#ähkynjälkeen blogi

[ahkynjalkeen]

Takaisin kotiin

Poni oli klinikalla sunnuntaihin asti. Kotiin oltaisiin päästy jo lauantainakin, mutta halusimme pelata varman päälle ja totuttaa herran takaisin normiruokarytmiin klinikalla sekä otattaa hiekkaröntgenin vielä sunnuntaiaamusta.

Toivon, että mahasta löytyisi hiekkaa. Miten mieltärauhoittavaa olisikin, jos tämä uusi ähky olisi johtunut hiekasta. Vaan kuinkas sitten kävikään – mahasta ei löytynyt murustakaan.

Klinikkapäivien aikana asettelin tutkijan lasit nenälleni ja tutkin muita mahdollisia syitä. Ummetusähkyn riskiä kasvattaa vähäinen juominen, ruokavalion muutokset ja liikuntarutiinien vaihtuminen. Leikkauksesta lähtien olen pitänyt kirjaa ponin juomalitroista ja pitänyt huolen siitä, että näin syksyllä päivittäinen kulutus on vähintään 25 varmennettua litraa (tämän lisäksi poni voi juoda myös automaatistaan). Olen annostellut itse jokaikisen ruokapurkillisen. Tallin heinälaatu on analyysissa hyväksi todettu.

Miettiessäni leikkaukseen johtanutta ähkyä ja nyt tapahtunutta tajusin vihdoin, että molempia edelsi hivenen kevyempi liikuntaviikko. Kesällä poni oli kävellyt muutaman päivän satulavyön kohdalle osuneen paarmanpureman takia. Nyt ponilla oli takanaan selkäjumin aukaisemisen jälkeinen kevyempi treenijakso; juoksutus tai hölkkätreeni joka kolmas päivä, muuten vähintään 40 min kävelyä.

Varmastikaan en koskaan saa täyttä selvyyttä siiihen, miksi ponini kerryttää siihen samaan suolen mutkaan ulostemassaa, mutta tiedän jatkossa pitää huolen siitä, ettei ponille tule useampaa kuin yhtä kävelypäivää putkeen! Säästääkö tämä meidät uusilta ähkyiltä? Toivotaan, mutta sen näkee sitten ajan kanssa.

Poni oli enemmän kuin valmis lähtemään kotiin. Herran lanatessa erästä toista herraa kohti heinäkärryä tästä ei jäänyt epäilyksen häivää.

Poni lastasi traileriin nätisti eikä kopistellut matkan aikana kuin muutaman hassun kerran. Trailerin pysähtyessä kotipihaan poni hirnahti riemuissaan. Röntgenrauhoitus oli lauennut ja kyseleville heppakavereille oli kiva vastatailla sieraimet laajoina.

Loimesta kuoriuduttuaan poni pyörähti turpeessa nautinnolisesti kerran molemmille puolille. Koetin olla saamatta sydänkohtausta.

Veimme ponin kävelylle halliin. Poni oli varsin pirteä katsastaessaan tiluksia.

Ilta kuluikin sitten annostellessa tulevan viikon heinäannoksia. Klinikalla tarjoilu oli koostunut kuivaheinästä ja Krafft Groov Sensitive vellistä. Niinpä punnitsin kuivaheinää pienellä määrällä säilöä höystettynä Ikea-säkkeihin valmiiksi tallityöntekijää varten. Viikon aikana sekoitus muuttuisi vähitellen kokonaan säilöksi. Kesäisen leikkauksen jälkeen olin jatkanut Groov:n syöttämistä ponille, joten kotiinpaluu oli vellien suhteen sillä selvä.

Laitoimme ponille kaksi saavia vettä karsinaan – lämmintä ja omenamelassilla maustettua. Sitten poni pääsi vielä toiselle kävelylle. Hyppäsin selkään, vaikka en ollutkaan jaksanut (sillä joskus sitä ei vaan yksinkertaisesti jaksa enää yhtään enempää yhtään mitään) laittaa ohjia suitsiin. Poni vastasi pienellä pukilla.

Nauratti. Ihana poni.

Pussasin ponia turvalle lähtiessäni tallilta. Sinä hetkenä kaikki oli hyvin, ja nautin siitä täysin sydämin. Jos olen jotain poniltani oppinut, se on jokaisen yksittäisen hetken arvostaminen sellaisenaan kuin se vastaan tulee.

[ahkynjalkeen]

Sataa lumi maahan hiljaa

Olin helpottunut siitä, että poni jäi klinikalla yöksi. Itsenäisyyspäivän kunniaksi olimme kutsuneet illallisvieraita ja mieheni oli kokannut koko päivän jos jonkinmoista herkkua. Juhlat peruttiin sattuneesta syystä, mutta vaihtuivat sitten toisenlaisiin kinkereisiin.

Kun hevosella on hätä, omat tarpeet unohtuvat täysin. En ollut syönyt tai juonut mitään aamupalan jälkeen. Ei ollut klinikkakuskinikaan. Koska meillä oli kotona ruokaa valmiina, ehdotin kuskilleni että hän tulisi illalliselle.

Herkuttelimme kuin pienet porsaat konsanaan ja nostimme maljan hienolle, rohkealle ponille!

Seuraavana aamuna varroin puhelinta aamuseitsemästä alkaen. Tiesin jo entuudestaan, että asiat ovat hyvin niin kauan kuin luuri ei kilise. Varroin, varroin, varroin.

Vähän yhden jälkeen päätimme lähteä piipahtamaan klinikalla. Matkalla puhelin vihdoin soi. Uutiset olivat hyviä! Ummetusmassa oli lähtenyt liikenteeseen. Ponia oli alettu totuttaa ruokaan varovaisesti. Päätimme, että poni saisi nauttia täyshoidosta viikonlopun yli – kerran leikatun hevosen kanssa on turha ottaa riskejä.

Herra tervehti meitä kolkuttamalla karsinan oveen varsin vaativalla temmolla, "Tahdon tehdä virallisen valituksen. Ne ei ruoki muo täällä tarpeeksi!"

Sovimme eläinlääkärin kanssa, että voisimme talutella ponia. Niinpä poni pääsi käytävälle jaloittelemaan. Sitten rapsuttelin mussukkaa melkein tunnin. Ihmettelin mahaääniä. Ne olivat vieläkin vaimeat vasemmalta paljaaseen korvaan.

Kävelytettiin ponia lisää. Ruoka-aikaan poni oli kotona. Velli meni alas alta aikayksikön. Välillä kuului mahaääniä. Toisinaan ei.

Ulkona alkoi sataa lunta. Ikkunasta näimme toisen hevosen pihalla. Kysyimme hoitajalta, josko ponin voisi viedä haukkaamaan raikasta ulkoilmaa. Tämä sopi.

Poni piristyi pakkasillassa. Varjoja piti kytätä vähän. Ja pärskyä!

Kuinka korkealle ponin jalka nousikaan. Lumessa oli niin kovin hauska kahlata! Sinä hetkenä olin taas onnellinen.

[ahkynjalkeen]

Mamma Mia – osa 1

Ensimmäisenä vuotena ähkyleikkauksen jälkeen leikatuilla hevosilla on kohonnut ähkyriski. Alituinen mahaäänten kuunteluni, säntillinen kakkakirjanpitoni ja lähes neuroottinen ponin juottaminen herättivät mennä kuukausina toisinaan huvitusta kanssaihmisissä. Nyt voin kuitenkin katsoa peiliin ja todeta kirkkain silmin, että sekä minä että tallimme työntekijat olemme tehneet kaiken voitavamme ponini hyvinvoinnin eteen

Viimeisein kuukauden aikana ponini on treenannut useamman kerran viikossa ammattilaisten kanssa, sillä kun lihaksistoa rakennetaan uudestaan, on tärkeää että se tehdään oikein. Treenin intensiteettiä kasvattaessa toisinaan lihakset menevät jumiin, ja niin kävi sitten meillekin toissa viikolla.

Joskus sattumat linjautuvat hyvin olemassa olevien suunnitelmien kanssa. Seuraavalle päivälle ponille oli nimittäin varattu eläinlääkärin tarkastus, leikkauksesta kun tulisi täyteen puoli vuotta ihan näillä näppäimillä.

Elänlääkäri tutki ponin ja otti verinäytteet. Lanneselkä oli tosiaan jumissa. Se jäykisti takajalkoja. Ponille määrättiin kipulääkettä, hierontaa ja kevyempää liikuntaa toviksi.

Verikokeet paljastivat hivenen matalat puna- ja valkosoluarvot. Mahdollisia syitä siihen oli monia: leikkaus, madot, jokin vatsavaiva (ehkä alkava mahahaava)...

Pakkaset olivat viimein saapuneet myös etelään, joten päätimme madottaa ponin nyt ja tutkia lantanäytteen vielä ennen joulua. Varattiin uusi eläinlääkärin aika tammikuun puoleen väliin ja sovittiin, että otettaisiin verikokeet silloin. Jos arvot palautuisivat normaaleiksi, kaikki olisi sitten hyvin.

Hain matolääkkeen maanantaina apteekista. Iltaa vasten en ikinä tee mitään muutoksia ponin rutiineihin. Katselin kalenteria sillä silmällä. Hevosen ruoansulatuksen kestäessä 24-36 tuntia, turvallisin ajankohta madottaa oli selkeästi seuraava aamu – näin mikä tahansa reaktio kerkeäisi tapahtua hyvissä ajoin ennen itsenäisyyspäivää.

Tallityöntekijä antoi matolääkkeen heti tiistaiaamusta. Illalla poni oli oma itsensä. Kipulääke, hieronta ja kevyt liikunta olivat laukaisseet selän jumin.

Keskiviikkona poni pääsi ensimmäistä kertaa takaisin treeniin – paluu oli sopivan leppoisa. Treenin jälkeen lähestyin karsinaa ponin pinkin ämpärin kanssa. Koko viikon herra oli kopistellut oveen innoissaan heti huomatessaan minut. Nyt lämmitetty vesi ei kelvannut. Kummallista.

Heinät oli kuitenkin juuri jaettu, ja ponille maistui purtava hyvin. Karsinassa oli kirjanpidonmukainen määrä läjiä. Vatsaäänet olivat vahvat.

Jäin odottamaan iltavellin jakoa. Toisinaan poni tahtoo syödä heinät ennen kuin suostuu juomaan. Jos poni rientäisi vellipadan äärelle rutiiniensa mukaan, kaikki olisi hyvin.

Vellit lorautettiin kippoon, mutta turpa pysyi heinissä. Erittäin kummallista.

Kello oli jo päälle kahdeksan illalla. Minnekä sitä hevosihmisellä olisi kiire, jos seuraavana päivänä on vapaa? Ei yhtään minnekään.

Pesin juomakupin. Vaihdoin juottosaavin veden lämpimään. Valmistin jos jonkinmoista herkkujuomaa. Omenamelassivesi ei kiinnostanut. Omenamehu kelpasi sentään. Hyvä.

Lapoin iltavellin ruokakupista pinkkiin herkkusaaviin. Ah, nythän se alkoikin maittaa!

Kahden ja puolen tunnin aikana keplottelin ponin juomaan melkein kymmenen litraa. Laitoin karsinaan isoon ämpäriin lämmintä omenamelassivettä. Sitten menin hetkeksi pihalle jää(h)tymään. Poni oli kaikin puolin oma itsensä. Kunhan se vielä alkaisi itse juomaan...

Hiippailin takaisin talliin. Karsinasta kuului juomaääniä. Heinät olivat loppuneet – juoma kelpasi. Kaikki hyvin.

[ahkynjalkeen]

Kuin ensimmäistä kertaa

Ensimmäisen viikon aikana sain ratsastaa poniani joka toinen päivä. Maanantai oli siis toinen kerta, kun sain treenata mussukan kanssa. N rakensi meille puomiharjoituksia, ja teimme myös loivia väistöjä. Poni käyttäytyi niin hyvin, että tuli ohimennen mainittua aikomus kiivetä joku kaunis päivä kyytiin ilman satulaa.

"No, miksi ei nyt just heti?" N kysyi.

Ja toden totta. Miksi ei juuri nyt, kun poni käyttäytyi hyvin ja valmentaja oli paikalla neuvomassa? Jos olen jotain oppinut tämän vuoden aikana, niin se on tämä – hevosten kanssa pitää pitää hauskaa silloin, kun siihen on mahdollisuus!

Niinpä riisuimme ponilta satulan ja kipusin pulleroni selkään. Ja se oli niin, niin megaihanaa!

Keskiviikkona koitti mussukan ensimmäinen treeni N:n kanssa. Minulle oli tärkeää, että hän ratsastaisi ponini läpi käynnissä ennen lomaansa – näin voisimme laatia ponille sopivia harjoituksia itsenäisesti suoritettavaksi. Kerkesin paikalle juuri sopivasti. Ponini suoritti väistöjä suurella innolla korvat ihan töttöröllä.

Aika päheen näköinen poni mulla!

Ah, ja se päivä, kun päästiin mussukan kanssa ekaa kertaa maastoon kävelemään! Poni vinkui innosta, mutta malttoi kuitenkin. Villahousuveijari nautti syyspäivästä ihan yhtä paljon kuin tätikin.

Käyntijakson jälkeen kuvioihin tuli ajallaan mukaan ravi.

Ja sitten laukka, ja kaiken aikaa ponini suoritti tehtäviä deluxe-tätikuljettimen 100% varmuudella (riippumatta siitä, missä tädin kädet ja jalat seilaa).

Ensimmäinen hepuli saatiin aikaiseksi vasta viikkoja satulaan paluun jälkeen. Mussukan uusi vyö hiersi kainalot auki, ja niinpä täti päätyi ratsastamaan kaksi päivää kevyemmin ilman satulaa. Pehmustetun vyön astuessa kuvioihin suuntasimme nauttimaan syyspäivästä maastoon.

Alkuun meni hyvin. Kotimatkalla pomppufiilis ohitti kaiken järjen.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että mussukkani kapasiteetti riittää huomattavasti yli Helpon B. Sinä päivänä ponini päätti todistaa minulle, että osaa suorittaa täysin puhtaasti sekä levaden että capriolen. Niinpä tältä maastoreissulta palattiin kotiin taluttajan kera, sillä en todellakaan halunnut riskeerata vapaana juoksevaa hirvenväristä ponia näin heti metsästyskauden alkuun.

Ei muuten naurattanut sinä päivänä kauhean paljon. Jälkikäteen sitäkin enemmän...

[ahkynjalkeen]

Satulaan paluu!

Piiiiiitkän odotuksen jälkeen lauantai 22.9. koitti vihdoin kuulaana ja kauniina!

Mieheni heräsi jo aamuvarhain kokkaamaan meille luxusaamiaisen. Silloin, kun vielä etsimme minulle sopivaa ponia (tai noh, tädin piti oikeasti ostaa pieni hevonen), ja päätimme lähteä katsomaan mukavankuuloista ponia eli mussukkaa aina Jämsään asti, hän väsäsi meille pinaatti-kananmunapannun. Tämä päivä oli minulle niin tärkeä, niin kauan ja hartaasti odotettu, että hän halusi juhlistaa aamua samalla herkulla!

Minua jännitti ihan hirvittävän paljon. Hankaluudet maastakäsittelyssä saivat minut mietteliääksi. Mitä jos ponini ei olisikaan enää se sama deluxe-tätikuljetin, jonka selässä ei tarvinnut tuntea huolen häivää? Entä jos poni vinkaisisikin Ai Caramba, enkä uskaltaisi itse nousta kyytiin lainkaan? Mitä jos...

Olimme sopineet valmentajani N kanssa treenit kello yhdeksitoista, sillä en todellakaan tohtinut nousta mussukkani selkään omin nokkineni reilun kolmen kuukauden tauon jälkeen! Saavuimme tallille tuntia ennen h-hetkeä. Mussukka sai vielä nautiskella aamusta tarhassaan, sillä meillä oli paljon valmisteluja ihan vaiheessa vielä. Estesatulaan piti vaihtaa huopa. Ja laittaa jalustinhihnat ja jalustimet paikoilleen. Ja suitsiin piti kiinnittää uutukaiset ohjat. Ja alaturparemmi.

Ponin kuntoonlaittamiseen meni valehtelematta yli vartti...

N saapui paikalla melkein yhtä innoissaan kuin me ja veimme ponin halliin. Mainitsinko jo, että jännitti ihan hirveästi? Jännitti niin, ettei meinannut ohjat pysyä käsissä.

Suunnitelman mukaisesti N juoksutti ponia ensin pari kierrosta. Tietenkin mussukalla oli kaikenlaisia mielipiteitä asian suhteen. Enteilikö tämä sarjaa kevätjuhlaliikkeitä selkäännousun jälkeen?

Päätimme, että N kiipeäisi selkään ensin. Kokenut ratsastaja kiristi kypärän hihnan ja nousi kyytiin varovaisuudella, joka normaalisti varataan kaksivuotiaille oripojille.

Mussukka venytti päätä alas. Sitten hän vilkaisi ratsastajaansa. Ai tätä taas?

N antoi ponille hetken aikaa tottua ratsastajan painoon. Sitten käveltiin kierros hallin ympäri. Toinen kierros.

"Kuule, ei tää tee kyllä yhtään mitään", virkkoi N.

Ja niinpä, 14 viikon ja viiden päivän tauon jälkeen, täti kiipesi poninsa selkään ihan itse! Ja voi jumprahuitti, oli se vieläkin oma mussukka, sama luotettava deluxe-tätikuljetin!

Ensimmäinen treeni sujui suunnitelmien mukaan käynnissä ja miten ihanaa olikaan ratsastaa puomeja omalla ponilla! Miten hyvältä tuntuikin istua selässä niin pitkän tauon jälkeen! Edes kirjailijan sanavarasto ei riitä sitä kuvaamaan!

[ahkynjalkeen]

Fysioterapeutin kolmas visiitti

Kalenterissa komeili paksulla tussilla ympäröitynä yksi päivämäärä yli kaikkien muiden – lauantai 22. syyskuuta. Jos kaikki menisi hyvin, jos ei tulisi takapakkia, jos poni olisi valmis…. silloin koittaisi ensimmäinen selkään nousu leikkauksen jälkeen!

Vaan kuinka määrittää olisiko tämä silloin ajankohtaista? Maallikkona en todellakaan kykene moiseen omin nokkineni. Niinpä varasin jo hyvissä ajoin mussukalleni ajan Viikin fysioterapeutilta päivää edeltävälle perjantaille.

Lähdin töistä aikaisemmin ja ajattelin ehtiväni paikalle niin hyvissä ajoin, että kerkeäisin harjata ponin puhtaaksi ja rapsutellakin. Vaan kuinkas sitten kävikään - luulin varanneeni ajan kolmeksi, mutta fysioterapeutin kalenterissa merkintä olikin jo kahdelta!

Noh, sellaista sattuu. Kun fysioterapeutti kilautti, olin vielä moottoritiellä. Laitoin puhelun kaiuttimeen. Sopisiko hänelle, että hän ottaisi ponini sisään ja aloittaisi jo tarkastuksen?

Fysioterapeutti S vastasi myöntävästi, vaikka ei ollutkaan hoitanut poniani aiemmin. Neuvoin hänelle, että ponini on se hassunvärinen paksukainen.

Päästyäni tallille ponini ei ollut enää tarhassa, vaan karsinassa S:n kanssa. Hän oli juuri saanut tutkimuksen valmiiksi – kaikki näytti hyvältä. Selkä- ja vatsalihakset saisivat tietenkin vielä vahvistua lisää, mutta nekin palautuisivat treenaamalla.

Mussukka oli harjoitellut viimeisen kuukauden verran ahkerasti porkkanavenytyksiä ja ponista oli kehkeytynyt varsin notkea, karvakorvan ahnaudelle kun ei löydy rajoja. Vaan sitten kun tuli aika näyttää S:lle, miten hyvin homma hanskattiin, venytykset eivät tahtoneet muistua mieleen lainkaan. Mikä lie ramppikuume iski…

Lopulta porkkananhimo palautti muistiin taivutukset. Notkeusaste oli ok, mutta venytystä saisi kuulemma ylläpitää vähän pidempään.

Sitten siirryimmekin halliin. Esitin ponin vastapäivään juoksuttaen, meidän parempaan kierroksen. Poni maustoi liikkeet omilla suosikeillaan, muutamalla pysähdyksellä, pompulla ja yleisellä protestoinnilla.

"Mitenkä se parempi suunta?" fysioterapeutti kysyi.

"Tämä on se parempi suunta", vastasin.

Koska minulla oli ollut aiemmin viikolla suuria haasteita myötäpäivään juoksuttamisessa, kysyin S:ltä haluaisiko hän ottaa ponin narun päähän siihen suuntaan. Se kävi hyvin.

Pari kierrosta riitti. Poni maustoi urakalla, mutta S kerkesi nähdä tarpeeksi liikettä.

Sitten käytiin läpi puomiharjoituksia. Käyntipuomit olivat mussukan mielestä jo hivenen tylsiä – olihan ruunanketale kerennyt jo nauttia kovemmista vauhdeista ihan oma-aloitteisesti. Saatiin ohjeet tehdä puomeja paljon lisää, jotta vatsa- ja selkälihakset vahvistuisivat.

Tuttua kaavaa noudattaen poni pääsi karsinaan, kun aloin väsätä fysioterapeutin ohjeistuksella ponille kunto-ohjelmaa seuraavalle parille kuukaudelle.

Ai niin, se tärkein! Saisin kivuta satulaan seuraavana päivänä!!!

[ahkynjalkeen]

Raspaus

Ennen selkään paluuta ehti sattua ja tapahtua kaikenlaista, kuten esimerkiksi ensimmäinen raspaus leikkauksen jälkeen.

Mussukan hampaissa on epämuodostuma. Niinpä hampaat raspataan kolmesti vuodessa, neljän kuukauden välein. Ensimmäinen yhteinen raspauksemme tehtiin ostotarkastuksessa. Toinen toukokuussa. Niinpä hammashuolto oli meille jo tuttua hommaa, kunnes…

Ähkyleikkauksen jälkeen kaikki on toisin. Raspauksen yhteydessä poni rauhoitetaan. Nyt minua hermostutti ponin aineistaminen, sillä tiesin sen hidastavan suolen toimintaa. Niinpä halusin aktivoida vatsaa ennen raspausta kaikin mahdollisin keinoin.

Vaikka varaamani aika olikin niin myöhään iltapäivällä kuin mahdollista, kerkeäisin paikalle vasta itse raspaukseen. Miten siis nesteyttää ja liikuttaa poni ennen tapahtumaa?

Värväsin apua. Pyysin tallityöntekijä E:tä ottamaan ponin sisään jo kahdelta ja juoksuttamaan puolisen tuntia. Näin suolisto saataisiin mahdollisimman aktiiviseksi. Hän myös antaisi ponin päivävellin hieman aiemmin – helpoin tapa hoitaa nesteytys! Sen lisäksi väsäsin karsinan oveen lapun, jossa pyysin eläinlääkäriä soittamaan minulle ennen kuin hän ottaisi ponini käsiteltäväksi.

Raspauspäivänä olin vasta puolessa välissä tallimatkaa, kun eläinlääkäri jo soitti. Hevosten kanssa aikataulut toisinaan venyy ja paukkuu ja sitten välillä edistävät. Hän oli valmis ottamaan ponini raspaukseen hieman etuajassa – sopisiko tämä?

Kävin läpi ponin leikkaushistorian, ja pyysin rauhoittamaan ponin kevyemmän kaavan mukaan, jos mahdollista. Selvä, onnistuu, ELL vastasi.

Keretessäni paikan päälle raspaus oli jo käynnissä. Rauhoitus oli niin seitinohut kuin suinkin mahdollista ja operaatio ohi varsin nopeasti. Jes!

Sitten koittikin seuraava vaihe eli seuranta. Olin henkisesti varautunut siihen, että edessä olisi taas pitkä ilta ponin karsinan edessä vartoessa. Vaan aika pian rauhoituksesta toettuaan ponini tuottikin jo tulosta.

Vaikka täti noudattaakin aina kähden läjän taktiikkaa, sinä iltana ei mennyt myöhään.

[ahkynjalkeen]

Satulan paluu, osa 1

Tämä ei ole paluu satulaan postaus. Tämä on satulan paluu postaus.

Kesän suurin vedätys oli se, että onnistuin vakuuttamaan itselleni kuukausien ajan, ettei minulla ollut yhtään mikään kiire takaisin satulaan. Hoivatessani mussukkaani, en ajatellut asiaa lainkaan. Tärkeintä oli saada poni kuntoon. Mentiin päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, kuukausi kerrallaan…

Tottakai katsellessani muiden treenejä ja kisavideoita välillä ohimennen pohdin, että kyllähän sitä saattaisi olla ihan kiva ratsastaakin välillä. Kerran--tasan kerran vain--syötellessäni mussukkaa ja taputellessani ponin pyöreää selkää, lausahdin ääneen, että vitsit olisi kiva nousta juuri nyt selkään!

En noussut.

Mainitsinkin jo aiemmassa postauksessa taikauskoisista peloistani. Tosiasiassa en antanut itselleni lupaa ajatella satulaan paluuta ennen kuin se häämötti kahden viikon päässä. Siinä vaiheessa kun piti varata aika satulasepälle ja suunnitella treeniohjelma valmentajan kanssa!

Ponini selkälihakset jäivät klinikalle – tai siltä minusta ainakin näytti. Toipilasaikana mussukka keräsi enemmän rakastettavaa varteensa. Ponini satulat olivat mitoitettu hänelle vuotta aiemmin edellisessä kodissa. Minun oli ollut tarkoitus tarkastuttaa satulat kesäloman aikana, mutta sattuneesta syystä tämä jäi väliin.

Jossain vaiheessa kesää sitten tajusin, että ponin satulat olisi syytä tarkastaa ennen selkään paluuta. Täti-ihminen kyseli suosituksia kokeneemmilta hevosihmisiltä. Soittelu- ja sähköpostikierroksen jälkeen meille kävi tuuri – satula.com:n P oli tulossa Kirkkonummelle saman viikon perjantaina alkuillasta! Työssä käyvälle paras aika ikinä!

Elättelin toiveitä siitä, että edes toisen satuloista saisi sopimaan ponille jonkin sortin virityksellä.

P saapui tallille sovittuun aikaan. Poni otettiin hoitopaikalle. Selkälihaksi olivat tosiaankin vielä työnalla ja varressa oli mittaa runsaanlaisesti.

Kerroin satuloistamme. Mussukalla on kaksi penkkiä:

Esperanza Globus estesatula, 16.5", jonka kanssa on käytetty S vyötä/panssarivyötä lampaankarvalla ja lampaankarva-softilla

Kentaur koulusatula 16", käytetty S-vyötä lampaankarvalla

Keväällä estesatula kulutti selkään läikät – mutta näin oli kuulemma käynyt myös edellisessä kodissa. Koulusatulan kanssa vastaavaa ongelmaa ei ollut, joten olin käyttänyt sitä sileällä ja estepenkkiä vain hyppytunneilla. Lisäksi keväällä ponini kainalot olivat hiertyneet auki. Korjasin asian tilapäisesti lampaankarvoilla. Oppiessani lisää hevosista ja satuloista, aloin epäillä satuloineeni liian eteen. Halusin kuulla satulasepän mielipiteen tästä – ja suosituksia vöistä!

P tsekkasi ensin koulusatulamme. Sen kunto oli hyvä, mutta vyö meni vaihtoon. Aiemmin meillä oli 45-senttinen Rossnerin S-vyö. Satulaseppä totesi sen liian lyhyeksi, vaikka poni laihtuisikin takaisin normimittoihin. Soljet osuivat nimittäin kainaloihin, mikä selittikin aiemmat hiertymät hyvin. Tilalle hän suositteli Passier Bluen muotoiltua vyötä. Ihan hyvältä se näytti tädin silmissä, joten otettiin sellainen sitten – 60 senttisenä.

Sitten olikin estepenkin vuoro päästä syyniin. Kyselin P:ltä, mitä hän etsi hivellessään satulan alapintaa. Noh, nyt sainkin havannoida itse – koulupenkin ollessa sileä, estepenkin pohja oli aikamoista perunapeltoa.

Päätettiin, että satula menisi topattavaksi siinä vaiheessa, kun esteet olisivat ajankohtaisia, sitten lähempänä uutta vuotta.

Vastoin odotuksiani, myös estepenkki istui malliltaan ponilleni. Niinpä satulasepän keikka osoittautuikin edullisemmaksi kuin olin etukäteen pelännyt. Jatkossa meillä tullaan tsekkaamaan satulat jatkossa ainakin kerran vuodessa!

[ahkynjalkeen]

Puurot ja vellit sekaisin

En uskaltanut ajatella satulaanpaluuta kesän aikana laisinkaan. Taikauskoisena pelkäsin, että asiasta puhuminen nyrjäyttäisi hyvin sujuneen toipumisen raiteltaan. Ja ehkä siinä niin sitten kävikin.

Perjantai-iltana poni joi hitusen vähemmän kuin yleensä. Kaikki muut arvot olivat kuitenkin kohdillaan ja mahakin murahteli säännöllisin väliajoin. Neuroottisena hevosenomistajana mainitsin asiasta iltatallintekijä T:lle. Jos iltavelli tai aamuvelli ei kelpaisi, minulle saisi kilauttaa kellonajasta välittämättä.

Lauantaina olin aikeissa suunnata tallille vasta iltapäivästä. Mieheni lähti hoitamaan asioita autolla ja vietin aamun raukeita tunteja kirjoitellen tulevia blogipostauksia.

Ja sittenhän se puhelin pirisi. T raportoi, että aamuvelli ei ollut kelvannut.

Taas jäi pari sydämenlyöntiä välistä. Tenttasin T:tä. Oliko läjiä? Miltä poni näytti? Oliko mitään ähkyoireita?

Oli läjiä. Poni näytti ihan tyytyväiseltä tarhassa. Ei mitään ähkyoireita mailla halmein.

Mutta… Mussukka ei ikinä jätä ruokaa syömättä.

Tuskailin, miten päästä tallille ilman autoa. Pyysin T:tä pitämään ponia silmällä, ja vannoin tulevani paikalle niin pian kuin suinkin mahdollista.

Mieheni ei vastannut puhelimeen. Soitin vanhemmilleni, ja kerjäsin kyydin tallille. Äkkiä kamat kasaan ja kohti metroa. Näin säästäisin matka-ajasta joitakin minuutteja. Laitoin myös tallinomistaja N:lle viestiä – tiesin hänen tulevan tallille puolenpäivän kieppeillä.

Olin jo metrossa, kun mieheni soitti minulle takaisin. Hän olikin jo kotimatkalla, ja lähtisi tallille mukaan. Hienoa! Ja hirveää säätöä!

Tallilla mussukka nökötti tarhassa puutarhatonttuna. Otin ponin sisään nähdäkseni, jos ruokakupin herkut kelpaisivat.

Eivät kelvanneet. Vesi ei maistunut. Melassivesi meni alas laiskanlaisesti. Omenamehu maistui hyvin.

Mahaäänet olivat niin vaimeat, etten kuullut niitä paljain korvin. Ponin syke oli normaali, samoin lämpötila. Ponin vointi oli hyvä, mutta ilmassa oli merkkejä, jotka huolettivat minua.

Veimme mieheni kanssa ponin kävelylle hiekkateille. Mussukka seurasi perässä. Välillä piti haukata hieman huikopalaa. Jonkinlainen ruokahalu oli siis tallella.

Puolessa välissä matkaa painoin korvan ponin mahaa vasten. Ei vieläkään mitään. Päätimme mieheni kanssa, että jos äänet eivät voimistuisi tallille palatessa, niin sitten soittaisimme varuiksi ELL:n paikalle.

N kerkesi tallinpihaan samaan aikaan kuin me. Hän nouti stetoskoopin ja kuunteli vatsaa. Laitteilla äänet kuuluivat hyvin! Päätettiin malttaa vielä tovi ja katsella, jos päivävelli kelpaisi. Poni pääsi takaisin tarhaan.

Ehkäpä mussukka oli vain kyllästynyt velliinsä? Tai ehkä vanhojen vellien jäämistä oli kertynyt jokin häijy sivumaku. Jynssärin ruokakupin puhtaaksi.

Sitten vietiin poni taas lenkille. Tällä kertaa suuntasimme kärrypolulle, joka sisälsi niin ylä- kuin alamäkiäkin. Annettiin ponin nauttia kesän viimeisistä vihreistä parin minuutin ajan. Kelpasi hyvin. Mussukka ei vaikuttanut mitenkään kipeältä.

Vaan huoli oli hirmuinen yhä.

Poni pääsi taas takaisin tarhaan. N tuli kuuntelemaan mahaäänet. Ne olivat voimistuneet aamuisista. Hyvä!

Tuli päivävellin aika. Annoin sen suoraan ämpäristä, koska sinisestä muovikiposta kaikki maistuu paremmalta ponin mielestä. Pikku röhköpossuni maiskutteli tyytyväisenä.

Vähitellen huoli alkoi laantua. Ehkä jotain oli ollut tekeillä? Ehkä ei. Mistä sitä näiden elukoiden kanssa ikinä tietää?

Mieheni lähti kotiin ja vei auton mukanaan. Ihana tallinaapuri A lupasi kyydin metrolle - hänellä ei ollut mikään kiire minnekään.

Vietettiin vielä pari tuntia laatuaikaa ponin kanssa. Läjiä tuli sääntömääräisesti. Uskallettiin lähteä kotiin jo ennen iltamyöhää.

Hevosenomistaminen on touhua, josta ei ikinä puutu jännitystä. Sunnuntaina varroin puhelinta koko aamupäivän. Tiesin, että se pirisisi, jos jotain olisi pahasti pielessä. Kellon raksuttaessa kohti puoltapäivää, en kestänyt enää. Entä jos jotain olikin tekeillä vienoisesti? Entä jos havahtuisin tilanteeseen vasta sitten, kun olisi liian myöhäistä?

Lähdin huristelemaan kohti tallia.

Poni tervehti minua hörökorvin tarhassaan. Vaan normaalin kolmen läjän sijaan, mustan hiekan seassa oli vain yksi vähäinen liru.

Huolestuin hirmuisesti. Minun mielessäni ähkyn oireet muodostavat summan, 1+1+1+….

Lauantain ruokahaluttomuus + vaimeat mahaäänet + vähäiset läjät...

Vein ponin heti kävelylle. Juotin omenamelassilla terästettyä lämmintä vettä. Toisin kuin lauantaina, tänään kaikki velli oli kelvannut ja vettä meni alas litratolkulla. Painoin korvan vasten ponin pehmeää kylkeä – mahaäänet olivat vahvat.

Kesän aikana ponillani oli kerennyt ilmetä täysin vastaavaa oireilua kahdesti. Molemmilla kerroilla kilautin eläinlääkärille – ja molemmilla kerroilla ponin biorytmi kerkesi palautua normaaliksi ennen kuin ELL saapui paikalle.

Puhuin aamutallintekijälle. Aamulla karsinassa oli ollut normimäärä läjiä. Koska ponin vointi oli hyvä, päätin monitoroida mussukkaani läpi päivän. Jos läjiä ei kuuluisi tai huomaisin yhtään mitään lisäoireita, soittaisin Viikkiin välittömästi.

Tunnit kuluivat. Talutin ponia. Juotin ponia. Mittasin lämmön ja sykkeen ja kuuntelin mahaääniä.

Ja sitten, vihdoin, oli läjän aika. Yleensä tuotantotahdin hiipuessa ensimmäinen kappale uutta tuotantoa on hirmuinen. Tämä läjä ei ollut kookas. Omituista, mutta oli se silti läjä.

Tunnit vierivät hitaasti eteenpäin. Stressasin. Mietin, soittaako eläinlääkärille vai odottaako vielä. Jos poni ei olisi kakkinut läjäänsä, olisin soittanut heti. Koska kaikki arvot olivat kohdillaan, päätin jäädä vartomaan toista läjää.

Talutin ponia. Juotin ponia. Murehdin.

Kello löi kahdeksan illalla. Odotin vieläkin kolmatta aamutallin jälkeistä läjää. Kirosin, etten ollut soittanut eläinlääkärille aiemmin. Miksi olinkin päättänyt monitoroida tilannetta itse? Päätin, että jos läjää ei kuuluisi yhdeksään menessä, soittaisin päivystykseen.

Viimeiset tallilaiset lähtivät kotiin varttia yli kahdeksan. Lupasin sulkea tallin lähtiessäni. Puuhastelin pitääkseni ajatukseni kurissa. Palatessani ponini luokse kärsintäni ja kärsivällisyyteni palkittiin!

Läjä, ja voi mikä hieno läjä se olikaan! Ihanaa!

Mieheni ei arvostanut tapahtuman valokuvatodisteita. Kuulemma jatkossa pelkkä tekstari riittäisi.

[ahkynjalkeen]

Akselilla lammas-porsas

Toivuin aivotärähdyksestäni parin päivän lepäilyllä. Niille päiville mussukalle oli onneksi sovittu jo treenejä N:n kanssa ja loput päivistä armas aviomieheni talutteli poniamme. Ravityöskentelyä tehtiin hieman harvemmin – turvallisuussyistä (vaikka ponini on yleensä hyvin turvallinen yksilö, sama turvallinen on toisinaan kovin kekseliäs). Niinpä poni sai puuhastella enemmän puomien parissa ja käydä pitkillä maastokävelyillä.

Mainitsinkin jo aiemmin, ettei mussukkaa oltu juoksutettu aiemmissa kodeissaan, koska hänellä on asian suhteen vahvoja mielipiteitä. Surullisen kuuluisaa tiistaita seuranneena keskiviikkona valmentajani N sai oivan näytöksen kaikesta siitä, mihin ponini pystyy.

N on kouluttanut hevosia sekä Euroopassa että Suomessa, ja mukaan on mahtunut jos jonkinmoista oripoikaa. Kun hänelle tulee hiki juoksuttaessa, narun päässä röhkii sikapossu.

N ehdotti, että poni kirjautuisi käytöskouluun, kunnes osaisi käyttäytyä narun päässä oivallisesti. Tämä sopi tädille hyvin.

Noh, seuraavalla kerralla, kun N otti ponin treeniin, poni olikin mitä kuuliaisin mussukka, suorastaan lammas. Olen aina tiennyt, että mussukkani on poikkeuksellisen fiksu. Mutta, oppiko poni todellakin näin nopeasti juoksuttamisen salat?

Toivossa on hyvä elää. Syyskuun ensimmäisenä maanantaina elättelin haaveita narun päähän palaamisesta. Ihan varmuuden vuoksi, N otti ponin treeniin ensin.

Onneksi, sillä sitten alkoikin jo tapahtua! Ulkona testattiin samaan aikaan uutta tarhaparia. Siitä kantautui kopinaa halliin asti. Ruunikkotamma P säikähti tätä ja saapui ovesta sisään kahdella jalalla tanssien. N vilkaisi parivaljakkoa.

Mussukka näki tilaisuutensa tulleen, ja sukelsi pää edellä maneesin hiekkaan. Ah, miten ihanaa olikaan piehtaroida kunnolla! Mikään hiekka ei hierokaan vasten pörröturkkia niin makeasti kuin maneesin geopad-pohja!

"Ei voi olla totta", N huokaisi syvään.

Mussukka on mussukka on mussukka.

Pienen muistuttelun jälkeen poni palasi jalkeille. Vaan eivät ne jalat kauaa maassa pysyneet. Kun ulkona kopisi, niin ropisi sisälläkin. Ponin seilatessa sinikäyrää hallin päästä päähän, olin onnellinen, että narun päässä oli ammattilainen.

Seurasi varsinainen tahtojen taisto.

Jos en olisi jo paria viikkoa aiemmin nähnyt ponini riehuvan (ja selviytyvän siitä), olisin ehkä stressannut enemmän. Nyt seurasin näytöstä enemminkin huvittuneena kuin peljästyneenä. Ponillani ei selvästikään ollut mitään liikeratarajoitteita ja pirteystasokin oli kohdillaan...

Riehuttuaan sääntömääräisen osuuden, eli melkein koko treenin, totesin N:lle, että en ollut vielä valmis palaamaan narun päähän. Hän oli asiasta samaa mieltä, ja niin ponin käytöskoulu sai jatkua vielä toisen viikon.

[ahkynjalkeen]

Kolmannen kuukauden ohjelma

Tämä ohjelma on laadittu nimenomaan minun ponilleni ELL ja fysioterapeutin tarkastuksen pohjalta. Huomioithan, että jokaisen hevosen toipuminen ähkyleikkauksesta on yksilöllistä ja näin ollen alla mainittu ohjelma ei välttämättä sovi laisinkaan muille hevosille.

Varoitusten jälkeen itse asiaan. Fysioterapeutin tarkastuksen jälkeen A laati ponilleni viikko-ohjelman seuraavalle kuudelle viikolle – eli seuraavaan fysioterapeutin visiittiin asti.

Viikko-ohjelma:

kahtena päivänä puomeja (harjoituksista lisää alla)

muina viitenä päivänä jokin seuraavista: juoksutus, ohjas-ajo tai pitkä maastokävely

Jokaisena päivänä poni saisi suorittaa pilatesliikkeensä sekä tallissa että treenin yhteydessä.

Lisäksi seuraavana kahtena viikkona mussukka saisi kävellä aamuisin 15 minuuttia maastossa. Tämän jälkeen ponin toipumisen kannalta yksi treeni päivässä olisi riittävä. Ja jos sitten tulisikin jokin vapaapäivä, se ei kuulemma olisi maailmanloppu.

Puomiharjoituspäivinä treeni aloitetaan verryttelemällä käynnissä, vaikkapa maastokävelyllä. Harjoite suoritetaan viikon ohjelman mukaan. Lopuksi poni saa luonnollisesti rentoutua käynnissä.

Puomiharjoitteet aloitetaan varovasti treenin monipuolistuessa kahden viikon välein:

Ensimmäisen kahden viikon aikana käynnissä treenataan yksittäisiä puomeja suorilla linjoilla sekä niiden sujuessa sarjapuomeja normivälein

Kahden viikon jälkeen harjoitteeseen lisätään A-puomit. A-puomiharjoituksessa poni kiertää n. 10 metrin ympyrää omistajansa ympäri (tai sitten ihan vain taluttaen). Puomien sisäpää on nostettu palikalle – tästä siis harjoituksen nimi. Toistoja tehdään 3-5 per suunta, alkuun vähemmän. Kun poni alkaa tekemään A-puomitreeniä, pienet hevospilatesympyrät jätetään alkuverryttelystä pois

Kaksi viikkoa A-puomien jälkeen puomitreeneihin lisätään V-harjoitus. V-puomiharjoituksessa poni kiertää n. 10 metrin ympyrää omistajansa ympäri (tämänkin voi tehdä taluttaen). V-harjoituksessa puomien ulkopää on nostettu palikalle – tästä siis harjoituksen nimi. Toistoja tehdään 3-5 per suunta, alkuun vähemmän.

Juoksutustreeni aloitettaisiin myöskin maltillisesti. Ennen varsinaista juoksutustreeniä, poni saa kävellä noin kymmenen minuuttia, esimerkiksi hiekkateillä ja suorittaa pilatesliikkeensä. Sitten suoritetaan ohjelma liinan päässä ja lopuksi kävellään vielä 10 minuuttia.

Juoksutusohjelmaan lisätään tehoja vähitellen, ponin jaksamisen mukaan.

viikko ravia max 3 minuuttia per suunta pätkissä (ei siis yhteen pötköön)

viikko ravia max 5 minuuttia per suunta pätkissä

viikko ravia max 10 minuuttia per suunta pätkissä

viikko ravia max 10 minuttia per suunta pätkissä + max 3 laukannostoa (ei siis vielä pitkiä pätkiä laukkaa)

viikko ravia max 10 minuttia per suunta pätkissä + 3-5 laukannostoa, ja nätit laukat (laatu tärkeämpi kuin määrä)

Ohjasajotreenistä oli myös puhetta. Suunnitelmana oli totuttaa poni ensin juoksutukseen ja sen jälkeen pyytää lajin ehdoton guru visiitille. Viikkojen vieriessä juoksutus osottaituikin haastavammaksi suoritukseksi ja niin ohjasajotreenin aloittaminen viivästyi.

Tässäpä tämä ohjelma!

Milloin sitten saisin nousta satulaan? Sovimme, että fysioterapeutti tulisi piipahtamaan reilun kuuden viikon päästä – ja jos mussukka jatkaisi toipumista yhtä oppikirjamaisesti kuin tähän asti…

Kalenterissa keikaroi lauantai 22.9. punaisella tussilla ympyröitynä!

[ahkynjalkeen]

Hevosenjuottajan käsikirja

Hei olen L, tallin neuroottisin hevosenomistaja. Harrastuksiini kuuluu mussukkaponin rapsutuksen ja kakkavahtaamisen lisäksi armoton veden kanssa läträäminen.

Minulle ei ikinä selvinnyt, mikä aiheutti ponini ähkyn. Varmaa oli kuitenkin se, että jossain välissä ponini lopetti juomisen. Kun hevonen ei juo tarpeeksi, sen suolisto kuivuu. Kun suolisto kuivuu, niin sen toiminta heikkenee – tämä siis maallikon näkemys asiasta.

Niinpä, kääntäen ajatellen, kun hevonen juo tarpeeksi, suoliston pitäisi toimia luotettavammain.

Näinä päivinä pyrin siihen, että ponini juo varmennetusti noin 25 litraa päivässä, helteellä enemmän.

Miten varmennan ponini juoman vesimäärän?

Tarkastan tarhan vesisaavin täyttöasteen samalla, kun kärrään kakat pois

Ponin karsinassa on erillinen pinkki juottosaavi, jossa on litramerkit

Täytän saavin iltaisin. Veden kulutus on helppo nähdä seuraavana päivänä tallille tullessa

Ponini on tällä hetkellä vellikuurolla. Hän saa kolmesti päivässä ämpärillisen laimennettua Krafft Groov Sensitive-velliä – yhteensä n. 15-24 litraa nestettä (säädän määrää päivän muun kulutuksen mukaan)

Mussukallani on juoma-automaatti. Pesen kipon päivittäin, kuivaten kaiken veden pois. Jos vesiautomaatin pohjalla on vettä tullessani tallille, tiedän ponin juoneen jonkin verran

Miten saan ponini juomaan?

Puhtaus on puoliruokaa. Pesen karsinan vesikipon ja saavin päivittäin. Laitumen saavin pesen kerran viikossa

Useamman kokeilun kautta olen löytänyt ponini suosikit: omenamelassivesi ja laiha Krafft Groov Sensitive vesi. Jälkimmäiseen turvaudun, jos mikään muu ei kelpaa

Jos poni ei juo, juotan hänelle litran Lidl:n halvinta omenamehua – sen perään poni kulauttaa yleensä 3-5 litraa omenamelassivettä palan painikkeeksi

Joskus mussukkaa pitää maanitella juomaan useamman kerran. Ajoittain vastaus on ei. Viiden minuutin päästä se saattaa olla kyllä. Veden liplattelu toimii toisinaan paremmin ja välillä ei sitten ollenkaan

Ämpärillä on väliä. Mussukkani tietää, että pinkeissä ämpäreissä on vettä ja sinisissä velliä. Jos vesi ei kelpaa pinkistä, joskus se kelpaa valkoisesta

Kuumina päivinä pyydän tallityöntekijää juottamaan ponia erikseen

Hevosen juottaminen on palkitseva harrastus! Kun tallityöntekijät manaavat pissapahnan määrää, tiedät tehneesi jotain oikein…

[ahkynjalkeen]

2kk eläinlääkärin tarkastus

Veikkaan, että jokaisella ähkyleikatun hevosen omistajalla on kalenterissa ympyröitynä erinäisiä päiviä. Näistä paksuimmalla tussilla on merkattu leikkauksen kuukausimerkkipäivät, sillä etenkin alkuun jokainen näistä tuo mukanaan muutoksia päiväohjelmaan.

Viikin kotiutusohjeissa kolmannen kuukauden kuvaus oli esitetty hyvin ytimekkäästi: "3. Leikkauksen jälkeinen kuukausi, 11.8. alkaen hevonen voi olla vapaasti isommassa tarhassa/laitumella. Hevosta voidaan ruveta hieman liikuttamaan (alkuun ensisijaisesti juoksuttamalla, ei ratsastamalla)."

Tätiratsastaja tarvitsi tähän vähän lisää avarrusta, ja niinpä keskustelin kolmannen kuukauden ohjelmasta fysioterapeutin kanssa jo hänen ensimmäisen visiittinsä aikana. Välillä allekirjoittaneella kuitenkin raksuttaa hivenen hitaasti. Toisen kuukauden merkkipäivän lähestyessä tajusin uuden treeniohjelman olevan aika lailla monipuolisempi kuin edelliset yhteensä – se sisältäisi maastakäsitellen puomeja, taivutuksia, vähitellen ravia ja jopa laukkaa. Tähän astihan poni oli saanut vain kävellä hiekkateillä ja talsia hallissa isoja koulukuvioita, pysähdellä (aika usein oma-aloitteisesti…) ja peruutella.

Mistä tietäisin, oliko ponini kunto kohdillaan vaativampiin harjoituksiin? Mitäpä jos ponini ei olisikaan vielä valmis tähän muutoksen? Liikaa ja liian nopeasti aiheuttaisi varmasti takapakkia. En halunnut ottaa riskejä, vaikka paloinkin halusta päästä puuhaamaan ponin kanssa uusia juttuja – ja ponikin jo suorastaan kerjäsi lisäaktiviteettejä.

Mitä tehdä?

Arvatkaa, kuka soitti taas talliklinikalle? No tämä omistaja tietenkin. Viikin kotiutusohjeissa ei ollut erikseen mainittu 2kk eläinlääkärintarkastusta–ja kokeneempi hevosenomistaja osanneekin arvioida tukijoukkojensa kanssa karvakorvansa kunnon—mutta puhelinkonsultoinnin jälkeen päätimme, että tuttu ELL M tulisi tsekkaamaan mussukkani ennen kuin muuttaisimme ponin päiväohjelmaa.

Töissä järjestelin asiat niin, että pääsin piipahtamaan kesken päivää tallilla - samalle illalle osui vielä tiimitapahtuma! Täti-ihminen arvostaa tälläistä joustoa työnantajassa. Tosin, mainittakoon tässä vaiheessa, että joustoa on molempiin suuntiin. Monet on ne illat ja viikonloput, kun toimistolla on istuttu pitkään ratkomassa ongelmia.

Tuona maanantaina saavuin tallille täsmälleen samaan aikaan kuin ELL M. Kävin hakemassa ponin tarhasta, ja onnistuin päästämään mussukan karkuteille. Onneksi ruoho oli vihreämpää aidan takana, ja mussukka jäi nyhtämään sitä varsin tyytyväisenä parin metrin päähän.

ELL M tutki ponin hoitopaikalla. Haava–tai arpihan se jo oli– näytti niin hyvältä, ettei ultraamiselle ollut tarvetta. Takajalkojen turvotus oli muisto vain. Mittauskirjanpidosta ei löytynyt huolettavia arvoja. Poni oli pirteä ja kaikin puolin hyvävointinen. Mutta, mutta…

Toisinaan toipilaat laihtuvat. Ei tämä tädin mussukka. Vaikka heinämäärää oli vähennetty jo edellisen ELL visiitin jälkeen, mahaa oli päässyt kertymään kuin varkain melkoisesti. ELL M totesi, että ponini on ilmeisen tehokas rehunkäyttäjä…

Minäkö pullukka? Mussukka tuumaa kuvassa.

Kyselin ELL M:ltä kolmannen kuukauden lisäherkuista. Koska ponin toipuminen oli edennyt hyvin, mussukka sai luvan laiduntaa isommalla vihreällä tunnin päivässä. Lisäksi saisimme aloittaa varovaisen ravityöskentelyn. Näin alkuun ravaisimme pitkiä sivuja 3 min päivässä. Fysioterapeutin visiitti oli luvassa saman viikon perjantaina, joten tarkemmille ohjeille ei tässä vaiheessa ollut tarvetta.

ELL M tsekkasi vielä ponin kaviot. Pehmenevät säteet olivat huolettaneet tätiä suuresti. Ihan normaalin rajoissa olivat vielä.

Kiitin ELL M:ää visiitistä. Sitten poni pääsi vielä hetkeksi nauttimaan kesäpäivästä narun päässä, ennen kuin tädin piti suunnata takaisin töihin tienaamaan hepparahoja.

[ahkynjalkeen]

Mun poni kuuntelee Vivaldia, mistä sun mussukka diggaa?

Maanantain katastrofikävelyn jälkeen tiesin tarvitsevani jeesiä. Aiemmassa postauksessani mainitsin Lucinda Dyerin Back to Work kirjan, ja miten minua oli hyödyttänyt muiden ähkyleikkauksesta hevostaan kuntouttavien omistajien vinkit. Eräs heistä mainitsi klassisen musiikin rauhoittaneen hänen virkistyvää hevostaan. Toimisikohan se meilläkin?

Postasin tallin nettiryhmään ja kyselin, josko muille hallin käyttäjille sopisi, että soittaisin mussukalleni klassista talutusten aikaan. Yksimielinen vastaus oli ehdottoman myötämielinen!

Seuraavana iltana töissä meni taas myöhään ja saavuin tallille ruoka-aikaan. Annoin herran mussuttaa appeensa rauhassa. Sitten oli aika kokeilla salaista asetta, herra Vivaldia ja hänen kuuluisaa teostaan neljästä vuoden ajasta.

Mussukka talsi halliin varsin vastenhakoisesti, onhan omassa karsinassa kiva kyhnöttää ja toipilas ei aina ymmärrä omaa parastaan.

Laiton musiikin päälle

Hieman herraseni kummasteli jousiorkesterin ilakointia, mutta talsittuamme tovin langan päässä seurasi varsin säyseä poni. Mussukka ei pinkaissut tai vinkaissut kertaakaan kolmenkymmenenviiden minuutin aikana!

Tädin päässä alkoi raksuttaa. Olen aina rakastanut klassista musiikkia, mukaan lukien oopperaa. Miksi en siis soittaisi ponilleni suosikkejani? Olihan meillä paljon aikaa kuunnella musiikkia yhdessä.

Toisinaan on tädin vuoro innostua liikaa...

Seuraavana päivänä soittolistalla oli Georges Bizetin Carmen, suhteellisen kevyt, viihdyttävä parituntinen. Poni kuunteli alkusoiton korvat hyväksyvän hörössä. Sitten koitti kohtaus, jossa tehtaan kellot kutsuivat tupakkatytöt takaisin töiden pariin.

Arvatkaa kenen korvissa nämä kellot kuulostivat ihan kisaradan starttikutsulta?

Ponin asento ryhdistäytyi kummasti. Radalleko? Kyllä! Pinkaistaan!

Tämä niin ei ollut ponin vika millään tasolla. Naurattiko silloin. Kyllä, tällä kertaa tuli vedet silmiin huvituksesta.

Päätin kuitenkin laittaa ponini oopperakoulutuksen tauolle tältä erää ja suorittaa seuraavien viikkojen talsinnat herra Vivaldin rauhoittavassa seurassa.

[ahkynjalkeen]

Toisen kuukauden kuulumisia

Varsin pian töihin paluuni jälkeen hellekupoli laskeutui Suomen ylle. E ja K taluttivat poniani lähihiekkateillä aamun viileydessä. Tarha-aika lyheni neljään tuntiin, koska tallissa ponin oli parempi olla kuin ulkona. Iltaisin talutin mussukkaani maneesissa suojassa paarmojen hyökkäyksiltä. Kun hallin varjo kasvoi tarpeeksi pitkäksi, syöttelin häntä aina kun siihen oli mahdollisuus.

Viikot vierivät. Ennen leikkausta, poniltani oli otettu kengät pois. Konsultoituani kengittäjääni päätimme antaa mussukan olla paljasjaloin kesän yli. Heinäkuun puolivälissä kaviot alkoivat lohkeilla sivuilta. Säteistä irtosi suuria, pehmeitä siivuja (mikä on kuulemma ihan normaalia näissä sääoloissa) ja ne tuntuivat pehmeähköiltä.

Kilautin kengittäjälleni. Aikataulusumplimisen jälkeen ajankohdaksi määräytyi kellonlyömä, jolloin en päässyt irtoamaan töistä. Annoin A:lle vapaat kädet päätöksenteon suhteen. Miten ihanaa olikaan nähdä ponilla siistit kaviot ja säteet – ja ihkauudet kengät!

Poni piristyi päivä päivältä ja mussukan voimistuessa puutarhatontustani kehkeytyi varsinainen vinkulelu. Vartin kävelyt suijuivat vielä ihan hyvin. Samoin kolmasosatunnin sessiot. Mutta kun olisi pitänyt jaksaa kiertää kehää yhtään sen pidempään, sessioista kehkeytyi ajoittain… legendaarisia.

Yksi maanantai-ilta jäi erityisesti mieleen. Olin päässyt tallille vasta puoli kahdeksalta illalla, ja tuntui jo valmiiksi siltä, kuin maailma olisi kaatunut niskaan. Oli niin paljon tehtävää, että kaiken valmiiksi saaminen mihinkään järkevään kellonlyömään mennessä oli pyhä mahdottomuus.

Mitä sitä täti-ihminen sitten puuhastelee reilut kaksi tuntia, kun eihän se ratsastakaa nyt:

harjaa ponin

juottaa ponin

tarkistaa arvot (pulssi, kuume, jalat, mahaäänet, läjämäärät, pissat)

pesee vesiämpärin+uudelleen täyttää sen

pesee juomakupin

siivoaa tarhan läjistä (+merkkaa määrät talteen)

syöttelee 20 min tai kerää puoli Ikea-säkkiä hipsterruohoa

suorittaa päiväohjelman mukaisen talutuksen

ja taluttelun jälkeen monitoroi ponia tarpeellisen ajan. Ja tietenkin kuuntelee mahaäänet uudestaan, rapsutelee mussukkaa ja suihkii ötömyrkyt seuraavaa päivää varten

Mutta, palatkaamme tähän surkuhupaisan kuuluisaan maanantai-iltaan!

Ihana E oli laittanut mussukan iltamössön turpoamaan jo hyvissä ajoin tädin vielä ollessa töissä. Ikävä kyllä juuri ruoka-ajan kynnyksellä ämpäri oli sanonut yhteistyön irti ja sangan irrotessa naminami mössö oli levinnyt tallin käytävälle. Niinpä kurvatessani tallin pihaan kuulin tutun, vaativan kolkutuksen jo kaukaa – siellä se tädin mussukka jo vartoi ämpäriään. Turhaan.

Laitoin uuden vellin turpoamaan hetimiten. Koska pellettien turpoaminen vaatii vähintään tunnin (ja silloinkin pelletit pitää hienontaa omin pikkusormin ja turpoamattomat palat poimia pois), päätin suorittaa mussukan iltaliikuttamisen sillä välin.

Mussukka ei ollut asiasta yhtään samaa mieltä. Ruoka-aika on ruoka-aika on ruoka-aika ja silloin ei kyllä tehdä yhtään mitään muuta kuin ryystetä velliä ämpäristä tai lohdutuspalkintona nyhdetä heinää verkosta carabiinit kilisten.

Keskusteltiin asiasta. Päästyämme maneesiin mussukkaponi kääntyi tuijottamaan oviaukosta siintävää ruokakärryä varsin kaihomielisesti. Hei, tyhmä omistaja, ymmärrätkö että nyt on lähestulkoon lakisääteinen ruoka-aika!

Kyllä ymmärsin, mutta joskus ei mene nallekarkit tasan.

Päästin sitten liikkeelle maiskutusten ja maanittelujen säestäminä. Ensimmäisen kolmen kierroksen aikana poni pysähtyi oven eteen joka ikinen kerta. Jos vaikka tajuaisin tämän vähemmän kuin hienovaraisen vinkin.

Tajusin, mutta minkäs teet, kun ruoka ei ole vielä valmis.

Flashback. Edellisenä päivänä oltiin kävelyllä maneesissa, kun pohjaa tultiin huoltamaan traktorin kera. Väistettiin mussukan kanssa suosiolla ulos kentälle, vaikka osasinkin uumoilla, ettei poni pysyisi hanskassa kauaa esteiden läsnäolon vihjatessa karvakorvalleni, että elämässä voisi jossain vaiheessa taas pinkoa ja pomppia. Noh, niinhän siinä sitten kävi, että traktorin mörähdellessä hallissa ja esteiden kuiskiessa huokuttelevia ideoita, homma meni venkoiluksi. Hetken säätämisen jälkeen totesin, että nyt on ihan oman ja ponin turvallisuuden kannalta parempi vetäytyä sisällä rauhoittumaan ja palata töiden pariin sitten, kun halli on valmis.

Paluu maanantai-illan sattumuksien pariin.

Mussukkani on hirvittävän fiksu poni, toisinaan ihan pelottavan älykäs yksilö. Kolmen pysähdyksen taktiikan jälkeen poni tajusi, ettei kyseinen lähestymistapa tuottaisi toivottua tulosta. Kun vaihdoimme suuntaa ja pääsimme seuraavalle pitkälle sivulle silmäkulmastani näin vilauksesta ilmeestä, joka povasi toimintaa. Kun ponini ajattelee, hänen korvansa kääntyvät kieroon hörään. Hän vilkaisee oikealle ja vasemmalle. Ja sitten…

Voi luoja, kerkesin huokaista.

Vinkaisu. Pinkaisu. Vilkaisu omistajaan päin.

Huomasitko, minä riekuin?

Sama seuraavalla lyhyellä sivulla. Suunnan vaihto. Vielä yksi toisto lisää.

Huomasitko, minä olen villi? Niinku todella villi!

En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Mussukka selvästi muisti edellisen päivän tapahtumat. Riekkumisesta oli seurannut rauhoittumissessio tallissa. Miksi sama ei siis toimisi tänäänkin?

Noh… miten tämän nyt sitten muotoilisi kauniisti. Kun kaksi vahvaa tahtoa ottaa mittaa toisistaan, joskus täytyy täti-ihmisenkin pitää pintansa. Nyt käveltäisiin riippumatta siitä, mitä mieltä mussukka oli asiasta. Tosin, ehkä jotain pitäisi tehdä yleisen turvallisuuden nimissä – kevätjuhlaliikkeet eivät kuuluneet toisen kuukauden kuntoutusohjelmaan.

Huutelin iltaruokia jakavan E:n hätiin. Hänen opastuksellaan sain viritettyä ketjun turvan ympäri. Täti-ihmisen huomautus: tietenkin olisin halunnut taluttaa poniani nätisti riimussa, mutta ihan herran oman turvallisuuden ja minun ja maneesin muiden käyttäjienkin takia, riekunta oli pakko saada kuriin, ennen kun kukaan saisi kaviosta (loppukesästä näin sitten kävi kaikista varotoimenpiteistä huolimatta. Tästä luvassa erillinen postaus myöhemmin).

Ja sitten takaisin hommiin. Taluttelua oli jäljellä vielä melkein puoli tuntia. Kellon lähetessä yhdeksää illalla, se tuntuu aika pitkältä ajalta ihan lähtökohtaisestikin. Kun seurana on poni, joka vuoroin juurtuu kenttään ja sitten paria askelta myöhemmin pinkaisee satunnaiseen suuntaan, harjoituksesta tulee vähemmän mieltä ylentävä olo.

Hyräilin maijan karitsalaulua kunnes minulta lähti ääni. Mutta, siitä sainkin hyvän idean…

[ahkynjalkeen]

Töihin paluu

Kun poni oli saanut puhtaat paperit 1kk tarkastuksesta, koitti tätiratsastajallekin aika palata töihin. Päiväksi valikoitui perjantai. Onneksi.

Voisi luulla, että vuosikymmenien työuran jälkeen lomalta paluu alkaisi jo tuntua helpommalta. Hah! Sattuneesta syystä tällä kertaa toimistoon suuntaaminen kirpaisi erityispaljon; kun on tallilla aamusta iltaan kuukauden päivät, muutaman tunnin visiitti iltaisin ei riitä laisinkaan!

Ollessani vielä lomalla mietin, miten sitä ikinä pystyisikään keskittymään töissä, kun poni on vielä toipilas. Työnantajani ja pomoni olivat olleet tilanteen suhteen erittäin ymmärtäväisiä. Sain aloittaa kesälomani pari viikkoa aiemmin kuin suunniteltu. Täti-ihmisen moraali sanoo, että sitten kun tehdään töitä, niin niitä sitten tehdään kunnolla.

Päivinä ennen töihin paluuta tein kaikkeni, että saavuttaisin täyden iskukunnon perjantaihin mennessä. Mutta, mutta! Miten toteuttaa ponin kunto-ohjelma päivittäin pitenevineen kaksine talutuksineen, säntillinen juottaminen ja vielä säntillisempi syöttäminen käytännössä?

Kun ei itse voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, on syytä pyytää apua. Ja niinpä sotasuunnitelmaksi muodostui seuraava:

E&K hoitasivat aamutalutukset

Aamutallintekijä laittaisi päivärehut turpoamaan

E juottaisi ponin aina tarhailun jälkeen

Myönnetäköön nyt rehellisyyden nimissä - ensimmäinen päivä töissä oli vaikea, koska ajatukseni pyörivät ponin ympärillä. Erityisjärjestelyt helpottivat oloani suuresti. Kun tiesin ammattilaisten puuhaavan ponin kanssa aamuisin ja pitävän mussukkaani silmällä parin tunnin välein, pystyin itsekin hengähtämään.

Yllättävän vaikeaa tuo hengittäminen!

Seuraavina viikkoina kiusaus soittaa tallille ja kysellä miten poni voi oli suuri, etenkin silloin, kun työpäivät venähtivät pitkiksi. Onneksi olin jo klinikalta palatessamme nimennyt itseni tallin neuroottisimmaksi hevosenomistajaksi. Toisinaan jopa huvittavat mittasuhteet saava huoleni vaihtui hetken pähkäilyn jälkeen huvitukseksi (jos ulkona on ötököitä, tottakai ponin häntä heiluu ja jalkakin saattaa kuopaista ilmaa. Jos moinen ei toistu talliin palattua tuntiin, niin ehkä sitä voisi uskaltaa lähteä kotiin). Totesin, että jokin raja pitää aikuisella olla itsekontrollin suhteen - minä niin en soittaisi tallille kesken päivän ja kyselisi ponini kuulumisia.

No, miten meni niin kuin omasta mielestä? Muuten meni ihan hyvin, mutta yhtenä päivänä iski sellainen ahdistus, että oli pakko laittaa viestiä.

Poni voi ihan hyvin.