#helppoa

[kausijuoppo]

Näytä mitä ostit conista! Se on aina mukavaa nähdä jos vaikka tunnistaakin jonkun artistin joka on ollu siellä :D

Better yet, laittelen vähän listaa!

Eli zinefestin puolelta:

-Nina Lappalaisen "Entä sitten, kun en itse enää pysty?"

-Sven Mantsikin minizine

-Nekiokan kolme zineä "Aroase", "Lohikäärmeitä kaikkialla" ja "Vanhojen vampyyrien modernit ongelmat"

-Ida Guevin "Invisible"

-Ruakkun "Kalmanväki"

-Reetta Kallion "Lunar"

-Rasmus Tiilikan "...Mutta sehän on pojan nimi"

-Leija Reilinin "Onko tälle diagnoosia" + Rasmus Tiilikan kanssa tehty "Perkeleen pässit 2"

-Heidi Lintulan "Sienimetsä" ja "Minne tiet veivät"

-Jenni Välikankaan "Koijaiset" 1 ja 2

-Sebastian Sotavallan "Butt of the joke" ja "Salainen pieni zine testosteronista"

-PawsUpRobbien "Life is gay with my two partners"

-Jatta S. ja Iina S. :n "Who you are to me"

-Brocin "Bad friday"

-Anayte ja Matti Delahayn "Feral Gentry" 1 ja 2

-Le Lin's (spicybaby) "Summer haikus"

-YUKHINX's "Queer color'd traffic god"

[ooc-sohvikset]

[ered]

Muistutuksena, huomenna tai tänään ehtii kylmässä kypsytetty ja viikonloppuna huoneenlämmössä kypsytetty sima valmiiksi vapuksi o/

[pajulintu]

miks mää aina teen niin hyvää ruokaa että tekee mieli syödä ähkyyn asti

[thatlittledandere]

Hups en sit vittu muistanu puhuu PELKKÄÄ suomea koko päivää. Mut hyvissä uutisissa ONNISTUIN SAATANA vaihtamaan vitan muistikortin menettämättä tietoja!! Sen ei pitäis olla hankalaa mut niin vaan kaikki mulle aina on. Kamala kokemus mut kuolonuhreilta vältyttiin ja nyt on tilaa molemmille Persona-tanssipeleille lol

[riippuliitaja]

Termi "vaikea masennus" antaa ymmärtää, että jossain on helppoa masennusta

[alelaputettu]

Muistutus että ihmisryhmä joka menee aina suurella joukolla äänestämään on vanhuksia joilla ei ole nykyaikaista käsitystä miten maailma toimii tai kiinnostusta nuoria ja tulevaisuutta kohtaan. Käy äänestämässä eurovaaleissa.

Vaalikoneita on lukuisia ja sopivan ehdokkaan voi löytää niistä. Äänestys on helppoa ja nopeaa ja sen voi tehdä vaikka kauppareissun yhteydessä. Vaaleissa äänestäminen on helpoin tapa vaikuttaa.

Ennakkoäänestys aukesi tänään 29.5.

[karilapio]

Keskiluokkainen naistenlehti: "Näin teet helppoa ja maittavaa ruokaa kotoa löytyvistä aineksista!"

Kotoa löytyvät ainekset:

[kukkopillipiipari]

Tulostaminen ei ole helppoa, eikä se ole helppoa tulostaa.

[jumalanpelko]

Not yet! I want to make one once the whole thing is ready tho! And yes once that is done you can get one.

I will have to look into the signing thing! I would love to do it uwu

Maybe at some point! I do think our language is super charming and the "names" are so nice in Finnish (Vartija and Aurinkokissa).

It saves time to have it in english since finnish people can speak english. But I would love to at some point.

Ja onnea suomen opiskeluun! Et valinnut mitenkään helppoa kieltä haha

JOOOOOO

If a non-suncat cat ran away, their soul would be saved! It is very much about being far away so the god cant make a meal out of your essence.

Cat who join the colony also have their souls eaten unless they run away

Diversity win!!!

[ruttotohtori]

---

Ei 1960-luvun loppu ollut ensimmäinen kerta, kun Vesijärven tilasta puhuttiin. – Siitä oli otettu näytteitä jo vuotta 1907. 1930-luvulla Vesijärven rannalla laiduntanutta karjaa kuoli Hollolassa. Teoria sinilevien myrkyllisyydestä testattiin nykyisin epäeettiseltä tuntuvalla tavalla eli juottamalla vettä terveille naudoille. Ne kuolivat. – Kaupungineläinlääkäri Hirvelä teki kokeen. Se oli maailman ensimmäinen kerta, kun levien myrkyllisyys lämminverisille eläimille todistettiin.

---

– Kajander otti näytteet pintavedestä, vuonna 1969 mentiin syvemmälle ja todettiin, että happi oli aivan loppu. Järvi oli saastunut pinnan alta, ja se oli ratkaiseva tieto.

---

Ensimmäiseksi olisi saatava kuormitusta vähennettyä. Kuormitukseen kuuluu muutakin kuin valuma-alueiden vesiä, sillä kaupungin jätevesiä laskettiin sellaisenaan järveen. Haju oli kuvottava, ja levälauttojen keskellä kellui ulosteita. – Kaupungin vedenpuhdistamo oli vuodelta 1931, ja se oli mitoitettu 10 000 asukkaalle. Täällä asui 60 000 ihmistä, ja puhdistamo käytti vanhaa tekniikkaa. Vettä jouduttiin laskemaan sellaisenaan järveen.

---

Vaikka kaikki näkivät järven tilan, harva ajatteli että esimerkiksi kaupungin toiminnassa olisi jotain vikaa.

---

1980-luvusta on sanottu, että järven rannalla asuttiin selkä järvelle päin. Kedon mukaan järvi oli kaupungille lähinnä mainehaitta. Lahti havahtui ja perusti ympäristölautakunnan 1985. Laadittiin ympäristösuunnitelma, jossa järvellä oli keskeinen asema.

---

Uransa aikana Keto ehti saada vihamiehiä ja tappouhkauksia. Hän muistelee vuoden 1986 oikeudenkäyntiä, jossa Kymijärven voimalaitosta syytettiin järven saastuttamisesta. – Voimala teki kattilan puhdistuspeittauksen kesäisin. Se peitattiin fosforihapolla ja laski vedet kaupungin viemäriin. Jätevesilaki oli tullut äskettäin voimaan ja huuhteluvesistä olisi joutunut maksamaan. Niinpä vedet laskettiin suoraan Vesijärveen.

---

– Joutjoki alkoi vaahtoamaan, Niemenkadun liikennekin piti pysäyttää. Kaikki kalat kuolivat. Vesijärvessä levät suorastaan räjähtivät. Vihreä liitto teki siitä rikosilmoituksen, ja vesihallitus yhtyi siihen. – Oikeudessa minun olisi pitänyt kaupungin palkkalistoilla olevana sanoa, että ei se vaikuttanut Vesijärveen, näin moni muu kävi sanomassa. Minä sanoin on sillä ollut vaikutusta. Voimala esitti puolustuksessaan, että järveen meni kerralla saman verran fosfaattia kuin järven päivittäinen fosfaattikuormitus on. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti, että Vesijärvi on vanhojen syntien, ympäristörikosten, poliittisen kähminnän ja pohjavesijanon uhri. Voimalan päällikkö ja käyttöinsinööri tuomittiin sakkorangaistuksiin kaksi vuotta kestäneen oikeusjutun päätteeksi.

---

Helsingin yliopiston professori Jukka Horppilasta tuli Vesijärven pelastaja 1980-luvun lopulla tehdessään graduaan särkikantojen vaikutuksesta järven kuntoon. Samaa teemaa käsitteli myös Horppilan väitöskirja vuonna 1994.

---

– Silloin oli hurjia sinileväkukintoja. Kesällä 1988 koko Enonselkä oli aivan vihreä. Edelleen näytän luennoillani niitä kuvia. Vanhoissa kuvissa näkyy, miten järven poikki mennyt vene jätti jälkeensä uran, niin täynnä levää järvi oli. – Vesijärvi oli syrjään jäänyt paikka. Tuntui aika toivottomalta, että tämä pitäisi puhdistaa. Muistan myös miten yllätyin, kun järvi alkoi kirkastua todella selvästi 1990-luvun alkupuolella.

---

Vuonna 1989 aloitettiinkin biomanipulointi eli tehokalastus, jonka aikana kolmessa vuodessa nostettiin järvestä toista miljoonaa kiloa särkikalaa. Kuluneena kesänä hoitokalastuksissa rikottiin jo viiden miljoonan kilon raja. – Projektiin saatiin kaupungin rahoitus. Se tuli varmaan synnintunnon takia. Vuoden 1987 budjettiin tuli 800 000 markkaa. Vesiensuojelutyössä se oli uskomaton summa, Juha Keto heittää. Biologi Timo Kairesalo Lammin biologiselta asemalta veti biomanipulaatiota – hän oli niitä harvoja, jotka siihen uskoivat. Ja särkeä oli järvessä enemmän kuin kukaan uskoi. Toimenpide oli kansainvälisesti edellä aikaansa.

---

– Kun kalat nostettiin ylös, ne olivat kaikki kuolleet ja menivät maanparannusaineeksi. Kala oli laadullisesti huonoa, niin hajultaan, maultaan kuin lisäainepitoisuuksiltaan. Kun käyttökelvoton kala oli pois, alettiin miettiä mitä särkikaloilla tehdään. Hoitokalastusta alettiin tehdä talkoilla rysillä, nuotilla ja katiskoilla. Kalojen pitoisuuksia mitattiin, ja jossain vaiheessa roskakala-nimitys voitiin jo unohtaa. Keto muistaa hyvällä kalastuskuntien suurta intoa hoitokalastukseen.

---

Järven tila koheni 1990-luvulla, ja rannoilla elettiin maineen palautuksen aikaa. Vuosikymmenen lopulla alettiin taas puhua aikaisemmin lähinnä löyhkäävänä jätealtaana toimineen Pikku-Vesijärven puhdistuksesta, ja sellainen toteutettiinkin 1990-luvun lopulla. Pikku-Vesku tyhjennettiin ja ruopattiin pohjaa myöten. Ensimmäisen kerran asia oli nostettu esiin jo 1960-luvulla, silloin sitä ei katsottu aiheelliseksi.

---

Vuosien aikana järveä on hoidettu monella tavalla. On tehty kosteikkoja, niitetty kaislaa, tehty hoitokalastusta, hapetettu järveä ja istutettu petokaloja. Työn aikana on nähty, että järvi vaatii jatkuvaa hoitoa. Siitä ovat muistuttaneet leväkukinnot järven rannalla, ja 2000-luvun alussa kunto alkoi huonontua. Vuonna 2006 leväkukinnat valtasivat myös Vesijärven sataman, kun Sibeliustalon ranta oli levämönjän peitossa. Vuonna 2007 perustettiin Vesijärvisäätiö edistämään Vesijärven ja Lahden seudun muiden järvien hoitoa. Perustajina olivat Asikkala, Hollola, Lahti, Lahden Teollisuusseura, Kemppi ja Esan Kirjapaino. Lokakuussa 2024 Vesijärven hoito nostettiin Euroopan ympäristökeskuksen Vesien tila Euroopassa -raportissa lippulaivaesimerkiksi menestyksekkäästä järvikunnostuksesta Euroopassa.

---

[karvoja]

Oon jälleen ajan hermolla ja trendien aallonharjalla, eli kaikesta tyylikkäästi viisi vuotta myöhässä.

Tein ja söin tänään ekaa kertaa männävuosien suursuosittua uunifetapastaa, enkä täysin ymmärrä mihin sen suosio perustuu. Joo, se on kovin helppoa eikä pahaa, mutta ei se niin erityisen maatajärisyttävän erinomaiselta maistunut, mitä sen ympärillä tapahtuneen kohkaamisen perusteella ois voinu olettaa?

Oonko vaan sivistymätön moukka?

[auraboo]

Kolminkertainen Sielu, toinen kirja

1: Pitkä matka kotiin

Lajityyppi: fantasia, romantiikka, LGBT/queer Avainsanat: enemies to lovers, slowburn, m/m, draama, seikkailu Julkaisutahti: uusi luku kaksi kertaa kuussa Suora linkki tämän postauksen kommenttikentässä!

Ren’i nielaisi kuuluvasti. ”Kuule, jos olen taas tehnyt jotain väärää, voit sanoa sen suoraan.” Kun Haukka oli edelleen hiljaa, Ren’i huokaisi väsyneesti. ”Katsoisit edes minua,” hän pyysi, ja hänen äänensä särähti.

Ja Haukka katsoi. Näin lähellä Ren’iä hän ei kyennyt estämään itseään katsomasta, vaikka tiesi, että se oli virhe. Hän tunsi sen saman tien, kun heidän katseensa kohtasivat – nykäisyn syvällä sisimmässään, kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Se oli voimistunut päiväkausia, mutta oli ollut helppoa tukahduttaa se kivun ja väsymyksen alle. Ren’in ilme väänsi veistä Haukan rinnassa, eikä hän tiennyt kuinka laittaa sanoiksi sen, mitä ajatteli.

Tästä alkaa Kolminkertaisen Sielun toinen kirja. Ensimmäinen kirja nyt luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa auraboo(piste)com!

[pidempikorsi]

Porkkana-riisipiirakat

Riisipiirakoiden valmistaminen on mukavaa sunnuntai puuhaa. Oikeastaan valmistaminen on kuitenkin yllättävän helppoa ja huomaan ihmetteleväni joka kerta miksen tee niitä useammin, koska ne ovat niin herkullisia.

Porkkana-riisipiirakat sopivat erinomaisesti joulupöytään.

Vegaaniset porkkana-riisipiirakat 16 piirakkaa

Taikina: 1½ dl ruisjauhoja 1 dl vehnäjauhoja 1 dl vettä 1 tl suolaa

Riisipuuro: 2 dl vettä 2 dl puuroriisiä 7 dl maustamatonta soija- tai kauramaitoa 1 tl suolaa 300 g porkkanoita

Voiteluun: 50 g vegaanista margariinia 2 rkl soija- tai kauramaitoa

Aloita valmistamalla taikina. Yhdistä kaikki ainekset ja vaivaa nopeasti taikinaksi. Kääri takina kelmuun ja anna tekeytyä sen aikaa, kun valmistat puuron. Pilko pestyt porkkanat kattilaan, peitä vedellä ja keitä pehmeiksi. Valuta keitinvesi pois ja sosoeuta porkkanat soseeksi esimerkiksi sauvasekoittimella. Mittaa kattilaan vesi ja riisit. Anna kiehua kunnes vesi on imeytynyt riiseihin. Lisää soija- tai kauramaitomaito ja anna porista miedolla lämmöllä noin 45 minuuttia aina välillä sekoittaen. Mausta suolalla. Lisää joukkoon porkkanasose ja sekoita. Anna puuron jäähtyä hiukan ennen piirakoiden tekoa. Pyörittele taikinasta 3 noin 3-4 cm paksuista pötköä ja nypi pötköistä yhteensä 16 kappaletta 2 cm pituista palaa. Pyöritä palat palloiksi ja kauli ohuiksi ympyröiksi ruisjauhoja apuna käyttäen. Lisää taikinan päälle 2 rkl riisipuuroa, levitä ja painale reunat kiinni. Paista piirakat 250-300 asteessa 10-15 minuutin ajan. Piirakoiden paistuessa sulata margariini ja lisää joukkoon soija- tai kauramaito. Voitele piirakat heti kun nostat ne uunista.

[neodyymi]

Kariluoto Greatest Hits

Kariluodon sielunelämä on alkanut kiinnostaa mua, mutta en ole koskaan oikeastaan hirveästi ajatellut koko hahmoa. Kävin läpi kaikki ne kohdat, joissa Kariluoto esiintyy, jotta saisin muodostettua hahmosta jotenkin selkeämmän käsityksen. Ja pakko tunnustaa, että oon ehkä väärinymmärtänyt koko hahmon aikaisemmin, hänhän on tossa oman identiteetin etsinnässään ja siitä kipuilussaan ihan supermielenkiintoinen.

Keräsin mun mielestä Kariluodon hahmon kannalta jotenkin keskeisimmät tai määrittävimmät kohdat talteen ja postaan ne nyt tähän, jos vaikka niistä olisi jollekin muullekin iloa.

Konekiväärimiehetkin olivat tulleet tuntemaan tämän vaaleatukkaisen ja hieman nulikkamaisen vänrikin. Kariluoto oli kuulemma nimeltään. Paloaukealla hän oli esiintynyt hieman liian reippaan miehekkäästi, niin että terävästi vaistoavat miehet eivät olleet ottaneet häntä aivan täydestä. Vänrikki puhui mielellään karkeuksia, mutta selvästi siitä huomasi, ettei se ollut muuta kuin väärinkäsitettyä miehekkyyttä. Sellainen ei sopinut tuon ihanteellisesti kasvatetun herraspojan luontoon ollenkaan. Ilmankos miehet vähän halveksien sanoivatkin: – Puhuu tavarasta ihan niinkuin olis joskus päässyt koittaan.

Vänrikki Kariluoto makasi mättään takana. Hengästyneenä hän toisti mieleensä iskostunutta säettä: Joukkosi eessä... joukkosi eessä... Hän ei uskaltanut jatkaa: urhona kaadut, vaan hoki samaa uudelleen ja uudelleen.

Hänen kätensä kourivat suopursunvartta. Hän kuuli lääkintämiehiä huudettavan ja yritti nousta. Jostakin sielun pimennosta nousi kuvia. Isä ja äiti, jotka ylpeilivät hänestä tuttavilleen. Toverit, joiden kanssa oli iloittu sodan syttymisestä. Suomi saisi hyvityksen... Ja sitten tuli mieleen Sirkka. Se ajatus oli nujertaa hänet. Kaarnan kaatumisesta ei ollut kulunut kuin kymmenkunta sekuntia, kun Kariluoto nousi. Hän kuuli mielettömästi karjuvansa: – Hakkaa päälle pohjan poika! Eteenpäin pojat... Tulta munille. Kimppuun pojat!

Hän oli jälleen se reipas vänrikki, joka paloaukealla oli harjoittanut miehiään. Hän ajatteli Sirkkaakin, ja tunsi väkevän miehisen voimantunnon mielessään. Sirkka oli hänelle pyhä. Kariluodon suhde tuohon tyttöön oli todellakin alkanut hienommasta päästä, joten avioliiton edellytykset olivat olemassa. Ja tällä hetkellä sekin asia sai varmennuksensa. Suur-Suomen armeijan kapteenina, ellei peräti majurina hänet vihitään. Hän menee ensimmäisessä tilaisuudessa Maasotakouluun. Niin se on. Lakimiestä hänestä ei tule.

Isälle ja äidille: ...olen ylpeä tehtävästäni. Olen nyt lopullisesti päättänyt ruveta upseeriksi. Katson muunlaisen uran tänä aikana tarkoituksettomaksi. Näin pian me saamme nähdä Karjalan jälleen vapautuvan. Syvimmän epätoivon pohjasta Suomi nousee suuruuteensa. Tänä päivänä olen lyhyinä hetkinä kokenut paljon. Ja tänä päivänä olen lopullisesti ymmärtänyt, ettei elämä ole minun vaan Suomen. En kuvittele turhia, tiedän ettei se ole helppoa, mutta näen edessäni selvän ja suoran tien, ja kaikkeni minä koetan sillä pysyäkseni. Jäin tänään sieluni velkaa eräälle jääkärikapteenille, sillä hän näytti minulle, miten kuljetaan tie loppuun pää pystyssä. Sellaisen näkeminen antaa mitan, jonka täyttäminen on meidän kaikkien velvollisuus. Tulikasteen jälkeen ei käytetä suoria sanoja, mutta kuten sanoin: tiedän nyt tehtäväni, ja se on jo paljon helpompaa... Tosiasiassa Kariluoto oli tulikasteestaan huolimatta melkoisen tunnekuohun vallassa. Vaikka hän ja hänen perheensä elivätkin korkean isänmaallisissa mielialoissa, ei kirjeiden sävy sentään noin peräti juhlallinen muulloin ollut.

– Turhaan, meidät tapatetaan, kuului joku sanovan. Missä herrat piileskelee. – Suu kiinni ja eteenpäin! Kariluodon ääni oli vihasta ja itkusta katkeamaisillaan. Kyllä hän tiesi, ettei »herroilla» häntä tarkoitettu, sillä hän oli ollut miestensä edellä koko ajan, mutta kuitenkin hänestä tuntui niinkuin häntä olisi loukattu.

Nyt hymyili Kariluoto mielihyvästä, eikä hän pitänyt kiirettä sen karkottamisella. Koskelan kiitos oli hänelle enemmän kuin sivulliset saattoivat ymmärtää. Näinä kahtena päivänä Kariluodon mielessä oli syntynyt jonkinlainen alemmuudentuntoinen kunnioitus tuota hiljaista vänrikkiä kohtaan, jota hän niinkuin monet muutkin upseerit, ennen oli pitänyt hieman kömpelönä ja saamattomana. Kariluodolla oli sen lisäksi varaa tunnustaa tämän miehen ansiot, sillä joskin tuo kasapanos oli ollut tämän päivän ratkaisevin tekijä, ei siitä jäänyt jälkeen hänen syöksynsä bunkkerin kimppuun. Hän oli vienyt joukkueensa lähitaisteluun, ja sen Kariluoto katsoi lopullisesti todistavan, että hän kykeni tehtäväänsä.

Miehet olivat mielissään. He eivät kuiskailleet enää toisilleen hyväntahtoisia ilkeyksiä vänskän koohotuksesta. Kariluoto oli jo avannut itselleen oven raolleen näiden miesten mieleen. Ei se hullumpi mies ole tilanteissa. Mutta kyllä siinä tuota kukonpoikaa vieläkin on. Katsokaa nyt kun se kävellä veuhkasee!

Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia iskujoukkoja. Miksi ei meille ole määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän miehekkääksi se tekeekään kasvot... Toiselta puolen Kariluoto kyllä tiesi, että jos heillä kypärät olisi ollut, niin viimeistään viime yönä ne olisivat lennelleet männikköön. Niin. Ylpeätä oli olla suomalainen upseeri, maailman parhaimman armeijan upseeri, mutta oli siinä varjopuoliakin. Tältä armeijalta puuttui kaikki sotilaallisuus. Lievänä poikkeuksena olivat nuo jääkärit, mutta jo heidän oma joukkonsa oli tuntuvasti vetelämpi. Ja varsinkin reserviläisrykmentit. Tuossa oli aurinkoinen tie, joka johti kutsuvana Itä-Karjalaan. Mutta missä olivat rautaiset, ryhdikkäät Sturm-joukot. Sellaisia kaipasi Kariluodon täyteen lentoon kohonnut mieliala tänä aamuna. Hän olisi tahtonut siivittää tämän rakkaan isänmaan alkumenestyksen jyristen eteenpäin kiitävillä armeijoilla, jotka lujina, kuin teräkseen valettuna, ajaisivat tuosta ohi ja laulaisivat: Nyt viimeinen, on merkki soinut meille, ja valmihit, me oomme taistohon. Mutta ei. Ei ollut Sturm-joukkoja. Oli vain joukko resuisia irvileukoja, jotka etsivät ruokaa kuin kulkurit. Kirosivat ja purnasivat ja mälväsivät leukojaan kaikista pyhistä asioista. Marsalkan suurenmoisesta ja ylevään tyyliin laaditusta päiväkäskystäkin ne kehtasivat laskea leikkiä. Melkein kuin kommunistit. Söivät rautaisannoksensa ensimmäiseen nälkäänsä, ja jonkun Die Fahne hochin sijasta jollottivat »Korholan tyttöjä» milloin sattuivat laulutuulelle. Ja vähemmän kohottavia, joskin sitä kuvaavampia, nimityksiäkin heillä oli itsestään, kuten revohka, pulja, poppoo, koko remmi, hela paska, lutuna tai kaartti.

Vähitellen oli vänrikki Kariluodosta kehittynyt yksi pataljoonan parhaista joukkueenjohtajista. Kaikki vaikeimmat tehtävät antoi Autio hänelle, ja Kariluoto puolestaan taas tahtoi aina mikäli mahdollista Koskelan mukaansa. Yleensä Koskela kulkikin sen tai niiden konekiväärien mukana, jotka tukivat Kariluodon joukkuetta, sillä hän tahtoi itse olla hoitelemassa vaikeimpia tehtäviä. Noiden kahden upseerin suhde sisälsi enemmän kuin tavallisesti. Kariluoto suhtautui Koskelaan aina myötäillen tämän mielialoja ja Koskela koetti hienotunteisesti välttää mitenkään ottamasta henkisen johtajan asemaa. Hän tiesi, että joka kerta kun Kariluoto hänen nähtensä hyökkäyksissä pani itsensä rohkeasti tulelle alttiiksi, hän teki sen hyvitykseksi siitä hetkestä, jolloin hän makasi suolla kykenemättä lähtemään liikkeelle. Oli kuin nuorukainen olisi tahtonut ostaa itsensä vapaaksi tämän häpeän muistosta vapauttaakseen sitä mukaa persoonallisuutensa itselleen.

Joka kerta hän ruoski tuon sydänalaa heikottavan tunteen yhä syvemmälle sielunsa uumeniin, ja niinpä sanottiinkin vänrikki Kariluodon olevan Koskelan, Aution ja Lammion ohella pataljoonan rohkein upseeri.

Kariluotoa ei enää kirjeensä hävettänyt. Sen sijaan häntä ellottivat kotiväen kirjeiden isänmaalliset ja naiivin typerät fraasit.

Kariluoto käveli heidän luokseen. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi tuulen liehuttaa tukkaansa. Muutenkin hän nosti päänsä pystyyn, jäykkään ja ylvääseen asentoon. Tietämättään hän tunsi itsensä vaaleatukkaiseksi länsimaiseksi valloittajaritariksi, joka nyt täältä vuorelta katselee valloittamaansa kaupunkia. Hän ei huomannut, että oli ottanut kasvoilleenkin »teräkseenvaletun» ilmeen. Hänen elämänsä eräs suurimpia täyttymyksiä oli tapahtunut. Suomalaisen jalkaväkikomppanian päällikkönä hän katseli, miten siniristiliput kohosivat Petroskoin korkeimpien rakennusten salkoihin. Mitä taaksejäänyt matka sisälsikään, niin tällä hetkellä se oli unohdettu. Siinä hän seisoi, tämä itsenäisen isänmaan kasvattama poika, ristiritari ja nuorukainen, jonka kurkussa nyki omituisesti. Hän oli liikuttunut.

Kariluoto katsoi taakseen. Komppania marssi parijonossa hänen perässään. »Suomalaiset marssivat Petroskoihin.» Kuinka monta kertaa hän oli kuullut jo lapsena isänsä ja tämän tuttavien puhuvan Itä-Karjalasta. Heimokansasta joka huokasi vieraan ikeen alla ja jonka vapauttaminen oli Suomen kansan tehtävä. Tehtävä jota ei koskaan saanut jättää mielestä. Sitä oli ajateltava syödessä ja työtä tehdessä, sitä oli ajateltava nukkumaan käytäessä ja yöllä siitä oli nähtävä unia. Nyt se on tapahtunut. Karjala vapautuu.

Kariluoto oli Maasotakoulussa, ja sieltä päästyään hänet korotettiin kapteeniksi. Kihloihinmeno piti hänet erillään madaltuvista mielialoista, sillä rakkaus oli ohjannut hänen mielensä pois isänmaan tulevaisuudesta.

– Uudet aseet, oli isäpappa hokenut hädissään, kun näki että maailmanhistorian liike ei sietänyt Euroopan pohjoisnurkassa sitä idylliä, jonka keskellä hän oli niin onnellisena elänyt. Turvattu virkamiehen asema arkipäivisin ja Suojeluskunnan harjoitukset sunnuntaisin, minkä jälkeen käännettiin kaikenlaisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat. Jos tuli hetki, jolloin pojankin täytyi ottaa kantaa asioihin, lohduttautui tämä Rommelilla, tai sitten kaiken varalta länsiliittoutuneiden Suomi-ystävyydellä.

Pitkän ja vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa he pureskelivat voileipiään. Viimein Kariluoto sanoi: – Kuinka meidän käy? – Niin pataljoonanko? – Meidän kaikkien. Koko Suomen... – Niinkuin hävinneille käy. Luu kurkkuun. Kariluodon leuka vapisi. Silmäluomien alla tuntui kostealta ja vihan ja itkun sekaisella äänellä hän sanoi: – Ei. Ei jumalauta. Sitä minä en kestä... Minä en tahdo sitä nähdä. Muuten miten tahansa. – Toivoa ei ole. Ei niin minkäänlaista. – Tapellaan sitten toivottomasti. Kariluodon ääni soinnahti rajusti.

Kariluoto istui komentopaikallaan ja söi siviilieväidensä viimeistä tähdettä, lavassakasvatettua tomaattia. Rakkautensa riemusta hän oli tullut keskelle tätä kurjuutta, ja se oli saattanut hänen mielensä tuskaisen masentuneeksi. Hän oli saanut tarpeekseen perääntymisvaiheen kuvauksista. Niistä paljastui koko romahdus. Maataistelukoneiden ahdistamia kolonnia, tuhottuja varastoja, toivotonta mielialaa, karkuruutta ja huonoa taisteluhenkeä. Kipeästi häneen koskivat nuo kertomukset. Tappioon liittyi kaiken lisäksi häpeä. Hän oli luullut armeijan vetäytyvän kaikkensa yrittäen, mutta nuo katkeranhumoristisella sotilasslangilla kerrotut jutut olivat totta. Olihan ennenkin paettu. Pelätty ja juostu karkuun, mutta sitä oli sentään hävetty ja yritetty asia korjata. Nyt ei kukaan pitänyt sitä minään. Naureskellen miehet itse kertoilivat juoksustaan ja veistelivät vitsejä siitä. Eipä sillä, ei sellaista asiaa ollut olemassakaan, mistä he eivät olisi irvistelleet, mutta kipeästi se Kariluotoon koski.

Kariluoto käänsi katseensa pois. Hän tiesi Koskelan olevan oikeassa, mutta vaikka hänen rohkeutensa riittäisi henkilökohtaiseen uhriin, niin komentajan käskyn rikkomiseen se ei riittäisi. Hänen äänensä särähti, kun hän sanoi töykeästi: – Helpolla sitä selvittämästä pääsee. Kerran se vain kirpaisee.

Kariluoto ei astunut, vaan kompuroi eteenpäin. Kasvot olivat vitivalkoiset, ääni tukehtunut ja kankea ja hän huusi: – Vielä kerran pojat... Kun luoti sattui, laukesi hänen mielensä omituiseen vapautuneisuuteen. Kolme sekuntia hänellä oli aikaa tajuta kuolevansa, mutta niinä kolmena sekuntina hän pelkäsi kuolemaa vähemmän kuin koko sodan aikana milloinkaan. Hän oli melkeinpä tyytyväinen, kun hän hämärtyneessä tajussaan totesi: – Nyt ei enää... Nyt se loppui... Jorma Kariluoto oli maksanut veronsa ihmisten yhteiselle tyhmyydelle. Niin olivat tehneet myöskin Virolainen, Rekomaa, Heikinaro, Pokki, Vähä-Martti, Hellström, Lepänoja, Airila, Saastamoinen, Häkkilä, Elo, Uimonen, Vartio, Suonpää, Mikkola, Yli-Hannu, Kuusenoja, Kalliomäki, Vainionpää, Ylönen ja Teerimäki. Heidät siunattiin kaikki kentälle jääneinä. Kariluodon ja Ykkösen päällikön, luutnantti Pokin, nimet tulivat lisäksi heidän koulujensa seinään. Venäläiset työjoukot hautasivat heidät yhdessä pataljoonan muiden kaatuneiden kanssa suon laitaan lähelle Sarastien komentopaikkaa.