#Lähti taas lapasesta

[sokerihammastiikeri]

Työkaveri bongas tänään tämmöset

[mcrmadness]

Itellä on joitain vanhoja ala-asteen ainekirjotuksia, missä oon kirjottanu puhekielellä ja kai myöhemmissä opettaja on korjannu sanoja kirjakielelle. Opin sen kyllä sittemmin ja kirjottelin kai lopun aikaa nimenomaan kirjakielellä. Sen takia hämmentää ku näissä amiksen jutuissa ei yleensä erikseen sanota, pitääkö se olla kirjakielellä vai ei, joissain lukee "Voit myös kirjoittaa puhekielellä".

Mut pakko nostaa esille sellanen juttu, et ku oon ite savosta ja miun puhekieleen ja murteeseen toki kuuluu nää miesie-, myötyö-pronominit jne., mut kiinnostas tietää et ärsyttikö muita oma murre ja yritti kirjottaa muilla murteilla? Esim. omissa sarjakuvissa ja myöhemmin suomenkielisissä fanficeissä siirryin joskus kokonaan pois omasta murteesta, ja kaikissa noissa hahmot puhuu mä/sä-murteita. En ees tiiä onko se mitään varsinaista murretta vai lähempänä sitä mitä telkkarissa kuulee, mut veikkaan et muutin vaan miesie ja myötyö muotoon mäsä ja mete, koska jotenkii en tykänny omasta murteesta yhtään kirjotettuna.

Joskus vieläkii kyllä korvaan sanaa "mie" sanalla "ite/itte/ihe", koska se joskus aiheuttaa sitä et ihmiset jotenkii pitää tätä murretta kauheen söpönä ja tuntuu ettei minuu oteta tosissaan jos puhun liian leveesti tällä murteella. (Ja satunnaisesti saan jopa rasistisia kommentteja esim. youtubessa, koska jostain syystä nää itäsuomalaiset murteet tykätään yhistää venäläisiin eikä lännessä kai ymmärretä et näitä murteita puhuu iso osa SUOMALAISISTA. Miulle on legit joskus vastattu kommenttiin youtubessa et "Mee takas sinne Venäjälle" silleen???? Minen oo siellä koskaan käynykään :D Ihan Suomessa oon syntyny ja kasvanu ja suomalaisille vanhemmille.)

writing formal finnish (a reenactment)

ne kääntyi *rubber band twangs* ow fuck - he kääntyivät ovea kohti eikä puhunut aiheesta *rubber band twangs* god damn it eivätkä -

[nuunamaria]

mies katsoo vieressä ihan kauhuissaan ku meikäläisellä lähti taas vähän lapasesta näin perjantai-illan tyyliin ja tilasin sit kuudellakympillä lastenkirjallisuutta ja kasvatuskirjallisuutta itseäni ilahduttamaan

[ninnnuli]

Mustien musiikki & musta metalli

Olipa kerran lokakuu 2016, joka oli musta ja masentava kuten lokakuut tuppaavat olemaan. Spotifyni viikkosuosituslista iski korvanappeihini biisin, joka koukutti ensimmäisistä äänistä lähtien: raastavan sielukas miessolisti, Devil is Fine, Devil is Kind -mantroja stemmoissa hokevat taustalaulajat, kappaleen kiihtyvä maaninen intensiteetti ja kylmien kahleiden kolina, joka soi kuin demoneiden tanssi puuvillapeltojen yössä. Biisin esittäjä Zeal & Ardor ei soittanut entuudestaan kelloja, mutta veti puoleensa vaikuttavaa levynkantta myöten, joten otin kuunteluun kappaleen mukaan nimetyn Devil is Fine -albumin.

Siitä se sitten lähti; kuuntelin levyä maanisesti vuorokauden ajan uudestaan ja uudestaan, kunnes tapahtui yksi syksyn suurimpia tragedioita. Koko artisti katosi Spotifystä – päivä sen jälkeen kun olin ehtinyt rakastua. No eipä hätää, taiteilijan Soundcloud-tili tuli apuun. Jatkoin levyn luukuttamista Soundcloudista ja sain kymmeniä kertoja päivässä läppärille tai luuriini Soundcloudin dramaattisen särkyvän sydämen. Soundcloud tietää miten musanörtit ajattelee, ja sai kolhittua omaatuntoa joka kerta, kun jouduin vastaamaan EI kysymykseen ”olet nyt kuunnellut tätä levyä aika paljon, olisiko aika ostaa se?”. Ihan rehellisesti olin ostamassa sitä, mutta aina oli muka huono hetki tai tilitunnarit jossain. Sitten koitti vielä suurempi tragedia: levy katosi myös Soundcloudista – kaksi päivää sen jälkeen kun olin sen sieltä löytänyt.

Oletin että tässä lienee kyseessä jonkinlainen levytyssopparihomma; indie-artisti on saanut diilin ja kaikki pitää julkaista uudestaan lafkan kautta. Joo kivat sulle, mutta ei näin voi tehdä, että musa vaan katoaa kuin se pikkulikka Portugaliin, eikä uudesta tulemisesta tiedoteta mitään. Minähän paniikissa laitoin suoraan Zeal & Ardorin Facebook-sivulle viestiä, että mikäs homma ja kenelle pitää maksaa, että saan levyn takaisin korvanappeihini. Kukaan ei vastannut, mutta muutkin fanit pöyristelivät samaa ja yksi innokas jenkkiherra jopa laittoi meikälle henkilökohtaista viestiä, missä kaipasi komppausseuraa levyn fantastisuudesta.

Levy oli ja on kaikki mitä en koskaan tiennyt haluavani kuulla. Täysin suvereenia genresurffailua ilman mitään stressiä siitä mitä pitäisi olla. Artisti itse luonnehtii musaansa african slave black metaliksi, mikä lienee lyhyesti määriteltynä aika lähellä totuutta. On huudeltu myös black bluesia ja kokeellista mustaa musiikkia, mitkä ei liene väärässä nekään. Orjamusiikista on kahleita, mustaa kuorolaulua ja manauksia, bläkkiksestä blastbeatiä ja growlia. Ja sitten sopivassa suhteessa vähän kaikkea muuta, jonka ei mitenkään pitäisi sopia tämän synkän sateenvarjon alle, paitsi että sopii. Niin tekevät nämä elementit mustan (sanan kaikissa merkityksissä) ja sielukkaan voodoo-keitoksen, joka tuntuu samaan aikaan syvän etelän helleaallolta ja lumisen Norjan pakkasöiltä.

Soundbreaking-sarjaa katsellessa (suosittelen) fiilistelin liikuttuneena sitä, kuinka paljon pop-musiikin historian kulta-aikaan 60-luvulla on pystytty rikkomaan rajoja ja tekemään asioita, mitä ei oltu koskaan ennen tehty tai kuultu. Paljon on vettä virrannut pop-musiikin valtameressä noiden vuosien jälkeen, ja niin paljon kuin musiikkia rakastankin, välillä tuntuu ettei nykyään ole kovin helppoa löytää mitään todella ainutlaatuista ja erilaista. Ainakaan metallimusiikin kentältä, joka usein vannoo omien lajityyppiensä kliseiden nimeen. Ja toki niin pitää ollakin: trash on trashiä, ei sinne mitään nokkahuilua laiteta. Mutta mitä jos laitettais! Olisin aivan välittömästi keikalla, jos joku trash-poppoo ottaisi kiertueelleen vaikka nokkahuilistin tai harpistin. Devil is Fine on yksi harvoja levyjä aikoihin, mistä voin vilpittömästi sanoa, että en ole kuullut mitään sellaista ennen.

Jopa artistin syntytarina on huikea; koko touhu on saanut alkunsa vitsistä. Newyorkilaistunut sveitsiläismuusikko Manuel Gagneux, eli mr. Zeal & Ardor itse, hengaili paljon 4chan-kanavalla, ja harrasti kummallisten biisifuusioiden säveltämistä, mihin pyysi muilta kanavan jäseniltä genreaihioita. Joku heitti ilmoille ajatuksen black metalin ja rumasti sanottuna neekerimusiikin (suora lainaus) yhdistämisestä. Gagneux lähti puoliläpällä kokeilemaan mitä siitä tulisi, ja tulikin yksi kohkatuimpia metallilevyjä aikoihin. Vaikka Zeal & Ardor ei ehkä ole vielä kovin suuresti tunnettu, vitsistä alkanut homma lähti lapasesta aika rivakasti. Levy sai useilta metallilehdiltä ylistäviä arvioita ja Rolling Stones nosti pienen piirin indie-julkaisun jopa yhdeksi vuoden parhaaksi metallilevyksi. Sitten tuli keikkapyyntö Roadburn Festivaleilta, vaikkei artisti ollut edes ajatellut keikkailla. Aika tyhmä muusikko saisi olla jos Roadburnista kieltäytyisi, joten äkkiä bändi kasaan ja treenikselle.

Koska oli vaarana, että Zeal & Ardor jää yhden keikan projektiksi, olin jo ostamassa lippuja Roadburniin, kunnes julkaistiin tieto laajemmasta Euroopan kiertueesta. Ja niinhän siinä sitten kävi, että huhtikuussa kutsuu Pariisi ja yksi eniten odottamimpiani keikkoja vuosiin. Vähän ehkä meni taas kierroksille tämä fanitus, mutta minkälainen musanörtti olisin, jos en silloin tällöin lähtisi ulkomaille musiikin perässä.