toukokuupariisittarena

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 31/31

”Miksi kiireettömyydestä nauttiminen on kadonnut? Voi, missä ovat entisaikojen vetelehtijät? Missä ovat nuo kansanlaulujen sankarilliset tyhjäntoimittajat, nuo kulkurit jotka maleksivat myllyltä toiselle ja nukkuivat paljaan taivaan alla? Ovatko he kadonneet samalla kuin maalaistiet, niityt ja metsäaukeat, luonto?”

Milan Kundera: Kiireettömyys (suom. Annikki Suni)

Tuntuu sopivalta päättää tämä toukokuun ranskalainen kirjallisuus samalla tavalla kuin se lähti liikkeelle; kirjailijasta, joka ei ole syntyperäinen ranskalainen. Milan Kundera on tsekkiläissyntyinen ranskalaiskirjailija, joka on ollut Ranskan kansalainen vuodesta 1980. Tutuin Kundera on varmaankin kirjastaan Elämän sietämätön keveys ja siitä tehdystä elokuvasta.

Kiireettömyys (La lenteur), joka ilmestyi vuonna 1993 (suomennos 1995) on Kunderan ensimmäinen ranskaksi kirjoitettu romaani.

Kirjassa eletään paitsi paitsi nykyajassa myös 1700-luvulla, markiisi de Saden aikana. Kirjailija pitää tätä aikakautena, jolloin ihmisillä oli aikaa kuljeskella, olla kiireettömästi, nautiskella rakkaudesta ja olemisesta; nautinnon paratiisina.

Kiinnostava yksityiskohta on tarinaan perustuvan sisäkkäisen tarinan alkuperä, jota en ollut tiennyt. Kirja kulkee siis kolmella tasolla: on 1700-luvulla kirjoitettu pieni tarina, lisäksi on kirjailija vaimoineen, joka yöpyy nykyaikana linnassa ja kirjoittaa omaa kirjaansa, jonka tarina on kolmas taso. Tuo 1700-luvulla kirjoitettu tarina on Vivant Denonin: Point de lendemain, Ei huomispäivää. Tämä kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1777; kirjailijan nimi oli korvattu kuudella isolla kirjaimella M.D.G.O.D.R. (jotka tarkoittivat: Monsieur Denon, Gentilhomme Ordinaire du Roi). Toisen kerran kirja ilmestyi 1779 täysin nimettömänä ja sitä seuraavana vuonna taas aivan toisen kirjailijan nimellä. Uusia painoksia ilmestyi vuosina 1802 ja 1812 edelleen ilman oikeaa tekijänimeä. 1866 vuodesta lähtien se on ilmestynyt nimellä Vivant Denon.

Kunderan mukaan ”Se kuuluu nyttemmin niihin kirjallisiin teoksiin, jotka tuntuvat parhaiten edustavan 1700-luvun taidetta ja henkeä.”

Kiinnostavaa on Kunderan mukaan se, että Denon ei halunnut hurmata kansanjoukkoja. Tälle oli siis yhdentekevää tiesivätkö kaikki, että tarina oli hänen. Hän halusi hurmata vain pienen oman piirinsä, jota itse arvosti. Kundera kuljettaa näitä ajatuksia nykyajassa tarinassa, jota kirjailija kirjassa kirjoittaa, jossa poliitikot hamuavat kansansuosiota joskus hassuin keinoin ja jossa Vincent yrittää hurmata naisen lähinnä siksi, että muut näkisivät ja arvostaisivat. Vincent ottaa myös suositun ystävänsä ajatukset ja käyttää niitä muissa yhteyksissä ominaan. Koska ajatukset kuitenkaan eivät ole omia, ei tämä tietysti osaa perustella niitä kunnolla kun haastetaan. Hän huomaa myös, että joku on hänen kanssaan niistä eri mieltä käyttäen hänen omia aikaisempia argumenttejaan. Epävarmuus on johtanut siis siihen, että hän on siis itsensä kanssa eri mieltä. Kundera kuvaa tarinassaan poliitikkoja ”tanssijoina”.

”Pontevinin mukaan kaikissa nykyisissä poliitikoissa on tanssijan vikaa, ja kaikki tanssijat sotkeutuvat politiikkaan, minkä ei silti pitäisi erehdyttää meitä sekoittamaan heitä toisiinsa. Tanssija eroaa poliitikosta siinä ettei halua valtaa vaan kunniaaa; hän ei hallua pakottaa maailmaa mihinkään yhteiskuntajärjestelmään (ei välitä niistä vähääkään) vaan haluaa haltuunsa näyttämön levittääkseen omaa säteilyään.”

Kirja ei ole menettänyt ajassa merkitystään. Ajatukset sopivat erinomaisesti tähän some-aikakauteen:

”Jokainen julkisesti esitetty mielipide kääntyy ennemmin tai myöhemmin esittäjäänsä vastaan ja riistää häneltä ilon, jonka sen ajatteleminen antoi.”

Kiireettömyys on teemana tietysti aina ajankohtainen. Jos Kunderan mielestä 1700-luvulla viimeksi osattiin olla kiireettömiä, on mahdollista, että 1700-luvun ihminen toteaisi että 1500-luvulla jne. Kiireettömyys on enemmän mielentila kuin varsinaisesti riippuvainen siitä mitä ympärillä tapahtuu.

”Kiireettömyyden ja muistin, nopeuden ja unohtamisen välillä on salainen side. Otetaan esimerkiksi yksi kaikkein tavallisimmista tilanteista: mies kävelee kadulla. Hän haluaa yhtäkkiä muistaa jotakin, mutta se ei tule mieleen. Sillä hetkellä hän aivan ajattelematta hidastaa askeleitaan. Sen sijaan ihminen, joka yrittää unohtaa äsken kokemansa kiusallisen tapauksen, kiihdyttää tietämättään kävelyvauhtiaan, aivan kuin haluaisi päästä kauemmaksi siitä mikä on vielä ajassa liian lähellä häntä.”

Hyllystä löytyi myös muita Kunderan kirjoja mm. melko pessimistinen Merkityksettömyyden juhla (suom. Ville Keynäs)

”Ihminen joko tuntee itsensä syylliseksi tai sitten ei. Luulen, että koko juttu on siinä. Elämä on kaikkien kamppailua kaikkia vastaan. Se on yleisesti tiedossa. Mutta millaisena tuo kamppailu ilmenee enemmän tai vähemmän sivistyneessä yhteiskunnassa? Ihmiset eivät voi heti nähdessään hyökätä toistensa kimppuun. Sen sijaan he yrittävät sysätä syyllisyyden häpeän toisten niskaan. Voittaja on se, joka leimaa toisen syylliseksi. Ja häviäjä se, joka tunnustaa virheensä.”

Kiireettömyys on tavallaan ollut teema viettäessäni kuukauden, toukokuun Pariisissa. On ollut kiinnostavaa huomata, kuinka hankalaa on ”pudota” kiireettömään tilaan. Ensin se tuntuu mahdottomalta (minua tarvitaan joka paikassa), sitten se tuntuukin vähän pelottavalta (itse asiassa minua ei tarvita missään) ja vasta sen jälkeen siihen voi laskeutua rauhallisesti nauttimaan. Kotona kiireettömyys on vaikeampaa koska kaikkea voi koko ajan tehdä, jos ei muuta niin pestä ikkunat. Muualla sellaista tekemisen tarvetta ei välttämättä ole. Normaali elämä, ruokakauppakeikkoineen ja muine arkiaskareineen on ”hyllyllä”. Normisti ärsyttää kun kiire tulee juuri siitä, että pitää ruksata loputonta to-do-listaa (vie matto pesulaan, parsi sukka, pese koira, vaihda kesärenkaat, jne jne), eikä jää aikaa oikein mihinkään. Toisaalta taas pieni tavallinen tekeminen tuntuu ihan terveelliseltä ja tervetulleelta päivätolkulla lukemisen ja liian monien upeiden ja aistit kuormittavien nähtävyyksien jälkeen. Vaikka Eiffel-torni on mahtava, tuntuu ihanalta päästä kotiin, jossa Sibelius-monumentti, jota ulkomaalaiset turistit joukoin kuvaavat, on niin normia, ettei se aiheuta juuri mitään tunnekuohuja.

Ja siitä tulee mieleen, että ottaen huomioon tuon 1700-luvun ja Choderlos de Laclosin romaanin Vaarallisia suhteita vuodelta 1782, jota Kundera kirjassaan ylistää, oliko se nyt niin kiireettömältä tuntuvaa aikaa kaikessa siinä tunnehysteriassa? Tuskin. Hoppua se voi olla joutilainenkin elämä.

Aloittaessani kirjahyllyn selaamisen ajatuksella 31 päivää ranskalaista kirjallisuutta ajattelin, että noinkohan sitä riittää kokonaiseksi kuukaudeksi. Nyt kuukauden jälkeen taas voi todeta, että ei ranskalainen kirjallisuus mitenkään mahdu kuukauteen. Moni kiinnostava jäi pois ja toisaalta moni uusi tuttavuus alkoi kiinnostaa. Pois jäi mm. Simone Weil, Colette, Marie Darrieussecq, Victor Hugo, Alexandre Jardin, Julia Kristeva, Jean-Marie Gustave Le Clézio, Guy de Maupassant, Irène Némirovsky, Anaïs Nin, Raymond Queneau, Francois Rabelais, Arthur Rimbaud, Jean-Jacques Rousseau, Markiisi de Sade, George Sand, Voltaire, Émile Zola, André Gide…

Mutta seuraavaksi tartun asiantuntevalta taholta kehuttuun Maylis de Kerangalin kirjaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät.

Gao Xingijan on kiinalaissyntyinen upea nobelistikirjailija, joka on nykyään Ranskan kansalainen ja jonka kirjat ovat virallisesti kiellettyjä Kiinassa. Tämän kirja Vapaan miehen raamattu (suom. Riina Vuokko) puhuu hienosti muistoista.

”Mutta silloin tällöin joku yksittäinen muisto nousee kirkkaana esiin, ja vähitellen ajan hukuttamat muistot alkavat paljastua, ikään kuin vetäisi verkkoa vedestä, silmä kerrallaan sitä paljastuu loputtomasti lisää. Mitä enemmän verkkoa vetää sitä enemmän sitä tulee esiin, osa tulee pinnalle mutta osa jää näkymättömiin. Kun yhdestä saa otteen, voi muistoja vetää esiin, kokonaisen rivin. Erilaiset ajat ja erilaiset asiat tulvahtavat pinnalle yhtä aikaa, mutta sinä et voi niihin vaikuttaa. Et voi järjestää muistoja tai ymmärtää niitä. Elämäkin on verkko, haluat selvittää sen silmä kerrallaan, mutta saat aikaan vain sotkuja. Elämän sinne tänne risteileviä lankoja et koskaan saa järjestykseen.”

Kuukaudessa Pariisissa on tapahtunut vaikka mitä, on nähty, koettu, aistittu ja luettu. Ajattelen, että jokainen näistä tämän toukokuun ranskalaisista kirjoista ja kirjailijoista on nyt osa tämän toukokuun sotkuista ja sekavan monipuolista muistijälkeä, joka sekoittuu sotkuiseen monipolviseen ja ristiriitaiseen kokemukseen eli elämään. Kun joku mainitsee jatkossa vaikkapa Baudelairen, syntyy kysymysmerkin tai kirjatiedon sijaan kokonainen verkko muistikuvia, toiset Baudelairesta toiset sen vierestä. Kiitos Pariisi. Kohtelit vierastasi kauniisti. Nyt kotiin.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 30/31

”Mikään ei kutkuta, jollei se samalla nipistä.”

Michel de Montaigne: Esseitä I, II ja III (suom. Renja Salminen)

Michel de Montaigne kirjassa Esseitä I lukijalle:

“Lukijani, tämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja. Se ilmoittaa sinulle heti alusta alkaen, että ainoa tarkoitusperäni siinä on ollut yksityinen ja henkilökohtainen. En ole ajatellut sinun hyötyäsi enkä omaa kunniaani, voimani eivät riitä sellaiseen yritykseen. Olen omistanut sen omaisteni ja ystävieni yksityiskäyttöön, jotta he menetettyään minut (kuten pian tulee tapahtumaan) voisivat löytää siitä joitakin minulle ominaisia luonteenpiirteitä ja jotta heidän mielessään siten säilyisi ehyempänä ja elävämpänä muisto minusta.”

Montaignen esseet suomennettuna käsittävät kolme paksu teosta, yhteensä sellaiset 1500 sivua elämänfilosofiaa. Kuten Montaigne esipuheessaan toteaa, teksti on henkilökohtaista. Ikään kuin kirjoittaja itsekin vasta etsisi ohjenuoraa, kokeilisi hapuillen eri filosofian ajatuksia ja sovittaisii niitä omaan elämäänsä. de Montaigne siteeraa Ciceroa, Platonia, Sokrates’ta ja päälle kertoo mitä mieltä ajatuksista on. Aiheina käsitellään kaikki maan ja taivaan väliltä, tavoitteena on luoda jonkinlainen ajatusmaailma siitä millaista on olla hyvä ihminen.

Suomentaja toteaa Esseitä I:n alussa seuraavaa:

“Hän (Michel de Montaigne) on jyrkkä yhdessä ainoassa suhteessa: persoonallisuuden kehitys on asetettava opillisen ja teoreettisen kasvatuksen edelle. Hän haluaa kehittää ihmisessä hyvettä, joka merkitsee oikeanlaista elämäntaitoa, yksilön oikeutta kasvaa täyteen mittaansa, henkistä energiaa ja kykyä nauttia elämästä. Vastakohtana on pedantismi, perinteeseen sidottu henkinen rajoittuneisuus, jota edustaa keskiajan skolastinen filosofia. Oppilaan täytyy oppia ajattelemaan kriittisesti, tekemään itsenäisiä valintoja. Ranskassa oli Rabelais jo neljäkymmentä vuotta aikaisemmin esittänyt samoja ajatuksia, mutta Rabelais’n päämäärä oli laaja ensyklopedinen tietomäärä, kun Montaigne puolestaan hylkää tiedon keräämisen itseisarvona, liiallinen tietomäärä tukahduttaa älyn, kuten liika määrä öljyä sammuttaa lampun. Ihanteena on pikemmin terävä kuin tietorikas pää.”

Vaikka teksti on jännällä tavalla epätasaista, viisaudet välillä latteuksia ja välillä timantteja, tai ehkä juuri siksi, tämä on todella herkullista (ja hyödyllistä!) luettavaa. 1500-luvulla ihminen on kamppaillut samojen asioiden kanssa pyrkiessään kohti hyvää elämää. Kiehtovasti aika ei ole tehnyt Montaignen ajatuksista epäkurantteja.

”En hallitse kovinkaan hyvin omaa luonnettani ja mielialojani, sattuma määrää enemmän kuin minä itse.”

Montaigne taistelee tottumusta vastaan. Vaikka tottumus on helppo tie, tulee elämästä toistoilla tylsä.  

”Sillä tottumus on todellakin julma ja petollinen koulumestari. Se saa meissä jalansijan vähin erin, vaivihkaa, ja vaikka se alussa on hiljainen ja huomaamaton, ajan mittaan se asettuu ja juurtuu meihin, ja paljastaa meille ennen pitkää hirmuvaltiaan raivokkaat kasvot, joita vastaan meillä ei ole lupa edes nostaa katsetta.”

Ystävyys on kaikki kaikessa:

”Ystävyys on yhteiselämän täydellisin muoto, sillä yleensä kaikki ihmissuhteet, jotka syntyvät ja kehittyvät nautinnon tai voiton, yksityisen tai yleisen hyödyn tavoittelusta ovat sitä vähemmän kauniita ja jaloja, ja sitä vähemmän todellista ystävyyttä, mitä enemmän niihin sekoittuu muita syitä, tarkoitusperiä ja hyötynäkökohtia kuin itse ystävyys.”

Välillä helmien joukossa on kevyitä (mutta rehellisiä) ajatuksia:

”Pöytäseuraksi valitsen mieluummin hauskan kuin viisaan miehen, vuoteessa kauneus on tärkeämpää kuin hyve, keskustelukumppanilta vaadin taitavuutta jopa ennen rehellisyyttä”.

Montaigne tuntuu myös modernilta ajattelijalta:

”Mikään intohimo ei horjuta selkeää arvostelukykyä yhtä voimakkaasti kuin viha. Kukaan ei epäröisi rangaista kuolemalla tuomaria, joka olisi vihan vimmassa langettanut tuomion rikolliselle. Miksi on sallitumpaa vanhemmille ja koulumestareille piiskata lapsia ja kurittaa heitä raivon vallassa? Se ei ole enää ojennusta, vaan kostoa. Rangaistuksen on oltava lapselle lääke; ja sietäisimmekö me lääkäriä, joka olisi kiukkuinen ja suuttuisi potilaaseensa?”

Inspiroidun tätä lukiessani miettimään, että ehkä jokaisen pitäisi kirjata ylös omia ajatuksiaan ihmisyydestä ja ihmisen elämään kuuluvista asioista samalla ajatuksella kuin Michel de Montaigne. Jotta omat läheiset ”voisivat löytää siitä joitakin minulle ominaisia luonteenpiirteitä ja jotta heidän mielessään siten säilyisi ehyempänä ja elävämpänä muisto minusta.” Eihän niitä julkaista tarvitse. Ja voisihan se selkeyttää itsellekin sen minkä filosofian ja arvomaailman varassa sitä elääkään.

”Tiedän hyvin, että tulen usein puhuneeksi asioista, joita alan mestarit ovat käsitelleet paremmin ja totuudenmukaisemmin. Kokeilen näissä esseissä vain omia luontaisia kykyjäni, en hankittuja, ja jos joku saa minut kiinni tietämättömyydestä, hän ei aiheuta minulle vahinkoa, sillä tuskinpa olen vastuussa mielipiteistäni muille, kun en ole niistä vastuussa itsellenikään ja kun en ole itsekään niihin tyytyväinen.”

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 29/31

“Preposterous, self-obsessed, eloquent, unstoppable”

Marguerite Duras oli upea ja tuottelias kirjailija, mutta kiinnostavan hänestä tekee hänen persoonansa ja elämänsä. Edmund White toteaa Marguerite Duras’ta kirjoituksessaan In love with Duras, että tämä oli “preposterous, self-obsessed, eloquent, unstoppable”. Samassa kirjoituksessa muistutetaan kuitenkin siitä valtavasta vaikutuksesta, joka Duras’lla oli ranskalaiseen kirjallisuuteen, teatteriin ja elokuvaan.

“Elisabeth Schwarzkopf once said that to be a successful opera singer you have to have a distinctive voice and be very loud. By those standards Marguerite Duras was a great diva indeed.”

Hyllystä löytyi muutamakin Duras’n kirja (ja mies osti vielä Pariisiin läksiäislahjaksi Hiroshima rakastettuni ranskan kielellä), mutta jos olen rehellinen, kiinnostavinta itselleni Duras’ssa on henkilö itse, elämä. Kun hän kertoo itse tai kumppaninsa Yann tämän omasta elämästä ja ajattelusta, tai kun lukee arvioita tämän tavasta elää kovaäänisenä, röyhkeänä ja häpeämättömänä. Siinä on jotain sellaista pelottomuutta, jota ei voi olla ihailematta. Duras aiheutti skandaaleita oikealle ja vasemmalle sanomalla mitä mieltä oli asioista, joista ei tiennyt mitään. Tai kertomalla satuja omasta menneisyydestään. Tai vaikkapa vuonna 1985 päättäessään julkaista omat ajatuksensa vajaa vuosi aikaisemmin tapahtuneesta ranskalaisia kuohuttaneesta lapsen murhasta, jota ei oltu ratkaistu: äiti oli syyllinen. “She was careful to point out that she didn’t judge the young woman. Any woman was capable of this sort of violence, Duras assured her readers, especially if she was being subjected by her husband to bad sex.”

Duras ja alkoholi kuuluivat oleellisesti yhteen ja siitä on puhuttu paljon. Ehkä virkistävintä Duras’ssa on se, että hankalaista asioista suorimmin hän puhuu itse. Päästyään vieroitukseen hän avoimesti kertoo (muistaakseni kirjassa Kirjoitan) paniikistaan ajatellessaan, ettei saisi enää koskaan juoda alkoholia. Edmund White kirjoittaa, että Duras kirjoitti linnassaan Pariisin lähellä siten, että tämä saneli lauseensa Andréalle ja sen jälkeen ryhtyi ryyppäämään niin, että päivässä saattoi mennä yhdeksän litraa halpaa Bordeaux-punkkua. Sen jälkeen tämä sammui...

Muistokirjoituksessa muistellaan tämän läheisen ystävän Sonia Orwellin lausumaa ystävästään: "not like a man, but rather a new kind of woman, stronger than a man".

Rakastaja (suom. Jukka Mannerkorpi) on hieno kirja ja kiihkeä ja aistillinen tarina. Se perustuu kirjoittajan mukaan hänen omaan eroottiseen kokemukseensa nuorena tyttönä. Samalla se kertoo perheestä, äidistä ja tyttärestä, aikuistumisesta ja perheiden hanakalista keskinäisistä suhteista. Kirjoitan (suom. Annika Idström) taas on kiinnostava kertomus kirjoittamisen, ilmaisun tarpeesta, ehdottomuudesta ja kohtuuttomuudesta. Sen(kään) teksti ei ole ”sievää” vaan paikoin ahdistavaa, raakaa. Kirjoittaminen on kyseenalaistamista. Oikeastaan koko Duras’n elämä on kyseenalaistamista, hyvässä ja huonossa. Yann Andréan kirja Duras, rakastettuni (suom. Arto Haarala ja Jaakko Helske), kannattaa myös lukea jos on kiinnostunut Duras’ta.

Kummallinen, pieni, persoonallinen, tuottelias ja äänekäs nainen. Edmund Whiten kanssa samaa mieltä: vaikea olla rakastamatta. Unstoppable.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 28/31

Hiutuvassa valossa

säntää, tanssii, sätkii

vailla mieltä

röyhkeä, mauton Elämä.

Charles Baudelaire: Pahan kukat, Kuolema, CXXIV Päivän päättyessä (alku)

Charles Baudelaire: Pahan kukat (suom. Antti Nylén)

On myönnettävä, että Baudelaire ei löytynyt kirjahyllystä. Tämän kuukauden aikana tuli kuitenkin tarpeelliseksi tutustuttaa itsensä Baudelaireen, joka on toiminut ranskalaisessa kirjallisuudessa merkittävänä vaikuttajana. Tämä on innoittanut niin aikalaisiaan kuin nykyään eläviä taiteilijoita aina Gustave Flaubert’sta Patti Smithiin, Huffington postin mukaan: Smith has also long adored what she calls the “unfailing vision” of the French poet/critic Charles Baudelaire. She sometimes dresses like him and is known to cry out his name during concerts.

Antti Nylénin suomentama (tai tulkitsema kuten kirjassa todetaan) Pahan kukat on Baudelairen pääteos, joka ilmestyi siis alun perin jo vuonna 1861, vain kuusi vuotta ennen Baudelairen kuolemaa 46-vuotiaana.

On helppo ymmärtää miksi juuri kirjailijat ja runoilijat innottuvat tästä. Kieli on todella ilmeikästä, sanavalinnat erittäin värikkäitä ja kuvaavia ja ilmaisu rajua, suoraa ja anteeksi pyytelemätöntä. Osiossa Masennus ja ihanne (outo yhdistelmä), runo LXXXV Kello:

Pimeä ja kaamea, julma jumala – Kello!

Se uhkaa meitä sormellaan ja sanoo: Muista!

Pian työntyy värisevä tuska

kangistuvaan sydämeesi, kuin nuoli maaliin.

Nautinto haihtuu, katoaa kauas

taivaanrantaan kuin keiju

pimentoon kulissin taa.

joka hetki kahmaisee

osansa auvosta, jota

sinulle on järkesi mitalla ammennettu.

 Kolmetuhatta kuusisataa kertaa tunnissa Sekunti

kuiskaa: Muista! – Nopeasti

hyönteisen äänellään Nyt

puhuu: Nimeni on Kauan Sitten, ja koko ajan olen

kupannut sinua

iljettävällä imukärsälläni!

 Remember! Muista, tuhlari! Esto memor!

(Minun metallinen kieleni puhuu kaikkia kieliä)

Kuolevainen houkka! Minuuttien malmista

voit seuloa kultaa.

Älä haaskaa sitä! Muista!

Aika on ahne peluri.

Se ei koskaan huijaa.

Se voittaa aina.

On säädetty niin.

Päivä hiipuu, yö jo valtaa alaa. Muista!

Alati janoisena

kuilu ammottaa.

Vesikellosi valuu tyhjiin,

ja ennen pitkää jumalallinen Sattuma

ja neitsytvaimosi – ylhäinen Hyve,

jopa Katumus (ah, viimeinen oljenkorsi!) – ne kaikki

sanovat samaa:

Kuole, vätys!

Aikasi on ohi!

Entä olenko koskaan ajatellut olevani ”verisuihkukaivo”? En, mutta Baudelaire kuvaa sillä tunnetilaa omaperäisesti ja elävästi:

Pahan kukkia

CXIII Verisuihkukaivo

 Joskus minusta tuntuu kuin vereni virtaisi

hyökyen, rytmikkäin sykäyksin

kuin suihkukaivon vesi. Minä kuulen

sen jatkuvan solinan, mutta kun

tunnustelen itseäni, ei haavaa löydy.

Kirja on toteutettu niin, että alkuperäinen ranskan kielinen teksti on vieressä, joten jos haluaa virkistää kielitaitoaan vähän vaikeammalla oppikirjalla on tästä toki siihenkin.

Suurin osa runoista on sellaisia, että niitä pitää lukea muutamaan kertaan. Teksti on sen verran ”tiheää” tai se tuntuu raskaalta ja ja sitä on jotenkin vaikea hengittää. Ainakin tällaisen amatööri-beaudelaireistin. Muutenkaan tätä fyysisestikin paksua kirjaa ei oikein voi lukaista kerralla vaan se vaatii taukoja ja uudelleen lukemista. Ehkä tätä voisi verrata tujuun punaviiniin, jonka pitää antaa hengittää vähän aikaa ennen kuin se kannattaa juoda. Runous on itselle ollut aina vähän hankala laji. Huomaan miettiväni, että mitä kirjoittaja yrittää sanoa. Runous tuntuu leikiltä, peliltä, arvoitukselta, piilossa on jotain mikä pitäisi tajuta, jotain mitä kirjoittaja ”oikeasti” yrittää sanoa, arvoitus, joka pitäisi osata ratkaista. Lukemisen jälkeen jää epävarma olo, että ymmärsikö nyt sen mitä piti vai ei. Helpotti vähän kun muutamia vuosia sitten Kirjan ja Ruusun päivänä sain haastatella Hannu Mäkelää, joka totesi, ettei runoissa ole mitään piilossa. Ei oikeaa tulkintaa. Runo pitää ottaa sellaisena kuin se on ja se antaa kaikille ihmisille vähän eri asioita riippuen lukijan omasta tilanteesta, kokemushistoriasta jne. Silti huomaan edelleen vähän suorittavani runoutta vaikka pitäisi ilmeisesti rentoutua ja kokea ajattelun sijaan.

Baudelairen Pahan kukat kannattaa lukea jo pelkästään sanavaraston innoittajana vaikka ei muuten tekisi mieli. Sen verran upeata kieli on. Ja Nylén on selvästi nähnyt vaivaa ja onnistunut käännöksessä todella hyvin.

Pariisin kuvia, Aamuhämärä (loppu)

Värisevä aamurusko punavihreässä leningissään

kiskotellen saapui aution Seinen,

ankean Pariisin ylle. Kaupunki

hieroi silmiään ja kohta taas

tarttui työkaluihinsa – vanha uuttera työmies.

Kun kulkee Seinen vartta pitkin Quai des Grands Augustins -katua (ei Seinen puolella) voi törmätä Baudelairen runoon. Ja samalla Hôtel du Quai Voltaireen, jossa Baudelaire on kirjoittanut ja viimeistellyt Pahan kukat -kirjan, huoneessa nro 47. Löytyi sieltä suomalaisiakin tuttuja.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 27/31

Vaikka kirjailija kuulemma sai neuvoja Alexandre Dumas’lta ja Victor Hugolta ei tämä kirja kyllä tehnyt vaikutusta.

Jules Verne: Pariisi 1900-luvulla (suom. Kyllikki Suni)

Kirja on kirjoitettu vuonna 1863, mutta julkaistu vasta vuonna 1994. Kirjassa eletään vuotta 1960. Se on pessimistinen, mutta sellaisenaankin varsin yllätyksetön ja tylsä. Vuonna 1960 sivistystä ei arvosteta, kirjailijoita ei lueta ja koulutus keskittyy tieteellis-tekniseen osaamiseen, humanistinen sivistys ei ole minkään arvoista.

Lopulta maailma on joutunut alennustilaan, jossa sivistystä ei enää ole ja maailmassa on ilmastonmuutos, jonka takia Pariisi on kylmyyden kourissa. Päähenkilö nääntyy kuoliaaksi. Kirjojen ja lukemisen ystävänä kirjan osiot, jossa päähenkilö keskustelee kirjoista ovat jotenkin ihan kiinnostavia. Muutoin vuonna 2018 tämä kirja ei kyllä tee vaikutusta. Ei edes Pariisissa, josta kirja kertoo.

Heikki Aittokosken arvio kirjasta on kuvaava: “Riemukkaaksi kirja on turhan pessimistinen, karmaisevaksi liian kesy”.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 26/31

”Alistumisen päähenkilö Francois on kuin kaikki muutkin Houellebecqin kirjojen miehet: masentunut, yksinäinen hedonisti.”

Juha Itkonen Apu-lehdessä

Michel Houellebecq: Alistuminen (suom. Lotta Toivanen)

Itkosen sitaatti ehkä selittää sen miksi en koe Houellebecqin kirjoja kohtaan suurempaa intohimoa. Jos mietin mitä vaikkapa muistin Alistuminen-kirjasta, on se aika vähän. Muistin, että se käsittelee islamistumista, nykyaikaa, ja että se julkaistiin 7.1.2015, samana päivänä, jolloin islamiterroristit tekivät iskun Charlie Hebdon toimitukseen surmaten 12 ihmistä.

Mitä mieltä sitten Antti Nylén on Houellebecqin teoksista? Kirjailijan, jota tituleeraa "Ranskan kenties vihatuimmaksi kirjailijaksi"?

”Tunteellisia, yksinkertaisia. Mutta monikäyttöisiä, kuten Wilden paradoksit. Käytettävä vastuullisesti.”

Houellebecq on kirjailija, jonka uuden kirjan aina luen, mutta jälkeenpäin en muista kirjasta juuri mitään. Mutta sen muistan, että olin usein kirjalijan kanssa eri mieltä. Tai että kirjasta jäi jotenkin ikävä olo. Sellainen, että on käynyt epämukavuusalueellaan eikä oikein tiedä kuinka suhtautuisi kun kirja on loppu ja on palannut takaisin ”turvaan”. Kirjailija itse toteaa Alistuminen-kirjassa:

”Kirjailija on silti ennen muuta kirjoissaan läsnä oleva inhimillinen olento.”

Näin todella on. Ongelma on ehkä se, että tämä tyyppi on kemuissa se tyyppi, jonka kanssa päätyy keskustelemaan vähän huppelissa huomatakseen, että tyyppi on aika karsea ja jotta itsellä on hauskaa kannattaa vaihtaa seuraa. Ja silti. Tämä on se tyyppi, josta ja jonka häiritsevistä mielipiteistä ja ajatuksista keskustellaan autossa matkalla kotiin.

Alistuminen -kirjasta löytyi yksi merkitty kohta:

”Vain kirjallisuuden kautta voi olla yhteydessä vainajan mieleen suoremmin, syvällisemmin ja perinpohjaisemmin kuin keskustelussa ystävän kanssa. Oli ystävyys miten syvällistä ja pitkäaikaista hyvänsä, ei ihminen puhuessaan koskaan avaudu yhtä perinpohjaisesti kuin tyhjän paperiarkin edessä, silloin kun hän osoittaa sanansa tuntemattomalle vastaanottajalle.”

Ja siinä onkin ehkä Houellebecqin vahvuus. Suorapuheisuus, häpeilemättömyys kirjailijana.  Jonkinlainen Ranskan oma Jörn Donner?

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 25/31

“I do not want my book to contain a single subjective reaction, not a single reflection by the author.”

Gustave Flaubert kirjasta Madame Bovary

Gustave Flaubert: Madame Bovary (suom. Anna-Maija Viitanen)

Madame Bovary. Kirja, jonka olen lukenut useita kertoja ja josta löytyy joka kerta uusi ulottuvuus, tapa tulkita, pieni selittävä yksityiskohta, vähän enemmän ymmärrystä jotain kirjan henkilöä kohtaan.  

Emma Bovary on nainen, joka ei löydä onnea. Päällisin puolin ääliö, pinnallinen hulttio, joka ahnaasti haluaa, haluaa, haluaa. Jotain, joka ulkopuolelta toisi onnea. Miehen, rikkauksia, muotitavaroita. Avioliiton piti tuoda onni, mutta ei tuonutkaan.

”Ennen avioitumistaan Emma oli kuvitellut tuntevansa rakkautta, mutta kun onnea, jota tuosta rakkaudesta olisi pitänyt seurata, ei kuulunutkaan, hän arveli erehtyneensä. Ja hän pohti mielessään, mitä elämässä loppujen lopuksi tarkoitettiin sanoilla ”onnellisuus”, ”intohimo” ja ”huuma”, jotka kirjoissa olivat kuulostaneet niin kauniilta.”

Sitten tulee rakkausjuttuja. Onni lipsuu käsistä silti. Mikään todellisuudessa ei vedä vertoja romanttisille kuvitelmille.

”Emma oli rakastunut Léoniin ja haki yksinäisyyttä voidakseen rauhassa antautua armaansa ajattelemiseen. Miehen näkeminen olisi häirinnyt mielikuvista nauttimista. Léonin askelten ääni sai Emman sydämen tykyttämään, mutta kun tämä oli läsnä, tunne haaleni ja jäljelle jäi vain valtava hämmästys, joka lopulta muuttui alakuloksi.”

Toinen lemmenkohde (joka sittemmin hylkää Emman) on samankaltainen levoton ja ymmärtää Emmasta jotain:

”Ettekö tiedä, että on sieluja, jotka eivät koskaan saa rauhaa? He kaipaavat välillä haaveilua, välillä toimintaa, puhtaita tunteita siinä missä kiihkeitä nautintojakin, ja se ajaa heidät kaikenlaisiin kuvitelmiin ja mielettömyyksiin.”

Onnen etsiminen tulee myös kalliiksi, tulee ilmi. Emma haluaa olla ulkoisesti kuten muotilehdissä ja se maksaa, hän haluaa leikkiä rikasta ja ostaa lahjoja, asua kalliissa hotelleissa, nauttia shampanjaa, ja se maksaa. Lopulta rahat loppuvat eikä ihme sillä Emma ei ole kovin – miten sen nyt sanoisi – talousviisas.

”Kyllä hän joskus yritti tehdä laskelmia, mutta tulos näytti niin suunnattomalta, että hänen oli mahdoton sitä uskoa. Hän aloitti alusta, meni pian sekaisin, jätti kaiken sikseen ja lakkasi ajattelemasta koko asiaa.”

Emmasta ei voi ajatella muuta kuin, että tämä on tyhmä hupakko, vai voiko?

Flaubert rakentaa Emmasta sellaisen typeryksen, että Emmasta on vaikea pitää. Kun loppu kohtaa (Emma myrkyttää itsensä eli tekee itsemurhan), aika moni lukija on varmaan sitä mieltä, että ”sitä saa mitä tilaa”. Ja niin olin minäkin ensimmäisellä ja ehkä toisellakin lukukerralla.

Nyt luin kirjan kolmatta kertaa ja koen Emmaa kohtaan lähinnä sääliä.

”Onnellinen hän ei yhtä kaikki ollut, ei nyt, ei milloinkaan! Mistä oikein johtui tämä elämän riittämättömyys, tämä että kaikki heti turmeltui hänen lähellään…?”

Ja totta kai kaikki mitä tapahtuu on Emman ”omaa syytä”. Emma ei ole ehkä lukenut buddhalaisuutta eikä self-help kirjoja, joista olisi voinut oppia etsimään rauhaa, onnea ja iloa sisältäpäin… Mutta hetkessä elämisen ja carpe diemin Emma on oppinut. Seuraako siitä sitten mitään hyvää on toinen juttu. Se mikä tässä kirjassa on aina vähän häirinnyt on sen ”kylmyys”. Miksi rakkaus on Flaubertista typerää, miksi sitä ei kannata etsiä? Miksi Flaubert haluaa alleviivata sitä, että Emma (naiset?) on typerä, romantiikan nälkäinen pinnallinen hölmö, joka ei edes osaa laskea velkojaan? Mutta kun lukee kirjan uudemmin on helpompi muistaa myös kirjan muut hahmot ja tarkastella niitä. Kaikki ovat itse asiassa karikatyyrejä, omalla tavallaan typeriä jokainen. Emman aviomies elää avioliitossa, jonka kokee todella onnelliseksi vaikka vaimo on varsin onneton. Kokemukset ovat aina subjektiivisia. Kuinka paljon me itse asiassa toisen tunteista tiedämme? Aviomies on keskinkertainen lääkäri, joka ajattelee saavansa arvostusta koska hänellä on kaunis vaimo. Kaikki hamuavat arvostusta, rikkautta, rakkautta ja tarttuvat niihin, miten voivat. Emma on vain räikein esimerkki tästä. Useamman lukukerran jälkeen huomaa muut hahmot tarkemmin, voi keskittyä myös niihin. Pelkureita, ahneita, rivoja, pettureita, itsekkäitä, viekkaita, pyrkyreitä... Kaikki paitsi Emman lapsi, jota työnnetään aikuiselta toiselle kun kukaan ei oikein jaksa tai ehdi keskittyä lapseen omien ongelmiensa tai onnensa keskellä.

Flaubertin tapa katsoa kaikkea vähän ylhäältä päin, ylenkatseella on häirinnyt tähän asti. Mutta ehkä sillä on arvoa, että tämä yrittää tarkastella ihmisen tunne-elämää ilman, että luo siihen tunnetta. Vaikka silti jään miettimään, että tunne, arvio on aina läsnä.

Mistä sitten huomaa olevansa ”suuren” kirjan äärellä? Siitä, että kaipaa lukupiiriä, jossa voisi käsitellä kaikkia mahdollisia tulkintoja. Pohtia eri puolia, piirteitä ja niihin liittyviä tulkintoja. The New Yorkerissa on kiinnostava juttu opettajasta, joka joka vuosi käy kurssinsa kanssa Bovaryn läpi.

Hyllystä löytyi myös pari muuta Flaubertin kirjaa. Toinen oli Valmiiden ajatusten kirja (suom. Mirja Halonen ja Ville Keynäs)

Tämä kirja ei tehnyt vaikutusta. Kyynisiä, pirullisia eikä kovin älykkäitä heittoja. Tämä edustaa puhtaimmillaan sitä Flaubertin raivostuttavaa ominaisuutta asettua muiden yläpuolelle. Korkeintaan joku ajatuksista sai aikaan hymähdyksen. Sen sijaan hyllystä löytyi varsin tärkeä kirja.

Ystäväni, josta kerroin täällä, osti vuosittain joululahjaksi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjoja. Kunnes tuli se yksi vuosi, jolloin painokset olivat loppu ja sarja jäi siis kesken. Sen sijaan sain jotain muuta. Jonna on selvästi halunnut sivistää ystäväänsä ranskalaisella kirjallisuudella, hyvä niin. 

Gustave Flaubert: Kolme kertomusta (suom. Kauko Kare) ,Tammi 1955

Tästä kirjasta olen joskus tehnyt arvion, joka tässä. Lukiessani sen nyt toisen kerran mukanani lisää ”flaubert-tietoa” tuo toinen kertomus sai jonkinlaisen selityksen. Siinä nimittäin mässäillään rivouteen asti tappamisella, metsästysvietillä, selittämättömällä tarpeella tappaa kaikki elävä ympäriltä, että sitä on vaikea ymmärtää. Mutta ehkä sekin on esimerkki tunteen poistamisesta asiasta, johon ihminen väkisinkin suhtautuu tunteenomaisesti: elämään.

Kolme kertomusta

Missään ei pöly ole ihanaa paitsi vanhassa kirjassa. Kun kirjan avaa, siitä pöllähtää ummehtunut kellastuneen paperin tuoksu. Jos kirjahylly on ollut pitkään siivoamatta, on pöly laskeutunut uudemmillekin kirjoille, mutta tuoksu on erilainen. Voisin silmät kiinni arvioida kirjan ikää. Kirjaa ei voi ikäännyttää keinotekoisesti. Se ikääntyy lukijoiden käsissä, eri hyllyissä, eri kodeissa, divareissa ja vihdoin jotain kautta tulee minulle.

Sain ystävältäni tällaisen helmen joululahjaksi. Gustave Flaubertin Kolme kertomusta (suomentanut Kauko Kare). Imestynyt Suomeksi 1955. Alunperin kirja on ilmestynyt 1877. Kirjassa on kuten otsikkokin kertoo, kolme kertomusta. Ennen kertomuksia suomentaja selittää tarinoita ja Flaubertin elämää kirjailijana.

Ensimmäinen kertomus on Yksinkertainen sydän, joka kertoo palvelijattaresta, Félicitéstä, joka viettää varsin yksinkertaisen elämän. Jonka emäntä pitää tämän tunteitakin vähempiarvoisena kuin omiaan. Joka lopulta kuolee ja hänen kuollessaan jää miettimään mikä elämän arvo olikaan. Mutta oliko se emännällä sen ihmeellisempi. Vai vielä pienempi.

Pyhän Julianus Vieraanvaraisen legenda taas kertoo pojasta, josta kasvaa verenhimoinen mies. Flaubertin kerronta eläinten murhaamisesta, teurastamisesta on niin elävää, että se puistattaa. Tarinan lopussa paljastuu, että tarina on kerrottu kirkon ikkunassa olevasta maalauksesta. Voi kuvitella kuinka Flaubert on istunut kirkossa lasi-ikkunaa katsellen, omiin mietteisiinsä ja mielikuvitukseensa vaipuneena.

Herodias –tarinassa Flaubert taas kuvailee taitavasti rappion, mässäilyn ja julmuuden aikaa.

Jokainen kertomus on omalla tavallaan kaunis. Kieli on kaunista, tarina mielenkiintoinen ja jopa jännittävä, liiallinen, päälleliimattu opettaminen puuttuu. Nämä ovat tarinoita parhaimmillaan. Ja lahja parhaimmasta päästä.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 24/31

”Ajattelin, että tämän tarinan kirjoittaminen voisi olla vain joko rikos tai rukous.”

Emmanuel Carrère: Valhe (suom. Marja Haapio)

Alun sitaatti on tämän kirjan viimeinen lause Carrèren loppusanoista.

Tämä on hämmentävä kirja ja hämmentävä kirjailija. Kirja perustuu tositapahtumiin eikä Carrère ole jäänyt vain lehtitietojen varaan vaan ryhtyi kirjeenvaihtoon perheensä murhanneen 18 vuotta kaikille valehdelleen miehen kanssa, tapasi tämän ja ryhtyi kirjoittamaan tämän tarinaa pään sisältä päin. Carrère tuntuu etsivän jotain syytä, ymmärrystä kaikelle pahalle:

”Muuten en voisi kohdata niin hirveää tarinaa kuin teidän tarinanne on. Pimeyttä jossa te olette ollut ja jonka syövereissä olette vieläkin, ei voi kohdata ilman sairaalloista miellyttämisen halua muuten kuin uskomalla, että on olemassa valkeus, jossa kaikki menneet, jopa hirveät onnettomuudet ja pahuudetkin, muuttuvat ymmärrettäviksi.”

Asetelma on vähän kuin Markku Pääskysen Vihan päivä -kirjassa paitsi että Carrère sukeltaa syvemmälle.

Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää kiinnittyy Carrère valheseen. Kuinka on mahdollista valehdella 18 vuotta läheisimmilleen esimerkiksi siitä missä käy töissä? Eikö kukaan missään vaiheessa tarkista asiaa? Kyynikko sanoisi, että näin vähän me lopulta olemme kiinnostuneita muista kuin itsestämme. Silloinkin kun kyseessä on läheisimmät ihmiset… Valhe johtaa lopulta siihen, että paljastuminen on vääjäämätöntä ja tämä johtaa veritekoihin. Paljastuminen olisi valtava häpeä, paljastuessaan läheisilleen joksikin muuksi kuin on esittänyt, joutuu vastakkain oman valheensa kanssa. Siihen asti pienestä lähtöisin oleva valhe jo nuorena on kasvanut kasvamistaan kunnes koko ihminen ei ole enää totta. Valhekin tulee jostain. Vaikka aika moni meistä päästelee pieniä valheita jatkuvasti, kutsuttakoon niitä sitten valkoisiksi, ei kovin moni kerää valhetta valheen päälle vaan jossain vaiheessa tunnustaa valehtelun. Carrère Jean-Claude Romandin päässä päätyy ajatukseen ”sairaudesta”. Kun Romand valehtelee sairastuneensa syöpään hän pohtii:

”Hänestä olisi todella ollut parempi sairastaa syöpää kuin valhetta – sillä valhe oli sairaus etiologioineen, etäispesäkkeiden vaaroineen, elinajan ennusteineen – mutta kohtalo oli määrännyt, että hän sairastuisi valheeseen, eikä ollut hänen vikansa, että hän oli saanut tartunnan.”

Ei ihme, että kirja on herättänyt keskustelua sillä päästämällä 6 ihmistä kylmäverisesti murhaavan valehtelijan pinteestä sanomalla vain, että ”se nyt sattui sairastumaan valheeseen eikä voinut sille mitään” tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

Carrère ei yritä kirjassa puolustella mutta ei myöskään syyttää. Hän yrittää vilpittömästi ymmärtää ihmisen mieltä. Järkyttävissäkin paikoissa.

Carrèren kirjoista löysin hyllystä nyt vain nämä 2 kirjaa (vaikka voisin vannoa, että siellä jossain on myös Huviretki painajaiseen), joista Viikset taas on jollain tavalla hassu vaikka ei sitten olekaan.

”Hän nauroi hiljaa, kuin kepposta hautova pikkupoika, kurkotti ja asetti tyhjän lasinsa hyllylle, tarttui saksiin ja aloitti leikkuun.”

Mikä alkaa päähänpistosta päättyy kriisiin. Mies, jolla on aina ollut viikset ajaa ne pois ja kohtaa identiteettikriisin koska kukaan (ei edes oma vaimo) huomaa mitään. Asia, joka on ollut tärkeä minäkuvan osa onkin mitätön. Taas ollaan samojen aiheiden kimpussa kuin kirjassa Valhe: 1) mistä ihmisen identiteetti muodostuu, oma kuva rakentuu ja mitä tapahtuu jos sitä ravistellaan tavalla tai toisella ja 2) ihmisten kiinnostus toisiinsa on huomattavasti vähäisempää kuin kiinnostus itseensä.

Hesarin Irma Stenbäck kutsuu Carrèrea moderniksi Dostojevskiksi. Hän itse kiusaantuu vertauksesta:  "Olisinpa moderni Dostojevski, vaan en ole. Minä olen minä. Yritän parhaani kirjoittaakseni sitä mitä minun on kirjoitettava ollakseni itseni.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 23/31

“By great good fortune, the subjects of my books forced my hand. They suggested themselves to me and made me listen to them and spend months writing their stories; they made me work for them, not the other way round. So, thank you Pilate, thank you Monsieur Ibrahim, thank you Oscar!”

Eric-Emmanuel Schmitt

Hyllyssä on useampiakin Shcmittin kirjoja. Kirjat ovat näennäisesti ohuita, keveitäkin. Todellisuudessa kansien välissä on raskaita ajatuksia, vaikeita aiheita ja omaa mieltä haastavia mietteitä. Kaikissa kirjoissa ”kilvoitellaan” tavalla tai toisella. Kaikissa kirjoissa on uskonnollisuus, tai hengellisyys, vahvasti mukana, tavalla tai toisella. Esimerkiksi Oscar ja Roosamamma -kirjassa (suom. Marja Haapio)  Oscar kirjoittaa kirjeitä Jumalalle.

Kirja kertoo kymmenvuotiaasta Oscarista, joka on kuolemansairas. Oscar alkaa kirjoittaa kirjeitä Jumalalle. Samalla hän leikkii elävänsä kokonaisen elämän 12 päivän aikana. Yhdessä päivässä siis mennään kymmenen vuotta eteenpäin.

Leukemiaan sairastunut Oscar siis elää muutamassa päivässä paitsi murrosiän, menee naapurihuoneen potilaan Peggyn kanssa naimisiin, vanhenee ja viimein kuolee.

Oscar suhtautuu kirjeissään Jumalalle elämäänsä lapsekkaan toteavalla tyylillä. “Rakas Jumala! En kirjoita sinulle, koska olen liian surullinen. Peggy ja minä elimme elämämme yhdessä, ja nyt minä makaan sängyssäni yksin, kaljuna, tylsänä ja väsyneenä. On kurjaa vanheta. Tänään en enää rakasta sinua.” Schmitt on tavoittanut hienosti pojan tavan ajatella, puhua.

Itse lapsen vanhempana toki kirjassa puhuttelee ja raastaa Oscarin suhde vanhempiinsa ja vanhempien suhde Oscariin. Oscar pitää vanhempiaan mäntteinä sillä nämä eivät ole kuten ennenkin. Eivät osaa puhua Oscarin kanssa rehellisesti asioista. Sairaalan leikkitäti Roosamamma on Oscarille läheisempi ja vanhemmat kokevat voimattomuutta, osaamattomuutta ja surullisuutta.

Oscar kertoo Roosamammalle: “Ne pelkää minua. Ne ei uskalla puhua minulle. Ja mitä vähemmän ne uskaltaa, sitä pahemmaksi hirviöksi minä itseni tunnen. Miksi minä olen niin pelottava? Olenko minä niin ruma? Haisenko minä? Onko minusta tullut idiootti, vaikken sitä itse huomaakaan?” Ja Roosamamma vastaa: “Eivät ne sinua pelkää, Oscar. Ne pelkäävät sairauttasi.” Koska sairaus kuitenkin on osa Oscaria kokee tämä muuttuneensa toiseksi, kaukaiseksi.

Vuonna 2007 olen listannut n. 10 kevään aikana lukemaani mielestäni parasta kirjaa, ja yksi niistä oli Pilatuksen evankeliumi (suom. Marja Haapio) Schmitt on taitava eri näkökulmien esiintuojana. Toisaalta Jeshua, Jeesus pohtii omaa rooliaan, tavallinen mies, josta tuli vapahtaja, joka ei oikein itsekään ymmärrä mitä tapahtuu. Loppujen lopuksi järjellä asian ymmärtäminen onkin mahdotonta ja Jeshua päättää sen sijaan antautua vain uskomaan. Pilatus taas pitää kiinni järjestä ja muodollisesti oikeasta tavasta toimia. Ja jää jälkeenpäin mietteidensä kanssa pulaan: oliko ratkaisu oikea vai ei. Kun vielä vaimo lähtee pyhiinvaeltajien mukaan Nasaretiin, on kiirastuli kova.

Scmitt oli itse aikaisemmin ateisti, mutta koki jonkinlaisen valaistumisen vuonna 1989 ja tunnustautuu nyt “agnostikoksi, joka uskoo”. Hän kertoo tästä vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan La nuit de feu: ”Je suis né deux fois, une fois à Lyon en 1960, une fois dans le Sahara en 1989.”

Tämä ehkä selittää kirjoissa esiintyvää kilvoittelua, uskon epäilyä ja ihmettelyä, joka on selvästi kirjoittajalle omakohtaisesti totta. Kirjoissa on kuitenkin paljon muutakin: suvaitsevuutta, samuuden ymmärtämistä, toisen kokemuksen ymmärtämistä ja kokemista. Kirjojen kannet ovat kauniit ja aistilliset, niin on tekstikin. Eikä tuo kilvoittelu ole vain hengellistä tai uskonnollista vaan ylipäänsä ihmisen kilvoittelua vaikeassa tilanteessa toimia oikein.

Schmitt on filosofi, näytelmäkirjailija ja kirjailija. Kirjoja on ilmeisesti suomennettu vain 4, viimeisin niistä Pilatuksen evankeliumi vuonna 2006.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 22/31

”Pariisi on ansa ja valhe, jonka juuret ruokkivat tarinoita. Uskokaa minua, se ei ole maailman kaunein eikä romanttisin kaupunki. Mutta siinä on lumoa, joka sallii meidän nähdä sen sellaisena. Pariisi on kaipaamamme unelma. Haluamme uskoa siihen, ja tuo usko, jonka laskemme Seinen rantaan kuin uhrin, luovuttaa taikansa kaupungille ja ruokkii sitä.”

Martin Page: Maailmanloppuihin tottuu (suom. Anu Partanen)

Jotenkin tuntuu siltä, että Suomi on unohtanut Martin Pagen. Vai onko? Itse muistan aloittaneni esikoisesti Miten minusta tuli tyhmä (jota en löytänyt kirjahyllystä, kuka on lainannut eikä palauttanut???). Pidin heti. Page kirjoittaa aistikkaasti ja tunteikkaasti ja silti napakasti ja ilman tunnemössöä.

Esimerkki vaikkapa tästä kirjasta Sudenkorennon lento (suom. Anu Partanen)

”Käytyään läpi monta kuusikauppiasta he löysivät kuusen, joka tiputti neulasiaan. Se oli aina vain harvinaisempaa, sillä kaikki kunnon asiakkaat halusivat vain pysyväneulaisia kuusia. Zora ja Fio ajattelivat, ettei joulun taika olisi täydellinen, ellei kuusen alla olisi neulasia, joita saattoi kerätä kouraansa ja heittää takkaan. Joulu ei olisi joulu, jolleivät pienet vihreät neulaset pistelisi jalkapohjissa kuin onnen akupunktuuri. Ja miten hauskaa oli löytää vielä kuukausia joulun jälkeen neulasia maton alta, kirjan välistä…”

Pagelta on viimeksi ilmestynyt esseekokoelma eläimistä, syömisestä ja veganismista enkä ole kuullut tästä enkä muutamasta aikaisemmastakaan enää mitään.  Mieluusti kyllä lukisin tätä kirjailijaa lisää. Niin fiktiota kuin esseitäkin.

Kirjahyllyistä löytyivät nämä kaksi kirjaa, joista Maailmanloppuihin tottuu -kirjassa hienoja ajatuksia mm. ihmisen normaalista elämisestä:

”Riittää kun tarttuu päiväänsä oikealla hetkellä ja puristaa sitä vasemmassa kädessä rystyset valkoisina; sitten juna tempaa mukaansa ja kulkee itsekseen. Ponnistelua vaatii vain päivän aloittaminen, siihen täytyy sujahtaa kuin lyijylakanoihin ja lasivillaan.”

Ja vaikka tässä seuraavassa sitaatissa puhutaan kaupungista, Pariisista, niin tässä itse asiassa puhutaan jostain ihan muusta. Aiheesta, joka on taas ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan; muukalaisuudesta, sietämisestä, oppimisesta:

”Ystäville, jotka ihmettelevät intohimoista rakkauttani Pariisiin, sanon asuvani Pariisissa voidakseni asua ulkomailla. Kaikki maat ovat käden ulottuvilla. Pariisin elokuvateattereista, kirjakaupoista ja ravintoloista löytää koko planeetan. Ulkomaalaiset ovat sen ainoat välttämättömät asukkaat, sillä he edistävät kommunikaation puutetta. Kun toista ihmistä alkaa ymmärtää, pettyy väistämättä. Väärinymmärrys on sosiaalisten suhteiden kivijalka ja tekee Pariisista tapaamisten ja keskustelujen kaupungin, rakkauden pääkaupungin.

Suomentakaa nyt ihmeessä lisää!

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 21/31

”Kun tietää saaneensa vähän kuuluisuutta, sitä on aina hieman enemmän tai hieman vähemmän kuin itse luulee, eli se hieman riippuu.”

Jean Echenoz: Pianossa (suom. Erkki Jukarainen)

En muista tästä kirjasta mitään muuta kuin että se teki aikoinaan vaikutuksen. Ainoa merkitty lause siitä on tuo, joka on postauksen alussa. Muistan, että tässä kirjassa oli poikkeuksellisen vahva tunnelma ja jos muistan oikein, jotenkin hirveä loppu.

Jean Echenoz on seitsemänkymppinen palkittu kirjailija ja tämän Pianossa-kirjan jälkeen on suomeksi ilmestynyt myös Pitkä juoksu vuonna 2008. Se on jäänyt ehkä lukematta.

The Guardian on arviossaan sitä mieltä, että viime vuosikymmenellä (kirjoitettu 2004) vain kaksi ranskalaista kirjailijaa on tehnyt vahvan vaikutuksen britteihin: Jean Echenoz ja Michel Houellebecq (josta myöhemmin lisää). Teki tämä vaikutuksen minuunkin, mutta vähänhän se laimenee kun ei oikein muista minkä...

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 20/31

Ranskalainen nykykirjailija, jonka esikoisromaania myytiin ensimmäisen kuukauden aikana kotimaassaan jo 100.000 kappaletta. Kirjasta on tehty myös elokuva (joka ilmestyy syksyllä 2018).

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin (Suom.Taina Helkamo)

Romain Puértolas on entinen poliisi, joka oli erikoistunut laittoman maahanmuuton kysymyksiin. Tämän kirjan menestyksen jälkeen hän jätti nämä hommat ja ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Vuonna 2015 hän on kirjoittanut toisen romaanin: La petite fille qui avait avalé un nuage grand comme la tour Eiffel (Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven), joka on suomennettu vuonna 2016.  

Kirja on jäänyt mökille ja vaikka tämä ehkä on outo valinta Sartren, Camus’n ja Balzacin keskellä, on tämä silti ihan kiinnostava kirjailija tässä ajassa. Kirjailija tekee myös ahkeraa PR-työtä kirjoilleen. Tässä hän esim. kertoo esikoiskirjastaan taksin takapenkillä.

Kirjoitin kirjasta arvion Nykypäivä-lehteen tuoreeltaan:

Kuljin tämän kirjan ohi useita kertoja kirjakaupassa. Vaikka en ole mikään kirjaelitisti, tämä tuntui roskalta ja ajanhukalta. Kesälomapinoon mahtuu silti kaikenlaista ja Dostojevksin Karamazovin veljesten uuden käännöksen jumituttua noin sivulle 300, alkoi tämä Ikea-seikkailu tuntua juuri sopivalta lukemiselta.

Yllätys oli monentasoinen. Kirja ei ole roskaa. Kevyt se on, ainakin näennäisesti, hauskakin, usein jollain mustanharmaalla tavalla. Lisäksi se oli hyvää luettavaa. Sujuvasti kirjoitettu, naurattava, mutta myös terävä kuva maailmasta, jossa ihmiset hakevat parempaa elämää pyrkimällä laittomasti kotimaastaan muualle. Kirja ei kuitenkaan yritä väen vängällä olla mikään poliittinen kannanotto, mikä on virkistävää. Takakannessa kuvaillaan kirjaa "Räävitön satiiri ja kutkuttava seikkailu kasvaa humaaniksi kommentiksi länsimaisesta yhteiskunnasta, joka kohtelee paremmin tavaroita kuin laittomia siirtolaisia."

Kirjassa intialainen huijarifakiiri Ajatusatru Vasta matkustaa Intiasta Ranskaan ajatuksenaan ostaa Ikean alennuksesta piikkimatto. Perillä tulee kuitenkin mutkia matkaan sillä matto on vanhaa mallistoa, sitä ei ole enää liikkeessä vaan se täytyy tilata. Myös alennus on jo ollut ja mennyt ja matto ei maksakaan 99€. Fakiirille tämä on hieman hankalaa sillä hänellä on vain 100€ rahaa (väärennettyä) mukanaan. Hotellimajoituksen ollessa mahdoton, hän jää sulkemisajan jälkeen piiloon Ikean tavarataloon odottamaan seuraavaa päivää. Ikävä kyllä kaappi johon hän piiloutuu, paketoidaan ja viedään pakettiautoon. Tästä alkaa matka välillä laittomien maahanmuuttajien joukossa, välillä yksin. Ranskalaisen taksikuskin jahdatessa perässä ja ranskalaisen naisen puhelinnumero taskussaan intialainen näkee maailmasta enemmän kuin koskaan.

Omaperäinen, viihdyttävä tarina, joka pitää lukea loppuun asti.

“This French bestseller lives up to its whimsical title without descending into quirkiness”, toteaa Guardianin arvio kirjasta. Itse olisin kyllä kallistumassa siihen näkemykseen, että kirja oli kyllä aika kummallinen ja outo ajoittain, ellei itse asiassa koko aikaa...

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 19/31

”Kirjoitan jotta ihmiset eivät kyllästyisi julkisessa joukkoliikenteessä. Jotta tavallisesta tulisi erityistä. Yritän kirjoittaa lyhyesti, jotta matkustajat eivät myöhästyisi jatkoyhteyksistään.”

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin (suom. Titia Schuurman)

Anna Gavaldan teoksia on kuvailtu lohtukirjallisuudeksi. Hän on Ranskan suosituimpia kirjailijoita, joka myy miljoonia ja jota on käännetty 40 kielelle. Muutama vuosi sitten Ranskassa puhuttiin ”gavaldamaniasta”

Näin Gavaldasta puhui Lire-lehden haastattelussa psykoterapeutti Maude Julien:

”Gavalda lohduttaa, sillä lukija samastuu henkilöhahmoihin ja ymmärtää asioita hakematta selityksiä omasta taustastaan. Gavaldan lukija ei tunne itseään yksinäiseksi. Sydäntäsärkevissä tarinoissa on paljon rakkautta ja huumoria - hupaisia virkkeitä rankkojen kohtausten keskellä.”

”Ihmiset potevat syyllisyyttä kaikesta, koska joka puolella toitotetaan niin kovasti mitä pitää ja mitä ei pidä tehdä. Kirjat sentään avaavat mahdollisia maailmoja. Gavalda on oivaltanut, että elämä panee kokemaan uskomattomia asioita, jotka eivät kuulu mihinkään bisnesaikatauluun ja ratkaisut pulpahtavat yleensä esiin aivan yllättäen”, Julien jatkaa.

Gavalda itse kertoo Kotilieden haastattelussa, että koittaa noudattaa Hugo von Hoffenstahlin elämänohjetta: ”Syvällisyys pitää kätkeä. Minne? Pinnalle”.

Tämä selittää paljon. Gavaldaa lukiessa ei ole ihan varma siitä, että lukeeko nyt jotain hienoa vai sittenkin vain jotain kevyttä ja pinnallista.

Novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossain oli Gavalda esikoisteos ja sen jälkeen on suomennettu useita, viimeisimpänä Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja. Gavaldan novellit ovat tarinoita tavallisista ihmisistä, pienistä ympyröistä. Pariisi on kirjoissa usein läsnä mikä oli hauska huomata kun luin tämän esikoisen uudelleen täällä. Muistin myös miksi olen pitänyt Gavaldasta. Tämä todella tekee novelleissaan tavallisesti erityistä ja Gavaldalla on oma ”rytmi”, oma tunnelma, oma ääni. Jotain lohdullista tarinoissa kieltämättä on. Vähän vaihteleva taso ehkä silti.

Ilman mitään väheksyvää asennetta suhteessa Gavaldaan jäin vielä pohtimaan sitä, että mitähän se mahtaa kertoa ajastamme kun suosituimmat kirjailijat kirjoittavat “lohtukirjallisuutta”. Ainakin ehkä sen, että lohdulle on paitsii kysyntää myös tarvetta. Tai sitten sen, että haluamme päästä helpolla, ettei tarvitse ajatella niin kovasti.

Tällainen kirja on kuitenkin oivallinen kirja kielen opiskeluun, eli seuraavaksi kahlaan sitä ranskaksi.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 18/31

”Näin olen ajatellut: Ennen kuin sinänsä merkityksetön pikku tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää – kertoa siitä.”

Jean-Paul Sartre: Inho (suom. Juha Mannerkorpi)

Sartre näyttäytyi minulle vähän naurettavana saadessani tietää, että vaikka tämä törmäkästi kieltäytyi periaatteesta (arvosteli eksistentialistina tällaista järjestelmää ylipäätään) vastaanottamasta Nobelin kirjallisuuspalkintoa, myöhemmin nurkui kuitenkin palkintorahoja itselleen. Ihmisen ”naurettavuus” tai periaatteiden jousto ei kuitenkaan tietysti vähennä tämän kirjallisuuden arvoa. Kun tämä kuitenkin vaikutti niin ehdottomalta, tuntui tällainen heikkous anteeksiantamattomalta.

Ja toki jos Sartren filosofiana oli, että ihminen luo teoillaan arvonsa ja itsensä jatkuvasti uudelleen ehkä kyse oli vain ihmisenä muuttumisesta?

Inho on Sartren tunnetuin teos ja Sartre pyrkii selvästi ymmärtämään ja luomaan ymmärrystä ihmisestä maailmassa, jossa ei ole jumalaa vaan ihmisellä on vapaus ja vastuu olla sitä mitä on, haluaa olla.

”Olemassaolon merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. Olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa. Uskon, että on ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet tämän. He ovat kuitenkin yrittäneet selviytyä sattumanvaraisuudesta sepittämällä välttämättömän ja oman itsensä syynä olevan olennon käsitteen. Mutta siten ei olemassaoloa voida milloinkaan selittää, sillä sattumanvaraisuus ei ole harhakuvitelma, ei ilmiö joka voidaan tehdä tyhjäksi. Se on ehdoton ja siis täysin vailla syytä. Kaiken olemassaolo on täysin mielivaltaista, niin puutarhan, niin kaupungin, niin minun. Kun sitten sattuu sellaista josta tekee mieli ottaa selvä, alkaa kohta voida pahoin ja kaikki menee ympäri.”

Oliko Sartre onnellinen? Huomaan pohtivani sitä lukiessani Sartren filosofiaa. Toisaalta ehkä Sartre vastaisi kysymykseen, ettei onnellisuus ole oleellista, se on yhtä merkityksetöntä kuin kaikki muukin. Ja toisaalta, onnellisuus on jokaisen oma sisäinen kokemus. Tai että vapaus on tärkeämpää kuin onnellisuus.

Vaikka Sartren armoton tietoisuuden tutkiminen ja vapauden aate ovat kiinnostavaa ja kiehtovaa luettavaa, jää suuhun silti jotenkin hapan maku. Tai pettynyt. Loppuun asti viety vapauden aate suhteessa vaikkapa rakkaussuhteisiin voi toisaalta olla ylevää ja idealistista tai sitten vain lapsellista oman vääristyneen ideologian tulosta. Sartressa ehkä ehdottomuus on kuvaavin piirre ja usein tuntuu siltä, että kun mennään ehdottomuuteen, mennään samalla kauas siitä mitä ihminen, ihmisyys ja inhimillisyys ovat. Entä jos Sartre olikin vain pettynyt omaan ulkopuolisuuden tunteeseen, rakensi siitä lähtökohdasta ideologian merkityksettömyydestä ja tavallaan katkerana halusi pilata muidenkin juhlat? Kiinnostavaa on se, että vaikka kumppaninsa Simone de Beauvoir tarkastelee samoja asioita, ominaisuuksia ja kirjoissa on samaa ideologiaa pohjalla, tuntuu de Beauvoir ymmärtävän ihmistä paremmin. Itse olen näistä kahdesta kirjailijasta aina pitänyt de Beauvoiria älyllisempänä ja kiinnostavampana. Ehdottomuus usein käsitetään älykkyytenä vaikka se voi olla vain omien ennakkoluulojen pelokasta pönkittämistä. Ehkä Sartre oli pelkuri, joka ei uskaltanut sitoutua mihinkään oli kyse sitten järjestelmästä tai naisesta? Tai ehkä hän pikemminkin kiinnittyi helposti kaikkeen ja pyrki siitä eroon sillä toivoi sisäistä vapautta. Useinhan ihminen korostaa niitä asioita, joita itsellä ei ole ja opettaa niitä, joita kohti itse vasta pyrkii.

En tunne Sartren omaa tarinaa riittävän hyvin, jotta voisin analysoida sitä eikä se toki ole tarpeenkaan. Sartren kiinnostavin puoli on se kuhina, jonka tämä saa aikaan omassa päässä. Kysymyksiä, arvauksia, pohdintoja, pinttymien aukeamisia ja oivalluksia.

Kuten vaikkapa Sartren sitaatti Inhosta, joka on postauksen alussa. ”Ennen kuin sinänsä merkityksetön pikku tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää – kertoa siitä.” Eikö tämä siis tarkoita sitä, että itse asiassa merkityksen luominen tapahtuu yhteisessä kanssakäymisessä. Seikkailun on vaikea olla seikkailu ilman kontekstia, siitä tulee tapahtuma vasta kun sen kertoo ja joku toinen kokee sen. Eli vaikka voimme teeskennellä vapaita, luomme merkitystä yhdessä. Onko se silloin vapautta? Sartresta menee helposti pää sekaisin…

Sartre ja tämän kumppani Simone de Beauvoir on haudattu Cimitière Montparnasselle yhteiseen hautaan.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 17/31

”Kun hän itse  oli poissa, tuo tomun haju, hämäryys, masentava yksinäisyys eivät olleet olemassa kenellekään, niitä ei kerta kaikkiaan ollut. Ja nyt kun hän oli täällä, maton punaväri läpäisi pimeyden kuin arka yölamppu. Hänellä oli tämä mahti: hänen läsnäolonsa tempaisi esineet irti tiedottomuudesta, hän antoi niille värin ja hajun.”

Simone de Beauvoir: Kutsuvieras (suom. Mirja Bolgár)

Luin tämän Simone de Beauvoirin esikoisromaanin vasta tänään. Pidän Beauvoiria lähes nerona, nerokkaana ajattelijana, jolla on omaperäinen tapa tarkastella niin maailmaa kuin erityisesti itseään. Tämä eksistentialisti tuntuu monin tavoin itsestä kiinnostavammalta ajattelijalta kuin miesystävänsä Sartre. Toki kaksikossa oli jotain kiinnostavaa ja selvästi yhteinen ajattelu oli tiivistä. Kumpikin ravitsi toisiaan ja toisaalta ehkä kiduttikin, mitä yksityiselämään tulee. Tinkimättömiä, armottomia (erityisesti itselleen), loogisia ja ennakkoluulottomia ajattelijoita. Olen lukenut beauvoirini aina Toisesta sukupuolesta lähtien vaikka en pidäkään tuota sinänsä tosi merkityksellistä teosta tämän parhaana. Ystävä lainasi muutama vuosi sitten kirjahyllystään ennestään tuntemattoman kirjan All Men are Mortal (engl. Euan Cameron) ja melkein sanoisin, että tämä outo kirja vanhenemattomuudesta ja iättömyydestä ja sen seurauksista on suosikkini.

Kirjassa Beauvoir pohtii ihmisenä olemisen mielettömyyttä siitä lähtökohdasta, että kirjan päähenkilö Regina tutustuu ja rakastuu 1200-luvulla syntyneeseen Foscaan, joka ei halua romanssia syystä, että on kuolematon. Regina on kuitenkin päättäväinen ja suhde tapahtuu. Regina haluaa tältä kuolemattomalta mieheltä saada niin kuolemattomuuden salaisuuden kuin ihmisenä olemisen syyn. Foscalle kuolemattomuus on kirous, kaikki rakkaat kuolevat ja tämä itse jää yksin. Voisin lyödä vetoa, että Matt Haig on lukenut tämän kirjan. Ainakin hänen vastikään suomennettu kirja Kuinka aika pysäytetään (suom. Sarianna Silvonen) muistuttaa teemoiltaan kovasti tätä. Beauvoirin pointti kuitenkin on kenties se, että on yhtä merkityksetöntä sinällään elää normaali elämä kuin iätön elämä. Elämä sinänsä on irrallinen merkityksestä. Ja ihminen on samanlainen vuosisadasta riippumatta, niin hyvässä kuin pahassakin. Iättömänä näkee eri perspektiivistä; maiden siirtyvät rajat ja kansalliset tunnukset sekä niihin liittyvä syrjäyttävä heimoutuminen tuntuvat hölmöiltä kun perspektiiviä on 800 vuotta…

Sittemmin ostin kirjan omaankin kirjahyllyyn.

Mandariinit luin monta vuotta sitten ja pidin kovasti. Taisi olla ensimmäinen romaani, jonka kirjailijalta luin. Kirjahyllystä löytyi myös useaan kertaan luettu Onko sade poltettava ja muita esseitä (suom. Erika Ruonakoski).

Kirjasta täällä Kiiltomadon kattava ja hyvä analyysi. Omasta kirjasta löytyi merkittynä seuraava kohta:

“Todellista romaania ei siis voi palauttaa kaavoihin eikä selittää tyhjentävästi: merkitystä ei voi irrottaa romaanista sen enempää kuin hymyä kasvoista. Vaikka teos onkin tehty sanoista, se on olemassa samalla tavalla kuin maailmassa olevat objektit, jotka ylittävät kaiken, mitä niistä voidaan sanoin kertoa. Epäilemättä tämä objekti on ihmisen tekemä ja kyseisellä ihmisellä on ollut suunnitelma. Kuitenkin hänen läsnäolonsa täytyy pysyä piilossa, muuten tämä maaginen toiminta, romaanin lumo, ei voisi toteutua.”

Mutta palataan kirjaan Kutsuvieras, Simone de Beauvoirin esikoisromaaniin.

Ensinnäkin tulee ilmi, että kirjoitan tätä arviota de Beauvoirin syntymäalueelle, 6:lla arrondissementilla. Mikä vielä hauskempaa, löysin läheltä myös hotellin, jossa Beauvoir asui kirjoittaessaan juuri tämän kirjan.

Vaihetta kutsutaan onnelliseksi vaiheeksi Beauvoirin elämässä:

“L’hôtel La Louisiane, 60 rue de Seine, est l’adresse de Beauvoir et Sartre entre juillet 1943 et fin 1946. C’est la période d’euphorie - toutes proportions gardées.”

Asun - siis ei sen vähempää kuin - ”eksistentialistisella sartro-beuvoirian alueella”:

“Le quartier de Saint-Germain-des-Prés devient le lieu de l'existentialisme sartro-beauvoirien.”  

Vaikka se kuulostaakin hölmöltä, tuntuu lukukokemus suorastaan pyhältä tämän informaation jälkeen. Harvoin sitä sitten kuitenkaan ihan näin autenttisissa lukumaisemissa on.

Kutsuvieras on kirja identiteetistä ja läheisten ihmissuhteiden vaikutuksesta siihen. Se on kirja tietoisuudesta, siitä kuinka me muovaudumme suhteessa muihin. Se on kirja vapaudesta, joka kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta. Se on kirja monimutkaisista rakkaussuhteista, joissa vapaus ylimpänä arvona johtaa mustasukkaisuuteen ja sitä kautta vahvempaan vankeuteen. Se on selvästi kirja kahdesta älyllisesti kunnianhimoisesta idealistista, joilla on oma ideologia suhteessa vapauteen ja jotka armottomasti paitsi toteuttavat sitä myös tarkastelevat itseään kiinnostuneena keskellä ristiriitoja. Kirjan lopussa ei enää voi olla varma, oliko tätä suhteen kolmatta osapuolta ihmisenä olemassa, oliko Xavière vain jokin Francoisen puoli? Yksinkertainen Beauvoir ei ole. Vähän kirja oli rönsyilevä, se tapahtui pääosin päähenkilönsä Francoisen päässä, joka pohtii elämäänsä, tilannettaan, rakkauttaan ja omaa minuuttaan. Alun sitaatissa hän on vielä vahva. Mitään ei ole olemassa paitsi kun hän itse läsnäolollaan herättää ne henkiin. Mutta samalla lailla, onko hän itse olemassa jos rakastettu onkin enemmän kiinnostunut jostain muusta? Kolmiodraamasta seuraa identiteettikriisi monella tavalla. Yhtäkkiä elämä tuntuukin ”eletyltä”, hän itse vangilta siinä:  

”Hän olisi ikuisesti nainen joka ei osaa tanssia, nainen jolla on ollut vain yksi rakkaus elämässään, nainen joka ei ole laskenut kanootilla Coloradon kanjonia eikä vaeltanut jalan Tiibetin ylätasangon halki. Nämä kolmekymmentä vuotta eivät olleet vain menneisyys jota hän raahasi perässään, ne olivat asettuneet hänen ympärilleen, häneen itseensä, ne olivat hänen nykyhetkensä, hänen tulevaisuutensa, se aine josta hänet on tehty.”

Kunnes tapahtuukin jotain yllättävää, joka avaakin muitakin mahdollisuuksia:

”Keuhkoissa vikaa. Kuukausia, ehkä vuosia parantolasa. Omituista, tuollaista vois siis tapahtua. Miten kaukana olikaan se joulujuhla, jolloin hän kuvitteli että hänet oli suljettu aivan valmiiseen elämään. Mitään ei vielä ollut päätetty. Tulevaisuus levittäytyi kauas hänen eteensä, sileänä ja valkeana kuten lakanat, seinät, pitkä, pehmeänrauhaisa luminen väylä. Francoise oli kuka tahansa ja yhtäkkiä mikä tahansa oli tullut mahdolliseksi.”

Myöhemmin samaan teemaan liittyvää keskustelua käydään Pierren, Francoisen ja Xavièren välillä sodan syttymisen mahdollisuudesta ja sankarillisesta isänmaan puolustamisesta. Xavièren mielestä se on typerää, Pierre on toista mieltä eikä karkaisi armeijasta kuten Xavière ehdottaa:

”En, Pierre vastasi, - en lukemattomista syistä. Ensinnäkin pitäisi luopua ikuisiksi ajoiksi ajatuksesta palata Ranskaan ja täällähän minun teatterini ja yleisöni ovat, täällä minun työlläni on merkitystä ja mahdollisuus jättää jotain jälkeensäkin. Xavière huokaisi. - Se on totta, hän sanoi apean ja pettyneen näköisenä. Raahaatte perässänne vanhaa romulastia.”

Itse kävin monta vuotta sitten silloin ala-asteikäisen tyttäreni kanssa keskustelua vähän samaa teemaa hipoen. Siiri istui puistonpenkillä ja oli silminnähden onnellinen todetessaan, kuinka ihanaa oli se, että koki olevansa iässä, jolloin kaikki mahdollisuudet ovat edessä. Hän ei ehkä vielä tiennyt mikä hänestä tulee isona, mutta se ei paljoa haitannut sillä hän voisi tehdä ihan mitä vain! Iäkkäämpänä hieman närkästyin ja kysyin, että eikö äidille sitten ole myös mahdollisuus tehdä mitä vain? Tytär pohti asiaa hetken ja totesi, että ”Joo, on. Mutta sä et ehkä enää jaksa.”

Tyttärellä oli pointti niin kuin on de Beauvoirillakin. Jos ei ole tarkkana, ihminen rupeaa helposti raahaamaan vanhaa romulastia perässään, joka sisältää uskomuksia ja ajatuksia, jotka alkavat rajoittaa vaihtoehtoja ja valintoja. Ne voivat liittyä siihen kuinka muut itsen näkevät tai siihen millaisia kokemuksia on reppuunsa kerännyt, jotka vahvistavat jotain tiettyä tapaa olla. Sitä ei enää katsokaan tuorein silmin kaikkea. Ja sitä kuvittelee olevansa vanki vaikka ei välttämättä olekaan. Lopuksi kirja on kirja tietoisuudesta ja siitä kuinka me koemme asiat omasta näkökulmasta ja toisesta näkökulmasta tilanne voi olla ihan toisenlainen. Kuinka vaikeaa on ymmärtää toisen tunnemaailmaa ja tietoisuutta. Tai edes tajuta oman tunnetilan voimakkuudessa että sitä toisella on:  ”En tunne kuin sinut joka pystyy vuodattamaan kyyneliä havaitessaan toisessa ihmisessä samanlaisen tietoisuuden kuin itsessään.”

Beauvoirista voisi keskustella vaikka kuinka paljon ja kauan. Hieman vanhaa hokemaa mukaillen: Simone de Beauvoirin lukeminen kannattaa aina. Kiinnostava pieni yksityiskohta muuten: Tämän Kutsuvieras-kirjan kannen (ilmestynyt suomeksi 1985) on tehnyt taiteilija Hannu Väisänen, nero hänkin.

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 16/31

“Non, ce n’est absolument pas mon histoire.”

Gaël Faye: Pienen pieni maa (suom. Einari Aaltonen)

Vaikka siltä se vaikuttaa. Siis kirjailijan omalta tarinalta. Ranskalais-burundilainen Faye kuitenkin sanoo haastattelussaan, että ”C’est surtout un roman qui aborde la question du paradis perdu” eli se pyrkii tavoittelemaan kadotettua paratiisia, kertoo jonkin viattoman kadottamisesta. Ja niin se kertoo.

Kirja alkaa lauseella: ”En tiedä tarkalleen, miten tämä tarina alkoi.”

Kirja käy 10-vuotiaan Gabyn kautta läpi tarinaa huolettomasta lapsuudesta ja sen lopusta. Milloin loppu edes alkoi? Mistä sen voi huomata? Gaby asuu Burundissa ja naapurimaan Ruandan verilöyly hajottaa perheen, äiti on Ruandan tutsi, joka on huolissaan omasta perheestään ja suvustaan eikä halua pakoon, isä on ranskalainen. Väkivallasta tulee normaalia ja eloonjääminen on arpapeliä. Kirja jakaantuu kahteen aikaan: lapsuuteen ja sen loppuun ja toisaalta aikuisuuteen. Gaby sisarineen pääsee pakoon Ranskaan, mutta ei tunnu saavan otetta elämästään. Äiti jäi jälkeen ja juuri äidin kautta kerrotaan tässä kirjassa raastavimmat ja julmimmat asiat kansanmurhasta. Lopulta jo aikuinen mies löytää äitinsä ja jollain oudolla tavalla myös itsensä. Vaikka elämä Ranskassa olisi varmasti helpompaa ja yksinkertaisempaa, ei se riitä.

Gaël Faye siis kiistää haastatteluissa kirjoittaneensa kirjan omasta tarinastaan vaikka se varmasti sisältää osia siitä. Faye on paennut vuonna 1995 Burundista sisällissotaa ja tutsien kansanmurhaa Ranskaan. Hän on taas vuodesta 2015 asunut Kigalissa perheensä kanssa. Sitä ennen hän oli Ranskassa tunnettu paitsi tästä kansainvälisen menestyksen tehneestä esikoisromaanistaan myös laulajana ja lauluntekijänä.

Juha Itkonen on kirjoittanut erinomaisen arvion tästä kirjasta. Fayen englanninkielinen haastattelu täällä. Kirja on käännetty 29 kielelle ja se on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja. Se tuntuu isommalta kirjalta kuin kokonsa. Ehkä se on ollut sitä myös kirjoittajalle itselleen. Kirja loppuu:

”En tiedä, mitä teen elämälläni. Aion jäädä toistaiseksi tänne ja pitää huolta äidistä, kunnes hän voi paremmin. Päivä valkenee, ja minun tekee mieli kirjoittaa. En tiedä, miten tämä tarina päättyy. Mutta muistan, kuinka kaikki alkoi.”

Hemmetti. Tuli ilmi, että Faye esiintyisi huomenna Pariisissa…

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 15/31

“Hyvät mietelauseet, vahvasti mieleen painuneet, ehkäisevät tylsämielisyyttä. Miksi?”

Joseph Joubert: Mitä ajattelen (suom. Martti Anhava)

Tässä on kirja täynnä ajatuksia ja oma kirjani täynnä ”koirankorvia”, jotka olen taittanut mielestäni hauskan, kiinnostavan, hienon tai omaperäisen ajatuksen kohdalle.

Kuten vaikkapa: ”Kirjojen paljous vie lukemisen halun ja tappaa siitä huvin.”

Jonka allekirjoitan. Liian monta kirjaa lukujonossa aiheuttaa ahdistusta sen sijaan että niistä iloitsisi. Yhtäkkiä ihana asia muuttuukin suorittamisen pakoksi ja se taas helposti ajatukseksi siitä, ettei millään ehdi lukea kaikkea mitä haluaisi, oppia kaikkea mitä toivoisi.

Mindfulnessin ja läsnäolon aikakaudella on hyvä huomata, että jo 1700- ja 1800-luvuilla ihminen on ollut samanlainen olio, jonka on vaikea pysähtyä tähän hetkeen:

”Muistamalla kulkee ajan virtaa vastaan, unohtamalla jättäytyy sen vietäväksi.”

Otavan klassikkosarjassa ilmestynyt Martti Anhavan kääntämä ja kokoama kirja sisältää myös Anhavan esipuheen, jossa käydään Joubertin elämä ja merkitys lyhyesti läpi.

Joseph Joubert oli melkoinen individualisti ja omituinen tyyppi. Tämä ajattelija ja moralisti ei julkaissut elinaikanaan (1754-1824) käytännössä mitään. Kirjallinen jäämistö kuitenkin käsitti parisataa muistivihkoa ja kuutisenkymmentä nippua irrallisia lappusia. Nämä löytyivät sullottuina isoon kirstuun vasta Joubertin kuoleman jälkeen. Ranskalaisen kirjailijan, poliitikon ja diplomaatin Francois-Rene de Chateaubriandin muistelmissa Joubertia kuvailtiin mm. näin:

“Hra Joubert oli täynnä päähänpinttymiä ja omaperäisyyttä ja kaikki häntä tunteneet jäävät ikuisesti häntä kaipaamaan. Hän oli erikoislaatuisella tavalla mieleenjäävä ja sydämeenkäypä, ja kun kerran jouduitte hänen vaikutuspiiriinsä, hänen kuvansa pysyi mielessänne tosiasiana, päähänpinttymänä, pakkomielteenä, jota olisi mahdoton enää karkoittaa. Hän havitteli ennen kaikkea mielentyyneyttä eikä kukaan ollut häntä huolestuneempi, hän piti varansa torjuakseen sielunliikkeet jotka katsoi haitallisiksi terveydelleen ja aina hänen ystävänsä onnistuivat tekemään tyhjäksi varokeinot joihin hän oli ryhtynyt pysyäkseen aisoissa, sillä hän ei voinut estää itseään tempautumasta mukaan heidän suruihinsa tai iloihinsa; hän oli egoisti joka ajatteli vain toisia. Hän uskoi että voimia kootakseen hänen tuli usein sulkea silmänsä ja pysyä vaiti tuntikausia. Herra tietäköön millainen meteli ja myllerrys hänen sisikunnassaan oli vallalla tuon itsemäärätyn levon ja hiljaisuuden aikana! Ruokavaliota ja elämänjärjestystä hra Joubert vaihteli alinomaa; yhtenä päivänä hän eli maidolla, toisena jauhelihalla, ajaa täryytteli täyttä laukkaa mitä kurjimpia teitä pitkin tai tepsutti pikku askelin kujista sileimmillä. Lukiessaan hän leikkasi kirjoistaan pois sivut jotka eivät häntä miellyttäneet, ja siten kertyi hänen tarpeittensa myötäinen kirjasto joka koostui ohennetuista teoksista liian väljiin kansiin sidottuina.”

Kirja sisältää siis irrallisia ajatuksia, raapustuksia, ajatuksen aihioita, puolikkaita mietelmiä, viisaita aforismeja ja älykkäitä, mietittyjä mielipiteitä, arkisia havaintoja, keskeneräisiä ajatelmia sekä itsestäänselvyyksiä. Tämä ei välttämättä ole kirja, jonka lukee kannesta kanteen järjestyksessä vaikka näihin ajatelmiin ja Joubertin sielunmaisemaan jääkin helposti koukkuun ja huomaa lukeneensa kirjaa vartin sijaan pari tuntia. Omaperäiset ajatukset laittavat lukijankin ajattelemaan, olemaan eri mieltä tai nyökyttelemään ihastellen. Tässä vielä muutamia esimerkkejä:

”Teoksen pitää olla olento eikä mielivaltainen asia; sillä tulee olla suhteensa, luonteensa, luontonsa, loppu, alku, keskikohta ja sivujuonteet, runko, jäsenet, varsi; sanalla sanoen persoonallisuus.”

”On mahdotonta rakastaa kahta kertaa samaa ihmistä.”

”Lapset. Tarvitsevat enemmän malleja kuin arvostelijoita.” (Emmekö me itse asiassa kaikki, kysyy someajan ihminen?)

”Ei ole onnellinen se joka ei halua olla.”

”Mielipiteiden yhdenmukaisuus, elämän yhdenmukaisuus, tapojen yhdenmukaisuus, jopa asujen yhdenmukaisuus – kuka antaa jotakin tuon kaiken sijaan?”

“Mielikuvitus on tehnyt enemmän löytöjä kuin silmät.”

“Teos joka tuoksuu auringolta, teos joka tuoksuu kynttilältä.”

“Kauniita teoksia ovat vain sellaiset jotka ovat olleet pitkään, jos eivät tekeillä niin ainakin haaveiden kohteena.”

“Minä en alkaisi tutkimalla onko tämä totta, vaan tutkisin pitääkö tämä uskoa.”

“Kaikissa palavissa on jotakin vähän hullua ja kaikissa kylmissä jotakin vähän tyhmää.”

“Kirjoja joista löytää kaiken – eikähän kirjasta löydä juuri muuta kuin mitä siihen panee, mutta hienot kirjat ovat niitä joista mieli löytää paikan johon se voi panna paljon asioita.”

“Kyllä, kaiken täydellisen onnen koostumukseen kuuluu väistämättömästi ajatus siitä että on sen ansainnut.”

“Oma puhetapa ärsyttää.”

“Sitä ei juurikaan tule onnettomaksi muutoin kuin pohdiskelemalla. Joten siis...”

“Uusista kirjoista koituu se suuri haitta että ne estävät lukemasta vanhoja.”

“Ällistys on tunnetila joka keskeyttää kaikki muut. Niinpä...”

“Miltei kaikille ihmisille vaara on mieluisampi kuin pelko.”

“Pelko liittyy mielikuvitukseen, pelkuruus luonteeseen.”

Ja yksi oma suosikkini:

“Aivot ovat säiliö; ei pidä luulla niitä lähteeksi.”

Siksi onkin tärkeää syöttää niille jatkuvasti uutta, outoa ja häiritsevääkin sekä altistua kokemuksille, jotka työntävät epämukavuusalueelle kasvamaan, kehittymään ja oppimaan. Eli vastaus Joubertin alussa olevaan kysymykseen: itse asiassa tylsistymistä estävät häiritsevät omaa ajattelua haastavat ajatukset. Joubert on hyvä pomppulauta siihen.