#sotiminen

[kiimaisetmuumipeikot]

Direktiivilaakson tarinoita:

Jos sinä et valitse, niin joku valitsee puolestasi.

[halipula-aika]

Problemaattisista historiallisista ihmisistä puheen ollen, rupesin vähän aikaa sitten kuuntelemaan Respect the Dead podcastia ja koin todella jännän kulttuurishokin niiden Tom of Finland jaksossa. Koska tottakai siinä keskityttiin paljon siihen että Tom of Finland taisteli toisessa maailmansodassa natsien puolella.

Niinku... joo se oli suomalainen mies jatkosodassa mitä muutakaan se ois tehny? Kai se tulee monille yllätyksenä jos ei tiedä just Suomen historiasta paljoa. Silti todella outoa kuunnella ihmisten puhuvan siitä niinku natsien puolella sotiminen ois ollut todella harvinainen asia Touko Laaksosen sukupolvelle.

[blue-village]

Yle julkaisi tänään 20.12.2023 tämän artikkelin [Kirjoittaja on Ylen Uutis- ja ajankohtaistoimituksen ulkomaantoimituksen päällikkö.]:

Sen lisäksi, että artikkelissa puhutaan "Gazan sodasta", siinä tehdään jotain vielä törkeämpää.

"raa'alla iskulla siviilejä kohtaan" ja "ankara sotiminen Hamasia vastaan"

Uusimpien tietojen mukaan Israelissa kuoli n. 750 siviiliä (n. 1100 ihmistä yhteensä). Israelin joukot tappoivat (ja haavoittivat) osan heistä samalla tavalla kuin israelilaiset tappoivat epähuomiossa kolme israelilaista panttivankia, jotka heiluttivat valkoista lippua, viime viikolla Gazassa.

Tällä hetkellä palestiinalaisia on tapettu Gazassa noin 20 000, joista n. 70% on lapsia ja naisia. Ihmisillä ei ole ruokaa, vettä, polttoainetta, terveydenhuoltoa, koteja eikä muuta turvallista paikkaa, kuten koulua, johon israelin joukot eivät voisi tulla ampumaan siviilejä. Israeliin täytyi kohdistaa paljon painetta, jotta se päästäisi edes murto-osan tarvittavasta ruoka- ja vesimäärästä Gazaan ja vielä enemmän painetta polttoaineen päästämiseen, jonka takia (+ hyökkäykset sairaaloihin) keskosia ja sairaita ihmisiä kuoli ja kuolee edelleen.

"ankara sotiminen Hamasia vastaan keskellä Gazan siviilejä"

[sipelius]

Ehkä vuonna 2017 kirjoitettu fikki Donald Trumpista ja Vladimir Putinista

@fabcreature laitan tän tähän blogiin, koska se on suomeksi. Varoitus kaikille, tätä ei ole kirjoittamisen jälkeen editoitu muuten kuin kielenhuollon näkökulmasta. Jos joku sattuu tunnistamaan tämän ja tietää mut irl niin uwu laittakaa viestiä 

Vladimir seisoi peilin edessä arvioiden lihaksiaan. Hän tuijotti harmaisiin silmiinsä ja huokaisi nähdessään otsan rypyt ja vetäytyvän hiusrajan. Hän veti kätensä ohuen vaalean tukkansa läpi ja huokaisi syvään. Krimin miehittäminen ja sotiminen Syyriassa oli stressaavaa, mikä näkyi hänen kehossaan hyvin herkästi. Hänen täytyi ryhdistäytyä, tänään hän tapaisi ystävänsä Donaldin. Oli juurikin Vladimirin ansiota, että Donaldista oli tullut Yhdysvaltain presidentti. Vaikka hän ei ikinä sitä myöntäisi, Vladimir oli hiukan katkera siitä, ettei Donald ollut kiittänyt häntä. Hän ryhdistäytyi ja veti päälleen taloudenhoitajansa silittämän valkoisen kauluspaidan ja mustat housut. Takki korosti mukavasti hänen lihaksikkaita hartioitaan, toivottavasti Donald huomaisi ne. Vladimir epäröi pitkään solmion valintaa, mutta päätyi lopulta Donaldin lempisolmiota muistuttavaan punaiseen valkopikkuiseen solmioon.

Donald seisoi keskellä huonetta meksikolaisissa housuissaan. Hänen vaimonsa Melania puki hänelle valkoisen paidan, puvuntakin ja punaisen solmion, jonka Donald varmisti paikalleen teipinpalalla. Viimeisenä silauksena oli peruukki, joka oli tehty aidosta marsunkarvasta. Hän muiskaisi kostean suudelman Melanian poskelle välittämättä siitä, että hän ei vaikuttanut nauttivan.

Vladimir käveli jännittyneenä hirsihuvilansa ruokasalissa. Vihdoin hän kuuli helikopterin pörinää ulkoa. Yume, hänen akitansa alkoi haukkua äänekkäästi ja Vladimir joutui komentamaan sitä tiukasti ennen kuin se vihdoin hiljeni. Hän pakotti itsensä pysymään kävelyvauhdissa, vaikka olisi tahtonut juosta täyttä vauhtia ja halata parasta ystäväänsä.

Donald astui reteästi alas helikopterista. Se ei ollut yhtä hyvä kuin hänen oma helikopterinsa. Donaldin oma helikopteri oli mahtava. Tämä oli surkea. Hänen katseensa kohtasi Vladimirin. Vladimir oli hieno mies, erittäin hieno mies. Donald puristi Vladimirin kättä tiukasti. Vladimir puristi vastaan. Hänellä oli hyvät lihakset. Hän oli hyvännäköinen, mutta ei yhtä hyvännäköinen kuin Donaldin tytär Ivanka. Donald seurustelisi Ivankan kanssa, jos Ivanka ei olisi hänen tyttärensä.

Vladimir toivotti Donaldin tervetulleeksi ja ilmaisi toiveensa puhua bisneksistä. Hän käveli Donaldin rinnalla ja kertoi huvilan seinillä olevista eläimenpäistä. Hän kertoi tiikeristä, jonka niskan hän oli taittanut paljain käsin, ja hirvestä, jonka hän oli kuristanut kuoliaaksi. Sudesta, jonka hän kesytti. Sen pää oli seinällä koska se oli kuollut vanhuuteen. Salaa Vladimir tunsi outoa halua tarttua Donaldin pieneen käteen. Hän ei ollut naimisissa mutta toisinaan halusi olla. Hän ei vain keksinyt ketä hän halusi. Se ei ollut Donaldin vaimo eikä yksikään hänen tyttäristään. Se ei ollut Saksan säälittävä johtaja. Ei, Vladimir halusi jotakuta, jolla oli lähes yhtä paljon valtaa kuin hänellä, maailman vaarallisimmalla johtajalla. Mutta ketä? Kuka nainen oli näin voimakas?

Donald katsoi Vladimiria alaspäin ja joutui, tukahdutti halun silittää vaaleita hiuksia ja kertoa niiden omistajalle kuinka komea hän oli. Vladimir ei ymmärtäisi. Eikä hänellä taatusti ollut tällaista halua. Donald oli outo. Hän tajusi, ettei ollut kiittänyt Vladimiria pääsystään presidentiksi, mutta hän halusi kiittää kunnolla. Hän tahtoi kahdenkeskeistä aikaa Vladimirin kanssa. Donald ihaili suuresti Vladimirin taitoja eläinten kanssa. Hän oli niin vahva ja lihaksikas. Miltäköhän Vladimir näyttäisi ilman paitaa? Kenties Donald voisi viedä Vladimirin uimaan.

Vladimir veti hätkähtäen katseensa vierellään kävelevästä miehestä. Hän halusi näyttää Donaldille kaikki taitonsa. Mutta nyt oli illallisen aika. Vladimir veti Donaldille tuolin omansa vierestä ja nautti kun hänen kätensä hipaisi Donaldin kaunista oranssia ihoa. Hän halusi nähdä lisää sitä. Ruokana oli lihamureketta, olihan se Donaldin lempiruoka. Hän ravisti päästään ajatuksen, jonka mukaan oli outoa, että hän tiesi Donaldin lempiruuan, varsinkin kun olisi Donaldin uralle parempi, ettei hän juurikaan olisi julkisuudessa Vladimirin kanssa.  Ruoka oli valittu, koska Vladimir ei tahtonut nähdä Donaldia pettyneenä. Se sai hänet surulliseksi.

Donald hymyili Vladimirille. Hänen lempiruokaansa! Hän piti Vladimirista todella paljon. Ystävänä. Tietenkin. Lihamureke ei ollut yhtä hyvää kuin kotona, mutta olihan se ymmärrettävää, kaikki oli kotona paljon paremmin. Tai no, siellä ei ollut Vladimiria mutta muuten Yhdysvallat oli maailman mahtavin valtio. Venäjä oli maailman toiseksi mahtavin valtio. Donald oli hyvin surullinen, koska muut, heikot, valtiot eivät pitäneet Venäjästä ja Vladimirista. Donald halusi kaikkien kunnioittavan Vladimiria. Hän halusi hallita koko maailmaa Vladimirin kanssa. Hän ei kaivannut vaimoaan. Ei hän enää ollut niin kaunis, hänen tyttärensä olivat kauniimpia. Vladimir oli myös kaunis. Donald tahtoi halata Vladimiria. Hän voisi erota vaimostaan. Vladimir ei ollut naimisissa. Donald piti siitä. Hänen ei tarvinnut jakaa Vladimiria kenenkään kanssa. Se oli mukavaa. Koska hän sai viettää enemmän aikaa ystävänsä kanssa. Ystävinä.

Illallisen jälkeen Vladimir viittoi Donaldin mukaansa. He menivät kirjastoon keskustelemaan yhteistyöstä. Vladimir rauhoitteli Donaldia, joka halusi laukaista ydinohjuksen Kiinaan. Vladimir ei halunnut vihaista Xitä vierailulle. Vladimir pyöritteli leikkisästi silmiään Donaldin ehdotukselle murhata Xi. Vaikka ei se toisaalta ollut kovin huono ajatus. Vladimir tahtoi murhata jonkun ja Kiinan kaaos saattaisi viedä huomiota Venäjän metodista hoitaa ongelmalliset ihmiset. Tästä tulisi täydellinen murha, ja jos hän käyttäisi poloniumia, kuten sen ärsyttävän Aleksandrin kanssa, kukaan ei arvaisi, että murha oli hänen suunnittelemansa. Kun Donald alkoi puhua Pohjois-Koreasta, Vladimir peitteli hänet vierashuoneeseen, joka oli hänen oman huoneensa vieressä.

Seuraavana aamuna Vladimir pomppi Donaldin huoneeseen aivan liian aikaisin, noin kymmeneltä aamulla, jolloin Donald vielä nukkui. Donald näki hyvää unta, hän tuhosi Meksikon Vladimirin kanssa. Hän ei ollut edes valvonut myöhään tviittaamassa. Donaldin vihdoin saatua Meksikossa tehty amerikkalainen pukunsa päälle Vladimirin avustamana he söivät kevyenä aamupalana karhunlihapihvit, Donald otti omansa kypsänä ja Vladimir, jonka pyydystämää liha oli, täysin raakana kuten oikea mies.

Syötyään Vladimir pyyhkäisi karhun veren suupielestään ja kertoi Donaldille, joka pyyhki ketsupista tahriintunutta poskeaan pöytäliinaan, haluavansa näyttää jotain. Vladimir solmi solmionsa hellästi Donaldin silmille ja kantoi hänet tiikeriaitauksen luokse. Hän laski Donaldin varovaisesti maahan. Kaunis suuri mies kuorsasi kevyesti. Vladimir heitti lihakimpaleen tiikerille. Hän veti esiin tiikerinkesytysruoskansa ja huomasi Donaldin heränneen. Hän tarttui Donaldia kädestä ja veti hänet tiikeriaitaukseen.

Donald tarttui tiukasti Vladimirin käteen nähdessään suuren tiikerin. Vladimirin kääntäessä päätään Donald oli vajota noihin lumoaviin sateenharmaisiin silmiin. Ennen kuin hän ehti tajuta mitään, Vladimir oli loikannut hurjan tiikerin selkään ja repäissyt paitansa irti paljasten valtavat vatsalihakset. Vladimir ohjasi hurjasti karjuvan tiikerin Donaldin viereen ja ennen kuin hän tajusi mitään Donald istui Vladimirin takana hädin tuskin tajuten pitää kiinni.

Vladimir kiskoi Donaldin kevyesti suunnattoman tiikerin selkään ja kääntyi katsomaan ystäväänsä. Kysyen silmillään lupaa hän repi valkean paidan pois ja hyväili kädellään oranssia vatsaa. Sitten hän kannusti tiikerin hurjaan vauhtiin ja karautti TV-kameroiden eteen. Hän tunsi Donaldin pienen käden hiuksissaan. Se tuntui hyvältä mutta Vladimir halusi lisää.

Donald nojautui niin lähelle Vladimiria kuin mahdollista. Mies hänen edessään oli kuuma. Siis kirjaimellisesti. Hänellä oli varmaan kuumetta tai jotain. Donaldillakin täytyi olla kuumetta. Ei hän muuten olisi nauttinut tästä näin paljon. Hyvin paljon. Kuume oli ainoa selitys.

Vladimir ohjasi tiikerin eleganttiin loikkaan, joka hajoitti toimittajien rivistön. Suurin osa heistä hylkäsi kauhuissaan kameransa, mutta yksi nainen juoksi varsin kovaa ottaen huomioon hänen mustat korkokenkänsä. Tiikeri päästi murahduksen, mutta toimittaja ei edes vilkaissut taakseen. Ajojahti ei kestänyt kauaa, pian nainen makasi maassa tiikerin vieressä.

Donald katsoi ihaillen Vladimirin voimannäytöstä ja totesi haluavansa Yhdysvaltain rajavartioille tiikerit ratsuiksi. Hän mietiskeli niin kiivaasti, että pyllähti vehreälle nurmelle. Noustuaan ylös hän saapasteli maassa makaavan naisen luokse ja kysyi, kuka hän oli. Naisen kerrottua, että hän oli ällöttävän suvakkilehden toimittaja, Donald käski häntä pitämään huolta, että lehdessä ei kerrottaisi mitään hänestä ja Donaldista. Hän katsoi Vladimiria päin ylpeänä siitä, miten hienosti hän oli uhkaillut naista. Nainen ei ollut edes kaunis.

Vladimir napsautti sormiaan hovimestarilleen, joka juoksi hakemaan poliisit. He pidättivät toimittajat. Eiköhän heille jotkin tekaistut syytteet löydettäisi. Hän murahti terävästi tiikerille, joka perääntyi arkana. Käden heilautus sai sen juoksemaan takaisin aitaukseensa. Se osasi sulkea porttinsa, koska oli uroksena hyvin älykäs.

Donald keräsi kaiken rohkeutensa, jota oli hyvin paljon, ja kuiskasi Vladimirille pyynnön lähteä kanssaan uimaan. Hänellä ei ollut uimahousuja mukana, mutta se ei haitannut.

Vladimir myöntyi ilomielin Donaldin pyyntöön ja tarttui vaivihkaa häntä kädestä, kun he kävelivät rantaan. Hän ei käsittänyt, miten ei ollut ennen ymmärtänyt kuinka kaunis ja komea Donald oli. Rantahiekan kummut muistuttivat Donaldin kaunista vatsaa, tosin niiden väri ei ollut yhtä ihana.

[violasmirabiles]

5., 9., 13., 18. ja 19. Vi. Koskela, 22. Tikkakosken mannekiini

5. Laadi 5 kappaleen soittolista koko teokselle.

apua. öö

ateenalaisten laulu

kate bush - army dreamers

puna-armeijan kuoron kalinka obviously

tuomari nurmio - kurja matkamies maan

monty python - always look on the bright side of life 

9. Onko sinulla kappaletta, jonka yhdistät Tuntemattomaan sotilaaseen? Miksi se?  > no siis näiden yllä soittolistaksi laitettujen lisäksihän näitä on tälleen tarkasti arvioituna Aika Monta. alkaen finlandia-hymnistä, eldankajärven jäästä, vartiosta ja elämästä juoksuhaudoissa, koska ne soi/niitä lauletaan kirjassa tai leffaversioissa. jätkät itse laulaa marssiessaan maantie on kova kävellä mollen tuntsan alkuvaiheilla. punakaartin marssi. sit tietty ihanaa leijonat ihanaa on keskeinen osa smedsin tuntemattoman taistelujuttuja, ja valitettavasti myös nancy sinatran bang bang my baby shot me downin yhdistän smedsin tuntemattoman maatuskansyömiskohtaukseen. i’ll make a man out of you soi päässäni aina katsoessani mollen tuntsan inttimontaasia. ja tietty myös mies ulos sinusta, siitähän on olemassa myös videoedit. 

mut sit kans suomi-undergroundin helmi, suomen talvisota 1939-1940 ja m.a.numminen esittävät ihastuttavan teoksen nimeltä jatkosota-rock, joka sen ilmeisimmän yhteyden lisäksi kiteyttää osan jätkien asenteesta aika napakasti sanoilla “vittuun sotiminen, tämä äijä lähtee paskalle”. sit on paljon juttuja joista yhdistän tuntsaan ehkä rivin tai kaks tekstiä ja sit niis on Oikeanlainen Viba. mut tää vastaus on levinny ihan riittävästi käsiin jo nyt, tän takia mulla on vaan ne listat

13. Mihin hahmoon samaistut eniten? Mihin hahmoon et? > määttään siinä mielessä että pyrin olemaan yhtä chilli kaikesta mitä tulee. en oikeesti onnistu siinä läheskään ain mut pyrin siihen. vanhalaan siinä mielessä että ei tätä voi ottaa niin vakavasti mut myös pls validate

karjulaa en vittu pysty enkä jaksa ymmärtää koska vittu mikä mulkku, ei mulla semmosiin riitä kärsivällisyys. myös rokan itsepäisyys ja taipumattomuus joissain asioissa vieraannuttaa meikää vähän. ja itehän oon kanssa nössö niin sen pelkäämättömyyteen en osaa samaistua lmao

18. Kerro hahmosta x ennen sotaa. > ja Koskelan Vilho Johannes, vänrikki ja myöhemmin luutnantti. no hänestähän me oikeestaan tiedämme enemmän kuin kestään muusta, että millainen hän oli ennen sotaa. Urjalan Pentinkulmalla kasvanut pappilan torpparin ja punapäällikön esikoispoika. hiljainen kaveri ja yks enkeli läpi elämänsä. kolme nuorempaa veljeä ja yksi nuorempi sisko. voitti koulujenväliset hiihtokisat joskus 13-vuotiaana tyyliin ja ilmeisesti kyrpiintyi siitä hiihtämiseen niin kovasti että mollen tuntsan pitkässä versiossa kun näemme hänen hiihtävän niin jätkäraukka näyttää siltä että työntäisi ne sukset ennemmin poikittain perseeseensä kuin ois siinä hiihtääs. ollut ennen jatkosotaa kännissä yhden (1) kerran, jonka perusteella tiedämme että on aina ollut musiikin ystäv�� humalispäissään. ei tosin itse laula vaan antaa toisten laulaa. ja jos laulamista häiritään niin on helvetti irti, eli myös äkkipikaisuus ja aggressiivisuus kännissä on ollut läsnä jo aiemmin. tosin vain, jos läsnä on natseja tai musiikin päälle ölisijöitä. pätevät periaatteet siis. 

talvisotaan ville osallistui olikohan kersanttina tai sitten se ylennettiin siellä kersantiks en muista enkä tarkista. lemetissä se oli veljensä eeron kanssa, ja niiden pikkuveli voitto oli rintamalla myös, mutta eri porukassa koska oli just sopivasti asepalveluksessa niihin aikoihin kun sota syttyi. ja tässä kohtaahan ei enää ole mikään spoiler että sekä eero että voitto kaatuivat ja tuotiin yhtä aikaa pentinkulmalle, johon tieto oli tullut sellaisella viiveellä että akseli ja elina uskoivat vain yhden pojan kaatuneen. ei tästä sen enempää koska en taho alkaa itkee. ville tuli sitten vähän myöhemmin kotiin ja lähti saman tien upseerikouluun. ei erityisemmin nauttinut äkseeraamisesta taikka minkäänlaisesta ihanneupseerihommasta, mutta alma-mummu oli hyvin mielissään ja innostunut siitä että pojanpojasta tulee oikea herra, vaikka sitten hyvin pieni. ja kyllähän se villeä vähän huvitti.

villehän ei veljiensä kaatumisesta puhunut muuta kuin hyvin harvoilla sanoilla just kotio palattuaan ja 2017 leffassa laskuhumalassa ölistessään, minkä lisäks se jää katselemaan niiden kuvia lomalla ollessaan. kyllä mä aattelen että vaikka se ties ettei niiden kaatumiset olleet millään tasolla hänestä kiinni, niin kyllä se vähän. jonkinlaista. vaivautunutta syyllisyyttä tunsi. huonoa omatuntoa. aina silloin tällöin heikkoina hetkinä, niin kuin just silloin kännissä ja ehkä joskus väsyneenä kun kaikki oli jo lopussa. olihan se kuitenkin vanhin niistä. 

19. Kerro hahmosta x vuonna 2019. > jos siirrämme koko Koskelan vuoteen 2019 niin ihan tasan vitun varmasti ei Ville haluais tilaa itselleen. ei se tietenkään aggressiivinen ois mutta vastahakoinen, niin että Akselia ottais aivoon, etenkin jos Ville minkään tason epämääräisiä suunnitelmanpuolikkaita pyörittelisi joihin tilanhoito ei kuulu. kaipa se tampereelle tai lähikuntiin pyrkisi. mutta olisko sillä mitään selkeää suunnitelmaa elämälleen? sitä en tiiä. intin se kyllä kävis, aukin, ja vähintään kersanttina se kotiutuisi, muttei se tälläkään vuosituhannella erityisen innokas maanpuolustaja olisi. canon erassa se vähän ajautuu niihin hommiin mihin päätyy, ja on jo vahvasti päättänyt erota armeijasta sodan jälkeen siinä kohtaa kun kaatuu. tätä tykkään muissa skenaarioissa soveltaa Villen työuraan, esimerkiks niin että yliopisto-AU:ssa se päätyisi puoliksi vahingossa sijaistamaan jotakuta jossain hätätilanteessa, koska sattuu tietämään opetettavasta aiheesta, ja sitten sijaisuus pitkittyy, tai se päätyy sijaistamaan jotakuta muuta, ja oho yhtäkkiä se onkin opettanut viis vuotta. 

toisaalta tätä kautta en näkis mahdottomana sitäkään, että Ville auttais pitämään Koskelaa pystyssä. mut se ei haluais sitä omiin nimiinsä, se ei halua sitä vastuuta ja tulla sillä tavalla sidotuksi paikalleen. ei se muuten, mutta JOS sattuis haluamaan jotain muuta. se olis paljon vaikeampaa jos olis tila huolehdittavana.

sit kans villen facebooktilihän ois hyvin karu, ei sillä varmaan ois profiilikuvaa edes tai sillä olis sama kuva vuodesta toiseen, eikä se tietenkään mitään mihinkään kommentoi, tykkäilee vain joskus. sama jonkin instan kanssa. se vaan skrollailee ja joskus tykkäilee, yleensä eläinkuvista tai kohteliaisuuden vuoksi hääkuvista. toiset merkitsevät sitä kuviinsa jonkin verran, ja jos se on kännissä, on sen instastory täynnä kaikkea äänekästä ja epäselvää. muita someja sillä tuskin sitten onkaan. jos ei whatsappia lasketa someksi, mitä mie en yleensä tee. snäppi sillä ois aivan kuollut muuten kuin känni-iltoina.

22. Millaisesta elämästä hahmo x haaveili lapsena? Mikä on esim. haaveammatti? > rokka antero. minä oon jokseenkin kiintynyt sellaiseen headcanoniin, joka perustuu siihen ettei antilla oo toista etunimeä, että se olisi saanut hätäkasteen vauvana. ehkä se olis syntynyt vähän ennen aikojaan tai jotakin muuta olis sattunut. kyllähän se siitä eli ja potki ja kasvoi sellaiseksi kuin kasvoi, mutta sen vanhemmat ehkä vähän olisivat sitä säikähtäneet. varsinkin jos antti ois kasvaessaan ollut vähän sellainen rimpula siihen asti että puberteetti iski, vähän lyhyt ikäsekseen ja ehkä vähän hento, niin ehkä sitä olis käsketty olemaan erityisen varovainen enemmän kuin toisia hänen ikäsiään. ja niin. kun kyseessä on rokan antti, niin mitäpä lottoot mitä se siitä tykkäis. sehän kävis vähän kärsimättömäks ja tekis vaarallisempia temppuja salaa. turhautuis siitä ettei häneen luoteta että hän osaa pitää ittensä kunnossa tai tuntis rajojaan. sellaista luottamusta ja vapautta se tässä skenaariossa olisi pentuna kaivannut osakseen. lapsena se olis myös ehdottomasti halunnut olla jonkinlainen sankari. ei niin kuin vaikka joku kartsa ihan tasan on koko elämänsä ajan halunnut olla nimenomaan sellanen jalo ja puhdassydäminen ja tahraton sotilassankari tai ritari, vaan semmonen joka saa vähän riehua ja se on sallittua koska se myös pelastaa päivän. mutta toisaalta, canon era antti joka on maatilalla kasvanut ja varmaan koko ikänsä elänyt silleen että okei tää tila siirtyy joskus hänelle, niin ei sitä sekään elämä haittaa. mutta ans perkele olla jos kukaan tulee hänelle kertoon että hänen pitäis hoitaa kotiaan eri tavalla, jos hänen tavallaan saa hommat kanssa hoidetuksi ja se on nopeampi tapa. antti on kans jo pienestä asti tiennyt että haluaa aikuisena ison perheen ja talon täyteen eloa ja vilinää.

kiitos kovasti!

kyselkääs muutkin!

[hiidenneiti]

Isänmaanrakkaus kuten niin moni muukin asia esiintyy Runebergin runoissa voimakkaasti korostettuna, jopa paisuteltuna. Vänrikkejä lukiessa voisi välillä luulla, että oli olemassa Suomi-niminen maa ja sen armeija, jotka kävivät sotaa, mutta joutuivat ruotsalaisten pettämiksi ja jäivät siksi tappiolle. Tosiasiassahan mitään Suomea ei vielä tuolloin hallinnollisessa mielessä ollut olemassa, puhumattakaan että sillä olisi ollut omia sotajoukkoja – tai edes lippua, jonka Runeberg muina miehinä mainitsee runossa ”Veteraani”. Kaikki nämä olivat vasta tavoitteita. Kysymys oli koko ajan Ruotsin kuningaskunnasta ja sen kylläkin miehistöltään suurelta osin suomalaisista sotavoimista, jotka kävivät sotaa naapurimaataan vastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin. Runebergille oli kuitenkin oleellista, että taistelut tapahtuivat siellä, missä suomalaiset asuivat ja elivät, heidän synnyinseuduillaan, siis isänmaassaan. [...]   Vänrikkejä on sotaisan aihepiirinsä vuoksi toisinaan pidetty suorastaan sotakiihkoisena runoutena. Eino Leino, jonka oli määrä suomentaa teos uudestaan, mutta joka matkustikin Italiaan ja jätti tehtävän Manniselle, sanoi lehtikirjoituksessaan jo 1907: ”Sota oli aina synkkä onnettomuus suomalaiselle. Runeberg on tehnyt siitä loisteliaan turnausleikin.” Leino oli vain osittain oikeassa. Aikakautensa edustajana Runeberg ihailee antiikin ja romantiikan sankarimyyttejä, joiden avulla hän rummuttaa hereille suomalaista kansallistunnetta, ja kun aiheeksi on valittu sota, tuloksena on kieltämättä runoutta, jossa sotiminen voi näyttää turnausleikiltä.   On kuitenkin muistettava, että hän kirjoitti luomuksensa Suomen historian pisimmän yhtenäisen rauhankauden kestäessä, eikä hänellä ollut henkilökohtaista kosketusta sodan todellisuuteen. Sellaiset seikat kuin soturikunnia ja sankarikuolema kerta kaikkiaan kuuluivat 1800-luvun alkupuolen runolliseen kuvastoon. Runebergin erityinen ansio aikalaistensa silmissä oli se, että hän repäisi ne irti muinaisuuden myyttisistä huuruista ja naulitsi ne miltei käsin kosketeltavaan oman kansan lähimenneisyyteen. Lisäksi hän pehmensi sotaisaa vaikutelmaa ymmärtämällä myös vihollista (kuten runossa ”Kulnev”) ja suosittamalla lukijalle inhimillistä asennetta (”Kuoleva soturi”). Vain sukupolvea aikaisemmin käydyn sodan kuvaaminen aiheutti tosin myös väärinkäsityksiä, joista sitkeimmäksi osoittautui usko siihen, että Runeberg oli kirjoittanut jonkinlaisen sotadokumentin, vaikka hän oli soveltanut lukemaansa ja kuulemaansa varsin vapaasti ja hahmotellut henkilöitään melkein enemmän taiteellisten ja eettisten ihanteittensa kuin elävien mallien mukaan – sikäli kuin ei ollut keksinyt heitä omasta päästään, kuten on runoelman ”päähenkilön” Vänrikki Stålin laita. Keskeiset päälliköt toki ovat samoja, jotka todellisuudessakin palvelivat Ruotsin – tai Venäjän – armeijassa, vaikka heidän hahmoihinsa onkin suunnattu sankarihyveitä korostava, paikoin lähes ylimaallinen valaistus.

Juhani Lindholm: Runeberg ja Suomen sota, Vänrikki Stålin tarinat (WSOY 2017)

[kelkkamonologi]

Zero to Hero

Lammio-ficciä!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! hahmot: Lammio, Lammion isä ja äiti, vaatturi, Samuel Asumaniemi. (oc) Maininta Lammion tyttöystävästä Liisasta (oc, vai onko? *köhköh*)

sanamäärä: n. 1700

vastuuvapaus: en saa rahaa enkä omista Lammioo

varotukset: verta, haavottuminen, Lammio kohtelee naishoitajaa huonosti

Henrik Aleksanteri Lammio oli helsinkiläisellä vaateliikkeessä teettämässä itselleen uutta sarkapukua. Vanhemmat kun ajattelivat omakustanteisen puvun tekevän kunniaa juuri 21 vuotta täyttäneelle vänrikille. Puku oli syntymäpäivälahja, jota Henrik ei osannut odottaa. Kai vanhempien päätökseen oli vaikuttanut hänen syntymäpäivänään, 28.11., saapunut palvelukseenastumismääräys. Ei Lammiota mitenkään sotiminen kiinnostanut, mutta koki hän velvollisuudekseen puolustaa Suomen itsenäisyyttä, jonka vuoksi hänen isänsä oli sotinut. Ihan tavallinen helsinkiläispoika hän oli. Isä oli entinen sotilas, nykyinen lääkäri, ja ��iti toimi milloin missäkin sihteerinä.

Henrik peilaili itseään vaateliikkeen peilistä. Puku näytti istuvan kuin nenä päähän. Vielä kun hän saisi aikaiseksi laittaa kaulukseen vänrikin kauluslaatat. Puku myötäili hänen vartaloaan ja sen virheettömyyttä. Hän kiitti päänsä sisällä isää siitä, että tuo oli pakottanut hänet jo lapsesta asti urheilemaan, ja eritoten pesäpallon pariin.

”Nuoriherra Lammiolle puku näyttää istuvan hyvin.” vaatturi asetteli mittanauhaa takaisin olkapäilleen. ”Nii. Kylhän se. Sitä mä vaan funtsin, et ompeletteks te kauluslaattoja vai duunaaks mä sen ite?” Henrik astui jalustalta pois ja siisti pukuaan. ”Emme me valitettavasti tee sellasta, kersantti.” vaatturi pudisti päätään. ”Ei sille sit voi mitään. Kyl mä ne ite osaan laittaa. Ja junassa on sit ainakin aikaa, jos ei muuta.” Henrik virnisti. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä kovin itsevarmaksi, jopa sotilaaksi, eikä vain koulupojaksi, joka tuskailee läksyjen kanssa ja katselee tyttöjä rakastava ilme kasvoillaan. Ei, hän oli Suomen armeijan vänrikki Lammio. Toivottavasti pian luutnantti, sitä vanhemmat toivoivat ainokaisestaan.

Henrik vaihtoi liikkeessä vaatteensa. Pian hän oli taas vain Henrik, joka käytti harmaata korkeakauluksista neuletta, ruskeita henkseleitä, jotka eivät näkyneet neuleen alta. Päälle hän heitti mustan talvitakkinsa ja kietoi vielä huivin lämmittämään kaulaansa. Hän maksoi ostoksensa ja lähti kaupasta ulos räntäsateeseen.

Kotiovella hän pudisti takkinsa olkapäiltä rännän ja puhdisti kenkänsä. Hän astui sisälle ja kerkesi tervehtimään vanhempiaan, ennen kuin meni huoneeseensa vaihtamaan sarkapukuunsa ja pakkaamaan reppunsa. Juna lähtisi parin tunnin päästä kohti itärajaa, ja hänellä alkoi olla hieman kiire. Ei mitenkään pahasti, mutta kuitenkin.

Hän sai pakattua ja katsahti sen jälkeen pöydällä olevaa kuvaa Liisasta. Kai hänen pitäisi rintamalta palattuaan naittaa Liisa, vaikkei asia oikeastaan kiinnostanut Henrikiä. Vanhemmat painostivat häntä naimisiin, mutta hänestä itsestään tuntui, ettei ollut valmis perhe-elämään. Huokaisten hän otti kuvan pöydältä ja laittoi sen lompakkonsa väliin. Siellä se pysyisi toivon mukaan säilössä ja lähellä Henrikiä koko sodan ajan.

”Mä meen ny sit. Toivottakaa onnee tai jotain. Vaikka ei meitsi sitä tarvi.” Henrik sanoi ulko-ovelta vanhemmilleen. Äiti tuli vielä halaamaan poikaansa, ja isä puristi poikansa kättä. ”Suomen puolesta. Taistele itsenäisyytemme puolesta, Henrik.” isä sanoi ja poika nyökkäsi. ”Nii mä teen. Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa: sinuun koskea ei väkivalta saa! Kallios ei horju, vaaras poies torjuu.” Henrik hyräili, ja isä nyökkäsi. ”Näytä niille kommunisteille. He eivät ole ihmisiä, muista se.” isä puhui ja poika lähti ovesta ulos.

••

Vänrikki Lammiota paleli. Hän oli istunut poterossaan jo monta tuntia. Hän oli jo mennyt laskuissaan sekaisin, että kuinka monta tuntia oli lumisessa kuopassa tullut vietettyä. Sormet olivat kohmeessa ja tungettu kainaloihin lämpeämään. Rukkaset olivat kädessä, mutta eivät ne paljoa lämmittäneet joulukuisessa pakkasaamussa. Tai päivässä, Lammio ei tiennyt mitä kello oli eikä hänelle tullut mieleenkään katsoa rannekellostaan. Oli liian kylmä sellaiseen. Maastontarkkailu vihollisen varalta oli tarpeeksi uuvuttavaa punaposkiselle vänrikille.

Hän huomasi liikettä edessään. Arviolta 10, 15 metrin päässä. Lammio kopeloi aseensa poteron pohjalta ja asetteli sen poteron reunalle, että olisi helppo tähdätä. Vielä hän kuitenkin odotti, jos se olikin oma. Hän vilkaisi sivulleen joukkuettaan. Oikealla puolella oleva korpraali Asumaniemi oli myös huomannut liikettä. Lammio viittoili tälle, ja korpraali liikkui hitaasti Lammion poteroon.

”Slobo?” Asumaniemi kuiskasi Lammiolle. ”Voi olla. Samu, mä lähden. Tsekkaa mun selkä, oke?” Lammio nyökkäsi kaverilleen. Hän osasi luottaa Asumaniemeen, olihan hän tuntenut sen noin 7-vuotiaasta lähtien. Asumaniemi oli kaksi vuotta nuorempi, mutta silti Lammion mielestä hyvä tyyppi. ”Jep. Mitä noi muut duunaa, Henkka?” se kysyi. ”Toivotaa, et ne följaa sua.” Lammio sanoi ennen kuin nousi poterosta ja lähti juoksemaan liikettä kohti. Ehkä se oli uhkarohkeaa, mutta ehkä hän saisi luutnantinnatsat tai jonkun kunniamerkin.

Lammio juoksi kyyryssä niin lujaa kuin pääsi. Ase oli suunnattuna eteenpäin, ja varmistin pois päältä. Hän siristeli silmiään nähdäkseen kauemmas. Hän ei enää nähnyt ketään edessä. Hän katsahti maahan ja huomasi lumihangessa jalanjälkiä, jotka johtivat metsään. Voi saatana. Hän lähti metsään. Pitäisi se mahdollinen vihollinen tappaa.

Hän ei kerennyt kauaksikaan metsässä, kun joku jo nousi kiven takaa ja ampui. Luoti osui Lammiota oikeaan käsivarteen, mutta siitä huolimatta hän sai ammuttua vihollisen. Hän tiesi, että hänen pitäisi päästä joukkueensa luo. Hän kuitenkin lamaantui käden kivun takia. Hän sai heitettyä kiväärinsä ei-haavoittuneelle olalle ja jalkansa liikkeelle joukkuettaan kohti.

Lammio puristi käsivarttaan liikkuessaan joukkuettaan kohti. Lumipuvun hiha oli riekaleina ja verinen. Vasemman käden rukkanen oli sekin saanut osansa verestä, ja Lammio tiesi, että menetti verta kovaa vauhtia. Jos hän tästä selviäisi, saisi Liisa sormuksen sormeensa ja sikiön kohtuunsa. Se oli saletti. Lammio lupasi itselleen, että hänestä tulisi aviomies ja isä, jos hän tästä koettelemuksesta selviäisi. Vaikka sitten rampana. Kai sekin laskettiin selviämiseksi, jos kotiutui rintamalta haavoittuneena? Huutaa vänrikki ei viitsinyt, ettei ryssä olisi kuullut. Häntä kyllä sattui, mutta huutaminen ei tullut kuuloonkaan. Hän keskittyi ajatukseen Liisasta sormus sormessaan ja pitelemässä heidän lastaan.

Asumaniemi huomasi jonkun kävelen kohti poteroaan. Henrik? Se oli Henrik. Asumaniemi tunnusti nuo vaaleat kiharat vaikka kymmenen kilometrin päästä. Sitä oli sattunut. Asumaniemi nousi ylös ja juoksi kaverinsa viereen niin lujaa kuin pääsi upottavassa hangessa.

”Henkka? Mitä saatanaa?” Asumaniemi kysyi ja sai Henrikin poteroon suojaan. ”Aissssaatana!” Lammio irvisti, ja Asumaniemi alkoi kaivaa sidettä. ”Henkka. Henkka. Tsiigaa mua öögii. Just noi. Älä jätä mua. Mä en jätä sua. Pidä öögas auki. Just noi. Hyvi menee. Ei enää kauaa. Just noi. Öögat auki. Emmä jätä.” Asumaniemi höpötti samalla, kun laittoi sidettä kaverinsa käden ympäri. ”Sattuu helvetisti.” Lammio irvisteli ja vaivoin piti silmänsä auki. ”Mä hiffaan. Kohta tulee lääkintämies, ja me saadaa sut sjuksisee. Eiks je?” Asumaniemi teki tilaa lääkintämiehelle, joka saapui juuri sopivasti. ”Delaakssssmä?” Lammio hengitti raskaasti. ”Et sä. Mä lupaan.” Asumaniemi sanoi niin rauhallisesti, kuin osasi.

****

Lammio siirrettiin nopeasti kenttäsairaalaan. Hän oli tajunnan rajamailla morfiiniannoksen ja kivun takia. Hän oli lääkärin puheesta ymmärtänyt, että luoti oli jäänyt olkalihakseen eikä ollut rikkonut luuta ja että kenttäsairaalassa luotia tuskin saataisiin kaivettua ulos. Huomenna kuulemma olisi siirto sotasairaalaan jonnekinpäin Suomea. Lammio toivoi, ettei Helsinkiin, koska vanhemmat kuitenkin vaatisivat päästä katsomaan. Sitä Lammio ei halunnut. Mitä ne tekisivät rammalla pojalla? Lammio makasi huoneen nurkkaan kyhätyllä patjalla, ja oikea käsi oli siteiden peitossa. Hän näki silmäkulmastaan, että joku lotta teki kantosidettä. Sitä nuori vänrikki ei jostain syystä ollut aikaisemmin saanut. Vaikka mikä vänrikki hän enää oli, käsi varmaan amputoitaisiin välittömästi sen jälkeen, kun hän pääsisi sotasairaalaan. Juuri ylennyksen saaneesta vänrikistä sotainvalidiksi noin kolmessa viikossa.

Ei Lammio sitä halunnut myöntää, mutta haavoittuminen otti hänen ylpeydelleen. Ei hän enää kehdannut palata Helsinkiin vaikka kaupunki olikin hänelle rakas. Hän oli pettänyt maansa tehtävässään suojella sitä. Nyt häntä lähinnä vitutti uhkarohkeutensa lähteä yksin vihollisen perään. Olisihan se pitänyt tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Ei varmaan Vapaudenmitalia tai -ristiäkään tulisi. Kuka sen muka todistaisi, missä hän oli haavoittunut? Ei varmaan kukaan. Hyvällä tuurilla Samuel oli nähnyt, mitä oli tapahtunut, ja pystyisi selittämään sen rykmentinkomentajalle. Mutta Lammio tiesi tuurinsa. Sitä ei ollut. Ei sitten yhtään. Ei edes tyttöjen suhteen, niin miten tuuria voisi olla missään muuallakaan?

****

Sotasairaala. Lammio ei halunnut maata siellä toimettomana. Käsi oli edelleen siteissä ja kantositeessä. Luoti oli saatu pois lihaksesta, ja hän oli ymmärtänyt, että mitään ei ollut mennyt pahasti rikki. Luoti oli kuulemma pysähtynyt hauikseen ja jäänyt siihen, sillä Lammio oli jännittänyt lihaksiaan juuri oikealla hetkellä. Hän ei ihan uskonut lääkärien selitystä, mutta oli

Lammio vilkuili ympärilleen. Sotilaita, joilta oli käsiä ja jalkoja irti. Osalla paksu sidekerros peitti silmät tai kaulan. Jonkun kaulaa peitti side. Jollain oli rintakehän ympäri sidettä.

Muita katsellessaan Lammio ajatteli, että ei hänen paikkansa ollut sairaalassa, kun muut olivat pahemmin haavoittuneita kuin hän. Niin, hänen pitäisi olla rintamalla puolustamassa Suomen itsenäisyyttä. Käden kipukaan ei ollut enää kovin paha, ja hän uskoi pystyvänsä pitämään asetta käsissään. Jos alkuun vaikka vasemmassa kädessä, ja kädenvaihto oikean kuntoutuessa.

“Hoitaja. Mulla on fiilis, että mun ei kuuluis olla täälä. Hiffaaks? Mä sentäs olen tajuissani, toisin kun moni muu. Päästäkää mut meneen.” Lammio pyysi niin ystävällisesti, kuin osasi vitutuksensa keskellä. “Emmie oikein voi. Te ette uo tarpeeksi hyväs kunnos.” hoitaja pahoitteli. “Mitä te mua täälä pidätte? Mä kyllä pidän itestäni huolen, jos mä vaan pääsen meneen.” Lammio kivahti, ja hänen äänensä muuttui oudon kimeäksi. Saatanan murrosikä, kun oli alkanut myöhään. “Vänrikki varmaa ymmärtää, jot mie en sitä tehhä? Liäkär semmossen tekköö.” hoitaja huomio Lammion äänen vihaisuuden. “Vänrikki. Sano toi vielä kerran. Mulla luultavasti on enemmän pesämunaa, mitä sulla tulee ikinä oleen. Et sä mua täälä pitele.” Lammio nousi ylös sängystä ja heitti repun selkäänsä. Hän lähtisi kotiin. Parin kilometrin kävelymatka. Ei paha. Ei yhtään. Sen melkein juoksisi.

Lammio oli jo sairaalan portin ulkopuolella, kun joku tarrasi häntä olkapäästä kiinni. Lammio riuhtaisi itsensä irti ja jatkoi matkaansa. Takana tullut kuitenkin hyppäsi Lammion eteen ja tukki vänrikin tien. Lammio tunnisti sen lääkäriksi, joka oli aamulla käynyt katsomassa häntä. “Siirry. Mä lähden ny himaan. Et sä mua voi tuola pitää.” Lammion silmissä leiskui viha. “Vänrikki Lammio. Te ette voi lähteä. Ettei tule mitään komplikaatioita. Kätenne ei ole vielä kunnossa.” lääkäri sanoi raapien partaansa. “SIIRTYKÄÄ! Olen Suomen armeijan vänrikki, ja minulla on velvollisuuksia Karjalassa. Minun pitää taistella Suomen ja suomalaisten itsenäisyyden puolesta. Te ette voi minua pitää sotasairaalassa puolikuolleiden kanssa.” Lammio puri takahampaansa yhteen. Lääkäri ei Lammiota pelästynyt. “Niin. Tottakai, herra vänrikki. Mutta meidän pitää varmistaa kätenne kunto ennen kuin voit lähteä. Lihasvammoista ei ikinä tiedä.” lääkäri katsoi vänrikkiä silmiin. “Ei kiinnosta. Minä lähden. Sanoitpa sä mitä tahansa.” Lammio mutisi, tönäisi lääkärin lumeen ja lähti juoksemaan niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.

Lammio pääsi kotiin, mutta ketään ei ollut kotona. Hän avasi oven avaimellaan ja käveli sisään. Hän meni keittiöön ja huomasi lapun pöydällä. Hän lukaisi sen nopeasti ja tajusi kohonneensa luutnantiksi ja saaneen Vapaudenmitalin. Hän jätti lapun pöydällä ja siivosi kaikki jälkensä. Vanhemmat eivät saisi tietää, että hän oli karannut sairaalasta.

Hän keräsi kampeensa ja lähti takaisin sairaalaan. Kai sitä pitäisi terveen paperit saada ja myönnytys palata rintamalle. Hän ilmestyi sairaalan portille ja vastassa oli se sama partasuu, kuin noin kaksi tuntia aikaisemmin. Tällä kertaa jonkun paperinipun kanssa. “Luutnantti Lammio. Onneks olkoon. Teitä tarvitaan Mikkelissä Päämajassa. Kotiutuspaperit olis tuossa.” lääkäri mutisi. Lammio nappasi paperit, tunki ne reppuunsa ja lähti suorinta tietä juna-asemalle. Samana päivänä kolme hyvää asiaa. Ylennys, Vapaudenmitali ja komennus Päämajaan. Elämä hymyili jälleen 21-vuotiaalle luutnantti Henrik Aleksanteri Lammiolle.

[kiimaisetmuumipeikot]

Ilta elämän kyynistämän isän seurassa:

Älä anna maailman pahuuden pilata ilojasi, mutta kuitenkin huomioi, mitä rahoillasi, tykkäyksilläsi ja katsomiskerroillasi tuet.

[kiimaisetmuumipeikot]

Erikoisoperaatiolaakson tarinoita:

[kiimaisetmuumipeikot]

Siviiliuhrilaakson tarinoita:

Yleensä ne, jotka asioista päättävät, eivät ole niitä, jotka päätöksistä kärsivät.

[kiimaisetmuumipeikot]

Wagner saapuu Muumilaaksoon: