#kyllä olen ylpeä

[samisfalse]

Nyt kuulkaas meikä poika teki taidetta. Varmaan kauneimmat miähet mitä oon ikinä piirtäny. Tää on siis MoRo! AU:ta vieläkin, kohtaus sen jälkeen kun Kimaltelevien Timanttien lopussa Lehto pyörtyy. Ja huhhuh pojat kyllä olen ylpeä.

Nyt ensimmäiseksi tässä on mun Määtän rooli reveal. Le Chocolat on elokuvassa tosi vähän eikä se puhu melkeen yhtään, mut se suojelee Satinea niin isovelimäisesti niin meinasin ensin että Hietsuhan siihen menis. Sitten tajusin että helvetti, Määttä kantamassa Lehtoa ja vetämässä Lammiota turpaan on liian herkullinen konsepti torjuttavaksi, joten tässä sitä ollaan. Myös Lehdon mekon hörhelö puuhkat oli tuskaa piirtää. Mut ainakin meil on Määttä sideboobs, just like God intended.

Tässä on meidän jumalainen tuberkuloosia poteva Lehto. On se semmonen Ruusunen. Kyllä tuli kaunista. Musta tuntuu että ihan hirveenä omaa työtäni näin julistan mutta kyllä tuli sen verran kaunis Toivo että kyl mää kauhiast ihmettelen.

Tästä viimosesta ruudusta olen erityisen ylpeä. Yhdistin mielessäni Jussi Vatasesta ja Risto Tuorilasta täydellisen Koskelan ja samperi pojat kyllä onnistuin. Olen häntä silitellyt ja jumaloinut tän koko ajan kun on ollut valmiina. Nyt kyllä saan olla ylpeä. Koskela roolittamassa siis Marieta, elokuvassa näiden can can-tanssijoiden epämääränen matron. Koskela röyhelöissä tuo iloa. Korvakorun kanssa vielä päälle. Kyllä nyt pojat on ylpeyden aihetta.

[neodyymi]

Kariluoto Greatest Hits

Kariluodon sielunelämä on alkanut kiinnostaa mua, mutta en ole koskaan oikeastaan hirveästi ajatellut koko hahmoa. Kävin läpi kaikki ne kohdat, joissa Kariluoto esiintyy, jotta saisin muodostettua hahmosta jotenkin selkeämmän käsityksen. Ja pakko tunnustaa, että oon ehkä väärinymmärtänyt koko hahmon aikaisemmin, hänhän on tossa oman identiteetin etsinnässään ja siitä kipuilussaan ihan supermielenkiintoinen.

Keräsin mun mielestä Kariluodon hahmon kannalta jotenkin keskeisimmät tai määrittävimmät kohdat talteen ja postaan ne nyt tähän, jos vaikka niistä olisi jollekin muullekin iloa.

Konekiväärimiehetkin olivat tulleet tuntemaan tämän vaaleatukkaisen ja hieman nulikkamaisen vänrikin. Kariluoto oli kuulemma nimeltään. Paloaukealla hän oli esiintynyt hieman liian reippaan miehekkäästi, niin että terävästi vaistoavat miehet eivät olleet ottaneet häntä aivan täydestä. Vänrikki puhui mielellään karkeuksia, mutta selvästi siitä huomasi, ettei se ollut muuta kuin väärinkäsitettyä miehekkyyttä. Sellainen ei sopinut tuon ihanteellisesti kasvatetun herraspojan luontoon ollenkaan. Ilmankos miehet vähän halveksien sanoivatkin: – Puhuu tavarasta ihan niinkuin olis joskus päässyt koittaan.

Vänrikki Kariluoto makasi mättään takana. Hengästyneenä hän toisti mieleensä iskostunutta säettä: Joukkosi eessä... joukkosi eessä... Hän ei uskaltanut jatkaa: urhona kaadut, vaan hoki samaa uudelleen ja uudelleen.

Hänen kätensä kourivat suopursunvartta. Hän kuuli lääkintämiehiä huudettavan ja yritti nousta. Jostakin sielun pimennosta nousi kuvia. Isä ja äiti, jotka ylpeilivät hänestä tuttavilleen. Toverit, joiden kanssa oli iloittu sodan syttymisestä. Suomi saisi hyvityksen... Ja sitten tuli mieleen Sirkka. Se ajatus oli nujertaa hänet. Kaarnan kaatumisesta ei ollut kulunut kuin kymmenkunta sekuntia, kun Kariluoto nousi. Hän kuuli mielettömästi karjuvansa: – Hakkaa päälle pohjan poika! Eteenpäin pojat... Tulta munille. Kimppuun pojat!

Hän oli jälleen se reipas vänrikki, joka paloaukealla oli harjoittanut miehiään. Hän ajatteli Sirkkaakin, ja tunsi väkevän miehisen voimantunnon mielessään. Sirkka oli hänelle pyhä. Kariluodon suhde tuohon tyttöön oli todellakin alkanut hienommasta päästä, joten avioliiton edellytykset olivat olemassa. Ja tällä hetkellä sekin asia sai varmennuksensa. Suur-Suomen armeijan kapteenina, ellei peräti majurina hänet vihitään. Hän menee ensimmäisessä tilaisuudessa Maasotakouluun. Niin se on. Lakimiestä hänestä ei tule.

Isälle ja äidille: ...olen ylpeä tehtävästäni. Olen nyt lopullisesti päättänyt ruveta upseeriksi. Katson muunlaisen uran tänä aikana tarkoituksettomaksi. Näin pian me saamme nähdä Karjalan jälleen vapautuvan. Syvimmän epätoivon pohjasta Suomi nousee suuruuteensa. Tänä päivänä olen lyhyinä hetkinä kokenut paljon. Ja tänä päivänä olen lopullisesti ymmärtänyt, ettei elämä ole minun vaan Suomen. En kuvittele turhia, tiedän ettei se ole helppoa, mutta näen edessäni selvän ja suoran tien, ja kaikkeni minä koetan sillä pysyäkseni. Jäin tänään sieluni velkaa eräälle jääkärikapteenille, sillä hän näytti minulle, miten kuljetaan tie loppuun pää pystyssä. Sellaisen näkeminen antaa mitan, jonka täyttäminen on meidän kaikkien velvollisuus. Tulikasteen jälkeen ei käytetä suoria sanoja, mutta kuten sanoin: tiedän nyt tehtäväni, ja se on jo paljon helpompaa... Tosiasiassa Kariluoto oli tulikasteestaan huolimatta melkoisen tunnekuohun vallassa. Vaikka hän ja hänen perheensä elivätkin korkean isänmaallisissa mielialoissa, ei kirjeiden sävy sentään noin peräti juhlallinen muulloin ollut.

– Turhaan, meidät tapatetaan, kuului joku sanovan. Missä herrat piileskelee. – Suu kiinni ja eteenpäin! Kariluodon ääni oli vihasta ja itkusta katkeamaisillaan. Kyllä hän tiesi, ettei »herroilla» häntä tarkoitettu, sillä hän oli ollut miestensä edellä koko ajan, mutta kuitenkin hänestä tuntui niinkuin häntä olisi loukattu.

Nyt hymyili Kariluoto mielihyvästä, eikä hän pitänyt kiirettä sen karkottamisella. Koskelan kiitos oli hänelle enemmän kuin sivulliset saattoivat ymmärtää. Näinä kahtena päivänä Kariluodon mielessä oli syntynyt jonkinlainen alemmuudentuntoinen kunnioitus tuota hiljaista vänrikkiä kohtaan, jota hän niinkuin monet muutkin upseerit, ennen oli pitänyt hieman kömpelönä ja saamattomana. Kariluodolla oli sen lisäksi varaa tunnustaa tämän miehen ansiot, sillä joskin tuo kasapanos oli ollut tämän päivän ratkaisevin tekijä, ei siitä jäänyt jälkeen hänen syöksynsä bunkkerin kimppuun. Hän oli vienyt joukkueensa lähitaisteluun, ja sen Kariluoto katsoi lopullisesti todistavan, että hän kykeni tehtäväänsä.

Miehet olivat mielissään. He eivät kuiskailleet enää toisilleen hyväntahtoisia ilkeyksiä vänskän koohotuksesta. Kariluoto oli jo avannut itselleen oven raolleen näiden miesten mieleen. Ei se hullumpi mies ole tilanteissa. Mutta kyllä siinä tuota kukonpoikaa vieläkin on. Katsokaa nyt kun se kävellä veuhkasee!

Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia iskujoukkoja. Miksi ei meille ole määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän miehekkääksi se tekeekään kasvot... Toiselta puolen Kariluoto kyllä tiesi, että jos heillä kypärät olisi ollut, niin viimeistään viime yönä ne olisivat lennelleet männikköön. Niin. Ylpeätä oli olla suomalainen upseeri, maailman parhaimman armeijan upseeri, mutta oli siinä varjopuoliakin. Tältä armeijalta puuttui kaikki sotilaallisuus. Lievänä poikkeuksena olivat nuo jääkärit, mutta jo heidän oma joukkonsa oli tuntuvasti vetelämpi. Ja varsinkin reserviläisrykmentit. Tuossa oli aurinkoinen tie, joka johti kutsuvana Itä-Karjalaan. Mutta missä olivat rautaiset, ryhdikkäät Sturm-joukot. Sellaisia kaipasi Kariluodon täyteen lentoon kohonnut mieliala tänä aamuna. Hän olisi tahtonut siivittää tämän rakkaan isänmaan alkumenestyksen jyristen eteenpäin kiitävillä armeijoilla, jotka lujina, kuin teräkseen valettuna, ajaisivat tuosta ohi ja laulaisivat: Nyt viimeinen, on merkki soinut meille, ja valmihit, me oomme taistohon. Mutta ei. Ei ollut Sturm-joukkoja. Oli vain joukko resuisia irvileukoja, jotka etsivät ruokaa kuin kulkurit. Kirosivat ja purnasivat ja mälväsivät leukojaan kaikista pyhistä asioista. Marsalkan suurenmoisesta ja ylevään tyyliin laaditusta päiväkäskystäkin ne kehtasivat laskea leikkiä. Melkein kuin kommunistit. Söivät rautaisannoksensa ensimmäiseen nälkäänsä, ja jonkun Die Fahne hochin sijasta jollottivat »Korholan tyttöjä» milloin sattuivat laulutuulelle. Ja vähemmän kohottavia, joskin sitä kuvaavampia, nimityksiäkin heillä oli itsestään, kuten revohka, pulja, poppoo, koko remmi, hela paska, lutuna tai kaartti.

Vähitellen oli vänrikki Kariluodosta kehittynyt yksi pataljoonan parhaista joukkueenjohtajista. Kaikki vaikeimmat tehtävät antoi Autio hänelle, ja Kariluoto puolestaan taas tahtoi aina mikäli mahdollista Koskelan mukaansa. Yleensä Koskela kulkikin sen tai niiden konekiväärien mukana, jotka tukivat Kariluodon joukkuetta, sillä hän tahtoi itse olla hoitelemassa vaikeimpia tehtäviä. Noiden kahden upseerin suhde sisälsi enemmän kuin tavallisesti. Kariluoto suhtautui Koskelaan aina myötäillen tämän mielialoja ja Koskela koetti hienotunteisesti välttää mitenkään ottamasta henkisen johtajan asemaa. Hän tiesi, että joka kerta kun Kariluoto hänen nähtensä hyökkäyksissä pani itsensä rohkeasti tulelle alttiiksi, hän teki sen hyvitykseksi siitä hetkestä, jolloin hän makasi suolla kykenemättä lähtemään liikkeelle. Oli kuin nuorukainen olisi tahtonut ostaa itsensä vapaaksi tämän häpeän muistosta vapauttaakseen sitä mukaa persoonallisuutensa itselleen.

Joka kerta hän ruoski tuon sydänalaa heikottavan tunteen yhä syvemmälle sielunsa uumeniin, ja niinpä sanottiinkin vänrikki Kariluodon olevan Koskelan, Aution ja Lammion ohella pataljoonan rohkein upseeri.

Kariluotoa ei enää kirjeensä hävettänyt. Sen sijaan häntä ellottivat kotiväen kirjeiden isänmaalliset ja naiivin typerät fraasit.

Kariluoto käveli heidän luokseen. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi tuulen liehuttaa tukkaansa. Muutenkin hän nosti päänsä pystyyn, jäykkään ja ylvääseen asentoon. Tietämättään hän tunsi itsensä vaaleatukkaiseksi länsimaiseksi valloittajaritariksi, joka nyt täältä vuorelta katselee valloittamaansa kaupunkia. Hän ei huomannut, että oli ottanut kasvoilleenkin »teräkseenvaletun» ilmeen. Hänen elämänsä eräs suurimpia täyttymyksiä oli tapahtunut. Suomalaisen jalkaväkikomppanian päällikkönä hän katseli, miten siniristiliput kohosivat Petroskoin korkeimpien rakennusten salkoihin. Mitä taaksejäänyt matka sisälsikään, niin tällä hetkellä se oli unohdettu. Siinä hän seisoi, tämä itsenäisen isänmaan kasvattama poika, ristiritari ja nuorukainen, jonka kurkussa nyki omituisesti. Hän oli liikuttunut.

Kariluoto katsoi taakseen. Komppania marssi parijonossa hänen perässään. »Suomalaiset marssivat Petroskoihin.» Kuinka monta kertaa hän oli kuullut jo lapsena isänsä ja tämän tuttavien puhuvan Itä-Karjalasta. Heimokansasta joka huokasi vieraan ikeen alla ja jonka vapauttaminen oli Suomen kansan tehtävä. Tehtävä jota ei koskaan saanut jättää mielestä. Sitä oli ajateltava syödessä ja työtä tehdessä, sitä oli ajateltava nukkumaan käytäessä ja yöllä siitä oli nähtävä unia. Nyt se on tapahtunut. Karjala vapautuu.

Kariluoto oli Maasotakoulussa, ja sieltä päästyään hänet korotettiin kapteeniksi. Kihloihinmeno piti hänet erillään madaltuvista mielialoista, sillä rakkaus oli ohjannut hänen mielensä pois isänmaan tulevaisuudesta.

– Uudet aseet, oli isäpappa hokenut hädissään, kun näki että maailmanhistorian liike ei sietänyt Euroopan pohjoisnurkassa sitä idylliä, jonka keskellä hän oli niin onnellisena elänyt. Turvattu virkamiehen asema arkipäivisin ja Suojeluskunnan harjoitukset sunnuntaisin, minkä jälkeen käännettiin kaikenlaisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat. Jos tuli hetki, jolloin pojankin täytyi ottaa kantaa asioihin, lohduttautui tämä Rommelilla, tai sitten kaiken varalta länsiliittoutuneiden Suomi-ystävyydellä.

Pitkän ja vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa he pureskelivat voileipiään. Viimein Kariluoto sanoi: – Kuinka meidän käy? – Niin pataljoonanko? – Meidän kaikkien. Koko Suomen... – Niinkuin hävinneille käy. Luu kurkkuun. Kariluodon leuka vapisi. Silmäluomien alla tuntui kostealta ja vihan ja itkun sekaisella äänellä hän sanoi: – Ei. Ei jumalauta. Sitä minä en kestä... Minä en tahdo sitä nähdä. Muuten miten tahansa. – Toivoa ei ole. Ei niin minkäänlaista. – Tapellaan sitten toivottomasti. Kariluodon ääni soinnahti rajusti.

Kariluoto istui komentopaikallaan ja söi siviilieväidensä viimeistä tähdettä, lavassakasvatettua tomaattia. Rakkautensa riemusta hän oli tullut keskelle tätä kurjuutta, ja se oli saattanut hänen mielensä tuskaisen masentuneeksi. Hän oli saanut tarpeekseen perääntymisvaiheen kuvauksista. Niistä paljastui koko romahdus. Maataistelukoneiden ahdistamia kolonnia, tuhottuja varastoja, toivotonta mielialaa, karkuruutta ja huonoa taisteluhenkeä. Kipeästi häneen koskivat nuo kertomukset. Tappioon liittyi kaiken lisäksi häpeä. Hän oli luullut armeijan vetäytyvän kaikkensa yrittäen, mutta nuo katkeranhumoristisella sotilasslangilla kerrotut jutut olivat totta. Olihan ennenkin paettu. Pelätty ja juostu karkuun, mutta sitä oli sentään hävetty ja yritetty asia korjata. Nyt ei kukaan pitänyt sitä minään. Naureskellen miehet itse kertoilivat juoksustaan ja veistelivät vitsejä siitä. Eipä sillä, ei sellaista asiaa ollut olemassakaan, mistä he eivät olisi irvistelleet, mutta kipeästi se Kariluotoon koski.

Kariluoto käänsi katseensa pois. Hän tiesi Koskelan olevan oikeassa, mutta vaikka hänen rohkeutensa riittäisi henkilökohtaiseen uhriin, niin komentajan käskyn rikkomiseen se ei riittäisi. Hänen äänensä särähti, kun hän sanoi töykeästi: – Helpolla sitä selvittämästä pääsee. Kerran se vain kirpaisee.

Kariluoto ei astunut, vaan kompuroi eteenpäin. Kasvot olivat vitivalkoiset, ääni tukehtunut ja kankea ja hän huusi: – Vielä kerran pojat... Kun luoti sattui, laukesi hänen mielensä omituiseen vapautuneisuuteen. Kolme sekuntia hänellä oli aikaa tajuta kuolevansa, mutta niinä kolmena sekuntina hän pelkäsi kuolemaa vähemmän kuin koko sodan aikana milloinkaan. Hän oli melkeinpä tyytyväinen, kun hän hämärtyneessä tajussaan totesi: – Nyt ei enää... Nyt se loppui... Jorma Kariluoto oli maksanut veronsa ihmisten yhteiselle tyhmyydelle. Niin olivat tehneet myöskin Virolainen, Rekomaa, Heikinaro, Pokki, Vähä-Martti, Hellström, Lepänoja, Airila, Saastamoinen, Häkkilä, Elo, Uimonen, Vartio, Suonpää, Mikkola, Yli-Hannu, Kuusenoja, Kalliomäki, Vainionpää, Ylönen ja Teerimäki. Heidät siunattiin kaikki kentälle jääneinä. Kariluodon ja Ykkösen päällikön, luutnantti Pokin, nimet tulivat lisäksi heidän koulujensa seinään. Venäläiset työjoukot hautasivat heidät yhdessä pataljoonan muiden kaatuneiden kanssa suon laitaan lähelle Sarastien komentopaikkaa.

[isokarhuni]

Sisäistetyn itsesyrjinnän mittari

Puhuttiin tänään pariterapiassa transasioista ja omien rajojen vetämisestä muiden ihmisten kanssa. Sanoin, että mun on tosi vaikea olla vastaamatta tunkeileviin kysymyksiin, koska en halua aiheuttaa sille toiselle ihmiselle vaivaannuttavaa oloa kieltäytymällä. Jollain tavalla koen aiheuttavani epämukavuutta jo ihan tarpeeksi sillä että olen trans, ja sitten vielä mulla olisi jotain vaatimuksia tai rajoja asian suhteen.

Tein SMOKin sivuilla tollasen sisäistetyn itsesyrjinnän mittari -testin, ja kyllähän sitä joka osa-alueella jonkin verran on. Siinä oli muutama väittämä, joka sai palan nousemaan mun kurkkuun:

Transsukupuolisuus on lahja.

Itkettää nytkin tää. Voiko noin ajatella? Olisi ihana ajatella noin. Transsukupuolisuus on mun mielestä kaunista. Mutta että lahja? Voisiko mussa olla jotain niin arvokasta, jotain mikä ei olisikaan ensisijaisesti rasite tai haaste, vaan suoranainen lahja? Luin jostain lauseen, joka itketti myös: "If being trans was a choice, I would do it again and again and again." Olisi hienoa osata arvostaa sitä transsukupuolisuuden kauneutta itsessäni samalla tavalla, kuin arvostan sitä muissa.

Olen ylpeä siitä, että olen transsukupuolinen.

En ole ylpeä transsukupuolisuudesta. Haluaisin olla, sanoin terapeutillekin että toivon että voisin joku päivä olla avoimen ylpeästi trans. Tällä hetkellä olen avoimesti trans, koska mun on pakko olla jos haluan transitioitua. Kaapissa olo tässä kohtaa elämää aiheuttaa liikaa kärsimystä. Avoimuus tuntuu siltä, että on aseen etsin otsassa. Alttiina ololta ja vaaralliselta sen lisäksi, että se on myös melko kiusallista. Tästä päästäänkin kätevästi kolmanteen väittämään.

En ole kuten muut transsukupuoliset.

Tää nyt ainakin on sisäistettyä transfobiaa. Varmaan joku osa musta ei oo sinut itseni kanssa, kun tunnen itseni tavallaan saareksi erillään queer-yhteisöstä. Ehkä se johtuu vähän siitäkin, että en oikein tiedä että mihin tilaan mä kuulun. Ehkä se löytyy. Enhän mä onneks yksin ole ja kyllä mä tulen oman sisäpiirini kesken nähdyksi ja validoiduksi omana itsenäni. Mut ehkä se olis ihan hyvä etten kokis itseäni erilliseksi muista transihmisistä, kun en mä nyt varmaan avaruudesta katsottuna ole yhtään sen kummoisempi kuin kukaan muukaan.

[naamarutulla]

Pohdiskelua

Se tunne kun tajuat, että yhä vielä tänä päivänäkin, kun ikää on se 33 vuotta, pelkäät olla näkyvä, koska sua kiusattiin enemmän tai vähemmän jostain ala-asteen loppupuolelta peruskoulun loppuun asti.  Ekaluokkalaisena sain pääosan luokan näytelmästä, olin ainoa, jolla oli omia vuorosanoja, kaikki muut luki yhteen ääneen kertojan osaa, ja minä sain hiirenä pitää pitkän monologin. Olin ylpeä, nautin joka hetkestä, enkä yhtään pelännyt olla näytillä.  Toisaalta näyttämö on aina ollut eri juttu, siellä olen aina viihtynyt. Jännittänyt kyllä, mutta hyvällä tavalla. Tarkoittaako tämä sitä, että pitäis koittaa hankkiutua johonkin sellaiseen työhön, jossa sais olla esillä/esiintyä 🤔 Mutta ei sellaiseen, johon pitää kilpailla verissäpäin ja “olla parempi” kun kaikki muut. 

[homospeksuaali]

Fanfic writer asks

Kiitoksia @hanhan156 tägistä ☺️ Tässä vähän kesti kun yliajattelen? Minä? En koskaan. Mut kiva oli täyttää!

ao3 name: Savagewoman. Vanha lempinimi joka viittaa yhteen mun tatuointiin.

fandoms: Tuntematon sotilas, Glee, Buffy, Harry Potter ja Due South on semmosia joista olen julkaissut. Kirjoitan välillä muitakin, Star Trekillä aloitin. En oo noista mun vanhoista englanninkielisistä ihan valtavan ylpeä kun moni niistä on kirjoitettu kun olin ihan osaamaton kakara, mutta olkoot esillä kun niitä joskus jopa luetaankin.

numbers of fics: 16

fic i spent the most time on: Tyynyjen sota varmaankin? Että joku ottaa vastaan vei myös aikaa. Toki mulla on myös sellaisia jotka on olleet kesken parikymmentä vuotta mutta niistä ei puhuta 😁 Aloitin kirjoittamaan ficciä ennen kuin internet oli edes juttu.

fic i spent the least time on: Why Does It Always Rain On Me? tais olla nopeiten valmis.

longest fic: Että joku ottaa vastaan on toistaiseksi pisin, mutta Sano se (edes) kukkasin menee kyllä ohi sitten kun tulee seuraava kappale.

shortest fic: Lyhyin julkaistu on Image, juuri ja juuri alle kolmesataa sanaa. Joskus on tullut kirjoitettua raapaleita eli tasan sadan sanan ficcejä kyllä.

most hits/most kudos/most comment threads/most bookmarks: Not A Baby Penguin Anymore (Glee)/Polished (HP)/Sano se (edes) kukkasin (Tuntsa)/Not A Baby Penguin Anymore (Glee). Rakastan Tuntsa-fandomia a) paljon ja b) eniten juuri siksi, että sinne kirjoitetuissa jutuissa on aina paras suhde hitteihin ja tykkäyksiin/kommentteihin ❤️

total word count: 31 478. Mä en oo kauhean tuottelias 😁

favourite fic i wrote: Että joku ottaa vastaan on mulle ehkä rakkain. Se oli tosi emotionaalisesti työläs kirjoittaa, mutta varmaan siksi just siitä tuli hyvin tärkeä. Huomasin että mun on yllättävän vaikeaa pistää Lehtoa sille hankaliin ja vieraisiin tilanteisiin, mitä lie suojeluvaistoa. Muutenkin Tuntsa-ficit on erityisen tärkeitä koska ne palautti mun syvän rakkauteni omaan äidinkieleeni taas pinnalle.

fic you want to rewrite/expand on: Oikeastaan tekis mieli ronkkia mun ainakin Canned Heat ja ehkä kans Baby Penguin, molemmissa on tarpeettomia tönkköyksiä. Mut ne on niin vanhoja että niitten editointi tuntuis falskilta joten saavat olla sellaisenaan, mä en muutenkaan usko julkaistujen juttujen editointiin vaan annan historian näkyä. Laajenemaan on lähtenyt ainakin Tyynyjen sota (tänks Hanna 😁) kun sen asetelma antaa paljon tilaa jatkopaloille. Tietty myös traagiset kukot paisuu kuin pullataikina mut se on AU eikä yksittäinen juttu.

share a bit of a wip or a story idea you’re planning on:

Lahtinen laittoi puhelimensa syrjään.

”Mitäs kattelet?”

”Sinua,” Määttä vastasi. ”Olet sinä vaan komia.”

Lahtinen naurahti ja punastui. Ei hän ollut ennen harrastanut punastumista koskaan, mutta kummasti Määttä sai harvoilla sanoillaan hänen verensä kiertämään. Useallakin tavalla.

(Kyllä, tästä tulee sokerista ja söpöä.)

Tägään @neroushalvaus ja @mikaroyhkeys ja toivotan tervetulleeksi muutkin tekemään!

[pahennusta]

verho avattiin, ja takaa paljastui kuihtuva kehosi

tällä kertaa en ollutkaan pieni lapsi, joka ei osaa käsitellä jokaisella hengenvedolla lähestyvää kuolemaa,

olin minä, ja sinä olit sinä.

olin saanut uuden mahdollisuuden kysyä, kertoa, tuntea ja nähdä

kaikkia niitä asioita, joita en silloin osannut kysyä, käsitellä, kohdata

puhuin kanssasi kaikesta, tunnelma oli harras ja rauhallinen,

se odotti meitä kaikkien niiden vuosien edestä, jotka käytin elämässäni juostessani tätä hetkeä pakoon

kun osasto suljettiin, palasin heti huomenna uudestaan aamun sarastaessa

kerroin sinulle kuinka minä kyllä pärjään, saatuani surra vain hetken

kerroit minulle kuinka ylpeä olit minusta, ja kaikesta siitä mitä minusta oli tullut pakomatkani jäljiltä

olen yhä sitä mieltä, että äidinrakkaus ei välitä ajasta tai paikasta, se tuntuu iholla, olit sitten valveilla, tai unessa

se tuntuu siellä, mihin kaipaat eniten täytettä

se täyttää tyhjät aukot sielussasi

havahduttuani aamuyöllä sairaalasänkysi reunalta vain tajutakseni, että olin koko ajan omassa sängyssäni,

yritin päästä luoksesi koko seuraavan päivän,

vaikka äidinrakkaus ei välitä ajasta tai paikasta,

se tuntuu iholla,

olit sitten unessa, tai valveilla

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 16)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1600

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40002276

Luukun summary:

Aamulla Lammio herää siihen, kun Rahikainen silittää hänen hiuksiaan.

Hän tuntee kahvin tuoksun ennen kuin edes kunnolla herää tai avaa silmiään. Hän tavoittelee sitä sokeasti, ja Rahikainen asettaa kupin nauraen hänen käteensä. Lammio hörppää ja huokaisee tyytyväisenä, saa viimein silmänsä auki ja katsoo Rahikaiseen. Hän näyttää uniselta ja kauniilta.

***

Luukku 16 - Sunnuntai

Lammiolla on hauskaa, ja hän saattaa juoda vähän liikaa glögiä ja roikkua Rahikaisessa vähän liian säädyttömästi, mutta häntä ei edes kiinnosta. Hän on niin helpottunut. Hän pelkäsi tätä niin paljon, mutta kaikki on mennyt hyvin, paremmin kuin hän osasi edes toivoa.

Hän on siitä huolimatta edelleen hiukan jännittynyt, pelkää jonkun Karjulan myrskyävän hänen luokseen ja erottavan hänet, tai jotain vastaavaa yhtä naurettavaa. Ei hän edes ole ainut homo täällä, tai vaikka olisikin, ei sen pitäisi haitata. Ei homoudessa ole mitään pahaa tai likaista tai sopimatonta tai… mitään muutakaan, mitä isä on joskus ajattelemattomuuttaan ruokapöydässä sanonut. Lammion ei pitäisi enää antaa minkään sellaisen vaikuttaa itseensä.

Rahikainen pitää hänestä kiinni hellästi mutta tiukasti heidän palatessaan tanssilattialle viimeisimmältä buffetkierrokselta. Rahikainen ei päästä irti eikä ole menossa minnekään, ei kukaan ole viemässä häntä pois. Lammion pitäisi oppia luottamaan siihen.

He horjuvat kumpikin, ja Lammio läikyttää vahingossa vähän glögiä Rahikaisen paidalle, mutta Rahikaista ei haittaa. Hän vain nauraa ja suukottaa Lammion poskea ja pyöritää häntä ympäri niin, että hänen päänsä menee entistä pahemmin pyörälle.

He tanssivat pitkään. Jossain vaiheessa Raili liittyy joukkoon mukanaan joku sihteeri, kaunis vaaleahiuksinen nainen jonka Lammio muistaa etäisesti tavanneensa joskus aiemminkin. He keinuvat keskellä tanssilattiaa hihittävänä ja jalkoihinsa kompastelevana piirinä.

Kappale vaihtuu hitaampaan, ja muutamia ihmisiä poistuu tanssilattialta, aikomuksenaan kai lähteä jo kotiin. Lammio vilkaisee puhelintaan. Kello on varttia vaille kaksi, ja Sinkkonen on laittanut puoli tuntia sitten kolme viestiä: Jos jään yöksi tänne Tekeekö se minusta pahan ihmisen? En siis tekemään mitään! Hän nukahti syliini enkä pääse tästä mihinkään?

Lammiota hymyilyttää, ja vaikka hänen ei pitäisi, hän näyttää viestit Railille, joka nojaa häneen raskaasti kun jalat eivät enää meinaa kantaa. Raili puhkeaa hellyyttävään hihitykseen ja ryöstää muitta mutkitta Lammion puhelimen hänen kädestään. Kun hän kohta saa sen takaisin, hän näkee Railin kirjoittaneen äärimmäisen ilmaisuvoimaisen vastauksen: voi sinnkko et sö oo psha vaa ihan votun söpö,, piä mieloswsta huolta <3333333 t rauli

Rahikainen lukee viestin Lammion olan yli ja nauraa heille, käheästi Lammion korvanjuuressa. Lammion polvet uhkaavat notkahtaa, hän rakastaa sitä ääntä niin paljon.

Rahikainen valittaa kuumuutta ja höllää solmiotaan, avaa paitansa ylimpiä nappeja. Hän näyttää niin säädyttömän hyvältä noin. Lammio haluaa suudella häntä ja imeä kaulan mustelmille ja näykätä pehmeää ihoa solisluun kohdalta ja tehdä tuhat muuta likaista ja ihanaa asiaa. Rahikainen huomaa hänen arvostavan katseensa ja kumartuu lähelle häntä, painaa suukon poskelle.

“Haluisitko vaikka näyttää miulle, missä se siun toimisto on?” hän kuiskaa Lammion korvaan.

Lammio nuolaisee huuliaan. Ajatus on houkuttava; jos vain saisi viedä Rahikaisen sinne, nostaa työpöydälle istumaan ja mennä ihan lähelle, riisua puvuntakin ja kauluspaidan, suudella ihan kaikkialta… Mutta ei hän työpaikalla voi. Toimiston seinässä on sitä paitsi ikkuna.

“Emme me täällä voi”, Lammio kuiskaa Rahikaiselle, mutta hän ei kuulosta kovin vakuuttavalta kun ääni kohoaa loppua kohden inahdukseksi Rahikaisen liu’uttaessa kättään alaspäin Lammion selällä. Rahikainen suutelee Lammion kaulaa korvan alta ja kuiskaa:

“Soitetaanko sitte vaan se taksi?” Matala ääni saa Lammion värähtämään.

“Soittakaa”, Raili tokaisee, ja Lammio punastuu. Ehkä he eivät kuiskineet aivan niin hiljaa, kuin kuvittelivat.

Rahikainen etsii puhelimensa taskustaan ja menee soittamaan käytävälle, jos siellä kuulisi vähän paremmin kuin täällä hälyssä.

Sarastie poikkeaa heidän luokseen. Hänkin on ilmeisesti lähdössä, hänellä on päällystakki jo päällään.

“Lammio”, Sarastie aloittaa isällisellä äänensävyllä. “Halusin vain sanoa, että tuo on rohkeaa. Olen sinusta ylpeä.”

Lammio pudistaa päätään, hieroo vaikeana niskaansa. Tämä on hyvin kiusallista, mutta samalla hiukan liikuttavaa. Hänen tekee melkein mieli halata Sarastietä.

“Jos joku sanoo jotain asiatonta”, Sarastie jatkaa, “niin muista, että sinä olet oikeassa ja hän väärässä. Tämä organisaatio ja sen arvot ovat sinun puolellasi.”

Sarastien on täytynyt juoda jonkin verran; puhe on paksumpaa kuin tavallisesti, ja hän sanookin asioita, joita tuskin koskaan sanoisi selvin päin. Silti, Lammiosta tuntuu turvalliselta kuulla tämä Sarastieltä, etenkin sen jälkeen kun huomasi, että Karjulan olisi varmasti tehnyt mieli sanoa hänelle aivan toisenlaisia asioita.

Rahikainen tulee takaisin, ja kertoo taksin olevan täällä kymmenen minuutin sisällä. Hän silittää Lammion käsivartta tervehdykseksi, ja on ihmeellistä, kuinka se ei enää tunnu kovin pelottavalta. Sarastie näkee eleen ja nyökkää heille hyväksyvästi, taputtaa Rahikaista olalle ennen kuin kääntyy ja lähtee.

Lammio ja Rahikainen hyvästelevät Railin ja tämän sihteerin. Railin sormet seikkailevat jakuvasti ylä alemmas naisen avonaisen mekon paljastamaa selkää pitkin, ja Lammio tajuaa, että on tuijottanut aivan liian pitkään paniikissa vain omaan napaansa. Häneltä on jäänyt ihan liikaa lähiympäristön homoutta huomaamatta.

Rahikainen ja Raili vaihtavat vielä puhelinnumeroita. Joku voisi olettaa Lammion olevan epäluuloinen tai mustasukkainen, mutta ei hän ole. Rahikainen nojaa häneen ja painaa hajamielisen suukon hänen ohimolleen, ja Raili ilmoittaa olevansa iloinen, että hänellä on nyt joku, jonka kanssa roastata Lammiota niin paljon kuin sielu sietää.

*

Taksissa kuskin tiukka katse pitää Rahikaisen ja Lammion erossa toisistaan, mutta kun he pääsevät Lammion luo, kellon ääni vaihtuu vauhdilla. He eivät pääse edes sänkyyn asti.

Eteisessä Lammio painaa Rahikaisen seinää vasten ja suutelee kiihkeästi, työntää takit hänen harteiltaan eikä välitä, vaikka ne putoavat lattialle kasaan ja rypistyvät. Hän avaa kömpelöin sormin paidan nappeja ja hymyilee suudelmaan kun Rahikainen inahtaa ja painautuu häntä vasten.

Rahikainen hengittää nopeasti Lammion päästessä viimein suutelemaan polkua kaulalta rinnalle, ja hän voihkaisee kauniisti kun Lammio suutelee nänniä ja nipistää toista. Lammio avaa toisella kädellä Rahikaisen housut, ja niiden pudottua nilkkoihin ei heistä kumpikaan enää edes ajattele sänkyyn siirtymistä.

*

Aamulla Lammio herää siihen, kun Rahikainen silittää hänen hiuksiaan.

Hän tuntee kahvin tuoksun ennen kuin edes kunnolla herää tai avaa silmiään. Hän tavoittelee sitä sokeasti, ja Rahikainen asettaa kupin nauraen hänen käteensä. Lammio hörppää ja huokaisee tyytyväisenä, saa viimein silmänsä auki ja katsoo Rahikaiseen. Hän näyttää uniselta ja kauniilta; hänellä on päällään vain Lammiolta varastetut bokserit ja vanha t-paita.

“Tule tänne”, Lammio sanoo unenkarhealla äänellä, ja Rahikainen tottelee. Hän laskee oman kahvikuppinsa yöpöydälle ja kömpii takaisin peiton alle. Lammio nojaa häneen ja haukottelee.

“Mitä kello on?” hän kysyy.

“Puol yks.”

“Oho.”

“No myö valavottiin aika myöhään, ei mikkää ihme että väsytti”, Rahikainen virnistää.

Niin he kyllä valvoivat. Lammio tuntee sen yhtä hyvin kuin muistaa. Sattuu reisilihaksiin ja käsivarsiin ja muuallekin; hän tuskin tulee ihan heti istumaan mukavasti.

Hän myös tietää kaulansa olevan kamalassa kunnossa, ja puremajälkiä taitaa olla reisilläkin. Rahikaisen selkää puolestaan varmasti kirjovat pitkät kynnenjäljet paidan alla. Yleisen säryn lisäksi krapula on aika hirveä, päässä jomottaa ja silmien särystä päätellen tästä tulee nyt sitten migreenikin. Häntä ei onneksi sentään okseta juurikaan, ja kahvi auttaa.

“Miten olet ajatellut ensi viikon ja joulun?” Lammio kysyy. Oikeastaan hän haluaisi viettää kaiken ajan Rahikaisen kanssa, mutta heillä on kummallakin omat elämänsä. Rahikaisella on ystävät ja perhe, Lammiolla taas työ ja varmasti vielä juoruiluntäytteinen baarireissu Railin kanssa, sekä reissu Helsinkiin vanhempien luo: Se on pakko tehdä vaikka se ahdistaakin.

“Mie lähen käymään porukoilla varmaan 22. tai 23. päivä ja tuun pois joskus tapaninpäivän jäläkeen. Sitä enne ja sen jälkee sie saat miut iha kokonaan.”

“Jäisitkö sitten alkuviikoksi tänne?”

“Mielelläni”, Rahikainen säteilee. Lammio hymyilee ja painaa suukon Rahikaisen laukaperälle.

“Mites sie?”

“Jos kaikki menee hyvin, niin huomenna tehdään pidätys.”

Rahikainen katsahtaa häneen yllättyneenä. “En ollu tajunnu, että työ ootte sen kanssa jo niin pitkällä.”

“Se on loppujen lopuksi edistynyt hyvin. Meillä on hyvin luultavasti tekijä, yksi nainen, joka tapaili muutaman kerran toista niistä keväällä huumatuista pojista. Toinenkin oli puhunut Tinderissä jollekin kuvausta vastaavalle naiselle. Koomassa ollutkin on toipunut sen verran, että häntä on pystytty kuulustelemaan, ja hän muistaa hämärästi naisen, joka puhui hänelle baarissa. Tinderiä käyttäneellä pojalla oli keskustelut tallessa, ja seuraavaksi selvitetään tietokoneen tai puhelimen osoite ja omistaja. Jos se täsmää niin tuodaan hänet kuulusteltavaksi, ja kaiken pitäisi olla sitten selvää.”

Rahikainen nyökkäilee kuunnellessaan. “Onnee sitten vaan. Oo varovainen.”

“Aina”, Lammio lupaa, ja hymyilee kun Rahikainen kääntyy suukottamaan häntä, mutta osuu huulten sijasta nenänpäähän.

“Isä haluaa minut kuulemma Helsinkiin jo 21. päivä”, hän jatkaa.

“Mm. Millon sie tuut pois?”

“Ehkä jo joulupäivänä, mutta en osaa vielä sanoa varmaksi.”

“Mitä jos sie tulisit sitte Joensuuhun?” Rahikainen ehdottaa katsoen häntä vakavasti silmiin.

Se olisi iso juttu, todella iso. Lammion tiedon mukaan Rahikainen ei ole koskaan esitellyt vanhemmilleen ketään kumppaniaan, lähinnä siksi, ettei koskaan ole ollut kenenkään kanssa niin vakavissaan.

“Oletko tosissasi?”

“Miksei? Isä tuskin välittää mistään, eikä äiti kehtoo sannoo vaikka sitä haittaiskin.”

Lammio hymyilee myötätuntoisesti. “Saat heidät kuulostamaan aina niin ihanilta.”

Rahikainen nauraa, “On niillä hyvätki puolesa, ja jouluna ne on kummatki ylleensä ihan hyvällä tuulella. Miusta ois kivaa esitellä siut niille.”

Ajatus kauhistuttaa. Mitä Rahikaisen vanhemmat oikein ajattelisivat, jos heidän poikansa toisi kotiin… miesystävänsä? Vieläpä kuusi vuotta itseään vanhemman sellaisen? Mitä jos he haluaisivat tietää miten he tapasivat? Mitä jos Lammio ei ollenkaan osaisi ollenkaan käyttäytyä? Jos hän menisi lukkoon tai olisi tapansa mukaan etäisen kohtelias ja kylmä?

Rahikainen keskeyttää hänen ajatuksensa kahvinmakuisella suudelmalla.

“Elä huolehi. Tää oli vaan tämmönen heitto, mie en vaadi mittää vastausta vielä, vuan sie suat ihan rauhassa miettii. Ilmottele jossain vaiheessa mihin päävyt, mut muista etten mie loukkaannu kummastakkaan vastauksest. Tärkeint on, et siulla on hyvä olo.”

Vittu. Lammio rakastaa häntä niin paljon.

Tällaisina hetkinä se tulee aina mieleen, ja hän joutuu puremaan kieltään, ettei sanoisi sitä ja pilaisi tunnelmaa, tekisi tästä liian vakavaa tai aiheuttaisi Rahikaiselle sellaista tunnetta, että hän vaatii tältä samaa. Viime aikoina se on on kuitenkin pyörinyt mielessä jatkuvasti, ja Lammiosta on tuntunut, että Rahikainen taitaa tuntea samoin, tai ainakin jotakin hyvin saman tyylistä. He ovat olleet yhdessä niin pitkään ja niin vakaasti, että Rahikaisen sitoutumiskammo olisi kai pistänyt jo vastaan jos olisi pistääkseen.

Vaikka häntä jännittää, Lammio haluaa Rahikaisen tietävän.

“Minä rakastan sinua.”

Koska se on totuus, se tulee helposti, vaivattomasti, kuin sen olisi sanonut jo sata kertaa. Hän ei enää pelkää.

Rahikainen katsoo häntä hetken silmät suurina, kuin ei aivan uskoisi korviaan. Sitten hän puhkeaa kauneimpaan hymyyn, jonka Lammio on ikinä nähnyt. Lammio huokaisee helpotuksesta ja vastaa hymyyn.

Rahikainen vie kahvikupin hänen kädestään, tyrkkää sen yöpöydälle pois tieltä, ja kierähtää Lammion päälle hukuttaakseen hänet suudelmiin. Osa niistä osuu poskelle huulien sijaan, mutta kumpikaan heistä ei välitä. Lammio kietoo käsivartensa Rahikaisen ympärille ja hymyilee hänen huuliaan vasten.

“Niin mieki sinnuu”, Rahikainen sanoo suudelmien välissä, ja Lammion sydän hypähtää onnesta. Hän kietoo jalkansakin Rahikaisen ympärille ja vetää hänet aivan itseensä kiinni, suutelee häntä syvemmin, kiihkeämmin.

Heillä ei ole kiire mihinkään, eivätkä he liiku toistensa syleilystä moneen tuntiin.

[enkeliseepra]

Välillä kyllä tuntuu että ilmaston lämpeneminen olisi hyvä juttu, en kestä talvea ollenkaan. Varsinkaan takatalvia, heti kun luulee että sää on paranemaan päin niin sitä valkoista sontaa tulee taivaan täydeltä.

Menin tänään Tuikkuun. Kerroin että minulle sanottiin vuoden 2008 Pridessä että "näytän anarkistilta", Jussi sanoi että se oli minun oma vikani.

Ryhmän jälkeen menin käymään vanhemmillani kinuamassa rahaa, äiti antoi minulle pitkin hampain 10 euroa.

Palasin kotiini. Harjasin hampaani ja hoidin jokailtaisen kauneudenhoitorutiinin.

Oikeaan polvitaipeeseeni on tullut kutisevaa ihottumaa, vaikka en ole raapinut sitä.

Tekee taas mieli itkeä, vaikka olen aina ollut ylpeä siitä että en itke.

[neroushalvaus]

Tämän oli tarkoitus olla vain pidennetty headcanon siitä, kuinka homo Yrjö Lahtinen on. Sitten tästä tulikin yli 4600 sanan ficci liian vapaamielisesti käytetyillä OC-hahmoilla ja homohistorianörtteilyllä. Olen kovin pahoillani, mutta toivottavasti tämä kiinnostaa edes jotain teistä.

Päähenkilöt/Paritukset: Yrjö Lahtinen, Lahtinen/OC-hahmoja, hyvin lievänä vilahduksena Lahtinen/Määttä (koska mitä on itsehillintä) Genre: Hahmotutkielma, Pre-Canon, draama Varoitukset: Seksuaalisia teemoja, mutta ei seksiä. Seksuaalissävytteinen tilanne, jossa molemmat osapuolet eivät tunne oloaan täysin mukavaksi, mutta joka katkaistaan nopeasti. Ajankuvan mukaista, osittain sisäistynyttä homofobiaa. Canon hahmokuolema mainitaan nopeasti. Lähteinä on käytetty homohistorian kuvauksia muiltakin ajoilta, kuin 1930-luvun Tampereelta. Vastuunvapaus: Lahtinen ja kaikki muu, jonka voi tunnistaa kuuluvan Linnalle, kuuluu hänelle. OC-hahmot Voitto, “Lukkari” ja Nurminen kuuluvat minulle, vaikkei heissä ehkä paljon ylpeiltävää ole. En saa tästä rahaa, vain jotain omituista mielihyvää. Summary:

“Niin, jonkinlainen vinouma se oli, jota ilman hänen olisi varmasti ollut parempi olla. Mutta oli Lahtinen lyhyen elämänsä aikana nähnyt pahempiakin vinoumia, ja tämä nimenomainen tarkoitti vain yhtä asiaa: Hän eläisi elämänsä yksin. Ja kyllä Yrjö Lahtinen oli aina yksinäisyyttä sietänyt.”

*** ***

Yrjö Lahtinen oli kolmentoista ikäinen, kun hän tajusi olevansa erilainen.

Oikeastaan se oli ehkä hieman väärin sanottu. Yrjö Lahtinen oli tajunnut olevansa erilainen jo varhain. Ehkä silloin, kun hän oli ensimmäistä kertaa tullut kouluun punainen huivi kaulassaan ja saanut karttakepistä, tai kun hän oli kuullut toisten lasten kuiskuttelevan ilkeästi hänen isästään, kun mokoma oli maannut haudan levossa vasta viikon. Kyllä Lahtinen oli jo varhaisessa vaiheessa tajunnut, että hänelle oli lyöty otsaan niin monta leimaa, että oli turhaa odottaa kenenkään näkevän hänen kasvojaan niiden alta. Joten kun Lahtinen tajusi, että oli poikkeava vielä yhdellä tavalla, ei se ollut lopulta kuin yksi leima lisää.

Tämä poikkeama hänessä oli kuitenkin ehkä hieman erilainen kuin muut. Lahtinen ei tiennyt, miten oli alkujaan huomannut sen. Ehkä kyseessä oli ollut alkavan murrosiän tuoma omituinen uni, tai hänen vieressään kansakoulussa istuneen pojanviikarin kuriton hymy. Jotenkin palaset olivat vain loksahtaneet paikalleen Lahtisen päässä, ja hän oli tajunnut, ettei pitänyt tytöistä. Ja että hän piti pojista.

Kyllä hän sen ajatuksen kanssa ehti aikansa tuskailla. Syntiähän se oli ja sairaus ja mitä muuta vielä. Silkkaa luonteen heikkoutta. Mutta kun uskonto jäi Lahtisen osalta rippikouluun, eikä asioiden syntisyys häntä enää jaksanut kiinnostaa, hän oppi ajattelemaan tätä poikkeamaansa oikeassa mittakaavassa. Niin, jonkinlainen vinouma se oli, jota ilman hänen olisi varmasti ollut parempi olla. Mutta oli Lahtinen lyhyen elämänsä aikana nähnyt pahempiakin vinoumia, ja tämä nimenomainen tarkoitti vain yhtä asiaa: Hän eläisi elämänsä yksin. Ja kyllä Yrjö Lahtinen oli aina yksinäisyyttä sietänyt.

Lahtinen kuitenkin luki paljon ja kaikenlaisia tekstejä. Aluksi hänen tarkoituksensa oli vain kouluttaa itseään ja näyttää pärjäävänsä sanasodassa kenelle tahansa. Hän saattoi olla punikin poika, joka heti kansakoulusta päästyään pyrki tehtaalle töihin kuten isänsäkin, mutta hän ei tasan ollut ketään herraskaisempaa poikaa tyhmempi. Naapurin rouva Jokimaa oli jopa pariin otteeseen päivitellyt, kuinka ”sääliksi käy, kun Yrjöllä on niin terävä pää, mutta kun kielikin on yhtä terävä, niin ei siitä pojasta mitään tulla voi”. Ei Lahtinen katsonut omaavansa erityisen terävää kieltä. Ei hän ketään loukata yleensä halunnut, ihmiset vain ottivat hänen puheensa loukkauksina. Lahtinen halusi vain puhua totta.

Vaikka Lahtisen lukuharrastus oli alkanut vain halusta kouluttautua, hiljalleen hän alkoi nauttimaan siitä. Lukemisesta tuli hänelle tietynlainen intohimo, ja kun Lahtinen suhtautui johonkin intohimoisesti, siitä tuli hänen elämänsä. Kun hän oli halunnut kuulla lisää taustoistaan ja siitä, mihin uskoi, hän opiskeli luokkasodasta sen, mitä käsiinsä sai ja käytti pitkät illat lukien Marxia ja politiikkaa. Jos yötaivaalla tuikkivat tähdet näyttivät Lahtisesta kauniilta, seuraavaksi hän uppoutui kirjaan tähtitieteestä ja tiesikin jo seuraavana päivänä kertoa kaiken tähtien synnystä, jos joku vain kuunteli. Luonnontieteet, filosofia, lääketiede, mikään ei ollut hänen mielestään tylsää tai toissijaista. Jopa teologisiin teksteihin Lahtinen tutustui, jos ei mistään muusta syystä, niin koska oli paljon helpompi perustella omaa jumalattomuuttaan, kun ymmärsi hieman jumaluusoppia.

Psykologia oli Lahtisen suuria suosikkeja, mutta koskaan hän ei onnistunut löytämään kovin selväsanaista vastausta siihen kysymykseen, jota ei olisi kenellekään halunnut myöntää edes kysyneensä. Lahtisen tiedot sellaisista miehistä, kuin hän ilmeisesti oli, pohjasivat hyvin pitkälti koulussa kuultuihin rivoihin juttuihin ja naapurin rouva Jokimaan kauhisteluun siitä, että ”kuulitteko jo, että ne kertovat, että pastori Penttilä on kenties ‘sellainen'”. Ne eivät Lahtiselle oikein riittäneet, ja siksi hän turhaan etsi tietoa tästä merkillisestä sairaudesta. Ei oikeastaan, koska olisi halunnut parantua, vaan enemmänkin, koska halusi ymmärtää.

Omituista olikin, että Lahtinen luki ensimmäisen selvemmän kuvauksen sellaisista miehistä tietokirjan sijaan romaanista. Ei Lahtinen usein romaaneja lukenut, tämä sattui hänen nenänsä eteen sattumalta. Tehtaalla eräällä tauolla Lahtinen nimittäin kerran eksyi puhumaan muutaman muun miehen kanssa lukemisesta, ja silloin eräs syrjäänvetäytyvä, yleensä vain itsekseen nuotin vierestä lauleskeleva poika, Nurminen nimeltään, mainitsi kirjailijan, joka oli saanut joskus 1800-luvun lopulla vankilatuomion ”sellaisesta” käytöksestä. Lahtisen luonnollinen reaktio oli etsiä käsiinsä tuon kirjailijan tunnetuin teos ja lukea se kannesta kanteen. Ja kyllä sieltä kirjasta löytyi mieheen rakastunut mies. Onneton, yksinäinen mies, joka ei koskaan saanut vastakaikua tunteilleen, mutta jotenkin se jäi taka-alalle. Lahtinen mietti, että jos kerran olemassa oli useampia tällaisia vinoon kasvaneita ihmisiä, kai sellaiset ihmiset joskus sattuivat samaan aikaan samaan paikkaan. Jos nämä kerran joskus joutuivat vankilaankin käyttäydyttyään yhdessä huonosti. Ja vaikkei Lahtinen toiveikas poika ollut, kyllä jopa hän siitä ajatuksesta jotain lohduttavaa löysi.

Mutta nopeasti Lahtinen työnsi mielestään pois kaikenlaiset toiveikkaat mietteet siitä, että hän voisi joskus löytää toisen samanlaisen. Ei hän ketään löytäisi, eikä hän ketään tarvitsisi. Lahtinen tiesi, että pärjäisi yksin. Ei hän yksinkertaisesti tarvitsisi toista ihmistä.

Ja sitten tuli Voitto.

*

Lahtinen oli ottanut tavakseen pyöriä työväentalolla isoissa kokoontumisissa ja välillä myös pienemmissä piireissä, jotka kokoontuivat toisten ihmisten kodeissa ja muissa paikoissa, jotka eivät olleet niin julkisia. Laillinen sosialistinen toiminta kun oli niin vaikeaa järjestää. Ei heidän ryhmänsä mitään uutta veljessotaa suunnitellut, he vain puhuivat politiikasta ja väsäsivät kantaaottavia kirjoituksia. Se oli juuri sitä, mitä Lahtinen halusi tehdä.

Näissä piireissä Lahtinen oli tavannut Voiton. Tämä oli fiksu nuorukainen, oikein ylioppilas, vaikka olikin työläisperheestä ja jakoi Lahtisen kanssa samat arvot. Lahtinen oli alunperin tutustunut tähän muita paremmin vain, koska Voitto kyseli häneltä aina faktantarkistusta, kun kirjoitti omia tekstejään. Silloin tällöin Voitto osti hänelle vaivanpalkaksi hieman tupakkaa tai jotain muuta, mitä muita hieman nuorempi Lahtinen ei itse ostaa saanut. Ei hän oikeasti mitään palkaksi olisi tarvinnut, mutta olihan se kaunis ajatus.

Lahtinen oli muutamaan kertaan naljaillut, että eikö herra Ylioppilaan pitäisi itse tietonsa tuntea, mutta todellisuudessa hän oli hyvillään, kun hänen yleistietoaan arvostettiin. Lukeneisuudellaan Lahtinen sentään pystyi jotenkin loistamaan ollessaan porukassa. Lahtinen oli tyytyväinen saadessaan olla sentään jossain muita parempi, koska eihän hän ollut samalla tavalla karismaattinen ja itsevarma, kuin monet muut näissä piireissä pyörivät. Lahtisella riitti kyllä ideoita ja intoa saarnata niistä vaikka loputtomiin, mutta hänen itsetuntonsa ei ollut aivan riittävä kunnolliseen uhmaan. Hän usein tyytyi vain jupisemaan vihaisesti, ja kokihan hänen ylpeytensä tietyn kolauksen aina, kun hänen mutinoilleen naurettiin. Voitto oli siinä suhteessa aivan erilainen, tämä puhui selkeällä ja kauniilla äänellä ripotellen puheeseensa vitsejä ja kohteliaisuuksia, joilla sai kuulijan kuin huomaamatta puolelleen. Lisäksi Voitto oli hauskannäköinen nuorimies kiharine, kastanjanruskeine hiuksineen ja vihreine silmineen, jotka pälyilivät vilkkaasti kaikkialle, kuin tarkoituksenaan nähdä aivan kaikki, mitä ympärillä tapahtui.

Jos Lahtinen olisi uskonut, että hänellä olisi mahdollisuuksia sellaiseen elämään, hän olisi ehkä ollut hivenen ihastunut Voittoon. Mutta ei Lahtinen tietenkään ollut.

Kuitenkin, kun he viettivät enemmän aikaa kahdestaan, ilman muita jatkuvasti pörräämässä ympärillä, Lahtinen oppi Voitosta jotain mielenkiintoista. Heissä ilmeisesti oli muutakin samaa, kuin pelkät punaiset arvot ja loputon viha kapitalismin rattaita kohtaan. Eräänä iltana Voitto ottikin asian puheeksi varsin suorasukaisella tyylillä.

*

He istuivat Voiton asunnolla ja Lahtinen oli lupautunut auttamaan tätä kirjoittamaan jotakin kolumnia lehteen, jonka toimituksessa Voitto oli mukana. Kesken kaiken Voitto oli nojannut paperin yli ja katsonut Lahtista silmiin hymyillen sitä veitikkamaista hymyä, joka olisi ehkä saanut Lahtisen sydämen hakkaamaan kovempaa, jos hän olisi ollut ihastunut Voittoon.

”Kuules Yrjö”, Voitto aloitti, koska Yrjöksi hän Lahtista kutsui. Monet kutsuivat häntä sukunimellä ja sillä hän usein itsensä esitteli. Se oli hänen perheensä nimi ja hän oli siitä ylpeä. Vain muutama kutsui häntä Yrjöksi, tai Yrkäksi, tai mitä muita muunnoksia keksivätkään. Lahtinen oli vain iloinen, että Voitto kutsui häntä etunimellä.

”No?” Lahtinen kysyi. Voitto virnisti.

”Sää et taira tykätä tytöistä.”

Tämä hämmensi Lahtisen. Ei hänen mielestään tytöissä ollut mitään vikaa. Hänellä oli muutama naispuolinen kaverikin, ja mielestään hän oli kohdellut näitä Voiton edessä ihan hyvin. Mistä Voitto oli tuollaisen kuvan saanut?

”Sää tairat tykätä pojista”, Voitto jatkoi ja Lahtinen käsitti. ”Ei siin mitää. Älä ny noi pelästyneeltä näytä, ei sovi sulle. Mää oon samanlainen.”

Tämä tieto sai Lahtisen sydän hypähtämään oudolla tavalla, mutta ei se muusta johtunut, kuin yllätyksestä. Voitto vain nauroi hänen hämmentyneelle ilmeelleen, joka pyyhki hetkeksi pois Lahtisen kulmien välissä yleensä aina näkyvän huolirypyn.

”Ootko sää miähen kaa koskaan ollut?” Voitto kysyi jatkaen paperinsa kirjoittamista, kuin ei olisi parhaillaan puhunut jostain niin sopimattomasta asiasta. Lahtinen yritti esittää varmempaa kuin oli. Ehkä tämä olikin jälleen yksi asia, mistä pitäisi todellisuudessa olla ylpeä. Ehkä hänen pitäisi ottaa mallia Voitosta. Nyt Lahtinen ei kuitenkaan tiennyt, mitä Voitto yritti vihjailla tai mitä tämä halusi.

”Meinaatko sää, että…” Lahtinen aloitti rypistäen kulmiaan ja kakistellen kurkkuaan. ”Että… Että me… Tota…”

Voitto nauroi pudistaen päätään ja katsoi Lahtista melkein säälivällä katseella. Lahtinen ei pitänyt säälistä, mutta kun Voitto pörrötti hänen hiuksiaan, hän ei edes vetänyt päätään pois.

”Voi Yrjö”, Voitto huokaisi. ”Säähän oot viälä ihan kakara.”

”Mä oon jo kahreksantoista”, Lahtinen huomautti närkästyneenä.

Voitto pudisti päätään. ”Mää tykkään vanhemmista. Ja ei millää pahalla, mut jos mää joskus mitää vakavampaa ettisin, nii hieman erilaista miästä mä koittasin löytää. Sä oot nii krätyne koko ajan, ja se on omalla tavallaan tosi sulosta, mut mää tykkään pehmeemmistä. Semmosista, jotka voi ottaa syliin, tiiäkkö.”

Lahtinen ei pystynyt pidättelemään harmistustaan, vaan tuhahti: ”Jaaha, mistäs sää semmottii löyrät? Emmää oo vaan löytänyt ketään mistään, vaikka kollannu oon kaikki paikat.”

”Sut tuntien ‘kaikilla paikoilla’ sää tarkotat kirjoja”, Voitta nauroi ja vilkutti silmää. ”Ei niitä miähiä kirjoista löyry. Puistoista niitä löytyy, ja aseman nurkilta. Tuu mun kanssa joku ilta.”

Lahtinen oli keskustelusta niin hämmentynyt, että suostui.

*

Olihan Lahtinen aiemminkin kulkenut kotikaupungissaan yöllä, mutta nyt siihen tuntui sisältyvän jotain salaperäistä. Kuin häneltä olisi jäänyt aina jotain huomaamatta, ja nyt hänelle ajateltiin paljastaa jotain uutta. Lahtinen mielellään ajatteli huomaavansa asiat ympärillään helposti, joten häntä välttämättä kiinnosti, mitä hän ei ollut havainnut.

Voitolla oli päällään hienompi takki kuin yleensä ja vihreä kaulahuivi. Lahtinen mietti, olikohan hän jotenkin alipukeutunut, kun oli lähtenyt tapaamaan Voittoa rautatieaseman luokse samoissa vaatteissa, joissa oli lähtenyt tehtaalle tänä aamuna. Ei sillä, että hän mitään kovin hienoja vaatteita olisi omistanutkaan, mutta ehkä hän olisi voinut laittaa sentään jotain siistiä. Kai Lahtinen näytti jotenkin itsetietoiselta, sillä Voitto naurahti. ”Älä huali, sää oot juuri täyrelline.”

Sitten Voitto alkoi selittää, mitä he tekisivät. Asemalle he eivät kuulemma jäisi, koska se oli yksi harvoista paikoista, joissa joskus tapahtui poliisien ratsioita. Sen sijaan he lähtisivät ”kruisailemaan”. Lahtinen katsoi Voittoa kysyvästi ja tämä nauroi, ilmeisesti tyytyväisenä siitä, että sai valistaa Lahtista jossain asiassa, josta tämä ei tiennyt.

”Me etitää seuraa”, Voitto selitti. ”Koskipuisto o hyvä. Siälä on yks käymälä, jonka ympärillä pyörii miästä joka lähtöön. Ja pusikotki nii täynnä, että iha lehret varisee.”

Lahtinen oli hieman päästään pyörällä, mutta hän kohautti olkapäitään ja seurasi Voittoa, kun he kulkivat lähes täydessä hiljaisuudessa kohti puistoa. Useinhan Lahtinen oli Koskipuistossa kävellyt, mutta ei ikinä kovin myöhään. Se tuntui jotenkin aivan eri paikalta, kun Voitto puhui siitä tuolla tavalla. He olivat lähestymässä puistoa, kun Voitto kiinnitti huomiota johonkin Hämeensillan suunnalla ja naurahti. Hän supisi Lahtiselle, vaikkei hahmo sillalla mitenkään voisi heitä kuulla, vaikka puhuisi normaalilla äänellä: ”Tualta tuleeki jo tuttuja vastaa Kolmen kullin sillalta päin. Mennääs morjestaan.”

Lahtinen kulki kuuliaisesti Voiton vierellä, vaikka hän tunsi omituisen ujouden nousevan pintaan tässä hetkessä. Hahmo lähestyi heitä, se oli jonkin verran heitä vanhempi mies, jolla oli selkeästi hienommat ja kalliimmat vaatteet ja itsevarma kävelytyyli. Koko miehen olemus aiheutti Lahtisessa heti hylkimisreaktion, mutta hän seurasi Voittoa silti. Ehkä hänen pitäisi hetkeksi unohtaa luokkarajat, ehkä niillä ei olisi täällä niin suurta merkitystä.

”Kas kas, kukas se siinä”, vanhempi mies nauroi puhuen selkeästi Voitolle. ”Sehän on itse Kreivitär, ja pitkästä aikaa. Kukas sinun pieni ystäväsi on?”

Lahtinen puri hieman hammasta. Hän oli varmasti tuota miestä ainakin kymmenen senttiä pidempi ja muutenkin isokokoisempi, eikä hän arvostanut sitä, että joku porvarinpaskiainen puhui hänestä alentuvaan sävyyn.

”Yrjö”, hän kuitenkin vastasi, koska hän ei tasan antaisi mokoman puhua Voitolle hänen päänsä yli, kuin hän olisi jonkinlainen lemmikkieläin. Vanhempi mies naurahti yllättyneenä kääntäen katseensa Lahtiseen.

”Voi ei, älä nyt omaa nimeäsi käytä”, mies päivitteli. ”Ensinnäkin, koska se ei ole turvallista. Toiseksi, minunhan pitää voida kehaista sinun kaunista nimeäsi, eikä se onnistu, jos nimesi on 'Yrjö’.”

Lahtinen räpäytti silmiään hämmentyneenä. Voitto huokaisi ja selitti hänelle: ”Katos ku me käytetää täälä lähinnä lempinimiä. Turvallisuussyistä ja huvin vuoksi. Yleensä vähä leikillisiä, esimerkiksi mää olen Kreivitär ja tää herra täsä on Lukkari, koska se on hauskaa ja se on oikeesti lääkäri. Jollain hianolla alalla, emmuista millä.”

Lukkariksi kutsuttu naurahti.

”Onkologia, Kreivitär rakas.” Mies käännähti Lahtiseen päin. ”Se tarkottaa sitä, että minä…”

”Mää tierän kyllä, mitä onkologia on”, Lahtinen ilmoitti tylysti ja oli lähdössä puiston suuntaan. Voitto saisi jutella tuon herrasmiehen kanssa, Lahtinen menisi edeltä. Voitto kuitenkin tarttui Lahtisen käsivarteen ja katsoi Lukkaria pahoittelevasti.

”Tää poika osaa joskus olla vähä uhmaikäne, annas ku mää vähä ojennan sitä”, Voitto sanoi leikkisästi ja vei Lahtisen sivummalle. ”Mikä piru sua riivaa?”

Lahtinen ravisti käsivartensa vapaaksi ja kohautti olkapäitään. Hän puhisi vihaisesti tiedostaen kyllä, että Voiton korvissa hänen puheensa tosiaan varmaan kuulosti lapsen kiukuttelulta: ”Se puhu mulle, niinku mää olisin jotenki sitä yksinkertasempi. Jumalauta tollaset herrat luulee heti olevansa parempia, ku niillä on hianot vaatteet ja puhuvat astetta ylevämpää kieltä. Saatana.”

Voitto huokaisi. ”Yrjö, se on vaan leikkiä. Anna olla.”

”Miten nii 'anna olla’?” Lahtinen rypisti kulmiaan.

”Sitä vaan, ettei sun tartte aina olla nii näsäviisas”, Voitto selitti. ”Anna sen luulla, että se on sua fiksumpi. Tommoset äijät tykkää siitä. Pirä sitä jonkinlaisena pelinä vaikka, että huijaat sitä.”

”Miksi helvetissä mää jotai sellaista tekisin?” Lahtinen kysyi epäuskoisena. Voitto pyöräytti silmiään.

”Tee ny vaan. Se on sulle itelles helpompaa silleen”, Voitto kohautti olkapäitään. ”Yritäs vaikka olla alkuun iha hiljaa, mää hoiran puhumisen. Hymyilet ja näytät söpöltä.”

”En mää ole söpö.”

”Etkä sä kai osaa hymyilläkään, mutta meirän on kai mentävä sillä, minkä Luoja on sulle antanu”, Voitto napautti ja Lahtinen sulki suunsa. Hän mutisi hiljaa vielä hetken, mutta suostui. Mikäs siinä sitten, kai sen oli pakko käydä. Hän nyt oli lähtenyt tänne, kyllä hän kestäisi sitten myös loppuun asti. Sitä paitsi Lahtinen tiesi, että Voitto jakoi hänen kanssaan samat arvot. Ei tämä antaisi tällaisen pelin varmasti mennä liian pitkälle. Lahtinen antoi hieman häpeillen Voiton napata hänet kanssaan käsikynkkään ja taluttaa takaisin Lukkarin luo. Kun Voitto ja Lukkari olivat rupatelleet hetken Lahtisen mulkoillessa vieressä, he lähtivät puistoon.

Kolmikko käveli polkua pitkin verkkaisesti. Voitto piti Lahtista edelleen tiukasti käsikynkässä ja Lukkari oli siirtynyt kävelemään hänen toisella puolellaan. Molemmat jakoivat auliisti tietoa ja juoruilivat miehistä, jotka kulkivat puistopolulla hämärän näköisinä tai polttelivat rennosti tupakkaa katsellen heitä. Kaikilla tuntui olevan jonkinlainen lempinimi. Osalla vain jokin hienosteleva naisen nimi, toisilla hyvinkin rumia haukkumasanoja. Lahtinen tunsi rypistelevänsä kulmiaan harvinaisen paljon.

Lahtisen katse kiinnittyi äkkiä erääseen nuoreen poikaan ja hän katseli tätä silmiään siristellen. Hän tunnisti tuon pojan. Sehän oli Nurminen. Hänen kanssaan samanikäinen poika tehtaalta, se, joka oli joskus puhunut ”törkeään siveettömyyteen” syyllistyneistä kirjailijoista. Tässä oli nähtävillä samanlainen ero kuin Voitossa, hienompi takki ja huivi kaulassa. Lahtinen ilmeisesti näytti hämmentyneeltä, sillä Voitto supatti hänen korvaansa: ”Jossää tunnistat jonku täälä, älä näytä sitä. Äläkä puhu sille.”

Lahtinen nyökkäsi, ei tietenkään. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, vaan nyökkäsi Nurmiseen päin ja kysyi: ”Kukas toi on?”

Lukkari nauroi: ”Sehän on Tammerkosken Seireeni. Hupsu nimi sinänsä, kun ottaa huomioon, että poikaressu omaa aivan hirvittävän lauluäänen. Eikä ole edes kovin viehättävä.”

Voiton mielestä Lukkarin sanailu tuntui olevan huvittavaa, koska hän naurahti ja lisäsi: ”Mutta on se herttanen poika. Antaa parhaat poskihoidot.”

Lahtinen ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt irvistää vai punastua. Ei hän suinkaan ollut kovin tietämätön tällaisista asioista, eikä hänellä mitään harhaluuloja siitä ollut, mitä miehet puistojen nurkilla tekivät, mutta tuollainen puhe nyt vain sattui häiritsemään häntä. Hän katsoi epäröiden Nurmisen suuntaan. Hetkeksi heidän katseensa kohtasivat ennen, kuin tämä vältti Lahtisen katsetta pelästyneen näköisenä.

Jokin tässä pysäytti Lahtisen ajatuksenjuoksun. Oli ollut hänelle jo melko hämmentävää saada tietää, että Voitto oli samanlainen mies kuin hän. Se, että hän törmäsi täällä satunnaiseen tuttavuuteen tehtaalta, jotenkin vain varmisti, että tällaisia miehiä oli aina ollut hänen ympärillään. Aina vain piilossa. Lahtinen antoi taluttaa itsensä nojailemaan vasten puiston käymälän seinää Voiton ja Lukkarin väliin. Sisältä kuului ääniä ja Lahtisen korvia melkein punoitti.

”Siälä on pojat työn touhussa”, Voitto totesi ja vilkutti Lahtiselle silmää. Lahtinen naurahti hieman hermostuneesti ja antoi katseensa harhailla käymälän ympäristössä. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että tällainen olisi mahdollista. Voiton mukaan nyt oli harvinaisen vilkas ilta, mutta Lahtinen silti tuijotti tätä silmät selällään. Käymälän nurkalle oli kokoontunut joukko nuoria, tyttömäisesti kikattavia poikia kikattelemaan. Penkeillä istui vanhempia miehiä, jotka katselivat menoa kiinnostuneen näköisinä. Lahtinen käänsi katseensa nopeasti pois, kun näki liikettä pusikossa. Tämä kaikki oli jotenkin niin nurinkurista.

Hän ei olisi uskonut, että koko Suomesta olisi löytynyt näin monta miestä, joissa kaikissa oli samalla tavalla jokin vinossa, kuin hänessä itsessäänkin. Se, että pelkästään Tampereelta tuntui löytyvän näin monta, kuulosti melkein epäilyttävältä. Lahtinen ei osannut suhtautua tähän tietoon.

Lahtinen katseli ympärilleen ja äkkiä hänen katseensa kiinnittyi taas Nurmiseen. Tälle oli näemmä tullut jotain riitaa toisen puistoa kiertävän miehen kanssa. Jälleen tämä toinen mies oli selvästi porvarillisemman näköinen herra ja Lahtinen alkoi miettimään, oliko tässä jokin kuvio. Lahtinen rypisti kulmiaan, kun miesten riita tuntui yltyvän. Enemmän se näytti siltä, kuin toinen mies olisi vain ärsyttänyt Nurmista parhaansa mukaan. Äkkiä mies tarttui Nurmista tukasta ja kiskoi.

”Hei!” Lahtinen ärähti ja harppoi lähemmäs. Tukistava mies vain vilkaisi häntä välinpitämättömästi ja tuhahtaen jätti Nurmisen rauhaan. Voitto nurisi jotain Lahtisen takana, mutta Lahtinen vain tuli Nurmisen luo ja kysyi matalalla äänellä: ”Ooksää kunnossa?”

Nurminen vilkaisi Lahtista ja hätkähti selvästi tunnistaessaan hänet. Poika yritti selkeästi koota itseään ja korjata ryhtiään miehekkään itsevarmaksi. Lahtisesta tuntui, kuin hän olisi nähnyt näyttelijän laittavan rooliasuaan päälle. Nurminen vastasi hiljaa: ”Oommää. Kiitos.”

Lahtinen oli juuri sanomassa, ettei hän ollut oikeastaan mitään tehnyt, mutta Nurminen vain hautasi kasvonsa kaulahuiviinsa ja kipitti tiehensä. Lahtinen katsoi perään kummissaan. Voitto tuli kiskomaan Lahtisen takaisin seinän vierelle supattaen ”jumalauta, Yrjö, mitä mää just sanoin siitä tunnistamisesta”. Lahtinen pyöräytti silmiään Voitolle, mutta antoi tämän vetää itsensä takaisin vierelleen. Hän upposi ajatuksiinsa samalla, kun Voitto ja Lukkari rupesivat keskustelemaan jostain. He eivät tuntuneet edes kiinnittävän huomiota Lahtiseen ja siksi hän niin hätkähtikin, kun äkkiä hän kuuli Lukkarin sanovan: ”No, kultaseni, jonka nimi on jokin muu, kuin Yrjö… Kiinnostaisiko?”

Lahtinen katsoi vanhempaa miestä pitkään vastaamatta ja Voitto ehti jo pukata häntä kylkeen nauraen Lukkarille: ”Et sää ny voi ehotella sille noi suaraan, se on neitsyt.”

Lahtinen katsoi Voittoa epäuskoisena ja tämä pyöräytti silmiään supisten hänen korvaansa: ”Me ihmeessä sen kaa tonne käymälän pualel. Sää oot just ton äijän tyyppiä. Kokematon työläispoika tota kulunutta takkias myören.”

Voiton ääni ei kuulostanut yhtään pahantahtoiselta tai siltä, kuin tämä olisi vitsaillut. Lahtinen ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.

”Minä kuulen kyllä”, Lukkari huomautti ja väläytti Lahtiselle hymyn. ”Kreivitär vähän liioittelee. Mutta tulisit nyt.”

Voitto työnsi Lahtisen selkää rohkaisevasti ja kuiskasi vielä: ”Sää meet omilla ehroillas. Ei kukaan sua pakota mihkään.”

Lahtinen hengitti syvään ja päätti uskoa Voittoa. Hän ei virallisesti perustanut tämän Lukkariksi nimitetyn miehen olemuksesta, mutta ei tämä ainakaan vaikuttanut mitenkään keskivertoporvaria pahemmalta. Ja Voitto tuntui luottavan tähän, ja Voitto välitti Lahtisesta. Ei Voitto olisi häntä heittänyt tällaiseen tilanteeseen jonkin iljettävän äijänniljakkeen kanssa.

Joten Lahtinen loi Lukkariin omanarvontuntoisen katseen ja käveli sisälle käymälään mies kintereillään.

*

He olivat sisällä vain muutaman minuutin. Voitto oli jäänyt ulkopuolelle odottelemaan ja oli hämmentynyt, kun selkeästi kuohuksissa oleva Lahtinen enemmänkin horjahti kuin astui ulos hämmentyneen näköinen Lukkari seuraten ja sönköttäen jotain Lahtisen perään.

Lahtinen marssi määrätietoisesti kauemmas puhisten kiukusta. Hän kuuli kyllä, mitä vanhempi mies takana selitti Voitolle. ”Omituisen raivopään sinä olet tänne tuonut! Sehän tönäisi minua, olisin voinut kaatua! Tajuaako se edes, kuinka likaista tuolla on? Ei siellä voi ihmisiä töniä!”

Lahtinen laittoi kätensä takkinsa taskuihin ja kiristeli hampaitaan. Totta kai hän oli tönäissyt, hän ei ollut pitänyt siitä. Ei kosketuksessa itsessään olisi ollut mitään, eikä miljöökään likaisuudestaan huolimatta ollut Lahtista oikeastaan haitannut, mutta ei se herraskainen nilkki ollut tajunnut pitää suutaan kiinni.

Lahtinen oli muutaman lauseen verran kuunnellut sitä voivottelevaa ja säälivää muminaa, joka oli kuulostanut siltä, kuin hän olisi ollut jokin köyhä pojanreppana, jolle Lukkari teki palveluksen, kun edes katsoi häntä sillä silmällä. Mutta kauan ei Lahtisen Yrjö sellaista kuunnellut keneltäkään, ainakaan vapaaehtoisesti. Totta kai hän oli tyrkännyt miehen pois kimpustaan ja lähtenyt ulos.

”Yrjö!”

Lahtinen kääntyi ja katsoi häntä lähenevää Voittoa vihaisesti. Nytkö sitten oikeaa nimeä saikin käyttää. ”No mitä?”

Voitto näytti ärtyneeltä ja se melkein sai Lahtisen katumaan äskeistä. Melkein.

”Mitä helvettiä toi oli olevinaan?” Voitto sähähti matalalla äänellä. Lahtinen tuhahti.

”Jossää olisit kuullu, mite se mulle puhu…”

”Mää tierän tasan tarkkaan, miten se sulle puhu!” Voitto ärähti ja pyöräytti silmiään. ”Sun on sitte aina pakko olla nii ramaattinen. Mikset sää voisi jumalauta joskus höllentää vähä pipoas ja rauhottua?”

”Mää? Rauhottua?” Lahtinen ei yhtään tajunnut, mitä Voitto selitti. ”Summiälestä mun pitäis antaa jonkun porvarismulkun puhua itestäni, ku jostain helvetin leikkikalusta? Voitto mitä helvettiä?”

”Ne tykkää puhua meitille silleen. Tommoset herrat. Ne innostuu semmosesta. Sun ei tartte aina olla nii vakavissas”, Voitto huokaisi, kuin tämä olisi ollut valtavan yksinkertainen asia, jota Lahtinen ei vain suostunut ymmärtämään. Ei Lahtinen tosiaan ymmärtänyt. Hän katsoi Voittoa kulmat kurtussa ja pudistaen päätään.

”Kuunteleksää eres itteäs? 'Ei tartte olla nii vakavissaan’?” Lahtinen sanoi kiihtyneellä äänellä. ”Mää luulin, että sää ny ainakin tajuaisit.”

”Ei se munkaan miälestä kivaa ole”, Voitto puolustautui ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mää hei uskon meirän arvoihin iha yhtä paljon ku sääkin, okei? Mutta Yrjö, tää ny vaan sattuu olemaan parasta, mitä meitinkaltasille miähille on tarjolla. Ei oo muuta vaihtoehtoa, tajuutko sä? Jos tää ei kelpaa sulle, sää jäät yksin.”

Lahtisesta tuntui, kuin häntä oltaisiin lyöty. Hän katsoi Voittoa silmästä silmään ja käänsi katseensa kenkiinsä. Sitten Lahtinen veti takkiaan enemmän kiinni ja oli juuri kääntymässä lähteäkseen poispäin. Voitto ei ollut kuitenkaan selvästi puhunut loppuun.

”Sää tuut jäämää yksin, kai sää tajuut sen? Enkä mä eres tarkota pelkästään tätä kaikkea.” Voitto huitaisi kädellään ilmaa puhuen kai puiston kulttuurista. Miehen puheessa oli hivenen katkera sävy ja kun Lahtinen katsoi tätä silmiin, hän näki niissä säälivän katseen. Lahtinen melkein irvisti. Miksi Voitto tuntui aina säälivän häntä? Ei Lahtisessa ollut mitään säälittävää. Hän ei vain suhtautunut mihinkään asiaan leväperäisesti, siinä kaikki. Oliko siinä jotain säälittävää?

Voitto jatkoi hieman epätoivoisesti, kuin olisi yrittänyt käännyttää vahvassa uskossa elävää vaihtamaan uskontoaan: ”Tää on se syy, miksei kukaan oikeen haluu viättää sun kanssas aikaa. Sun kanssas ei ole hauskaa. Me kaikki muut osataan välillä hellittää vähän ja siirtää periaatteita taka-alalle, mutta sää et osaa. Sun on aina pakko aukoo päätäs ja aina pakko saara se viimine sana, vaikkei siitä olis mitää hyötyä. Sää et tuu koskaan saamaan ystäviä tolla tavalla.”

Lahtinen katsoi Voittoa. Edelleenkään puhe ei kuulostanut epäystävälliseltä. Ärtyneeltä ja kiihtyneeltä ehkä, mutta kuitenkin Voitto kuulosti vain siltä, kuin haluaisi auttaa. Tai sitten Lahtinen vain kuvitteli. Se oli ihan mahdollista, jopa todennäköistä. Hän katsoi Voittoa vielä niihin kauniisiin, vihreinä säkenöiviin silmiin. Lahtinen sanoi voipuneella, mutta sitäkin varmemmalla äänellä: ”Kai mun on sitten parempi yksin.”

Niine hyvineen Lahtinen lähti.

*

Seuraavana päivänä Lahtinen maleksi töiden jälkeen laiskasti kotia kohti. Työpäivä oli ollut samanlainen kuin aina ja tuttuudessaan se oli saanut hänet mukavasti unohtamaan edellisen yön. Kerran päivän aikana Lahtisen katse oli kohdannut nostohommissa ahkeroivan ja itseksensä lauleskelevan Nurmisen katseen. He olivat molemmat kääntäneet päänsä pois noloina. Kyllä Lahtinen ymmärsi, ettei hänen kuulunut Nurmisen yöllisiä touhuja päivisin muistella. Oli asioita, jotka kestivät päivänvaloa, ja asioita, jotka oli vain jätettävä öisen Koskipuiston hämärään.

Lahtinen ei ollut päässyt kauaskaan, kun hän jo kuuli jonkun takaansa huikkaavan: ”Hei!”

Hän pysähtyi ja katsahti taakseen. Yllätyksekseen hän näki Nurmisen kipittävän perässään. Poika huohotti hieman saavuttaessaan Lahtisen ja pyyhki punertavanruskeita hiussuortuvia kasvoiltaan. Nurminen hymyili ujosti. ”Yrjö, eikö?”

Lahtinen kohotti kulmiaan, mutta nyökkäsi ja vahvisti: ”Joo. Yrjö Lahtinen. Nurminen?”

”Joo”, Nurminen sanoi virnistäen ja peilaten puheessaan Lahtisen esittäytymistä, “Reino Nurminen. Mää vaan, tota… Mun piti vaa kiittää. Eilisestä. Ei vaa tullu oikeeta hetkeä missää vaiheessa tänää, ku aina porukkaa ympärillä.”

Lahtinen hymähti ja huitaisi kädellään ilmaa. ”Mitä sää ny siitä, enhä mää mitää tehny.”

”Silti”, Nurminen naurahti ja näpräsi takkinsa irtoamisvaarassa roikkuvaa nappia. ”Mää en oo tainnu koskaa nährä sua ennen. Kruisailemas, siis.”

Lahtinen pyöräytti silmiään ja tuhahti: ”Älä nykkää totu siihen. Ei ollu mun juttuni.”

”Ai”, Nurminen sanoi ja jostain syystä poika näytti pettyneeltä. ”Miks? Jos mää kysyy saan.”

”Luulis sen sulle ny ainakin olevan selvää. Sua siälä tukasta revittiin, eikä mua”, Lahtinen sanoi ja kohautti olkapäitään. Nurminen puri huultaan ja katsoi hetken kenkiensä kärkiä. Lahtinen pelkäsi hetken loukanneensa poikaa, mutta tämä nosti katseensa ja hymyili taas Lahtiselle.

”Ei se aina semmosta oo”, Nurminen sanoi hiljaa. ”Sää vaan näit huanot pualet. Yleensä meitillä on tosi kivaa. Jokku vanhemmat äijät osaa joskus olla mulkkuja, varsinki, jos niiltä löytyy rahaa. Mutta ei ne kaikki. Kylä sun kannattais kokeilla viälä uurestaan.”

Lahtinen ei ollut kovin vakuuttunut ja hän vain tuijotti Nurmista. Näytti melkein siltä, kuin poika olisi punastunut vähän.

”Sää voisit tulla ens kerralla yhressä mun kaa”, Nurminen sanoi arasti hymyillen ja pälyillen Lahtista kulmiensa alta. ”Mää esittelen sut kaikille. Keksitään sulle joku hassu nimi ja piretää hauskaa.”

Hetken Lahtinen oikeasti harkitsi. Hän katseli poikaa edessään miettien tämän sanoja. Nurmisen hymy oli haparoiva ja koko olemus oli jotenkin hermostunut. Tarkoittiko se, ettei poika ollut itsekään varma siitä, mitä lupaili? Lahtisen mielessä kävivät Voiton sanat siitä, että eilisen kaltainen oli parasta, mitä heidän kaltaisilleen miehille oli tarjolla. Hän mietti niitä vuosia, jotka oli elänyt vakuuttuneena siitä, että viettäisi elämänsä yksin. Lahtinen muistutti itseään, että hänhän oli varautunut yksinäisyyteen. Ei Lahtinen tarvinnut ”kaltaisiaan” miehiä elämäänsä. Ja Lahtinen oli aivan liian pessimistinen ihminen palatakseen pimeään Koskipuistoon, kun oli jo kerran pettynyt.

Siispä hän pudisti päätään Nurmiselle ja mutisi, että äiti jo odotti kotona ja Lahtisen olisi nyt pakko mennä. Nurminen jäi katsomaan hänen peräänsä kasvoillaan surkea ilme, jonka Lahtinen olisi ehkä nähnyt, jos olisi kääntynyt katsomaan. Mutta hän ei kääntynyt.

Kuka tiesi, mitä siitä olisi voinut tulla, jos Lahtinen olisi nähnyt tuon pettyneen, hylätyn ilmeen.

*

Lahtisen ja Voiton välit eivät palanneet entiselleen. Lahtinen edelleen oli aina valmis lukemaan Voiton kolumnit läpi ennen julkaisua ja edelleenkään hän ei voinut olla ihailematta sitä tapaa, jolla Voitto puheillaan ikään kuin narrasi muut ihmiset olemaan kanssaan samaa mieltä. Mutta kun Voitto yritti lahjoittaa Lahtiselle tupakka-askia palkkioksi tekstien oikoluvusta, tai hymyillä hänelle sitä veitikkamaista hymyä, joka sai Lahtisen sydämen läpättämään, Lahtinen käänsi katseensa pois ja murahti jotain torjuvaa. Kerran Voitto pyysi Lahtista kanssaan kahville, mutta Lahtinen vain vastasi pistävän sarkastisella äänellä ”Ekkö sää mialuummin menis jonkun sellasen kanssa, jonka kaa sulla on hauskaa?”. Sen jälkeen Voitto luovutti.

Lahtinen vakuutti itselleen, ettei häntä haitannut. Oli ilmiselvää, että Voitto ja hän olivat hyvin erilaisia ihmisiä. Lahtinen ei ehkä ollut karismaattinen tai miellyttävää seuraa, mutta hän oli tinkimätön. Hänellä oli kavereita ilman Voittoakin.

Ehkä hän tunsi pientä mustasukkaisuutta, kun Voiton vanavedessä alkoi tapaamisissa kulkemaan joku hymyileväinen poika, joka katsoi Voittoa silmissään puhdasta ihailua. Ehkä Lahtinen käänsi katseensa pois, kun nuo kaksi vaihtelivat mukamas salaisia kosketuksia, vaikka muut katselivat.

Kipeää se teki, mutta ei Lahtinen kai voinut vihainen olla. Kyllä sen tiesi, ettei hänestä ja Voitosta olisi voinut koskaan tulle mitään.

Ei Lahtinen ketään tarvinnut. Hän oli niin tyytyväinen elämäänsä, kuin Yrjö Lahtinen saattoi olla. Armeijaan lähtiessä muut ehkä heittivät vitsiä siitä, että siellä pitäisi ehkä kääntyä miesten puoleen, kun naista ei ollut mahdollisuutta saada. Ei Lahtinen kuitenkaan lotkauttanut korvaansakaan sellaisille puheille. Häntä ei yksinkertaisesti enää kiinnostanut.

Ja sitten tuli sota.

*

Rintamalla vallitsivat aivan toisenlaiset säännöt, kuin muualla. Äkkiä olikin lähes normaalia nukkua kiinni toisessa miehessä ja vetää tätä omaa kehoa vasten. Se oli turvan etsimistä, takertumista toiseen ihmiseen. Ei se mitään tarkoittanut, se oli täysin viatonta, ei mitään likaista ja syntistä. Äkkiä oli myös jollain mystisellä tavalla hyväksyttävää kadota toisen pojankoltiaisen kanssa syrjemmälle ja suorittaa ruumiillisia palveluksia aseveljeyden nimissä. Sellaisessa toiminnassa ehkä olikin jotain likaista, mutta ei kukaan jaksanut ajatella moraalinsa puhtautta, kun kasvot ja kädet olivat mullan ja pölyn kuorruttamat.

Lahtinen ei kuitenkaan ryhtynyt siihen. Hän oli saanut tarpeekseen yrittämisestä, eikä hän ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka kaipasi toisia ehdottomasti lähelleen. Päivisin Lahtinen nurisi ja purnasi minkä kerkesi välittämättä siitä, ettei hänen herätystyönsä koskaan tuntunut tuottavan minkäänlaista hedelmää. Öisin Lahtinen nukkui yksin. Ei hän vetäytynyt pakoon kosketusta, jos joku pyrki lähelle kylmästä tai painajaisen jäljiltä väristen, mutta ei hän myöskään hakeutunut koskaan makaamaan kenenkään vierelle. Lahtinen istui tai makasi omassa nurkassaan jupisten tai nenä kiinni kirjassa. Lukeminen tuntui sodassakin luontaisimmalta tavalta kuluttaa aikaa. Kotoisalta.

Olihan rintamalla poika, johon Lahtisen katse oli ehkä osunut liian usein. Poika, joka puhui verkkaisella ja välinpitämättömällä äänellä kahvin keittämisestä revontulilla, kuin se olisi ollut täysin mahdollista. Poika, joka kuunteli Lahtisen iänikuisia marinoita ja virkkoi väliin harkittuja kommentteja, joihin vastatessaan Lahtisen täytyi oikeasti miettiä sanojaan.

Ehkä Lahtinen oli hieman ihastunut tuohon poikaan, kun tämä vino hymy huulillaan puhui rauhallisesti, kuin olisi aina ollut ajatuksenjuoksussaan hieman eri tahdissa muiden kanssa, mutta vailla kiirettä ehtiä toisten mukaan. Kai tuosta pojasta tuli hiljalleen Lahtiselle tämän turhauttavan, kaoottisen sodan keskellä tietynlainen kiintopiste, joka ei koskaan muuttunut ja jonka tyyneen ilmeeseen ja tasaiseen äänenpainoon saattoi aina luottaa. Kenties Lahtinen ehti ajatella, että hän voisi kokeilla uudelleen, että hänelle sittenkin oltiin määrätty joku, jonka kanssa ei tarvitsisi olla yksin.

*

(Kuka tiesi, mitä siitä olisi voinut tulla, jos Lahtinen olisi saanut elää. Mutta ehkä sen pohtimisella ei ollut mitään merkitystä.)

*** ***

[eksopolitiikka]

Käyttäytymisen uudet paradigmat

Käyttäytymisen uudet paradigmat

Tämä on erään ulkoavaruuden kansan tietoisuuden kanavointi. Kanavointi tällä kertaa käsitteli käyttäytymisen muutosta, empatiaa, myötätuntoa ja tapoja. Q on kysyjä, A on tietoisuus joka puhuu.

Q: Kun nyt olen kiihdyttänyt energioitani, olen havainnut, että minulle läheiset ihmiset ovat huolissaan minusta.

A: Selvä.

Q: Ja reaktioni siihen on — heidän huoleensa siis — se että en halua heidän pelkäävän minun puolestani, mutta selvästikään en halua lopettaa minun…

A: Pelkäävätkö he itsensä puolesta?

Q: Sitä he minun mielestäni tekevät. Tiedätkö, ehkä se uhkaa heidän uskomusjärjestelmäänsä tai jotain?

A: Ehkä, ehkä ei.

Q: Ja tajuan kyllä etten voi kontrolloida sitä, en halua…

A: Jos olet aina selvä ja jämpti kommunikaation avoimuudessa ja rehellisyydessä, silloin toimit vastuullisesti olemalla oma itsesi.

Q: Kyllä. Ja haluaisin kysyä sinulta myötätunnosta.

A: Kyllä.

Q: Kun kuulen, että jollain on ongelmia tai fyysinen sairaus tai mitä heillä sitten mielestään onkaan, tunnen heidän puolestaan… ymmärrän kyllä mitä tarkoitat ettette sano olevanne pahoillanne heidän puolestaan, tai…

A: Tai sääliä heitä.

Q: Tai sääliä heitä. Aivan. Mutta tuntea heidän tuskansa.

A: Myötätunto ei ole sääliä.

Q: Mikä on myötätunnon määritelmäsi?

A: Myötätunto on sen tunnustamista, tavallaan, se on samanlaista kuin mitä voisitte pitää ylpeytenä — mutta ei negatiivisella tavalla. Olet ylpeä heidän voimastaan, siitä että he joutuvat kokemaan rajoitteensa jotka he ovat itselleen luoneet. Ja tiedät, että he ovat luoneet sen omasta voimastaan, ja että he voivat valita jotain muuta jos he vain haluavat.

Mutta niin kauan kun he ovat siinä tilassa minkä ovat valinneet, sinulla on myötätuntoa heidän puolestaan kanssaihmisenä, joka on valinnut ilmaista voimaansa sillä tavoin. Se on myötätuntoa.

Q: Hhmm. Tunnen enemmän sen tavan miten he tuntevat.

A: Se on empatiaa.

Q: Kyllä.

A: Voit muodostaa sen tyypin identifikaation jos haluat, mutta silti sinun ei tarvitse sallia sen muuttua sääliksi. Ja tällä tavoin se ei tee sinusta kylmää. Tunnusta, että henkilöt yhteiskunnassanne eivät ole tottuneet ilmaisemaan myötätuntoa, ja että myötätunto, koska se on tavallaan olemassaolon tilan tietämistä, voi tuntua etäiseltä, niinkutsutusti, normaalista tunteiden skaalasta.

Q: Kyllä, se oli seuraava juttu. Minulle on sanottu, että minä en ole tunteellinen.

A: Ymmärrä, tällä tavoin, että emotionaalisuus on työkalu, aivan kuten mikä tahansa muu asia. Ja se tulee, teidän käsitteidenne mukaan, tietämisen alle. Jos olet tietämisen tilassa, yksinkertaisesti tiedät sen mitä sinun tarvitsee tietää ilman että sinun tarvitsee käydä läpi koko tunneskaala ymmärtääksesi sitä.

Q: Niin.

A: Et ole ilman myötätuntoa tai ymmärrystä. Ja tällä tavoin, jos tuo sallii jonkun toisen silmissä sinun mahdollisesti näyttää kylmäkiskoiselta tai etäiseltä, yksinkertaisesti tunnusta, että jos tiedät toimivasi rehellisesti ja olet halukas kommunikoimaan tämän idean heille myötätunnolla, silloin olet toiminut vastuusi mukaan ja voit, sen jälkeen, olla vapaa vastuusta mitä tulee heidän valitsemaansa reaktioon.

Anna heidän jakaa idea ja katso onko se jotain mihin he pääsevät yhteyteen itsekin — mutta heidän ei ole pakko valita sitä.

Q: Kyllä, ymmärrän.

A: Erittäin hyvä.

Q2: Kun puhut tämän myötätunnon ja rakkauden ilmaisemisesta, voin tuntea sitä muita kuten sinua kohtaan, mutta en voi vain tuntea sitä kaikkia kohtaan. Miten voin saavuttaa tuon rakastavan tilan?

A: Ei saavuttamalla; vaan _sallimalla_ itsesi ymmärtää idea, että ainoa syy miksi et tuntisi yhtään mitään jotakuta kohtaan on, koska tuomitset heitä tällä tavoin siitä mitä he tekevät ja että se on vähemmän kelpoista kuin mitä _sinä_ kuvittelet että heidän _pitäisi_ tehdä.

Q: No, minä _yritän_ tuntea sen rakkauden vaihdannan heidän kanssaan, mutta kun näen että on jokin väärä asia ja oikea asia mikä pitäisi tehdä, ja he valitsevat…

A: Ei ole mitään oikeaa. Ei ole mitään väärää.

Q: Okei, mutta sitten päädyn tuntemaan _niinkuin_ he, energeettisesti.

A: Tunnusta, taaskin, kuten me olemme sanoneet, että jos todella uskot rakkauden voimaan, silloin se _on_ se mitä käytät vaihdannassa, sen sijaan että tuntisit niinkuin he ja paisuttaisit sitä energiaa jonka tunnet tulevat heistä maailmassa. Pysytkö kärryillä?

Q: Hhmm…

A: Aiotko sanoa, ”No, se on erittäin vaikeaa. On erittäin vaikeaa rakastaa jotakuta _tuolla tavoin_.” (Yleisö nauraa) Ymmärrä tällä tavoin, että tämä on yksi Kristustietoisuuden pääideoista. Uskotko rakkauteen vai etkö usko? Uskotko, että rakkaus vaikuttaa? Vai uskotko, että negatiivisella tavalla ilmaistu idea on voimakkaampi?

Ole rauhanomainen rakkauden _osoitus_. Älä vain sano ”Rakastan sinua”, vaan _ole_ sen rakkauden osoituksen idea — ilmaise sitä uskoa, että he ovat valinneet olla niinkuin ovat pääosin samasta syystä kuin sinä olet valinnut olla sinä.

Ymmärrä, tällä tavoin, että voitte sallia itsellenne toistenne pelkojen ilmaisut, ja olette tällä tavoin yhteydessä toisiinne. Voitte sallia toistenne olla toistenne ilojen ilmaisuja, jos haluatte olla pelkäämättä rakkautta, niinkuin olette olleet — kaikki teistä.

Huomatkaa, että jopa yhteiskunnassanne, todella monta henkilöä, ja erityisesti siinä rakenteessa mitä nimitätte hallinnoksi, pelkäävät näyttää rakkautta — erittäin jäykkiä henkilöitä; koska olette luoneet sen niin että on energiaa ”jossain tuolla”, koska pelkäätte ilmaista yhteyttänne joka teillä on kaikkiin. Ja niin kun te erkaannutte jostakusta, kun eriytätte _itsenne_ muusta Kaikesta Siitä Mikä On, kaikki muu mihin ette enää ole yhteydessä muuttuu tuntemattomaksi tekijäksi, ja se luo tuomitsemista, epäilyä ja vihaa. Koska pelkäätte, omassa itsessänne, sitä mitä tunnette olevan heidän sisällään — koska tiedätte olevanne yhteydessä toisiinne.

Q3: Minulla on pieni ongelma tuon kanssa. Mitä ilmaiset jollekin toiselle, joka esim., kohtelee sinua huonosti jollain tavalla, ja heidän ideansa siitä on… jatkatko vain rakastamista takaisin?

A: Kyllä, se on niin yksinkertaista. Kyllä. Ja tämän on jopa eräs tehnyt, tavallaan, aiemmin, joka on ottanut osaa näihin interaktioihin jokin aika sitten, kun hän havaitsi olevansa, teidän sanoillanne ilmaistuna, puun ja kuoren välissä, teidän sanoillanne, ryöstetty. Hän jahtasi tätä henkilöä ja sai tämän kiinni, ja tällä tavoin ilmaisi, että pidä rahat, mutta pitäisi antaa takaisin ryöstetty lompakko, sillä se ei palvelisi häntä.

Ja silloin yksinkertaisesti tunnustettiin, että ”ryöstäjä” tarvitsi tuon tilanteen, mutta että tämä tunsi olonsa avuttomaksi eikä tuntenut, että hänellä olisi ollut mitään keinoa ilmaista itseään; ja että ryöstön kohteeksi joutunut henkilö ymmärsi ja oli halukas antamaan enemmän hänelle kuin mitä hän oli alunperin kyennyt viemään. Sitten ryöstäjä alkoi itkeä, ja kertoi intiimisti ymmärryksensä että tässä oli henkilö, joka ei pelännyt voimaansa ja kykeni näyttämään sen tälle toiselle, että hänen ei tarvitsisi myöskään pelätä omaansa.

Q: Olisi hyvä ajatella, että minun kulkiessani tuolla voisin auttaa muita tällä planeetalla, mutta…

A: Sinulla _on_ merkitystä.

Q: …en tiedä.

A: Selvä. Se on sinusta kiinni.

Q: Haluaisin!

A: Se on sinusta kiinni.

Q: Joskus osa minusta suuttuu kovasti, vaikka haluaisin että minua pidetään rauhallisena.

A: Kuka sanoo ettet ole?

Q: Se on vain että kun tunnen vihaa…

A: Selvä. Ymmärrä, että viha ei ole se mikä sallii sinun valita jotain muuta kuin rauhaa — vaan tuomitseminen.

Q: Voin nähdä sen miten suuttumus on tapa… mutta sitten, kun olen tuomitsemisen keskellä, mitä teen?

A: Aloita niin, että et tuomitse sitä että olet juuri tuomitsemassa. Jos huomaat tuomitsevasi, selvä, tunnusta se: ”Ookoo, olen juuri valinnut tuomitsemisen muodon. Selvä. Mitä sitten? Ei paha. Nyt kun olen tunnustanut sen, en enää tuomitse.” Pysytkö kärryillä?

Q: Kyllä.

A: Sitten voit ymmärtää jotain muutakin. Idea siitä, että voit jatkaa jonkun asian tekemistä ”tavanomaisesti”, voidaan nähdä myös uskomuksena. Toisin sanoen: tapa, mikä on tapa? Se on idea. Annat sanalle tapa voimaa joka saa sen tuntumaan siltä kuin tapa olisi jotain vaikeaa muuttaa. Se ei ole mikään universumin laki.

Annat sanalle ”tapa” sen voiman joka sillä on. Määrittele uusiksi sanastosi, ymmärryksesi, määritelmä itsestäsi. Pysytkö kärryillä?

Q: Kyllä, se on hienoa.

A: Selvä.

Q4: Kun kerroit aiemman tapahtuman, en voinut muuta kuin kuvitella hypoteettisen ”mitä jos”-tilanteen, jossa ryöstäjä pidätettiin.

A: Ymmärrä, että kun luot hypoteettisen tilanteen ja luot ”jossittelun” pelin, silloin se on se mistä negatiivinen hämmennys johtuu. Kun sen sijaan alat elää ”mikä ON” mukaan, silloin sinun ei tarvitse pelata näitä ”mitä jos”-pelejä.

Ja kenenkään ei ole _pakko_ pidättää ketään. Te olette oma valtionne. Kun sallitte itsenne toimia kaikkien muiden kanssa tasa-arvoisina, silloin saatte jotain aikaan sillä tavoin, ja te kaikki tulette ymmärtämään että kyse ei ole rajoitteiden lisäämisestä, vaan jokaisen yksilön sallimisesta tuntea oma voimaantumisensa. Niin että kenenkään ei tarvitse tulla pidätetyksi eikä kenenkään tarvitse pidättää, sillä molemmat ovat uhreja ja rikoksentekijöitä. Tajuatko?

Q: Kyllä. Joten kun maailma tulee siihen pisteeseen että jokainen tuntee oman voimaantumisensa, silloin ei ole sotaa eikä köyhyyttä enää? Poistaisiko se nuo asiat?

A: Kyllä. Sitten voit ymmärtää, että jokainen katsoo ympärilleen ja sanoo, ”Tämä on työkalu, joka on palvellut minua. Nyt suosin tunnustaa oman yltäkylläisyyteni kaikilla tasoilla. Siksi me työskentelemme nyt yhdessä salliaksemme jokaisen realisoida oma yltäkylläisyytensä tuottamalla palvelusta kaikille muille, missä ja milloin mahdollista. Me tiedämme, että meitä tulevat näin automaattisesti palvelemaan toiset olennot tasan tarkkaan oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, mikä sallii myös meidän kokea yltäkylläisyyden idean.” Noin se toimii.

Q: Te pystytte nyt henkilökohtaisesti tekemään niin omissa elämissänne.

A: Kyllä.

Q5: Me oikeasti olemme tuollaisia, mutta me vain emme tajua sitä.

A: Kyllä.

Q: Tarkoitan, me aina palvelemme.

A: Kyllä, te aina palvelette. Tunnustakaa myös tällä tavoin, että se on silti edelleen valinta _miten_ haluatte palvella. Voitte palvella negatiivisesti tai positiivisesti. Positiivinen palvelus mahdollistaa teidän kaikkien tietää, että palvelette, kun taas negatiivinen palvelus ei salli teidän tietää sitä.

Q: Voitko antaa esimerkin negatiivisesta palveluksesta?

A: No, ehkäpä joku joka ryöstää sinut — koska edelleen tutkit ideaa omasta yltäkylläisyydestä. Mutta olet yksinkertaisesti houkutellut jonkun tekemään sen, joka ei tunne omaa voimaansa yhtä vahvasti kieltäytyäkseen kutsusta ryöstää sinut. (yleisö nauraa) Joten heidän ei tarvitse vahvistaa halukkuuttais leikkiä uhria. Joten heidän ei tarvitse olla sinun uhri, leikkimällä rikoksentekijää. Ja sinun ei tarvitse olla rikoksentekijä joka houkuttelee heidät leikkimään rikoksentekijää luoksesi, vahvistamaan sinun omaa uhriutumistasi.

Q: Joten meidän ymmärryksemme tästä, yksilöllisesti ja globaalisti, on todella tärkeää tänä transformatiivisena aikana siirtyessämme neljännen ulottuvuuden Maapallolle?

A: Kyllä.

Q: Ja se, että me näytämme tämän rakkauden kaikille muille — tiedäthän, vanhojen juurtuneiden reaktioiden ylipääseminen — _sallii_ siirtymän tapahtua jouhevammin?

A: Kyllä!

Q: Paljon kiitoksia.

A: Voi, kiitos sinulle.

http://eksopolitiikka.fi/tietoisuus/kayttaytymisen-uudet-paradigmat/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[suentassu]

Takkutukka lumpeenkukka / yksinäinen päältä jäinen

Hahmot/paritukset: Tyyne/Tassu, Antti

AU: Sijoittuu hahmojen nuoruuteen. Hahmot ovat teini-ikäisiä ja samassa koulussa. Kevät on jo pitkällä.

Varoitukset: Eipä oikein muuta kuin se, etten tosiaan itse mitään murretta puhu, eli annattehan anteeksi jos teen virheitä.

Vastuunvapaus: Tassu ja Antti on Väinö Linnan hahmoja, Tyyne taas on meidän fandomin antama nimi Tassun kirjassa nimettömälle vaimolle. Olen itse luonut Tyynelle luonteen ja ulkonäön. Tykkään ajatella, että Väykkä ois arvostanut sitä mitä teen. En saa tästä fyrkkaa. Otsikon ilmaukset on otettu Maija Vilkkumaan biisistä Hei tie.

Notes: Tästä saattoi tulla hiukan kliseinen ja pitkähkö, mutta mun rakkaus tätä paria kohtaan sai tän ficin elämään täysin omaa elämäänsä. Oh well.

Summary: “Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.”

***

Tassu piirteli hajamielisesti maantiedon vihkoonsa ja vilkuili tummahiuksista tyttöä, joka pyöri kuin väkkärä ja jonka suu kävi taukoamatta. Tytöllä oli syvä ja hiukan käheä ääni ja hänen hiuksensa aina joko hulmusivat auki tai olivat sidottuna sotkuiselle sykerölle niskaan. Tällä kertaa tytön hiukset laineilivat vapaana pitkällä selässä ja melkein osuivat Tassun pulpettiin tytön pyöriessä.

Tyttö oli lähes Tassun pituinen ja hänellä oli tarttuva nauru ja täydellisen suorat hampaat, jotka näkyivät hänen nauraessaan. Tyttö oli Tyyne nimeltään, mutta hän oli kaikkea muuta kuin tyyni, hän oli hyvin älykäs, mutta kyseenalaistava, rääväsuinen nuori nainen. Tassu tiesi Tyynestä lähes kaiken, sillä tyttö liikkui samassa kaveriporukassa kuin Anttikin.

Ja siellä missä oli Antti, oli myös Tassu. Hiljaa, huomaamattomana, mutta vääjäämättömän tarkkaavaisena. Tassu nauroi mukana, mutta ei koskaan liian kovaa. Hän tiesi kaikki porukassa kiertävät juorut, mutta koki itsensä aina hiukan ulkopuoliseksi ja Antin jatkeeksi. Antti keksi parhaat vitsit, sai huomiota, oli pitkä ja komea. Jossakin Antin takana piilossa oli hänen vahtikoiransa Tapio Susi, Sus, Tassu, Suen Tassu, hontelo poika eriparisilmineen ja joka suuntaan sojottavine hiuksineen. Kaikki tiesivät Tassun, mutta kukaan ei oikeastaan häntä tuntenut. Tassu ei halunnut pitää meteliä itsestään ja pysytteli mieluummin taka-alalla.

Tunti päättyi ja Tassu yritti pakata salamannopeasti tavaransa, mutta Tyyne oli jo pyyhältänyt kiharat hulmuten hänen näköpiiristään. Tassu oli matkalla pyörälleen, kun joku nykäisi hänet kulman taakse.

“Tassu! Haluisitko sie auttaa minnuu?” Tyyne kysäisi ja hymyili niin, että koko loistavan valkoinen hammasrivi näkyi.

Tassun sydän hyppäsi. “To-tokihan mie. Mis sie apuu kaipaisit?” Hän oli satavarma, että Tyyne suunnilleen pyytäisi häntä tekemään matematiikan tehtävänsä tai jotain vastaavaa. Tassu pärjäsi koulussa hyvin lukemalla kotona, mutta tunnit kuluivat lähinnä joko hänen edessään istuvan Tyynen tai ulkona odottavan luonnon tarkkailuun. Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.

“Tota, myöhän joudutaan huomenna tekemään se maantiedon koe? Nii sitä mie vaan että voisinko mie siulta kahtoa niitä vastauksia…” Tyyne meni äkisti hyvin vaikeaksi.

“Siis haluutko sie että mie arvostelen siun tehtävät vielä tänään vai?” Tassu kysyi hämmentyneenä.

“Ei… Tai siis… Ei miul oo mittään tehtäviä. Miun pitää vaan läpästä se koe etten mie jää luokalle.” Tyyne vältteli hänen katsettaan ja keskittyi mieluummin hiustensa näpertelyyn. “Luntata mie haluaisin.” Tassu nielaisi.

“Mie voin tehä siulle jonku palveluksen siitä hyvästä”, Tyyne kiirehti sanomaan.

“Ei ei ei, emmie tarvii siulta mittään”, Tassu tokaisi. Lunttaamisessa avustaminen ei tosiaan olisi mikään ihailtava asia, mutta toisaalta hän pääsisi Tyynen suosioon tyttöä auttamalla. Jos Tassu jäisi kiinni, sillä ei olisi paljoa merkitystä. Hän ei ollut saanut yhtään huomautusta koulu-uransa aikana ja oli Suden perheen mallikelpoisin oppilas. Vanhemmat olivat käytännössä kouluttamattomia, isoveli oli käsittämätön hunsvotti ja perheen iltatähti, 5-vuotias Maire, taas vielä ihan lapsi. Kyllä he ymmärtäisivät.

“Noh, jos mie sitten autan. Miten?”

Hymy palasi Tyynen kasvoille. “Miul on kaik valmiina. Siun tehtävä on antaa miulle lappu mis on vastauksia. Pistät taskuun paperilappuja jotka kirjoitat sit kokeessa. Sie istut miun takana, eikö vaan?”

Tassu tiesi harvinaisen hyvin, missä Tyyne istui. Ikkunan vieressä yksi pulpetti Tassusta eteenpäin. Tassu oli tuijotellut tyttöä kuukausitolkulla ja jäänyt Antillekin kiinni useita kertoja.

“Sie kahtelet Tyyneä nykyää kaik tunnit, Tassu!” oli Antti kiusannut ja pörröttänyt Tassun jo ennestäänkin sotkuisia hiuksia. Tassu oli esittänyt joka kerta ihan yhtä tietämätöntä, mutta se ei ollut mennyt Antille läpi edes ensimmäisellä kerralla.

“Juu, siel mie taijan istuu”, Tassu vastasi muka huolettomasti. “Kyl mie voin auttaa sinnuu.”

***

Tassun sydän hakkasi. Hän ei ollut kertonut suunnitelmasta kellekään, ei edes Antille. Hän halusi oikeastaan vaan luovuttaa koko asian suhteen, tehdä kokeessa parhaansa ja saada hyvän numeron. Hermostuneisuus sai Tassun kädet tärisemään.

Ja paskastihan siinä kävi, kuten Antti kuvaili tapahtumia jälkeenpäin.

Aluksi kaikki sujui, Tassu pelkäsi käsiensä hikoavan hänen hipaistessaan Tyyneä, laput kulkivat ja Tyyne kirjoitti kynä sauhuten.

Sitten jotakin tapahtui ja Kivimäki nappasi Tassua ranteesta juuri, kun Tyyne oli ojentanut kätensä ottaakseen lapun.

“Susi ja Aaltonen, työ tuutte ny tänne!”

Antin ilme Tassun laahustaessa luokasta oli vähintäänkin näkemisen arvoinen.

***

Jälki-istunnon Tassu vietti tuijottaen ilmeettömänä seinää.

Tyyne itki hiljaa.

Tassu ei uskaltanut edes vilkaista hänen suuntaansa.

***

Jälki-istunnon jälkeen Tassu keräsi kaiken rohkeutensa. 

“Mie oon niin pahoillani jos tää oli miun vika”, hän aloitti varovasti. Tyyne nosti katseensa. Hänen silmänsä punoittivat.

“Ei tää oo siun vika, miun vika tää on. Anteeks et sie jouvut ny pulaan”, tyttö sanoi ääni täristen. Tassu ei ollut ikinä uskonut näkevänsä häntä tällaisena. Suulas ja rohkea Tyyne oli poissa.

“Emmie jouvu, elä sie siitä huoli”, Tassu sanoi painokkaasti ja yritti ottaa kasvoilleen mahdollisimman myötätuntoisen ilmeen. Hän olisi halunnut ottaa Tyynen syliinsä ja halata tiukasti, mutta puhuminenkin oli Tassulle tarpeeksi hengästyttävää ja riskialtista.

“Haluisitko sie tulla miun kans vaik… kävelylle?” Tyyne kysyi äkisti ja pyyhkäisi kyyneleitään niin voimakkaasti, että sen oli pakko sattua.

Tassun sydän jätti lyönnin väliin. “Joo, mikä ettei, kylhän mie voin…” hän sai soperrettua.

***

Tyyne oli palannut jo entiselleen. Tassu käveli muutaman askelen hänen perässään ja seurasi, miten tyttö hyppeli sirosti puunjuurien yli, marssi ryhdikkäästi, pyörähti männyn ympäri.

Tyyne rupatteli niitä näitä ja Tassu vastaili sen mitä uskalsi. Yhtäkkiä jostakin varvikosta singahti kettu. Tassu luuli, että Tyyne olisi vähintäänkin huudahtanut ja säikäyttänyt repolaisen matkoihinsa. Vastoin hänen odotuksiaan tyttö hiljeni, jähmettyi paikoilleen ja jäi tuijottamaan ilmestystä. Kettu katsoi heitä ehkä pari sekuntia ja jolkotteli sitten tiehensä.

Tyyne kääntyi Tassua kohti ihastuksissaan. “Näitsie tuon? Se ihan selkiästi kahto minnuu. Ja sinnuu myös.” Tassu hymyili. “Toki mie sen näin. Ketut o hienoja elukoita.” Tyyne istahti mättäälle ja viittoi Tassun istumaan viereensä.

“Olipa outo kohtaaminen”, Tyyne pohti ja näperteli valkovuokkoja.

“Miulle on käyny noin useemman kerran. Kerran mie olin kävelyllä tossa ehkä parin kilometrin päässä ja mie näin leikkiviä ketunpoikia. Ei ne peljänny minnuu, ku mie olin vaa ihan hissuksiin. Tiesitsie et joskus ketut voi vaik muuttaa mäyrän kaivamaan koloon?” Tassu alkoi selittää lempiaiheestaan ja katui saman tien. Ei Tyyneä varmaan voinut vähempää kiinnostaa.

Tassu vilkaisi tyttöä varovasti ja yllättyi toden teolla, kun tämän silmät näyttivät loistavan innostuksesta.

“Oikiasti? Tuota mie en tienny.” Tyyne hymyili niin, että koko helmenvalkea hammasrivi näkyi. Tassuakin alkoi hymyilyttää.

“Niit oli neljä. Siin hyö leikkivät, eivät varmaan ees huomannu minnuu.” Tassu naurahti hiljaa ja pyyhkäisi hiuksiaan otsalta.

“Ketunpojat o varmaan niin suloisia… Sie se tiiät luonnosta kyl ihan älyttömästi”, Tyyne totesi ja vilkaisi hämmentynyttä mutta otettua Tassua, käänsi katseensa hetkeksi puiden latvoihin ja vilkaisi sitten uudestaan.

“Siulla on sitten jännät silimät”, Tyyne tokaisi yhtäkkiä ja Tassusta tuntui, kuin kylmä kivi olisi pudonnut hänen vatsaansa. Hän ei osannut sanoa mitään edes etäisesti järkevää ja jäi tuijottamaan pienen matkan päässä lentelevää sinisiipeä.

Tassu ajatteli taas kerran eri värisiä silmiään, jotka kiinnittivät joka kerta ihmisten huomion. Toinen vihreänruskea, toinen taivaansininen. Antti aina kehotti olemaan niistä ylpeä, mutta Tassu vihasi ihmisten jatkuvia kommentteja ja kummasteluja.

Tyyne ilmeisesti huomasi Tassun ilmeestä, ettei tokaisu ollut sieltä parhaimmasta päästä.

“Eiku, sitä mie vaan… että ne o tosi kauniit.” Tyyne hymyili kuin enkeli. “Mie en oo ikänä nähny kellään tommosia silimiä enkä mie varmaan tuu näkemäänkään.” Tassu helahti kirkkaanpunaiseksi eikä osannut sanoa oikein mitään, lähinnä tuijotti Tyynen vihreisiin silmiin, jotka olivat nauliintuneet Tassun omiin.

“Hei, siulla o havu piäs, annas ku mie….” Tassu aloitti ja kurotti nyppäämään pienen kuusenoksan pois. Se oli kuitenkin takertunut Tyynen kiharoihin ja Tassun ei auttanut kuin yrittää irrottaa se mahdollisimman varovasti. Hän ei voinut käsiensä tärinälle mitään, eikä se jäänyt Tyyneltä huomaamatta. Tyttö nauraa kihersi ja yritti auttaa irrottamisessa, mutta onnistui sotkemaan oksan päähänsä kahta kauheammin.

“Anna mie”, Tassu toisti naurahtaen, mutta Tyyne pysäytti hänet tarttumalla hänen käteensä hellästi mutta määrätietoisesti.

“Mitä sie jännität?” tyttö ihmetteli katsoen Tassua suoraan silmiin. Jos mahdollista, Tassu punastui vielä hiukan enemmän.

“Emmie… jännitä…” hän sopersi hiljaa.

Tyyne sujautti sormensa Tassun sormien lomaan ja hymyili vienoa, tietäväistä hymyään. “Kyl sie jännität. Mut ei se mittää. Kuha siulla o kaik hyvi.”

Tassu ei voinut uskoa koko tapahtumaketjua todeksi. “Enemmä ku hyvi”, hän sai sanotuksi ja hymyili leveästi. “Mut siulla o edellee kuusenoksa piäs.”

Tyyne nauroi makeasti ja Tassusta tuntui, kuin hänen koko sydämensä olisi räjähtänyt tuhansiksi pieniksi palasiksi.

“Ootahan”, Tassu sanoi, kurottautui nappaamaan mättäältä yhden valkovuokon ja laittoi sen kädet edelleen täristen Tyynen korvan taakse.

“Havulle kaveriks”, Tassu sanoi ujosti ja oli huomaavinaan Tyynenkin punastuvan. Vieno hymy oli vaihtunut korvasta korvaan ulottuvaan onnellisuuteen. Leveä hymy sai Tyynen silmäkulmat ja nenän rypistymään ja hän näytti Tassun silmissä joltakin metsänhengeltä tai haltialta.

Tyttö nosti kätensä Tassun poskelle ja silitti sitä hellästi. Tassu ei tiennyt, miten päin olisi. Tyynen käytös oli saanut hänen päänsä täysin pyörälle.

Tassu keräsi kaiken rohkeutensa seuraavia sanoja varten. “Sie oot nii kaunis.”

Pojan saatua ne kieleltään kaikki tuntuikin yhtäkkiä niin kovin helpolta. Tyynen korvat (keijukorvat, Tassu ajatteli) alkoivat punoittaa ja aina niin itsevarma tyttö alkoikin takellella sanoissaan.

“Kiitos, Tassu… Sie… Sie oot nii ihana.” Tyttö pörrötti hänen hiuksiaan hellästi. Tassu painautui huomaamattaan Tyynen kättä vasten ja sulki silmänsä. Kaikki tuntui yhtäkkiä niin luonnolliselta.

Tyynen hiukan käheä ääni havahdutti Tassun unelmistaan. “Saanko mie…?” Tyynen pehmeä käsi oli siirtynyt hänen leualleen ja tytön vihreissä silmissä oli kysyvä katse.

“Saat.”

Tyynen pehmeät huulet Tassun omia vasten. Tassun haparoivat ja ujot otteet. Tyynen kevyt kosketus Tassun leualla. Tassun hellä käsi Tyynen hiuksissa.

Sitten se oli ohi.

Tassu jäi katsomaan hymyilevää tyttöä onnellisempana kuin varmaan ikinä aikaisemmin. Tyynellä oli edelleen havu hiuksissaan ja valkovuokko korvan takana. Tyttö vilkaisi Tassua ilkikurisesti hymyillen, nappasi maasta uuden valkovuokon ja asetteli sen huolellisesti Tassun korvan taakse. Tassu otti Tyynen kasvot käsiensä väliin, hymyili hiljaa ja ihmetteli itsekin äkillistä rohkeudenpuuskaansa. Haparoinnista huolimatta kaikki vain tuntui niin kovin luonnolliselta.

Toiseen suudelmaan ei kysytty lupaa.

[maastojuoksu]

Liikkujaidentiteetin tarkastelua

Lähtökohta tälle postaukselle on, että 24 h ultrasta on puoli vuotta. Viime vuoden lopulla ajattelin, että tänä vuonna olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Siirtyisin ehkä vihdoinkin pidemmille ultramatkoille (80+ km) poluilla ja ryhtyisin miettimään varusteita yön yli kestäviin kisoihin. Näin ei ole käynyt, ja koronaepidemia on vain yksi syy. En kuitenkaan ole harmissani. Nyt on ollut vihdoinkin aikaa ja tilaa toisenlaisille hankkeille. 

Jo viime vuonna koin eräänlaisen aktiiviharrastajan arvokriisin. Harjoitteluni vei paljon aikaa, ja ne asiat, jotka koin myös elämässäni tärkeinä, joutuivat usein antamaan myöten. Eniten olin huolissani siitä, millaisen mallin liikkumisesta annan lapsilleni. Heille oli jo muodostumassa vinoutunut käsitys, että kolmen tunnin lenkit ovat perussettiä tavalliselle ihmiselle. Lenkille lähtemisestä oli tullut vuosien mittaan rutiini, jota oli helppo muokata tavoitteiden mukaan. Olin toipunut sinnikkäästi ylikuormitustilasta, ja nautin siitä, että sain taas treenata. Ultratavoitteet antoivat virtaa, enkä kokenut treenaamista raskaana, pikemminkin päinvastoin. Huomasin kuitenkin yhä useammin miettiväni, mitä järkeä tässä on. Rakastan juoksemista, mutta aionko siirtää muita asioita aina vain sivuun sen tieltä? Kilpailemalla halusin ottaa itsestäni mittaa, ja testata, mihin tästä naisesta on. Toisaalta tiesin vastauksen jo ennalta. Olisintietenkin  sitä parempi, mitä enemmän ja fiksummin treenaisin, söisin ja lepäisin. Kun pääsin jonotuslistalta mukaan Endurance 24:lle, mieleni oli jo valmiiksi osittain päästämässä irti haaveistani. Siirtyisin sille levelille, jonne olin oikeastaan vasta juuri ja juuri uskaltanut kurkistaa. Mutta mistä sen jälkeen enää haaveilisin?

Sattumalta samoihin aikoihin minua pyydettiin työn puolella valmistelemaan koulutustilaisuutta, mikä sai minut muistamaan, miten paljon pidän tiedon kokoamisesta ja kouluttamisesta. Toiseksi seuratoimintaan tarvittiin uutta aktiivia, ja muiden kieltäytyessä pyyntö osui minun puhelimeeni. Kolmanneksi takaraivossa kolkutteli unelma urheilupsykologian opintojeni hyödyntämisestä muidenkin eduksi. Näillä kaikilla asioilla oli  sosiaalisessa mielessä enemmän painoarvoa kuin kilpailemisella, kun taas kestävyysjuoksu oli ollut ja ehkäpä tulee aina olemaan oma rakas pieni kuplani, jossa tunnen mieleni ja kehoni olevan tasapainossa ja voivan hyvin. Kilpailutapahtuma oli kompassisuunta,  keidas pitkien treenipolkuen päässä, motivaattori joka sai ylittämään arjen esteet.

Toki 24 h:n jälkeen tarvitsin toipumisaikaa harjoittelujakson ja kisan fyysisestä rääkistä sekä alkuvuoden kiirerumbasta. Kehoni tuntui hauraammalta eikä vahvemmalta - siis päinvastoin kuin mihin liikuntaharrastuksellani pyrin. Yksipuoliset liikeradat ja kilometrien priorisoiminen voimaharjoittelun kustannuksella olivat alkaneet mietityttää jo ennen tapahtumaa. Hyvin usein juostessani pakkaspäivinä kuntosalin matolla haaveilin siitä, että pääsisin rakentamaan monipuolisesti voimaa ja juoksemaan useammin kovaa. Tottakai olisin voinut näin tehdäkin, mutta olen hyvä pysymään treenisuunnitelmissani, enkä halunnut muuttaa niitä kesken kaiken. Uskon myös, että superhitaiden lenkkien ansiosta pystyin ahtamaan tiiviiseen työn ja opiskelun tahdittamaan arkeen treeniä niin, että ylipäätään jaksoin sitä.

Keväällä odottelin rauhassa hermostollista palautumista  ja nautin siitä, että sain uppoutua urheiluravitsemuksen opintoihini. Samaan aikaan minusta tuntui, kuin ultrajuoksijaidentiteettini olisi hologrammina haalistunut ja pikku hiljaa etääntynyt jonnekin taustalle. Koronakevät aiheutti päänvaivaa ja lukemattomia ylimääräisiä työtunteja päivätyöhöni ja seuratoimintaan liittyen. Koin koronahässäkän keskellä välillä huonoa omaatuntoa, jos lähdin suunnistamaan tai lenkille. Koin, että minua tarvittaisiin enemmän järjestelemässä omatoimirasteja tai kehittämässä ammattitaitoani psykologina, että osaisin palvella asiakkaitani paremmin poikkeusaikana. 

Muistan olleeni todella helpottunut siitä, että polkujuoksutapahtumia ja suunnistuskilpailuja peruttiin. Minun ei siis tarvitsisi päästä kuntoon täksi kesäksi. Kun ajatukseni eivät enää koko ajan askarrelleet sen parissa, missä ihmeen välissä ennättäisin tehdä päivän treenini keski-ikäisen työssäkäyvän ja opiskelevan perheenäidin elämässä,  ajatus pienimuotoisesta urasiirtymästä urheilupsykologian suuntaan alkoi kirkastua mielessäni. Alkoi tuntua yhä selvemmältä, että tämä olisi se vuosi, jolloin hioisin suunnitelmiani ja laittaisin homman alulle myös virallisesti. Tänä kesänä on käynyt usein niin, että kun olen lähtenyt tekemään pidempää lenkkiä, olen kääntynyt kesken pois, sillä toiminimeen liittyvät valmistelut ovat houkutelleet takaisin koneen ääreen. Ihmeellistä, miten nopeasti motivaatio voi siirtyä uusille raiteille!

Minulle on ollut suurin yllätys, että olen kyennyt harjoittelemaan näin mahdottoman vähän. Käväisen harva se päivä puoli tuntia polulla, teen 20 min kuntopiirejä ja välillä pyöräilen töihin. Minulla on toki itse laadittu harjoitusohjelma nopeusominaisuuksien palauttamiseen kalenterissa, mutta olen jättänyt sen noudattamisen ilman mitään tunnontuskia. Olen istunut koneen ääressä jäätäviä tuntimääriä opintojen ja yritystoiminnan aloittamisen vuoksi. Vielä muutama vuosi sitten tällainen tilanne olisi ollut henkinen katastrofi - ja olikin. Silloin jouduin luopumaan hetkeksi juoksusta terveyssyistä vastoin tahtoani. Tällä kertaa kyse on omasta päätäksestäni. Mielenkiintoista on ollut myös huomata, että vaikka tutut olettavat minun edelleen olevan timmissä ultrakunnossa, minua ei sanottavammin nolota plösöytyä ja hengästyä muutamasta etunojapunnerruksesta (polvet maassa). Kun en kilpaile, ei tuloskuntoakaan mitata. Toisekseen olen noussut kuopasta liikkumisen suhteen niin monta kertaa, että tiedän halutessani pystyväni siihen jälleen, sitten kun aika on oikea.

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Irti itsekritiikistä. Pysähdyin sen innoittamana miettimään lapsuudenperheeni vaatimuksia ja tiedostamattomasti sisäistämiäni kritiikinlähteitä. Oli kiinnostavaa oivaltaa, että tyytyväisyyteni tänä vuonna tekemiini valintoihin kumpuaa osittain jo lapsuudesta. Vanhempani asettivat sekä selvään lausuttuja vaatimuksia ja strandardeja (kuten me kaikki vanhemmat), mutta urheilussa menestyminen ei koskaan kuulunut niihin. Yritin vastata odotuksiin niillä elämän osa-alueilla, joita vanhempani arvostivat enemmän. Ehkä siksi kunnianhimoni ja kilpailuviettini suunnistuksessa heräsivät myöhään, todennäköisesti verratessani itseäni muihin piirin nuoriin suunnistajiin. Siihen asti oli riittänyt kilpailuihin osallistuminen. Meidän perheessämme arvostettiin talkootyötä seurassa ja se yhdistyi mielessäni käsitykseen työteliäästä kunnon ihmisestä. Rehellisesti sanottuna podin ehkä siksi aikuisena lajin pariin palattuani vuosia huonoa omaatuntoa siitä, että osallistuin talkootyöhön vuosittain vain toivotun minimimäärän. 

Vaikka en haluaisi tunnustaa tätä,  olen usein kokenut juoksuharrastukseni olevan itsekästä ja sotivan vastoin perinteisiä äidin ja vaimon normeja (jos tämä hirvittää lukijaa, olen siis syntynyt 70-luvulla suurten ikäluokkien edustajille). Olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa, että olen oppinut pitämään kiinni treenisuunnitelmasta, vaikka kotiin tulisi yllätysvierailulle isovanhempia tai mies saisi ex tempore -viikonloppuideoita. Tämä onnistui vasta sitten, kun vedin harjoittelun ja omasta jaksamisesta huolehtimisen välille yhtäläisyysmerkin. 

Äidin rooliin taas liittyy se varmaankin normatiivinen käsitys, että vanhemman tehtävä on toimia liikkuvan lapsensa huoltajana eikä lapsen vanhempansa huoltohenkilönä, kuten meidän perheessämme on ultrakisoissa käynyt. Lasteni tehtävä ei pitäisi olla mahdollistaa minun menestymistäni kilpailuissa vaan minun tehtävänäni pitäisi olla tukea lapsiani heidän pyrinnöissään. Tämä ristiriita on ollut minulle kaikkein kuormittavin. Lapseni eivät missään nimessä ole vaatineet tilanteeseen muutosta, vaan jopa sanoneet minun toimivan esimerkkinä siitä, miten kulkea määrätietoisesti kohti hurjaltakin kuulostavia tavoitteita. Yhtä kaikki, en ole todellakaan ylpeä siitä, miten usein lykännyt lasteni auttamista koulutyössä, vanhempainillan tai muita perheen asioita ehtiäkseni tehdä pitkät lenkkini.

Kun siis tällä hetkellä en kilpaile, vaan puuhailen seuratoimijana, koen itseasiassa suurempaa yhdenmukaisuutta arvomaailmani kanssa kuin käyttäessäni 7-10 h/vko ultraharjoitteluun. Kun toivottavasti vielä lähivuosina palaan lähtölistoille, joudun ehkä tekemään psyykkistä työtä tämän asian kanssa ja etsimään kilpailemiseen uuden henkilökohtaisen tulokulman. 

Näitä asioita on ollut todella antoisaa ja vapauttavaa pohtia. Kävin kesällä  työhaastattelussa, jossa totesin urheilun antaneen itselleni niin paljon, että haluaisin antaa vuorostani jotakin takaisin. Tunnen vilpittömästi niin. Ehkä olen ollut pienimuotoisessa eriksonilaisessa identiteettikriisissä liikuntaharrastuksen suhteen. Haluaisin ihan periaatteesta kapinoida Eriksonin psykososiaalisen kehityksen mallia vastaan, mutta kyllä se vain omalla kohdallanikin näyttää pelittävän: näköjään tunnen suurempaa mielihyvää yhteisöllisesti tuottavasta toiminnasta kuin omaan urheiluharrastukseen panostamisesta. Loppuvuotta ja varmaan seuraavaakin leimaa todennäköisesti uuden liikkujaidentiteetin rakentaminen yhtä aikaa uuden ammatillisen identiteetin kanssa. Tuskin maltan odottaa, mihin tämän polkuverkoston seuraaminen johtaa! 

[thehiddenpathtodreams]

Kolmio kuvanveistoa

Aloitimme työnteon valitsemalla itsellemme kipsivalu patsaan, josta pidimme. Päädyimme orjanpäähän.

Ensimmäinen työvaihe oli kopioida samoja muotoja orjanpäästä hyödyntäen komioita, jotka leikattiin, piirrettiin ja numeroitiin paperille. Huomasimme pian, että pienistä kolmioista pystyi helpommin luomaan tarkan muodon, mutta isoilla kolmioilla saataisiin abstraktimpi ja nopeampi valmis työ. Seuraavaksi oli työn rankin ja pisin vaihe: kaikkien kolmioiden suurentaminen. Ihan kaikkien. Ryhmän motivaatio työtä kohtaan laski, mutta saimme työn lopulta tehtyä, kun opettaja ajoitti työskentelyä. Kun kaikki kolmiot oli suurennettu, aloimme kokoamaan palasista isonnettua versiota ja kohtasimme ison pulman: suurin osa paloista oli kateissa tai väärän kokoisia. Ryhmän kommunikaatio oli selvästi jossain pettänyt, mutta emme antaneet sen latistaa. Aloimme töihin ja jouduimme soveltamaan ohjetta jonkin verran, että saisimme työn valmiiksi, näyttipä se miltä näytti. Kun suurennos oli kuumaliimalla liimattu päälle laitettiin teippi, jotta muodot tulisivat paremmin esiin.

Lopputulos muistuttaa kauhupelin pääpahista, mutta olen ylpeä ryhmästä, että saimme sen valmiiksi, emmekä luovuttaneet. Totta kai se on ruma, eikä kenenkään luultavasti pitäisi oikeasti tilata meiltä mitään, mutta olen silti jostain syystä siihen tyytyväinen. Siitä näkyy nenää ja silmää... vähän poskea? Kyllä sen ehkä kasvoiksi tunnistaa! Viimeiseksi teos tuettiin talaa pilareilla ja tehtiin oma ripustus alusta.

Omasta mielestäni jaksoin tehdä kohtalaisen hyvin töitä ja pitämään ryhmän työskentelyä yllä. Olen vain ylpeä, että saimme työn valmiiksi. Tämän lisäksi olin iloinen huomatessani, että keksimme kompromisseja aina ongelman kohdatessamme.

Puutteita meidän työskentelyssämme valitettavasti löytyy. Motivaatiota meillä oli, mutta ei se jatkunut kovin kauaa. Saimme tehtyä töitä pieninä rykäyksinä, mutta kai se on parempi, kuin ei mitään. Lisäksi joku ryhmäläisistä oli tehnyt väärän kokoisia kolmioita, eikä kukaan huomannut. Eli kommunikaatio olisi voinut olla myös parempi.

Opin, että sinnikkyys kannattaa. Ja etten pidä kolmioista enää.

Seuraavalla kerralla panostetaan enemmän ryhmän kommunikaatioon ja siihen, että saadaan enemmän tehtyä. Tätä tavoitetta kohden pääsee ehkä vain kolmella kupilla kahvia.

[isokarhuni]

3 kertaa kun olen tuntenut olevani pysäyttämätön

Vaikeimpia asioita elämässä mulle on ollut uskaltaa tehdä päätöksiä, joiden tiedän itse olevan oikeita. Pienessä mittakaavassa ne on tietenkin helpompia, mutta ei siltikään kivuttomia: kotoa lähteminen, kotiin jääminen, lääkkeen ottaminen, avun pyytäminen, haitallisen käytösmallin haastaminen. Ehkä näitä yhdistää se, että pitäisi myöntää jonkin asian olevan tarpeen, mutta oma kuuppa ei ole vielä valmis kuulemaan sitä. Varmaan aika moni voi samastua siihen, että objektiivisestikaan oikeaa ratkaisua ei välttämättä tee, ennen kuin siihen on itse valmis. Muistan kun terapiassa joskus kipuilin sitä, että mun olisi pitänyt jo vuosia aikaisemmin tehdä x ja y ja z, eikä vaan vatuloida. Terapeutti aina sanoi, että jos sä olisit tehnyt ne niin sä olisit tehnyt ne. Ei ihminen tee asioita ennen kuin on valmis. Ja useimmiten oikea aika tehdä asia on silloin, kun ihminen on siihen valmis.

Pienemmän mittakaavan ratkaisuista tulee sellainen olo, että onneksi uskalsin tehdä hyvää itselleni. Sitten on isompia juttuja, jotenkin sellaisia syvempiä ja perusteellisempia ratkaisuja, jotka muuttavat sitä miten katson itseäni. Niiden tekemisestä on tullut taianomainen olo. Sellainen, että mä olen pysäyttämätön, voimakas ja rehellinen itselleni. Ehkä sankari omalle itselleni ja lapsi-minälle. Tässä ne kerrat, kun olen tuntenut olevani pysäyttämätön:

Ero

Mun parisuhde JL:n kanssa oli ihan hyvä. Ja kun sanon niin, niin tarkoitan todellakin "ihan hyvä". JL on niin hyvä ihminen kuin olla voi, välittävä ja turvallinen. 18-v minä olin otettu, että joku suht täyspäinen ihminen halusi vapaaehtoisesti olla mun kanssa, ja olin mäkin kyllä ihastunut. Mun ihastus ei kuitenkaan koskaan kasvanut romanttiseksi rakkaudeksi mihin olin sen luullut automaattisesti ohjautuvan kun ollaan parisuhteessa, vaan ystävyydeksi. JL sen sijaan tunsi mua kohtaan romanttista rakkautta. Se olisi halunnut mun kanssa naimisiinkin. Mä ahdistuin ihan hirveästi siitä ajatuksesta, koska a) kuvittelin että sitten ympäristö näkee mut jotenkin enemmän heterona/naisena/vaimona, ja b) mun tutkimisen päivät olisivat luetut.

Mulla oli koko ajan sellainen olo, että mun pitäisi saada vielä tutkia maailmaa ja itseäni, ennen kuin pystyisi varmaksi sanomaan mikä musta tuntuu hyvältä. Samaan aikaan kuuntelin ja lueskelin sellaisia tarinoita ihmisten parisuhteista, että ajattelin että eihän mulla oikeasti ole mitään syytä valittaa tässä. Että tältähän se parisuhde varmaan kuuluukin tuntua! JL:n kanssa meillä oli ihan hirveän hauskaa käydä yhdessä matkoilla, ja jotenkin takerruin siihen, että tämä todistaa sen että olemme oikea toimiva pariskunta. Ei tullut mieleenkään, että voisihan sitä käydä matkoilla ystävyksinäkin (JL itse asiassa sanoi joskus, että meidän pitäisi joskus mennä reissuun yhdessä kun ollaan niin hyvää matkaseuraa toisillemme noin ylipäätään).

2014 tuli potkut töistä ja jatkoin opintoja Hesassa. Alkoi tulla sellainen olo, että nyt tää oikeasti tapahtuu. Samaan aikaan masennus rupesi puskemaan päälle oikein kunnolla, ja ehkä siinä viitekehyksessä oon erityisen ylpeä siitä että uskalsin erota. En varmaan koskaan unohda, miltä tuntui marraskuun iltana jättää JL yksin sohvalle itkemään, sulkea ovi perässä ja kävellä Linnanpuistoon soittamaan A:lle. En ollut kertonut kenellekään aikeistani, ja sain parkua A:lle pahimmat adrenaliinit ulos. Hirveintä oli vain ja ainoastaan JL:n sydämen särkeminen. Se oli ainoa asia josta tunsin surua ja kauhuakin.

Puhelun jälkeen kävelin takaisin keskustaan odottamaan isää, joka tuli hakemaan mut. Siinä kohtaa tuli jo sellainen olo, että nyt se on vihdoin tehty, nyt mä uskalsin tehdä sen, nyt pahin on ohi. Mä oon aikuinen ihminen, joka itse tietää milloin mun on aika päästää irti, ja sitten mun täytyy vaan uskaltaa tehdä se. Minä teen sen itse.

CW: Seksuaaliväkivalta ja itsetuhoisuus kohdassa 2.

2. Deittipoolin laajentaminen

Tinderöin ja tinderöin ja tinderöin. Kävin useammilla treffeillä viikossa, oli hirveä tarve tutkia ja tutustua ihmisiin. Halusin selvittää, mikä musta tuntuu hyvältä, ja tunnistanko mä sitten jos jysähtää. Kaipasin elämääni romanttista rakkautta, rakastumisen tunnetta ja imarreltua oloa, ja halusin tutustua itse ihmisiin uudessa kaupungissa. Sairastin ja hoidin masennusta vaihtelevalla menestyksellä, olin itsetuhoinen ja join yksin Beehive-pullosta joka oli mun sängyn vieressä. Ja tinderöin samalla. Siinä sivussa tapailin kaverin kaveria, joka pani mua alvariinsa ilman kortsua, ilman lupaa, väkisin kun olin flunssassa, mahataudissa, virtsiksessä tai nukkumassa, ja pyysi aina anteeksi kyynel silmässä kun tein raskaustestejä ja annoin pissanäytteitä ja sanoin että nyt tollasen vitun touhun on loputtava.

Siinä sitä ennen, jälkeen ja limittäin oli sitten vaikka ketä muitakin sankareita, joista nyt kukaan muu ei onneksi tehnyt mitään tuollaista. Kaikki muut oli tosi kaverillisia, muutama oikein hauskakin tyyppi, joiden kanssa olisi varmaan ollut ihan kiva jäädä pitämään yhteyttä. Yksi mies oli sellainen, johon olin ihan hulluna romanttisesti ja meillä synkkasi ihan sikahyvin, mutta sillä tuli omat rajat vastaan eikä se halunnut edetä mun kanssa ihmissuhteeseen.

Asuin A:n ja S:n työhuoneen lattialla patjalla, koska olin niin itsetuhoinen. Tein tinderin lisäksi profiilin toiseen deittipalveluun, ja siellä olikin hyvin pitkälti samat vanhat naamat miesten puolella. Muistan, kuinka katsoin sitä sukupuolipreferenssi-valikkoa ja mietin, että miks mä en oo tullut ajatelleeksi, että sieltähän rajautuu nyt ihan hirveesti jengiä pois turhan päiten. Avasin kaikki vaihtoehdot valikosta, ja pakko sanoa että siinä kohtaa kuin näin ne uudet naamat ja nimet siinä, lensin jostain tähtiportista uudelle tietoisuuden tasolle ihan kun leffoissa käy, kun tulee joku ihan vitunmoinen mullistus tai oivallus. Kamera zoomasi silmään ja siitä tuli maapallo, ja pieni taimi kasvoi maasta ja lintu ruokki poikasiaan ja ihmisvilinää metroaseman liukuportaissa ja kaikki vitun Koyaanisqatsi-kliseet.

Siinä tuli sellainen olo, että vittu mä TAJUAN nyt kaiken. Mä voin ja saan antaa itselleni tän. Mun ei tarvitse enää pyristellä ja ihmetellä, että miksi tuntuu tältä. Selasin niitä profiileja ja lähetin telepaattisesti rakkautta niille kaikille. Mä saan olla näin, mä tiedän ja tunnen että tän kuuluu olla näin. Kukaan ei määrää tai kiellä mua tuntemasta näin.

Kävin viestittelemäänkin parin tyypin kanssa. Sitten mun silmät nauliintui yhteen profiiliin, jonka kuvassa oli pipopäinen rillipää lumikengät jalassa talvisessa metsässä. Tääkin on hirvee klisee, mutta katsoin sitä ja honest to god ajattelin, että jos mä ton saan niin sit en pyydä enää ikinä mitään. Sitäkään en unohda ikinä.

3. Transprosessiin ryhtyminen

Tässä asiassa ei ole ollut sellaista sormella osoitettavaa "käännekohtaa", vaan enemmänkin ehkä sarja sellaisia pysäyttämättömyyden kokemuksia. Huomaan, että se tunne kumpuaa aina niistä hetkistä, kun olen uskaltanut kertoa tai olla oma itseni rehellisesti. Se vastavoimana oleva pelko ja epävarmuus taas tulee ulkopuolelta. Toisaalta ulkoapäin tuleva rakkaus kasvattaa myös rakkautta mussa itsessäni. Jokainen Hs-nimitys tai lempeä äijittely tai halaus vahvistaa sitä tunnetta, että mä totta tosiaan voin olla just sellanen kun oon. Ainoastaan se rakkaus merkitsee, ja tekee musta pysäyttämättömän. Sitten teen taas jonkun seuraavan jännittävän siirron, ja se voimakkuuden tunne kasvaa.

Rakkaat ihmiset on niin mielettömän iso voimavara. Sitä mietin lähes päivittäin. Läheisten rakkaus tekee ihmisestä voittamattoman ja pysäyttämättömän. Tuskin olisin tuntenut oloani pysäyttämättömäksi noissa edellisissäkään kohdissa, jos mulla ei olisi ollut turvaverkkoa. Olisinkohan mä edes pystynyt tekemään noita asioita, jos olisin tiennyt jääväni yksin. Tuskinpa. Ehkä se pysäyttämätön asia ei olekaan minä, vaan me!

[nayttoamiibraud16a-blog]

Day 4 Week 4

18.05. klo 18.01

Ahhh, vihdoinkin! Viimeinen näyttö video on valmis, valitettavasti siitä tuli pikkasen liian pitkä mutta joskus taide vaatii uhrauksia. Yritin parhaani editoida ja poistaa turhia kohtauksia mutta eh, ei aina voi voittaa.

Olisin voinut varmaan tehdä paremman videon mutta henkilökohtaisista syistä mulla on ollut rankempaa nämä pari viikkoa, sitä tulee ja menee ja otten olo suhteet huomioon olen hyvin ylpeä itsestäni. Tein parhaani ja olen tyytyväinen työtteni lopputulokseen <3

Tulin tänään vasta kolmeksi kouluun kun oli liian huono olo mutta ystävien ja keksien voimalla pääsin kouluun ja olen onnellinen että raahasin itseni väkisin ylös sängystä sillä olisin huomenna varmaan itkenyt verta kun olisi pitänyt saada valmiiksi video ETTÄ animaatio

Ihan liikaa stressiä viimeiselle päivälle.

HUOMENNA

Mun pitää äänittää lipsyncki ja viimeistellä animaatio

Not bad vaikka itsekkin näin sanon, tätä näyttöä kyllä tulee ikävä...

[mehukatti]

Vaikka tänään asiat saattaa tuntua mahdottomilta ja kaikki vastustaa ja elämä tuntuu kurjalta, niin kyllä huomenna taas aurinko nousee ja koirat heiluttaa edelleen häntää ja on olemassa joku joka välittää tosi paljon, vaikkette ole ehkä vielä edes tavanneet. Asiat järjestyy kyllä ja mie olen tosi iloinen ja ylpeä siitä että sie olet tässä ja nyt.