#levottomat

[kiimaisetmuumipeikot]

Levottomat - Kun mikään ei riitä:

[hehkuvamyyhapero]

Elina Salo on tunnettu mm. Komisario Palmu -elokuvat, Le Havre, Muumit

Matleena Kuusniemi on tunnettu mm. Sydänten akatemia, Levottomat, Paha maa

[damnprecious]

levottomat jalat (levottomat jalat) levottomat jalat (levottomat jalat) levottomat levottomat jalat (levottomat jalat) levotto-

[hammill-goes-fogwalking]

🎶✨when u get this, list 5 songs u like to listen to, publish. then, send this ask to 10 of your favourite followers (positivity is cool)🎶✨

omg yess I love this ask!! And also thanks to @lil-melody-moon & @jimmysdragonsuit13 & @frampk @celestial-dragoness - I'd love to answer your messages too but I cant think of enough songs rn

...

(don't think I'm weird)

(I seriously love these songs)

(*_*)

^ I know you -everyone- can understand the title of this song. Your argument is invalid :0

^ THIS is by far my most unhealthy obsession (such a VIBE)

[drugsforaddicts]

Me kestäisimme toisiltamme mitä tahansa,

Se mitä saisin sinulta, se voisi korvata,

ne levottomat illat sekä unettomat yöt,

ajat, turhan hapuilun ja mitättömät työt

Anon how dare you attack me like this in my hour of sorrow 😔

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran Olet todella viisas, elät vain hetken verran..... *sad honking noises echoes in the night*

[ss4nni]

thanks for tagging me @joonasmybeloved 🥰

I am putting any playlist on shuffle & sharing the first 10 songs:

handclap by fitz and the tantrums

kiitos by pete parkkonen

levottomat tuulet (feat. costee) by adi L hasla

the last goodbye by billy boyd

ghost by isac elliot

ikuinen vappu by jvg

easy on me by adele

söpö by hank solo

I see fire by ed sheeran

huuda! by haloo helsinki

no pressure💛 @ladysorbus @olli-you-son-of-apollo @fangirlinglikealoon @theflyingfeeling @because-its-eurovision

[ilopisara]

11.11. 19:25 | Ilo Pisara vs Savo Bears 2 - 3

Alright, listen up you slapshot-challenged bunch of would-be puck chasers! Let's dive into this sorry excuse for a hockey game where our team Ilo Pisara got outplayed like toddlers in a sandbox. The score? A cringe-worthy 2-3 loss against the Savo Bears. And don't even get me started on those pitiful 18 shots we managed to muster—VETOJA HYVÄT HERRAT! Now, Teppo Winnipeg, with his "I think passing is all I do" attitude racked up two assists but blocked as many shots as a sieve holds water—that'd be zero, genius! Sami Noddy tried playing hero with eight shots, but what good are they when they don't light the lamp enough times? Jani Saari - bless your heart for trying - managed to put four pucks towards net; still not enough to avoid my scorn. Historically speaking, we've had some ups and downs lately – smashed EC Ratingen without breaking a sweat because hey, they chickened out. Then there was that little hustle against Vesa ja pojat II and Fading Stars – nice wins there folks! But remember Levottomat Legendat making us look like dizzy ducklings chasing after breadcrumbs? That 2-9 travesty still stings like cheap aftershave on a shaving cut. So here's the deal: unless you lot want your next performance immortalized as an instructional video for 'How Not To Hockey', you better start hitting that net more often than a narcoleptic hits the snooze button. Now scoot off and sharpen those skates until sparks fly brighter than your future careers if you keep this nonsense up! Dismissed!

[saraminia]

Näätkö levottomat kasvot jotka harhailee vaan

Pienet yksinäiset sielut jotka odottaa

Että tulis joku helvetin ihme ja korjais ne mukaan

Tääll' on liian monta kättä ilman taluttajaa

Tääll' on liian monta suuta ilman sanottavaa

Eikä se mitä sä sanot vaan miten kauniiksi kaikki puetaan

Mä oon leikkinyt niin kauan, mä tahtoisin viimein jo lopettaa

Mä oon liian monta kertaa herännyt, kun valheet alkaa suupielistä taas valumaan

Mä tiedän sä oot menossa, mut hetkeks aikaa istu ja kuuntele mua

Kun mä pyydän:

Älä mee vielä, älä mee, hetkeks aikaa jää

[merenkulkija]

Toiset meistä ovat puita

Vakaita ja paikoillaan

Juurensa turvanaan

kurkottavat kohti pilviä

Toiset meistä ovat lintuja

Lepäävät hetken puiden oksilla

- Ehkä rakentavat kesäksi pesän

Kunnes levottomat tuulet

Kutsuvat mukaansa

Minä olen yrittänyt olla puu

Mutta juurten sijaan minulla on siivet

[born-to-raise--hell]

[karlrodrique]

Samuli Edelman (& Cata Mansikka-aho): Levottomat. From the album Kaikki tahtoo (2001).

[hehkuvamyyhapero]

Matleena Kuusniemi on tunnettu mm. Sydänten akatemia, Levottomat, Paha maa

Samuli Edelmann on tunnettu mm. Häjyt, Talvisota

[lovenaeloon-blog]

kaarlenkatu

tulet mieleeni neonvaloista ja metrotunneleista

niissä tuoksuu tupakka, kaipuu ja väsymys

en ollut viikkoihin myöntynyt kutsuihisi saapua kaarlenkadulle

koska halusit nähdä aina vain lauantaiöisin

etkä kuitenkaan ikinä tullut luokseni, vaan lähdit neljältä aamuyöllä takaisin kotiisi

olisin halunnut työntää karheita kiharia hiuksiasi pois naamaltani kutittamasta

pidellä pehmeitä, lapsenomaisia kasvojasi

aamulla viedä sormiani pitkin kapeaa rintaasi

alavatsallesi

nähdä sinut kerrankin haavoittuvana, paljaana

ja olisit kaunis, tiedän sen

kun kerrot minulle epävarmuudesta ja siitä, millaisia mustelmia sait viime yönä

mieleni tekee ottaa sinut syliin

pidellä sinua tiukasti

sinä saat olla heikko, tiedäthän

mikä kunnia olisikaan

saada levottomat jalkasi

pysymään edes

hetken

paikoillaan

[uuniluuta]

Kirje

Rakas, suloinen ystävä,

muistatko vielä

sinisen aamun Riemukaaren alla,

kun auringon hoikat, kultaiset sormet

nousivat onnellisten silmiemme ylle?

.

Muistatko metron kohisevan holvin,

hien ja hajuveden tuoksun,

kiveen hakatun aurinkolinnun

ja ruusut kostealla kadulla?

.

Suuren kaupungin unet elivät meissä,

värisevillä varjoilla oli oudon levottomat silmät,

muistatko vielä?

.

Rakas, suloinen ystävä,

ikävöithän niinkuin minä

sinistä aamua Riemukaaren alla?

[ihmekukkavesi]

“kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan? mul on levottomat jalat, levottomat jalat, levottomat jalat, levottomat jalat, levottomat”

Ismo Alanko @ Ilosaarirock, Joensuu 

13/07/2018

[mieoleahvena]

Maan korvessa (Riitaoja/Koskela)

Hahmot/paritukset: Riitaoja x Koskela (Riitala), Lehto mainittu

Genre: Romantiikalla sävytettyä lyhyttä fluffihömppää

Disclaimer: Hahmot Väinö Linnan luomuksia, otsikko ja laulunsanat Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -virrestä. Rahaa ei tästä tipu.

A/N: Teki mieli kirjoittaa jotain lyhyttä fix-ittiä erääseen edelliseen postaukseen viitaten koska ajatus Riitaoja/Koskelasta on yksinkertasesti vaan niin kaunis <3

**

Koskela heräsi hätkähtäen pimeässä puolijoukkueteltassa Riitaojan hentoihin, voimattomiin ravistuksiin. Tämä tuijotti häntä kasvot totisina ja kalpeina.

”Koskela, minuu pelottaa”, Riitaoja sanoi lapsellisesti ääni väristen.

Koskela oli tottunut pitämään Riitaojaa petikaverina ja väsymyksestä arkoja silmiään hieraistuaan hän teki nytkin toiselle tilaa. ”Mitä tapahtui?” Koskela kysyi hiljaa Riitaojan käpertyessä kiinni häneen.

”Ne ampuivat siellä. Jossain kauempana”, Riitaoja mumisi säälittävällä tavallaan jossain Koskelan rintakehän seutuvilla. Koskelaa hymyilytti.

”Kaikki on ihan hyvin.”

”Anteeksi.”

”Ei se mitään. Kaikkia pelottaa”, Koskela lohdutti. Riitaoja nyökytteli ja käpertyi yhä enemmän sykkyrälle Koskelan lämmintä ruumista vasten.

Riitaoja oli kuin lapset, yhtä peittelemätön ja aito. Siitä Koskela hänessä eniten piti – Riitaojan kanssa ei ollut sosiaalista peliä tai valheita ja poikaa sai mielin määrin helliä kuin haavoittunutta lintua. Ehkä Riitaoja tarvitsi sitä tai vain yksinkertaisesti piti siitä, sitä ei Koskela tiennyt sen tarkemmin eikä juuri välittänyt ottaa selvääkään. Järjestely tällaisenaan sopi hänelle aivan hyvin.

Noilla hellyydenosoituksillaan Riitaoja herätti Koskelassa sellaisia tunteita ja vaistoja, jotka hänelle olivat luontaisia, mutta joiden ilmaisu oli rintamalla ja elämässä yleensäkin kovin rajoitettua. Empatiaa, huolta, välittämistä. Ehkä jonkinlaista rakkauttakin.

Riitaoja oli raukka, ei siitä mihinkään päässyt, ja jotenkin tuo joutui aina ongelmiin mihin ikinä menikin. Ei poikaa olisi voinut edes etulinjaan laittaa, sillä Riitaoja oli auttamattoman huono sotilas eikä hänessä ollut särmää edes patruunalaatikon kantajaksi. Koskela yritti aina suojella Riitaojaa ylempien pyynnöiltä, sillä kukaan varsinkaan joukkueen ulkopuolisista esimiehistä ei juuri ymmärtänyt toisen pelkoa. Ehkä rintamalla ei pitänytkään ymmärtää, mutta Koskela sääli häntä aina nähdessään kauhun tämän pyöreillä kasvoilla.

Riitaoja oli ollut mukana alusta saakka, ja toisinaan Koskela ihmetteli, kuinka tämä ei vielä ollut päässyt hengestään. Lehdon kuollessa Riitaoja oli rynninyt suin päin hakemaan apua ja selvinnyt vihollistulen läpi kuin ihmeen kaupalla. Sinä yönä Koskela oli pidellyt häntä ensimmäistä kertaa sylissään lohduttomien nyyhkytysten jatkuessa aamun pikkutunneille saakka, silitellyt toisen selkää kärsivällisesti ja kuunnellut tarkkaan kaiken, minkä Riitaoja oli sydämeltään purkanut.

Koskelaa oli hämmentänyt se, kuinka vaikea Lehdon kuolema oli Riitaojalle ollut, sillä kaikki olivat nähneet, miten kaltoin Lehto oli aina toista kohdellut. Koskela oli kuitenkin varsin tarkkanäköinen ja Riitaojan alkaessa tukeutua häneen Koskela ymmärsikin nopeasti, että Lehdon ulkoinen vahvuus oli vetänyt Riitaojaa puoleensa kuin appelsiinimehu kimalaista. Poikarukka tarvitsi aina vierelleen toista ihmistä, olipa tuo sitten millainen tahansa.

Niinpä Koskela oli ryhtynyt pitämään Riitaojasta huolta, ei velvollisuudentunnosta vaan siksi, että hän oli aina ollut taitava etsimään joukosta sen, joka tukea eniten kaipasi. Hänellä oli luonnostaan vahva tarve auttaa muita, ja kuten kaikkia, Riitaoja muistutti myös Koskelaa sisäisen lapsen kokemasta tukahdutetusta pelosta.

Siinä se nyt lepäsi, tuo kaikkien peilikuva, jälleen siinä hänen sylissään turvaa etsien, Koskelan käsivarret löysinä ympärillään. Ei se mitään vaatinut, ynähteli vain välillä lohdutonta itkua peitteisiin ja Koskelan paitaan tuhertaessaan, mutta muuten se oli hiljaa vaikka värisikin yhä kuin haavanlehti. Mustelmakin sillä oli leuanpielessä, Koskela huomasi heikossa valossa, mistä lie tullut. Ehkä Riitaoja oli vahingossa kolauttanut itsensä kivääriin sellaista käsitellessään.

Koskela tunsi sen kumeat, levottomat sydämenlyönnit osuessaan kädellään kaulavaltimon kohdalle, ja ne ruskeat hiuksetkin olivat hellyttävästi miten kuten sotkussa kuin nuorella pojalla. Vaatteissa tuoksui kipinävuorosta tarttunut savu ja otsa oli painunut huolirypyille, jotka Koskelan läheisyys sai lopulta siliämään. Suloinenhan se oli. Sellainen luonnonlapsi.

He makasivat kauan valveilla sanomatta sanaakaan, tuo peloton luutnantti ja avuton sotamies. Koskela silitteli hajamielisesti Riitaojan pehmeitä hiuksia pojan hiljalleen hiipivää rauhoittumista katsellessaan, ounastellen tuon jo pian nukahtavan. Riitaoja ei itse edes tiennyt, millainen vaikutus hänellä Koskelaan oli, miten kauniina hänen kiitollinen turvautumisensa Koskelan silmille näyttäytyi. Ei Riitaoja sitä sen syvemmin miettinyt, halusi vain muutaman lempeän sanan ja hyväksyntää.

”Nuku nyt”, Koskela kuiskasi tuntiessaan Riitaojan otteen alkavan hellittää ja painoi tuon otsalle kevyen suukon. Hän silitti unisen pojan poskea tämän pään siirtyessä vielä hänen kaulaansa vasten.

”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…” hyräili Koskela hiljaa Riitaojan siirtyessä unen kauniiseen maailmaan.