kelalta jotain aivopiereskelleet ton aiemman viestin kaa nii Minun Mielestä ansaitsisin kyl kelalta semmoset tsiljoona biljoonaa verottomana käteen henkisestä kärsimyksestä ja kans siitä että hello hello yths-maksu on monta euroa ja vaikka tää lääkäri on hyvä tyyppi niin hän selitti että yths:llä on olemassa jonkinlaiset raamit sille millaista ja kuinka paljon apua mihinkin vaivaan voidaan antaa ja arvatkaa ketkä niiden raamien asettelusta vastaa. no kansan eläke vitun laitos. ja sit tapahtuu just tätä että meikä mielisairas on liian sairas yths:lle jolle kumminkin oon monen monta rahaa maksanut, ja psykiatrian avohoidosta ei voia antaa paljon mitään apuja kun periaatteessa oon yths:n asiakas. että väsyttää ja voi pieru ja paska sentään etten paremmin sano. Kaiken Takana On Kela

siis . en legit oo uskaltanut lukea mitä siinä yths:n lääkärin kirjoittamassa lausunnossa minkä se pisti mun puolesta kelalle lukee koska hävettää muutenki vitusti olla olemassa ja että mun opiskelu laahaa aivojen takia niin pahasti että kela vaati lääkärinlausuntoo eikä ees opintotukeen vaan kuntoutusrahaan, mut ehkä se kertoo jotain että se mitä kela reagoi tähän oli että MOI SAATIIN SUSTA TÄMMÖNEN LAUSUNTO, OLIKKO SÄÄ SITÄ VAMMAISTUKEE HALUNNUT, SUN PITÄÄ TEHÄ HAKEMUS JOS HALUUT VAMMAISTUKEE

ja siis okei haenhan minä jos noin pyydätte, kyllä mulle raha kelpaa jos sitä joku suostuis antamaan, mut nyt mua pelottaa entistä enemmän mitä siinä lausunnossa lukee.

[koditonperhe]

Спасибо большое Кай! @mielisairas #sulimtattoo #koditonperhe #koditonperse #helsinki #fkirons #tttism #stigmarotary #blacktattoo #draw #ink #blackink #blxckink #darkartists #dotwork #oldschooltattoo #traditionaltattoo #trad_tattooflash #blackworkers #blacktattooart #хоумтату #sketch #sketchbook #tattoolookbook #flashworkers (at Koditon Perhe)

[trashvideofinland]

Ansassa kuin eläin / Seduction, The (1982) Media Home Video https://www.videospace.fi/release/YnM17wsf "Morgan Fairchild näyttelee tässä jännittävässä elokuvassa uransa huipulla kaunista TV-esiintyjää. Kauneus ja kuuluisuus johtavat hänet yllättäin epämiellyttävään suhteeseen. Koma mutta mielisairas valokuvaaja rakastuu häneen. Himo, ahdistava piina, painostus ja sairaat piiloleikit tekevät suhteesta kestämättömän. Valokuvaaja haluaa hänet hintaan mihin hyvänsä. Jos hän ei tätä kaunista naista saa - niin naista ei saa kukaan..."

[transistorikauppias-blog]

23.9.2018

(Viikko sitte tulin kaapista lopullekki mun perheestä. Teen siitä oman postauksen aikanaan, mut nyt mä haluan räntätä.)

Mua turhauttaa. Mua turhauttaa niin paljon, että nyt, vuosien hyväksynnän ja itseinhon kanssa taistelun jälkeen mulla on vastaus, mutta mun ei anneta nauttia siitä. Mun pitää odottaa todennäköisesti vielä useita kuukausia, että saan diagnoosin (jos saan) ja pääsen alottamaan hoidot, jotka ois elintärkeitä mun psyyken hyvinvoinnille. Mä pystyn jo melkein koskettamaan sitä, mutta en kumminkaan, niin lähellä, mutta niin kaukana.

Kun mä alotin käynnit transpolilla, ekalla käynnillä mä kerroin niille, että mä olen poika. Se oli eka kerta ku sanoin sen ääneen ja se oli hurjan pelottavaa, niin pelottavaa, että vetäydyin itseeni ja jouduin tekemään ihan vitusti töitä, että pääsin sinuiksi sen kanssa. Sillä aikaa kävin loppuun elämänkaareni hoitajan kanssa (se kesti noin vuoden) ja puhuin itsestäni muunsukupuolisena. Olin siis vielä vastikään liian peloissani myöntämään sen itselleni ja se vituttaa. Voi olla, että työryhmä katsoo, että sukupuolikokemukseni ei ole pysynyt samana tarpeeksi kauan, että diagnoosia voitaisiin myöntää. Mua vituttaa, että olen niin omien pelkojeni hallitsema, että se voi pitkittää tätä prosessia ja pahimmassa tapauksessa evätä sen kokonaan. Mitä jos ne katsoo mun olevan vain mielisairas? Mitä jos mun persoonallisuushäiriöni onkin estävä tekijä koko kuvassa? Tietysti tämä on vain pirujen maalamista seinille, sillä psykologi sanoi, että nuo tekijät tuskin tulevat vaikuttamaan diagnoosiin kovinkaan paljon, koska ne on mulla hyvin hallinnassa. Mutta tää epätietoisuus saa mut ihan hermoraunioksi ja ahdistus saa mut pelkäämään kaikkea.

Mainitaan nyt vielä lopuksi, että olen muuttamassa ja elämäni on muutenkin nyt täynnä (huonoa) stressinhallintaa ja voi olla, että tämäkin nyt kimpoilee esiin vain sen takia. KUN TÄSSÄ NYT MUUTENKIN OLLAAN JO NIIN STRESSAANTUNEITA NIIN LAITETAAS TÄÄKI VIELÄ SIIHEN PÄÄLLE.

[effort-insane]

Olen joutunut rikoksen uhriksi ja pelkään. Onneksi tiedän että pelko on turhauttavaa ja vaikka tarpeellinen selviytymisreaktio – niin myös toimintakykyä haittaava asia. Juuri tämän takia pitäisi olla amfetamiinia, koska en pysty tajuamaan pelkääkö joku toinen minua. Tässä tapauksessa otan esiin vaikkakin pelon sumentaman mieleni takaa tapauksen, jossa toimintaterapeutti pelästyi minua. Pelko on mielestäni turha reaktio. Mieleni pysyy nyt 28.3.2018 14:44 jotenkuten hyvin tässä hetkessä. Tuli kuitenkin mieleeni äsken uimisen aikana keksimäni idea. Pystyisin ehkä näiden minua kohdanneiden kärsimysten, joissa minuun omasta mielestäni kohdistuu rikos, kirjoittaa jonkinlaisen lyhyttarinan. Voisin tehdä romaanin jonka inspiraatio olisi minuun kohdistettu rikos. Ideana olisi kertoa tarina jossa joku hullu tekee jotain kostotoimia. Koston mittakaava olisi sairas, mutta sen sisällyttäminen johtuisikin vain omasta itsetuntemuksen tasosta, joka on psykologisesti katsottuna mielisairas. Kirjoittamisessa esiintyy häiriöitä, välillä haluan vain hetken mielijohteesta lisätä sanan. Ajatukseni pysyy kuitenkin tarkkana. Tarina aukeaisi tietenkin poliisi tai yksityisetsivän vinkkelistä. Jossain katoaisi henkilö jonka sosiaalisessa piirissä olisi se yksi oikea syy (minun kuvittelemani sairas kosto) mutta myös paljon sopeutumiskyvyttömiä elukoita joista seuraisi lukuisia muita tutkintalinjoja. Haluaisin nimittäin kertoa maailmalle miksi valitsin myötätunnon, mutta en haluaisi selitysten hukkuvan epäuskottavan ihmiskuoreni ja taitamattoman puheen takia. Miksi kukaan välittäisi? -Minä ole muuta kuin säälittävä ego joka puhuu itselleen monologia, onneton itselleen puhuja. Miksen valitsisi mantraa? EI MUTTA! Senhän voisi lisätä tarinaan. Ego on suunnittelija. Puhun mieluummin avidyasta / tietämättömyydestä. Yritän elää niin että asiat sujuvat vaivattomasti. Maailmankaikkeus on isompi kuin minä enkä voi vaikuttaa sen kulkuun. ”Tässä maailmassa kaikki tapahtuu niin kuin Jumala haluaa, mikään ei tapahdu niin kuin ihminen haluaa.” –Sri K. Pattabhi Jois Toivon siis että asiat menisivät kuten toivon. Minulla siis on toiveita. Ne ovat turhia. Ne eivät sovi psykopaattisen kostajan mieleen. Täytyy tappaa oma toivo. Pelkohan on jo poissa. Todellisuudessa käsittelen toivoani negatiivisena tunteena jo nyt. Johtopäätös näyttää karmivalle, yritykseni olla kirjailija tai näkemykseni itsestäni hyvänä kirjoittajana on saastunut toivomisen likaan. Toivoni tehdä tästä jotain hyvää on kontaminoitunut.. Jospa myöntäisin, ettei minulla ole mielikuvitusta. Suunnitelmani eivät useimmiten toteudu. Ainoa keino elää sen kanssa on käyttää päihdettä. Olisiko kannabiksesta mihinkään? Kirjoitanko tämän hamppufoorumille ja löytyisikö sieltä joku taitava kirjoittaja, jolle voisin kertoa sadistisen kostosuunnitelmani, jonka toteuttamista sadhanan siis henkisen harjoituksen tekeminen koko ajan nakertaa? En usko että selviän tästä. Minua on vahingoitettu ja päätän kostaa, mutta ensin tapan itseni. Unohdan vain koko ajan ajatella sitä. Buddha on sanonut, että ”You become your thoughts.” Olisikohan ehkä parempi “Ajattele aina minua, näin tulet varmasti luokseni.” –Krishna Mutta onko väärin viedä oma henki jos kokee että on saanut toisen mahdollisuuden rukoilemisella? Millaista toista mahdollisuutta vitun idiootti oikein pyysit? Alan näköjään miettimään itsemurhaa. Toisaalta minun ei tarvitse harkita sitä, koska olen jo päättänyt sen. Se on jännää miten syvien mielenpainaumien ja alitajunnan yhteistyö voi tehdä elämästä helvettiä vain koska ihmisellä on kuolemantoivomus. Ja vielä moraalinen kysymys, tarvitseeko minun välittää kuolemani seurauksista? Pystyisin luultavasti pääsemään siihen itseruoskinnan avulla, mentaalisella tasolla. Siitä jäisi myös mielenkiintoista luettavaa jäljelle. Kysymyshän on lopulta vain tässä hetkessä elämisestä. Mitä enemmän pystyn haukkumaan ja repimään minussa todella oikeasti piileviä negatiivisia piirteitä ja ominaisuuksia sekä vakuuttamaan itseni etten tule koskaan saamaan kenenkään myötätuntoa, niin sitä paremmiksi mahdollisuudet pitäisi muuttua. On myös kysyttävä, tekisinkö sen vain pahan aikaansaamiseksi vaiko katumusharjoituksena, joka toisi minut tähän hetkeen? Selitys on että VAIN TÄSSÄ HETKESSÄ VOI PUUTTUA ASIOIHIN. Tarpeeksi vapautta & voimavaroja, joita kutsun keinoiksi. Muutenhan se on vain kohtaloa. [delete] Kun saan keinoja, saavutan tavoitteeni. Mutta toivo pelastautua itse saavutetuin keinoin näyttääpi huonolta kuolemanjälkeisessä CV:ssä. Siinä nimittäin käy ilmi, ettet oikeastaan ymmärtänytkään elämän pysymättömyyttä. Jos vain olisit yrittänyt vähän kovempaa, olisit käsittänyt että ympäristössä on objekteja joiden syntymekanismia et ymmärrä. Sehän ei tarkoita mitään. Mutta ainakin olisit päässyt pisteeseen missä eventually sinun olisi pitänyt myöntää oma tietämättömyytesi. Se taas olisi johtanut ymmärrykseen, ettei sinua voida syyttää jos luulet että elämä jatkuu kuolemasi jälkeen. Ethän tiedä itsekään miten synnyit toisen ihmisen nähtäväksi, mystiseksi olennoksi jne.. Mutta eikö se juuri olekin tietämättömyyttä? En suostu sun tahtoon Jumala, sun suunnitelma ei ole tarpeeksi hyvä. No ihminenkö sitten vittu keksii paremman kuin Jumala, ego, säälittävä pikku hyttynen kuvittelee pääsevänsä oman kohtalonsa herraksi. Alkaako pelottamaan hyttysenä olo; näin voisi sanoa. Pitäisi kai vain tehdä niin kuin Jon Bovi – Living on A Prayer. Elikkä koko elämä perustuisi vain rukoilemiselle, että mitään elämää ei todellisuudessa ole. Mutta rukoilemalla voi saada tämänkin tekstin kuulostamaan kristittyjen armoa etsivän pällin olemattoman metafyysisen viimeisen toivon kipinäksi. Tulee aika jolloi sinua kidutetaan ja sisälmyksiäsi revitään naamasi eteen: ”Katso ohutsuoltasi.” Vittu mitä läppää! Jos ois tarpeeksi hyvä kipukynnys voisi tehdä jotai muuta kuin losahtaa selkä edellä risteilyalukselta (leuka rinnassa aina niin kuin Judossa opetetaan) ja jäädä henkiin ihmettelemään että onpa tää Suomenlahti så jävligt djup. Että eikö olisi vielä jossain vähän jalkapohjaa, että saisi vielä viimeiset hengenvedot?

[pupucino]

mä tiän et te vaan meemeilette, mut siis mä oon aina luullu, et ku mä oon himoittu heppu irl, ni se johtuu pääasiassa siitä, et mä oon niitä harvinaisia suomalaisia, jotka kattoo suoraan silmiin ja hymyilee, ja se tuntuu lumoavan vähä turhan monia (välillä oon joutunu neliraajatorjumaan ihailijoita)

mut ku täällä te ette nää mun ihastuttavan kauniita silmiä ja hymyä (oikeasti se on semmonen vähä liian paljon hampaita ja ikeniä näyttävä verenhimoisen näkönen irve mut ohitetaan nyt se), niin mikä hitto se sit on?

mun itseriittoinen tyrkky paskapostailu? monomaaniselta vaikuttavat hyperfiksaatiot? härskin taiteen tekemisestä vihjailu? öinen tyhjyyteen huutaminen?

pupucino: voi vittu ku mä oon mielisairas D:

suomitumppulaiset: ooh mikä upea ilmestys! <3

[i-lick-snakes]

(mielisairas)