#‬ ‬ antoy

[itsrainingfeathers]

Tuli tässä mieleen ruokaa laittaessa:

[kissojenkatastrofiyhdistys]

viime vuonna meillä oli yhdistyksellä kissa nimeltä max. maxilla oli meille tullessaan silmät tulehtuneet, ja niitä hoidettiin kuukausien ajan silmätipoilla. välillä silmät olivat jo parantuneet, ja sitten tilanne paheni taas. lopulta viime kesänä maxin oikeaa silmää ei enää pystytty pelastamaan, vaan se jouduttiin poistamaan.

voitte ehkä kuvitella kuinka kurjana tää kissa oli. ja kuinka paljon me hoitorinkiläiset max-raukkaa rakastettiin.

vuosi sitten max adoptoitiin meiltä uuteen kotiin.

tällä viikolla pääsin erään toisen yhdistyksen toimijan kanssa vierailemaan maxin kodissa.

tältä näyttää terve, onnellinen max ikiomassa kodissansa. tän takia me tehdään meidän työtä.❤️

[dick-chugger]

I love translating songs for fun on Musixmatch 'cause I always have to do some insane research. I just had to look up what "Giveth and taketh away" is in Finnish and I had to pull up the Bible because it's not easy to find with just a search. One time I had to watch like an hour of Liar Liar to find out how they translated "I hold myself in contempt" because it makes no sense in Finnish.

[ooc-sohvikset]

[vieraslaji]

se: siellä missä asut on niinku pyöräilyviemärejä, eikö? like... bike gutters?

mä: anteeks gutters?

se: niinku näitä.

😭 se on oikeassa mut hei älä pilkkaa meidän pyöräilyviemärejä

[teal-skull]

Mä haluan antaa Jerelle ihan sika ison tiukan halauksen.

[aheathen-conceivably]

Antoine had barely been home a week when he received a worryingly short letter from Abe. The local postman had delivered it from Hines Ranch directly to his door, but its brevity read like a telegram.

Trouble with horses. When home, could use help. 

If there was anyone he had never expected to hear the word “help” from, it was Abe. So the very next morning he put on his hat and made his way to the ranch. The anxious side of him spent every step imagining what could have gone wrong, fearing that the ranch itself was in trouble, or God help them, something had happened to one of Abe’s children. So when Antoine saw Will and his sister laughing childishly near the fence, he breathed a small sigh of relief. Will waved at him fondly, nodding his head toward the pen where he said his father could be found.

From ten paces away Antoine could see Abe staring stoically into the distance. Immediately, he found it odd that he wasn’t amongst the horses, fearlessly attempting to wrangle one or humming off key while he kept them clean. As Antoine walked nearer he realized that Abe was looking at not one, but two horses. The bigger of which he knew like the back of his hand, but the other a small foal he had never seen before.

Antoine let out a small whistle as he drew close, just loud enough to get Silver’s attention without spooking her. The horse looked up at him with calm recognition in her eyes, but she made no move away from the smaller horse she was shadowing like a hawk. Abe turned at the sound of his boots, gesturing behind him at the horses. “She’s a beaut, ain’t she?”

Antoine’s feet came to a stop next to Abe’s. “She is. She one of yours?”

“Not exactly.” His words grew quiet, self conscious, even, if Antoine were to guess. “I was out in the canyon riding Banjo when I saw her. She was alone by the river bank, seemed to have an injured leg even from afar. I looked far and wide but I couldn’t find her mother. I imagine they were set on by coyotes in the night, but God knows how she managed to get free.”

A silent shake of his head told Antoine that Abe must have fretted over the details more than once. “Anyhow. She was mighty afraid of me, but Lord knows she was hungry. So I went back with a handful of food and led her back here. Bandaged her up and nursed her back to health. Only a couple days later I find her in Silver’s enclosure, and now she won’t let me anywhere near the foal.”

Antoine looked back to the horse he knew well, her beady brown eyes watching them from afar. Usually she would have walked to him by now, immediately recognizing his scent as her ever-present anger abated to trust. “She’s been fierce, Antoine. I swear to you I thought she would attack me that first night I tried to get the foal back. She won’t leave her side now. And I hate to do it to her but - “

Abe’s eyes found his feet and his voice went low. “Listen. It’s not the most honest thing I’ve ever done. I’ll admit. But that there’s a purebred American Quarter Horse. Bred for racing hundreds of years back. She’ll sell for more than any one of my herding breeds even at this age. Thing is, you know, most of the cowboys are on the show circuit now, so this is what they’re after. Hell I know I’m not the one to train her, so I lined up a deal with a show ranch. Not before talking with the neighbors, I swear it. If I knew who she belonged to I wouldn’t take the money but - I mean you know times are tough - and you saw Lillie Mae. She’s getting older. I could pay for her schooling with one sale. I think I’ve got to…”

The whole time Abe spoke, talking himself back into the deal with one reason after another, Antoine watched the two horses in the sun. Every few seconds, Silver would bring her muzzle to the foal, gently nudging her as though to ensure she was still there. He didn’t need any other motivation. “I’ll match their offer.”

Abe looked up from his feet and let out an incredulous laugh. “Hell you can’t be serious. How much are they paying you out there?”

Antoine smiled and shrugged, no need to tell Abe that this contract had come at double the rate of the first one, or that Jo had leveled a competing offer to get even more for their third after the fact. Abe whistled approvingly and then shook his head. “Listen, I appreciate the offer but you don’t need to do anything of the sort. I just need help keeping Silver calm while I get the foal to the show ranch. She’ll be alright in time. She’s a tough girl. You know that.”

Antoine turned to face him, his face impressing just how serious he was. “Listen. I’ve got one stipulation. And I know she was your grandfather’s, so if you don’t want to let her go then you just say the word; but I’ll match their offer only for them both. The foal and Silver. I’ll clean out the farm’s old barn, let her spend the rest of her days resting there.”

Abe smiled, clearly trying not to let his emotions get the better of him. “Play her a couple songs on that guitar, will you?”

“Every night I’m home. That’s a promise. Write it in the contract if it seals the deal.”

They looked back out to the field together, both horses trotting through the grass at their feet. “I’ll bring them over tomorrow, if that’s okay with you? Or if you need a bit more time -“

Antoine shook his head, a wide smile starting to take over his face. “No. Tomorrow is perfect. Just give me the evening to get the barn ready, and we’ll have them waiting to surprise Violette after school.”

Previous / Next

[suomiplorpoturnaus]

Suomiplorpoturnaus: Kierros 4 • Äänestys 4

Propaganda leikkauksen alla...

x

Berenike (Hui Hai Hiisi)

"Maailman kaunein keijuolento <3” – @lunar-system

"#berenike rakastettuni" – @hehkuvamyyhapero

"#jumalauta berenike for the win #ei hyvä tavaton olin niin ihastunu siihen lapsena" – @dadaistinenmanifesti

"#berenike my beloved #kaunis kanelipulla" – @koyhaopiskelija

"#kattokaa ny berenikee ja väittäkää ettei se ollu teidän queer awakening" – @siveydensipuli

"#noh kyllähän kauneus vie voiton #Berenike on varmasti queer ikoni #ja tyyli ikoni #suomen legolas" – @seksilelulaatikko

x

Riitaoja (Tuntematon sotilas)

"Riitis on symppis ja ansaitsee paljon rakkautta <3” – nimetön

"Riitaojaa vähätellään ja kiusataan koko kirja. Sen viimeiset sanat on 'älkää, älkää, en minä mitään pahaa'. Se on säälittävin pikku raukka. Tää kuva on vielä 85 adaptaatiosta jossa tätä miestä aktiivisesti retuutetaan ihan liikaa. Se ansaitsee tän yhen voiton." – @samisfalse

"Riitaoja voittooon!!!!! #meidän söpö nugetti ansaitsee sen!!!" – @gopisgirl

"GO RIITIS GO!!!!!! #rakastan riitaojaa #ja säälin myös #raukka #ihan kyynel tai pari tirahtaa kun mietin sen kohtaloo #niin väärinymmärretty tyyppi koko lyhyen elämänsä :( #äänestä riitaojaa!" – @sleepyedgar

"#ja onhan se nyt riitaoja no question. ja 1985 ON ainoa oikea riitaoja #sen viimeiset sanat on älkää älkää en minä mitään pahaa ja se on niin valtava TRAGEDIA #koska sillä - kuten lehdollakaan - ei koskaan ollut MAHDOLLISUUKSIA riitaoja oli siellä alusta asti vain kuolemassa eikä koskaan tappamassa #😭😭😭😭😭" – @violasmirabiles

"se miten riitaoja on niin vilpitön ja quote unquote lapsellinen kertoessaan joukkosidontapaikan kärsimyksestä ja kuolemasta että se vie kaikilta muilta kaiken halun kiusata sitä. koska ne tietää että riitaoja ei oikeesti oo erityisen Lapsellinen vaan riitaojasta näkyy vaan muita selvemmin päällepäin miten paljon sitä pelottaa. kaikkia siellä pelottaa! riitaoja on vaan se joka ei turru ja totu siihen hirveyteen mitä sota on! riitaojan oli aina määrä kuolla sille metsäpolulle sopertaen ettei tarkoita pahaa!!!!!! 😭😭😭😭���💔💔💔" – @violasmirabiles

"#RIITAOJA ANSAITSEE EDES YHDEN VOITON #KATTOKAA NY SITÄ SE ON VAA SÄÄLITTÄVÄ PIKKU HÖPÖNASSUKKA #RIITIS VOITTOON" – @maisseli

"#äänestäkää riitaojaa #ainainen lempi tuntsahahmoni <3 #haluaisin vaan halaa sitä ja sanoo et kaikki järjestyy #mut okei, ehkä vähän valehtelisin silloin.. #joten nyt äänestette sitä niin ees joku asia menee hyvin sen elon tiellä" – @toiveunto

"#riitaoja poikani riitaoja #riitis on ansainnut voiton muuan muassa seuraavista syistä: #1) muuan väinö linna antoi riitaojan kannettavaksi koko kookoon pelot ja se on aika paljon yhdelle pienelle riitaojalle #2) riitaoja ei saanut omaa hahmokuvausta siihen fucking juhlapainokseen #on tehtävä jotain vääryyden korjaamiseksi" – @neodyymi

"Riitaoja <3 Ku luin tuntsan ekaa kertaa seiskalla kiinnyin siihen heti! Se oli jotenki niin sydäntäsärkevää nähä toisen kärsimys, kaikki se lamauttava pelko ja katkerat kyyneleet. Ja mikä tekee hahmosta täydellisen? Murhe, suru ja muut mukavat seikat. Ja jos jonku vikat sanat on luokkaa 'en minä mitään pahaa' niin voiko olla kamalan huono tyyppi kyseessä? / Loppujen lopuks riitaoja oli vaan lapsi joka oli vedettu sodan melskeen keskelle. Symppis kaveri, herkkä ja haavottuvainen (myös kirjaimellisesti eiku siis—) / Ja ei saa unohtaa että ikoninen lausahdus ja yks munki lempi solvauksista 'saatanan tonttu mä sotken sut suohon' lausuttiin juurikin riitaojalle! Kiitos riitaoja, kun olit niin suohonsotkettavan sulonen. Siinä oli todellinen palvelus yhteiskunnalle ja mun sanavarastolle. / (Riitaoja, sinä senkin kanelipulla, nyt voitetaan tää matsi ja sitten juhlan kunniaksi leivotaan mansikkakakku. Mennään suihkulähteeseen kylpemään jos haluat.)" – @toiveunto

[tippuripihvi]

Ennakkoäänestys alkaa ylihuomenna

Europarlamenttivaalien ennakkoäänestys alkaa ylihuomenna keskiviikkona. Ennakkoäänestys jatkuu kotimaassa ensi viikon tiistaihin asti ja ulkomailla tämän viikon lauantaihin. Varsinainen vaalipäivä on sunnuntaina 9. kesäkuuta. Äänioikeutettuja on Suomessa kaikkiaan noin 4,5 miljoonaa. Viisi vuotta sitten pidetyissä edellisissä eurovaaleissa suomalaisista äänioikeutetuista äänensä antoi 40,8 prosenttia.

( Kopsattu suoraan yle.fi )

Eikös nosteta tuota äänestysprosenttia tänä vuonna? 🥺

[sadistinen-salami]

Jotain kaunista elämään

Paritus/Hahmot: Rahikainen (Tuntematon sotilas)

Genre: Canon era

Varoitukset: Seksiviittauksia, raiskausviittauksia, naisten halventamista, (pakotettuun) seksityöhön viittauksia. Kehnoa murteen kirjoittamista, ei välttämättä canon compliant eikä edes kovin realismi compliant, koska mulla ei ole kirjaa nyt joululomalla mukana. Oli vain idea ja inspiraatiota ja halusin rutistaa tän ulos omaksi iloksi :)

Tiivistelmä: Rahikaisen Petroskoi-ajan kuvausta ja Rahikaisen itsetutkiskelua. Tää lähti ajatuksesta, että olisipa hauskaa, jos Rahikainen olisi jotenkin gender funky mutta päädyin jonnekin ihan eri urille.

Ei Rahikaisella kauaa kestänyt nähdä, miten tyttötilanne sotaväessä hoitui: epätasa-arvoisestipa tietenkin. Lotat räpyttelivät simmujaan upseereille, jos niillekään. Jämiin sai Rahikaisen akan poika tyytyä, sitä vähempään monet epäonnekkaammat. Ei Luoja kaikkia poikiaan yhtä lailla siunannut. Väärin sekin oli.  

”Myö tarvitaan ilotalo. Soataisiin jotain kaunista elämään.” Totesi Rahikainen sitten yhtenä kirkkaana syyspäivänä. Ajatus sai hänen huulensa kiemurtelemaan ihastuneeseen hymyyn.

”Mistäs sinä sinne tytöt saisit?” Kuului järkevä kysymys.

”Mistäpä hyvinkin..” Rahikainen pohti vielä niitä samalla viikolla näkyneitä lottia. Ei niitäkään ollut näkynyt enää päiviin ja marssista ei ollut nyt poikkeamista kyliin etsimään korviketta. ”Eihän tuota valinnanvaraa kyllä liijaksi näillämain ole.” Rahikainen suostui myöntymään. ”Miun muori se aina sanoi, että jos kauniita as’ioita ei ole, niin sittenpä niitä voi tehjä ite.” Hän kääntyi ympäri katsellen uteliaasti ympärilleen. Epäonnekseen Riitaoja sattui olemaan juuri siinä takana.

”Riitaoja, miten ois?” Rahikainen kysyi silmät välkkyen. ”Ryhtyisikkö sie kauniiksi tytöksi meille muille?”

Ei Rahikainen ollut kysymyksensä loppuun asti päässyt, kun hän näki jo kiehuvan punan karahtavan Riitaojan poskille. Riitaoja oli avaamassa suutaan jonkinlaista vastausta muodostaakseen, kun tämä keskeytettiin.

”Älä jauha paskaa.” Ärähti Lehto, joka ei selvästi sanonut näin tullakseen Riitaojan puolustukseksi, vaan puolustautuakseen Rahikaisen karkeutta vastaan henkilökohtaisesti.

Rahikainen antoi asian olla. Siltä erää. Hänen mieltään jäi kuitenkin kutkuttamaan tuo ajatus. Miten nätti ajatus se olikaan: Rahikaisen oma tyttötalo.

Kaunista tyttöä olisi siellä rivi rivissä. Pulleaa, neulanohutta, karvaista ja pehmeää – Rahikainen ei antaisi yhdenkään maun tulevan täyttymättä.

Siinä marssin aikana hänellä oli reilusti aikaa punoa unelmaa, joka vähitellen kasvoi ja vankistui. ’Rahikainen hoivailee vauvaansa’ jotkut vinoilivat, kun hän hetkeksi jos kahdeksi erehtyi uppoamaan suunnitelmaansa. Ei se kuitenkaan häntä vaivannut. Kateelliset vain toivoivat, että olisivat itse keksineet yhtä hienon suunnitelman.

Syksy eteni ja joukot kulkivat. Miestä vaihtui ympärillä. Sitten Petroskoi lähestyi.

Ensimmäinen kunnon kaupunki aikoihin. Siinähän oli mahdollisuuksien markkinat, Rahikainen tuumi jo kauan ennen kuin ensimmäinen kaupungin kyltti kohdattiin.

Petroskoi tuli suomalaisen miehen ottamaksi nopeasti ja kivutta. Miehet jakoivat ajatuksen. Sinne he jäisivät. Jäisivät täyttämään kaupunkia elolla siinä missä venäläismies oli sen hylännyt.

Niin kaupunki riisuttiin vanhasta nimestään ja ristittiin Äänislinnaksi. Uusi nimi teki siitä suomalaisen.

Yhtenä päivänä Rahikainen tapasi tytön. Liinapäinen tyttö oli tuskin kahdeksantoista, niin pyöreäposkinen ja uneliassilmäinen tämä oli. Eikä näyttänyt yhtään huonolta niissä venäläisrytkyissään ollessaan hakemassa vettä kaivolta, kun Rahikainen tämän tapasi. Onneksi häneltä kieli vähän taittuikin niin että päästäisiin tutustumaan.

”Rastui, rastui. Kak tipjaa savut?”

Tyttö kavahti ja peruutti ämpärinsä kanssa kaivon toiselle puolelle. Rahikainen naurahti ja heilautti kätensä ylös laiskanpuoleisesti. ”Elä pelekää. Enhän mie mittään pahhaa.”

Tytön pyöreät silmät olivat haljun siniset kuin järvivesi ja ripset vaaleat ja pitkät kuin kyyhkyn siivet. Ei lainkaan sellainen tummaverikkö kuin nämä tämän puolen karjalaiset ja venäläiset sattuivat yleensä olemaan.

”Mie oon Jalo. Mikä siun nimi on?” Rahikainen koetti. ”Savut, savut?” Hän astui lähemmäs ja kuin valssin askelin tyttö peruutti askeleen poispäin.

”Ei.”

”Onpa noin nätillä tytöllä hassu nimi.” Rahikainen naurahti. Jos tunnelman piti keveänä, se varmasti rauhoittaisi tyttöä. Hitaasti hän pisti käden taskuun. ”Onkos siulla näläkä? Ei ole hyvä, jos noin kaunis tyttö joutuu nälässä kituuttammaan.”

Hän kohotti kätensä näkyville ja avasi pienen nenäliinan, jonka hän oli käärinyt lahjojen suojaksi. Nenäliinassa oli muutama keksi ja suklaata. Ne nähtyään ei enää tyttökään peruuttanut. Rahikainen pääsi ottamaan yhden askeleen, sitten kaksi lähemmäs.

”Sitähän miekin. Tässä. Ota voan. Ne on siun.”

Tyttö katsoi häntä, sitten keksejä ja sitten laski ämpärin jalkoihinsa. Vapaalla kädellä tämä otti keksin varovasti kuin lintu, joka oli tullut ottamaan jyviä. Rahikainen oli kärsivällinen eikä liikahtanutkaan. Hymyili vain rohkaisevaa hymyä lintuselle.

Tyttö työnsi yhden keksin suuhunsa ja alkoi pureksia varovasti.

”Ole hyvä.” Rahikainen vahvisti. ”Haluukko sie lissää?” Hän elehti syömistä ja tyttö uskaltautui ottaa uuden askeleen lähemmäs. Tämän hennot, kylmät sormet poimivat vielä yhden keksin. Nyt tämä jo seisoi niin lähellä, että Rahikainen tunsi tämän kehon lämmön.

Vielä kuitenkin piti malttaa.

”Oot sie niin kaunis.” Rahikainen sanoi ja pinnisteli muistaakseen sanan, jota oli harjoitellut. ”Krasiiva.”

Sana sai tytön kohottamaan kasvojaan. Rahikainen katsoi niitä kasvoja ja kiitti mielessään hyvää Jumalaa. ”Krasiiva.” Hän toisti ja osoitti sormellaan tyttöä. Tytön suklaiset huulet taipuivat pieneen hymyyn.

Kävi ilmi että samassa talossa, jossa tyttö asui, asui monia muitakin onnettomia yksinäisiä naisia. Monet heistä olivat nälkäisiä ja mielellään tarttuivat vaihtokauppoihin. Niinpä Rahikainen teki tilaa alakerran hiljentyneeseen parturikampaamoon.

Pikkuhiljaa parturikampaamosta muotoutui yhteisöään palveleva virkeä ja toimelias keskus. Keskuksessa oli jopa takatilat yksityistä toimintaa varten. Se kaikki oli enemmän kuin mitä Rahikainen oli kiihkeimmissä päiväunissaankaan uskaltanut toivoa. Eikä enää kukaan puolijoukkueen pojistakaan jaksanut irvailla Rahikaisen vauvasta. Vauva oli syntynyt ja potraksi pojaksi kuoriutunut, ja koko Äänislinna sai ihastella sitä.

Rahikainen hoiteli vauveliaan innolla ja tarmolla. Hän hankki tytöille mekkoja ja kenkiä – eivät ne kauaa koskaan viihdyttäneet, mutta rekvisiittana olivat hauskoja. Löysipä hän eräästä hylätystä talosta paljettimekon, joka myöhemmin ilahduttaisi häntä vaimonsa päällä.

Tietenkin pian kävi selväksi, että venäläisnaiset kelpasivat vain osalle. Jotkut miehet tulivat uteliaisuuttaan ovelle asti, mutta kääntyivät kynnyksellä, koska koti-ikävä oli liian suuri. Ymmärsihän tuon. Rahikainen ei kuitenkaan lannistunut, vaan päätti ratkaista asian. Aito lotta olisi tietysti vetonaula, mutta harva ryhtyisi siihen. Niinpä Rahikaisen täytyi vähän selvitellä asiaa.

Viikkoa myöhemmin Rahikaisen onkeen kävi vonkale. Hän pääsi tapaamaan erästä lottaa, joka voisi olla avain hänen ongelmaansa.

Kun hän saapui sovitulle paikalle sillan varjoon, lotta oli jo siellä. Ainakin Rahikainen otaksui tämän olevan lotta. Odottelija oli pienikokoinen, lettipäinen ja harmaissa, sylissään kori.

”Päevee. Mie kuulin juttua, että sie voisit ratkaissa miun ongelman.” Rahikaisen lähestyminen sai lotan jäykistymään. Lähempää hän näki, että tämän kasvoilla oli jäykkä, kivenkova ilme.

”Onks sulla sitä, mitä mä halusin?” Tyttö kysyi jokseenkin niin vaikean jäykästi että Rahikaista nauratti. Naureskellen hän nojautui vasten sillan seinämään.

”Ei mahoton. Oliko se totta? Yks yhteen vaihjonko sie mokoma haluat?”

Tytön silmissä alkoi palaa hiiltynyt kiivaus.

”Elä, elä. Vitsi vitsillä.” Rahikainen rauhoitteli, koska olihan hänellä järkeä sen verran, että tästä kauppakumppanista ei kannattanut päästää irti. ”Mie voin hankkii sen siulle.”

Tyttö seurasi hänen ilmeitään kivenkovan hermostuneena. Jokin siinä oli suloista. Rahikainen katseli tyttöä arvioiden ja mittaillen.

”Mitäs noin nätti tyttö miesten vehkeillä? Etkö sie helpomminkin päiväpaitaa ja sarkatakkia saa?”

”Haluatko sä sitä asua vai et?” Tyttö sähähti.

”Haluan.” Rahikainen vastasi letkeän hitaasti.

”No älä sitten kysele.” Lotta tiuskaisi ja vaipui äreään, loukattuun hiljaisuuteen. Rahikainen hetken katseli tyttöä, joka ei ollut lainkaan pahannäköinen. Liian vakavasti tämä tietysti otti elämän, mutta sen saattoi pienellä määrällä viinaa korjata. Jos Luoja oli tytön luonteella pilannut, ei tämä sentään tätä aivan tylsäksi ollut jättänyt, kun kerran tällä oli käyttöä sotamiehen vormulle.  

”Keskiviikkona sama aika. Mä oon täällä. Sä tuot sun osas.”

Rahikaista virnuilutti. Tyttöhän rupesi käskyttämään. ”Maanantaina.”

”Keskiviikkona.” Tyttö vastasi ja lähti kävelemään poispäin. Rahikainen antoi tämän kävellä, sillä olihan takaapäin siinä jotain katseltavaakin.

Keskiviikko saapuisi kuitenkin armottoman pian. Rahikainen tiesi, että hänen täytyi pelata kortinsa oikein saadakseen oikeanmittaisen paidan ja takin. Varastoltakaan ei käynyt ottaminen. Yhdessä vaiheessa Rahikainen ehti jo toivoa, että olisipa kyse ollut vain jostain miesten puvuntakista. Mutta tytön haave ja visio oli selvästi vankka, ja Rahikainen pystyi kunnioittamaan sitä.

Niinpä yhtenä yönä asuntolassa, mieslauman suurenmoisen kuorsauksen turvin hän kääntyi pedillään Määtän puoleen. ”Hei, kuule..”

Sanatta Määttä käänsi vain päätään ja kurkisti häntä olkansa yli.

”Saanko mie laenata siun takkia? Ja vähän muutakin.” Rahikainen sihisi.

Määttä oli hetken hiljaa. Sitten tämä hitaasti kellahti selälleen.

”Vaan mihin sinä sitä tarvitset?”

”Arvaa.” Rahikaisen huulet kaartuivat kuunvalossa virneeseen.

”Mieluummin en sitä tekisi.” Määttä totesi hiljaa.

”Antaisit nyt.”

”Mitä minä siitä saan?”

”Mitä sie haluat?” Mitä Määttä muuten oikeasti halusi elämältä? Rahikainen ymmärsi sillä hetkellä, ettei hän oikeastaan edes tiennyt sitä. Kun hän jäi odottamaan vastausta, vaikutti siltä että Määttäkin jäi odottamaan vastausta itseltään. Hetken Rahikainen salli tämän jatkaa itsetutkiskelua hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Sie soat ne takaisin ennen viikonloppua.”

Määttä ei vastannut vaan vain möllötteli. Miehen kasvoille lankeavat varjot peittivät tyystin, oliko tämä jo sulkenut silmänsäkin.

”Määttä. Kuulekko sie?”

”Hyvä on. Mutta sittenhän sinä olet minulle yhden auki.”

”Niin totisesti olen, vaikka elämäni loppuun asti.”

Pian tuli keskiviikko ja Rahikainen saapui sillan alle iloisena kantamastaan kuormasta. ”Nääthän sie, mie en oo tyhyjin käsin!”

Rahikaisen kantamuksista huolimatta tyttö ei ollut sen paremmalla tuulella kuin viimeksikään. Ihmeellistä. Niin vaihtokauppa kuitenkin tehtiin. Vasta kun tyttö sai hyppysiinsä haluamansa vaatteet, tämän ilme silisi tyyneksi. Tyttö silitteli mietteliäänä Määtän likaista päiväpaitaa tunnustellen sen kangasta.

”Mie tarvihten nuo sitten takaisin perjantaina.”

Tyttö vilkaisi häneen nyt ensi kertaa kuuliaana. Sitten tyttö nyökäytti. ”Mä tuon.”

Sitten hyvästittä he lähtivät tahoilleen. Rahikainen suuntasi parturikampaamon suuntaan hyvillään. Kun hän kuitenkin pääsi samalle kadulle, näki hän jotain huolestuttavaa. Parturikampaamon edustalla kävi kuhina. Tähän aikaan päivästä.

Kylmä, nihkeä tunne kuristi kurkkua, kun Rahikainen lähestyi kampaamoa. Hän pudotti kantamansa nyytin sadevesiämpärin taakse pannen sijainnin merkille mieleensä.

Kun hän pääsi parturikampaamon ovelle, valkeni Rahikaiselle nopeasti, mitä oli tapahtunut. Ennen tyttöjä täynnä oleva salonki oli nyt ilkeän tyhjä ja kolkko. Sen tyhjentänyt mies oli vielä paikalla ja huomasi juuri hänen tulonsa sillä hetkellä, kun hän astui sisään.

”Herra luutnantti.” Rahikainen sai sanotuksi onneksi niin pian, ettei Lammion tarvinnut huomauttaa siitä.

”Mitäs tämä on?” Lammio kysyi katsellen ympäriinsä kuin asia ei olisi päivänselvä. Rahikainen kuitenkin osasi yhtyä luutnantin leikkiin. Hänkin vilkuili ympäri salonkia näennäisen hämmennyksissä.

”Parturikampaamolta näyttää, herra luutnantti.”

”Missähän parturikampaamossa on näin monia sänkyjä, sohvia ja divaaneja?”

’Mukavassa sellasessa tietysti’, olisi Rahikainen halunnut sanoa, muttei iljennyt. Hän jäi vain hiljaisuuden valtaan, mitä luutnantti ei ilmeisesti kärsinyt katsoa.

”Onko tämä sinun luomuksesi?”

”Ohikulkumatkalla vain, herra luutnantti.” Rahikainen valehteli pokkana.

”Vai niin. Tämä paikka on tästä päivästä lähtien virallisesti suljettu.” Lammio totesi. ”Haluan sängyt ja muut ulos.”

No sehän olisi hyvää miesvoiman käyttöä, Rahikainen mietti. Hän ei kyllä pistäisi tikkua ristiin sen vuoksi.

”Etkös sinä ole Koskelan miehiä?”

Näinkö vähän se kovennettu sinulle merkitsi, Rahikainen halusi huokaista. ”Kyllä, herra luutnantti.”

”Minäpä vaihdan pari sanaa hänen kanssaan asiasta.” Lammio totesi ja lähti ohittamaan Rahikaista. Rahikainen väisti sivuun ja nyökäytti päätään vastaten mahdollisimman letkeään sävyyn: ”Luonnollisesti, herra luutnantti.”

Hetkeksi Lammio pysähtyi hänen kohdallaan. Luutnantin pistävän kylmä katse viilteli häntä ja mittaili hänen sanojensa merkitystä.

”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” Lammio siristi silmiään. Mokoma likinäköinen tirriäinen.

”Että kuulostaa järäkevältä ajatukselta, herra luutnantti.”

Lammio ei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta. Tämän ilmekään ei värähtänyt, kun tämä hitaasti astui rappuset ylös ja poistui. Välittömästi Rahikainen antoi ryhtinsä valahtaa löysäksi. Hän päästi myös ulos sen raskaan, tuskastuneen huokaisun, joka oli halunnut ulos sillä silmäyksellä, kun hän oli tunnistanut salonkiin päässeen pahanilmanlinnun.

”Voi perkele.” Rahikainen puuskaisi ja sohaisi sormillaan vaaleita hiuksiaan. Hiusrajaan oli ehtinyt jo herahtaa tuskanhiki, joka korvensi päänahkaa.

Oliko kaikki viety? Tytötkin? Rahikaisen ajatukset kävivät kuumeisina heti tärkeimmän kauppatavaran kimppuun. Salongin huoneet olivat kuitenkin takahuoneita myöten tyhjiä. Missään ei ollut ketään. Ei edes hänen omaa Anjaansa. Jäljellä oli vain vihreä paljettimekko, hylättynä puoliksi sängyn alla. Rahikaiselle tuli mieleen punaliput, jotka oli pudotettu ja tallottu, kun kaupunki oli vallattu.

Huokaisten Rahikainen lösähti istumaan tutulle sängylle. Hänen katseensa eksyi orpona peiliin huoneennurkassa. Täyspitkä peili oli melkein ehjä, mikä oli suuri harvinaisuus. Rahikainen oli saanut varovasti kuljettaa sitä yömyöhään, jotta sai sen ehjänä ja turvassa perille asti. Siellä se nökötti keskeneräiseksi jääneen huoneen nurkassa.

Ei tullut tästä paikasta kaunista, Rahikainen mietti. Parhaansa hän oli tehnyt, mutta lopulta oli suomalainen upseeri tämänkin vienyt sitten häneltä. Kirvelevä, kirpeä pettymys valtasi ja syövytti Rahikaisen mielen, ja hetken hän salli itsensä olla allapäin.

Rahikainen kumartui nostamaan paljettimekon. Sen reuna oli ehtinyt revetä, mutta muuten se oli kelpo mekko, joka oli palvellut häntä hyvin. Rahikaisen mieleen välkähti kuva Anjan uumasta vihreänä välkkyvän mekon syleilyssä. Muisto sai hänet kovettumaan.

Rahikainen huokaisi laiskasti. No kaipa sitten, vanhojen hyvien aikojen kunniaksi. Hän pudotti takin harteiltaan, potkaisi saappaat jaloistaan ja kävi pitkälleen nitisevälle sängylle. Kankean välinpitämättömästi hän upotti kätensä housunkauluksen sisälle ja rupesi sivelemään itseään. Hän työsti itseään ajatuksissaan seuraten vaistoa ja hukaten alkuperäisen ajatuksen, joka hänet tähän toimeen oli saanut ryhtymään.

Kai se oli jonkinlaista itsesääliä ja haavojen nuolemista. Näinkö huonosti asiat todella olivat? Rahikainen erehtyi vilkaisemaan peilin suuntaan ja hän näki vaalean kiharapehkonsa vasten vaaleita lakanoita. Oli myös vihreä paljettimekko.

Mekko oli jäänyt hänen syliinsä. Sen vihreät paljetit välkähtelivät, kun Rahikaisen käsi teki työtään. Jokaiseen pumppaukseen mekko reagoi. Se lauloi mykkää, kaunista lauluaan vasten Rahikaisen kehoa. Tulemisen hetkellä Rahikainen pystyi vain ajattelemaan, että siinä vihreässä välkkeessä oli jotain samaa kuin hänen silmiensä välkkeessä järviveden heijastuksessa kesäpäivänä.

Mutta olisipa se hauska ajatus, että Rahikainen olisi voinut olla kaunis kuin tyttö.

[snowberrydream]

Stoma gave Käärijä a new life - english translation of an  interview for Finnilco ry 8.5.2023

Translator’s note:

If you’ve been wondering about that scar on Finland’s favorite green boi’s belly …this is about that. (Because why be cha cha cha when you can be sad sad sad and read about how he was like a week away from death at one point in his life. Though I guess it kinda fits the post-ESC depression, really)

Okay, now some actual notes about the text. So, Finnilco is a Finnish organisation for patients with stomas and the like, so the interview talks a lot about medical stuff and is clearly geared towards people with similar health issues. It might not be as ”entertaining” as all the other stuff you might’ve seen about him recently, but I recommend reading it anyways, as I feel it gives a lot of insight to who Käärijä is as a person. It hasn’t always been just crazy and party for him.

There is a lot of medical vocabulary in this, and I’ve done some intense googling and wikipedia-ing to figure out what the correct terms are, but I can only hope they are right. Trying to understand whether things are synonymous with each other or completely different things is kinda hard when you have zero knowledge about the subject. I deeply apologize for any mistakes that might occur.

I’ve also done some minor tweaks to the text (like cut down on repeating his last name in nearly every sentence) for the sake of easier reading, as the style of it is quite academic and ”dry”, but overall I’ve kept as close to the original as I could.

link to the original finnish interview:https://www.finnilco.fi/post/avanne-antoi-k%C3%A4%C3%A4rij%C3%A4lle-uuden-el%C3%A4m%C3%A4n

***

Jere Pöyhönen, known by his artist name Käärijä, is the finnish representative in the Eurovision 2023 Song Contest. The artist, known for his style and energetic live-performances, had his youth shadowed by serious health issues, to which he even almost lost his life.

By his own words Pöyhönen is still just a normal guy. Vantaa-born Pöyhönen was diagnosed with colitis ulcerosa, a type of imflammatory bowel disease, when he was young. As the disease got worse, he had to eventually have an emergency surgery, where he got a temporary stoma. Later the stoma was removed and replaced with a J-pouch (ileo-anal pouch), a reservoir pouch formed from the end of his small intestine.  Currently in good health, he wants to be open about his disease so that he could offer peer support to others battling with the same issues.

- I am truly fine with this, I am not ashamed about it, on the contrary, I want to tell about this to everyone. I hope that by sharing my experience I could help someone else, Pöyhönen says with a smile.

Symptoms lead to an emergency operation

When Pöyhönen was at ninth grade, he was diagnosed with rectal inflammation. The inflammation was treated with suppository and oral medication, and it got better. When he was 18, the symptoms returned. For a year he was on an elimination diet that kept the inflammation under control, but eventually his condition got worse again, and in the end his entire colon got inflamed. Several treatments were attempted, but none worked. At the worst point Pöyhönen weighed only 49 kg, and his hemoglobin was swaying between 54-56.

- I was still somewhat right in the head, though I was feeling dizzy and kept bumping into bathroom doors. It was quite a rough time in every way, he reminisces. He defecated blood multiple times a day and was practically bedridden, his parents had to feed him. But nothing seemed to help. Pöyhönen remembers how his mother was crying by his bedside. Back then he had blood tests done regularly to control his condition, and after one time he got a call and was told that his hemoglobin was so low that he needed to be treated urgently. After the call his dad went to start the car and drove him straight to the hospital.

At the hospital, an emergency surgery awaited. While waiting for his turn he wondered about what would happen to him in the surgery, afraid that he’d need a stoma. At the same time he thought that the most important thing was to stay alive.

- Do whatever you have to, as long as I’ll get better, he remembers thinking before going in. A stoma had been suggested to him already before, but until then he hadn’t been able to accept it and had tried to manage by other means. Afterwards he has been thinking that the fear was due to the issue being so unknown. He didn’t know much about stomas and had never seen anyone with one.

- It was a tough spot. I wondered how the stoma would affect my life and me as a person. How would I look like, what would happen to my sexuality. Those kind of things scared me the most about it, he recalls.

Life as a young person with a stoma

The first thing he did after waking from the surgery was feeling his stomach and the collection bag.

- It was a weird feeling, confusing. But at the same time I felt just immense calmness. The root of the problem, the inflamed colon had been removed entirely. Confusion soon turned into acceptance.

- I wasn’t sad about it for that long, on the contrary. When it sank in that I was still alive, the stoma felt like a pretty small thing, considering everything. It was a happy thing that I had it.

Despite feeling thankful about the stoma, it was still a shock at the beginning.

- When I was taken to get a shower for the first time and I saw it, I nearly fainted, he laughs.

The emergency surgery was lifesaving for Pöyhönen. if it hadn’t been done, the inflammation could’ve spread from his bowel to the rest of the body within weeks, or even days. So Pöyhönen came really close to death, but thanks to the stoma he got to continue living.

– Getting the stoma gave me a second chance. A chance that not everyone gets to have. But if they get it, they should take the offer with a smile.

Pöyhönen tells that he got used to living with the stoma quite quickly. But it required him to adjust his own attitude – he had to accept the situation as it was. Luckily he was able to enjoy life even with the stoma

- When I had it, I did all the same stuff as other people. I did sports, went to restaurants, I truly lived a really ordinary life.

Of course he faced also some difficult times. At the time 18 years old Pöyhönen was in a relationship, and he tells that at first things relating to sexuality felt difficult.

- It was indeed nerve-racking. Overall, you are only starting to try out stuff at that age, and then there is the stoma on top of it all.

But one thing was clear for him already at the time: 

- If the other party in the relationship doesn’t accept your situation or the stoma, then that person isn’t worthy of you.

From stoma to J-pouch

Pöyhönen lived with the stoma for five months until it was replaced with a j-pouch. In the beginning the pouch got clogged, but he didn’t tell about it right away. He was fed up with spending his time in a hospital and wanted to live a normal life. When he finally told about the clogging, the issue was fixed and the difficulties eased.

- I’ve done all the normal stuff. I’ve travelled around the world, done and eaten the same things as everyone else. 

Pöyhönen has had the j-pouch for almost eight years now. He hasn’t had any serious complications, but occasionally there’s been some milder issues.

- Sometimes there’s been minor inflammation or bleeding. Once I went to have an endoscopy after there was more blood and I got frightened. Old fears about how things were in the past rose to the surface, Pöyhönen tells.

Overall he is feeling positive about everything.

– At the moment I’m really contented with my situation, and I wouldn’t change anything. I wouldn’t even want that colon back, as this all has become a part of my identity, he says.

 Music as a part of life

Music has always meant a lot for Jere Pöyhönen. Yet it wasn’t always obvious that it would turn into a career.

While spending his time in hospitals, listening to music comforted him and gave him hope. Laying in a hospital bed with an IV drip next to him, Pöyhönen also wrote his own songs. If other patients wondered about his doings, he simply answered that he was making music.

During his time in hospital he realized that life might be short. He decided that if he’d be alive and healthy again after the emergency surgery, he’d go and try doing music for real and with everything he had. Of course, at the time he had no idea how far that decision would eventually bring him.

- My values became clearer there in the hospital. I realized what are the things I love and what is truly important for me. One of those things is music, and doing that was what I set my mind on to. 

Pöyhönen tells that he especially enjoys doing live shows, because then he gets to entertain people. He feels he is at his best while performing.

Daily life of an artist

Nowadays health issues don’t cause much trouble in Pöyhönen’s everyday life as an artist, but he still needs to take good care of his body. At gigs he must pay extra attention to what he drinks and eats, when and how much. He is sweating a lot while performing on stage, and to balance that he drinks salt/mineral water. The excitement also affects his bodily functions, and during stressful moments he’ll need to use the bathroom more often. But he tells that he doesn’t really get nervous about doing gigs anymore. 

However, the approaching Eurovision song contest is a kind of gig he has never experienced before. The event is big and the place as well as the proceedings are all new to him. Despite all that, Pöyhönen seems trustful.

- I don’t know how it is going to be like in there, but I don’t think I’ll have any problems. His confidence relies both on his general attitude and that over the years he has learned to know the way his body functions quite precisely. He knows when his energy levels are getting low and when he needs to drink or eat.

 Family’s support has been important

When Pöyhönen was sick, the support from his family was what helped him to keep going. Thanks to his family he has always felt valued and loved.

– The contribution from my parents has been enormous. I will never be able to repay their efforts, other than by being alive.

Pöyhönen tells how his parents gave him their full support while he was sick.

- When I first got diagnosed with the rectal inflammation, they wanted to figure out what could cause it right away. They delved deep into the matter, made phone calls and searched for information from the internet.

His parents drove him to his tests and put their time and money into finding out what was going on. The financial support made it possible that he could have all the different tests done despite them costing a lot.

 Stories from peers bring hope

Though his family and friends have been there for him, they haven’t been able to offer him peer support. When he was sick, Pöyhönen did sometimes feel very alone with his issue.

- I didn’t know anyone else in a similar situation as myself. I didn’t get to talk face to face with peers, he says. He did search for peer stories from internet, but people online were usually anonymous, and though he gained information through it, he was longing for human connection and faces to relate to. Lucky for him, an acquaintance of his was in the hospital at the same time as him due to a similar issue. They became friends and messaged daily through Facebook, asking each other about the number of times they went to bathroom and the like.

 Pöyhönen says that those kind of discussions with a peer were a big help. It was important to hear that someone else was experiencing similar things as him. An ice hockey player Teemu Ramstedt gave him another face to relate to.

– It gave me lot of faith to see someone else with the same stuff going on as me. That an athlete, a hockey player, had been dealing with the same issues, he tells.

Attitude and dreams helping to go forward

While being sick Pöyhönen gained strength from daydreaming and steering his thoughts towards future.

- I kept thinking that at some point I’ll have good moments with my family and friends again. That one day I’ll be healthy and able to feel happy about everything. In the end it was quite simple things that helped, and also humor helped to get through it all. 

Pöyhönen tells that he has been a joker since he was young, and when he was unwell, he also used humor to deal with the difficult things. But there was also something else hidden underneath the jokes.

- Maybe all the joking was also a survival tactic. A way to escape from it all. In the beginning I didn’t want to accept the reality, even though I tried to convince myself that I had done so. 

Pöyhönen tells that the songs he used to listen to while in hospital were difficult to listen to after he got out of there. Also some familiar places would bring up old memories in an unpleasant way.

But in the end, time heals, and years later those same songs are back on his regular playlist. Now they just uplift his mood and push him forward.

 It’s worth it to open up

When Pöyhönen was sick, he didn’t always tell about his symptoms to his parents or the hospital staff right away. One reason that he mentions was shame. At first he himself didn’t want to believe it to be real when he first saw blood down in the toilet.

- But when it happened again, I realized that this might not be something that would just go away. That it might be something more serious that should be taken care of, he recalls.

And to his younger self, or someone else in a similar situation he would give the advice that you should be open about your problems. He also encourages to try and find some peer support, as he himself was left without it for the most part. Though the bit he did get was a big relieving factor..

– When a person suffers from an illness, the most important thing really is that you are mentally in a good condition. If you are feeling down, the healing process will be really hard, he points out.

At the moment he dreams about that he and the people closest to him would stay as healthy as possible. He wishes that he would get to do things he enjoys in his life and to spend time with the people that are important to him. 

To the readers of Finnilco he sends the following message:

– Go forward with humility, but don’t be too meek either. Love yourself, your body and mind. Be well, and if problems arise, react to them right away. Enjoy life and do things that make you happy.

***

[onepiecebrainslop]

Okay no shit, I literally thought that Antoi nazi drawing was from that terf that used to be here on tumblr, theredkathrenee, if anyone remembers her, the one who drew a terf witch boiling queer people alive, they have pretty much the EXACT same art style, I did a double take when I saw your post cuz for a second I thought she was back 😅

LMAO I REMEMBER. You’re so right though. And the worst part is, the person is doubling down by saying, for quote “can woman be badass in guns anymore?”… ermmm….

[muuminoita]

Olin tänää HOPS-tapaamisessa ja kohokohdat oli se kun ohjaaja antoi ilmi et sen mielestä Suomen nykyinen hallitus muistuttaa koulukiusaajia ja se, kun se sano et "näin sut tossa syksyllä jossain ekan vuoden opiskelijoiden kanssa ja olin vähän huolissani, mut nyt kun katon näitä sun opintoja niin sullahan menee ihan hyvin!" En tiiä oliks se nähny mut vetämässä kaksin käsin viinaa ja tupakkia vai ajatteliks se et oon jotenki regressoitunut fuksiksi...

[grokebaby]

Vesimiehen tytär

Katso tuol kulkevi vesimiehen tytär, Hopeavirta, nuori ja sorja kuin joutsen. Nopea ja terävä kuin silkkisuomuinen särjen loikka. Vedenneidoksi sanovat vaan kuin taimen verkoista hän karkavi aina omille vesilleen. Villi ahden valtakunnan soturi, lempeän isänsä ainukainen.

Varokaa vaan jokien jäitä. Nuorehet soturit kuulkaa jos altasi särkyy, hyisiin syvyyksiin on tiesi. Näin ollen oli nuorukainen Harmaaraita kovin pöllämystynyt, kun ihka elävänä vesimiehen tytär hänet jäistä nosti, elohon pelasti, ja sirpaleisilla sanoilla sätti.

"Houkka poika, omillahi maillasi voit rauhassa mennä hukkumaan! Märkä poika, onneasi kiitä kun satuin paikalle sinut kalastamaan! Ota opiksesi ja pysy kuivilla!" Hän sanoi. Kovin kaunis oli äkeinen Hopeavirta, ja ei voinut nuorukainen muuta kuin yrittää kalaa leikkiä toistekin.

Ei maan ja veden lapset voineet vapaasti toisiaan kosiskella. Illan saattuessa nuorukainen tuli jokihelmensä tykö, syliin sulkeutui ja antoi velloisen neitosen hiuksiaan silitellä kuin aaltojen virrat konsanaan. Toisiaan tuudittelivat uneen ja kesäyön valossa ilakoivat läpi rantakivikon.

Ei ole vedenneitoa maan pojan kosiskelevi, vaan kun tämä pyöreäksi sattui niin vei yötaivas kauniin vellamon. Tähtien alla, salassa maailmalta, valikoitujen silmien alla kuoli sorja Hopeavirta, verissä kuin soturi, vaan lastensa ympärillä viimeiseen henkeen. Suurimman uhrauksen teki kun saattoi pienokaiset ulos kohdun kuohuista, kylmään kuivaan maailmaan. Isähän suru oli suuri, kun kauniin koskien asukkinsa menetti.

Aaltojen Kuohussa vielä kuulemme, Hopeavirta sorja ja terävä ui läpi yön. Vesimiehen tytär, jälleen vapaa, vaan kovin yksin.

[ruttotohtori]

---

Asiassa oli kuitenkin yksi mutta: todellisuudessa hän ei ollut valmistunut ylioppilaaksi lainkaan. Juhlissa esillä ollut todistus oli väärennös.

---

Väärennetty todistus näytti naisen kirjoittaneen yhdeksän laudaturia, muun muassa latinan ja filosofian. Lisäksi siihen oli merkitty kaksi eximia cum laude approbaturia.

---

Sitä nainen ei kiistänyt, että hän sanoi paikallislehdelle kirjoittaneensa yhdeksän L:ää ja kaksi E:tä. Haastattelussa hän kertoi myös päässeensä todistuksen ansiosta Kuopion yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä.

---

Muutama päivä myöhemmin lehti poisti jutun verkkosivuiltaan ja julkaisi oikaisun, jossa todettiin, että ylioppilastutkintolautakunnan mukaan haastateltava ei valmistunut ylioppilaaksi kevään kirjoituksissa.

Onks toi se mikä oli Feissarimokissa...?

[luutakiituri]

Suomalaisia käyttäjänimiä joita olen nähnyt pelatessani Overwatch 2 PART 1

(ja joitakin jotka vaan antoi suomivibat, hupsuja käyttäjänimiä)

Kommarikarhu

Mehukatti

Hiltustussi

Ohmygodjonna

Kanankoipi

Harjuntytär

Ninjaananas

Puhis

Moskus

Erosiukas

Paulipuuma

Jermu

Teknojeesus

Teknosaatana

Perunaplay

Sipuli

Mrisuomi

Julmaiisakki

Aikkuliini

Pelle

Jokutyyppi1

Kalijamaha

Kohtupultti

Löysäkana666

Kohtumeissel

Kohtumutteri

Kootiventti

Opsi

IsoJuusto

Roskakasa

Napasiiseli

Paroni420

Narkkaripesä

Petimies

Nakkis

Messtari

Samppa

Hiisi

Rotta

Jamppa