#komppaniasta

[kasuaalipelitelevisio]

Paskin fiilis viime aikana oli viikonloppu ennen A-TAH:ia kun stressasin mun palveluajan pituutta ihan vitusti. Oli niin vitun paska fiilis ku lähin sunnuntaina Se koko viikko hajotti ja sitä pahensi se että oli se vitun rästilauantai ja lähin vasta lauantaina enkä perjantaina.

Sitte A tahi oli vitun chilli ja pääsin 165 hommiin. Lomilta paluu ei enää tuntunu niin vittumaisilta ku ties että kesällä pääsee vittuun ja lomailemaan, elää elämää, töihin jonka tuntipalkka on tuplat päivärahoista. 165 on tosissan vaan semmonen pikane vierailu armeijassa.

[dame-qui-kuovi]

FANFIC.

Yllätys yllätys Hietala. (Vuoden Hietala shippaaja🏆)

TW: itsetuhoisuus, alkoholiongelma ja masennus.

---------------------------------------------

Koskela pyöri pedissään. Teltassa tuntui jo viileältä. Syksy siis oli alkanut tehdä tehtäväänsä. Niin oli myös nikotiini. Koskela oli illalla jättänyt polttamatta ja nyt kello oli ehkä noin 5 aamuyön pintaa. Kaikki oli hiljaista, kun hän päätti nousta ja mennä ulos tupakoimaan. Sisällähän sitä muuten, mutta Riitaoja säälitti häntä. Tuo poika oli herkkä tupakansavulle. Mahtoi olla helvettiä joka päivä kärvistellä polttavien sotilaiden keskellä sodassa jota tuo pelkäsi hulluuteen asti. Koskela nojasi puuhun ja sytytti tupakkansa. Hän veti savun henkeensä ja puhalsi ulos. Päätä särki ja oli voimaton olo. Kuumeinen.

Teltan oviaukko kahisi takana. Hietanen käveli Koskelan vierelle ja kaivoi askia taskustaan. Hietanen nauroi itselleen miten tyhmältä tuntui toista seurata. Huoli kuitenkin teki mitä huoli teki.

-Ville miks et sää nuku?

-Pää huutaa tupakkaa. Mikset itse?

-Sama. Ja no mää haluisi vähä jutella.

Koskela nyökkäsi ja katsoi palavaa tupakkaansa. Oli ainakin hetken hyvä. Kylmän ilmankin hän jätti huomiotta. Molemmat olivat hiljaa kunnes Hietanen kysyi aidon oloisena:

-Onks sul jotai huoli?

-..Ei. ei mitään ihmeellistä.

-Ni, sitä.. sotaa vaan koko aja. Käy kaikille raskaaks.

Kaikista maailman asioista Koskelaa innosti vähiten puhua itsestään. Erityisesti Hietasen seurassa. Jollain tapaa Vilho kai taikauskoisesti suojeli näitä hetkiä. Kuin ne olisivat pyhiä. Turha niitä oli mielen heikkoudella tahria. Ennemmin se oli jopa loogista. Niiden juttelu hetkien oli hyvä olla irtautuminen hetkeksi kaikesta harmaasta. Tosiaan, Vilho olisi puhunut mielummin Urhosta.

-niin... Kai sinulla on kaikki hyvin?

-Mh? Mikäs mul, Mää e paljo mieti ikävii.

-hyvä.

Hietanen katseli kiinteästi vanhempaa miestä. Koskela oli hiljaa ja tuijotteli tupakkaansa. Taas tuo vaitelias mies käänsi koko keskustelun pois itsestään. Kysyäkkö uudestaan vakavammin vai kokeilla myöhemmin? Ei pitäisi painostaa. Hietanen tumppasi tupakkansa, vaikka poltto oli selvästi jäänyt kesken. Hietanen kääntyi ja otti hitaita laiskoja askelia ovelle.

-No. Öit kai sit.

-Odota.

Hietanen kääntyi takaisin häneen ja odotti kai ihmeen tapahtuvan.

-..Saattaa olla että otat komppaniasta vastuun huomenna. Taitaa minulle nousta kuume. Vähän sellainen olo.

Hietasen mieltä kaiversi pettymys, vaikka hän kyllä oli hyvin tiennyt ettei hän saisi Ville vaiteliaasta mitään irti.

-Mää ota. Mee sääki koht nukkumaa sit.

-Menen menen.

-Öit.

-Öitä.

.....

Koskela oli saanut ainakin alustavasti 4 päivää vapaata toipua. Ensimmäisenä päivänä aika oli jo alkanut kulua hitaammin. Sota ja kaikki muukin tuntui pysähtyneen. Koskela nousi istumaan pedilleen. Koko teltta oli tyhjä lukuunottamatta häntä itseään. Pojat olivat kuuntelemassa papin puhetta, jonka jälkeen jaettaisiin ansioituneille ristit. Olo tuntui heikolta. Hän ei ollut syönyt juuri mitään kahteen päivään, kun kuume vei ruokahalun. Silmien alla olevat varjot olivat käyneet yhä tummemmiksi ja kasvot sodan ja syömättömyyden tuella kapeammiksi. Posket näyttivät jo inhottavan teräviltä. Repun alta hän tunnusteli sinne kätketyn vodka pullon. Hän joi muutaman kulauksen. Ne kulaukset muuttuivat pidemmiksi. Tyhjällä vatsalla ja pullon prosenteilla ei päähän nousuun mennyt kauaa. Pikkuhiljaa sumentuva mieli ei vienyt sotaa taikka tunteita sieltä pois. Huono idea se oli aina juoda murheeseen, Koskela tiesi sen entuudestaan. Samat asiat päähän jäivät ja niitä käsiteltiin yhä huonommin. Mielessä yhä velloi hänen ja Hietasen keskustelu. Oliko Urho huomannut jotain vai miksi tämä oli yhtäkkiä kysellyt? Ja oliko Koskelan pidättäytynyt olemus vaivannut Urhoa jonka takia tämä niin nopeasti takaisin sisään lähti. Jos vain osaisi keskustella toisen kanssa vaivattomasti. Olla Hietasen huolen arvoinen. Tuon ajan ja mielenkiinnon arvoinen.

Kädet löysivät kaapista myös partateriä. Hän teki muutamia viiltoja ja jatkoi juomista. Mikään ei tekisi sellaisesta kuin Koskela oli Hietasen huomion arvoista. Hietanenkin ymmärtäisi sen viimeistään silloin jos tietäisi mitä hän luutnantin sydämessä oikein herätti. Jo nuorena Koskela oli oppinut rankaisemaan itseään niistä luonnon vastaisista ajatuksista. Hän selitteli sen olevan vain vähän vaarallisen kasuaali tapa. Nyt se edes niin pahasti tuntunut, kun mies alkoi olla kännissä.

Hietanen palasi yksikseen korsulle etuajassa. Koskela oli kuullut viimeisimmät askeleet sisäänkäynniltä ja yrittänyt nousta. Sitä hän ei kuitenkaan pystynyt tehdä huimaukseltaan tai alkaneelta humalaltaan. Hän oli vain onnistunut valahtamaan uudelleen maahan ja kaatamaan vodkan maahan. Hietanen avasi teltta kankaan ja näki ensimmäisenä Koskelan käsi veressä pedillään. Hietanen näki terän toisessa kädessä ja kaatuneen pullon maassa. Koskela katsoi hieman säihkähtäneenä Hietasta ja käänsi sitten itsensä tämän katseelta pois korjaten pullon maasta. Hietanen hivuttautui miehen luo ja polvistui tämän tasolle siirtäen vodka pullon kauemmas. Hietanen oli järkytyksestään huolimatta yllättävän päättäväinen ottaessaan terän pois koskelan kädestä ja laittoi sen taskuunsa. Hän katsoi taas Koskelaa.

-Ville mitä helvettii sää ole tehny..?

Hietanen huokaisi silmät suurina. Ääni karkasi osittain pettyneenä. Koskelan ilme värähti ja tämä nojautui kauemmas. kyyneleet olivat jo kohonneet silmiin, eikä sitä ryhdin korjaamisella enää hoidettu. Hietanen otti henkeä ja varovasti yritti vetää Koskelan kättä näkyville. Koskela vetäisi sen takaisin ja kielsi äkäisesti sammaltaen.

-Älä.

Hietanen hellitti säälien otteensa.

-Anna mu kattoa..

-Anna olla. Ihan tosi, ei tässä mitään.

Koskela puhui vaivaantuneen kireänä ja läpsäisi Hietasen käden pois. Jos Urhon tilalla olisi ollut kuka tahansa muu, olisi Koskela varmaan tönäissyt voimalla pois. Mutta se oli Urho ja Koskela pysyi paikoillaan. Hietanen jatkoi lempeämmin:

-Ville, näytä su kättäs. Jooko..? Mää halua auttaa suo

Hän otti taas Koskela kädestä varovasti ja veti sitä lähemmäs. Haavat eivät näyttäneet liian syviltä. Hän etsi lääkekaapista vanua ja sideharsoa. Hän kostutti vanua vähän vedellä. Sitten hän kyykistyi takaisin ja yritti katsoa Koskelaa silmiin.

-Saanko?

-saat.

Hietanen puhdisti haavoja niin varovasti kuin osasi. Kokoajan vilkuillen Koskelan ilmettä peläten satuttavansa. Kun se oli tehty hän otti sideharsoa ja kietoi sitä varovasti ranteen ympärille. Koskela nosti katsettaan vähän. Ei Hietaseen, mutta omaan käteensä. Hietanen solmi sidettä kiinni ja Koskela katsoi apaattisena kersantin sormien liikettä. Humala esti osan häpeästä. Tai siirsi sen moninkertaistaen myöhemmälle.

-Eikö sinun pitäisi olla jossain muualla?

Koskela kysyi hiljaa yhä suoraan katsomatta toista. Taas siirtäen huomionsa Hietasen asioihin.

-Muo ei tarvita ny missää muual ku tääl.

Koskela puri huultaan ja nojasi leuallaan omaan käsivarteensa jonka oli Hietaselle ojentanut. Oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Kaikki oli sumeaa. Huimaus alkaisi pian oksettaa. Hietanen kävi yksitellen sormia huolellisesti läpi pyyhkien niistä kovaa vauhtia kuivuvaa verta. Vilho yritti keskittyä seuraamaan tätä pikkutarkkaa työtä. Tuntui typerältä kyhnöttää siinä lattialla ja porata miten elämä on kamalaa. Kaikkein vähiten hän halusi Urhoa sillä kuormittaa.

-Anteeksi.

Ville sammalsi omaa kättään vasten. Epämiellyttävä tunne siitä, että Hietasen katse oli noussut tähän ja se etsi epätoivoisena Koskelan silmiä vastaamaan niille, hiipi mieleen. Kyllä tuon silmiä olisikin katsellut, jos ei se vaan uhkaisi värjätä poskia.

-Ville, ei sun tartte mult pyyttää mitä anteeks.

-Mutta Joudut paasata-

-Älä. Sul ei oo Mittää mitä mult pahotel, ymmärräks?

Hietanen sanoi järkkymättömästi, mutta edelleen hiljaa samalla pudistellen päätöän. Koskela ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi. Luutnantin silmät olivat punaiset ja edelleen posket kyynelissä. Hietanen pyyhkäisi ne peukallollaan pois. Koskela katseli Hietasta ääneti. Kersantti veti luutnantin halaukseensa. Humalainen Koskela oli sulaa siihen nuoremman käsiin.

-Sää oot laihtunu.

-mm.

-Ville su pitäs syörä.

-mm.

Hietanen hymyili ja matki toisen muminaa. Luutnantti taisi sittenkin olla rakastava juoppo. Tai hellyyden kipeä ilman, että itse sitä myönsi. Vasta nyt tässä lähellä Koskelan kehon lämmössä hän tajusi muistaa, että tämä oli kuumeessa ja varmaan seuraavaksi hän itsekkin.

-Mik olo sul o?

-Huimaa.. vähän

-Lepäät siin. Haluisiks sää puhua?

-niin mistä?

-..miks sää teet nii? Onks se tää sota vai jotai muut? Sää voit kerto mul, oli se sit iha mitä vaa.

Koskela nojasi taakse ja katseli Kersanttia haikeana. Tämän mieli ei kestänyt enää. Katse vaelsi tämän simillä, kaulla, hiuksissa, nenä varrella, huulilla. Luutnantin käsi nousi tämän poskelle ja peukalo harjasi tutkien miehen leuka linjaa. Suupieli nyki.

-Minä rakastan sua aivan liikaa.

Hietanen tuijotti suu vähän raollaan ja silmät häkeltyneenä. Tarkoittiko Koskela siis sellaista rakkautta? Tai miksi muuten sitä tuolla tavalla tunnustaa. "aivan liikaa". Ei, Tämä mies kärsi aivan liikaa. Siis siksikö Koskela teki itselleen... Hietanen nielaisi ja tunsi omien silmiensä vetistyvän. Hän veti Koskelan itseensä kiinni ja kietoi kädet tämän ympärille. Koskela ei vastustellut vaan nojasi tähän väsyneesti. Hietasen mieli jatkoi juoksuaan. Pieni ilon tunne piileksi jostain kaiken huolen alta. Ville tuntui oikealta juuri tässä hänen käsissään. Miten se pystyi tuntumaan oikealta, kun kaikki tässä oli vähän väärin tai oudosti. Kaikki muuttui äkkiä. Pari sekuntia sitten kun Hietanen oli toisen käsiensä "suojaan" vetänyt, oli se tehty lohduttaakseen. Nyt se tuntui anteeksi pyynnöltä, ettei itse ollut tajunnut miettiä asiaa aikaisemmin. Hietanen silitteli Villen niska hiuksia ja työnsi hellästi toisen pois.

-Ehkä su pitäs ny levätä

-anteeksi.

Villen äänestä paistoi tietynlainen halveksunta ja itse inho kun hän jatkoi.

-Lupaan, että teen tälle jotain.

-Ville lopeta.

Hietanen yhtäkkiä lähes käski. Koskela hiljeni.

-Kyl mää sen verran tiedä et sää et voi vaa lopettaa sit. Satuttaisit ittees vaa lisä. Mää en ole vihane sul. Se ei haitta.

Koskela nyökytti hiljaa ja epäuskoisena päätään. Hietanen työnsi hellästi Koskelan makuulleen. Hän epäröi, mutta suukotti Koskelaa hennosti poskelle.

-Meirä pitää jutel täst sit ku sää oot selvän taas.

....

Hietanen meni ulos ja sytytti tupakan. Hän käveli tahallaan hitaasti muiden luokse. Kauanko niillä enää siellä kesti. Hän pysähtyi yhden puun luo ja nojasi siihen. Hietanen ei ikinä ollut luokitellut itseään juuri ateistiksi taikka uskovaiseksi. Molempien puolten edustajat tarjosivat hänelle vain huvia. Yleensä hän itse mietti asian vain niin, että kyllä joku luoja varmaan oli. Mitä se tässä merkitsi? Raamatussa oli sivu tai pari, jotka kielsivät jotain hänelle nyt olennaista. Samoin Suomen laissa. Jumalasta ei tiennyt, mutta poliisille siitä vastattiin ensittäin. Kun Hietanen asiaa tunnusteli hän huomasi ettei tunteet Vilhoa kohtaan olleet muuttuneet aikaisemmasta. Hietanen käsitti ne nyt aivan eri tavalla. Entä Vera? Kyl mää oli hänee ollu.. no ihastunu kai vain. Voiks sellai ol et pitäs molemmist? Miehist ja naisist. Kai.. se sit o nii et mää ole rakastunu siihe miehee.

------------------------------------------------

[hjmarseille]

Simo Häyhä, a legendarily effective sniper who operated on the Kollaa front. Nicknamed ‘White Death’ by the Red Army, Häyhä racked up 505 kills using his 7.62mm M/28-30 rifle (with open, not telescopic sights) and 7.62mm Suomi KP/31 SMG before he was wounded in the closing weeks of the war. The ‘cuckoo’, or Finnish sniper, was a constant worry for Red Army men wherever they were, with personal reminiscences of the war often mentioning the casualties they caused and the fear they inspired. The Soviets were convinced that the forests were full of such ‘cuckoos’ and would regularly spray the branches of the enemy treeline with machine-gun fire, often to the bemusement of the Finns who insisted that no sniper would put himself or herself in a position from which they could not readily escape. Nevertheless, there are first-hand Soviet accounts of Finnish snipers in the trees causing considerable carnage. One possible explanation is that such ‘snipers’ were being confused with Finnish artillery observers, who did on occasion use observation nests constructed in tree branches. (SA-kuva)

Photo and caption featured in Osprey Combat 21 Finnish Soldier vs Soviet Soldier Winter War 1939–40 by David Campbell

[neroushalvaus]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[neroushalvaus]

Ajattelin nyt, että kai tuon aiemmin pistämäni fix-itin jatkoakin voisi postailla. Tämä oli alunperin lyhyempi, mutta parannellessani sitten tajusin, kuinka paljon kehittelyä suunnitteilla juonikuvio vaatisi toimiakseen, ja se sitten hieman eskaloitui. Mutta jostain se oli pakko napsaista poikki, joten toivottavasti joku tästä pätkästä nauttii!

Paritukset/Päähenkilöt: Jotkut Lehto&Riitaoja -kuviot tässä hiljalleen kehkeytyvät, mukana myös hieman muuta komppaniaa, Riitaojan perhekin saa pyörähtää parrasvaloissa Varoitukset: Sodankuvaus, vakavaa haavoittumista siellä ja täällä Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Linnalle, paitsi Riitaojan perhe ja muut, joita ei voi Tuntemattomasta löytää, he ovat minun päästäni. Headcanonin siitä, että Riitaojan etunimi on Risto, nappasin kirjasta Toinen Tuntematon Summary: Riitaojan inhimillisyys saattaa hänet pulaan, Lehto vihaa ihan kaikkea ja ehkä he joskus oppivat tulemaan toimeen.

“Varokaa pojat!”

Huudon loppuosa hukkui laukaisun ääneen. Riitaoja avasi silmänsä, jotka oli peloissaan puristanut kiinni ja katsoi ympärilleen. Kaikki komppanian jäsenet näyttivät olevan elossa. Jokaisen miehen katse oli keskittynyt Rokkaan, jonka kohotetusta kivääristä laukaus oli ilmeisesti ollut lähtöisin. Rokka katsoi kulmat kurtussa loitommalle ja Riitaoja näki, että kaukana, juuri ja juuri heittoetäisyyden päässä puun juurelle oli selälleen kaatunut mies.

”Jumalauti”, Hietanen naurahti epäuskoisena. ”Mää olin just sanoos et varokka poijat, se heittä käsiranaatin, mut Rokka se jo ampu!”

”Käsi sillä ryssällä oli jo koholla, mutta Rokan kiväärikäsi oli noppeempi!” Rahikainen virnuili. Rokka heilautti kiväärin olalleen rennosti ja nousi ylös.

”Tulha, Riitaoja, männääs myö kahtomaan, kui pojal käi”, Rokka sanoi rennosti taputtaen Riitaojaa olalle. Riitaoja nielaisi ja nousi horjuen ylös. Siitä lähtien, kun ykköskiväärin ryhmänjohtajan toimi oli siirtynyt Rokalle, tämä oli tehnyt kaikkensa keksiäkseen Riitaojalle kaikenlaista tekemistä. Kai se oli Rokan tapa yrittää totuttaa häntä sotimiseen lempeän isällisellä otteella. Rokka oli monella tapaa unelmien ryhmänjohtaja, ei ollenkaan pikkutarkka sääntöjen kanssa ja puheli rauhoittavasti leikkiä lasketellen. Niin monessa suhteessa Rokka erosi Lehdosta hyvällä tavalla. Kuitenkin tällaisina hetkinä, kun Rokka pyysi juuri Riitaojaa tekemään jotain, Riitaoja melkein kaipasi Lehdon johtamistyyliä. Lehdon mielestä Riitaojasta ei ollut mihinkään, joten hän ei yleensä ollut pyytänyt tältä mitään. Se oli käynyt Riitaojalle vallan mainiosti.

”Menhä sie kahtoon, jot tuliko meil ruumis vaiko uusi ystävä, joka saatas esitellä sille kuovinpojalle”, Rokka naurahti ja työnsi Riitaojaa rohkaisevasti eteenpäin. Riitaoja käveli epävarmasti muutaman askeleen ja näki jo puun juurella olevan sotilaan paremmin. Mies oli kaatunut selälleen, luoti oli osunut tätä vatsaan. Riitaoja luuli, että mies oli kuollut siihen paikkaan, sillä tämä makasi aivan liikkumatta. Hän käveli lähemmäs ja polvistui tämän viereen tutkiakseen miestä.

Silloin Rokka kuitenkin sanoi oudon käskevällä äänellä: ”Varrohan, älä män sittenkään. Tul takas. Nyt.”

Riitaoja vilkaisi Rokkaa hermostuneena. Tekikö hän jotain väärin? Miksi Rokka oli vaihtanut mielipidettään noin nopeasti?

Ensin Riitaoja huomasi venäläissotilaan hengittävän ja räpyttelevän silmiään. Tämä näytti itkuiselta. Sitten hän huomasi saman, minkä Rokkakin. Haavoittuneen käsikranaatti oli vierähtänyt tämän kaulan viereen ja sen varmistin oli irti. Kylmät väreet tanssivat pitkin Riitaojan selkäpiitä. Miksei kranaatti ollut jo räjähtänyt? Ehkä se oli viallinen. Riitaoja ymmärsi nyt, miksei mies liikkunut. Haavoittunut pelkäsi kranaatin räjähtävän millä hetkellä tahansa. Viallinen tai ei, kyllä se yhden miehen kaulan auki repisi. Ja miksei Riitaojankin siinä mukana.

Riitaoja oli konttaamassa hitaasti takaperin pois miehen luota, kun hän kuuli heikon äänen. Riitaoja katsoi haavoittuneen kasvoja. Tämän silmissä oli kyyneleitä ja hän nieleskeli itkuaan sanoessaan Riitaojalle: ”Pomogi... Pozhaluysta...”

Jokin miehen selkeässä kivussa ja vatsan ampumahaavassa toi Riitaojan mieleen Lehdon. Miehen kyynelien kostuttamat silmät taas saivat hänet ajattelemaan sitä haavoittunutta, joka oli huutanut joukkosidontapaikalla “Anteeks, anteeks”. Kaikista pysäyttävintä Riitaojalle kuitenkin oli miehen selvä pelko. Haavoittunut mies katsoi Riitaojaa suoraan silmiin ja kuiskasi vielä: ”Pozhaluysta...”

Riitaoja ei tiennyt, mitä mies sanoi, mutta tuo katse järkytti häntä sydänjuuria myöten. Riitaoja oli sellainen ihminen, joka ei ottanut turtuakseen kauhun tunteeseen. Ja niin, vaikka hän pelkäsi, hän ei kyennyt konttaamaan kauemmaksi, vaan tuijotti lamaantuneena tuota toista pelosta värisevää miestä.

”Riitaoja an mie katon sitä, tuu sie pois sielt...”

Riitaojan alahuuli väpätti, mutta hän nyökkäsi katsomatta kuitenkaan Rokkaan päin. Hän ojensi kätensä kurkottaakseen kohti haavoittunutta, puristi silmänsä kiinni ja käänsi kasvonsa pois. Ei hän kehdannut katsoa tätä silmiin. Hän oli vain aikeissa nopeasti silittää haavoittuneen käsivartta, osoittaa, ettei tämä ollut yksin. Rokka ehti juuri tarttua häntä toisesta kädestä ja repiä hänet kauemmas kiroillen ”jumalauta poika nouse ny äkkiä ylös”, kun hänen vieressään räjähti.

*

Koskela oli hetkessä jaloillaan nähdessään Rokan tarttuvan Riitaojaan. Sillä samalla sekunnilla räjähti. Pari muutakin kookoon miestä lähti seuraamaan Koskelaa, kun hän juoksi puun juurelle. Rokka raahasi Riitaojaa pois sieltä, missä maa vielä pöllysi räjähdyksen jäljiltä. Koskela tunsi palan kurkussaan.

Rokka päästi irti Riitaojasta ja kookoon miehet kokoontuivat pojan ympärille. Riitaoja yski ja haukkoi henkeään, mutta ei huutanut. Kranaatinsirpaleet olivat raapineet tämän kasvojen oikeaa puolta, mutta tilanne ei näyttänyt liian pahalta. Pintahaavat kyllä paranisivat, hyvä, kaikki hyvin. Kyllä tässä oltiin kranaatteja ennenkin viereen saatu ja hetkellisellä kuuroutumisella selvitty. Sitten Koskela loi katseensa Riitaojan käteen ja melkein parahti ääneen. Pojan oikea käsi oli aivan riekaleina ja lepäsi tämän vierellä irvokkaan näköisessä asennossa. Rokka oli selvästi huomannut asian jo ennen Koskelaa, sillä tämä irrotti parhaillaan vyötään aikoen selvästi tehdä siitä Riitaojalle painesiteen.

”Missä helvetissä lääkintämies?” joku komppaniasta huusi ääni särkyen. Jotenkin miehet tuntuivat olevan erityisen neuvottomia Riitaojan haavoittumisen edessä. Ymmärsihän tuon. Heissä kaikissa oli se pehmeä, pelokas puoli, jota he eivät halunneet sodan koskettavan. Riitaoja oli kuin se kaikki pehmeys tiivistettynä yhteen ruumiiseen, ja nyt hän makasi siinä heidän keskellään, käsi hajalla. Koskela katsoi Riitaojaa, jonka katse pälyili levottomana ja jonka hengitys ei ottanut tasaantuakseen. Miksei tämä huutanut?

Rokka sai kiristettyä vyönsä Riitaojan käden ympärille – aivan liian ylös, voi hyvä Luoja, pitäisikö pojan koko käsi leikata pois – ja läpsytteli tämän poskea. Rokka puhui kovalla äänellä, tämän korvat olivat varmaan hieman lukossa räjähdyksen jäljiltä. ”Riitaoja? Poika hei, kuulek sie minnuu? Ei mittää hättää, leäkintämiehiä täs vaa ootellaa, kaik kääntyy parhain päin, usot sie?”

Riitaoja kurtisti kulmiaan ja sopersi: ”Minä en kuule mittään... Vinkuu...”

”Se on normaalia, kohta taas kuuluu”, Koskela mutisi ja kumartui hieromaan Riitaojan oikealla paikallaan olevaa käsivartta. ”Oo nyt ihan rauhassa.”

”Herra vänrikki”, Riitaoja sanoi ja yskähti. Koskela ei tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun poika tuossakin tilassa vielä herroitteli häntä. ”Herra vänrikki, minä en tunne minun kättä.”

Koskelan olisi tehnyt mieli pidellä Riitaojan päätä paikoillaan, mutta ei voinut estää tätä katsomasta oikeaa käsivarttaan. Riitaojan silmät laajenivat lautasiksi ja Koskela pelkäsi, että tämä alkaisi itkeä tai huutaa. Kumpaakaan ei kuitenkaan tapahtunut. Riitaoja vain tuijotti omaa kättään, tai sitä, mitä siitä oli jäljellä. Sitten poika kuiskasi epäuskoisella äänellä: ”Pois on. Minun käsi. Eihän ne voi minua ilman kättä täällä pittää? Herra vänrikki? Peäsenhä minä ny kotiin?”

Koska ”vain, jos käsi on tosiaan ainoa asia, joka sulla on nyt riekaleilla ja kunhan se ei nyt tulehdu ja aiheuta sulle verenmyrkytystä” ei ollut mikään vastaus tuohon viattomaan, arkaan kysymykseen, Koskela nyökkäsi ja soi Riitaojalle hymyn, joka melkein ylettyi suupieliin asti.

Riitaoja hengitti katkonaisesti ja Koskela pelkäsi tämän menettävän tajuntansa millä hetkellä tahansa. Poika tuijotti taivasta silmät lautasina ja värisi hiljaa. Kuitenkin tämä mutisi itsekseen helpottuneen kuuloisena, kuin olisi lausunut kiitosrukousta. ** ”Ja mitenkäs täällä jaksellaan?”

Lehto ei vastannut lääkintälotan kysymykseen. Miten lotta luuli hänen jakselevan? Hänen aamunsa ohjelma oli koostunut siitä, että hän herättyään oli vaivoin taistellut itsensä istuvaan asentoon. Hän ei ollut aiemmin pistänytkään merkille, kuinka paljon jalkoja tarvittiin asennonvaihtoon, eivätkä vatsan hitaasti parantuvat haavat myöskään helpottaneet liikkumista. Lehto ei jaksellut erityisen hyvin.

Lotta katsoi häntä säälivästi ja voi, kuinka Lehto vihasi sääliä. Viha sai hänen kasvojensa kivettyneen ilmeen kovenemaan entisestään ja hänen huulensa painautumaan tiukemmin yhteen. Lehto oli aina ollut hyvä vihaamaan ja haavoittumisen jälkeen tuolle tyyntymättömälle vihalle oli riittänyt kohteita. Hän vihasi sotasairaalan lottia ja sairaanhoitajia, jotka yrittivät parhaansa hänen kanssaan ja lääkäriä, joka oli nyhtänyt luodin hänen vatsastaan kenttäsairaalassa. Hän vihasi sitä ryssänperkelettä, joka hänet oli tähän saattanut ja jalkojaan, joista ei olisi hänelle enää koskaan mitään hyötyä. Eniten hän kuitenkin vihasi Riitaojaa, jonka oli pitänyt päättää leikkiä sankaria ja riistää hänen valitsemansa kuolema.

”Ai jaahas, meillä on siis tänään tällainen päivä. Eihän se mitään, kyllä joskus saa olla hiljaa”, lääkintälotta totesi liioitellun kepeällä äänellä ja alkoi selittää jotain Lehdon kuntoutumisesta. Kuntoutumisesta, ja paskat. Ellei Lehto olisi jo päättänyt olla sanomatta lotalle mitään, hän olisi naurahtanut kuivasti. Ei hän ollut tästä mihinkään kuntoutumassa. Kuulemma oli olemassa pieni mahdollisuus, että Lehdon jalat alkaisivat harjoittelun avulla toimia, mutta Lehto ei ollut koskaan ollut sitä tyyppiä, joka jäi odottelemaan. Ja vaikka ne vielä joskus toimisivat, olisivatko ne sitten kummoiset jalat kuitenkaan. Ontuisiko Lehto paikasta toiseen lopun ikäänsä? Siinäpä vasta tulevaisuus. Eihän kukaan ottaisi häntä sellaisessa kunnossa töihin mihinkään. Ehei, vaivaistaloon hänet laitettaisiin, tai mitä perkeleen kunnalliskoteja ne nyt olivatkaan. Siellä hän makaisi päivät pitkät vanhusten ja sodassa järkensä menettäneiden ympäröimänä.

Lotta oli näemmä huomannut, ettei saisi Lehtoa reagoimaan mihinkään, joten hän kiiruhti jo seuraavan potilaan luo. Lehto yritti vääntelehtiä parempaan asentoon sängyllä ja puri huultaan, kun haavat vatsassa muistuttivat olemassaolostaan. Olisipa hän kuollut. **

Eila Riitaoja katsoi ulos ikkunasta ja sanoi äidilleen hiljaa: ”Pappi tuloo tiellä.”

Eila katsoi äitiään, joka pyyhki jauhoisia käsiään esiliinaansa ja tuijotti pihatietä kulkevaa hahmoa. He molemmat tiesivät, mitä se tarkoitti, kun pastori vieraili kutsumatta sodan aikana. Ei tällä hyviä uutisia olisi.  Äidin suu puristui tiukaksi viivaksi ja hän aukaisi essunsa solmun.

”Männään vastaan, ennen ku isäs näkee sen.”

Äiti kietaisi päälleen ohuen nutun ja tunki kätensä sen taskuihin. Hän asteli ulos ovesta verkkaisesti ja pää pystyssä, kuin olisi yrittänyt näyttää ylväältä. Sellaiselta suomalaisen äidin tuli näyttää, kun hän oli saanut uhrata kalleimpansa isänmaan alttarille. Eila seurasi äitiään ulos ja kietoi kätensä ympärilleen.

”Herra pastori”, äiti lausui rauhallisesti. Eilan perhe tunsi papin, tämä oli kastanut heidät kaikki Riitaojan mukulat, hänet, Riston ja Anjan. Isän ja äidinkin pastori oli kaukaisessa nuoruudessaan vihkinyt. Sopivaahan se vain oli, että tämän suusta kuultaisiin, mitä oli tapahtunut.

”Päivää”, pastori sanoi ja näytti äidille avaamatonta kirjettä. ”Sopiiko, että luen tämän teille? Tämä on osoitettu Olaville, mutta koska se on rintamalta, ymmärrätte varmasti, miksi haluaisin lukea sen ensimmäisenä teille.”

”Lukekaa pois”, äiti sanoi kuulostaen väsyneeltä. Pappi avasi kirjeen ja rykäisi.

”'Voittaaksemme taistelun ja puolustaaksemme Isänmaatamme voimakkaalta viholliseltamme, meidän tulee joskus olla valmiita maksamaan vapaudestamme kallis hinta. Teidän pojaltanne, sotamies Risto Olavi Riitaojalta, on vaadittu uhraus Suomen tulevaisuuden puolesta'...”

Äiti tuijotti aitaa papin takana. Eila ei tohtinut myöskään katsoa kirjettä lukevaa miestä, vaan puristi silmänsä kiinni, kuin olisi odottanut iskua vasten kasvoja.

”'Poikanne menetti oikean kätensä vihollissotilaan räjäyttäessä itsensä hänen vieressään käsikranaatilla. Vihollissotilas menehtyi samaisessa hetkessä ja tämä kertookin Luojan lopulta suojelevan Suomen uljasta sotilasta. Toivoisimme, että voisimme kertoa lisää poikanne tilasta, mutta hänet on kenttäsairaalasta toimitettu ensitilassa sairasjunalla Kuopion sotasairaalaan, jossa'...”

”Lopeta.”

Eila vilkaisi äitiä, joka katsoi pappia tyhjin silmin. Lopulta äiti sai sanottua värisevällä äänellä: ”Risto siis elää?”

Pastori vaikutti olevan yhtä hämmentynyt lukemastaan, kuin kuulijansa, ja hän ei saanut kuin nyökättyä. Äiti sulki silmänsä ja hypisteli ristiä kaulassaan. Eila ei tiennyt, pitäisikö hänen ratketa hymyyn vai pitää pastorin edessä kunnioittavan kova ilme. Lopulta äiti ojensi kätensä ja pyysi kirjettä itselleen. Pastori antoi sen ja toivotti siunausta.

Isä ja Anja olivat heitä vastassa porstuassa. Isä nojasi ovenkarmiin asennossa, joka lepuutti hänen huonoa jalkaansa ja puristi Anjaa itseään vasten. Anja halasi isää tiukasti, vaikka ei varmaan edes itse tiennyt, miksi tämä oli niin vakavana.

Olavi Riitaoja ei vaimonsa mukaan ollut aina ollut kovin herkkä mies, mutta sekä luokkasota että talvisota olivat vaatineet tältä veronsa. Se ei ollut jäänyt huomaamatta edes hänen lapsiltaan, vaan he tiesivät tarkalleen, milloin isää täytyi halata erityisen kovasti. Risto oli aina ollut paras aistimaan isän heikot hetket. Ristolla herkkyys ei ollut opittua vaan sisäänrakennettua, eikä hän ollut pelkästään herkkä, vaan suorastaan hauras. Siksi Riitaojan perheen esikoinen oli aina ollut sekä vanhempiensa että pikkusiskojensa silmäterä.

Eila ei kestänyt isänsä surkeaa ilmettä, vaan möläytti heti tämän nähdessään: ”Risto ei ole kuollu.”

Isä ei reagoinut aluksi mitenkään. Tämän silmät olivat kosteat ja huulet tapailivat oikeita sanoja. Lopulta tarkentava kysymys tulikin Anjan suusta: ”Mite sil käi?”

Äiti hengähti syvään ja sanoi: ”Käsi on män. Ei puno pärekoppia enää meidän poika. Ei ol luettu vielä koko kirjettä, mutta junalla ne vievät sitä Kuopioon.”

Isä painoi kasvonsa Anjan hiuksiin ja Eila mietti, itkikö tämä. Äiti supatti hänen korvaansa ”Mee halaan isääs” ja Eila meni. Hän ja Anja rutistivat isää lujasti samalla, kun äiti luki pastorin tuoman kirjeen ääneen. Äiti irvisteli pahimmille kaunopuheisuuksille ja isänmaallisen hekuman purkauksille, mutta ei yrittänyt peitellä helpottumistaan. Äidin silmät kiilsivät ja Eila tajusi itsekin itkevänsä.

”Mitä sil käel vällii”, hän niiskaisi painaen kasvonsa isänsä paitaan. ”Kyl me siitä huolta pietään. Aina on ennenki pietty.”

**

Miehiä kannettiin paareilla huoneeseen ja nostettiin sängylle. Riitaoja oltiin todettu kykeneväksi kävelemään itse, vaikka hän oli hiljattain saamastaan morfiinipistoksesta hivenen tokkurainen. Häntä pidettäisiin sairaalassa vähän aikaa, sitten hän pääsisi kotiin. Ajatus sai hänet hymyilemään. Hänen pitäisikin raapustaa kotiväelle muutama harakanvarvas vasemmalla kädellä, jotta nämä saisivat kuulla hänestä jotakin. Riitaoja oli juuri laskemassa reppuaan hänelle määrätyn sängyn vierelle, kun aivan hänen vierestään kuului vaimea ”Sotamies Riitaoja?”. Riitaoja kääntyi hätkähtäen äänen suuntaan ja tuijotti hymyileväistä lääkintälottaa.

”Anteeksi, en tarkoittanut pelästyttää. Lotta Matilda Järvelä.”

”Ei se mittään”, Riitaoja mutisi ja olisi käärinyt kätensä itsensä ympärille suojelevasti, jos toinen niistä olisi ollut tallella. Siitä oltiin leikattu kokonaan pois sekin vähä, mitä oli ollut jäljellä. Aluksi ne olivat yrittäneet amputoida kyynärtaipeen kohdalta, mutta jokin oli mennyt vikaan ja nyt Riitaojan oikean käden tilalla oli pelkkä surkea nysä. ”En voan kuullu heti. Ollu tuo oikia korva vähä huano. Kranaatti räjähti vieressä. Ohi männää viä, ne puhuu.”

”Kuulostaapa kamalalta”, lotta Järvelä sanoi myötätuntoisesti. Riitaoja hymyili varovasti. Jo aiemmin kenttäsairaalassa ja nyt täällä ihmiset tuntuivat ymmärtävän, kuinka kamalaa rintamalla oli. Sairaanhoitajien, lottien ja haavoittuneiden kesken ei puhuttu siitä, kuinka kaunista oli kuolla joukkonsa edessä urhona, vaan kauhisteltiin silpoutuneita raajoja ja ruhjottuja kehoja. Joitain haavoittuneita sotamiehiä voivottelu ja sodan kauheudesta puhuminen selvästi ärsytti. Kauan heitä oltiin koulutettu, jotta he eivät sodan järjettömyyttä huomaisi, ja nyt heidän piti taas ajatella kuin ihminen. Riitaojalle tämä ajattelutavan muutos oli tervetullut asia, hän ei tuntenut oloaan enää ihan niin yksinäiseksi.

Lotta Järvelä venytteli käsiään kuin sellainen ihminen, joka oli pyytämäisillään palvelusta. Hän sanoikin hetken emmittyään: ”Olen ymmärtänyt, että te olitte mahdollisesti samassa komppaniassa erään toisen potilaamme kanssa. Ajattelin vain kysyä, jos tunnette alikersantti Lehdon.”

Riitaojan sydän hypähti kurkkuun. Hän nielaisi ja sopersi: ”Hän ol minun ryhmänjohtaja. Minä kantelin patruunaloatikoita. Onko Lehto täällä?”

Lääkintälotan hymy leveni. ”On hän täällä, ja mielestäni olisi mukavaa, jos sittenkin ottaisitte sängyn hänen vierestään. Siellä on vapaa paikka.”

Riitaoja vältti lotta Järvelän katsetta.”Ei Lehto minua nähdä halua. Tai varsinkaan halua minua viereensä.”

”Ymmärrän, ettette varmaan tulleet aiemmin toimeen”, Järvelä totesi madaltaen hieman ääntään, ”hän vaikuttaa melko mahdottomalta tyypiltä. Mutta ajattelimme, että tuttu naama voisi piristää häntä.”

Riitaoja ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Kaikista tutuista naamoista Riitaojan naama oli varmaan huonoin mahdollinen Lehtoa piristämään.

”Emme me tietenkään kerro hänelle tämän olevan järjestetty juttu. Ihan vahingossa me teidät vierekkäin määräämme”, lotta Järvelä sanoi ja vilkutti silmää. Riitaoja huokaisi. Ei hän halunnut riidellä lotan kanssa ja morfiini teki hänestä vielä yhteistyökykyisemmän. Hän suostui.

*

Lehto näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen ja Riitaoja tiesi heti, että tämä oli ollut huono idea. Hän nyki tyhjää oikeanpuoleista hihaansa hermostuneena, kun lotta Järvelä ystävällisesti kantoi hänen reppunsa rupatellen samalla niitä näitä.

”No niin, ei joudu Lehtokaan olemaan kauaa ilman vierustoveria”, lääkintälotta totesi auttaen Riitaojan sängylle. ”Tässä on sotamies Riitaoja. Sotamies Riitaoja, tämä on alikersantti Lehto.”

Riitaoja yritti näyttää hämmästyneeltä Lehdon nähdessään, eikä se oikeastaan ollut kovin vaikeaa. Lehto tuijotti häntä katseella, josta ei voinut päätellä ollenkaan, mitä tämän päässä liikkui. Tämän kasvot olivat kalpeat ja suu oli painunut viivaksi. Riitaoja tunnisti sen ilmeen, se oli se sama ilme, joka Lehdon kasvoille ilmestyi aina, kun veisattiin virsiä tai puhuttiin jostain henkevästä. Hietasen arvailun mukaan se ilme kertoi Lehdon olevan ahdistunut, ja Riitaojan ei ollut tällä hetkellä ollenkaan vaikea uskoa sitä teoriaa.

”Me tunnetaan”, Riitaoja sanoi hiljaa, kun Lehto ei avannut suutaan.

Riitaojan ääni taisi laukaista jonkun reaktion Lehdon sisällä, koska hän irvisti ja sähisi: ”Minä jo luulin päässeeni sinusta. Täytyy tässä ilmeisesti ruveta uskomaan Jumalaan, koska joku tuolla ylhäällä selvästi minua vihaa. Mitä helvettiä sinä täällä teet?”

Riitaoja vältti Lehdon vihaista katsetta ja puri huultaan. Lehto oli ilmeisesti nyt vasta huomannut Riitaojan ruumiista viime tapaamisen jälkeen kadonneen jäsenen. Outoa kyllä, alikersantti hymähti.

”Jaahas. No, kai tuo sopivaa on. Aina sinä olitkin vähän kädetön.”

He olivat molemmat tyystin unohtaneet lääkintälotta Järvelän, joka nyt katsoi heitä kummeksuen ja totesi kiireesti, että heillä oli varmaan paljon puhuttavaa. Niine hyvineen hän lähti.

Lehto oli ilmeisesti saanut puhumisesta tarpeekseen sillä erää. Hän vääntelehti makaavaan asentoon sängyllä ja käänsi selvästi suurella vaivalla selkänsä Riitaojalle. Riitaoja tuijotti alikersantin selkää hetken ja huokaisi. Hän vilkaisi laukkuaan. Kai hän voisi nyt vaikka kirjoittaa.

Kirjoittaminen oli vaikeaa, kun käytössä oli vain vasen käsi ja alustana pelkkä syliin painettu kirjoituslehtiö. Hän kuitenkin sai kirjoitettua, eikä teksti ottanutkaan sitten loppuakseen. Hän selitteli, miksi kirjoitti huonoa käsialaa ja kertoi voivansa hyvin. Hän kertoi räjähdyksestä jättämättä pienintäkään yksityiskohtaa pois. Sitten hän kuvasi haavoittuneita kenttäsairaalassa ja mitä kaikkea kamalaa hän oli nähnyt. Jotkut sotilaat kuulemma kirjoittivat sodasta vähätellen kotiin, etteivät vanhemmat ja sisarukset huolehtineet. Riitaojan oli kuitenkin pakko saada kertoa jollekin, millaista sodassa oli.

Riitaoja katsoi lähes valmista kirjettään ja lisäsi loppuun maininnan Lehdosta ja kuinka hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kotiin.

*

Lehto halusi vääntää joltain niskat nurin. Hän ei tiennyt keneltä, mutta siltä, jonka idea oli ollut laittaa juuri Riitaoja hänen vieressään olevaan petiin, joka oli jäänyt tyhjäksi siinä nukkuneen potilaan kuoltua vammoihinsa. Tämän oli pakko olla jotain kohtalon sairasta pilkkaa.

Eikä se tonttu tajunnut olla puhumatta hänelle. Lehdon sänky oli seinän vieressä, mutta Riitaojalla olisi kyllä ollut toinenkin vieruskaveri, jolle puhua paskaa. He olivat nyt olleet vierekkäisissä sängyissä muutaman piinallisen päivän, ja aina välillä Riitaoja vain höpötteli omiaan.

”Jotenkin niin väsyttää”, se mutisi nytkin ja pudisti päätään. ”Luuletko, että johtuu siitä morfiinista? Hetkeen en oo saanu, mutta voipi kai silti johtua. Peätäkin särkee.”

”Voi pientä”, Lehto mutisi kuivasti pilkaten. Riitaoja taisi tajuta, ettei saisi sympatiaa, mutta ei kuitenkaan tajunnut olla hiljaa. Seuraavaksi se alkoi selittää jotain siitä, mitä konekiväärikomppanialle kuului, ihan, kuin Lehtoa olisi kiinnostanut. Ei hän halunnut kuulla, kuinka loistava Rokka oli ryhmänjohtajana tai kuinka Rahikainen vieläkin kehuskeli sillä, kuinka he olivat kerran seisoneet Lehdon ja Määtän kanssa pommikoneista huolimatta kaksi tuntia kovennettua. Konekiväärikomppanialle ei ollut Lehdolle mitään väliä, he olivat vain joukko miehiä, joita Lehdon oli ollut pakko kestää liian kauan aikaa.

Riitaoja istui sängyllään heilutellen jalkojaan, eikä Lehto tiennyt, vittuiliko tämä tahallaan. 'Hahaa, mulla on toimivat koivet, mistäs sulle saatas'. Kerran Riitaoja oli sentään pudonnut sängyltä yrittäessään nojata oikeaan käteensä unohtaen, ettei sitä enää ollut. Lehto oli saanut tämän mätkähdyksestä lattialle sanoinkuvaamatonta mielihyvää.

Kai Riitaoja luuli, että nyt kun he olivat molemmat rampoja, he olivat jotenkin samalla tasolla ja siksi Lehdolle sai puhua. Eivät he olleet. Riitaoja oli selittänyt riittävästi siitä, mitä sille oli ryssän ja käsikranaatin kanssa käynyt, jotta Lehto oli pystynyt muodostamaan mielessään oman kuvan tapahtuneesta. Joku ryssä oli kai ollut itsemurhatehtävässä, eikä Riitaoja ollut älynnyt siirtyä ajoissa pois sen luota. Lehto ei olisi koskaan ollut niin tyhmä.

Riitaoja hieroi oikeaa olkapäätään. ”Tekee kipeää.”

”Sinulla on käsi irti”, Lehto huomautti ja pyöräytti silmiään. Riitaoja jatkoi olkapäänsä hieromista ja inahti kivusta. Ihme pillittäjä.

”Miten sinun vatta voi?” Riitaoja kysyi sillä ärsyttävän vilpittömällä äänensävyllä, joka oikein tihkui myötätuntoa. Lehto tuhahti vastaukseksi. Hetken Riitaoja oli hiljaa, mutta sitten hän sanoi hiljaa: ”Minä en oo pahoillani siitä, etten minä antanut sinun ampuu sillon. Minä tein ihan oikein.”

”Se ei ollut sun asiasi”, Lehto ärähti. Riitaoja kurtisti kulmiaan ja nielaisi, mutta näytti silti pitävän päänsä.

”Kyllä se vatta lakkaa sattumasta viälä”, Riitaoja mutisi, ”ja ei ne jalat nii tärkeit. Kyllä sinun perhe pittää sinusta huolta.”

Lehto nauroi niin, että haavat hänen vatsassaan saivat hänet älähtämään kivusta. Riitaoja tuijotti häntä hämmentyneenä. ”Sanoinko minä jotain hassua?”

Lehto hekotti sitä synkkää naurua, jolla hän tiesi tekevänsä muiden olon epämukavaksi. Siinäpä mietiskelisi hiljaa itsekseen.

*

[hardworksucks]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[kakkulapio666]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[i-am-not-anon]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[kjuares]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[koyhaopiskelija]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[formeniel]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[kultsipippeli]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[kelkkamonologi]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[vekkulipoika]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[ingoresof]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.

[kilmameri]

Mitä hän sanoo: Oon ihan ok

Mitä hän ajattelee: Tuntemattoman sotilaan Lehto ja Riitaoja muodostavat toisilleen aivan täydelliset vastinparit ja se tuhoaa minut hiljalleen sisältä. Lehto on varttunut ilman vanhempia ja sen koko persoona heijastaa sitä varhaista hylkäystä, se on oppinut pärjäämään yksin eikä siedä ketään lähellään. Riitaojan taas voisi kuvitella eläneen hyvin suojatun lapsuuden ja siksi sen on niin vaikeaa tulla toimeen rintamalla ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Ne molemmat on tietyllä tavalla erillään muusta komppaniasta: Lehto on liian kova ja armoton ollakseen osa ryhmää, Riitaoja taas liian pehmeä ja herkkä, ja ne molemmat pelkäävät toisissaan juuri näita ominaisuuksia. Niiden hahmokehityskaaret on sidottu toisiinsa ja ne molemmat kuvastavat omalla tavallaan, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Ne on kaksi poikaressua, jotka reagoivat mahdottomaan tilanteeseen hyvin eri tavoin, mutta jotka lopulta kuolevat samana yönä samalla polulla, yhtä yksin ja varmaankin myös yhtä peloissaan. Siitä huolimatta, että Lehto inhosi Riitaojaa ja Riitaoja pelkäsi Lehtoa, niiden ruumiit raahataan lopulta sen samaisen polun varrelle ja ne jätetään siihen, vierekkäin. En kestä näitä kahta. Väinö Linna, miksi kiusaat minua näin.