eukalyptuspuu-blog

[eukalyptuspuu-blog]

Turha kärsimysnäytelmä

Tammikuu, 2013, Lohja

Katson televisiota, oloni on epämääräisen epämukava. En pysty pysymään paikoillani, käteni hikoavat ja tärisevät, oksettaakin vähän. Päätän lähteä tammikuiseen pakkasiltaan kävelylle ja toivon liikunnan helpottavan. Oloni pahenee, jalkani eivät oikein kanna, mutta kun pysyn paikoillani, voin pahoin. Kävelen, tärisen, minua huimaa, itkettää, mutta kyyneleet eivät tule. Katson tähtiä, istun alas keskelle autiota tietä, oloni lähestyy sietämätöntä, hengitän tiuhaan, voin pahoin, ja kylmässä pakkassäässäkin hikoilen. Nousen ylös, ylitän tien ja heittäydyn pellolla lumihankeen. Oloni on kertakaikkisen yksinäinen. Olen varma, että kuolen. Toivon kuolevani, en välitä, kunhan oloni helpottaa. En tiedä kuinka kauan makaan hangessa, mutta noustessani raajani ovat kankeat, vaikka en tunne kylmyyttä. Lähden kävelemään. Reilun tunnin päästä koen oloni tarpeeksi hyväksi palatakseni kotiin.

Maaliskuu, 2014, Lohja

Kirjoitan tutkielmaa pöytäni ääressä. Henkeäni ahdistaa vähän. Otan astmalääkettä. Siitä ei ole apua. Venyttelen selkääni ja niskaani, mutta kuristava tunne pahenee. Hieron niskaani, mutta minua alkaa huimata. Nousen ylös, kävelen ympyrää huoneessani, keskityn hengittämiseen. Hengittäessäni oloni pahenee. Hoipertelen olohuoneeseen, pyydän isääni ajamaan minut terveyskeskuksen päivystykseen. Isä kieltäytyy. Menen hetkeksi ulos, tuntuu siltä, että menetän pian tajuntani. Pelkään kuolevani. Mielessäni käy keuhkoveritulppa. Menen takaisin sisään, pyydän isääni uudestaan lähtemään ajamaan minua. Hän lähtee. Autossa pyydän häntä kiirehtimään, sillä silmissäni uhkaa pimetä kokonaan ja kaikki keikkuu ympärilläni. Edelleenkin henkeäni ahdistaa. Päivystyksessä happisaturaationi, verenpaineeni ja lämpöni mitataan. Olen saanut liikaa happea, olen siis hyperventiloinut, minulla on kuumetta suhteellisen paljon. Ja minut lähetetään kotiin.

31.5.2014, Vihti

Ambulanssi saapuu kotibileisiin Vihtiin tarkastamaan minua kun olen kärsinyt vahvoista rintakivuista pari tuntia, enkä enää pysty syömään huonovointisuudeltani. Kaverini odottavat kanssani ambulanssia ja taluttavat minut autoon kun minulla on vaikeuksia pysyä pystyssä. Verenpaineeni on taivaissa, tärisen kuin horkassa. Minut puhallutetaan, puhallan puhtaan nollan. Minut kyyditään sairaalaan. Soitan ääni täristen kotiin isälleni ja kerron mitä tapahtuu. Mitään syytä ei kohtaukselle löydetä, valvotun yön jälkeen isäni hakee minut kotiin.

Syyskuu, 2015, Vantaa

Menen nukkumaan outo tuntemus rinnassani. Uskon sen menevän ohi. Herään yöllä infernaaliseen rintakipuun. Haen lasin vettä alakerrasta, mutta portaissa matkalla takaisin ylös meinaan lyyhistyä kipuun. Soitan hätänumeroon ja samalla rupeaa kurkkuani kuristamaan, olen varma, että kuolen. Koitan herätellä poikaystävääni, kipu rinnassa vain pahenee. Minua huimaa. Ambulanssi saapuu, minulta otetaan jälleen kerran EKG, verenpaineeni mitataan. Mitään syytä kivulle ei löydy. Ensihoitajat veikkaavat lihasjumeja.

8.10.2015, Vantaa

Kesken elokuvan katsomisen tunnen kuinka kieleni ja koko suuni puutuu. Nielemisestä tulee vaikeaa, hetken päästä myös puhumisesta ja hengittämisestä. Otan astmalääkettä, mutta siitä ei ole apua. Soitan hätänumeroon ja tarkastelen toimintakykyäni ambulanssia odotellessa. Toistelen mielessäni yhteystietojani, perheenjäsenten syntymäpäiviä ja nipistelen kasvojani. Ambulanssi saapuu. Poikaystäväni taluttaa minut ambulanssiin juuri kun olen varma, että pyörryn. Pelkään kuolevani, olen paniikissa. Sydämeni hakkaa, näen sumeasti, tärisen, en tunne suutani, itkettää. Ensihoitajat pyytävät pysymään paikoillani, mutta vapisen hallitsemattomasti ja hyperventiloin. Syytä puutumisoireille ei löydy. En tajua muistaa, että minulla on jo saman päivän aikana ollut kolme paniikkikohtausta. Minulla todetaan keuhkoputkentulehdus.

Kuulostaako kivalta?

Tässä on vain muutama kokemukseni ahdistuksen fyysisistä oireista, jotka tunnetaan psykosomaattisina oireina. Se tarkoittaa, että oire on oikeasti olemassa, mutta sillä ei ole elimellistä alkuperää. Ne voivat olla melkein mitä tahansa. Vatsakipuja, pahoinvointia, huimausta, hengitysvaikeuksia, rintakipuja. Usein ne aiheuttavat niistä kärsivälle pelon jostakin vakavasta sairaudesta. Koen näitä oireita päivittäin eri vahvuisina ja näin on ollut jo useamman vuoden. Masennuksesta paranemiseni jälkeen minulla todettiin määrittämätön ahdistuneisuushäiriö, jossa on elementtejä useista eri ahdistuneisuushäiriöistä. Oireeni ovat muuttaneet muotoaan pakkoajatuksista ja jatkuvasta murehtimisesta psykosomaattisiin oireisiin. Tällä hetkellä kärsin sekä jatkuvasta stressistä että somaattisista oireista. Pahimpia ovat kohtauksittain tulevat voimakkaat ahdistustilat, paniikkikohtaukset. Toistuvat kohtaukset niihin liittyvien oireiden ja kuolemanpelon ja kontrollin menettämisen pelon kanssa huonontavat elämänlaatua. Paniikkikohtauksen ainoa hyvä puoli on, että se saavuttaa huippunsa ja yleensä menee ohi 10-15 minuutissa. Itse en ole saanut paniikkihäiriödiagnoosia, sillä kohtaukseni saattavat kestää yli tunnin.

Raskain osa tässä mielenterveyden häiriössä, siis sen lisäksi että joutuu kärsimään sen oireista, on se, että läheisilläni on vaikeuksia ottaa oireitani tosissaan. On ollut niin monta väärää hälytystä hätäkeskukseen, turhia reissuja päivystykseen ja stressaavia iltoja kanssani, kun olen huolestunut jostain pikkujutusta ja tarrannut kiinni siihen tunneiksi. Niin omat kuin läheisten yöunet ovat tästä kärsineet, ja kaikkien kärsivällisyyttä on koeteltu. Viimeksi abulanssia soittaessani tunteja kestäneen kaatavan huimauksen vuoksi, olin itse ainoa joka jaksoi huolestua. Tästä aiheutuu yksinäisyydentunnetta, joka omalta osaltaan taas pahentaa kohtauksia ja saa pelkäämään niitä.

Ahdistuneisuushäiriöt valitettavasti tuntuvat olevan sellainen vaiva, joihin ei kovin helposti saa pitkäaikaista ja tarpeeksi intensiivistä hoitoa. Niitä ei oteta yhtä tosissaan kuin esimerkiksi masennusta. Pääsee psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille, mutta sitä ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseksi ratkaisuksi, ja mahdollisten käyntikertojen määrä on hyvin rajallinen. Muutaman käynnin jälkeen odotetaan ahdistuneen pärjäävän taas omillaan.

Ahdistuneisuuden hoitaminen on aivan yhtä tärkeää kuin muidenkin mielenterveyden häiriöiden. Psykosomaattisista oireista, tai somatisaatiohäiriöstä kärsivät käyttävät paljon terveyspalveluja, turhaan. Uuden oireen ilmaantuessa on tietenkin tervettä käydä lääkärillä, tai keskustella hoitajan kanssa, mutta paljon yleishyödyllisempää kaikkien ahdistuneiden ja paniikkioireista kärsivien, samoin kuin mistä tahansa muusta mielenterveydenhäiriöstä kärsivien kannalta olisi kiinnittää enemmän huomiota kunnollisen psykiatrisen hoidon takaamiseen sekä helpottaa avun saamista. 

[eukalyptuspuu-blog]

Mitä ja miksi?

Elämä on vähän potkinut päähän tässä pari päivää, joten otan pienen timeoutin siitä ja aloitan tämän blogin.

Mielestäni masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöistä ei puhuta tarpeeksi, eikä etenkään tarpeeksi avoimesti. Mielenterveyden häiriöt näkyvät lehdissä ja uutisissa usein liitettynä johonkin julkisuuden henkilöön. On toki hienoa, että julkkikset haluavat tuoda näkyvyyttä näille ongelmille (ja ehkä itselleenkin siinä sivussa), mutta minunlaiselleni tavikselle nämä jutut jäävät usein hiukan etäisiksi. Mielenterveyden häiriöt ovat edelleen tabu. Niitä sairastavat kokevat olevansa yksin, vertaistukea ei ole, tai sitä ei ymmärretä etsiä.

Minä olen sairastanut masennusta. Olin vakavasti masentunut vuosia, ennen kuin edes tajusin olevani masentunut, ja senkin jälkeen vuosia ennen kuin sain siihen apua. Ahdistuksestakin olen kärsinyt nyt reilun vuoden sen jälkeen kun masennuksesta paranin. 

Näistä kahdesta mielenterveyden häiriöstä, masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöistä kirjoitan tässä blogissa. Mitä ne ovat, miltä ne tuntuvat, mitä niille voi tehdä, mitä sairastuneen läheiset voivat tehdä, mihin ne voivat johtaa ja miten ne tunnistaa. Jaan kaikenlaista informaatiota ja vertaistukea niille jotka sitä tarvitsevat. 

En tiedä tuleeko tästä mitään, mutta en menetä mitään jos yritän.