#Kenttäliitto

[verijatuli]

Liiton elämää

Yhteys-lehti 4/2019: Luutnantin kuulumisia, Kaisu Leino

Työpöytäni yläpuolella seinällä on kehyksissä upseerin liittolupaukseni. Harvoin sitä silmäilen, mutta joskus sentään tulee pysähdyttyä sen äärellä. Aivan hiljattain olen ymmärtänyt, etten vielä täysin tiedä, mitä liittolupaukseni pitää sisällään, vaikka sen teksti on minulle läpeensä tuttu. Jumala opettaa minua vähitellen ymmärtämään, millaista on liiton elämä. Olen saanut tänä syksynä kolme oppituntia, jotka ovat muokanneet minua ja avanneet sydäntäni. Nämä pienet yksityiskohdat arjestani olkoot tällä kertaa ne kuulumiset, jotka teille kerron.

Olemme tehneet yhteistyötä paikallisen koulun kanssa. Eräs aktiivinen äiti aloitti sen. Viime keväänä yhden kakkosluokan oppilaat lahjoittivat jokainen omista leluistaan yhden pehmoeläimen jaettavaksi Pelastusarmeijasta apua hakeville perheille. Tänä syksynä yhteistyö sai jatkoa. Meitä pyydettiin koululle pitämään päivänavaus ja kertomaan, mitä pehmoeläimille nyt kuuluu. Samalla avattiin uusi keräys koko koululle. Mitään uskonnollista sisältöä ei saanut olla. Niinpä kirjoitin päivänavauksen rakkaudesta, heikoista huolen pitämisestä, auttamisesta ja siitä, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas. Koin vahvasti, että vaikka Jeesuksen nimeä ei mainittu, hän oli läsnä ihan jokaisessa sanassa. En tuntenut surua enkä ärtymystä maallistuneesta koulumaailmasta. Tunsin iloa ja rakkautta. Liiton elämä on elämää, jossa Jeesus on hyvyytenä ja kauneutena läsnä silloinkin, kun maailma ei häntä heti tunnista.

Matkalla upseerien visiopäivään pysähdyimme ruoka- ja leikkitauolle isolle huoltoasemalle. Lasten kanssa pitkien matkojen matkustaminen on stressaavaa ja voimia vievää. Jätin Rikun ja lapset leikkipaikalle ja kävin kaupassa. Kassalla oli nuori mies pyytämässä, että saisi ladata kännykkänsä. Tajusin, että hänellä ei ole kaikki hyvin. Minä en ole koskaan tuntenut sosiaaliseen auttamistyöhön palavaa kutsumusta. Se on ollut itsestään selvästi osa upseeriuttani, mutta ei se osa työstäni, joka erityisellä tavalla sytyttää sydämeni. Olen kokenut tästä myös syyllisyyttä. Nyt kuitenkin, tällä minun kannaltani hyvin epäsopivalla hetkellä, koin vastaansanomattoman vahvasti, että minun pitää auttaa tuota miestä. Niinpä päädyin tarjoamaan hänelle aamiaisen ja juttelin hänen kanssaan hetken. En ole koskaan ennen toiminut samalla tavalla spontaanisti. Jumalan rakkaus kurjia ihmisiä kohtaan on niin suuri, että hän kykenee pehmittämään kovimmankin sydämen, kun tarvitsee käsiä heitä varten. Liiton elämä on rakkaudelle avautumista.

Hiljattain jouduin tilanteeseen, jossa minua kohdeltiin huonosti ja väärin. Sain osakseni syytöksiä, jotka eivät pitäneet paikkaansa enkä tullut lainkaan kuulluksi. Ihminen, joka minua kohtaan näin käyttäytyi, oli elämässään paljon vaikeuksia kohdannut ja monella tavalla heikko. Ymmärsin, että hänen vihansa ei johtunut minusta, vaan olin työni vuoksi sopiva kohde monenlaisten tunteiden purkautumiselle. Purkaus kuitenkin satutti ja suututti. Helpottaakseni kuohuvaa mieltäni otin käyttöön viisaalta äidiltäni oppimani menetelmän. Vuodattaessani tätä asiaa Jumalalle, sanoin kolme kertaa ääneen: ”Annan hänelle anteeksi.” Olen nyt toistanut noita sanoja jo monta kertaa ja tunnen niiden alkavan vaikuttaa minussa. Ylpeys antaa tilaa rakkaudelle vähitellen. Liiton elämää on armahdettuna elämisen ja armahtamisen elämää.

Nämä oppitunnit ovat antaneet minulle toivoa ja rauhaa. Kun arjessa täytyy venyä moneen, unohtuu välillä, ettei minun tarvitse vielä olla valmis. Saan varmasti aina ajallaan sen, mitä Jumalan antamaan tehtävään tarvitsen. ”Herra ilmoittaa suunnitelmansa palvelijoilleen, ja he tulevat tuntemaan, millainen on hänen liittonsa.” (Ps. 25: 14)

[verijatuli]

Att dela på bördorna

Våren är här och min moderskapsledighet är snart slut. I juni är jag tillbaka på jobb. Efter att vi har haft vår gemensamma årssemester blir Riku på faderskapsledighet i sex veckor. Vi behöver alltså inte riktigt ännu fundera på hur vi ska få vardagens pusselbitar att passa ihop. Det får hösten utvisa, och då börjar också vår förstfödde på dagis. Tillsvidare turas vi om att sköta honom hemma och tar honom med till jobbet när situationen kräver det. Det känns nog redan lite spännande, men samtidigt är jag tacksam över att ha fått sköta barnen hemma så länge. Livet kan på många sätt vara ganska krävande för ett officerspar, men det finns också rum för flexibilitet i arbetet.

Som småbarnsföräldrar har våra ögon öppnats för familjernas hjälpbehov på ett helt nytt sätt. Tillsammans med Riku har vi planerat en kampanj för att komma i kontakt med familjer. Att utveckla familjearbetet står vårt hjärta nära, och dessutom är det också hela territoriets målsättning. Generalen har ju gett familjearbetet högsta prioritet inom hela den världsvida Frälsningsarmén.

Vår kampanj fick namnet Lepohetki (Vilostunden). En gång i månaden erbjuder vi en fattig mor eller far en paus från familjens vardag. En dag då mor kan till exempel först gå på massage, sedan äta lunch på en trevlig restaurang och därefter ta sig en eftermiddagsvila i en skönt bäddad säng eller se en film på kåren. Medan mor slappnar av tar ett team bestående av frivilliga från kåren sig an familjens barn, fyller kylskåpet och städar bostaden, allt i äkta slumsysteranda. Många lokala företag har ställt upp så utbudet av tjänster för välbefinnande är gott och kylskåpet fylls av donerade varor. Städandet har gått undan med gott humör och trevligt sällskap.

Media har gett Vilostunden stor uppmärksamhet och många har lagt märke till oss. Det igen har gett oss nya samarbetskontakter. Att synas är absolut väsentligt om man vill nå m��nniskor. Vi hoppas att vår synlighet kommer att bära oss genom nästa vinter då vi har planer på att starta en familjeklubb. Vi har lärt oss att om vi satsar på pressmeddelanden och kampanjer i sociala media, är det lättare att starta en ny arbetsform. Kårens medlemmar som alla är äldre, har backat upp vårt arbete med ihärdig bön.

Jag berättar om allt det här som om jag själv skulle ha varit med och utarbetat det. Min medverkan har ändå bara varit i kulisserna, hemifrån. Jag har varit idéspruta, uppmuntrat, sparrat, deltagit i att lösa svåra frågor, och så har jag haft drömmar. Riku har varit enormt modig när han har satt igång det här helt ensam. Ansökningsblankett till Vilostunden och reklamkampanjen på Internet startar samtidigt som sökning efter volontärer. Ett synligt arbetssätt är stressigt eftersom också misslyckandena blir synliga. Gud är god, för vi har fått glädjas över att ha lyckats.

När jag har arbetat hemifrån har jag kommit att tänka på forna tiders officersmödrar. De har inte haft en egen order och deras soldatgrader har bestämts av de äkta männens grader. Ändå var deras arbetsbörda stor. Jag är glad att jämställdheten har nått också Frälsningsarméns gifta kvinnor, men jag vill också tänka att trots de strukturella ojämlikheterna har det alltid funnits sådana officerspar för vilka arbetet har varit en gemensam passion, och där man delat på både besluten och bördorna. ”Bär varandras bördor, så uppfyller ni Kristi lag”, skriver Paulus (Gal.6:2). För Riku och mig är framgång och ork i arbetet helt beroende av att vi stöder varandra. Tillsammans orkar vi också hjälpa andra…

– Kaisu

[verijatuli]

Luutnantin kuulumisia: Uudistunut arki

Kaisu Leino  Julkaistu ensimmäisen kerran Yhteys-lehdessä 2/2017

Äitiysvapaani päättymisestä on nyt puolisen vuotta.  Niin kuin aina, puoleen vuoteen mahtuu Pelastusarmeijan osastossa paljon. Tällä kertaa paljon on mahtunut myös kotielämään. Puoli vuotta on pienen lapsen elämässä pitkä aika. Aivan viime aikoina olen myös havahtunut siihen, että minussa ja meissä Rikun kanssa yhdessä, on tapahtunut paljon. Olemme joutuneet opettelemaan uuden tavan tehdä työtä ja uuden tavan järjestää arkemme.

Olemme tavattoman kiitollisia siitä, että meillä on mahdollisuus järjestää työmme niin, että saamme hoitaa Akseli-poikaamme kotona. Se tarkoittaa sitä, että teemme vuorotyötä sekä töissä että kotona. Kun toinen lähtee, toinen tulee. Akseli on tietysti myös mukana osaston tilaisuuksissa. Tänään meillä on sotilaskokous, ja sen ohjelmaa suunnittelemme samalla tavalla kuin työpäiviämme: kun toinen on vastuussa johtamisesta, toinen on vastuussa liikkuvaisesta taaperosta. Uniformupaitojamme pestään nykyisin paljon useammin kuin ennen, sillä meillä tulee usein töissä hiki.

Meidän on siis ollut pakko vähentää työtuntejamme siitä, mihin olimme aikaisemmin tottuneet. Tarvitsemme aikaa myös koko perheen yhdessä ololle. Välillä siitä tulee huono omatunto. Tuntuu vaikealta lähteä töistä kotiin, kun työlistalla on paljon asioita ja mieli on vielä virkeä ja orientoitunut. Minua on vahvistanut ja auttanut valtavasti se tuki, jota olemme tässä tilanteessa saaneet johtajiltamme. Meitä on rohkaistu pitämään oman lapsemme hoivaamista ja oman perheemme hyvinvointia ensimmäisellä sijalla ja muistutettu siitä, että tämä aika, jonka lapsemme on pieni, menee nopeasti ohi.

Samaan aikaan iloitsen siitä, että Jumala on siunannut osastoamme monilla tekevillä käsillä. Meillä on yhteistyötä kahden eri viranomaisen kanssa ja näiden lähettämänä työssä nuoria ihmisiä, joita me voimme tukea ja jotka ovat suureksi avuksi meille. Osastossa on tällä hetkellä myös sotilasavustajana lahjakas ja tarmokas kokelas, jolla on palava kutsumus.  Sitten on tietysti osaston oma aktiivinen väki ja monet vapaaehtoiset, jotka silloin tällöin antavat aikaansa meille. Yhä enemmän meidän työmme onkin olla toisten työn johtajia. Me suunnittelemme ja organisoimme, ohjaamme ja opastamme, motivoimme ja kannustamme. Se on vastuullista mutta tavattoman tyydyttävää työtä.

Kaiken tämän keskellä haastavinta on löytää aikaa hiljentymiselle ja omalle hartauselämälle. Upseerikoulussa saatu opetus hengellisten harjoitusten tärkeydestä ja niihin sitoutumisesta ovat nyt todella joutuneet koetukselle. Viimeiset kuukaudet ovat olleet välillä vähän kaoottisiakin. On vienyt aikaa löytää sopiva aikataulutus ja hyvät käytänteet arkeen. Olemme välillä suunnitelleet vanhasta tottumuksesta kalenterimme liian täyteen.  Yhä selvemmäksi minulle on kuitenkin alkanut käydä se, että jollen aloita työpäivääni hiljentymällä, kaaos vain lisääntyy. Kun tulen osastolle ja suuntaan ensin salin sohvalle Raamattuni kanssa, tartun lujasti Jeesuksen lupaukseen: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” Matt. 6:33