#dissosiaatio

[tears-of-boredom]

btww luin jonku runo kokoelman. sen kirjoitti kai se öö.. se mies joka laulaa Sininen ja Valkoinen. ei kari tapio vaan joku Jukka kai.. anywys koko ajan piti tauottaa ku en keksiny miksi runojen sanat oli nii tuttuja. tai no ne on laulun saunoja. se on kokoelma lyriikoita. mut siis en osannu yhistää sanoja mihinkään lauluun,, vaikka laulun nimi oli aina otsikkona ja kaikkee. nii vähän outo olo ku koko ajan deja vu.

mut pointti pointii! oli! et mie en tienny et Gallen-Kallela maalasi?? ku tää kirja käytti sen öljy maalauksia lyriikoitten ohessa. mut siis ne on tosi kauniita! ihanasti maalaa järvet ja pilvet varsinki. aina maisemakuvia kattoes osaa kuvitella täsmälleen minkälainen se maalarin näkemä maisema oli. pitää kyl kattoo enemmän jäbän töitä.

muutenki tuntuu kivalt ku niinku,, yhdistää itteensä enemmän suomalaisuuteen?? niinku,, tykkään Emmi Itärannan kirjotuksist, kuuntelen paljon suomirokkia, tykkään Edelfeltin ja Gallen-Kallelan maalauksista.

^kontrastina siihen miten mä nuorempana olin erkaantuneena vähän kaikesta suomalaisesta taiteesta, ja siten kans tunsin olevani niin erkaantunu kaikesta ympärillä olevasta. (vaik eniten varmaan mun traumaattinen dissosiaatio vaikutti siihen lmao)

kans tuntuu kival nähä et mun puhe(/kirjotus) tyyli pysyy tosi samanlaisena vaikka puhunki välil suomee tääl. eri kieli, sama sekava mie :)

[mosaiikkirusetti]

Enpä oo kirjottanut hetkeen

Elämässä ollut paljon kaikkea ja toisaalta ei mitään. Syksyllä olin töissä 3 viikkoa. Se peni täysin penkin alle: dissosioin koko sen ajan ja tuntu etten ollut oma itteni ollenkaan, olin joku muu osa. Olin ihan hirveessä kunnossa. Mun/sen osan päällimmäinen muisto tuolloin oli kalojen syöttäminen syksyllä 2011. Eli 10v sitten. Se oli sellanen muisto joka tuntu et se ois tapahtunut edellisenä päivänä vaikka aikaa siitä oli 10v. Mutta tälle osalle, joka tuli esiin työnteon ajaksi, se tuntu eiliseltä.

Mun oli pakko sanoa pomolle, et en pysty tähän, vaikka en ois oikeesti saanu lopettaa töitä (määräaikanen soppari). En vaa pystyny, olin kokoajan itkuinen ja itsetuhoiset ajatukset rullas päässä, olin kiukkunen. Oli pakko lopettaa. Toki pomolle sanoin et opintojen takia lopetan.

Mulla oli sellane fiilis tollon, et sulin kahteen eri osaan. Ja ehkä niin kävikin; stressi oli niin helvetin iso, et mun dissoaivot ei nähny muuta ulospääsyä ku kahtijakautuminen. Töiden loppumisen jälkeen musta tuntu et fuusioiduin takasin minuksi.

Sen lisäks oon tehtyn opinnäytetyötä, mikä on vienyt voimia paljon. Välillä on tehnyt mieli luovuttaa. Mut kohta se on valmis, toivottavasti.

Oon ollut helvetin väsynyt viimeset 2kk. Menin labroihinkin ajatuksella et jos johtuu jostai fyysisestä vaivasta, mut en oo jaksanu soittaa labratuloksista lääkäriin.

Syksy tuntuu siltä ettei sitä ois ikinä tapahtunutkaan. Kuten kaikki muukin mun elämässä, lol. Ihanaa.

[helevetinharakka]

[kummituselain-blog]

Peura Pöytäkirjanen

Nyt kun olen tuijottanut tätä tyhjää ruutua 5min keräten rohkeutta kirjoittaa, heittänyt kuivakan vitsiotsikon, sekä mainitsemalla asiasta vielä etukäteen pehmetääkseni myötähäpeällistä iskua jota tulen taatusti kokemaan, kun palaan lukemaan kirjoittamaani joskus myöhemmin. Tässä on yritelmäni kirjoittaa ensimäinen teksti jossa työstän elämääni masennuksen ja dissosiaation kanssa.

Koen olleeni enempi vähempi masentunut läpi ikäni, syitä tähän lienee monia ja en aio avata niitä tässä vielä, kenties joskus kun aika on kypsä eikä kirjoituksen luominen ole kuin kokeilisi jokaista neliön muotoista palikkaa mahtumaan ympyrästä ja odottaen sopivan ratkaisun oivaltamista. Sallittakoon tämä, en ole kirjoittanut vuosiin ja hetki jossa elän on hyvin poikkeuksellinen tähän astisessa elämäni kirjossa.

Käyn parhaillaan läpi ect-hoitojaksoa joka on auttanut toimintakykyni palautumista ja tänään koen olevani "uuden elämänjaksoni" ensimäinen kevätpäivä. Kävin kävelyllä ensimäistä kertaa kuukausiin, siivosin asunnon sekä pitkän harkinnan ja harhautusten jälkeen kirjoitan tätä tekstiä.

Kuten joku analyyttinen lukija huomaa, selittelen ja vähättelen paljon, tai ainakin itse koen niin. Tarkkailen ja kritisoin itseäni kaikesta mitä teen jolloin lopputuloksena olisi parempi olla tekemättä mitään. Tämä on se toiminta ja haitallinen ajatus jota vastaan haluan ja aion kirjoittaa.

Punainen lanka tulee katkeilemaan taatusti paljon, mutta haluan oppia olemaan itselleni armollisempi. ECT-hoidot ovat vaikuttaneet laskevana kognitiivisiin kykyihini ja uuden oppimiseen. Kaiken tuon pitäisi kuitenkin korjautua aikanaan onneksi ja tämä olkoot yksi keino myös edistää sitä.

En usko masennuksen olevan täysin pahasta, olen ainakin itse oppinut valjastamaan siitä asioita mitä ei voi kanavoida vastaavin tuloksin muilla voimilla. Se on voima, siinä missä moni muukin, jos sille antaa liikaa valtaa, tuho on taattua ja turhaa. Sopivissa määrin itse olen oppinut valvastamaan tätä luovuuteen, ajan suhteuttamiseen ja muovaamiseen, yksin olemiseen ja sen hyviin puoliin (enkä puhu _yksinäisyydestä_, se on tunnetila mitä ei valita) ja perspektiiviin hyvässä. Kun itsestä riisutaan pois kaikki turha, rajaat itsesi ulos muista ja riisun pois oman ahdistuksen ja kivun tärkeyden ja mitätöin sen kaiken muun ohella , jäljelle jää neutraalius. Koen olevani osa eloa, en ole oman kupolini tajunnan vankina yksin, vaan voin löytää sanatonta yhteyttä itseeni ja mitä minun kautta voi virrata johonkin ja mihin voin tätä tietoisuutta käyttää. Tätä on ehkä vaikea käsittää jos ei ole oppinut ja siirtynyt pois finnivaiheista psykologiaansa nihilismin ja eksistentialistisen kriisin parista ja oivaltanut pelkän yksiuloitteisen ahdingon ja sen kylväyksen olevan lyhyt monotoninen ääni joka on kuin risa levy vailla loppua.

Jos tässä on itsensä pahin vihollinen, onneksi olen näin lähellä itseäni, hankalampaa olisi vaikuttaa johonkin täysin tuntemattomaan.

Omana haasteena kannan toki dissosiaatiota, persoonani on rikki, kaikki tosin tottelevat yhtä ja samaa nimeä, mutta tunteiden vaihtuvuus on todella uuvuttavaa. Kun selviytyjä lähtee tauolle, miten paniikkimeikä osaisi ajaa samaa tahtia siitä mitä itse edeltäjänäni jätin kesken. Joskus aistin kaikki samassa huoneessa, nyt huomasin ahdinkoni olevan keittiössä odottamassa vuoroaan.

Olisi edes keittänyt kahvit.

[cloudeadapollo]

Akryylityö jonka teemana oli etäisyys! ✨ “Dissociation” Etäisyydestä tuli heti mieleen dissosiaatio ja halusin kuvata miltä se tuntuu. Päälle päin saatan näyttää normaalilta, mutta pääni sisällä olenkin kaukana. Näyttää kuin kasvoiltani olisi otettu maski. Työ onnistui mielestäni hyvin ja olen siihen tyytyväinen. Laitoin kasvojen sivuille muotoilupastaa, joka saa työn näyttämään hieman epätodelliselta eri kulmista katsottuna. En korjaisi tässä työssä mitään.

[toivotonrunoilija]

Onnen onnettomuus.

Sinä teet minusta onnellisen, sellaisella tavalla mitä en ole ennen kokenut Tänään olen tilassa missä en ole koskaan ollut Kun jäin henkiin, kun pääsin eläkkeelle, kun tyttäreni syntyi terveenä Ne hetket ei ole mitään siihen verrattuna mitä olen löytänyt sinun vierellä eläneenä Dissosiaatio, outo olo, ihan ihmeellistä Onnen kyyneliä, kasvoja satuttavia hymyjä, hiestä märkiä lakanoita ja ääntä eläimellistä Jokainen pieni yksityiskohta sinusta saa minut tuntemaan että ei ole olemassa eilistä Näen tulevaisuuden sinussa, näin maanpäällisen taivaan meissä, näen vihdoin rauhan peilistä Minä hyväksyn itseni, minä näen itseni, minä olen itselleni minä Kukaan muu ei elä kanssamme tässä paratiisissa, kukaan muu ei tiedä Sitä turvan tulvaa, rauhan rantaa, onnen onnettomuutta Kun kaaduit syliini, kun löysin sinut ja ymmärsin että en halua enää mitään uutta. -TR

[pianonoita]

usein sanotaan, että autismikirjolla olevat ihmiset pärjäisi yhteiskunnassa paremmin, jos me opeteltais käyttäytymään kuin neurotyypilliset. Sitä pidetään helppona ja kätevänä, mutta samalla se vähättelee meitä, koska jos me ei opita neurotyypillisiksi, me ollaan vaikeita. Jos me opitaan, me ollaan niin lievästi autisteja, ettei me tarvita apua. Mutta koska jokaisen terapian ja kuntoutuksen goal on saada meidät käyttäytymään neurotyypillisemmin, niinkuin se olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiin, listaan tähän nyt joitain epämieluisampia asioita, joita olen neurotyypillisiltä oppinut. Erityisesti neurotyypilliset voivat sitten miettiä, kannattaako aina yrittää opettaa meitä teidän kaltaisiksinne, vai olisiko parempi tulla joskus ihan kunnolla vastaan.

- mä opin, että 12 -vuotiaasta asti on ok kiusata toisia lapsellisuuksista, ja niistä pitäisi päästä eroon. Pahinta, mitä voi teininä kuulla, on olevansa lapsellinen. Mä häpesin mun mielenkiinnonkohteita ja sitä, ettei mua kiinnostanut pukeutuminen tai meikkaaminen, joten päädyin lopulta ylikompensoimaan, ja yrittämään ihan liikaa.

- meltdownia parempi vaihtoehto on kaikki, mistä ei lähde ääntä. Shutdown, sisäistetty meltdown, dissosiaatio. Dissosioin nuorempana ja edelleen hyvin paljon, ja pidin sitä normaalina, kunnes luin, että se on oikeasti oire jostain vakavasta. Mutta olin aina ajatellut, että on parempi olla ihan omissa maailmoissaan, kuin herättää huomiota.

- mä opin, että ihmiset tosi usein tarkoittaa ihan muuta kuin ne sanoo. Se teki musta hyvin vainoharhaisen, ja mun on todella vaikea luottaa ihmisten sanomisiin, paitsi parhaiden kavereiden. Jos joku sanoo “onpas sulla kivat vaatteet” ajattelen edelleen, että se tarkoittaa päinvastaista, koska opin sen yläasteella.

- ilmeet voi olla hyvin moniselitteisiä ja hämmentäviä, ja jos niitä tulkitsee väärin, on pulassa. Meidän pitäisi omaksua valtava määrä nyansseja. Ei riitä, että tietää, että vieraille pitää olla mukava ja hymyillä. Aina hymy ei ole sopiva. Mutta milloin? Se sun pitää selvittää ihan itse.

- jos sä katsot ihmistä silmiin liikaa, se on flirttailua. Jos sä et katso, se on epäkohteliasta. Mikä tähän avuksi? Sekuntikello?

- Mä opin, että mun reaktiot tilanteisiin on usein vääriä. Jos mä hakkasin nuorempana päätäni seinään koska mua ahdisti lähteä jonnekkin, se oli väärin. Pointti ei ollut siinä, että mä satuttaisin itseäni, vaan siinä, että mun vanhempia hävetti. Se, että mä heilutin käsiä oli väärin, koska se oli outoa. Mä opettelin siitä eroon ja istuin käsieni päällä aina kun voin koska pelkäsin, että mun kädet tekee jotain väärää

- mä opin, etten voi hallita mun kehoa, niinkuin muut. Pelkäsin olevani kämpelö, ja jotenkin huono, kun ajattelin, että muut reagoi asioihin niinkuin minä (heiluttaen käsiä) mutta että he pystyvät vain peittämään sen paremmin kuin minä. Luulin, että muut kokee ärsykkeet yhtä pahasti kuin minä, mutta vaan peittävät sen paremmin. Mua hävetti, etten ollut omasta kehostani kontrollissa, ja aloin kokea itseni täysin ulkopuoliseksi omasta kehostani. Koin paljon dysforiaa siihen liittyen, koska luulin, ettei mun keho toimi. Satutin itseäni, koska olin oppinut ajattelemaan, että mun hermosto, mun aivot, mun keho on rikki.

- mä opin, ettei sosiaalisten tilanteiden jälkeen saisi olla väsynyt. Mä opin, että kavereita nähdessä pitäisi aina olla pirteä, iloinen ja äänessä. Ja mulla oli siitä järkyttävän syyllinen olo. 

- mä opin, että mulla on aina defaultina huono olla sosiaalisissa tilanteissa, siinä missä muilla oli kivaa, ja he lähtivät pitämään hauskaa. Ja mä olin hirveän kateellinen mun kavereille, ja mun poikaystävälle siitä, että heillä oli kivaa, kun itse olisin halunnut kotiin, tai itsellä oli huono fiilis. Tajusin vasta nyt 22 vuotiaana, että se ei johdu siitä, että olisin jotenkin huono ihminen, joka ei pysty nauttimaan asioista. Vaan siitä, että mun tarpeita ei ikinä otettu huomioon, aistiympäristö ei ollut hyvä, multa vaadittiin sosiaalisesti liikaa yms. Mutta vieläkään en osaa ottaa itseäni huomioon, koska en tiedä, mikä on mun aisteille sitten hyväksi. 

- Tärkeimpänä: mä opin, että outoudessa on jotain pahaa. “outoja” kiusattiin koulussa. Perhettä selkeästi hävetti, että mä olin outo, jos mun nippelitiedolla ei voinut vaikkapa hämmentää naapurin ärsyttävää tätiä. Mä opin, että mussa on jotain todella vialla, ja jotain todella väärää. Ja mä dissosioin, ja masennuin, koska en halunnut enää näyttää mun outoutta. 

Kenenkään 9 -vuotiaan ei pitäisi tässä maailmassa joutua ajattelemaan, että heidän olisi parempi kuolla, koska he ovat liian erilaisia. Sen sijaan, että opetatte meille, miten te toimitte kaikkine pikku nyansseinenne mitä on mahdotonta opetella ulkoa, kuunnelkaa. Antakaa meidän kysyä. Ja sanokaa meille, että me saadaan kysyä ihan mitä vaan. Ja yrittäkää asettua meidän asemaan. Pysykää asiassa. Me ei tarvita esseetä teidän sosiaalisesta toiminnasta, vaan selkeän selityksen. Älkää tuijottako, ja älkää kommentoiko. Me tiedetään kyllä, ettei esimerkiksi meidän stimmejä tai äännähdyksiä hyväksytä. Älkää jumalauta sanoko sitä ääneen, älkää pahentako enää asioita. Yksinkertaisesti, ottakaa meidät huomioon. Kiitos. 

(Neurotyypilliset saa reblogata.)  

[curiuo]

Music tag

I was tagged by @mystical-guava and @canyouactuallybelievesomeone thank you both, I love you guys!

Rules: put your music on shuffle, and write the first ten songs then tag 20 people!

1: spirit desire - tigers jaw

2: stronger - fyfe

3: here now - kylan road

4: oats in the water - Ben howard

5: back pedal - Amber maya

6: Brandi - looking glass

7: under your spell - loud forest

8: I will always return - Bryan adams

9: we are the ones - son lux

10: twin size mattress - the front bottoms

I'm not counting how many people I tag 😅... @drunk-in-food @mack-potato @gloomyboi @fartlekkkks @voltaical @chinchillasaur @my-patronus-is-a-whale @hellobagginshieldhell @skulduggerypleasent @bloodwritesflight @witch-conspiracy @opossumpitcher @semi-fangirl-randomness @teeny-tiny-baby-coffins @giantsindisguise @not-sauce @jomespotter @shouting-into-roses @im-a-deceptikhan @andersswiftbow @breweren @koolgurl2006 @saskanootcha @rosethorn-rapier @cordaitales @dissosiaatio

[beekeepercain]

zombieheroine replied to your post “[[MOR] I need to be brave. Some people might know this, some people...”

Sää tarviiy terapiaa. Kuulostaa siltä että sulla on menossa psyykosiin romahdus, paniikkikohtaus ja dissosiaatio. Tai joku niistä. Kriisipalaveri jonku sossun kanssa vois olla jees koska tarviit kunnon hoitoa.

Tykkään tästä erityisesti koska mun tukihenkilö lopetti eikä uutta ole näillä näkymin tulossa + mun koko hoitohenkilökunta on kesälomalla. Silleen. Mihin soitan? :D

edit: ... ai niin ja kela ei korvaa mun lääkkeitä ja ne loppuu tässä muutaman viikon sisään et rip

[mosaiikkirusetti]

Masennuslääkkeen lopetus = paskaa

Lääkäri käski mun lopettaa escitalopramin. 2 viikkoa söin puolta annosta, sit viikko sitte lopetin kokonaan. Olo on ihan paska. Pyörryttää, oksettaa, heikottaa.

Tässä pieni sarjakuva jonka tein omaksi ilokseni.

[puunhalaaja]

Kiirehdin aina liian nopeasti En koskaan uskaltanut katsoa taakseni Pelkäsin liikaa, että menneisyys ottaisi minusta otteen Kunnes tiesin kaiken olevan vasta edessä ja tässä, nykyhetkessä Mun mieli yrittää unohtaa Se keksii keinot tuskalta paeta Ja kun vastaan nousee Se särkyy osiksi Ja ne osat on tuntemattomii Kutsun niitä mun perheeksi Ne suojaa mua oireilla Leijumisen tunteella, puutumisella Haparonnilla, kouristuksilla, turtumisella, muistikatkosilla Ja vaikka pelkään ihan liikaa tätä sotkua mun päässä Oon rauhallinen, koska mulle annetaan mahdollisuus hetki hengittää Ne on ne hetket, kun mä en ole läsnä Ja kun mua ystävät huhuilee, turha yrittää, en palaa hetkeen todellisuuteen Välillä muhun sattuu niin paljon et lääkkeil, viinal, kivul ei kipuu saa tuhottuu ja sit sitä turtuu, hiljalleen murtuu, muuttuu toiseksi Kun astuu hän esiin, se pistää tunteet ja ajatukset peliin Alkaa kädet muuttuu, kieli puutuu ja esineet suurentuu, tunto sormenpäistä uupuu, kyyneliin hukkuu, silmäluomet lumpsuu Sit kohtaan ajattomuuden, tavattomuuden, jolloi sanat ei paina mitään ja voin kävellä autotielle katsomatta mitään Sokeutuu, toiseen maailmaan uppoutuu Herään aina tietyssä pisteessä, mut en muista missä päivässä elämää Olenko kenties vielä unessa, en halua selvittää asiaa, koska hetken voi olla lapsi piilossa, mutta kuitenkin turvassa

[mosaiikkirusetti]

Me, mä, ne, hä?

Moikka vaan. Tähän blogiin yritän kirjoittaa päiväkirjamaisesti elämää vakavan dissosiaatiohäiriön kanssa. Mulle on diagnosoitu DID:n, eli englanniksi Dissociative Identity Disorder (suomeksi dissosiatiivinen identiteettihäiriö), kaltainen vakava dissosiaatiohäiriö. Tosin epäilen että kyseessä on DID koska minulla on muistiaukkoja menneisyydessä ja nykyisyydessä. Juttelen tästä piakkoin lääkärin kanssa. Lisäksi mulla on pari muuta mielenterveydenhäiriötä, joiden kanssa kamppailen. Mun kehossa asuu 8 eri persoonan osaa. Kaikilla on omat nimet, iät, sukupuolet, mieltymykset, ulkonäkö... Meitä on siis: AL, Aarni, Fiona, Kaari, Candy, Veera, Christina (eli Krisse) ja Kari.

Eniten esillä pysyy AL eli minä.

DID syntyy lapsuudenajan vakavan traumatisoitumisen takia, nykykäsityksen mukaan ennen 9. ikävuotta. Traumatisoituminen on kaikki niin henkilökohtaista ja traumoja erilaisia. Eri henkilöillä DID ilmenee eri tavoin.

DID systeemien epävirallinen tietoisuus-rusetti on mosaiikkirusetti (josta pöllin blogini nimen), josta tässä yksi esimerkki (ei omatekemäni, löysin netistä):

Jatketaan tästä pian!

terveisin, AL & konkkaronkka

[mosaiikkirusetti]

Painajaisia taas.

[cw:painajaiset, heitteilejättö, hoarding]

Näin kolmatta yötä päräkkäin taas painajaisia. Tällä kertaa ne sijottu kotiin jossa asuin lapsena. Se oli likainen hometalo. Mä asuin tuolloin äitini kanssa kahdestaan. Äitini ei siivonnut tai tehnyt ruokaa. Joten en minäkään. Olin toki lapsi, mutta tästä on silti helppo syyttää itseään. Mut jätettiin käytännössä heitteille. Siihen aikaan liitty paljon muuta mut jätetään se nyt tällä kertaa välistä!

Painajaisessani menin tänne taloon ja mun molemmat vanhemmat asu siellä. Kellarin perunahuone oli täynnä likaisia vaatteita ja sanomalehtiä, ja isäni kiipesi vaatevuorelle keräämään jotai pahveja joita minun piti laittaa reppuuni.

Mun isosisko oli ullakolla nukkumassa. Toinen sisko ei ollut missään?

Mun oma huone oli melkein tyhjä. Pelkkiä likasia vaatteita ja roskia lattialla, mut ei huonekaluja. Pelkät verhot.

Jossain vaiheessa tein lähtöä ja ojensin ne pahvit mitä oli mun repussa mun isälle ja mun isä suuttu mulle. En tiedä edes että miksi.

En muista oikein mitä muuta tapahtu mut mua ahdisti toi uni tosi paljon. Mua ahdistaa ajatus et joutusin siihen taloon takasin. Sinne rojun ja paskan keskelle. Näen aina välillä tästä unta. Joskus näin unta että olin täyttänyt koko kerrostalon kellarin likaisilla vaatteille, roskilla ja kaikella rojulla ja mut häädettiin sieltä pois ja mun piti siivota se kaikki. Se oli hirveetä.

Mua ahdistaa painajaiset ja näen niitä tosi usein.

As a side note, käyn pian lääkärissä juttelee lääkkeistä, terapiasta ja diagnooseista. Ja vähän kai kaikesta

[mosaiikkirusetti]

Pitkään aikaan kirjotellu mitään. Elämä on ollu rankanpuoleista. Korkeakoulussa opiskelu ottaa koville ja pelkään työharjoittelun rikkovan mut kuten vuos sitten.

Vuos sit tein harkkaa ja hajosin ihan täysin. En tienny kuka olin ja päässä pyöri muisto, jonka olin unohtanut, 10v takaa, kun syötin kaloja rannalla. Tunsin että sulin sellaseks löllöksi möntiksi, joka ei ollut kukaan. En tiennyt kuka olin. En tiedä vieläkään. Mun oli pakko lopettaa se harkka kesken. Sit tuli opparin aika, joka oli tosi hankalaa mulle.

Nyt kesällä oon yrittänyt rentoutua? Mut menetin yhden mun ystävän, mikä painaa mieltä.

Tunnen välillä kun pikkunen itkee mun sisällä. Sillä on ikävä äitiä. Äitiä joka ei voi olla meidän... mun äiti. Yritän kieltää osat. Kieltää niiden olemassaolon. Eihän mulla voi olla DID. Ei vaan voi. Mut sit huomaan taas et jotain tapahtuu ja mun pitää myöntää että se on ehkä totta. Ahdistaa.

Mun lääkäri ehdotti et jatketaan mun kuntoutustukea 2v ja terapiaa 2x viikossa vuoden vaihteen jälkeen. Toivottavasti kela myöntää.

Välillä musta tuntuu et en ikinä kuntoudu. Oon niin väsynyt ja mikään ei auta. Aloitin myös uuden lääkkeen ahdistukseen ja toivon että se auttaa. Haluan tehdä jotain tärkeetä mun elämällä. Mut en jaksa mitään ja joka viikko on taistelua itsetuhoisia ajatuksia vastaan. En vaan jaksa.

Mut pakkohan tässä on pyristellä johonki suuntaa. Jatketaan.

[mosaiikkirusetti]

F44.81

No. Diagnoosi muuttu sit DID:ksi "Muu"sta. Eli suomalaisittain Sivupersoonahäiriö

Ei sinänsä tullut yllätyksenä enää mutta olihan se jännä paikka.

Mulla on ollu hieman hankalia kuukausia tässä viimeaikoina. Pari päivää sit mul oli semiselkee blackoutti taas. Candy jutteli siinä parille kaverille discordin välityksellä ja kyllä mua sit hävetti ku tulin takas.

Oon yrittäny alottaa piirtää sarjakuvia. Katotaa jos niitä jaksais postailla tässä.

-Viki

[mosaiikkirusetti]

Lääkäristressi

Huomenna nään mun lääkäriä. Stressaa ihan pirusti. Pelkään et mua pidetään ihan tyhmänä.

Haluun jutella mun lääkärille mun diagnooseista, lähinnä disso-diagnoosista. Toivoisin selkeytystä siihen.

Ja sekös hävettää ja pelottaa ja ahdistaa ja stressaa. En haluu et mua pidetään idioottina tai jotain. Inhottavana.

Oon stressanu tätä pari päivää jo iha sikana mut ei täs voi muuta ku mennä sinne huomenna.