#arkeologia | Explore Tumblr posts and blogs

kapitaali · 4 years ago

Photo

Miten muuttaa ihmiskunnan historian suunta

1. Alussa oli sana

Satojen vuosien ajan me olemme kertoneet itsellemme yksinkertaista tarinaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperästä. Ja suurimman osan tarinasta ihmiset ovat eläneet pienissä samanarvoisissa metsästäjä-keräilijöiden joukoissa. Sitten tuli maatalous, mikä toi mukanaan yksityisomaisuuden, ja sitten kaupungit syntyivät mikä tarkoitti varsinaisen sivilisaation syntyä. Sivilisaatio tarkoitti monia pahoja asioita (sotia, veroja, byrokratiaa, patriarkaattia, orjuutta…) mutta teki myös mahdolliseksi kirjallisuuden, tieteen, filosofian ja suurimman osan ihmiskunnan suurista saavutuksista.

Lähes kaikki tietävät tämän tarinan laajimmat ääriviivat. Lähtien aina Jean-Jacques Rousseaun päivistä, se on muokannut sitä mitä me ajattelemme ihmishistorian yleisestä muodosta ja suunnasta. Tämä on tärkeää, koska narratiivi myös määritt��ä poliittisten mahdollisuuksien tuntuamme. Useimmat näkevät sivilisaation, ja täten eriarvoisuuden, traagisena välttämättömyytenä. Jotkut unelmoivat menneisyyden utopiaan paluusta, löytävänsä teollisen vastineen ‘primitiiviselle kommunismille’, tai jopa ääritapauksissa kaiken tuhoamisesta ja keräilyyn palaamisesta. Mutta kukaan ei haasta tarinan perusrakennetta.

Banksyn taidetta (nimi ei tiedossa). Lähde: Flickr

Tässä narratiivissa on perustavanlaatuinen ongelma.

Se ei ole totta.

Arkeologian, antropologian ja vastaavien alojen musertava määrä näyttöä alkaa antaa meille varsin selvästi ideaa siitä miltä viimeisen 40 tuhatta vuotta ihmishistoriaa todella näyttivät, eikä se melkein millään tavalla muistuta perinteistä narratiivia. Lajimme ei, itse asiassa, viettänyt suurinta osaa historiastaan pienissä joukoissa; maatalous ei tarkoittanut peruuttamatonta yhteiskunnallisen evoluution rajaviivaa; ensimmäiset kaupungit olivat usein robustin egalitaarisia. Silti, jopa silloinkin kun tutkijat ovat vaiheittain tulleet konsensukseen sellaisista kysymyksistä, he pysyvät omituisen haluttomina julistamaan löydöksiään kansalle — tai edes toisten alojen tutkijoille — puhumattakaan suurempien poliittisten implikaatioiden pohtimisesta. Sen seurauksena nuo kirjoittajat, jotka pohdiskelevat ihmishistorian ‘suuria kysymyksiä’ — Jared Diamond, Francis Fukuyama, Ian Morris ja muut — edelleen ottavat Rousseaun kysymyksen (‘mikä on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperä?’) omaksi lähtökohdakseen, ja olettavat suuremman tarinan alkavan jonkinlaisesta alkuviattomuudesta lankeamisesta.

Yksinkertaisesti tuon kysymyksen kysyminen tarkoittaa oletusten sarjan tekemistä, että 1. on ollut jonkinlainen asia nimeltään ‘eriarvoisuus’, 2. että se on ongelma, ja 3. että oli olemassa aika jolloin sitä ei ole ollut. Vuoden 2008 rahoituskriisistä lähtien, tottakai, sekä sitä seuranneiden mullistusten myötä, ‘yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ongelma’ on ollut poliittisen keskustelun keskiössä. Tuntuu olevan olemassa konsensus, intellektuaalisten ja poliittisten luokkien keskuudessa, että yhteiskunnallisen eriarvoisuuden määrä on lähtenyt lapasesta, ja että useimmat maailman ongelmista ovat seurausta tästä, tavalla tai toisella. Tämän huomauttaminen tuntuu haasteelliselta globaaleille valtarakenteille, mutta vertaa tätä siihen tapaan jolla ongelmista oltaisiin voitu puhua sukupolvi aiemmin. Toisin kuin termit kuten ‘pääoma’ tai ‘luokkavalta’, sana ‘tasa-arvo’ on käytännössä suunniteltu johtamaan puolittaisiin tekoihin ja kompromisseihin. Voi kyllä kuvitella kapitalismin kumoamisen tai valtiovallan hajottamisen, mutta on erittäin vaikeaa kuvitella ‘eriarvoisuuden’ eliminoimista. Itse asiassa, ei ole ilmiselvää mitä sellaisen tekeminen edes tarkoittaisi, sillä ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia eikä kukaan oikeastaan erityisesti heidän haluakaan sitä olevan.

‘Eriarvoisuus’ on tapa muotoilla teknokraattisille uudistajille asianmukaiset yhteiskunnalliset ongelmat, sellaisille ihmisille jotka olettavat heti kättelyssä että kaikki oikeat visiot yhteikunnallisesta transformaatiosta ovat olleet poissa poliittiselta pöydältä jo pitkän aikaa. Se mahdollistaa numeroiden kanssa kikkailun, Gini-kertoimista väittelemisen ja yhteiskunnan toimintahäiriön rajoista debatoinnin, veroregiimien tai sosiaalitukimekanismien uudelleensäätämisen, jopa kansan järkyttämisen numeroilla joilla näytetään miten huonoiksi asiat ovat muuttuneet (‘voitko kuvitella? 0.1% maailman populaatiosta kontrolloi yli 50%:a vauraudesta!’), tämä kaikki ilamn että otetaan kantaa mihinkään niistä tekijöistä joita vastaan ihmiset oikeasti ovat sellaisissa ‘eriarvoisissa’ yhteikuntajärjestelyissä: esimerkiksi se, että jotkut onnistuvat muuttamaan vaurautensa vallaksi muiden yli; tai että toiset päätyvät tilanteeseen jossa heille sanotaan ettei heidän tarpeensa ole tärkeitä, ja että heidän elämällään ei ole arvoa itsessään. Jälkimmäinen, meidän oletetaan uskovan, on vain väistämätöntä seurausta eriarvoisuudesta, ja eriarvoisuus on väistämätöntä seurausta elämisestä suuressa, monimutkaisessa, urbaanissa, teknologisesti hienostuneessa yhteiskunnassa. Tämä on se todellinen poliittinen viesti, joka välittyy loputtomista viattomuuden ajan esiin ottamisista, ennen eriarvoisuuden keksimistä: että jos me haluamme päästä eroon sellaisista ongelmista kokonaisuudessaan, meidän tulisi jollain tapaa päästä eroon 99.9% Maapallon asukkeja ja palata pieniin keräilijäyhteisöihin jälleen kerran. Muutoin paras mitä voimme toivoa on sopeutua sen kengän kokoon joka tulee meitä potkimaan naamalle, ikuisesti, tai ehkäpä riidellä hieman kiemurtelutilasta jossa jotkut meistä voivat ainakin hetkellisesti levähtää.

Valtavirran yhteiskuntatiede tuntuu nyt lähteneen liikekannalle vahvistamaan tätä toivottomuuden tuntua. Melkein kuukausittain meitä tulee vastaan julkaisija, jotka yrittävät projisoida nykyistä vaurauden jakamisen vimmaa aina kivikaudelle asti, mikä asettaa meidät etsimään vääriä ‘egalitaarisia yhteisöjä’, joita määritellään tavalla että ne eivät mitenkään olisi voineet olla olemassa jonkin pienen keräilijäyhteisön ulkopuolella (ja mahdollisesti, ei edes silloin). Se mitä me teemme tässä esseessä on ensinnäkin kaksi asiaa. Ensimmäisenä me käytämme hieman aikaa käymään läpi sitä mikä kelpaa asiasta jotain tietävän mielipiteeksi, paljastaaksemme miten peliä pelataan, miten jopa kaikkein ilmiselvin sofistikoitunut nykyajan tutkija päätyy uusintamaan perinteistä viisautta siten kuin se esiintyi Ranskassa tai Skotlannissa, sanotaanko vaikka vuonna 1760. Sitten me pyrimme laskemaan alkuvaiheen perustuksen aivan täysin toisenlaiselle narratiiville. Tämä on suurimmalta osin pohjatyötä. Kysymykset, joiden kanssa me painimme, ovat niin massiivisia ja ongelmat niin tärkeitä, että vaaditaan vuosien tutkimus ja debatointi jotta voisimme edes alkaa ymmärtää sen täysiä implikaatioita. Mutta yhtä asiaa me vaatimalla vaadimme. Alkuviattomuudesta lankeamisen tarinan hylkääminen ei tarkoita inhimillisen emansipaation unelmien hylkäämistä — eli siis unelmaa yhteiskunnasta jossa kukaan ei voi muuttaa oikeuttaan yksityisomistukseen keinoksi orjuuttaa muita, ja missä kenellekään ei sanota sitä että hänen elämänsä tai tarpeensa eivät merkitse mitään. Päinvastoin. Ihmishistoria muuttuu paljon kiinnostavammaksi, sisältäen useampia toiveikkaita hetkiä kuin mitä meidät on johdateltu uskomaan, heti kun me opimme miten heittää pois konseptuaaliset kahleet ja havainnoida sitä mitä todella on olemassa.

2. Nykyajan kirjoittajat yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperästä; tai, ikuinen Jean-Jacques Rousseaun paluu

Aloittakaamme luonnostelemalla saatua viisautta ihmishistorian yleisestä kulusta. Se menee jotenkin näin:

Kun ihmishistorian verhoa raotetaan — sanokaamme arviolta parisataa tuhatta vuotta sitten — anatomisesti modernin Homo sapiensin ilmaantuessa — me löydämme lajimme elämästä pienissä ja mobiileissa joukoissa, joiden koko vaihtelee paristakymmenestä neljäänkymmeneen. Ne etsivät optimaalisia metsästys- ja keräilyalueita, seuraavat laumoja, keräilevät pähkinöitä ja marjoja. Jos resurssi muuttuu liian niukaksi, tai sosiaalisia jännitteitä esiintyy, ne vastaavat lähtemällä liikkeelle ja menemällä muualle. Elämä näille varhaisille ihmisille — me voimme pitää heitä ihmiskunnan lapsuutena — on täynnä vaaroja, mutta myös mahdollisuuksia. Materiaalista omaisuutta on vähän, mutta maailma on pilaamaton ja kutsuva paikka. Useimmat työskentelevät vain pari tuntia päivässä, ja pienten sosiaalisten ryhmien koko mahdollistaa heille ylläpitää eräänlaista lunkia toveruutta, ilman muodollisia ylivallan rakenteita. Rousseau, kirjoittaessaan 1700-luvulla, viittasi tähän ‘luonnontilana’, mutta nykyään oletetaan että se on kattanut suurimman osan lajimme oikeasta historiasta. Sen oletetaan myös olevan ainoa ajanjakso, jolloin ihmisten onnistui elää aitona tasa-arvoisten olentojen lajina, ilman luokkia, kasteja, periytyviä johtajia tai keskitettyä hallintoa.

Niinpä tämä onnellinen maailmantila lopulta joutui tulemaan päätökseensä. Peinteinen versiomme maailmanhistoriasta asettaa tämän hetken arviolta 10 tuhatta vuotta menneisyyteen, viimeisimmän jääkauden loppuun.

Tässä kohtaa huomaamme kuvitteellisten ihmistoimijoidemme hajaantuneen ympäri maailman mantereita, alkaen viljellä omia lajejaan ja kasvattaa omaa karjaansa. Mitkä olivatkaan sitten paikalliset syyt (niistä kiistellään edelleen), vaikutukset olivat suunnattomat, ja periaatteessa samat kaikkialla. Alueelliset kiintymykset ja omaisuuden yksityisomistus muuttuivat tärkeiksi tavalla, joka oli aiemmin tuntematon, ja niiden myötä syntyi satunnaisia kiistoja ja sotia. Maanviljely takasi ylijäämän ruoasta, mikä mahdollisti joidenkin akkumuloida vaurautta ja vaikutusvaltaa oman välittömän yhteisönsä ulkopuolelle. Toiset käyttivät ruoanhankinnasta vapautumistaan uusien taitojen kehittämiseen, kuten kehittyneempien työkalujen, aseiden, kulkuneuvojen ja linnakkeiden keksiminen, tai he harrastivat politiikkaa tai järjestäytynyttä uskontoa. Tämän seurauksena nämä ‘Neoliittiset maanviljelijät’ nopeasti saivat vihiä metsästäjä-keräilijänaapureistaan ja ryhtyivät eliminoimaan tai absorboimaan heitä uuteen ja ylivertaisempaan — vaikkakin vähemmän tasa-arvoiseen — elämäntyyliin.

Vaikeuttaakseen asioita vielä lisää, tai niin ainakin tarina sanoo, maanviljelys mahdollisti populaation kasvun globaalisti. Kun useampi ihminen muutti yhä vain kasvaviin keskittymiin, viekkaat esi-isämme ottivat jälleen yhden peruuttamattoman askeleen eriarvoisuudessa, ja arviolta 6000 vuotta sitten kaupungit ilmestyivät. Kaupungit tarvitsivat keskitettyä hallintoa. Uudet byrokraattien, pappien ja sotilas-poliitikkojen luokat asettivat pysyvät edustuksensa pitääkseen järjestyksen ja varmistaakseen tavaroiden ja julkisten palvelujen jouhevan virtaamisen. Naiset, joilla oli ennen ollut keskeinen rooli ihmissuhteiden hoidossa, eristettiin tai vangittiin haaremeihin. Sotavangit pakotettiin orjiksi. Täysimittainen eriarvoisuus oli saapunut, eikä siitä ollut eroon pääsyä. Silti, tarinankertojat vakuuttelevat meille, urbaanissa sivistyksessa ei kaikki ollut pahasta. Kirjoitustaito keksittiin, aluksi pitämään kirjaa valtion tileistä, mutta tämä mahdollisti monenlaisen edistyksen tieteessä, teknologiassa ja taiteissa. Viattomuuden hinnalla meistä tuli moderneja orjia, ja me voimme nyt pelkästään katsella säälin ja kateuden sekaisin tuntein niitä harvoja ‘perinteisiä’ tai ‘primitiivisiä’ yhteiskuntia, jotka jollain tavalla jäivät laivasta.

Tämä on tarina, joka, kuten me sanomme, muodostaa perustuksen kaikelle nykymuotoiselle debatille eriarvoisuudesta. Jos esimerkiksi kansainvälisten suhteiden asiantuntija, tai kliininen psykologi, toivoo pohdiskelevansa sellaisia asioita, he todennäköisesti pitävät itsestäänselvyytenä, että suurimman osan ihmishistoriasta me olemme eläneet pienissä tasa-arvoisissa laumoissa, tai että kaupunkien synty tarkoitti myös valtion syntyä. Sama pätee myös tuoreimpiin kirjoihin, jotka pyrkivät tarkastelemaan esihistoriaa laajalla näkökulmalla, tehdäkseen poliittisia johtopäätöksiä jotka ovat relevantteja nykyelämälle. Tarkastellaan vaikka Francis Fukuyaman The Origins of Political Order: From Prehuman Times to the French Revolution:

Alkuvaiheissaan ihmisten poliittinen järjestäytyminen oli samanlaista kuin laumatason yhteiskunnissa on havaittavissa kädellisillä kuten simpanssit. Tätä voidaan pitää yhteiskunnallisen järjestäytymisen oletusmuotona. … Rousseau huomautti, että poliittisen eriarvoisuuden alkuperä lepää maatalouden kehittymisessä, ja tässä hän oli suurelta osin oikeassa. Johtuen laumatason yhteisöjen esimaataloudellisuudesta, modernissa mielessä olevaa yksityisomistusta ei ole. Kuten simpanssilaumat, metsästäjä-keräilijät asuivat alueilla joita he vartioivat ja joista välillä kamppailivat. Mutta heillä on vähemmän insentiiviä kuin maanviljelijöillä antaa maapalalle hinta ja sanoa että ‘tämä on minun’. Jos heidän maa-alansa valloittaa jokin toinen ryhmä, tai jos vaaralliset pedot hyökkäävät, laumatason yhteisöt voivat yksinkertaisesti siirtyä muualle johtuen matalista populaatiotiheyksistä. Laumatason yhteisöt olivat erittäin tasa-arvoisia. … Johtajuutta esiintyi yksilötasolla perustuen ominaisuuksiin kuten voima, älykkyys ja luotettavuus, mutta se tuppaa vaihtelemaan yhdestä henkilöstä toiseen.

Jared Diamond, kirjassa World Before Yesterday: What Can We Learn from Traditional Societies?, ehdottaa sellaisten laumojen (joissa hän uskoo ihmisten eläneen ‘niinkin tuoreeltaan kuin 11,000 vuotta sitten’) koostuneen ‘vain muutamasta kymmenestä henkilöstä’, jotka olivat suurimmaksi osaksi sukua toisilleen. Ne elivät varsin niukkaa elämää, ‘metsästäen ja keräillen mitä tahansa villieläimiä tai kasvilajeja sattui elämään samassa eekkerissä metsää’. (Miksi vain eekkeri, sitä hän ei selitä.) Ja heidän sosiaaliset elämänsä, Diamondin mukaan, olivat kadehdittavan yksinkertaisia. Päätöksiin päästiin ‘face-to-face keskusteluissa’; oli ‘jotain henkilökohtaista omaisuutta’, eikä ‘mitään muodollista poliittista johtoa tai vahvaa taloudellista erikoistumista’. Diamond toteaa, että surullista kyllä, ainoastaan sellaisilla alkukantaisilla ihmisryhmittymillä ihmiset ovat koskaan saavuttaneet merkittävää sosiaalisen tasa-arvon astetta.

Diamondille ja Fukuyamalle, kuten myös Rousseaulle joitain vuosisatoja aiemmin, tuolle tasa-arvolle stopin laittoi — kaikkialla ja ikuisesti — maanviljelyksen keksiminen ja suuremmat populaatiotiheydet, joita sillä oli mahdollista elättää. Maanviljelys toi mukanaan siirtymän ‘laumoista’ ‘heimoihin’. Ruoan ylijäämän akkumulaatio ruokki populaation kasvua, mikä johti siihen, että jotkut ‘heimot’ kehittivät arvojärjestyksellisiä yhteisöjä nimeltään ‘päällikkökunta’. Fukuyama maalaa lähes raamatullisen kuvan, poistumisen Eedenistä: ‘Kun pienet ihmisjoukot vaeltelivat ja sopeutuivat eri ympäristöihin, ne alkoivat olla olemasssa syrjässä luonnontilastaan kehittämällä uusia sosiaalisia instituutioita’. Ne sotivat sotia resursseista. Romuluiset ja murrosikäiset yhteisöt olivat matkalla kohti vaikeuksia.

Oli aika kasvaa aikuiseksi, aika nimittää oikeaa johtajistoa. Ennen pitkää päälliköt olivat nimittäneet itsensä kuninkaiksi, jopa keisareiksi. Ei ollut mitään pointtia vastustaa tällaista. Kaikki tämä vääjäämättä johti siihen, heti kun ihmiset ottivat käyttöönsä suuria, monimutkaisia organisaatiomuotoja. Jopa silloinkin kun johtajat alkoivat käyttäytyä huonosti — kuorien maanviljelyksen ylijäämän kermaa itselleen ajaakseen sukulaistensa ja imartelijoidensa asiaa, tehden statuksesta pysyvää ja periytyvää, keräten pääkalloja ja orjatyttöjen haaremeita, tai repien vastustajan sydämen irti kivikirveellä — ei mitenkään ollut mahdollista että oltaisiin voitu palata takaisin. ‘Suuret populaatiot’, Diamond arvelee, ‘eivät voi toimia ilman johtajia jotka tekevät päätöksiä, toimeenpanijoita jotka toteuttavat päätöksiä ja byrokraatteja jotka hallinnoivat päätökset ja lait. Niinpä kaikille teille lukijoille jotka ovat anarkisteja ja unelmoivat elämisestä ilman mitään valtiovaltaa, nuo ovat syitä sille miksi unelmanne ovat epärealistisia: te joutuisitte etsimään jonkin pienen porukan tai heimon joka teidät ottaa vastaan, missä kukaan ei ole tuntematon, ja missä kuninkaat, presidentit ja byrokraatit ovat tarpeettomia’.

Synkkä johtopäätös, ei ainoastaan anarkisteille, vaan kenelle tahansa joka koskaan on miettinyt voisiko olla jotain vakavastiotettavaa vaihtoehtoa status quolle. Mutta hienoa on se, että huolimatta itseriittoisesta äänensävystä, sellaiset esitykset eivät itse asiassa perustu yhtään minkäänlaiseen tieteelliseen näyttöön. Ei ole syytä uskoa, että pienen skaalan ryhmät ovat erityisen tasa-arvoisia, tai että suuremmilla välttämättä olisi pakko olla kuningasta, presidenttiä tai byrokratiaa. Nämä ovat faktoina esitettyjä ennakkoluuloja.

Fukuyaman ja Diamondin tapauksessa on mahdollista, vähintäänkin, havaita miten heitä ei koskaan koulutettu relevanteille aloille (ensimmäinen oli valtiotieteilijä, toisella oli tohtorintutkinto virtsarakon fysiologiasta). Silti, jopa silloinkin kun antropologit ja arkeologit kokeilevat ‘kokonaiskuvan’ narratiiveilla, heillä on omituinen taipumus päätyä samankaltaiseen pieneen variaatioon Rousseausta. Teoksessa The Creation of Inequality: How our Prehistoric Ancestors Set the Stage for Monarchy, Slavery, and Empire Kent Flannery ja Joyce Marcus, kaksi ansioitunutta tutkijaa, esittävät viisisataasivuisen etnografian ja arkeologian tapaustutkimuksen yrittäessään ratkaista pulmaa. He myöntävät, että jääkauden aikaiset esi-isämme eivät olleet täysin tietämättömiä hierarkian ja alistumisen instituutioista, mutta vaativat että he kokivat nämä pääosin yliluonnollisen kanssa toimiessaan (esi-isien henget ja sensellaiset). Maanviljelyn keksiminen, heidän mukaansa, johti demografisesti laajennettujen ‘klaanien’ tai ‘jälkeläisryhmien’ syntyyn, ja niiden niin tehdessä pääsy henkiin ja kuolleisiin oli reitti maalliseen valtaan (miten tasan tarkkaan näin on, sitä ei kerrota). Flanneryn ja Marcuksen mukaan seuraava suuri askel tiellä kohti eriarvoisuutta otettiin kun eräs epätavallisen tunnettu tai osaava klaanilainen — parannuksen asiantuntijat, sotilaat ja muut ylisuorittajat — saivat oikeuden siirtää statuksen jälkeläisilleen, huolimatta jälkeläisten kyvyistä tai osaamisesta. Tuo kutakuinkin kylvi siemenet ja tarkoitti siitä lähtien, että oli vain ajan kysymys kunnes kaupungit syntyisivät, monarkia, orjuus ja imperiumi saapuisivat.

Flanneryn ja Marcuksen kirjan mielenkiintoinen seikka on, että ainoastaan valtioiden ja imperiumien synnyn myötä he todella tuovat esiin minkäänlaista näyttöä. Kaikki todella keskeiset hetket heidän kertomuksessaan ‘eriarvoisuuden synnystä’ nojaavat suhteellisen tuoreisiin kuvauksiin pienen mittakaavan keräilystä, laiduntamisesta ja kasvattamisesta kuten Hadzat Itä-Afrikan railolla tai Nambikwarat Amatsonian sademetsissä. Sellaiset kertomukset ‘perinteisistä yhteiskunnista’ käsitellään kuten ne olisivat ikkunoita paleoliittiseen tai neoliittiseen menneisyyteen. Ongelmana on, että ne eivät ole mitään sellaista. Hadzat tai Nambikwarat eivät ole eläviä fossiileja. He ovat olleet kontaktissa maanviljelysvaltoihin ja imperiumeihin, valloittajiin ja kauppiaisiin vuosituhansien ajan, ja heidän yhteisölliset instituutionsa muotoutuivat pyrkimyksissä olla tekemisissä niiden kanssa tai välttää niitä. Ainoastaan arkeologia voi kertoa meille mitä, jos mitään, heillä on yhteistä esihistoriallisten yhteiskuntien kanssa. Joten vaikka Flannery ja Marcus esittävät kaikenlaisia mielenkiintoisia näkökantoja siihen miten eriarvoisuus on saattanut syntyä ihmisyhteisöissä, he eivät anna meille paljoakaan syyät uskoa että se niin oikeasti olisi syntynyt.

Lopuksi tarkastelkaamme Ian Morrisin kirjaa Foragers, Farmers, and Fossil Fuels: How Human Values Evolve. Morris tavoittelee hieman erilaista intellektuaalista projektia: tuoda arkeologian, muinaishistorian ja antropologian löydökset dialogiin ekonomistien kuten Thomas Piketty kanssa eriarvoisuudesta modernissa maailmassa, tai sir Tony Atkinsonin politiikkaan keskittyvä Inequality: What can be Done?. Ihmishistorian ‘syvä aika’, Morris kertoo meille, haluaa kertoa meille jotain tärkeää sellaisista kysymyksistä — mutta vain jos me aluksi luomme yhdenmukaisen mitan eriarvoisuudelle, joka on sovellettavissa koko aikavälille. Tämän hän saavuttaa kääntämällä jääkauden metsästäjä-keräilijöiden ja neoliittisten maanviljelijöiden ‘arvot’ modernin ajan ekonomistien kielelle, ja sitten käyttäen niitä Gini-kertoimien tai muodollisten eriarvoisuuslukujen määrittämiseen. Henkisten eriarvoisuuksien sijaan, joita Flannery ja Marcus alleviivasivat, Morris antaa meille peittelemättömän materialistisen näkemyksen, joka jakaa ihmishistorian kolmeen suureen ‘F:ään’ hänen otsikossaan, riippuen siitä miten ne johtavat lämpöä. Kaikilla yhteisöillä, hän esittää, on ‘optimaalinen’ sosiaalisen eriarvoisuuden taso — sisäänrakennettu ‘henkinen taso’ jota käyttää Pickettin ja Wilkinsonin termein — joka on asianmukainen yhteisön energiankäytön tasoon suhteutettuna.

Vuoden 2015 tekstissään New York Timesissa Morris itse asiassa antaa meille lukuja, määritettyjä alkuaikojen tuloja dollareissa ja kiinnitettyinä vuoden 1990 valuutan arvoihin.1 Hän myös olettaa, että metsästäjä-keräilijät viime jääkaudella elivät suurimmaksi osaksi pienissä liikkuvissa ryhmissä. Sen seurauksena he kuluttivat varsin vähän, hänen mukaansa arviolta $1.10/päivä. Sen seurauksena heidän Gini-kertoimensa oli arviolta 0.25 — eli, kutakuinkin niin matalalla kuin on mahdollista päästä — silllä ylijäämää tai pääomaa ei ollut kenellekään eliitille napattavaksi. Agraariyhteisöissä — Morris lukee tähän arviolta kaiken 9000-vuotisesta neoliittisesta Çatalhöyükin kylästä Kublai Khanin Kiinaan tai Ranskan Aurinkokuninkaaseen — oli enemmän väkeä ja ne olivat parempisoaisempia, joiden keskimääräinen kulutus oli $1.50-$2.20/päivässä henkeä kohti ja alttius akkumuloida vaurauden ylijäämää oli olemassa. Mutta useimmat myös työskentelivät kovasti, ja selvästi huonoissa olosuhteissa, joten maanviljely-yhteisöt pyrkivät kohti suurempia eriarvoisuuden tasoja.

Fossiilisilla polttoaineilla lämmitetyt yhteiskunnat ovat todella muuttaneet kaiken tuon vapauttamalla meidät käsillä tekemisen pakosta ja tuomalla meille takaisin järkevät Gini-kertoimen tasot, lähempänä metsästäjä-keräilijä-esi-isien lukemia — ja jonkin aikaa se vaikutti siltä kuin näin olisikin tapahtumassa, mutta jostain kumman syystä, mitä Morris ei tarkkaan ymmärrä, asiat kääntyivät päälaelleen ja vauraus jälleen alkoi imeytyä pienen globaalin eliitin käsiin:

Jos taloushistorian käänteet ja kansan tahto viimeisen 15 tuhannen vuoden ajalta kertovat yhtään mitään, verojen jälkeisten tulojen ‘oikea’ eriarvoisuuden taso on jossain 0.25 ja 0.35:n välillä, ja että vaurauden eriarvoisuus on arviolta 0.70 ja 0.80 välillä. Monet maat ovat nyt ylärajalla tai sen yli, mikä viittaa siihen että Piketty oli oikeassa nähdessään ongelmia ennakolta.

Suurta teknokraattista peukalointia kaivattaisiin!

Jättäkäämme Morriksen ehdotukset sivuun mutta keskittykäämme yhteen lukuun: paleoliittiseen $1.10:n päiväansioon. Mistä tämä tasan tarkkaan tulee? Oletettavasti laskelmat liittyvät päivittäin syödyn ruoan kalorimääriin. Mutta jos me vertaamme päivittäisiä tuloja nyt, eikö meidän tulisi ottaa huomioon myös kaikki muut asiat joita paleoliittiset keräilijät saivat ilmaiseksi, mutta joista meidän odotetaan maksavan: ilmainen turva, ilmainen riitojen ratkaisu, ilmainen peruskoulu, ilmainen vanhusten hoiva, ilmaiset lääkkeet, puhumattakaan viihteestä, musiikista, tarinankerronnasta ja uskonnosta? Silloinkin kun puhutaan pelkästä ruoasta, meidän tulee tarkastella laatua: loppujen lopuksi, me puhumme 100-prosenttisesta luomuruoasta tässä, joka huuhdotaan kurkusta alas puhtaimmalla lähdevedellä. Iso osa nykytuloista menee vuokriin ja asuntolainoihin. Mutta paleoliittisten nuotioiden maksut Dordognen tai Vézèren hengessä, puhumattakaan korkealuokkaisesta luonnonkiven maalauksesta ja norsunluun kaivertamisesta — ja kaikki nuo turkisvaatteet. Tämän on todella ollut oltava kallista ja paljon yli $1.10/päivässä, jopa vuosien 1990 dollareissa. Marshall Sahlins ei turhaan viitannut keräilijöihin ‘alkuperäisenä rikkaiden yhteiskuntana’. Sellainen elämä nykyään ei ole halpaa.

Tämä on kaikki myönnettävästi hieman hullunkurista, mutta se on eräällä tavalla meidän pointtimme: jos redusoi maailmanhistorian Gini-kertoimiksi, typeriä asioita tulee väistämättä syntymään siitä. Lisäksi myös masentavia. Morris ainakin tuntee jonkin olevan vinossa globaalin eriarvoisuuden räjähtäessä viimeaikoina. Sitä vastoin historioitsija Walter Scheidel on vienyt Pikettyn tyylisen ihmishistorian tulkinnan masentavaan loppuunsa hänen vuoden 2017 kirjassaan The Great Leveler: Violence and the History of Inequality from the Stone Age to the Twenty-First Century, ja hän tulee päätelmään siitä että me emme voi tehdä mitään eriarvoisuudelle. Sivilisaatio väistämättä asettaa johtoonsa pienen eliitin, joka ryöstää yhä suuremman ja suuremman osuuden piirakasta. Ainoa asia joka on koskaan ollut onnistunutta heidän syrjäyttämisessään on katastrofit: sodat, rutto, asevelvollisuus, täysi kärsimys ja kuolema. Puolikkaat toimet eivät toimi koskaan. Joten jos et halua palata takaisin elämään luolassa tai kuolla ydinholokaustiin (mikä oletettavasti lopettaa myös luolassa elijöiden elämän), silloin sinun on vain pakko hyväksyä Warren Buffettien ja Bill Gatesien olemassaolo.

Liberaali vaihtoehto? Flannery ja Marcus, jotka avoimesti identifioituvat Jean-Jacques Rousseaun perinnön jatkajiksi, päättävät katselmuksensa seuraavalla avuliaalla ehdotuksella:

Me kerran esitimme tämän aiheen Scott MacNeishin kanssa, arkeologin joka on yli 40 vuoden ajan tutkinut sosiaalista evoluutiota. Me pohdimme miten yhteiskunnasta voitaisiin tehdä tasa-arvoisempi? Lyhyen konsultoinnin jälkeen hänen vanhaa ystäväänsä Jack Danielsia, MacNeish vastasi, ‘Pistä metsästäjät ja keräilijät johtoon.’

3. Mutta juoksimmeko me päistikkaa kahleisiimme?

Näiden lakkaamattomien Rousseaun viattoman Luonnontilan, sekä paratiisista lankeamisen, esiin ottamisten todella omituinen piirre on, että Rousseau itse ei koskaan väittänyt Luonnontilan tapahtuneen oikeasti. Se oli kaikki pelkkää ajatuskoetta. Hänen kirjassaan Discourse on the Origin and the Foundation of Inequality Among Mankind (1754), jossa suurin osa sepustuksestamme (ja sen uusinnoista) on saanut alkunsa, hän kirjoitti:

… ttutkimuksetm joihin me voimme tässä asiassa käydä, ei tule ottaa historiallisina totuuksina, vaan pelkkinä hypoteettisina ja ehdollisina järkeilyinä, sopivampina kuvaamaan asioiden luonnetta, kuin näyttämään niiden todellisen alkuperän.

Rousseaun ‘Luonnontila’ ei ollut koskaan tarkoitettu kehityksen asteeksi. Sen ei pitänyt olla vastine ‘Raakalaisuuden’ vaiheelle, joka avaa skotlantilaisfilosofien kuten Adam Smith, Ferguson, Millar, tai myöhemmin, Lewis Henry Morgan evoluutioskeemoja. Nämä muut oli tarkoitettu määrittäviksi sosiaalisen ja moraalisen kehityksen tasoiksi, jotka vastaavat tuotantomuotojen historiallisia muutoksia: keräily, laiduntaminen, maanviljelys, teollisuus. Se mitä Rousseau esitti oli, tätä vastoin, enemmänkin vertauksen. Kuten Judith Shklar, tunnettu Harvardin politiikan teoreetikko, painottaa, Rouseeau oikeasti yritti tutkailla sitä mitä hän piti ihmispolitiikan perustavanlaatuisena paradoksina: että sisäinen draivimme kohti vapautta jotenkin johtaa meidät, kerta toisensa jälkeen, ‘spontaanille marssille kohti eriarvoisuutta’. Rousseaun omin sanoin: ‘Kaikki juoksivat päistikkaa omiin kahleisiinsa siinä uskomuksessa, että he turvasivat oman vapautensa; sillä vaikka heillä olikin tarpeeksi syytä nähdä poliittisten instituutioiden edut, heillä ei ollut tarpeeksi kokemusta nähdä ennalta vaaroja’. Mielikuvituksellinen Luonnontila oli vain tapa esittää tuo pointti.

Rousseau ei ollut fatalisti. Sen minkä ihmiset valmistavat, hän uskoi, ihmiset kykenisivät myös purkamaan. Me voisimme vapauttaa itsemme kahleistamme; se ei vain tulisi olemaan helppoa. Shklar ehdottaa, että jännite ‘mahdollisuuden ja todennäköisyyden’ välillä (ihmisten emansipaation mahdollisuus, todennäköisyys jolla me kaikki vain asetamme itsemme jonkin muotoiseen käskynalaisuuteen jälleen kerran) oli keskeinen liikuttava voima Rousseaun kirjoituksissa eriarvoisuudesta. Kaikki tämä saattaa olla hieman ironista, sillä Ranskan vallankumouksen jälkeen monet konservatiivikriitikot pitivät Rousseauta henkilökohtaisesti vastuullisena giljotiinin käytöstä. Mikä sai aikaan Terrorin, heidän mukaansa, oli tasan tarkkaan hänen naiivi usko humaaniuden sisäiseen hyvyyteen, ja hänen uskomuksensa että intellektuaalit voisivat yksinkertaisesti kuvitella tasa-arvoisemmat yhteiskuntajärjestykset ja ‘yleinen tahto’ voisi ne säätää. Mutta varsin harvat noista menneistä nykyään romantikkoina ja utopisteinä häpeäpaalutetuista hahmoista olivat oikeasti niin naiiveja. Karl Marx, esimerkiksi, oli sitä mieltä että se mikä tekee meistä ihmisiä on mielikuvituksellisen pohdiskelun voimamme — toisin kuin mehiläiset, me kuvittelemme talot joissa haluaisimme elää, ja vain silloin käymme niiden rakennustyöhön — mutta hän uskoi myös, että yhteiskunnan kanssa ei olisi mahdollista edetä samalla tavoin, ja yrittää pakottaa arkkitehdin mallia. Niin tekeminen olisi ‘utopistisen sosialismin’ synti, jota kohtaan hän tunsi pelkkää halveksuntaa. Sen sijaan vallankumouksellisten oli pakko hankkia tuntuma suuremmista rakenteellisista voimista, jotka muokkasivat maailmanhistorian kulkua, ja käyttää hyödyksi allaolevia ristiriitoja: esimerkiksi, se seikka että yksittäiset tehtäänomistajat joutuivat jättämään maksamatta työntekijöilleen kilpaillakseen, mutta jos kaikki tekivät niin menestyksekkäästi, kenelläkään ei olisi varaa siihen mitä heidän tehtaansa tuottivat. Ja kuitenkin sellainen on kahden tuhannen vuoden pyhän kirjan voima, että kun jopa kaikkein kovapäisimmät realistit alkavat puhua ihmiskunnan historian laajasta pyyhkäisystä, he palaavat jonkinlaiseen Eedenin puutarhan variaatioon — Lankeamiseen Paratiisista (yleensä, kuten Luomiskertomuksessa, ollen velkaa tyhmälle Tiedon tavoittelulle); tulevaisuuden Pelastuksen mahdollisuuteen. Marxistiset poliittiset puolueet nopeasti kehittivät omat versionsa tarinasta, sulattaen yhteen Rousseaun Luonnontilan ja skotlantilaisen valistuksen idean kehitysasteista. Lopputulos oli resepti maailmanhistorialle, joka alkoi alkuperäisestä ‘primitiivisestä kommunismista’, jonka yksityisomaisuuden synty selätti, mutta joka on joku päivä palaava.

Meidän tulee todeta, että vallankumoukselliset kaikkine visionäärisine ideaaleineen eivät ole olleet taipuvaisia erityiseen mielikuvituksellisuuteen, erityisesti mitä tulee menneen, nykyisyyden ja tulevan yhteennivoamiseen. Jokainen jatkaa saman tarinana kertomista. Ei ole todennäköisesti sattumaa, että nykypäivänä kaikkein elintärkeimmät ja luovimmat vallankumousliikkeet tämän uuden vuosituhannen sarastaessa — Chiapasin Zapatistat ja Rojavan Kurdit kaikkein ilmiselvimpinä esimerkkeinä — ovat niitä jotka samaan aikaan juurruttavat itsensä syvään perinteiseen menneisyyteen. Jonkin alkukantaisen utopian kuvittelemisen sijaan he ammentavat sekalaisemmasta ja monimutkaisemmasta narratiivista. Todellakin, vallankumouksellisissa piireissä tuntuu olevan kasvava tunnustus siitä, että vapaus, traditio ja mielikuvitus ovat aina, ja tulevat aina olemaan toisiinsa sotkeutuneita, tavoilla joita me emme täysin ymmärrä. On tullut aika meidän loppujen ottaa välimatka kiinni ja alkaa miettiä minkälainen olisi ihmishistorian ei-raamatullinen versio.

4. Miten (menneen) historian suunta voi nyt muuttua

Joten, mitä arkeologian ja antropologian tutkimus todella on meille opettanut sitten Rousseaun aikojen?

No, ensimmäinen asia on että ‘sosiaalisen eriarvoisuuden alkuperän’ etsiminen on todennäköisesti väärä paikka lähteä liikkeelle. Totta, ennen niinkutsutun myöhäispaleoliittisen kauden alkua meillä ei oikeasti ole ideaa siitä minkälaista ihmisten sosiaalinen elämä suurimmalta osaltaan oli. Suurin osa näytöstä koostuu hajallaan olevista palasista työstettyä kiveä, luuta ja muutamaa muuta kestävää materiaalia. Eri ihmislajit elivät keskenään; ei ole selvää soveltuuko mikään etnografinen analogia. Asiat alkavat paljastua millään tavalla itse myöhäispaleoliittisen kauden aikaan, joka alkaa arviolta 45 tuhatta vuotta sitten, ja se kattaa jäätiköitymisen ja globaalin jäähtymisen huippukauden (noin 20 tuhatta vuotta sitten) joka tunnetaan nimellä viime jääkaupden huippukohta. Tätä viimeisintä suurta jääkautta sitten seurasi lämpimämmät olosuhteet ja jääkerrosten asteittainen vetäytyminen, mikä johti nykyiseen geologiseen aikakauteen, Holoseeniin. Lempeämmät olosuhteet seurasivat, mikä loi vaiheen jossa Homo sapiens — kolonisoituaan jo suurimman osan Vanhaa maailmaa — marssi Uuteen, saapui Amerikan etelärannoille arviolta 15 tuhatta vuotta sitten.

Joten mitä me oikeasti tiedämme tästä ihmishistorian aikakaudesta? Iso osa varhaisimmasta merkittävästä todistusaineistosta koskien ihmisten yhteiskunnallista järjestäytymistä paleoliittisella aikakaudella on peräisin Euroopasta, jossa lajimme vakiintui Homo neanderthalensiksen rinnalle, ennen jälkimmäisen sukupuuttoa arviolta 40 tuhatta vuotta eaa. (Datan keskittyminen tähän osaan maailmaa todennäköisesti heijastelee arkeologisen tutkimuksen historiallista vinoumaa, eikä niinkään mitään erikoisuutta Euroopassa itsessään.) Tuohon aikaan, ja läpi viime jääkauden huippukohdan, jääkautisen Euroopan asuttavat osat näyttivät enemmänkin Tansanian Serengeti Parkilta kuin miltään nykymuotoiselta eurooppalaiselta asuinsijalta. Jääpeitteistä etelään, tundran ja nykyisten Välimeren metsäalueiden välissä, manner oli jakautunut riistarikkaisiin laaksoihin ja aroihin, joiden läpi kulki kausittain peurojen, biisonien ja mammuttien vaeltavat laumat. Esihistorioitsijat ovat huomauttaneet jo joitain vuosikymmeniä — ja varsin vähällä vaikutuksella — että näissä ympäristöissä asuvilla ihmisryhmillä ei ollut mitään yhteistä niiden autuaan yksinkertaisten, egalitaaristen metsästäjä-keräilijöiden ryhmien kanssa, joiden edelleen kuvitellaan olevan meidän kaukaisia esi-isiämme.

Ensinnäkin, on olemassa kiistämätöntä näyttöä rikkaista hautaseremonioista, jotka ulottuvat jääkaudelle asti. Jotkut näistä, kuten 25 tuhatta vuotta vanhat Sungirin haudat Moskovasta itään, ovat olleet tiedossa vuosikymmeniä ja ovat aivan oikeutetusti kuuluisia. Felipe Fernández-Armesto, joka kiejoitti arvion kirjasta Creation of Inequality The Wall Street Journaliin2, ilmaisee hyväksyttävää hämmästystä heidän poisjätöstään: ‘Vaikka he tietävät, että perimisperiaate on edeltänyt maanviljelystä, Flannery ja Marcus eivät kykene pääsemään riti rousseaulaisesta illuusiosta että se on saanut alkunsa paikalleen asettuneesta elämästä. Täten he kuvaavat maailman ilman perittyä valtaa aina noin vuoteen 15 000 eaa. asti, samalla kun he sivuuttavat yhden akikkein tärkeimmistä arkeologisista paikoista oman tarkoituksensa hyväksi’. Ikiroutaan kaivautuminen Sungirin paleoliittisen siirtokunnan alla löysi keski-ikäisen miehen haudan, kuten Fernández-Armesto huomioi, jossa oli ‘huikeita kunniamerkkejä: kiillotettusta mammutinluusta tehtyjä koruja, ketun hampainen otsaripa sekä lähes 3000 työläästi kaiverrettua ja kiillotettua norsunluista helmeä’. Ja muutaman metrin päässä identtinen hauta, jossa ‘lepää kaksi lasta, arviolta 10- ja 13- vuotiaita, komisteltuina hautauslahjoin — mm. vanhemman kohdalla noin yhtä hienoa 5000 helmeä kuin aikuisella (vaikkakin hieman pienempää) sekä massivinen keihäs, joka oli kaiverrettu norsunluusta’.

Myöhäispaleoliittinen hauta Sungirissa, Venäjällä. Lähde: Wiki Commons

Sellaisilla löydöksillä ei tunnu olevan mitään merkittävää paikkaa missään tähän mennessä käsitellyssä kirjassa. Niiden vähättely, tai alaviitteiksi redusointi, voisi olla helpompaa antaa anteeksi jos Sungir olisi yksittäislöydös. Se ei ole. Verrattain rikkaita hautoja on nyt todistetusti löytynyt myöhäispaleoliittisista kivisuojista ja avoimista ulkoasumuksista läpi koko läntisen Euraasian, Donista Dordogneen. Niiden joukosta me löydämme, esimerkiksi, 16 tuhatvuotisen ‘Saint-Germain-la-Rivièren Ladyn’, nuorten uroshirvien hampaista tehtyjen ornamentein koristeltuna, joita on metsästetty 300 kilometrin päästä Espanjan Baskimaassa; sekä Luoteis-Italian Liguran rannikon hautapaikat — yhtä vanhoja kuin Sungir — joihin lukeutuu ‘Il Principe’, nuori mies jonka arvomerkkeihin kuului eksoottisesta piikivestä tehty valtikka, hirvensarvesta tehty sauva ja koristeellinen rei’itetyistä kotiloista ja peuran hampaista tehty päähine. Sellaiset löydökset ovat kiehtova haaste tulkinnalle. Onko Fernández-Armesto oikeassa sanoessaan, että nämä ovat todisteita ‘peritystä vallasta’? Mikä oli sellaisten henkilöiden status heidän elämässään?

Ei yhtään vähemmän mielenkiintoinen on hajanainen mutta vakuuttava todistusaineisto monumentaalisesta arkkitehtuurista, joka ulottuu aina viime jääkauden huipulle saakka. Idea siitä, että ‘monumentaalisuutta’ voitaisiin mitata absoluuttisesti, on tottakai yhtä hölmö kuin idea jääkauden kulutuksen määrittämisestä dollareissa ja senteissä. Se on suhteellinen käsite, joka käy järkeen vasta tietyn arvoasteikon ja aikaisempien kokemusten avulla. Pleistoseenilla ei ole suoraa vastinetta samassa mittakaavassa kuin Gizan pyramidit tai Rooman Kolosseumi. Mutta sillä on rakennuksia, jotka tuon ajan standardein, olisivat voineet olla julkisia töitä, mikä viittaa vaikuttavan asteiseen kehittyneeseen designiin ja työn koordinointiin. Niiden joukkoon kuuluu mm. huikeita ‘mammuttitaloja’, jotka on rakennettu syöksyhammaskehikon päälle venytetyistä vuodista, joista löytyy esimerkkejä — jotka ajoittuvat aikaan noin 15 tuhatta vuotta sitten — jääkauden reuna-alueelta, joka ulottuu nykypäivän Krakovasta aina Kieviin asti.

Silti vieläkin hämmästyttävämpiä ovat Göbekli Tepen kivitemppelit, jotka kaivettiin esiin yli 20 vuotta sitten Turkin ja Syyrian rajalta, ja ne ovat edelleen äänekkään debatin kohteena. Niiden iäksi on arvioitu yli 11 tuhatta vuotta, ajoittuen viime jääkauden aivan loppuun, ja ne koostuvat ainakin 20 megaliittisesta aitauksesta, jotka on nostettu korkealle nyt hedelmättömien Harranin tasankojen pientareiden yläpuolelle. Jokainen niistä on tehty yli 5 metriä pitkästä kalkkikivestä, joka painaa jopa tonnin (Stonehengen mittapuulla kunnioitettavaa, ja yli 6000 vuotta ennen sitä). Lähes jokainen Göbekli Tepen pilari on huikea taideteos, jossa on reliefikaiverruksia uhkaavista eläimistä pinnalta ulospäin törröttämässä, joiden urospuoliset sukuelimet ovat hurjasti esillä. Kaiverrettuja petolintuja esiintyy yhdessä irtileikattune ihmispäiden kuvien kanssa. Kaiverrukset kertovat kaiverrustaidoista, epäilemättä hiottuina taipuisampaan puun aineeseen (jota entisaikaan oli tarjolla Taurus-vuorten aluskukkuloilla), ennen kuin sitä on käytetty Harranin peruskallioon. Kiehtovasti ja koostaan huolimatta jokaisella näistä massiivisista rakenteista oli suhteellisen lyhyt elinikä, joka päättyi suureen juhlaan ja sen seinien nopeaan täyttämiseen: hierarkiat nousivat taivaalle, jotta ne saataisiin nopeasti rikki. Ja päähenkilöt tässä esihistoriallisessa juhla-, rakennus- ja tuhoamisnäytelmässä olivat tietojemme mukaan metsästäjiä, jotka elivät yksinomaan luonnonvaroista.

Kaivaukset Göbekli Tepellä. Lähde: Flickr

Mitä sitten olla mieltä kaikesta tästä? Eräs tutkijoiden vastaus on ollut hylätä idea tasa-arvoisesta Kultaisesta Ajasta kokonaan, ja todeta että rationaalinen oman edun tavoittelu ja vallan akkumulointi ovat kestäviä voimia ihmisten sosiaalisen kehityksen taustalla. Mutta tämä ei oikeastaan myöskään toimi. Näyttö institutionaalisesta eriarvoisuudesta jääkauden yhteisöissä, olivatpa ne sitten suurten hautajaisten tai monumentaalisten rakennusten muodossa, ei ole mitään, ellei sitten satunnaista. Haudat ilmaantuvat kirjaimellisesti vuosisatojen, usein satojen kilometrien, päässä toisistaan. Vaikka me laittaisimme tämän näytön tilkkutäkkimäisyyden piikkiin, meidän silti pitäisi kysyä miksi näyttö on niin hajallaan: loppujen lopuksi jos mikään näistä jääkauden ‘prinsseistä’ käyttäytyi yhtään samalla tavalla kuin, esimerkiksi, pronssikauden prinssit, me löytäisimme myös linnoituksia, varastoja, palatseja — kaikkia syntyvien valtioiden yleisiä ansoja. Sen sijaan yli kymmenien tuhansien vuosien ajan me näemme monimentteja ja mahtavia hautajaisia, mutta ei paljoakaan muuta mikä viittaisi arvojärjestyksellisen yhteiskunnan kasvuun. Sitten on toisia, jopa oudompia tekijöitä, kuten se että suurin osa ‘prinssien’ hautajaisista koostuu henkilöistä, joilla on silmiinpistäviä fyysisiä epämuodostumia, joita nykyään pidettäisiin jättiläisinä, koukkuselkinä tai kääpiöinä.

Laajempi tarkastelu arkeologisen näytön parissa viittaa dilemman ratkaisun avaimeen. Se lepää esihistoriallisen sosiaalisen elämän kausittaisissa rytmeissä. Useimmat tähän mennessä käsitellyt paleoliittiset kohteet liittyvät todisteisiin vuosittaisesta tai joka toinen vuosi tapahtuvasta aggregaatiosta, joka kytkeytyy riistaeläinen liikkeisiin — olivatpa ne sitten mammutteja, arobiisoneja, poroja tai (Göbekli Tepen tapauksessa) gaselleja — sekä kalojen vaelluksien ja pähkinöiden korjuun syklisyyteen. Nihkeämpinä vuodenaikoina, ainakin jääkautisten esi-isiemme oli epäilemättä pakko elää ja keräillä pienissä ryhmissä. Mutta on ylivertaisesti näyttöä siitä, että muina aikoina he kerääntyivät massoittain eräänlaisiksi ‘mikrokaupungeiksi’, joita löytyy Dolní Věstonicesta, Brnon eteläpuolisesta määriläiseltä valuma-alueelta, jossa he elivät villiresurssien yltäkylläisyydessä, suorittivat monimutkaisia rituaaleja, heillä oli kunnianhimoisia taiteellisia projekteja ja kävivät kauppaa mineraaleilla, näkinkengillä ja eläinten nahkoilla silmiinpistävien etäisyyksien yli. Länsi-Euroopan vastine näille kausittaisille keskittymille olisi Ranskan Périgordin kivisuojat sekä Cantabrian rannikko, josta löytyy kuuluisia maalauksia ja kaiverruksia, jotka samalla tavalla muodostuivat osana vuosittaista kokoontumista ja hajaantumista.

Sellaiset kausittaiset sosiaalisen elämän kaavat pysyivät pitkään ‘maanviljelyn keksimisen’ jälkeenkin, jonka oletetaan muuttaneen kaiken. Uusi todistusaineisto näyttää, että tämän kaltaiset muutokset voivat olla keskeisiä kun pyrimme ymmärtämään kuuluisaa Salisburyn tasangon neoliittista monumenttia, eikä ainoastaan kalenterin symbolismin termein. Stonehenge osoittautuu olevan viimeisin erittäin pitkässä rituaalirakenteiden sarjassa, joita on pystytetty puusta sekä kivestä, ihmisten lähentyessä toisiaan tasangolle Brittein saarten kaukaisista osista, merkittävinä vuodenaikoina.

Harkitut kaivaukset ovat osoittaneet, että monet näistä rakenteista — jotka tulkitaan nyt uskottavasti voimakkaiden neoliittisten dynastioiden esivanhempien muistomerkkeinä — purettiin vain muutama sukupolvi niiden rakentamisen jälkeen. Silti vieläkin silmiinpistävämmin tämä suurten monumenttien pystyttämisen ja purkamisen käytäntö sattuu samaan aikaan jolloin Britannian kansat, jotka olivat ottaneet käyttöön neoliittisen maanviljelytalouden Manner-Euroopasta, ovat ilmeisesti kääntäneet selkänsä sen ainakin yhdelle kriittiselle aspektille, viljan viljelylle, ja palnneet takaisin — joskus 3300 eaa — hasselpähkinoiden keräilyyn pääasiallisena ravinnonlähteenä. Pitäen omat karjalaumansa, joista he söivät kausiluonteisesti läheisellä Durrington Wallsin alueella, Stonehengen rakentajat todennäköisesti eivät ole olleet keräilijöitä eivätkä maanviljelijöitä, vaan jotain näiden väliltä. Ja jos jonkinlainen kuninkaallinen hovi oli tuolloin vaikuttanut juhla-aikaan, kun he kokoontuivat suurena joukkona, niin se on saattanut hajautua suurimmaksi osaksi vuotta, jolloin samat ihmiset lähtivät takaisin omille mailleen ympäri saarta.

Miksi nämä kausittaiset variaatiot ovat tärkeitä? Koska ne paljastavat sen, että aivan alusta saakka ihmisolennot ovat itsetietoisesti kokeilleet erilaisilla yhteiskunnallisilla mahdollisuuksilla. Antropologit kuvaavat tämän sorttisilla yhteisöillä olevan ‘kaksois-morfologia’. Marcel Mauss, kirjoittaessaan 1900-luvun alussa, havaitsi että napa-alueiden Inuiteilla, ‘ja samoin kuin monilla muilla yhteisöillä… on kaksi yhteiskuntarakennetta, yksi kesällä ja yksi talvella, ja että samoin heillä on kaksi rinnakkaista lain ja uskonnon järjestelmää’. Kesäkuukausina Inuitit hajaantuivat pieniksi patriarkaalisiksi ryhmiksi etsimään makean veden kaloja, karibuja ja poroja, jokainen oli yhden miespuolisen vanhimman johdolla. Omaisuus merkittiin sen omistajalle ja patriarkaatit käyttivät pakottavaa, usein jop tyrannista valtaa kanssaihmisiinsä. Mutta pitkinä talvikuukausina, kun hylkeet ja mursut kerääntyivät arktisille rannoille, toinen yhteiskuntarakenne otti Inuitit haltuunsa heidän kerääntyessä rakentamaan suuria kokouspaikkoja puusta, valaan kylkiluusta ja kivestä. Niissä tasa-arvon, altruismin ja kollektiivisen elämän hyveet säilyivät; vauraus jaettiin; aviomiehet ja vaimot vaihtoivat kumppaneita Sednan, hylkeiden jumalattaren, suojeluksessa.

Toinen esimerkki alkuperäiskansojen metsästäjä-keräilijöistä Kanadan koillisrannikolla, joille talvi — ei kesä — oli aikaa jolloin yhteisö kiteytyi sen kaikkein eriarvoisimpaan muotooonsa, ja varsin vaikuttavasti. Lankuista rakennetut palatsit heräsivät eloon Brittiläisen Columbian rannikoilla, joissa perinnölliset aateliset pitivät hovia aatelittomista ja orjista, ja pitivät isoja juhlia, jotka tunnetaan nimellä potlatch. Kuitenkin nämä aristokraattiset hovit hajosivat kesäksi kalastuskauden työn alta, palaten pieniksi klaaneiksi, jotka edelleen olivat arvojärjestettyjä, mutta täysin erilaisella ja vähemmän muodollisella struktuurilla. Tässä tapauksessa ihmiset oikeasti ottivat toisen nimen kesäksi ja toisen nimen talveksi, kirjaimellisesti muuttuen joksikin muuksi, riippuen vuodenajasta.

Mahdollisesti kaikkein silmiinpistävimpänä, kun puhutaan poliittisesta täyskäännöksestä, olivat 1800-luvun heimoyhdistymisten kausikäytänteet Amerikan Suurilla tasangoilla — maanviljelijät jotka olivat omaksuneet nomadisen metsästäjän elämän. Loppukesästä pienet ja erittäin liikkuvat Cheyenne- ja Lakota-intiaanien ryhmät kokoontuivat suuriin linnakkeisiin valmistelemaan logistisesti buffalonmetsästystä. Kaikkein herkimpänä vuodenaikana he nimittivät poliisivoimat, joilla oli täydet pakottavat voimat, mm. oikeus vangita, ruoskia tai sakottaa ketä tahansa rikollista joka vaaransi toimenpiteet. Kuitenkin kuten antropologi Robert Lowie oli havainnoinut, tämä ‘yksiselitteinen autoritarianismi’ toimi tarkan kausiluonteisesti, mikä mahdollisti ‘anarkistisemmat’ järjestäytymisen muodot heti metsästyskauden mentyä — ja tästä seuranneet kollektiiviset rituaalit.

Tieteellinen tutkimus ei aina edistä. Joskus se taantuu. Sata vuotta sitten useimmat antropologit ymmärsivät, että ne jotka elivät pääosin villiresurssien varassa eivät olleet, normaalisti, pieniin ‘joukkoihin’ rajoittuneita. Se idea on todellakin 1960-luvun tuotosta, kun Kalaharin Bushmannit ja Mbutin Pygmit muuttuivat suosituksi alkukantaisen ihmiskunnan kuvaksi sekä TV-yleisölle että tutkijoille. Tämän seurauksena me olemme nähneet evoluution asteiden paluun, mikä ei todellakaan eroa niin paljoa perinteisestä skottilaisesta valistuksesta: tästä Fukuyama, esimerkiksi, ammentaa kun hän kirjoittaa yhteiskunnan kehittyvän tasaisesti ‘laumoista’ ‘heimoihin’ ja ‘päällikkökuntiin’, ja sitten lopulta sen tyypin monimutkaisiksi ja kerrostuneiksi ‘valtiouksi’ joissa me nykyään elämme — joita yleensä määrittää niiden ‘legitimoidun pakottavan voimankäytön’ monopoli. Tämän logiikan mukaisesti, kuitenkin, Cheyennet tai Lakotat olisivat ‘kehittyneet’ laumoista suoraan valtioiksi arviolta joka marraskuu, ja sitten ‘taantuen’ takaisin kun kevät tulee. Useimmat antropologit nyt tunnustavat, että nämä kategoriat ovat auttamattoman riittämättömiä, ja kuitenkaan kukaan ei ole ehdottanut vaihtoehtoista tapaa ajatella maailmanhistoriasta sen laajimmassa merkityksessä.

Varsin riippumattomasti arkeologinen näyttö viittaa siihen, että viimeisimmän jääkauden erittäin kausiluonteisissa ympäristöissä meidän kaukaiset esi-isämme käyttäytyivät suunnilleen samoin tavoin: heiluen edestakaisin vaihtoehtoisten sosiaalisten järjestelyjen välillä, sallien autoritaariset struktuurit tiettyinä vuodenaikoina, sillä ehdolla että ne eivät olisi pysyviä; siinä ymmärryksessä että yksikään tietty yhteiskuntajärjestys ei olisi koskaan kiinteä tai muuttumaton. Saman populaation keskuudessa saattoi elää, etäältä katsottuna, kuin laumassa, joskus kuin heimossa, ja joskus kuin yhteisössä jossa on monia niistä piirteistä, joita me nykyään liitämme valtioon. Sellaisen institutionaalisen joustavuuden myötä tulee kyky astua annetun yhteiskuntarakenteen rajojen ulkopuolelle ja pohtia; rakentaa ja purkaa poliittisia maailmoja joissa me elämme. Jos ei mitään muuta, tämä selittää viime jääkauden ‘prinssit’ ja ‘prinsessat’, jotka ilmaantuvat, sellaisessa mahtavassa eristyksessä, kuin hahmot jossain sadussa tai pukudraamassa. Ehkäpä he olivat melkein kirjaimellisesti sellaisessa. Jos he ollenkaan olivat vallassa, silloin ehkäpä se oli, kuin Stonehengen kuninkaat ja kuningattaret, vain yhden kauden ajan.

5. Aika miettiä uusiksi

Modernit kirjoittajat tuppaavat käyttämään esihistoriaa alustana filosofisten ongelmien ratkaisuun: ovatko ihmiset perustavanlaatuisesti hyviä tai pahoja, yhteistyötä tekeviä vai kilpailullisia, tasa-arvoisia vai hierarkisia? Tämän johdosta he myös tuppaavat kirjoittamaan kuin 95% lajimme historiasta ihmisyhteisöt olisivat kaikki olleet paljolti samaa. Mutta 40 tuhatta vuotta on jo erittäin, erittäin pitkä aika. Tuntuu luonnostaan todennäköiseltä, ja todisteet vahvistavat tämän, että ne samat pioneerityötä tehneet ihmiset, jotka kolonisoivat ison osan planeettaa ovat myös kokeilleet erittäin laajalla valikoimalla yhteiskunnallisia järjestelyjä. Kuten Claude Lévi-Strauss usein huomautti, varhainen Homo sapiens ei ollut ainoastaan fyysisesti samanlainen kuin moderni ihminen, he olivat myös meidän intellektuaalisia vertaisiamme. Itse asiassa, useimmat olivat todennäköisesti tietoisempia yhteiskuntamme potentiaalista kuin mitä ihmiset ovat yleisesti nykyään, hyppien edestakaisin eri organisaatiomuotojen välillä joka vuois. Sen sijaan että he olisivat toimettomia jossain alkukantaisessa viattomuudessa, kunnes eriarvoisuuden henki jollain tapaa pääsi pullosta, esihistorialliset esi-isämme näyttävät menestyksekkäästi avanneen ja sulkeneen pulloa tasaisesti, rajaten eriarvoisuutta pukudraamoihin, rakentaen jumalia ja kuningaskuntia kuin monumenttejaan, sitten iloisesti purkaen ne jälleen kerran.

Jos näin, silloin todellinen kysymys ei ole ‘mikä ovat sosiaalisen eriarvoisuuden alkuperä?’, vaan, kun he ovat eläneet niin pitkän pätkän historiaamme liikkuen edestakaisin eri poliittisissa järjestelmissä, ‘miten me jäimme niin jumiin?’ Kaikki tämä on erittäin kaukana esihistoriallisen yhteiskunnan käsitteestä, joka haahuilee sokeana kohti niitä sitovia institutionaalisia kahleitaan. Se on myös kaukana Fukuyaman, Morrisin ja Scheidelin synkistä profetioista, joissa mikä tahansa ‘monimutkainen’ sosiaalisen järjestäytymisen muoto välttämättä tarkoittaa sitä, että pieni eliitti ottaa haltuunsa keskeiset resurssit ja alkaa polkea kaikkia muita alleen. Suurin osa sosiaalitieteistä kohtelee näitä armottomia ennustuksia itsestäänselvinä totuuksina. Mutta selvästikin ne ovat perusteettomia. Joten, me saattaisimme ihan aiheesta kysyä, mitä muita armaita totuuksia meidän tulee nyt myös heittää historian roskakoriin?

Aikamoinen määrä, itse asiassa. Joskus 1970-luvulla loistava cambridgelainen arkeologi David Clarke ennusti, että modernin tutkimuksen avulla lähes kaikki vanhat ihmisevoluution ajatusrakennelmat, ‘modernin ihmisen kehittymisen, domestikaation, metallurgian, urbanisaation ja sivilisaation selitykset — saattavat näkökulmina syntyä semanttisina ansalankoina ja metafyysisinä kangastuksina.’ Vaikuttaa siltä, että hän oli oikeassa. Informaatiota virtaa nyt planeetan joka kolkasta, perustuen harkittuun empiiriseen kenttätyöhön, kehittyneisiin ilmaston rekonstuaatiotekniikoihin, kronometriseen ajoitukseen ja tieteellisiin analyyseihin orgaanisista jäännöksistä. Tutkijat tarkastelevat etnografista ja historiallista materiaalia uudessa valossa. Ja lähes kaikki tästä uudesta tutkimuksesta menee vastakarvaan perinteistä narratiivia maailman historiasta. Silti kaikkein merkittävimmät löydökset pysyvät asiantuntijoiden työhön suljettuina, tai niitä pitää kammata lukemalla rivien välistä tieteellisiä julkaisuja. Todetkaamme siis, muutama oma otsikkomme: vain muutama, antaaksemme kuvan siitä miltä uusi, nouseva maailmanhistoria alkaa näyttää.

Ensimmäinen pommi listallamme liittyy maanviljelyksen alkuperään ja leviämiseen. Ei ole enää mitään tukea sille näkökulmalle, että se olisi merkinnyt suurta siirtymää ihmisten yhteiskunnille. Niissä osissa maailmaa, joissa eläimet ja kasvit domestikoitiin ensimmäisenä, siellä itse asiassa ei ollut mitään havaittavaa ‘siirtymää’ paleoliittisesta keräilijästä neoliittiseen maanviljelijään. ‘Siirtymä’ elämisen tavassa pääosin villiresursseista ruoantuotantoon perustuvaan elämään tyypillisesti kesti arviolta kolmisen tuhatta vuotta. Vaikka maanviljelys salli mahdollisuuden eriarvoisempaan vaurauden keskittymiseen, useimmissa tapauksissa sitä alkoi tapahtua vuosituhannen sen alun jälkeen. Siinä välissä ihmiset niinkin kaukana toisistaan alueilla kuten Amatsoniassa ja Lähi-Idän hedelmällinen puolikuu yrittivät viljellä maata, ‘leikkiviljelemällä’ niinkutsutusti, muuttamalla vuosittain tuotantomuotoa, niinkuin he muuttivat sosiaalisia rakenteitaan edestakaisin. Lisäksi ‘maanviljelyksen leviäminen’ sekundäärialueille, kuten Eurooppaan — jota usein kuvataan voitokkain termein, väistämättömänä metsästyksen ja keräilyn romahduksen alkuna — osoittautuu olevan erittäin heikko prosessi, mikä joskus epäonnistui, mikä johti maanviljelijöiden demografiseen romahdukseen, ei keräilijöiden.

Selvästikään ei ole enää mitenkään järkevää käyttää sanontoja kuten ‘maanviljelyksen vallankumous’ kun käsitellään niin kohtuuttoman pitkiä ja monimutkaisia prosesseja. Koska mitään Eedenin kaltaista tilaa ei ollut, josta ensimmäiset maanviljelijät olisivat voineet ottaa askelia matkalla kohti eriarvoisuutta, on vieläkin vähemmän järkevää puhua maanviljelyksestä arvoasteikon tai yksityisomaisuuden alkuperän merkkinä. Jos jotain, niin se on näiden populaatioiden keskellä — ‘mesoliittisten’ ihmisten — jossa kieltäydyttiin maanviljelyksestä Holoseenin varhaisina lämpimämpinä vuosisatoina, mistä löydämme vakiintunutta stratifikaatiota; ainakin siis, jos rikkaiden hautaaminen, petomainen sodankäynti ja monumentaaliset rakennukset ovat mitään merkkejä sellaisesta. Ainakin joissain tapauksissa, kuten Lähi-Idässä, ensimmäiset maanviljelijät tuntuivat tietoisesti kehittäneen vaihtoehtoisia yhteisömuotoja, jotka sopisivat paremmin heidän työvoimavaltaiseen elämäntapaansa. Nämä neoliittiset yhteisöt näyttivät silmiinpistävän egalitaarisilta kun niitä vertaa metsästäjä-keräilijänaapureihin, joissa naisten taloudellisen ja yhteiskunnallisen tärkeyden dramaattinen kasvu selvästi heijastui heidän taiteessaan ja rituaalielämässään (tässä voi asettaa vastakkain Jerikon tai Çatalhöyükin naisfiguurit ja Göbekli Tepen hypermaskuliiniset patsaat).

Toinen pommi: ‘sivilisaatio’ ei tule yhdessä paketissa. Maailman ensimmäiset kaupungit eivät vain syntyneet kouralliseen paikkoja, yhdessä keskitetyn hallinnon ja byrokraattisen kontrollin kanssa. Kiinassa, esimerkiksi, me olemme nyt tietoisia että vuoteen 2500 eaa. mennessä yli 300 hehtaarin siirtokuntia oli olmeassa Keltaisen Joen alajuoksulla, yli tuhat vuotta ennen varhaisimman (Shang) dynastian syntyä. Toisella puolella Tyyntä merta samoihin aikoihin silmiinpistävän suuria seremoniallisia keskuksia on löydetty Perun Río Supen alueelta, erityisesti Caralista: arvoituksellisia uponneiden torien ja monumentaalisten alustojen jäänteitä, neljä vuosituhatta vanhempia kuin Inca-imperiumi. Sellaiset löydökset viittaavat siihen miten vähän todella tiedämme ensimmäisten kaupunkien sijainnista ja alkuperästä, ja miten paljon vanhempia nämä kaupungit voivat olla kuin mitä autoritäärisen valtion järjestelmät tai lukutaitoinen hallinto ovat, joiden joskus oletettiin olevan tarpeen niiden perustamiselle. Ja vakiintuneemman urbanisaation ytimessä — Mesopotamiassa, Indus-laaksossa, Meksikon suistoalueella — on yhä kasvavassa määrin todisteita siitä, että ensimmäiset kaupungit olivat järjestäytyneet itsetietoisen tasa-arvoisiksi, kaupunginhallinnon pitäessä itsellään merkittävän autonomian keskushallinnosta. Ensimmäisessä kahdessa tapauksessa sofistikoituneen kaupunki-infran kaupungit kukoistivat yli puolen vuosituhannen ajan ilman jälkeäkään kuninkaallisista hautausseremonioista tai monumenteista, ei jälkeäkään armeijoista tai muista suuren mittakaavan pakottamisen keinoista, eikä jälkeäkään suorasta byrokraattisesta kontrollista kansalaisten elämässä.

Jared Diamondista huolimatta ei ole minkäänlaista näyttöä siitä, että ylhäältä-alas -hallintorakenteet olisivat tarpeellinen suuren järjestäytymisen seuraamus. Walter Scheidelista huolimatta ei ole yksinkertaisesti totta, että hallitsevista luokista, kun ne ovat vakiinnuttaneet asemansa, pääsisi eroon paitsi yleisen katastrofin avulla. Ottaaksemme erään hyvin dokumentoidun esimerkin: arviolta vuonna 200, Teotihuacanin kaupunki Meksikonlaaksossa, jonka populaatio oli arviolta 120 tuhatta ihmistä (suurimpia maailmassa tuohon aikaan), vaikuttaa käyneen läpi perustavanlaatuisen transformaation, kääntäen selkänsä pyramidi-temppeleille ja ihmisuhreille, ja rekonstruoiden itsensä suureksi kokoelmaksi mukavia villoja, lähes kaikki tasan tarkkaan samoihin aikoihin. Se pysyi sellaisena arviolta 400 vuotta. Jopa Cortésin aikoina Keski-Meksiko oli edelleen kaupunkien kuten Tlaxcala koti, joita pyöritti vaaleilla valittu neuvosto, jonka jäsenet määräajoin ruoskittiin muistuttamaan heitä siitä kuka loppujenlopuksi olikaan vallassa.

Palaset on kaikki paikoillaan joilla luoda täysin erilainen maailmanhistoria. Suurimmaksi osaksi omat ennakkoluulomme ovat liiaksi sokaisseet meidät, jotta näkisimme seuraamuksia. Esimerkiksi lähes kaikki nykyään väittävät kivenkovaan, että osallistava demokratia, tai sosiaalinen tasa-arvo, voi toimia pienissä yhteisöissä tai aktivistiryhmissä, mutta ei mitenkään voi ‘skaalautua’ laajemmalle kuten kaupunkiin, lääniin tai kansallisvaltioon. Mutta näyttö on silmiemme alla, jos me vain suostumme sitä tarkastelemaan, joka viittaa päinvastaista. Egalitaariset kaupungit, jopa alueelliset liittovaltiot, ovat historiallisesti varsin yleisiä. Egalitaariset perheet ja kotitaloudet eivät ole. Kun historiallinen mielipide on lyöty lukkoon, me näemme että kaikkein tuskallisin ihmisten vapauden menetys alkoi pienestä mittakaavasta — sukupuolisuhteiden, ikäryhmien ja kotiorjuuden tasolta — sellaiset suhteet, jotka sisältävät kerralla suurimman läheisyyden ja syvimmät rakenteellisen väkivallan muodot. Jos me todella haluamme ymmärtää sitä miten se muuttui hyväksyttäväksi joillekin muuttaa varallisuuttaan vallaksi, ja toisille päätyä tilanteeseen jossa hänelle sanotaan ettei hänen tarpeillaan tai elämällään ole merkitystä, tämä on se jota meidän tulisi tarkastella. Tässä myös, me ennustamme, on se missä kaikkein vaikein vapaan yhteiskunnan luova työ tulee tapahtumaan.

Katso kirjoittajien keskustelua tässä esseessä käsitellyistä aiheista seuraavilla videoilla:

1. David Graeber & David Wengrow: Palaeolithic Politics and Why It Still Matters (13 October 2015) (Vimeo) 2. David Graeber & David Wengrow: Teach-Out (7 March 2018) (Facebook) 3. David Graeber & David Wengrow: Slavery and Its Rejection Among Foragers on the Pacific Coast of North America: A Case of Schismogenesis? (22 March 2018) (Collège de France)

Lähde:

https://www.eurozine.com/change-course-human-history/

https://kapitaali.com/miten-muuttaa-ihmiskunnan-historian-suunta/

#anarkistinen historiantutkimus #antropologia #arkeologia #David Graeber #anarkismi

0 notes