#ukko ilmari

[rohanitecomics]

Is Bad Boy Summer a thing? It is now~

[ukkolanpoika]

Tässä teille hupaisa headcanon Ukko Ilmari Ukkolan meemivanhemmista: he antoivat ensimmäiselle lapselleen nimeksi Adalmiina Helmi.

[rohanitecomics]

Chapter 13: "Wasted", out now!

Read full comic here!

How will Dande respond to the thunderous challenge? It's time to meet Ukko, the old man of the north and the god of lightning~

[rohanitecomics]

Dandelion: Weed of All Trades chapter 12 pages 23-32 , read full comic here!

Chapter 13 coming out tomorrow~

[rohanitecomics]

Chapter 17: The courage to live

Read full chapter here, in both Finnish and English!

The arc reaches its climax with 43 pages!

[ukkolanpoika]

jatkoa painimestariwipille

Krääk postaan painimestarin kyl kokonaisena sit aoon kunhan JOSKUS saan tän valmiiks...

Vanha Nelonen jyllläilee, paitsi tässä keskitytään nyt taas Ukkoluotoon

jatkoa siis TÄLLE

”Kuinka paljon tahdonkaan nähdä sun itkevän natsojesi perään. Mutta luulisi että siekin Alpi tiiät ettet voi noin tehdä,” Heikinaro tuhahti ja katsoi Lampioista kuin vajaamielistä.

”Älä nyt, isänmaan Toivo. Olkoot nuo panttina jos joku näistä sankareista mut voittaa. Maksan sitten heti kun saan rahat.”

Tämä näytti sopivan korttiporukalle ja niin kierros sököä alkoi.

 - - - -

Keinotekoisen lavan ympäristöön oli alkanut jo kerääntyä yleisöä. Ukkola katseli sekalaista seurakuntaa ihmetellen. Siellä istui upseeria, sotamiestä ja lottaa sikin sokin nurmikolla. Kukaan ei kiinnittäisi huomiota yhteen jalkaväen luutnanttiin ja sotamieheen.

”Herra on hyvä, ” Kariluoto viittoili kohti kahta puista ylösalaisin asetettua lautalaatikkoa pikkuruisen koivun alla.  Kariluoto koitti saada ääneensä ylimääräistä tärkeyttä, mutta kuulosti vain itseltään ja se huvitti Ukkolaa entistä enemmän. He asettuivat vierekkäin laatikoiden päälle, reidet hangaten toisiaan vasten kapealla alustalla siitä huolimatta, että Ukkolankin lihasvoima oli kiitettävästi vuoden aikana kuihtunut. Kariluoto tönötti selkä suorana ja tähyili lavaa katseellaan.

”Täytyy paljastaa ettei minulla mitään erikoista asiaa ollut. Välillä vain ikävöin vanhoja kunnon nuotiokeskustelujamme. Ajattelin, että näin saamme olla hetken kahden.”

Ukkolaa sanat sykähdyttivät ja hän hymyili.

”…on sinulla välillä noota hyviäkin ajatuksia.”

Kariluotokin suli hymyyn, sivusilmällä vilkaisi Ukkolaa ja taputti häntä polvelle, puristi sitten.  

Käsi jäi siihen. Ei liikkunut, ei hiponut sisäreittä Ukkolan toiveista huolimatta. Kariluodon kosketus oli aina samanlaista. Siitä ei voinut koskaan ottaa selvää, oliko se toverillista vai jotakin muuta. Kyllähän Ukkola saattoi arvella, ettei Kariluoto upseeritoveriensa kauluksia korjaillut eikä nukkunut nenä niskassa (tai mistä Ukkola sitäkään tiesi, eiväthän he enää öitään samoissa korsuissa viettäneet), mutta kun ei voinut olla varma.

Sykähdyttävä tunne oli tiessään. Hetken Ukkolaa miltei suututti. Lähes kadutti, ettei ollut lähtenyt vänrikki Heikinaron matkaan. Millä oikeudella Kariluoto kiskoi hänet mukaansa, kun ei hänellä ollut tarjota sitä mitä Ukkola tahtoi… tai tarvitsi?

Entä jos hän lähtisi ja etsisi vänrikin käsiinsä?

Tosiasiahan oli, ettei siinä itse toimituksessa kauaa menisi. Voisi… hoitaa hommat ja palata sitten Kariluodon luo.

Kauheita ajatuksia. Ei makiaa mahan täydeltä, pikku-Ukko.

Ahneella on kurja loppu, Iloseni. Äiti oli yhtäkkiä mielessä.

Niin. Tottahan se oli, että Paloaukean Ilmari olisi ollut pakahtua onnesta, jos olisi tässä tilanteessa ollut. Korpisoturi Ukkola ei osannut enää arvostaa pieniä asioita. Kättä polvella, sirkuttavia lintuja, hyttysetöntä hellettä.

”Keitä täällä nyt sitten niin varrootaan?” Ukkola puuskahti.

”Ansa Ikosta ja Tauno Paloa.”

”Ai. No kai niitä passaa.”

Kariluoto hymähti hyväntahtoisesti. ”Vai on Ukkolan poika teatteriinkin jo perehtynyt?”

”Ulappa pitää meidät hyvin kartalla moisista. Eikös ne meinaa ettei se neiti Ikonen oikein Palosta välitä?”

”Niin. No. Näyttelijähän hän onkin. ” Kariluoto kohensi asentoaan, ”Kuinkas Ulappa on jaksellut teitä?”

”Mikäs siinä…hyvin se siihen nähden pärjää että on harvoin paikalla. Vaan herraahan meillä on ikävä-” Tässä vaiheessa Ukkola tökkäsi Kariluodon upseerilakkia leikillisesti niin, että se putosi luutnantin syliin. Kariluoto irrotti Ukkolan polvesta ja tönäisi toista lempeästi.

”Pitääkö tässä sinuakin alkaa painiottelulla uhkailemaan?” Mies nauroi, pukien lakin nopsaan takaisin.

Ukkolan vatsaa vihloi ajatus siitä, että olisi voinut halata, hetken pidellä niin kuin omaansa ja naamioida kaikki typerään leikkiin.

”Sepä oliskin näky. Mutta sitä mä vaan, että Kariluoto ja vanha nelonen, nehän ne bunkkerilinjan puhkoi.”

”Eihän sitä käy kieltäminen. Valiojoukkoa.”

Ukkola ei voinut taas kuin virnistää Kariluodon vilpittömälle isänmaallisuudelle. Kumpikaan ei kiinnittänyt huomiota horisontissa siintäviin tummiin pilviin.

”Taitavat aloittaa.”

[ukkolanpoika]

Punainen paketti, osa 3 (Kariluoto/Ukkola)

OSA 1 OSA 2 OSA 3

Ei elämää Tuntsun ulkopuolella jatkuu. Kolmas osa nyt tässä. Tää on ehkä todella sekava ja muutenkin hirvee, mut mun oli nyt pakko saada tää oksennettua. 

Oon kuunnellut tätä ficciä kirjotellessani Dean Lewisin Waves.  Se sopii ainakin tän osan taustalle.

Hyvää tässä osassa on se, että Vanhala tekee cameon. Ja et Ukkola avaa sen samperin paketin.

Kirjoittaja: @paarmageddon elikkä mää Päähenkilöt: Ukkola, muu nelkun väki komppaa Paritus: Ukkola/Kariluoto Varoitukset: Ajalliset virheet, hahmojen tahattomat ooc:lut ja murreongelmat. Vastuuvapautus: Hahmot Väinö Linnan . sori väne oikeesti AU: Kuuluu samaan universumiin ku “Korea kuin karamelli.” Ukkolal on se lukihäiriö mut siitä ei nyt sen enempää. Tiivistys: Ukkola saa lomilla olevalta Kariluodolta joulupaketin “ Kun sulki silmänsä ja kuunteli Lampioisen hyräilemiä joululauluja, saattoi melkein kuvitella olevansa kotona. Melkein. Oikeastaan Ukkola oli tullut siihen tulokseen -monen muun keralla- että näissä tilanteissa oli kaikkein parasta olla ajattelematta kotia määräänsä enempää. “

Hellström vapisi kauttaaltaan kiukusta kun Ukkola pääsi viimein kiväärimiesten vartiopesäkkeelle.

”Jumalauta, on täs ooteltu! Missä ukko viipyy?”  

Ukkola heilutteli kintaitaan. ”Et ryhdy mulle yhtään. Säästä kuule äijä Sammille kaikki vaan. Jaa, alas mennä. Siellä on sulle silavaa kanssa,” hän viittoili. Hellström oli ripeä hiiltymään, mutta yhtä sukkela asettumaan.

”Elähä liikaa vahdi. Rauhalline naapuriki o,” Tuo vielä vinkkasi Ukkolalle kiirehtiessään korsulle. Ukkola hymähti ja kömpi pesäkkeeseen. Kertaalleen hän aivasti ja kurkkasi sitten vartiopeiliin. Ei niin minkäänlaista liikettä. Samassa yhdyshaudasta kuului kovaäänisiä lähestyviä askeleita, jotka eivät siten voineet kuulua viholliselle, joka olisi sattunut pääsemään hautaan. Ukkola hämmästyi, kun pesäkkeen kohdalle ilmestyi kolmannen joukkueen Vanhala. Pysähtyipä mokoma hänen kohdalleen.

”Ei sitten sinuakaan lomille päästäny!” Ukkola huudahti ihmeissään. Yhtäkkiä häntä ei risonut niin paljon. Vanhalan kanssa hän mieluiten istui vartiossa. Tuo mies näytti hetken synkältä, mutta pian hänelle sopimaton olemus katosi ja silmiin palasi tuttu veikeä tuike. Hän veti syvään henkeä, kuin valmistautuen suureen julistukseen.

”Kolmas joulu. Uskallatko uskoa, Ukkolan ukko?” Vanhala veisteli. Ukkola kohautti hartioitaan ja kaivoi manttelin taskuistaan kourallisen jo hieman pehmenneitä paperikääreisiä toffeita. ”En enempää kuin sitäkään että joutuu sun kanssas sen viettämään. Jaa niin. Otas tuosta, ” Ukkola lateli ja ojensi toffeita pursuavaa nyrkkiään yllättynyttä Vanhalaa kohti. ”Hyvää joulua, Priha. Ja rauhaa päälle maan.”  

Vanhala tuijotteli Ukkolaa ja karamelleja hetken, ojensi sitten molemmat kätensä avoimena Ukkolan kouran alle ja tämä antoi käärekarkkien pudota Vanhalalle. ”Kermakaramellia,” Ukkola toisti Sammin sanoja. Vanhalan kasvoille laajeni entistä leveämpi hymy. Sokeri ensinnäkin oli jo harvinaista herkkua, mutta että karamelleja ja vielä näin monta, se oli jo toinen asia.

”Joulun ihme… khi hi…kerrrmakaramellia… khi hi hi…, ”Vanhala kihersi, ”Urhea korpisoturimme näyttää esimerkkiä joulumielestä jakamalla jalosti vähästään toverilleen.”

Ukkola myhäili napatessaan toffeen suuhunsa. He olivat olleet samaan aikaan vartiossa kymmeniä tunteja. Niiden aikana he olivat oppineet tuntemaan toisensa ja huumorinsa.

Vanhala hihitteli Ukkolalle hetken ja muisti sitten, että hänen piti päästää Määttä vartiosta. ”Kerkisitkö pastorin jouluhartauteen?” Hän vielä kysyi. Ukkola puisteli päätään ilkikurinen ilme kasvoillaan. ”Sä varmaan voit pitää minulle yksityysen?”

Vanhala hihitti niin, että hartiat hytkyivät. ”Hi...hi…se olisi niinkun tarkoitus. Bolsevikeille ajattelin jaella ilosanomaa.”

Ukkolakin yhtyi päättömään nauruun. Tällaisina hetkinä häntä hieman harmitti, ettei ollut Koskelan joukkueessa.  

”Pidä korvat tarkkana.” Vanhala sipisi ja taapersi haudan toiseen päähän. Pian Määttä ohitti Ukkolan yhdyshaudan läpi matkatessaan. Nämä nyökkäsivät toisilleen. ”Jouluja, ” Ukkola vielä toivotti. Määttä ei sanonut mitään.

Kun Ukkola oli hetken kuunnellut hiljaisuutta, hän vielä kerran silmäsi vartiopeilit (ei mitään uutta) ja nosti sitten punaisen paketin esiin. Hän riisui kintaansa hampaillaan ja piteli pakettia kalpeissa kourissaan. Kylmä alkoi saman tien nipistellä Ukkolan sormia. Hän kuvitteli miltä Kariluoto oli näyttänyt, kun oli paketin käärinyt. Oli varmaan käynyt saunassa ja hoitanut kyntensä. Kammannut tukan siististi laineelle, salvannut kuivuneet huulet. Olikohan hän hymyillyt, kun oli ajatellut Ukkolaa?

Vai oliko paketti kiireessä kasattu, sellaisessa tuokiossa kun Kariluoto oli saanut Sirkalta hetken rauhan?

Ukkola yritti hävittää Sirkan mielestään ja repi pois paperin, joka häntä eniten tuosta naisesta muistutti. Paketin sisällä oli kirje ja toinen paketti, ruskeaan voimapaperiin kääritty suorakaiteen muotoinen levynoloinen esine. Ukkola pisti ruskean paketin takaisin taskuunsa ja avasi kirjeen sydän pamppaillen. Hän tuki Heikinaron taskulampun pesäkkeen seinällä olevaan koloseen niin, että se valaisi sopivasti hartian yli.

Ukkola penkoi vanhan puuviivoittimensa esille leipälaukustaan. Se oli kastunut ja likainen, joten hän hinkkasi sitä mantteliinsa pyyhkiäkseen enimmät kurat pois. Viivoitin auttoi silmiä pysymään rivillä, mutta kirjaimien kiusalliseen paikanvaihtoon se ei juurikaan vaikuttanut. Kiekuraisia kirjeiden kirjaimia oli onneksi helpompi lukea kuin valkoiselle painettua mustaa kirjasinta. Ukkola veti syvään henkeä.

 Helsingissä 18.12.43

                     ’Rakas Ilmari,’

Ukkolan sydän alkoi lepattaa kovemmin, vaikka hän ei olisi millään tahtonut. Rakas Ilmari. Ei Hyvä Ilmari eikä Rakas ystävä. Suu vetäytyi hymyyn tahtomattaankin, ja korvat lehahtivat punaisiksi. Hän liikutti viivoitinta alemmalle riville.

’Rauhallista joulua, ensinnäkin, sinne jonnekin.

Toivottavasti olette saaneet sinne korsun kuuseen tähden latvaan. Toivon myös, että tämä löytää perille ennen joulua. Olen ollut täällä vasta päivän, mutta jo nyt tuntuu se kaikki siellä niin kaukaiselta. Saatatko uskoa? Mutta samalla, kun mietin teitä siellä, tuntuu kuin sydämeni halkeaisi. Miten täällä kykenee kukaan elämään täyttämättä velvollisuuttaan, eritoten kun tietää millaista siellä on ja kun niin moni on jo antanut kaikkensa.

Minusta ei sen enempää, minulla on kaikki mainiosti. Kannan huolta teistä kaikista vaikka olettehan te toki aikuisia miehiä.

Halusin kirjoittaa sinulle, sillä jostakin syystä minun on ollut vaikea puhua näistä asioista kasvotusten.  Kirjepaperi sanojen välissä tekee kaikesta vähemmän henkilökohtaista jollakin konstilla. Tiedäthän, että minä välitän sinusta kovasti, mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Ymmärrät varmasti. Sotakin loppuu joskus.

Kaikki tuntuu niin raskaalta nyt. Kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan.

Meidän täytyy yrittää löytää aikaa puhua kasvotustenkin.

Varmasti osaat osan huolistani arvatakin, tähän en niitä rohkea raapustaa. Lupaan kertoa kaiken, sitten kun taas kohtaamme. Älä turhaan vastaa minulle, palaan jo ennen kuin kirje ehtii perille. ja eittämättä tiedätkin, että en toivo kenenkään muun sitä avaavan.

Liitin tähän pakettiin sinulle jotakin, joka toivottavasti tuo vähän iloa sinulle. Se muistutti minua ensimmäisistä keskusteluistamme.

Pidäthän lipun korkealla ja pään matalana, kuten sanotaan. Sinä olet aina ollut niin hyvä mies, niin sotilaana kuin ihmisenäkin. Me selviämme tästä varmasti, kunhan olemme yhdessä.

                                           Pikaisiin tapaamisiin,

                     sinua jo nyt syvästi kaivaten,

                                                                J.K.’

 Ukkola oli lähes hengästynyt kirjeen luettuaan. Kariluotokin oli kirjoittanut kirjeen kiireessä, sen huomasi huolimattomista sanavalinnoista ja suttuisesta käsialasta. Ukkolan rintaa puristi. Sotakin loppuu joskus. Mitä hän sillä tarkoitti?

Kariluoto kuulosti kirjeessä kovin tuskaiselta, ja yhtäkkiä Ukkola tiesi miksi, sillä hänestä alkoi tuntua samalta. Kunpa Kariluoto ei vielä palaisi lomaltaan. Ukkola ei halunnut puhua, eihän hän osannut puhua heistä, siitä, että Kariluoto naisi Sirkan ja hän jonkun Elsan ja että tämä kaikki oli ollut vain hetkellinen apuköysi muuten niin kestämättömässä todellisuudessa.

Kaikki oli paremmin, kun asioista ei puhuttu. He olivat olleet tarpeeksi onnellisia ilmankin. Kun oli joku, jonka vieressä nukkua ja jonka kanssa jutella tyhjänpäiväisiä. Miksi Kariluodon täytyi aina tehdä asioista niin vaikeita? Sota loppuisi joskus, kyllä.

”Saatanan saatana!” Ukkola huusi yhteen purtujen hampaiden välistä. Kyyneleet kihosivat silmiin. Ukkola rypisti kirjeen ja vain paljastumisen pelko esti häntä sotkemasta lappua saappaiden alle. Hän sulloi kirjeen vihaisesti rintataskuunsa ja otti sitten voimapaperikääreen esille. Hän olisi halunnut jättää paketin avaamatta, mutta uteliaisuus voitti.

Paperin alta paljastui kovakantinen kirja. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia.

Jää muuten lukematta, sisäkannessa luki.

Ukkola hymyili.

Halusi hän sittenkin, että Kariluoto palaisi. Mieluiten mahdollisimman pian.