#talloy

[aryan-9300]

ACCOUNTING WITH TALLOY ERP 9

In the fast-paced world of business, accurate and efficient accounting is crucial for the success of any organization. Tally ERP 9 is a popular and powerful accounting software that has been a game-changer for countless businesses worldwide. This article explores the key features and benefits of Tally ERP 9, and how it can help streamline financial operations.

I. Overview of Tally ERP 9

Tally ERP 9 is an all-in-one accounting software that offers a wide range of features designed to simplify financial management. It has been trusted by businesses for decades and is known for its user-friendly interface. Here are some of its key features:

Multi-Functionality: Tally ERP 9 is not limited to just basic accounting; it includes modules for inventory management, payroll, tax compliance, and more, making it an all-encompassing financial solution.

Real-Time Updates: With Tally ERP 9, you can access real-time data updates, which means you can make informed decisions quickly and accurately.

Data Security: Your financial data is secure with Tally ERP 9. It provides various security features, including user-level access controls and data encryption.

GST Compliance: For businesses in countries with Goods and Services Tax (GST), Tally ERP 9 simplifies GST compliance and filing processes.

Multi-User Access: Tally ERP 9 allows multiple users to access and work on the software simultaneously, ensuring smooth collaboration within the organization.

II. Benefits of Using Tally ERP 9

Saves Time: Tally ERP 9 automates many accounting processes, such as data entry, calculations, and report generation. This saves time and reduces the chance of human errors.

Accurate Financial Reporting: The software generates a wide range of financial reports, from balance sheets to income statements, ensuring that your financial data is presented accurately.

Cost-Effective: Tally ERP 9 is cost-effective compared to other high-end accounting software. It offers excellent value for money.

Easy Learning Curve: It’s known for its user-friendly interface, which makes it relatively easy for accounting professionals to learn and use.

Customization: Tally ERP 9 allows for customization to meet the specific needs of your business, making it a versatile tool for various industries.

III. How Tally ERP 9 Works

Data Entry: Users input financial data such as sales, purchases, expenses, and other transactions into the software.

Data Processing: Tally ERP 9 processes the data, performing necessary calculations and generating reports.

Data Analysis: Users can analyze the data through a variety of reports, helping them make informed decisions.

Tax Compliance: Tally ERP 9 assists in calculating and filing taxes, ensuring that your business remains compliant with tax regulations.

IV. Implementing Tally ERP 9

To get the most out of Tally ERP 9, it’s important to consider the following steps:

Installation and Setup: Install the software and configure it according to your business’s needs.

Data Entry and Migration: Enter your existing financial data into the system or migrate from your previous accounting software.

Training: Train your accounting team or employees to use the software effectively.

Regular Updates: Keep the software updated to benefit from the latest features and security enhancements.

Customer Support: Utilize Tally’s customer support for any issues or queries.

Conclusion

Tally ERP 9 is an indispensable tool for businesses looking to streamline their financial operations. With its powerful features and user-friendly interface, it simplifies accounting and helps organizations make informed decisions. Whether you are a small startup or a large corporation, Tally ERP 9 can be tailored to meet your specific accounting needs, making it a valuable asset in the world of finance and business. 

[fraysquake]

it's only fair now that i ask you for some talia/molly headcanons ok go

omg yES ok here we go

molly definitely starts cluing into talia’s little secret before anyone else

she holds it as leverage for a good week once talia tells her everything before molly decides they’re friends and friends don’t blackmail each other (usually)

peter is scared of them when they team up

(and he has every right to be tbh #girlpower)

molly constantly sidling up to talia with random asgard questions

talia invites herself around to molly’s house literally twice a week.

mostly for the dinner (but also to hang with molly)

talloy is rising!!!

molly starts carrying a torch around in case talia needs a source of light to use in an emergency because she knows talia will forget to bring one herself 

(she is right)

an accidental friendship tbh like one day they’re sus of each other and next minute they’re leaning on each other and planning out fight strategies at 4am together

[cuteoutlaw]

Ei enään jaksanut.

Kirjoittaja: Niclas eli nic_boii eli minä

Fandom: Tuntematon sotilas

Hahmot/paritukset: Koskela, Rokka, Hietanen, mainintoja muista, kevyttä Hietalaa (Koskela x Hietanen)

TW: mt-sairauksien oireet, itsemurha

Muuta: Hahmot kuuluu Väinö Linnalle, en saa tästä rahaa. Tosi pienehko ficci, jaoin vaan fiiliksiä kun päässä muuten jyllää. Onneks Tumppu on terapiallinen paikka :D

-----

Oli harmahtava syyskuun iltapäivä 1943. Puiden oksista tippuili lämpimän kesän nähneitä lehtiä ja maahan osuessaan ne muodostivat melkeimpä sateenkaaren värit. Lehdet täyttivät myös juoksuhaudat joita kapteeni Lammio oli käskenyt miestensä haravoimaan. Rokka oli tietenkin taas pyöritellyt silmiään ja mieli teki tehdä jotain aivan muuta kuin totella käskyjä.

Vaaleahko ja hoikka pidempi luutnantti sujautti kätensä kuluneen manttelinsa taskuihin astuessaan ulos korsusta. Korsu oli nähnyt kovia ja sen päällä oli kasa lehtiä ja havunneulasia jotka sopivat ympärillä olevaan maastoon. Mantteli ja miehen suikka melkeimpä hukkuivat syksyiseen harmaaseen sumuun, joka kosteudellaan sai lehtien peittämän maan näyttämään siltä kuin olisi juuri satanut.

Koskela käveli kädet taskuissaan haudan päähän ja poikkesi sitten sulavasti mäntyiseen metsään jota koristi muutama suuri kuusi. Hän istahti sammaleiden peittämän kiven päälle ja kaivoi taskunpohjastaan tupakan. Tuli välähti lämpimän sävyisenä muuten viileässä metsässä ja heilautti Koskelan maantienharmaita hiuksia, jotka olivat pestyt mutta silti hieman rasvaisen näköiset johtuen korsun huonohkosta sisäilmasta. Koskelan harmahtavat silmät katselivat maahan kun hänen nahkasaappaansa päältä käveli pari muurahaista. Samassa hetkessä toisen muurahaisen viereen tipahti pisara. Se ei ollut sadepisara vaan Koskelan kyynel, joita tuo yritti pidätellä kaikin voimin samalla polttaessaan myrkkyä, jota hän tietoisesti veti pahaan oloonsa. Koskela veti katseensa maasta ja katsoi tyhjyyteen. Katse oli niin tyhjä että häntä olisi voinut luulla kuolleeksi sodan runtelemaksi mieheksi. Ilme oli melkein sama mitä kuolleilla veljillään aikanaan Talvisodassa. Ville sylkäisi ja lähti takaisin. Haudan varrella lähimpänä korsua Ukkola oli vartiossa teleskoopin kanssa, jonka korvasi sillä hetkellä tosin jokin kirja johon hän oli jumiutunut. Hän nyökkäsi Koskelalle tervehdykseksi ja siirsi sitten siniset silmänsä takaisin kirjan kellertäville sivuille. Koskela jatkoi matkaansa vältellen liian pitkää katsekontaktia joka voisi paljastaa miehen punottavat silmät ja nenän.

Koskelalle tuli tavaksi käydä yksin metsässä tai muuten vaan syrjemmällä alueella. "Iso aikuinen mies ei itke eikä muutenkaan herkisty" oli ajatus jota hän mietti. Lapsesta asti oli ollut stereotyyppistä että miehet tekevät raskaat työt eivätkä valita siitä. Mutta sota oli muuttanut häntä. Sota toi mukanaan raskaan tunteen, painon jota kantaa raskaan täysvarustuksen lisäksi. Sota toi kuolemat ja surut, epävarmuuden tunteen ja unettomuuden. Maa oli niin monta kertaa värjäytynyt punaiseksi, että Villestä tuntui lohduttomalta. Hän tunsi stressiä myös joukkueen huolehtimisesta ja siitä osasiko hän upseerihommansa, vai oliko hän vain mukautunut sellaiseen muottiin jotta miehistö tykkäisi hänestä, toisin kuin muista kireimmistä upseereista.

Ville ei tällä kertaa heittänyt tumppia maahan vaan läpräsi sitä sormillaan. Tumppi oli pitkä ja hiukan heikon kaareva, tyhjähkö ja polttava. Tuuli yltyi lujemmaksi ja Ville painoi tumpin tulista päätä ranteeseensa. Se kirpaisi, poltti ja piti tuhahduksen osuessaan kuivaan ihoon. Tällä kertaa hän ei itkenyt, mutta hänen katseensa oli entistäkin tyhjempi.

Ensimmäisen jäljen jälkeen Villen ranteeseen oli kertynyt vain kaksi lisää, mutta seuraavan viikon aikana se täyttyi useista tuhkaisista ympyröistä, jotka eivät sattuneet vaan niiden tekohetkillä, vaan myös tunteja myöhemmin. Ville ei tiennyt oliko teko tahatonta vai oliko hänellä jokin tarkoitus moiseen typeryyteen. Hän ei kertaakaan riisuutunut muiden edessä niin paljoa että hänellä olisi näkynyt ranteet, päällimmäiset paidat peittivät aina hänen käsivartensa. Peseytymässä hän yritti aina käydä viimeisenä.

Alikersantti Hietanen oli huomannut Koskelan käytöksessä jotain omituista ja lähtikin seuraavalla kerralla tuon mukaan vetämään röökin. Hietanen ei paljoa poltellut, mutta seuraa hän usein tarvitsi. Hän oli sosiaalinen persoona, aina puhumassa hieman pöhköltä kuulostavalla Turun murteellaan, ja aina väittelemässä mitä kenenkin kanssa. Hietanen ja Koskela olivat hyvin läheisiä verrattuna muihin joihinVille oli luonut hyvät välit.

"Mik o?" Hietanen sai kysyttyä ja vei katseensa luutnanttiin joka talloi sammalta jalallaan.

"Kuinka niin?"

"Oot ain yksi menemäs jok paikas, emmää tierä mut mua ainaki huolestutta."

"Ei tarvii huolehtia. Ei tässä ole mitään, kyllä sinä mut tunnet."

"No jossää oot iha varma."

Hietanen kosketti kädellään Koskelan olkaa ja lähti sitten pois. Lämmin kosketus sai Villen herkistymään ja hän meinasi tarttua toisen lämpimään käteen, mutta vetäytyi viime hetkillä. Se oli kuin musta-aukko olisi imaissut hänet takaisin siihen samaan harmaaseen maailmaan josta hän halusi pois. Mielessä pyöri veljet, kotiväki, Hietanen, kaatuneet aseveljet ja loputon asemasota. Hänen mielensä oli sekava, surullinen ja masentunut, juuri sellainen mihin ei saisi tässä tilanteessa mennä. Nyt olisi pitänyt jaksaa ja odottaa, vaikka kotiinpaluu tuntuikin joskus mahdottomalta. "Saatana.." kuului hänen suustaan hiljaa ja se hukkui taustalla humisevaan tuuleen. Ville sai raahattua itsensä kuitenkin lopulta korsulle ja pojat kävivätkin mitä pikemminkin nukkumaan.

Öitä kului ja Ville ei päässyt tavastaan irti. Siitä tuli pakkomielle, addiktio. Niin kauan kun ketään ei huomannut Ville teki sen minkä pystyi, pidätti tunteitaan muiden edessä. Öisin hän itki ja raapi jos tuntui pahalta. Siitä tuli hänen arkensa. Lopulta se ei enää edes sattunut vaan kipuun alkoi tottua ihan niinkuin muihinkin arkipäiväsiin asioihin. Kipu oli läheistä, ihan kuin ystävä mutta sellainen joka ei puhunut kuin Vilhon pään sisällä. Arki oli tylsää, Ville olisi milloin tahansa voinut vetää liipaisinta ja ampua itsensä, mutta jokin siinä oli ettei hän uskaltanut. Se oli kai pahan olon tunne siitä kun jotkin kuolivat oikeasti luoteihin tai vammoihin joihin hän ei ollut vielä harmikseen ajautunut. Suomi konepistooli veti häntä usein synkkiin ajatuksiin. Tuo pieni mutta kätevä ruskearunkoinen ase nojasi korsun seinämää vasten. Musta piippu ja täysi lipas sai Villen hengityksen herpaantumaan nopeammaksi. Hän rutisti sanomalehden reunaa ja koitti keskittyä tekstiin. Paperin reuna rypistyi ja Ville kuuli siitä aiheutuvan äänen voimistuvan hänen päässään. Hänen äänetön hengityksensä voimistui, mutta yhtäkkiä hän sätkähti kun iso ja pehmeä käsi painautui hänen olalleen.

"Hei luti, lähek sie käymää tuol?" Kysyi Rokka jonka silmät osoittivat Villelle huolestuneen ilmeen. Kysymys oli niin hiljainen ettei se erottunut Rahikaisen ja Hietasen kovaäänisestä keskustelusta. Ville epäröi ja sydän hakkasi niin että sen olisi voinut erottaa vaaleahkon paidan ja tuntolaatan lävitse. Samalla tyhjällä ilmeellään hän kuitenkin nousi ja laittoi sarkatakin päällensä.

Rokka käveli edeltä. Tuo pitkä ja vankka karjalainen mies vaaleine hiuksineen, oli varmaankin koko porukan isähahmo. Rokalla oli kokemusta asiasta jos toisesta ja hän osasi jutella niin että juttu tulisi selväksi.

"Hei, ok siul kaik hyvi?" Hän kysyi samalla kääntyen Koskelaan päin.

"Taitaa olla, kuinka niin?"

"Myö ei ol tääl yksinöö vaa kaik yhes, jokane saa tuntee just sillai ku halluu.

Oks siul kaik hyv?"

"On hyvin" ,Villen ääni tuhahti ja hän otti askeleen takaisinpäin. Samassa hetkessä Rokan käsi tarttui tuon käteen. Villen liike pysähtyi ja pienellä nykäisyllä hän yritti jatkaa askeliaan mutta turhaan. Koska Villen käsi kurottui taaksepäin, takin hiha jäi ranteen alapuolelle johon Rokka kiinnitti huomion. Hän kurotti toisen kätensä Villen hihaan ja nykäisi sitten toista lähemmäksi itseään.

"Kyl sie voit miul kertoo."

Rokka nosti Villen hihaa ja huomasi jäljet jotka olivat alkeneet jo arpeutua. Rokan sinertävät silmät osuivat katseella Villen haaleisiin silmiin. Villestä tuntui että hetki oli kuin pysähtynyt paikoilleen ja hän etsi pakokeinoa tilanteesta löytämättä sitä. Villen rauhallisuus oli onneksi aina ollut niin vahva, että hän sai pidettyä itsensä koossa.

"Me hävitään tää sota" ,Ville sai sanottua Rokalle ja vetäisi kätensä sitten takaisin. Vastaus oli tyly ja täysin yllättävä että jopa Rokka, keneltä usein löytyi vastasanat kaikkeen, hiljentyi. Muutaman kiusallisen sekuntin jälkeen hän sai kuitenkin sanottua:

"Kyl sie näät kui saatanast myö tehhää töitä? Kaikil tavoil jokane ain koittaa olla tääl ja saava takas sen mikä hävittii ja vähä enemmä. Miult saatetaa viiä koht koto ja tila ja sen takkii mie tääl uurasta päiväst päivää ja vuoest vuotee. Älä sie ala aliarvioimaa meittii."

"Teitillä on perhe, lapset ja kaikki ketkä saa jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole sitä."

".... Siul on Hietasen poika, se tykkää siust. Hää tekkee mitä vaa jot sie oisit hän vierel."

Ville melkein säpsähti. Hänen teki mieli kysyä asiasta lisää muttei saanut sanoja suustaan.

"Nonni" ,Rokka tokaisi, taputti toista rinnalle ja lähti takaisin korsulle.

Kului aikaa ja oltiin siirrytty jo asemasodasta takaisin väsyttävään sähläykseen ja matkusteluun. Ville oli kuitenkin päässyt jotenkin takaisin jaloilleen ja saattanut jopa hymyillä Hietasen kanssa. Heillä oli ehkä jotain pientä kipinää, mutta jokin kirjoittamaton sääntö kehotti ettei kannattaisi edetä mihinkään ennen kuin sota loppuisi. Sota piti myös molemmat muissa ajatuksissa, kunnes Hietanen sai osuman silmiinsä. Ville oli itkien saattanut tuota ambulanssiin ja luvannut käydä hänen luonaan sitten kun ehtisi. Se oli niin kova paikka että tuo oli silmät vetisenä puhunut Hietaselle käsi kädestä pitäen, vaikka muut näkivät.

Ville oli niin surullinen että oli raivoissaan saanut energiaa jaksaa. Sota painoi ja hän yritti ja yritti, kunnes pienen tauon aikana hän ja Rokka huomasivat ojaan ajaneen lanssin. Ville vei katseensa ambulanssista Rokkaan ja tuo huomasi miten Villen silmät vetistyivät jo valmiiksi.

Rokka käveli Villen perässä pienen rinteen alas takaisin tielle jossa ambulanssi oli. Sen ympärillä makasi muutama haavoittunut joita oltiin myöhemmin ammuttu. Verisen ympäristön keskeltä erottui myös Hietanen, joka vatsallaan oli levittäytynyt kuivaan maahan. Hietasen selässä oli 3 punaista veritäplää joista Ville halusi viedä katseensa pois. Hän kuitenkin romahtaen laskeutui Hietasen vierelle ja katseli toisen kasvoja hetken, kirosi ja itki. Sitä itkua oltiin pidätetty kauan. Se virtasi koko miehen läpi ja sai Rokan huolestuneeksi. Rokka kuitenkin pysyi vielä pystyssä ja ymmärsi ettei heillä ollut aikaa tälläiseen, vihollinen odotti edessäpäin. Rokka hymähti ja hänen kätensä taputti Villen olkaa pari kertaa. Ville nousi ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin. Tie tuntui raskaalta ja pimeältä ilman Urhoa. Tuntui ettei se milloinkaan loppunut, Rokkakin alkoi haihtua hänen viereltään ja muutama tuhkan murunen lensi viileän tuulen mukana hänen edestään. Ville vajosi synkkään mielentilaan ja vain yksi asia pyöri hänen mielessään.

[fairiesofgensokyo]

“Talloy-ho! Many new faces about!”

[I’m happy to see the touhou RP scene full of such new vigor! It’s refreshing. I’m not around as much as I used to be, on account of a full time job, but it’s a good thing to see regardless!]

[cassercole]

throw me some molly+talia headcanons now that i'm getting obsessed with our girls!!!

OH GOSH OKAY SO

molly being kinda skeptical of talia at first when she suddenly inserts herself into the Spider-Squad

but also it’s nice to have another girl around

(especially a powered one)

talia getting Pissed Off that molly knew peter’s secret before her, so angry that whoops a little light comes out

talia telling her first about her ~past~ and how she ended up on earth

she def accompanies talia on her trip to see jane foster because “the woman is a genius. i have to meet her” 

*cue roadtrip montage*

jokingly calling talia “sunshine” but also she answers to it so...?

screw peter, let talloy rise please 

cheering her on?? at her soccer games?? molly makes a sign and everything

molly being like “i think my sister accidentally got married to your brother, but it’s only legal in norway or something”

send me questions about my oc!

[kelkkamonologi]

Tuhlaajapoika

Modern au, teinikapina!Lammio. Tää idea lähti, kun mietittiin ainakin @trevardes ja @violasmirabiles kans Lammion teinivuosia :D

hahmot: Lammio, Lammion isä, äiti ja pikkuveli

sanamäärä: ~1300

varoitukset: ei oo? Ehkä kiroilu

disclaimer: Lammioo ketuttaa, kun porukat ei ymmärrä

vastuuvapaus: en saa rahaa, ja Lammio kuuluu Väpälle

—————

Herätyskello soi. Tai tarkemmin sanottuna kännykän herätys. Henrik Lammio hapuili kännykän käteensä ja torkutti huomatessaan kellon olevan puoli kahdeksan. Koulu alkaisi vasta yhdeksältä, ei hänellä mikään kiire ollut. Hän painoi silmänsä kiinni ja koetti nukahtaa uudestaan.

Kului pari minuuttia, kunnes ovi avautui ja kuului tuttuakin tutumpi ääni: ”Henrik! Vaihda vaatteesi ja tule aamupalalle.” Se oli isä. Henrik mutisi jotain vastaukseksi ja painoi päänsä tyynyyn. Voisi se mulkku pitää välillä turpansa kiinni ja opetella koputtamaan. Henrik kyllä tiesi, että oli ihan turha pyytää isää tai äitiä koputtamaan. Vastaus oli aina sama: ”Mitä piiloteltavaa sinulla muka on?”

Se ärsytti juuri 18 vuotta täyttänyttä poikaa. Oli hänellä paljonkin piiloteltavaa. Asioita, joista ei kotona puhuttu. Tai puhuttiin, mutta hyvin negatiivisesti. Ei hän yhtään tietäisi, miten selviäisi loppuelämänsä, kun pitäisi piilotella. Ja kun vielä pikkuveli oli niin kultapoika, Henrikillä alkoi palaa pinna. Mikaelilla oli jo 14-vuotiaana tyttöystävä ja kirkkaat tulevaisuudensuunnitelmat. Henrikillä ei ollut mitään. Hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa kuului vain intti lukion jälkeen. Ei hän yhtään tiennyt, mitä halusi opiskella.

Henrik veti päälleen mustat, polvista revityt farkut, harmaan liian ison t-paidan ja tummansinisen neuletakin. Farkkujen hän jätti juuri lantion alapuolelle ja tunki t-paidan niiden sisään. Neuletakin hän jätti auki. Kiharat hiuksetkin sojottivat mihin sattuu, ja hän ratkaisi ongelman vetämällä pipon päähänsä. Onneksi oli viimeinen koulupäivä ennen joululomaa. Ainoa huono puoli oli se, että hänen piti lähteä Lappiin perheen kanssa huomenna. Kyllä hän lumilautailusta piti, mutta ei hän sitä viikkoa jaksaisi tehdä. Ja vielä Mikaelin ja vanhempien kanssa.

Hän löntysti keittiöön ja istahti pöydän ääreen. Ei hänellä ollut edes nälkä, kouluun voisi ihan hyvin ottaa vaikka proteiinipatukan evääksi. Hänen edessään oli muumimuki ja mehutölkki, josta hän kastoi mukiin ja joi Pohjanmaan kautta.

”Miksu, tuuks sä kyydil?” Henrik kysyi pikkuveljeltään, joka voiteli leipää sivupöydällä.

”En. Äiti lupas jo viedä”, Miksu hymyili vähän Henrikille. Henrik hymähti vastaukseksi ja lähti keittiöstä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Ulkona isä oli putsaamassa autoaan lumesta. Niin, ei kai upouudella Mersulla voinut ajaa, jos katolla oli pieni kerros lunta. Henrik katseli isän touhuja kulmiensa alta ja sytytti tupakan. Ei isä voisi siihen puuttua, hän oli täysi-ikäinen ja itse osti tupakkansa. Vanhemmat eivät vain tuntuneet tajunneen sitä. Kai hän oli heille edelleen se 10-vuotias vanhempien kultamussukka, joka totteli joka asiassa eikä sanonut mihinkään vastaan ja puhui yleiskieltä. Henrik ei ymmärtänyt, mitä väliä hänen puhetyylillään oli ja miten se vaikutti vanhempien elämään. Ei kukaan hänen kavereistaankaan puhunut yleiskieltä, vaan stadinslangia, ja sieltä hän oli sen keksinyt. Ehkä ärsyttääkseen vanhempiaan entistä enemmän tai jostain muusta syystä. Ei hän enää jaksanut elää vanhempien kasvatuksen mukaan. Ei siinä ollut mitään hienoa. Hän halusi aloittaa oman elämänsä ennen kuin oli liian myöhäistä.

”Henrik, mikä tuo on?” isä kysyi ja laittoi harjan auton takakonttiin.

”Rööki. Ei oo herra prikaatikenraali ikinä röökannu tai röökiä nähny?” Henrik sanoi ivallisesti. Kyllä hän tiesi, että isä ei tykännyt siitä, että kutsuttiin prikaatikenraaliksi kotioloissa tai siitä, että poika oli kuluneen syksyn aikana lopettanut yleiskielen puhumisen.

”Tumppaatko sen? Äläkä kutsu minua herra prikaatikenraaliksi. Olen isäsi, Henrik. Kutsu minua isäksi”, isä huokaisi.

”Ihan miten vaan. Mä oon täysikäne. Et sä voi mul duunaa midist tän röökin takii. Iha laillisesti mä röökaan. Enkä oo diilannu Miksulle. Sitähän sä pelkäät”, Henrik puhalsi savut ulos ja avasi autonsa ovet. Hän tiputti poltetun tupakan maahan ja talloi sen kengänkärjellään. ”Se on morjens”, hän vielä jatkoi ennen kuin meni istumaan autoonsa ja lähti kotipihasta.

****

Koulusta kotiin päästyään Henrik pakkasi putkikassiin vaatteita. Pari hupparia, kollarit, neule, chinot, toppatakki ja -housut, boksereita, sukkia, t-paitoja sekä alusasun. Pipo ja rukkasetkin löysivät tiensä kassin päällimmäisiksi. Vetoketju ei meinannut mennä kiinni, mutta minkäs teet. Hän pakotti vetoketjun kiinni.

Pakattuaan hän avasi huoneessaan olevat television ja pleikkarin. Hän alkoi hakata Assassin’s Creed - Odysseyta. Hän oli saanut sen paria viikkoa aikaisemmin syntymäpäivälahjaksi. Pari kaveria oli kysynyt, että eikö ollut tyhmää että syntymäpäivä oli itsenäisyyspäivänä, mutta ei se Henrikiä kiinnostanut, koska hän oli syntynyt.

”Iha sama se mul on. Faija varmaa diggaa, ku se on saatana ammattisotilas, ja poika syntyny itsenäisyyspäivänä. Sai muute faija just ittensä prikaatikenraaliks.”

****

Lammion perhe oli ollut viisi päivää Lapissa. Henrik ei ollut kapinoinut yhtään, ja muut olivat siitä hämmentyneitä, mutta samaan aikaan iloisia. Ei pojan kiukuttelua kestäisi kuunnella lomalla.

”Henkka, hypätäänkö tuosta hyppyristä?” Miksu kysyi poikien ollessa rinteessä.

”Joo. Kymppi vetoo. Jos sä saat alas bäkkärin alas, ja mä en, ni mä annan sulle kympin. Ja toistepäin”, Henrik virnisti. Hän oli selkeästi parempi laskija kuin Miksu ja luultavasti saisi hypyn onnistumaan. Pikkuveljestä hän ei ollut yhtään varma.

”Käyhän se. Entäs, jos molemmat onnistuu?” Miksu kysyi ja laski lasinsa silmilleen.

”No sit molemmat pitää massit itellään.” Henrik naurahti ja lähti laskemaan hyppyriä kohti.

Hän onnistui hypyssään, mutta alastulo epäonnistui. Hän tuli alas liian kyykyssä ja kaatui siitä selälleen. Hän tunsi oikeassa polvessaan muljahduksen. Miksu oli huomannut Henrikin kaatuneen ja oli heti veljensä vieressä, jos tuo kaipaisi apua.

”Mitä kävi?” Miksu kysyi huolestuneena.

”Ai saatana! Sattuu polveen”, Henrik nielaisi ja nousi ylös, että saisi oikean jalan siteet avattua.

”Soitanko mä isälle? Että tulee parkkipaikallr. Ei me tähän voida jäädä. Keskelle rinnettä”, Miksu huolestui lisää. Hän kyllä tiesi, ettei Henrik yleensä myöntänyt että sattui.

”Miten vaan. Saatana!” Henrik kirosi noustessaan ylös. Hän otti Miksun olkapäästä tukea, ja tuo sai laskettua heidät alas.

Henrik irrotti vasemman jalkansa siteet parkkipaikalla ja meni istumaan autoon pelkääjän paikalle. Miksu laittoi lumilaudat auton katolla olevaan suksiboksiin ja istahti takapenkille.

”Mä soitin isälle. Sano, että tulee kohta. Kuulemma pitää sua käyttää lääkärissä”, Miksu huokaisi.

”No miten pahasti mulle muka ois käyny? Vähän vaan muljahti. Ai vittu, ku sattuu”, Henrik kirosi ja etsi hanskalokerosta särkylääkettä. Hän tiesi isällä olevan kätkö hanskalokerossa pahan päivän varalta. Hän ei kuitenkaan löytänyt purkkia, ja se ärsytti. Hän sulki hanskalokeron ja hieraisi polveaan.

Kipu ei ennen autoon istumista ollut paha. Mutta nyt Henrikiä alkoi oikeasti sattua. Vähän niinkuin joku olisi tukkinut polvea puukolla auki. Ei hän sitä paremmin osannut kuvata. Toppahousujen alta hän ei nähnyt oliko polvi turvonnut, mutta niin hän arveli. Hän nojasi päänsä taaksepäin ja puri hampaansa yhteen, ettei huutaisi. Ei hän halunnut säikäyttää Miksua.

****

Henrik pääsi nopeasti lääkärille. Yksityiselle sai nopeasti ajan, ja hän oli jopa iloinen, että isällä oli rahaa. Muuten ei varmaan olisi ollut mitään toivoa päästä lääkäriin niin kaukana kotoa.

Magneettikuvista näkyi, että eturistiside oli katkennut ja oikeassa sivusiteessä osittainen repeämä. Henrik ei ollut uskoa korviaan. Niin mitättömästä kaatumisesta iso vahinko. Ja lääkärin mukaan polvi pitäisi leikata.

Henrik sai jalkaansa järeän tuen ja kepit. Pariin viikkoon hän ei saisi astua jalallaan, ja sen jälkeen alkaisi fysioterapia, jonka jälkeen leikkaus ja lisää fysioterapiaa. Paranemisarvio järkytti Henrikiä.

”Kuudesta yheksään kuukauteen? Ei saatana! Mun pitäis mennä inttiin heinäkuus”, Henrik pudisti päätään lääkärille. Lääkäri selitti asiasta enemmän, mutta Henrik ei jaksanut kuunnella. Isä tappaisi hänet, kun hän ei pääsisi inttiin heti lukion jälkeen.

Autoon päästyään Henrik painoi päänsä kojelautaa vasten. Ärsytti, vitutti ja kaikkea siltä väliltä. Polvi pitäisi saada kuntoon nopeasti. Nopeammin kuin puolessa vuodessa. Heinäkuussa jalan piti olla täydessä kunnossa. Mitään muuta Henrik ei halunnut.

”Ei se inttiin meneminen niin tärkeää ole, Henrik. Sen aloittamista saa siirrettyä hyvällä syyllä. Ja sulla on hyvä syy. Tärkeintä, että sä olet sielä terveenä. Turha sinne on puolikuntosena mennä. Ymmärrätkö sä?” isä laski kätensä pojan olkapäälle.

”Ärsyttää. Jos toi ei tulekaan kuntoon. Mitä mä sitte teen?” Henrik nosti päänsä kojelaudalta ja katsoi isää silmiin.

”Tulee se. Ja sitä paitsi… En mäkään menny suoraan lukiosta inttiin. Mulla oli sillon käsi paketissa. Talvella vasta. Ihan hyvin säkin voit niin tehdä”, isä hymyili.

”Oikeesti? Ehkä mä sitte… Ethän sä tapa mua?” Henrik naurahti.

”Miks mä niin tekisin?” isä pudisti huvittuneena päätään.

”Emmä tiedä. Kai mä selviän tästä. Ja kai mä haen sitte kadettikouluun intin jälkeen. Emmä enää jaksa äksyillä sulle tai äitille. Kiitti, kun sä uskot muhun ja kestät mua”, Henrik hymyili vähän. Yksi asia hänen tulevaisuudestaan oli isän tiedossa. Se saisi riittää ainakin hetkeksi aikaa.

”Kyllä sä sinne pääset”, isä nyökkäsi ja taputti poikaa olalle. Muulla tavoin hän ei oikein osannut osoittaa rakastavansa poikaa.

[antiletterario]

Hoka nr. 2146

Samuell Whyte, il primo hard boiled a puntate

Episodio 10

I cinque sensi tornarono a disposizione di Al Cogan attorno alle 20:00. Aveva perso del sangue ed era parecchio ammaccato, è vero, ma ce la faceva. Doveva, farcela.
 Riuscì a tirarsi su, riuscì a spogliarsi, riuscì a infilarsi sotto la doccia e a far girare tutte le girandole del corpo per il verso giusto. Approfittò delle ultime ore di acqua corrente per farsi anche uno sciampo e una barba. Poi si asciugò, indossò dei panni puliti e si avvicinò a un piccolo specchio che teneva appeso accanto al poster di Steam: il cane-fenomeno. Otto record sbriciolati sul quarto di miglio, due DeadHare Prize e per tre volte consecutive Thunder of the Year secondo l'autorevole opinione della Dog Gazette. Cogan consultò lo specchio. Non vide un bell'uomo, ma quell'uomo era ancora in piedi: eccolo lì.
 Fece qualche passo indietro. Steam correva verso di lui certo della vittoria. Cogan indicò il cane e stette così qualche secondo, poi ruotò sui tacchi, spense la luce e chiuse la porta.
 Alla reception non c'era nessuno. Cogan uscì, raggiunse la pensilina dei bus, ne scelse uno e salì. C'era un posto accanto a una donna con un bambino in braccio: lo occupò. Il bambino sgranò gli occhi e si strinse alla madre. “Perché hai la faccia tutta rotta?” domandò il bambino
 “Perché mi sono fatto i cazzi degli altri” rispose Cogan La donna si alzò all'istante, suonò ripetutamente il campanello e chiese e ottenne di scendere immediatamente. Cogan si sistemò più comodamente.
 Si rilassò fino alla fermata di Horsecross. Scese, si sgranchì gli arti e diede un'occhiata ai paraggi. Era una zona residenziale: brutta e regolare. Strade a griglia, palazzi fra i quali nessuno svettava per non suscitare invidie. Cogan alzò il naso e scelse quello con più luci accese. Si avvicinò alla citofoniera. Scorse in su e in giù tutti i cognomi, ce n'erano a dozzine. E c'era -assieme a un R. Talloy- anche un W. Tornan. Dodicesimo piano. Cogan inspirò ed espirò.
“Cominciamo” disse. Pigiò il campanello. Ci volle un po', poi:
 “..chi è?” chiese una voce femminile
 “Norf de lasciar volantini il rossetto”
 “Ma noi.. come?”
 “Alb alablab per le gasdutture del pulizia” insistette Cogan Ci fu un istante di silenzio poi si udì scattare l'apertura. Cogan si fiondò nell'ascensore e salì al dodicesimo. Quando l'ascensore si aprì, Cogan si trovò di fronte una donna sui settanta che aspettava sulla porta di casa, con un'acconciatura elaborata e l'aria scettica e fiera. “Chi è lei?” volle sapere 
Cogan uscì dall'ascensore sorridendo e sparse gli occhi attorno. Erano soli.
 “Buonasera, signora!” disse continuando a camminare “Mi scusi se la disturbo..” e così dicendo trattenne la porta con la mano sinistra e con la destra mollò alla povera donna due pizze tremende che la proiettarono lungo il corridoio verso il soggiorno. Entrò e richiuse.
 La donna scalciò e si rialzò.
 “Wolfang!” gridò “Aiuto!” “Ah, dunque è Wolfang, il Tornan” disse Cogan avanzando calmo
 “Ma lei chi.. diavolo è..?” chiese la donna indietreggiando con gli occhi colmi di disprezzo “..cosa vuole?”
 “Cosa lo chiede a fare se sa che posso non risponderle? Mi dica dov'è Dick Tornan, piuttosto”
 “..Wolfang!” ripeté la donna schierandosi dietro a un tavolino.
 Nella sua avanzata Cogan pescò da una credenza la foto incorniciata di un bamboccio che si cresimava.
 “Chi è questo drogato, suo nipote?” “Lasci immediatamente quella cosa, lei.. maledetto! Wolfang! Vieni!”
 Cogan avanzava. “Suo nipote ha la faccia di un porco dannato che si incula i cadaveri dei cani putrefatti nel culo del demonio che spompina sua madre nella merda per..”
 “Basta! Basta! Cosa dice! Cosa vuole!”
 “Voglio Dick Tornan”
 “Non so chi è! Lei sta sbagliando tutto! Wolfang!” Cogan udì il suono di uno sciacquone e pochi secondi dopo da una porta che dava sul corridoio vide sbucare un uomo che si allacciava la cintura e avanzava strisciando le ciabatte. Era sugli ottanta. “Rebecca! Che succede? Chi è questo signore?”
 “Lasci perdere. Questo è suo nipote?”
 “Sì, certo: lui è Carlton, ma..”
 Cogan buttò a terra la foto e ci camminò sopra frantumando il vetro e deformando irreparabilmente la cornice d'argento. 
“Ecco cosa ne faccio, di suo nipote”
 “Ma cosa fa, è pazzo?! Cosa vuole?” protestò Wolfang Tornan. Cogan gli si piazzò di fronte.
 “Voglio sapere dov'è Dick Tornan”
 “E chi diavolo sarebbe, maledizione?” si alterò Wolfang Tornan.
 Cogan gli sputò in un orecchio e ci appoggiò sopra una sberla, il vecchio vacillò ma resse il colpo. “La smetta subito!” strillò la donna ��cosa vuole che ne sappiamo noi, dei vostri sporchi affari!” “Zitta tu, gallina. Allora nonno: ti sei schiarito le idee?” “..lei ha un bel coraggio a prendersela con due vecchi” disse Wolfang Tornan reggendosi l'orecchio
 “Non è colpa mia se avete sprecato il vostro tempo. Forza: quel Dick?”
 “Non conosco nessun Dick dannazione! Io conosco un Richard Tornan e a volte i Richard li chiamano Dick e questo è tutto quello che so, brutto schifoso!” disse il vecchio pestando i piedi.
 A Cogan si accese un'enorme lampadina nel cranio, e si sentì così stupido che a momenti svenne. Rimase un attimo così, poi tirò a sé una sedia e la usò.
 “Per la puttana” scandì “sono un cretino..”
 Si riscosse, si fece portare una guida del telefono e fece sedere i coniugi Tornan sul divano di fronte a sé.
 Sfogliò la guida fino alla T e constatò con orrore che esistevano molti Richard Tornan. Inoltre, ovviamente, non era detto che tutti i Richard Tornan disponessero di un'utenza telefonica, per non parlare di quegli eventuali Richard Tornan che avevano scelto di registrarsi con un nome fittizio.
 Cogan decise di abbandonare i calcoli e agire trasversalmente. Si alzò. 
“Hai detto che conosci un Richard Tornan. Abita qui vicino?”
 Il vecchio sedeva con le braccia incrociate sulla pancia, digrignando la dentiera, evidentemente ferito nella sua dignità. 
Cogan si accostò alla donna, le infilò le mani nei capelli e prese a scompigliarglieli con violenza. Le forcine volavano ovunque, la donna gridava. “Basta, brutto bastardo! Smettila!” inveì Wolfang Tornan tentando inutilmente di frapporsi.
 “..allora?” chiese Cogan continuando a frizionare.
 “..c'è un Richard Tornan a due isolati da qui, al 28 di Mollowdy Row, brutto pazzo sciroccato!” si sgolò il vecchio che quasi piangeva dalla bile “..e ti darei un bel pugno se solo io..”
 “Non essere ridicolo” lo interruppe Cogan “a proposito: dov'è il telefono?”
 Il vecchio glielo indicò singhiozzando. Cogan estrasse le dita dall'ammasso spugnoso sulla testa di Rebecca Tornan, andò al telefono, lo sradicò dalla presa aprì la finestra più vicina e lo gettò fuori.

[gimlib]

Mikä on, oni? Tule vain. Tiedän, että haluat.

Iguro, tökit häntä liian lujaa. Hellennä hiukan.

Pidän hänet kurissa vain koska hän yrittää liikkua.

Kamado, suonesi räjähtävät jos yrität käyttää hengitystekniikkaa samalla, kun keuhkojasi puristetaan.

Suonet räjähtävät! Kivaa! Kuulostaa mahtavalta! No niin ala räjähtää!

Raukka. Miten heikko ja säälittävä lapsi. Humbajabumajaa humumhuhuhuu

Kamado?

Nezuko!

Hän on pikkusiskoni! Nezuko on erilainen, vaikka en tiedä miksi.

Ihmiset ovat perheesi.

Suojele ihmisiä.

Ihmisiä kuuluu suojella ja pelastaa. Heitä ei saa satuttaa. En missään nimessä satuta ihmisiä.

Mitä tapahtui?

Onityttö käänsi päänsä inhoten. Vaikka häntä on isketty kolme kertaa ja veristä kättä heilutetaan hänen kasvojensa edessä, hän silti hillitsi itsensä eikä purrut.

Nyt on siis todistettu, että Nezuko ei hyökkää ihmisten kimppuun.

Mitä luulet tekeväsi?

Tanjiro, olen varma että edes tämän jälkeen kaikki eivät hyväksy Nezukoa. Sinun on tästä edes saatava heidät vakuutetuiksi, että pystytte taistelemaan hyödyllisinä onisurmaajina.

Mikä tämä tunne on? Aivan kuin leijuisin. Johtuuko se tuon miehen äänestä, että päätäni huimaa?

Mene ja surmaa yksi kahdentoista kizukin jäsenistä. Jos sen teet, kaikki hyväksyvät teidät ja sanoillasi on enemmän painoa.

Minä ja Nezuko tuhoamme Kibutsuji Muzanin! Teemme sen taatusti! Iskemme miekalla, joka lopettaa kärsimyksen ketjun!

Et pysty siihen tällä hetkellä, joten aloitetaan kahdestatoista kizukista.

Selvä.

Älä naura, älä, älä!

On selvää, että hashirat ovat erittäin taidokkaita. Rankan koulutuksen jälkeen he uhmasivat kuolemaa ja surmasivat myös kahdentoista kizukin jäseniä.

Hyvä asenne!

Siksi hashiroita kunnioitetaan ja he saavat etuoikeutettua kohtelua. Tanjiro, ota käytöksesi huomioon, kun puhut.

Selvä.

Vielä yksi juttu. Sanemi ja Obanai, älkää piinatko nuorempia liikaa.

Selvä.

Selvä.

Tanjiro, olemme nyt käsitelleet sinun tapauksesi. Voit mennä.

Siinä tapauksessa antakaa minun viedä Kamado talooni. Selvä, viekää heidät!

Anteeksi!

No niin, aloitetaan hashiroiden kokous.

Hetkinen!

Takaisin!

Antakaa minun kolauttaa pääni tuohon arpiseen mieheen! Minun täytyy!

Ole hiljaa!

Minun on kolautettava häntä yhtä monta kertaa kuin hän iski Nezukoa miekalla! Pääpuskut eivät ole sääntöjen vastaisia eiväthän?

Hiljaa! Käyttäydy kunnolla!

Päästäkää!

Lopeta tuo!

Mestaria ei saa keskeyttää.

Anteeksi kovasti!

Anteeksi tästä mestari!

Muichiro, siinä vasta kunnon tyyppi! Niin siisti!

Häipykää.

Kyllä!

Tanjiro, sano terveisiä Tamayo-rouvalle.

Hetkinen, sanoiko hän äsken Tamayon nimen?

Ei enää sanakaan! Saimme huudot sinun takiasi! Et tiedä kuinka pelottavia hashirat ovat!

Opi lukemaan tilanetta!

En ikinä anna sinulle anteeksi!

En ikinä!

Pyydä anteeksi!

Anteeksi...

…

Anteeksi, onko kukaan kotona? x2

Kukaan ei tule vastaan.

Tarkistetaan piha.

Kävele itse.

Anteeksi, koko kehoani vain särkee järjettömästi. Päämaja oli valtava, mutta tämä kartano on ihan omaa luokkaansa. Oliko tämän paika nimi ”Perhoskartano”?

Tuolla on joku.

Tuo on ööh, ai niin! Se tsuguko... Mikä hänen nimensä olikaan...

Tsuguko?

Hän on Tsuyuri Kanao.

Hän oli viimeisessä valinnassa.

Unohditko, että Kanao talloi sinut eilen? Tsuguko on meikkalija, jota hashira kouluttaa. Vain erityislahjakkaat valitaan.

Anteeksi häiriö, Tsuyuri-neiti. Meidät käskettiin tänne. Saammeko tulla peremmälle? Käykö se? Ei siis haittaa vai?

Keitä te olette?

Kocho-neiti käski meidät tänne!

Oletteko kakusheja? Toitteko loukkaantuneen henkilön? Tähän suuntaan.

Selvä!

Onpa nopea.

5 kertaa? Täytyykö minun ottaa lääkettä viisi kertaa päivässä? Ja vielä kolme kuukauden ajan? Jos otan lääkettä, en voi syödä mitään! Todella kitkerän makuista! Kauhea koettelemus! Parantuvatko käteni ja jalkani pelkällä lääkkeellä? Oikeasti? Parantuvatko oikeasti? Sano että ne parantuvat!

Voitko lopettaa huutamisen?

Voisiko joku selittää paremmin?

Onko hän vieläkin noin levoton?

Mitä tapahtuu jos unohdan ottaa lääkkeen edes kerran? Hei! Mitä käsilleni ja jaloilleni tapahtuu? Hei! Mitä tapahtuu jos unohdan ottaa lääkkeen?

Zenitsu!

Yritä jo olla hiljaa!

Olemme selittäneet vaikka kuinka monta kertaa! Jos et lopeta tuota, sidomme sinut kiinni! Jestas.

Zenitsu. Oletko kunnossa? Loukkaannuitko? Tulit sittenkin vuorelle.

Tanjiro... Tanjiro, kuuntele! Haiseva hämähäkki pisti minua ja myrkky sattui tosi paljon! Ja tuo tyttö on huutanut minulle koko ajan! Vihaan elämääni!

Hei, päästä irti minusta, en liity tähän mitenkään.

Zenitsu, olet jotenkin muuttunut pienemmäksi.

Se johtuu siitä, että muutuin melkein hämähäkiksi. Käteni ja jalkani ovat todella lyhyet tällä hetkellä.

Niinkö?

Missä Inosuke on? Oletko nähnyt Murataa?

En tunne ketään Murataa, mutta Inosuke on ihan vieressä.

Totta! Hän on ollut tuossa koko ajan enkä huomannut! Inosuke, onneksi olet kunnossa! Onneksi olet kunnossa... Anteeksi etten päässyt pelastamaan sinua!

Ei haittaa. Älä sitä huoli.

Äänesi... Oletko se sinä Inosuke?

Hän kuulemma menetti äänensä tai jotain. En tiedä tarkkaan, mutta kuulin että häntä lyötiin niskaan ja sen jälkeen hän huusi täysillä. Teki pahaa hänen kurkulleen. Nyt hän on masentunt ja sen takia tosi leppeä enkä voi olla nauramatta!

Miksi rupesit nauramaan tuollaisella karmivalla tavalla? Mikä on?

Anteeksi että olin niin heikko.

Sinnittele, Inosuke! Ei masentuneena oleminen ole sinun tapaistasi!

Pärjäsit hyvin! Olet mahtava!

Olen vain onnellinen, että olet elossa!

Otinko aamulääkkeeni? Näkikö kukaan otinko ne? Näkikö?

…

Zenitsu, Inosuke... Mikä helpotus että olette hengissä.

Nyt pitäisi olla hyvä. He sanoivat, että voit käyttää tätä huonetta. Sain todella köniin vuorella. Sattuu. Jos totta puhutaan sattuu ihan vietävästi. Nezuko, kiitos kun suojelit minua vuorella. Kuka olisi arvannut että sekä Urokodaki että Tomioka ovat valmiita riskeeraamaan henkensä meidän puolestamme. Kaikki pitävät meistä huolta. Minun täytyy vahvistua. Tänäänkin mestari oikeastaan pelasti henkemme. Hänen äänensä oli niin rauhoittava mysteerisellä tavalla. Pelkästään hänen äänensä kuuleminen sai oloni kevyeksi. Millainen henkilö hän mahtaa olla?

Vai niin. Sinulla taitaa olla univelkaa. Sattuu ja tämä on vaikeaa mutta pitää vain taistella, koska joku päivä kasvan aikuiseksi. Sitten minusta tulee vanhus ja kuolen, ja silloin Nezuko-oni jää yksin.  Se olisi kovin yksinäistä vai mitä, Nezuko? Lupaan muuttaa sinut takaisin ihmiseksi.

…

Kuten olette raportoineet, onien aiheuttama tuho on lisääntynyt. Se tarkoittaa, että ihmiselämät ovat vaarassa enemmän kuin koskaan ennen. Meidän on vahvistettava joukkojamme. Mitä mieltä olette?

Natagumo-vuoren tapaus näytti selvästi, että onisurmaajien laatu on laskenut uskomattoman alhaiseksi. Suurin osa heistä on hyödyttömiä. Kouluttajat ovat varmaan sokeita. Luulisi, että he osaisivat edes sanoa, onko joku pätevä vai ei.

Tämänpäiväinen muksu vaikutti pätevältä. Hänhän onnistui osumaan sinuun. Hänessä on potentiaalia.

Mitä suuremmaksi ihmisväestö kasvaa sitä vaikeampaa heitä on kontrolloida ja yhdistää. Sitä paitsi ajat ovat muuttuneet huomattavasti.

Olisi julmaa pyytä suurempaa päättäväisyyttä muilta, kuin niiltä, joiden perheet murhattiin tai niiltä, jotka ovat sukupolvien ajan metsästäneet oneja.

Ajatella että poika kohtasi kahdentoista kizukin jäsenen näin lyhyen ajan sisällä. Hänellä saattaa olla voima, jolla heidät saadaan esille! Mekään emme usein saa mahdollisuuttaa kohdata niitä! Olen hiukan kateellinen.

Niinpä. Mutta koska alempi viisikko teki niin rajun siirron, Muzan ei varmaan ole lähelläkään vuorta. Aina, kun Muzan haluaa piilottaa jotain, hän luo meille nokkelan harhautuksen. Melko turhauttavaa. Mutta onit syövät ihmisiä edelleen vapaasti, vahvistuvat ja selviävät. Meillä on vain yksi tehtävä, joka meidän on tehtvävä kuolleiden puolesta. Uskon, että olen koonnut kokoon parhaimmat hashirat, mitä ikinä on nähty.

Lapseni, odotan innolla menestystänne.

Kibutsuji Muzan, lupaan tuhoavani sinut vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tulemme olemaan tuhosi.

[bylinoitasuomeksi]

Dobrynja ja lohikäärme

Dobrynjan äiti puhui hänelle, Dobrynjan äiti ohjeisti häntä: “Tervehdys sinulle, rakas Dobrynjani, Nikitan poika! Älä ratsasta Saraseenien vuorille, älä tallo pieniä lohikäärmeenpoikasia siellä, älä pelasta venäläisiä vankeja sieltä, älä käy kylpemässä äiti-Putsai-joessa. Se joki on hirmuisa, se on hirmuisa ja vihainen joki, tuli leimuaa ensimmäisestä virtauksesta, kipinät suihkuavat toisesta virtauksesta, savu nousee pylväänä kolmannesta virtauksesta, savu nousee liekkeihin sekoittuneena pylväänä.”

Nuori Dobrynja, Nikitan poika, ei kuunnellut vanhempaansa, äitiänsä, kunniallista leskeä Ofimja Aleksandrovnaa. Hän ratsasti Saraseenien vuorille, hän talloi pieniä lohikäärmeenpoikasia siellä, hän pelasti venäläisiä vankeja sieltä.

Dobrynja oli kylpemässä Putsai-joessa, Dobrynja sitten itse sanoi näin: “Dobrynjan äiti sanoi hänelle, Dobrynja Nikititsin rakas äiti opasti häntä: ‘Älä ratsasta Saraseenien vuorille, älä tallo pieniä lohikäärmeenpoikasia siellä, älä pelasta venäläisiä vankeja sieltä, älä käy kylpemässä, Dobrynja, Putsai-joessa. Se joki on hirmuisa, se on hirmuisa ja vihainen joki, tuli leimuaa ensimmäisestä virtauksesta, kipinät suihkuavat toisesta virtauksesta, savu nousee pylväänä kolmannesta virtauksesta, savu nousee liekkeihin sekoittuneena pylväänä. Se äiti-Putsai-joki on kuin ryöppy sadevettä veden uurtamassa rotkossa.'"

Dobrynjalla ei ollut aikaa sanoa sanaakaan - tuli leimusi ensimmäisestä virtauksesta, kipinät suihkusivat toisesta virtauksesta, savu nousi pylväänä kolmannesta virtauksesta, savu nousi liekkeihin sekoittuneena pylväänä. Sitten kirottu lohikäärme ilmaantui, kaksitoistavartaloinen lohikäärme: "Tervehdys sinulle, nuori Dobrynjani, Nikitan poika! Jos haluan, ahmin Dobrynjan kokonaisena, jos haluan, murskaan Dobrynjan vartalollani, jos haluan, vien Dobrynjan vangikseni.”

Dobrynja, Nikitan poika, sanoi silloin: “Tervehdys sinulle, kirottu lohikäärme! Jos olisit vanginnut Dobrynjan, silloin voisit kerskua Dobrynjasta, mutta nyt Dobrynja ei ole käsissäsi.”

Sitten Dobrynja sukelsi lähellä yhtä rantaa, Dobrynja tuli pinnalle toisella rannalla, Dobrynjalla ei ollut hyvää ratsua, Dobrynjalla ei ollut terävää keihästä, Dobrynjalla ei ollut mitään käyttökelpoista. Silloin Dobrynja oli itse kauhuissaan, Dobrynja itse sanoi silloin: “On selvää, että loppu on tullut Dobrynjalle!”

Kreikkalainen hattu makasi siinä, hattu painoi yli kolme puutaa. Hän iski lohikäärmeen vartaloja, hän työnsi pois lohikäärmeen kaksitoista vartaloa, hän painoi lohikäärmeen maahan polvillaan, hän nappasi veitsen ja tikarin, hän halusi repiä lohikäärmeen auki.

Silloin lohikäärme anoi häneltä: "Tervehdys sinulle, rakas Dobrynjani, Nikitan poika! Dobrynja, ole isoveljeni,ja olen pikkusiskosi. Vannokaamme juhlallinen vala: Sinä et ratsasta Saraseenien vuorille, sinä et tallo pieniä lohikäärmeenpoikasia, sinä et pelasta venäläisiä vankeja. Olen pikkusiskosi: En lennä pyhälle Venäjälle, en ota enempää venäläisiä vankeja, en vie mukanani ainuttakaan kristittyä."

Dobrynja hellitti bogatyrin polviaan. Silloin lohikäärme toimi kavalasti, silloin lohikäärme kiemurteli hänen polviensa alta, silloin lohikäärme lensi pois ruohoisilta aroilta. Ja nuori Dobrynja, Nikitan poika, lähti kävelemään Kiovan kaupunkiin, armeliaan ruhtinaan luo, Vladimirin luo, vanhempansa luo, äitinsä luo, kunniallisen lesken Ofimja Aleksandrovnan luo.

Ja Dobrynja valitti kitkerästi: “Dobrynjalla ei ole hyvää ratsua, Dobrynjalla ei ole terävää keihästä, Dobrynjalla ei ole mitään millä ratsastaa avoimella tantereella!”

Pääkaupunki Kiovan Vladimir sanoi näin: “Ilta-aurinko laskee nyt, juhla-ateriamme on täydessä käynnissä, mutta minulla, Vladimirilla, ei ole hauskaa rakkaan veljentyttäreni, nuoren Zabavan, Potjatan tyttären tähden. Kirottu lohikäärme lensi tänne, lohikäärme lensi Kiovan kaupungin halki. Zabavan, Potjatan tytär, oli menossa hoitajiensa ja neitojensa kanssa kävelylle vihreään puutarhaan. Silloin kirottu lohikäärme syöksyi alas kohti äiti maata, kosteaa maata. Kun Zabava, Potjatan tytär, oli kävelyllä vihreässä puutarhassa, lohikäärme kaappasi hänet vartaloillaan, ja kantoi hänet pois lohikäärmeen luolaan.”

Kaksi mahtavaa venäläistä bogatyria istui siinä: Aljosha Levontjevits istui siinä ja toiseksi Dobrynja, Nikitan poika. Pääkaupunki Kiovan Vladimir sanoi näin: “Te mahtavat venäläiset bogatyrit! Tervehdys teille, Aljosha Levontjevits! Voitteko saada Zabavan, Potjatan tyttären, luolasta, lohikäärmeen luolasta?”

Aljosha Levontjevits sanoi silloin: “Tervehdys sinulle, aurinkomme, pääkaupunki Kiovan Vladimir! Olen kuullut tässä suuressa maailmassa, olen kuullut Dobrynja Nikititsistä, että Dobrynja on lohikäärmeen veriveli. Kirottu lohikäärme luovuttaisi Zabavan, Potjatan tyttären, nuorelle Dobrynja Nikititsille ilman taistelua, ilman kamppailua ja verenvuodatusta.”

Pääkaupunki Kiovan Vladimir sanoi näin: “Tervehdys sinulle, Dobrynja, Nikitan poika! Haepa Zabava, Potjatan tytär, lohikäärmeen luolasta. Jos et hae Zabavaa, Potjatan tytärtä, määrään Dobrynjan pään leikattavaksi irti.”

Silloin Dobrynja kumarsi hurjan päänsä, hän laski kirkkaat silmänsä alas lattiaa, tiililattiaa kohti. Dobrynja ei sanonut mitään vastaukseksi Vladimirille. Dobrynja nousi ketterille jaloilleen, hän osoitti Vladimirille suurta arvostusta, iloisista pidoista. Hän meni vanhempansa luo, äitinsä luo, kunniallisen lesken Ofimja Aleksandrovnan luo.

Sitten hänen vanhempansa, hänen äitinsä, tapasi hänet, silloin hän puhui itse Dobrynjalle: “Rakas lapseni, mikset ole iloinne? Miksi rakas lapseni on kumartanut hurjan päänsä? Tervehdys sinulle, Dobrynja, Nikitan poika! Eivätkö ruokalajit olleet sopivia sinulle? Vai eivätkö juomat miellyttäneet sinua? Vai pilkkasiko joku hölmö sinua? Vai kutsuiko joku juoppo sinua pilkkanimellä? Vai eikö malja kiertänyt kohdallasi?”

Dobrynja, Nikitan poika, sanoi silloin, hän sanoi silloin vanhemmalleen, äidilleen, kunnialliselle leskelle Ofimja Aleksandrovnalle: “Tervehdys sinulle, kunniallinen leskeni, Ofimja Aleksandrovna! Ruokalajit sopivat minulle, ja juomat miellyttivät minua, malja ei jättänyt kiertämättä kohdallani, eikä hölmö pilkannut minua, eikä juoppo kutsunut minua pilkkanimellä. Aurinkomme, pääkaupunki Kiovan Vladimir, sälytti minulle suuren palveluksen - minun on haettava Zabava, Potjatan tytär, luolasta, lohikäärmeen luolasta. Mutta nyt Dobrynjalla ei ole hyvää ratsua, mutta nyt Dobrynjalla ei ole terävää keihästä, Hänellä ei ole mitään, millä matkustaa Saraseenien vuorille lohikäärmeen luo, kirotun lohikäärmeen luo.”

Silloin hänen vanhempansa, hänen äitinsä, puhui hänelle, kunniallinen leski Ofimja Aleksandrovna sanoi näin: “Nyt, rakkain lapseni, nuori Dobrynja Nikitits! Rukoile Jumalaa ja käy maate nukkumaan, aamu on iltaa viisaampi, huominen on meille parempi päivä. Mene pilttuille, pilttuille tallissa, ota ratsu pilttuusta tallista, isäsi ja isoisäsi ratsu on siellä, Burko on seissyt siellä viisitoista vuotta, sen jalat ovat polvia myöten lannassa, ovi on puoliväliin asti lannassa.”

Sitten Dobrynja, Nikitan poika, meni pilttuille, pilttuille tallissa, hän nykäisi oven lannasta, ratsu nykäisi itsensä lannasta, ja sitten Dobrynja Nikitits otti sen, Dobrynja otti hyvän ratsun suitsista, letitetyistä suitsista, hän johdatti ratsun ulos tallin pilttuusta, hän syötti ratsulle hienointa vehnää, hän antoi ratsulle vähän simaa juotavaksi. Sitten Dobrynja kävi maate nukkumaan suureen heinäkärryyn. Hän heräsi hyvin aikaisin aamulla, hän pesi itsensä hyvin puhtaaksi, hän pukeutuin erittäin hyvin, ja hän satuloi hyvän ratsunsa. Hän asetti satulaloimia satulaloimien päälle, satulaloimien päälle hän asetti huopia, huopien päälle hän asetti tserkessisatulan, ja sitten Dobrynja nousi hyvän ratsunsa selkään. Sitten hänen vanhempansa, hänen äitinsä, saattoi hänet matkaan, kunniallinen leski Ofimja Aleksandrovna. Lähtiessään hän antoi hänelle ruoskan, hän antoi hänelle shamakhanilaisen ruoskan, seitsemästä eri silkistä tehdyn.

Ja hän ohjeisti Dobrynjaa: “Tervehdys sinulle, rakas Dobrynjani, Nikitan poika! Tässä sinulle shamakhanilainen ruoska. Menet Saraseenien vuorille, tallot pieniä lohikäärmeenpoikasia , ja pelastat venäläisiä vankeja. Jos Burkosi ei voi laukata, eikä voi ravistaa lohikäärmeenpoikasia jaloistaan, ruoski Burkoasi korvien väliin, ruoski tätä korvien ja jalkojen väliin, ruoski tätä jalkokjen, takajalkojen väliin. Sano nämä sanat Burkolle: ‘Burko, nyt ala laukkaamaan ja ravistamaan lohikäärmeenpoikasia jaloistasi!’“ Sitten hän jätti hyvästit ja palasi takaisin kotiin.

Sitten ihmiset näkivät Dobrynjan nousevan ratsunsa selkään, mutta he eivät nähneet uskaliaan Dobrynjan ratsastavan. Hän ei ratsastanut teitä pitkin tai porttien lävitse, hän meni kaupungin muurin ylitse ja nurkkatornin editse, hän ratsasti Saraseenien vuorille. Hän talloi pieniä lohikäärmeenpoikasia, lohikäärmeenpoikaset jäytivät Burkon vuohisniveliä, niin ettei Burko voinut laukata. Silloin Dobrynja säikähti ratsunsa selässä - nyt oli loppu tullut Dobrynjalle! Hän muisti äitinsä ohjeet, hän laittoi kätensä syvälle taskuunsa, hän veti esiin shamakhanilaisen ruoskansa, joka oli tehty seitsemänlaisesta shamakhanilaisesta silkistä, hän ruoski Burkoaan tämän korvien väliin, hän ruoski tätä korvien väliin ja jalkojen väliin, hän ruoski tätä jalkojen väliin, takajalkojen väliin. Hän sanoi nämä sanat Burkolle: “Tervehdys sinulle, Burkoni, nyt ala laukkaamaan ja ravistamaan lohikäärmeenpoikasia jaloistasi!” Hänen Burkonsa alkoi laukkaamaan ja ravistamaan lohikäärmeenpoikasia jaloistaan, hän talloi kaikki pienet lohikäärmeenpoikaset, hän pelasti venäläiset vangit.

Sitten kirottu lohikäärme ilmaantui, luolasta, lohikäärmeen luolasta ja sitten hän sanoi Dobrynjalle näin: “Tervehdys sinulle, rakas Dobrynja Nikititsini! Olet rikkonut juhlallista valaasi, olet tullut Saraseenien vuorille tallomaan pieniä lohikäärmeenpoikasiani.”

Sitten Dobrynja Nikitits sanoi: “Tervehdys sinulle, kirottu lohikäärme! Rikoinko juhlallista valaani, vai rikoitko sinä, kirottu lohikäärme, omaasi? Miksi lensit Kiovan kaupungin halki ja veit mukanasi Zabavan, Potjatan tyttären? Luovuta Zabava, Potjatan tytär, ilman taistelua, ilman kamppailua ja verenvuodatusta!” Lohikäärme ei luovuttanut häntä ilman taistelua, ilman kamppailua ja verenvuodatusta. Lohikäärme aloitti taistelun ja suuren kamppailun, ja vuodatti paljon verta Dobrynjan kanssa.

Hän kamppaili lohikäärmeen kanssa kolme kokonaista päivää, mutta ei saanut tapettua kirottua lohikäärmettä. Viimein Dobrynja tahtoi ratsastaa pois - silloin ääni taivaasta ilmoitti Dobrynjalle: “Tervehdys sinulle, Dobrynja, Nikitan poika! Olet kamppaillut lohikäärmeen kanssa kolme kokonaista päivää - kamppaile lohikäärmeen kanssa vielä kolme tuntia lisää.”

Sitten Dobrynja kamppaili lohikäärmeen kanssa vielä kolme tuntia lisää, ja hän tappoi kirotun lohikäärmeen. Lohikäärme vuodatti verensä, veri vuosi alas vuorta idästä länteen, mutta sitten äiti kostea maa ei nielaissut lohikäärmeen verta. Dobrynja seisoi lohikäärmeen veressä kolme kokonaista päivää, Dobrynja istui ratsunsa selässä ja oli kauhuissaan, sitten Dobrynja tahtoi ratsastaa pois.

Ääni taivaasta ilmoitti jälleen Dobrynjalle: “Tervehdys sinulle, Dobrynja, Nikitan poika! Tataarikeihäälläsi iske äiti kosteaa maata, ja lue loitsu maalle.”

Sitten hän iski kosteaa maata ja luki loitsun maalle: “Aukea avonaiseksi, äiti kostea maa, kaikkiin suuntiin, kaikkiin neljään suuntaan, nielaise kaikki lohikäärmeen verei!” Äiti kostea maa aukeni avonaiseksi, se nielaisi lohikäärmeen veren.

Dobrynja nousi hyvän ratsunsa selästä ja kulki luolien halki, lohikäärmeen luolien halki, hän johdatti ulos venäläiset vangit, hän johdatti ulos monet ruhtinaat ja ruhtinaiden pojat, hän johdatti ulos monet kuninkaat ja kuninkaiden pojat, hän johdatti ulos monet kuninkaantyttäret, hän johdatti ulos monet ruhtinaantyttäret, luolista, lohikäärmeen luolista, mutta hän ei löytänyt Zabavaa, Potjatan tytärtä, hän kulki monien lohikäärmeen luolien halki, ja hän meni viimeiseen luolaan, sieltä hän löysi Zabavan, Potjatan tyttären, viimeisestä lohikäärmeen luolasta. Hän johdatti ulos Zabavan, Potjatan tyttären, lohikäärmeen luolasta, hän johdatti Zabavan avaraan maailmaan.

Hän puhui kuninkaille ja kuninkaiden pojille, hän puhui ruhtinaille ja ruhtinaiden pojille, ja kuninkaantyttärille ja ruhtinaantyttärille: “Mistä sitten olettekaan, teidän tulisi palata omiin maihinne, ja teidän tulisi kaikkien lähteä omiin paikkoihinne - kirottu lohikäärme ei koske teihin enää. Kirottu lohikäärme on tapettu, ja lohikäärmeen veri on kulkenut alas vuorta idästä länteen. Enää ei lohikäärme kanna pois venäläisiä vankeja eikä kristittyjä. Lohikäärmeen on surmannut Dobrynja, ja lohikäärmeen elämä on nyt tuotu loppuunsa.”

Sitten Dobrynja nousi hyvän ratsunsa selkään, hän otti Zabavan, Potjatan tyttären, hän istutti Zabavan oikealle reidelleen, ja sitten Dobrynja alkoi ratsastaa avoimen tantereen halki.

Zabava, Potjatan tytär, puhui: “Palveluksestasi, suuresta palveluksestasi, minun tulisi nyt kutsua sinua isäksi, mutta en voi kutsua sinua niin, Dobrynja! Palveluksestasi, suuresta palveluksestasi, minun tulisi kutsua sinua omaksi veljekseni, mutta en voi kutsua sinua niin, Dobrynja! Palveluksestasi, suuresta palveluksestasi, minun tulisi kutsua sinua rakkaaksi ystäväkseni, mutta Dobrynja, et voi rakastua minuun!”

Dobrynja, Nikitan poika, sanoi silloin Zabavalle, Potjatan tyttärelle: “Tervehdys sinulle nuori Zabavani, Potjatan tytär! Olet ruhtinaallista syntyperää, minä olen talonpoikaista syntyperää. Emme voi kutsua toisiamme rakkaiksi ystäviksi.”

Dobrynja kantoi hänet avoimen tantereen halki, avoimelle tantereella hän näki kavionjäljet, hevosen kavionjäljet, maa oli murskautunut paakuiksi. Dobrynja, Nikitan poika ratsasti sitten noita hevosen kavionjälkiä seuraten. Sitten hän kohtasi Aljosha Levontjevitsin: “Tervehdys sinulle, Aljosha Levontjevits! Ota Zabava, Potjatan tytär minulta, olen kantanut Zabavaa kunniallisesti, Aljosha, ota hänet minulta kunniallisesti. Älä saatan hänen valkeita kasvojaan häpeään - jos saatat hänen valkeat kasvonsa häpeään ja jos hän valittaa minulle, silloin seuraavana päivänä leikkaan irti Aljoshan pään! Vie siis hänet kunniallisesti Vladimirin luo, aurinkomme, pääkaupunki Kiovan ruhtinaan luo.”

Hän lähetti Zabavan, Potjatan tyttären, Aljosha Levontjevitsin matkaan, hän itse ratsasti hevosen kavionjälkiä seuraten. Hän kohtasi avoimella tantereella bogatyrin, bogatyr istui hyvän ratsun selsässä, bogatyr oli pukeutunut naisen vaatteisiin.

Dobrynja, Nikitan poika, sanoi sitten: “Tämä ei ole bogatyr hyvän ratsun selässä, tämä näyttää olevan uskalias poljanitsa, jonkinlainen neito tai nainen!”

Ja Dobrynja sitten ratsasti kohti bogatyria, hän iski poljanitsaa tämän hurjaan päähän, poljanitsa jatkoi istumistaan - hän ei hievahtanutkaan, eikä poljanitsa katsahtanut ympärilleen. Dobrynja istui ratsunsa selässä - hän oli kauhuissaan, Dobrynja ratsasti pois bogatyrin luota, poljanitsan luota, uskaliaan poljanitsan luota: “Dobrynjalla näyttää olevan entinen rohkeutensa tallella, mutta Dobrynjalla ei ole entisiä voimiaan!”

Kostea tammi seisoi avoimella tantereella ja oli ihmisen sylin levyinen. Dobrynja ratsasti kohti kosteaa tammea koetellakseen bogatyrin voimiaan. Kun Dobrynja iski kosteaa tammea, hän murskasi koko tammen päreiksi. Dobrynja istui ratsunsa selässä - hän oli kauhuissaan: “Dobrynjalla näyttää olevan entiset voimansa tallella, mutta Dobrynjalla ei ole entistä rohkeuttaan!”

Dobrynja, Nikitan poika, syöksyi sitten ratsullaan, hyvällä ratsullaan, kohti tuota poljanitsaa, tuota uskaliasta poljanitsaa, hän iski poljanitsaa tämän hurjaan päähän, poljanitsa jatkoi istumistaan - hän ei hievahtanutkaan, eikä poljanitsa katsahtanut ympärilleen. Dobrynja istui ratsunsa selässä - hän oli kauhuissaan: “Dobrynjalla näyttää olevan entinen rohkeutensa tallella, mutta Dobrynjalla ei ole entisiä voimiaan, Dobrynja on kuluttanut voimansa kamppaillessaan lohikäärmeen kanssa.”

Dobrynja ratsasti pois poljanitsan luota, uskaliaan poljanitsan luota. Kostea tammi seisoi avoimella tantereella ja oli kahden ihmisen sylin levyinen. Dobrynja ratsasti kohti kosteaa tammea Kun Dobrynja iski kosteaa tammea, hän murskasi koko tammen päreiksi. Dobrynja istui ratsunsa selässä - hän oli kauhuissaan: “Dobrynjalla näyttää olevan entiset voimansa tallella, mutta Dobrynjalla ei ole entistä rohkeuttaan!”

Dobrynja, joutui raivon valtaan hyvällä ratsullaan, ja Dobrynja syöksyi kolmannen kerran kohti tuota poljanitsaa, tuota uskaliasta poljanitsaa, hän iski poljanitsaa tämän hurjaan päähän. Poljanitsa jatkoi istumistaan - hän hievahti, ja poljanitsa katsahti ympärilleen, uskalias poljanitsa sanoi näin: “Luulin, että venäläiset hyttyset pistelevät, mutta itse asiassa venäläiset bogatyrit ovatkin näykkäilleet!”

Sitten hän tarttui Dobrynjaa tämän keltaisista kiharoista, hän veti Dobrynjan alas ratsultaan, ja sitten hän laski Dobrynjan syvään laukkuun, laukkuun, nahkaiseen laukkuun, ja hänen hyvä ratsunsa alkoi kantaa sitä, ratsu alkoi kantaa sitä avoimen tantereen halki, hänen hyvä ratsunsa julisti: “Tervehdys sinulle, uskalias poljanitsani, nuori Nastasia, Nikulan tytär! En pysty kantamaan kahta bogatyria - tämä bogatyr on vertaisesi voimiltaan, tämä bogatyr on kaksi kertaa rohkeampi kuin sinä.”

Nuori Nastasia, Nikulan tytär, nosti silloin bogatyrin nahkaisesta laukusta, ja hän sanoi bogatyrille näin: “Jos bogatyr on vanha ja taitava - silloin kutsun häntä isäksi. Jos bogatyr on nuori, ja jos bogatyr miellyttää minua, kutsun häntä rakkaaksi ystäväkseni. Jos bogatyr ei miellytä minua, laitan hänet kämmeneeni ja rusennan hänet toisella, ja teen hänestä kaurapannukakun.”

Sitten hän huomasi Dobrynja Nikititsin: “Tervehdys sinulle, rakas Dobrynjani, Nikitan poika!”

Dobrynja, Nikitan poika, sanoi sitten: “Tervehdys sinulle, uskalias poljanitsani! Kuinka tunsit minut nyt? En ole koskaan nähnyt sinua aikaisemmin.”

“Olen usein ollut Kiovan kaupungissa, olen nähnyt sinut, Dobrynja Nikitits, mutta et ole voinut tuntea minua mistään, olen Liettuan kuninkaan tytär, nuori Nastasia, Nikulan tytär, ratsastin avoimelle tantereelle etsimään kamppailua, ja etsimään vertaistani aviomiestä. Jos menet kanssani naimisiin, Dobrynja, annan sinun elää, Dobrynja, mutta sinun täytyy vannoa juhlallinen vala kanssani. Jos et vanno juhlallista vala - laitan sinut kämmeneeni ja rusennan sinut yläpuolelta toisella, ja teen sinusta kaurapannukakun.”

“Tervehdys sinulle, Nastasia, Nikulan tytär! Anna minun elää, vannon juhlallisen valan, otan vastaan kultaiset kruunut kanssasi, Nastasia.”

Sitten he vannoivat juhlallisen valna. He lähtivät ratsastamaan Kiovan kaupunkiin, armeliaan ruthinaan luo, Vladimirin luo. Sitten he tulivat Kiovan kaupunkiin, armeliaan ruthinaan luo, Vladimirin luo. Sitten Dobrynja, Nikitan poika, tuli vanhempansa luo, äitinsä luo, kunniallisen lesken Ofimja Aleksandrovnan luo. Ja hänen vanhempansa, äitinsä, tapasi hänet. Kunniallinen leski Ofimja Aleksandrovna, hän kysyi Dobrynjalta itse: “Kenet olet tuonut mukanasi, Dobrynja, Nikitan poika?”

“Kunniallinen leski, Ofimja Aleksandrovna, vanhempani ja äitini! Olen tuonut morsiamen itselleni, nuoren Nastasian, Nikulan tyttären, otan vastaan kultaiset kruunut hänen kanssaan, Nastasian kanssa.”

He lähtivät armeliaan ruhtinaan luo, Vladimirin luo, ja he tulivat sisään saliin, ruokasaliin, Dobrynja risti itsensä kuten oli säädetty, hän kumarsi ja osoitti kunnioituksensa, neljään suuntaan, kaikkiin neljään suuntaan, ruhtinaalle ja hänen ruhtinattarelleen erityisesti.

“Tervehdys sinulle, aurinkomme, pääkaupunki Kiovan Vladimir!”

“Tervehdys sinulle, Dobrynja, Nikitan poika! Kenet olet tuonut mukanasi, Dobrynja Nikitits?”

Dobrynja, Nikitan poika, sanoi silloin: “Tervehdys sinulle, aurinkomme, pääkaupunki Kiovan Vladimir! Olen tuonut morsiamen itselleni, Nastasia ja minä otamme vastaan kultaiset kruunut.” Heidän kuulutuksensa julkaistiin, Nastasia otettiin kristilliseen uskoon, sitten hän ja Nastasia ottivat vastaan kultaiset kruunut, ja hän ja Nastasia alkoivat elää elämäänsä yhdessä.

[bylinoitasuomeksi]

Ilja Muromets ja Satakieli-ryöväri

Muroman kaupungista, Karatsirovin kylästä, ratsasti uskalias ja väkevä hyvä nuorukainen. Hän osallistui aamupalvelukseen Muromassa, hän tahtoi ehtiä iltapalvelukseen Kiovaan, pääkaupunkiin. Hän ratsasti kuuluisan Tsernigovin kaupungin luo. Tsernigovin kaupungin lähellä oli kerääntyneenä valtava armeija, valtava armeija, yhtä musta kuin musta korppi. Yksikään ei kävellyt sen ohitse jalan, yksikään ei ratsastanut sen ohitse hyvällä ratsulla, yksikään lintu, yksikään musta korppi ei lentänyt ohitse, yksikään harmaa eläin ei kolunnut ohitse. Ilja ratsasti tämän suuren armeijan luo, hän hyökkäsi tämän suuren armeijan kimppuun, hän talloi sen ratsunsa jalkoihin ja pisti sitä keihäällään, hän voitti tämän suuren armeijan. Hän ratsasti kuuluisaan Tsernigovin kaupunkiin, Tsernigovin miehet tulivat ulos ja avasivat Tsernigovin kaupungin portit, he kutsuivat Iljan Tsernigovin voivodiksi. Ilja sanoi heille näin: “Tervehdys teille, Chernigovin mieheni! En ryhdy Tsernigovin voivodiksi. Osoittakaa minulle suoraan vievä tie, suoraan vievä tie Kiovaan, pääkaupunkiin." Tsernigovin miehet sanoivat hänelle: "Tervehdys sinulle, uskalias väkevä hyvä nuorukaisemme, kuuluisa pyhävenäläinen bogatyr! Suoraan vievä tie on tukossa ja kasvanut ruohoa täyteen, suoraan vievää tietä ei ole kukaan kulkenut jalan, ei ole kukaan ratsastanut hyvällä ratsulla. Suon luona, Mustan suon luona, koivun luona, vääntyneen koivun luona, virran luona, Smorodinan luona, ristin luona, Levanidin ristin luona, istuu Satakieli-ryöväri kosteassa tammessa, istuu Satakieli-ryöväri, Odihmantin poika. Satakieli viheltää kuin satakieli, ja villieläimen huutaessa kaikki ruohot ja niityt takkuuntuvat, kaikki taivaansiniset kukat pudottavat terälehtensä, kaikki synkät metsät vääntyvät maahan, ja kaikki ihmiset makaavat kuolleina. Suoraan vievä tie on viisisataa virstaa pitkä, mutta kiertotie täydet tuhat." Ilja kannusti bogatyrin hyvää ratsuaan eteenpäin, hän ratsasti suoraan vievää tietä. Hänen bogatyrin hyvä ratsunsa hyppäsi vuorelta vuorelle ja ponnahti kukkulalta kukkulalle, se loikkasi pienten virtojen ja järvien ylitse. Hän ratsasti Smorodina-virran luo, Suon luo, Mustan suon luo, koivun luo, vääntyneen koivun luo, ristin luo, kuuluisan Levanidin ristin luo. Satakieli vihelsi kuin satakieli, roisto-ryövärin huutaessa villieläimen lailla kaikki ruohot ja niityt takkuuntuivat, kaikki taivaansiniset kukat pudottivat terälehtensä, kaikki synkät metsät vääntyivät maahan. Hänen bogatyrin hyvä ratsunsa kompastui joihinkin juuriin. Vanha kasakka Ilja Muromets otti silkkisen ruoskansa valkokäteensä ja löi sillä ratsuaan sen vahvoihin kylkiin. Ilja sanoi näin: "Senkin sudenruoka ja ruohosäkki, etkö tahdo kävellä vai etkö pysty kantamaan minua? Koira, miksi kompastelet joihinkin juuriin? Etkö ole kuullut satakielen vihellystä? Etkö ole kuullut villieläimen huutoa? Etkö ole tuntenut bogatyrin iskuja?" Sitten vanha kasakka Ilja Murometsotti notkean jännitetyn jousensa, hän otti sen valkokäsiinsä, hän venytti silkkistä jännettä, hän asetti sille karkaistun nuolen, sitten hän ampui sillä Satakieli-ryöväriä, hän irrotti Satakieli-ryövärin oikean silmän ja ohimon, pudotti Satakieli-ryövärin kosteaan maahan, hän sitoi hänet oikeaan teräsjalustimeen, kantoi hänet halki kuuluisan avoimen tantereen, kantoi hänet ohi Satakielen pesän. Satakielen pesässä sattui olemaan kolme tytärtä, hänen kolme rakastettua tytärtään. Vanhin tytär katseli ulos puukarmisesta ikkunasta, hän sanoi näin: "Isämme ratsastaa avoimen tantereen halki, hän ratsastaa hyvällä ratsulla hän kantaa mukanaan heinähattua talonpoikaa joka on kiinnitetty oikeaan jalustimeen." Hänen toinen rakastettu tyttärensä katsoi ulos, hän sanoi näin: "Isämme ratsastaa avoimen tantereen halki, hän kantaa mukanaan heinähattua talonpoikaa joka on kiinnitetty oikeaan jalustimeen.” Nuorin rakastettu tytär katseli ulos,hän sanoi näin: "Heinähattu talonpoika on tulossa, hän ratsastaa hyvällä ratsulla hän kantaa mukanaan isäämme jalustimessa, isämme on kiinnitetty teräsjalustimeen, hänen oikea silmänsä ja ohimonsa on irrotettu." Hän sanoi näin: "Tervehdys teille, rakastetut aviomiehemme! Ottakaahan metsästyskeihäänne, juoskaapa tasangolle, avoimelle tantereelle, tappakaahan heinähattu talonpoika." Heidän rakastetut aviomiehensä ovat Satakielen vävypoikia, he ottivat metsästyskeihäänsä, he juoksivat avoimelle tantereelle, kohti heinähattua talonpoikaa, he halusivat tappaa heinähatun talonpojan. Satakieli-ryöväri, Odihmantin poika, sanoi heille silloin: "Tervehdys teille, rakastetut vävypoikani! Heittäkää maahan metsästyskeihäänne, kutsukaa heinähattu talonpoika, kutsukaa hänet Satakielen pesään, antakaa hänelle maukasta ruokaa, antakaa hänelle simaa juodakseen, antakaa hänelle arvokkaita lahjoja." Satakielen vävypojat heittivät maahan metsästyskeihäänsä, kutsuivat heinähatun talonpojan Satakielen pesään. Heinähattu talonpoika ei kuunnellut, hän jatkoi ratsastamista kuuluisan avoimen tantereen halki suoraan vievää tietä pitkin Kiovaan, pääkaupunkiin. Hän tuli kuuluisaan Kiovan pääkaupunkiin ja meni kuuluisan ruhtinaan leveälle pihamaalle. Vladimir-ruhtinas oli lähtenyt Jumalan kirkosta, hän oli mennyt valkokiviseen palatsiinsa saliinsa, ruokasaliinsa. He olivat istuneet alas syömään, juomaan ja ottamaan leipää, ottamaan leipää ja syömään illallista. Vanha kasakka Ilja Muromets jätti ratsunsa pihamaan keskelle, hän meni sisään valkokiviseen palatsiin, hän astui ruokasaliin, hän lennähdytti oven apposen auki, hän risti itsensä kuten oli säädetty, kumarsi kuten oli ohjeistettu, hän kumarsi kolmeen suuntaan ja sitten neljänteen, erityisesti ruhtinas Vladimirille, Ilja kumarsi myös Vladimirin alamaisille ruhtinaille. Vladimir-ruhtinas sitten kysyi nuorukaiselta: "Kerrohan minulle mistä tulet, väkevä hyvä nuorukainen, millä nimellä nuorukaista kutsutaan, millä isännimellä uskaliasta nuorukaista kunnioitetaan?" Vanha kasakka Ilja Muromets sanoi: "Tulen Muroman kuuluisasta kaupungista, Karatsirovin kylästä, olen vanha kasakka Ilja Muromets, Ilja Muromets, Ivanin poika!" Vladimir sanoi näin hänelle: "Tervehdys sinulle, vanha kasakka Ilja Muromets, lähditkö Muromasta kauan aikaa sitten ja mitä tietä tulit pääkaupunkiin Kiovaan?" Ilja sanoi näin: "Tervehdys sinulle, kuuluisa pääkaupunki Kiovan Vladimirimme! Osallistuin Kristuksen aamupalvelukseen Muromassa ja tahdoin saapua iltapalveluksen aikaan Kiovan pääkaupunkiin. Sitten matkani viivästyi. Ratsastin suoraan vievää tietä pitkin, pitkin suoraan vievää tietä ratsastin Tsernigovin kaupungin ohitse, Suon ohitse ratsastin, sen Mustan suon ohitse, kuuluisan Smorodinan virran ohitse, kuuluisan vääntyneen koivun ohitse, ratsastin kuuluisan Levanidin ristin ohitse." Vladimir sanoi hänelle näin: "Tervehdys sinulle, heinähattu talonpoikani! Talonpoika, valehtelet silmieni edessä, talonpoika, teet pilkkaa minusta silmieni edessä! Sen jälkeen kun suurilukuinen armeija on kokoontunut kuuluisan Tsernigovin kaupungin lähelle, yksikään ei ole kävellyt sen ohitse jalan, yksikään ei ole ratsastanut sen ohitse hyvällä ratsulla, yksikään lintu, yksikään musta korppi ei ole lentänyt ohitse, yksikään harmaa peto ei ole kolunnut ohitse. Suon luona, Mustan suon luona, virran luona, Smorodinan luona, koivun luona, vääntyneen koivun luona, ristin luona, Levanidin ristin luona, istuu Satakieli-ryöväri, Odihmantin poika. Satakielen viheltäessä kuin satakieli, roisto-ryövärin huutaessa villieläimen lailla kaikki ruohot ja niityt takkuuntuvat, kaikki taivaansiniset kukat pudottavat terälehtensä, kaikki synkät metsät vääntyvät maahan, ja kaikki ihmiset makaavat kuolleina." Ilja sanoi hänelle näin: "Vladimir, pääkaupunki Kiovan ruhtinas! Satakieli-ryöväri on pihamaallasi, hänen oikea silmänsä ja ohimonsa on irrotettu, ja hänet on kiinnitetty teräsjalustimeen." Silloin Vladimir, pääkaupunki Kiovan ruhtinas, nousi nopeasti ylös ketterille jaloilleen, hän heitti näätäturkkinsa yhdelle olalleen, ja sitten hän kallisti soopelihattunsa yhdelle korvalleen, hän meni laajalle pihamaalleen katsomaan Satakieli-ryöväriä. Sitten Vladimir-ruhtinas sanoi näin: "Vihellä, Satakieli, kuten satakieli! Kilju, koira, kuin villieläin!" Satakieli-ryöväri, Odihmantin poika, sanoi silloin näin: "Ruhtinas, en illastanut tänään kanssasi, et ole se, jota tahdon totella, illallistin vanhan kasakan Ilja Murometsin kanssa, haluan totella häntä." Vladimir, pääkaupunki Kiovan ruhtinas sanoi: "Tervehdys sinulle, vanha kasakka Ilja Muromets! Käske Satakieltä viheltämään kuin satakieli, käske hänen kiljua kuin villieläin." Ilja sanoi näin: "Tervehdys sinulle, Satakieli-ryöväri, Odihmantin poika! Vihellä vain puolikas satakielen vihellys, kilju vain puolet villieläimen kiljunnasta." Satakieli-ryöväri, Odihmantin poika, sanoi silloin hänelle: "Tervehdys sinulle, vanha kasakka Ilja Muromets! Veriset haavani ovat auenneet, eivätkä makeat huuleni liiku, en voi viheltää kuin satakieli, en voi huutaa kuin villieläin. Käskepä ruhtinas Vladimiria kaatamaan minulle malja vihreää viiniä, kun juon maljan vihreää viiniä, veriset haavani umpeutuvat ja makeat huuleni erkanevat. Silloin vihellän kuin satakieli, silloin kiljun kuin villieläin." Ilja sanoi Vladimir-ruhtinaalle: "Vladimir, pääkaupunki Kiovan ruhtinas! Mene saliisi, ruokasaliisi, kaadapa malja vihreää viiniä, ei pientä kuppia vaan puolitoista ämpäriä, tuopa se Satakieli-ryövärille." Sitten Vladimir, pääkaupunki Kiovan ruhtinas, meni nopeasti ruokasaliinsa, kaatoi maljan vihreää viiniä, ei pientä kuppia vaan puolitoista ämpäriä, hän sekoitti sen laimennettuun simaan, toi sen Satakieli-ryövärille.Satakieli-ryöväri, Odihmantin poika, otti maljan häneltä yhdellä kädellä, hän joi maljan yhdellä kulauksella, Satakieli vihelsi kuin satakieli, ryöväri kiljui kuin villieläin. Palatsien kupolit vääntyivät, ja palatsien ikkunat särkyivät satakielen vihellyksen voimasta. Ja kaikki ihmiset siellä makasivat kuolleina. Vladimir, pääkaupunki Kiovan ruhtinas, suojautui näätäturkkinsa alle. Sitten vanha kasakka Ilja Muromets nousi nopeasti hyvän ratsunsa selkään, hän vei Satakielen avoimelle tantereelle ja leikkasi irti tämän hurjan pään. Ilja sanoi näin: "Olet viheltänyt riittävästi kuin satakieli, olet kiljunut riittävästi villieläimen lailla, olet pannut riittävän monta isää ja äitiä itkemään, olet tehnyt riittävän monista nuorista vaimoista leskiä, olet tehnyt riittävän monista pienistä lapsista orpoja." Siitä pitäen on ylistyslaulua laulettu Satakielelle, ylistyslaulua on laulettu hänelle iankaikkisesti.