#semmosta taas :D

[marsilainen]

Vertasko toi selostaja just Kraftia Antti Tuiskuun?? Dkdkjdbdj

[hiiskatti]

Saatana ku vihaan mun hiuksia

[mieoleahvena]

Virhe (Lammio/Rokka)

Paritus: Lammio/Rokka

Sanamäärä: ~3700

Disclaimer: Hahmot tietenkin Väpän. Maksaispa joku niin jäis pakollisten menojen ohelle ylimäärästä.

Varoitukset: Seksuaalinen tilanne, mutta en ole mikään pornokuningas joten jynkkyä ei oo luvassa :D

A/N: Halusin kirjottaa Lammio/Rokkaa kun en oo täällä semmosta nähnyt. Oli kyllä yllättävän hankalaa varsinkin nyt kun on noihin kukkoihin keskittynyt, joten olkaa lempeitä.

Summary: Lammio ei voi sietää Rokkaa, mutta Rokka se vain jatkaa ongelmien aiheuttamista. ** Lammio ei voinut sietää alikersantti Rokkaa. Pelkkä toisen miehen rennon astelun näkeminen sai taas tämänkin siihen asti hyvin sujuneen päivän pilalle ja ärsyyntymisasteikon kohoamaan pilviin, eikä tilannetta auttanut jo kaukaa Rokasta hiljaisena mutta näkyvästi huokuva röyhkeys Lammiota kohtaan. Sieltä se taas nimittäin tuli, ja Lammio koetti parhaansa mukaan olla näkemättä koko miestä. Hän yritti epätoivoisesti löytää Mielosta lähistöltä sälyttääkseen tälle miesten vahtimisen, jotta saisi siitä itselleen jonkinlaisen tekosyyn kadota telttaansa ennen kuin Rokka ehtisi hänen luokseen pitämään häntä pilkkanaan. Mielosta ei valitettavasti löytynyt, eikä ketään muutakaan. Alistuneena Lammio kirosi, puri alahuultaan ja otti kasvoilleen sen kaikista kylmimmän ja välinpitämättömimmän ilmeensä.

”Tietäsköhä herra luutnantti mihi aikaa sitä ruokaa sais? Alkas ol pojil nälkä”, tiedusteli Rokka tyynen rauhallisena pysähtyessään Lammion kohdalla, seisoi siinä hänen edessään niin suorassa kuin vain taitoi niin että parin sentin huomaamaton pituusero kasvoi yhtäkkiä Lammion silmissä uhkaaviin mittoihin. ”Minä en ole mikään muonitusvastaava. On tässä muutakin tekemistä”, vastasi Lammio ylevänä ja sitä myöten nytkähti leukakin kuin käskystä korkeammalle. Rokka hymyili, huiskautti kättään rennosti ja poistui paikalta tavalliseen tapaansa sanaakaan sanomatta. Lammio kääntyi selin nälkäänsä kovaan ääneen valittaviin miehiin, laski mielessään kymmeneen ja pidätteli henkeään kunnes sai rauhoituttua. Helvetin Rokka. Aina se tuli tuolla tavalla äkkiseltään vaivaamaan häntä jollakin turhalla asialla, mutta äkkiseltään lähteminenkin sai Lammion näkemään punaista. Ei viitsinyt edes pahoitella häiriötä. Nuo kaksi olivat olleet tukkanuottasilla heti ensitapaamisesta lähtien. Karjalainen Rokka sinutteli Lammiota, esitti huolettomasti käskyjä ja puhui tälle – ja yleensäkin ylemmilleen – muutenkin kuin vertaiselleen, eikä antanut lainkaan jakoa sellaisille mielestään tarpeettomille maallisille asioille kuten arvonimille tai sotilaskurille, viittasi vain kintaalla kaikille moitteille ja oli niin ollakseen. Mikään muu ei Lammion kaltaista kaavamaista luutnanttia olisi voinut enempää suututtaa kuin sellainen henkilökohtainen hyökkäys hänen kovalla vaivalla hankittua asemaansa kohtaan. Rokka ja Lammio olivat käyneet samasta aiheesta kädenvääntöä useampaankin otteeseen, ja nyt tuon viimeisimmän yhteenoton jälkeen Lammio toivoi, ettei hänen enää ikinä tarvitsisi keskustella Rokan kanssa kurista tai yleensäkään yhtään mistään. Mieluiten hän olisi ollenkaan näkemättä sitä rentoa hymyä Rokan kasvoilla, mutta joskus – ja varsinkin tänään – Lammiosta tuntui erehdyttävän vahvasti siltä, että mies oikein yritti tulla hänen näköpiiriinsä ja vielä nauttikin siitä, kuinka Lammio kireästi mutta kohteliaasti joutui häntä tervehtimään. Lammio yritti aina jossakin aivojensa sopukassa kovasti keksiä syytä rangaista Rokkaa tämän edelleen jatkuvasta keplottelusta, mutta hänen oli pakko myöntää, ettei mitään kurittomuuteen viittaavaakaan miehestä löytynyt, ei mitään, mistä olisi voinut moittia. Aina oli Rokka olosuhteisiin nähden siistinä ja muutenkin tilanteen tasalla, aina siellä missä pitikin, ei milloinkaan kadoksissa, eikä kukaan häntä taistelijana päihittänyt. Ei olisi päihittänyt Lammio itsekään, ja ajatuksen myötä hänen piiloteltu provosoitumisensa vain kasvoi kasvamistaan. Lammio kykeni vaistoamaan Rokan epäkunnioittavan asenteen vain siksi, että tunsi tämän temput, mutta kukaan muu ei sitä olisi voinut nähdä. Lammio ei voinut lähteä rankaisemaan alikersanttia vain sen tähden, että miehen silmissä näkyi pilkkaava hehku tämän sanoessa ”herra luutnantti” tai siksi, että tämän ohimarssissa oli röyhkeän reipas poljento. Silloin hän olisi näyttänyt itse typerältä, ja upseeriston kuva hänestä järkevänä johtajana rappeutuisi kuin maali puutalosta. Lammio teki parhaansa karistaakseen nuo ajatukset mielestään, sillä ei ollut mitään syytä pohtia tällaisia. Rokka oli vain yksi kuriton sotamies, sellaisia oli ennenkin nähty ja tultaisi näkemäänkin, ja aina ne tilanteet jotenkin ratkesivat. Piti vain pitää pää kylmänä, siinä kaikki. Mutta vaikka Lammio sen kuinka koetti itseltään kieltää, hän salaa ihaili Rokan periksiantamattomuutta. Se heillä, kahdella niin erilaisella ihmisellä, oli yhteistä. Eri tavoinhan itsekunnioitus Rokan ja Lammion kohdalla ilmeni – Lammiolla se tarkoitti uran rakentamista ja sitä, että hän sai muut kunnioittamaan ja tottelemaan itseään, kun Rokka taas ei tarvinnut mitään ulkopuolista arvostusta, vaan kaikki hänen itsetietoisuutensa tuli syvältä sisimmästä, sellaisesta sielun kolkasta, jonne Lammion heikko ja jatkuvaa vahvistusta vaativa itsetunto ei yltänyt. Lammio ei ymmärtänyt tarpeeksi itsestään, jotta olisi voinut nähdä, kuinka hänen Rokkaan kohdistamallaan vihalla ei ollut järjellistä perustaa, kuinka se oli pelkkä hänen omien pelkojensa tuottama tunne siitä, että alikersantti täytyi nujertaa, maksoi mitä maksoi. Se sanaton olotila puistatti häntä nytkin. Viimein ruokaa saatiin, ja miesten kitinän korvasi hetkeksi täysi hiljaisuus kaikkien nauttiessa annoksiaan kuin viimeistä ehtoollista konsanaan. Valitus alkoi kuitenkin uudelleen välittömästi sen jälkeen, kun Lammio tuli ilmoittamaan, että näiden ruokien tulisi riittää seuraavat kolme päivää, sillä muonankuljetus oli saanut tuta venäläisten ilmaiskut, eikä täysipainoista liikennettä saataisi aivan hetkessä järjestettyä uudelleen. Kaikista kovimpaan ääneen sarkastisia kommentteja laukoi kukapa muukaan kuin Rokka. ”Jaaha Vanhala, sie se taijat joutuu ny oikei sellaselle mitä nuo herrat laihutuskuuriks nimittellöö. Se onkii sit sellai kuuri jot oksat pois. Siul onkii enemp varraa ko meil muilla ni sie varmaa mielelläis meille pakkis annat”, hän virnuili. Vanhalasta ajatus oli hauska ja mies hytkyi naurusta tunkiessaan kuivamuonaa suuhunsa. ”Yhteisen hyvän puolesta, khihihi.” Lammio koetti olla kuuntelematta. Jos Rokka yhtään ymmärsi omaa parastaan, hän jättäisi asian toverillisen kiusoittelun varjolle eikä lähtisi luomaan siitä kapinahenkeä. ”Mie vaa mietin täs mite paljo nuo meijä herrat puolestaa syöp. Tokko hyö nälkää kittuuttaa niiko myö tääl. Herroil onkii viide laji illalline, usotsie sen?” Rokka jatkoi silmät tuikkien. Hän oli tarpeeksi lähellä Lammiota nähdäkseen tämän otsasuonen pullistuvan ja nautti tilanteesta. ”Khihi… ravintola Komentoteltta, tervetuloa viihtymään”, hihitteli Vanhala. ”Tarjol kitupiiki keitto ja saituri soppa”, heitti Hietanen sivummalta. Vanhala oli tikahtua ja otti tukea vieressään istuvasta Honkajoesta. ”Sotatilanteen kehityksen huomioon ottaen on suositeltavaa suojella herrain kaviaaria. Sanotaan, että jos ylempänä kaadutaan, niin mekin kaadumme kuin dominopalikat”, kommentoi Honkajoki naama peruslukemilla, mutta kaikki Lammiota myöten kuulivat ironian hänen äänessään. Lammio oli saanut tarpeekseen jo siinä vaiheessa. Luutnantti katseli taas ympärilleen keskikesän kaunistamassa metsässä, sai Mielosen viimein silmiinsä, sälytti vastuun tärkeilevälle lähetilleen ja häipyi itse paikalta. Voi perkeleen jumalauta että pitääkin olla tuollainen murheenkryyni omassa komppaniassa, Lammio kasvatti edelleen omaa vihaansa astellessaan kohti komentotelttaansa pitkin, raivoisin askelin. Omakin kapina riittää, mutta vetää nyt kaikki muutkin mukaan. Lammio kumartui ja sujahti nopeasti sisään telttaansa ennen kuin lähistölle sattuisi ketään muuta häntä häiritsemään. Viileä, hämärä tila ja mahdollisuus olla edes hetki omissa oloissaan rauhoittivat hänen hermojaan, ja vähitellen hallinnan tunne alkoi palata – tuo pieni ympäristö edusti Lammiolle maailmaa, jota hän kykeni kontrolloimaan. Hetken Lammio käveli pelkkien satunnaisten lamppujen valaisemassa komentoteltassaan ympyrää vain saadakseen purettua turhautumisensa johonkin konkreettiseen. Sitten ajatus alkoi selvitä ja juosta taas, ja hän istahti alas puisen pöytänsä ääreen. Pöydälle olivat jääneet aiemmin päivällä tehdyt sotaoikeuden kuulustelupöytäkirjat, joissa oli käsitelty taas yhden rintamakarkurin tapausta. Rangaistushan oli selvä – mitään muuta niin vakavasta rikoksesta ei siinä tilanteessa voinut langettaa kuin kuolemantuomion –, mutta majuri Sarastie ei pitänyt hätäilystä ja oli ilmoittanut Lammiolle tulevansa seuraavana päivänä paikalle allekirjoittamaan tuomion. Ai niin, pitäisi soittaa Kariluodolle, että joku hänen miehistään toisi vangin paikalle puolenpäivän maissa. Lammio hieroi ohimoitaan yhtäkkiä väsyneenä. Vaikka hän ei juuri omantunnontuskia tuomioista kokenutkaan, ei hän silti omien miesten tappamiseen johtaviin toimiin olisi mielellään osallistunut. Komppaniapäällikön vastuu painoi raskaana ja häneltä odotettiin paljon, ja joskus tuntui siltä, että työtä oli paljon enemmän kuin hän ehti tekemään. Siihen päälle vielä niskoittelevat sotamiehet, joiden hän kyllä tiesi vihaavan itseään, idiootit, joilla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka paljon tehtävää hänellä ilman heidän temppuiluaankin oli. Se Rokka. Mitä ihmettä hän alikersantin kanssa oikein tekisi? Lammio tiesi tehneensä virheen poistuessaan paikalta ojentamatta Rokkaa, mutta hän tiesi myös, ettei olisi välttämättä kyennyt hillitsemään itseään miehen niskoitellessa. Jossakin Lammion oman tajunnan ulottumattomissa piilotteli aistimus siitä, ettei hän ollut Rokan kanssa yhdenvertainen – kaikille muille paitsi hänelle itselleen oli melko selvää, että hänen kykynsä sellaiseen henkiseen taisteluun kuin Rokan kuriin saamiseen olivat auttamattoman vähäiset, eikä luutnantilla ollut mitään mahdollisuuksia voittaa alikersantin vilkasta puheenpartta ja nopeaa ajatuksenjuoksua. Lammio ehti juuri ryhtyä hieromaan kämmenillä otsaansa kun Kariluoto jo livahti teltan suuaukosta sisään. Hetken Lammio olisi vain tahtonut heittää vänrikkiä tupakka-askillaan siksi, että tämä rikkoi hänen hiljaisen pohdintansa, mutta päätti sitten pidättäytyä sen tekemisestä, sillä hän arveli tarvitsevansa tupakkaa vielä myöhemmin. Nyt hän vielä kaiken lisäksi säästyisi soittamiseltakin. ”Luutnantti Lammio”, tervehti Kariluoto kohteliaasti kuten aina. ”Kariluoto”, Lammio nyökkäsi, ”olin juuri soittamassa. Siitä karkurista. Majuri tahtoo, että miehenne tuovat hänet tänne huomenna puoliltapäivin. Olisi tietysti hyvä, jos itsekin pääsisitte.” ”Kuolemanrangaistus siitä tulee, eikö?” ”No, ei mitään vielä ole päätetty, mutta en minä tässä muutakaan vaihtoehtoa näe. En usko, että majurikaan”, Lammio sanoi ja nojasi aavistuksen taaksepäin tuolissaan. ”Minä tulen, ellei muuta ilmaannu”, Kariluoto sanoi ja epäröi sitten hetken. ”Oliko teillä vielä muuta?” ”No… tämä nyt ei suoranaisesti minulle kuulu kun ei ole oman joukkueen miehestä kyse, mutta minusta alikersantti Rokka on edelleen jonkinlainen ongelma. Komentelee ylempiään taistelukentälläkin. Ei meillä oikeasti ole varaa menettää noin hyvää taistelijaa kurin puutteelle, sanoi Sarastie mitä tahansa. Me kaikki tiedämme sen”, kertoi Kariluoto puhuen lähinnä Lammion pöydälle. Hänestä tuntui ikävältä kannella, sillä hän piti Rokasta kovasti, mutta juuri sen vuoksi olikin parempi antaa asia Lammion käsiin ennen kuin se kiirisi majurille asti. Silloin ei nimittäin mikään Rokkaa enää pelastaisi. Lammio huokaisi. Elämä tuntui olevan täynnä pelkkää Antero Rokkaa. Onneksi edes se miehen ujo kaveri osasi sentään käyttäytyä. ”Kiitos, vänrikki.” Kariluoto nyökkäsi ja poistui. Lammio sytytti tupakan ja pohti kiivaasti, mitä tekisi. Hetken hänen mielessään kävi ajatus Rokasta rintamakarkurin seurana, mutta hän puisteli sen pois. Ei kannattanut hermostua. Pakko hänen oli jälleen Rokkaa puhutella, niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän olisi aivan hyvin voinut vain nostaa puhelimen kuulokkeen ja antaa Sarastien hoitaa loput. Mutta Lammio löysi itsestään toisinaan inhimillisemmän puolen, vaikkei ollutkaan varma, oliko se sisäisten vai ulkoisten tekijöiden aikaansaamaa. Vielä yksi mahdollisuus. Hän antaisi alikersantille vielä yhden ainoan mahdollisuuden todistaa osaavansa käyttäytyä ihmisiksi. ** ”Rokka, Lammio kaipailee sinua jälleen. Parasta mennä pian”, huokaisi Koskela väsyneesti myöhään sinä iltana laskiessaan puhelimen kuulokkeen alas. Tästä alkoi tulla jo tapa, ja Koskela katsoi parhaaksi olla utelematta keltään mitään. Helpommalla siinä itse pääsi. Rokka tosin katsoi Koskelaan hämmentyneenä, ja Koskelakin huomasi, ettei alikersantti tainnut itse tietää, mitä tällä kertaa oli tehnyt. Hetken tuo katse heidän välillään kesti, Rokan osalta muuttui hieman uhmaavaksikin, mutta sitten Rokka kuitenkin heräsi kuin horroksesta, jätti lampunjalkojen tekemisen sikseen, nousi reippaasti ylös ja lähti teltasta. Kukaan muu ei katsonut häneen päinkään, miehet jatkoivat vain laiskasti omia puuhiaan toisilleen jutellen, sillä Lammion Rokalle pitämissä puhutteluissa ei enää ollut mitään yllättävää. Edes Tassu ei ollut paikalla paheksumassa, sillä mies oli edellisenä päivänä lähtenyt kotona käymään. Oli kuitenkin Koskelankin mielestä omituista, että Lammio oli kutsunut Rokan paikalle niin myöhään. Jos Rokka jotain väärää oli taas tehnyt, olisi ollut miehelle paljon todennäköisempää ensinnäkin tulla raahatuksi komentotelttaan keskellä kirkasta päivää ja toiseksi joutua tässä vaiheessa jo jonkun muunkin kuin komppaniapäällikön hoteisiin. Tottahan Lammio olisi vielä Koskelankin pyytänyt mukaan eikä ryhtynyt sooloilemaan. Mutta niin vain oli Lammio pyytänyt pelkästään Rokan luokseen. Hänestä tuntui ironisella tavalla siltä, kuin hän olisi nähnyt ja elänyt tämän tilanteen joskus ennenkin, sillä jälleen hän oli asettunut työpöytänsä ääreen odottamaan, että tuoli sen toisella puolella täyttyisi alikersantin pöyhkeilevästä ulosannista – toivon mukaan nyt todellakin viimeisen kerran. Lammiolla oli levoton olo, ja hänen olisi tehnyt mieli vain peruuttaa koko juttu ja mennä nukkumaan, mutta hän koetti tiukasti keksiä itselleen jotakin tekemistä, ettei vain näyttäisi siltä, että Rokka olisi hänen ensisijainen huolenaiheensa. Sitä paitsi Rokalla oli aina tapana viivytellä aivan tahallaan, eikä Lammio pitänyt ajan tuhlaamisesta. Yli-innokkaan Mielosen hän oli hetkeä ennen Koskelalle soittamista komentanut poistumaan ja vielä erikseen painottanut tälle, ettei häntä saisi enää sinä iltana häiritä. Hän halusi kerrankin kohdata Rokan vain kahden kesken, sillä hän elätteli jonkinlaista, vaikkakin turhaksi tietämäänsä, toivoa siitä, että Rokka olisi ilman häiriöitä vastaanottavaisemmalla tuulella. Lammiolla ei ollut mitään käsitystä, mitä hän Rokalle enää sanoisi tai ylipäätään voisi sanoa, eikä hän edes tiennyt, miksi yhä vaivautui käymään sotaa yhtä miestä vastaan. Jokin vain yksinkertaisesti muljahti aina ilkeästi Lammion vatsanpohjassa, kun Rokan nimi mainittiinkin, eikä hän osannut sitä miksikään muuksi kutsua kuin inhoksi. Lammio ei ymmärtänyt miksi, mutta pettyi aina erityisen paljon juuri Rokan niskoittelusta. Hän selitti itselleen, että Rokka häntä eniten ja kaiken lisäksi aivan jatkuvasti koetteli, mutta hän oli sokea sille, kuinka oman tuikean katseen alta löytyi se pieni, melkein huomaamaton kerros ihailua. Mutta Rokka näki sen, tiesi sen olemassaolosta. Mies ei ehkä ollut kirjaviisas ja sivistynyt kuten Lammio, mutta silkkaa elämässä pärjäämisen taitoa hänellä oli senkin edestä. Rokan oli aina ollut vaikea käyttäytyä sellaisten, varsinkin häntä itseään arvovaltaisempien, ihmisten seurassa, joiden hän vaistosi jollain lailla ihailevan itseään, ja siksi hän piti Lammionkin kanssa leikkimisestä. Kyse ei ollut siitä, että Rokka olisi halunnut olla ilkeä, vaan siitä, että hän koetti saada toisista itselleen käypää vastusta, jottei vallan tylsistyisi. Jollakin tasolla hän nautti, hyväntahtoisesti kyllä, selittämättömän paljon siitä, että sai ihmisistä kaikenlaisia reaktioita irti, ja sellaiset tiukkapipoiset kanssaeläjät kuten luutnantti Lammio olivat juuri sopivia koekaniineja. Toisaalta Lammio oli Rokan mielestä jollakin käsittämättömällä tavalla myös hyvin kiinnostava persoona. Se ehkä johtui siitä, kuinka heidän erilaisuutensa täydensivät toisiaan tai siitä, kuinka tiukasti he koettivat kumpikin hallita tilannetta, sitä ei Rokka sen syvällisemmin ollut pohtinut. Hän eli hetkessä, otti vastaan sen, mikä tarjottiin, eikä analysoinut sitä liikaa jälkeenpäinkään. Hän tiesi, ettei tulisi ikuisesti olemaan rintamalla, joten oli sama vaikka ottaisi kaiken mahdollisen irti nyt kun siihen kerran oli tilaisuus. Lammion ennustuksen vastaisesti Rokka ei tällä kertaa hidastellut, sillä hän oli aivan liian utelias tietämään, mikä nyt oli niin herra luutnantin suututtanut. Aiemmilla kerroilla hän oli ollut jo valmiiksi täysin tietoinen ”rikoksistaan” ja siksi ottanut löysin rantein, mutta nyt jokin hermostuksen tapainen sai hänet harppomaan kovempaa tahtia kuin hän olisi maineensa pitämiseksi halunnut. Rokka veti henkeä lämpimän kesäillan hämärässä kuin joutuisi pidättelemään sitä koko telttavierailun ajan ja kumartui sitten astuakseen suuaukosta sisään. Lammio nosti katseensa papereistaan häneen yllättyneenä aikaisesta saapumisesta. ”Herra luutnantti tahtoi tavata”, sanoi Rokka niin kohteliaasti kuin suinkin osasi ja jäi kauemmas seisomaan. Lammio näytti hetken siltä, kuin olisi unohtunut omiin ajatuksiinsa, mutta laski sitten kynän kädestään, viittasi Rokalle pöytäänsä vastapäätä aseteltua tuolia ja kehotti istumaan alas. ”Mitähä mie ny oon tehnt?” kysäisi Rokka välittömästi asetuttuaan kuulusteltavaksi, nosti kädet ristiin niskansa taakse ja keskitti kaiken jäänsinisten silmiensä tarmon Lammioon. Lammio katsoi takaisin niin tiukasti kuin kykeni, vaikka hänestä tuntui vaivaannuttavasti siltä, ettei hän pystyisi samaan rävähtämättömään tuijotukseen. ”Majuri Sarastie varoitti teitä enää pelleilemästä sotilaskurin kanssa, alikersantti Rokka. Siksipä minä ihmettelenkin suuresti korviini kantautunutta tietoa siitä, että te yhä vain pidätte ylempiänne pilkkananne.” ”Mie en pijä kettää pilkkanain, mut jos mie näjen jot jonkuu asjan voi paremminkii tehhä ni kyl mie siit sanon, niihä siekii teet”, vastasi Rokka heti hieman häkeltyneesti hymyillen. Hän ei täysin tiennyt, mitä vääryyttä Lammio tällä kertaa tarkoitti, mutta sillä ei sinänsä ollut merkitystäkään. Merkitystä oli vain vastauksen rivakkuudella ja tietäväiseltä näyttämisellä. ”Ei edelleenkään ole teidän tehtävänne päättää siitä, miten asiat täällä hoidetaan. Sitä varten meillä on sotilasarvot, joita teidänkin soisi edes hieman kunnioittavan”, Lammio tokaisi. Sinuttelu ärsytti häntä, mutta se ei ollut tämän hetken keskustelu. Nyt piti pysyä asiassa. ”Mie oon jo siul sanoont jot mie en millonkaa ole arvoja elämässäin tarviint enkä mie sellasia tarvii myöskää tääl. Mie tien sen mikä miust o oikei, ja sen pittäis kaikil riittää.” Lammio pudisti päätään ja aukaisi sitten tupakka-askinsa voidakseen katsoa hetkeksi muualle ja koota ajatuksiaan ymmärrettäviksi sanoiksi. Vakavan ilmeensä huolellisesti pitäen hän tarjosi tupakkaa Rokalle ja sytytti samalla itselleenkin, ja hetken hiljaisuuden jälkeen puhui vakaalla äänellä. ”Se, mikä teidän mielestänne on oikein ei välttämättä tarkoita sitä, että se sodankäynnin näkökulmasta olisi. Meillä on rintamalla tietyt säännöt vain sitä varten, että täältä selviäisi elävänä mahdollisimman moni, sillä ymmärrättehän te itsekin kahdessa sodassa taistelleena, ettei järjestäytymätön armeija ole armeija ensinkään. Te olette ehkä loistava siinä mitä teette, älykäs ja erittäin osaava, sitä minä en kiellä. Mutta kuten teille on muistutettu, aivan kaikki eivät ole samanlaisia, ei, teitä on harvemmassa kuin neliapiloita. Ja jos minä kuitenkin antaisin vaikka vain yhdellekin täällä erivapauksia, niitähän alkaisivat ottaa pian kaikki muutkin, ja etenkin ne, joista ei sotamiehiksi juuri ole. Jos te vain osoittaisitte pystyvänne toimimaan tässä ryhmässä kuten muutkin, minä olen täysin varma, että majuri antaisi teille enemmän vastuuta, varmaankin jopa ylennyksen, ja silloin te pääsisitte aikananne tekemään luvan kanssa sitä, mitä teette nytkin. Se olisi huomattavasti helpompaa kuin tämä, sekä minulle että teille itsellenne.” Lammio vaikeni ja imi taas tupakkaansa. Siinä oli kaikki, mitä hän enää pystyisi sanomaan, ja jo nyt hän oli tehnyt poikkeuksen tavallisista tavoistaan perustellessaan Rokalle syyt armeijan käytäntöjen taustalla niin perinpohjaisesti kuin osasi, antanut vielä enemmänkin tunnustusta kuin mies olisi hänen mielestään ansainnut. Rokka oli laskenut kätensä alas ja näytti kuunnelleen joka sanan tarkkaan. ”Täl pataljoonal ei tosissaa oo varraa menettää tällast miest ko mie”, alikersantti totesi. ”Varaa on kyllä, muttei halua.” ”Ei halua? Ei, veikkone, sitä mie en kyl uso. Sie et oo ikiin miust pitäänt etkä sie mittää armeijan parast täs aattele vaa itteäis”, nauroi Rokka ja tumppasi tupakan. Lammio piti päänsä kylmänä. ”Huomatkaa, että minä olisin voinut antaa asianne suoraan majurin käsiin, mutta minä en tehnyt sitä. Teitä varoitettiin viimeksi uhmaamasta järjestelmää, mutta te teitte sen silti. Ajatelkaa nyt järkevästi. Jos minä vien tämän eteenpäin, te pääsette viimeisimmän rintamakarkurin seuraksi kiväärin piipun eteen.” Rokka siristi silmiään. Lammio oli niin huono ihmistuntija, että tämän yritykset vaikuttaa häneen olivat täysin läpinäkyviä kuten aina, mutta keskustelu oli kieltämättä mielenkiintoinen. Oli kuin Rokka olisi kuullut Lammion äänessä jonkin ohuen, surumielisen soinnun, jota ei aiemmin ollut huomannut ja joka oli tälläkin kertaa ollut siellä vain hetken. ”Sie oisit hyvi voint soittaa majuril. Ei tää siu asjais ennää ole”, Rokka sanoi katsellen Lammiota tarkasti, koettaen nähdä tämän pienimmänkin eleen ja pinnisti kuullakseen vastauksesta vähäisimmänkin riitasoinnun. ”Ei olekaan”, Lammio tuhahti turhautuneesti. Hän vihasi yli kaiken sitä kun mikään ei mennyt hänen suunnitelmiensa mukaan, mutta vielä enemmän hän vihasi tällä hetkellä sitä, ettei hänellä edes ollut suunnitelmaa. Näytti siltä, että taas kerran Rokka vei ja hän vikisi. ”No soita sit majuril”, totesi Rokka. ”Sitä te ette halua.” Lammio tumppasi omankin tupakkansa. Ei ollut mitään mieltä poltella, kun hermotkaan eivät siitä suostuneet enää rauhoittumaan. ”Isse sie et sitä halluu”, Rokka huomautti ja alkoi kiehua tilanteen etenemättömyyden vuoksi yhtä lailla kuin Lammiokin, ”mie en tiijä mikä siul o, jumalkompleks tai mikä perkele se ny o, mut mie en ennää jaksa siun kanssais pelata. Sie et saa minnuu taipummaa, et sie eikä kukkaa muukaa, ja mie jo kerra siul sanoi jot mie en tost noi vaa ruppee tekemää just niiko sie millonkii halluut. Vie perkele jo viimeinkii täl kertaa kenttäoikeutee, soita sil majuril ja kerro mite kamalaa siul miu kanssain tääl o, mie en välitä. Minnuu työ ette murra.” Rokka hypähti ylös, mutta niin hypähti Lammiokin ja lähti harppomaan perässä ennen kuin alikersantti ehtisi mennä minnekään. Rokka oli puolessavälissä sitä lyhyttä matkaa, joka hänen oli taitettava päästäkseen teltasta ulos, kun Lammio tavoitti hänet, tarttui tiukasti kiinni käsivarresta ja kiepautti hämmästyneen Rokan ympäri pitäen tätä edelleen otteessaan. Rokka katsoi Lammion pelkässä hämärässä valossa tummiin silmiin ja näki tiukkaa päättäväisyyttä. ”Nyt te seisotte siinä ja kuuntelette”, Lammio tiuskaisi tunnekuohustaan ja hallinnan menetyksestä hengästyneenä ja veti miehen lähemmäs. Rokka tajusi todistavansa jotain ainutlaatuista – Lammion oikeita tunteita. Nämä hän halusi nähdä. ”Sie et minnuu ruppee komentelemmaa, joha mie sen siul sanoi”, Rokka sanoi yllyttäen. ”Te teette niin kuin teitä käsketään. Tässä ei neuvotella”, Lammio sähähti palo silmissään. Hänelle riitti. Rokka katsoi luutnanttia tietämättä oikein mitä tehdä. Tilanne oli täysin päinvastainen kuin ne, mitä hän oli tottunut Lammiolta näkemään; kylmää jyrkkyyttä, syvälle kätkettyjä tunteita, sen sellaista, mutta ei kuin tulivuoresta purkautuvaa raivoa, joka ilmiselvästi sai Lammion itsensäkin hämilleen. Lammio huohotti tuijottaessaan Rokkaa takaisin, suoraan silmiin. Hengitys oli yhtäkkiä aivan pinnallista, ja hänen päätään huimasi seisoa siinä. Puna oli kohonnut hänen kasvoilleen ja täyttänyt poskien alan kuin kaikki veri olisi paennut hänen jaloistaan jättäen ne käyttökelvottomiksi. Lammio ei tiennyt, mikä hänelle oli tullut, miksi hän oli kiihtynyt niin täydellisesti ja samalla menettänyt kaiken vaikutusvaltansa Rokkaan, mutta juuri nyt hän ei jostain syystä välittänyt. Vakaasti ylläpidetty katse alkoi harhailla tilanteen pitkittyessä, mutta ote Rokasta sen sijaan tiukkeni. Rokka tunsi, kuinka Lammio alkoi väristä heidän ollessaan niin lähekkäin toisiaan, ja silloin hän näki toisen kuin ensimmäistä kertaa. Siististi kammatut, vastapestyiltä näyttävät ruskeat hiukset kiiltelivät puhtauttaan pehmeässä valossa, ja Rokka olisi halunnut näyttää Lammiolle, kuinka heillä kannaksella hiukset kuuluivat olla aina sotkussa. Hän nosti vaistomaisesti kämmenensä toisen ohimolle, ja Lammio sulki silmänsä kulmat kurtussa kuin olisi yrittänyt kovasti keskittyä pitämään itsensä tilanteen tasalla. Rokka ei tiennyt miksi toimi niin, mutta yhdellä nopealla liikkeellä hän työnsi Lammion vasten teltan tukipaalua, sujautti luutnantin ohimolla lepäilleen kämmenensä syvemmälle tämän hiuksiin, piti toista kättään jossain rinnan liepeillä ja suuteli miestä vaativasti kuin olisi aina halunnut tehdä niin. Lammio älähti yllättyneenä, mutta häntä itseään paljon vahvempi Rokka oli hänessä kiinni niin tiukasti, ettei Lammio olisi päässyt minnekään, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Sydän takoi rinnassa kuin viimeisillään Rokan vetäessä Lammion päätä lähemmäs, mutta enää ei Lammio ollut varma, oliko hullaantunut sydän hänen, Rokan vai heidän molempien. Hän oli ensin aivan jäätynyt paikoilleen kuin olisi pelännyt, mutta antoi sitten mennä, rikkoi täysin niin hartaasti ylläpitämänsä arvovallan, tarttui Rokkaa harteista ja vastasi kiihkeään suudelmaan melkein kuin anoen. Hän halusi toisen täysin itselleen, halusi tietoisessa mielessään hallita, mutta hänen elekielensä oli niin alistuvaa, niin toiseen kiinni painautuvaa, että Rokka tiesi heti vievänsä. Rokka sekoitti Lammion hiuksia minkä ehti, teki helsinkiläisupseerista pelkän maalaispojan, sellaisen kuin itse oli, ja painautui toista vasten yhä tiukemmin, yhä lähemmäs, toteutti omaa koreografiaansa heidän yhteisessä tanssissaan. Lammio inahti pariin kertaan Rokan osuessa lantiollaan hänen omaansa, niin nopeasti oli hänen kehonsa läheisyyteen reagoinut, mutta ei hetkeksikään keskeyttänyt heidän ylempänä meneillään olevaa yhteisymmärrystään. Rokka työnsi hiuksia sekoittaneen käden tukevasti Lammion niskaa hyväilemään ja suuteli pitkää kaulaa niin, että luutnantti jo aivan kiemurteli hänen käsissään ja alkoi kömpelösti repiä hänen univormuaan auki. Ellei Rokka olisi ollut niin keskittynyt kuuntelemaan Lammion äkkinäisiä henkäisyjä korvanjuuressaan, tilanne olisi todennäköisesti huvittanut häntä. Lammiosta oli paljastunut täysin uusi puoli, jonka Rokka ei ollut edes kuvitellut olevan olemassa, mutta jota hän mielellään olisi nähnyt hieman enemmänkin ja jota hän tästä edespäin varmasti kaipaisi. Rokka antoi Lammion rinnalle jättämänsä käden vaeltaa vähitellen alaspäin tiukalla univormukankaalla, kuitenkin niin voimakkaana, että Lammio varmasti tuntisi, kuinka hän kahmi käsiinsä kaiken mistä vain sai otteen. Lammio inahti jälleen tuntiessaan viimein Rokan kämmenen lantiollaan, kiusoittelevana aivan juuri siinä vieressä, missä hän olisi sen toivonut ennemmin olevan. Rokka hymyili vasten Lammion lämmintä kaulaa, etsi kädellään reitin paidan alta herkälle alavatsalle ja kuunteli mielissään, kuinka toinen jo voihkaisi hiljaa otsa hänen olkaansa vasten. ”Anna minä”, Lammio kuiskasi käheästi teitittelyn unohtaneena, ääni paksuna ja iirikset melkein pelkkää pupillia täysinä. Rokka väistyi hieman, jotta Lammio mahtuisi avaamaan univormunsa ja sen alla olevan paidan nappeja, mutta jatkoi silti suutelua, nyt leukaperillä, ja Lammio värisi niin paljon, ettei – Rokka huomasi kyllä – meinannut millään kyetä koordinaatiota kysyvään aukomiseen. Mutta sitä myöten kun napit aukenivat ja Rokan kämmen sai kohdata mielin määrin kuumaa ihoa allaan, alkoi myös Rokka olla lievästi tuskissaan. Hän irrotti vastentahtoisesti kätensä Lammiosta ja haparoi viimeisiä nappejaan auki samalla, kun hänen huulensa eksyivät luutnantin leuan alle, pehmeälle iholle. Lammio otti Rokasta tukea, kun samaan aikaan sekä kylmät että lämpimät väreet ottivat hänestä vallan, ja veti sitten itse alikersantin vielä yhteen intohimoiseen suudelmaan. Olihan virhe jo päässyt tapahtumaan.

[shinondraws]

Lol nää on hienoja! 8'''D YTP, Xmas, vattu, urbaani, tamagotchi, o rly, Habbo, aave!

JES ihan mahtavaa :D

Xmas: OOTKO JOULUTUNNELMISSÄ HÄ?????Olin kaks viikkoo sit mut nyt on taas semmonen “ei vittu ei tää paska lopu koskaan, kuolen kaamokseen jne jne.” Ehkä se joulufiilis tekee comebäckin.

Vattu: Lemppari lievä kirosana?Kova kamppailu hiivatin ja samperin välillä, mutta kyllä se samperi taitaa viedä tämän erän.

Urbaani: Onko kotiseudullasi mitään urbaanilegendoja?LOL oon Tampereelta, joka on varmaan jo itsessään riittävä vastaus kysymykseen, mutta satun asumaan vielä Pispalassa, joka on ehkä mielenkiintosin paikka ikinä. Tuli ensimmäisenä mieleen yksi tarina alueen historiasta, jonka kuulin joltain juopolta kerran kävelyllä ollessani. Ennen Pispala oli osa Pirkkalaa eikä suinkaan Tamperetta, ja Pispalan erotti Tampereesta joku rajapyykki. Juopon tarinan mukaan rajapyykki oli siitä merkittävä, että siinä kohtaa loppui Tampereen viranomaisten valta. Tästä syystä Tampereen puolella rötöstelleet kipittivät ns. rajojen yli turvaan Pirkkalan puolelle ja pääsivät siten usein pälkähästä.

Tamagotchi: Kuin monta tamagotchia sulla oli?No ei yhtään.

O RLY?: Paras vanha meemi?DeviantARTin Mudkipit. Se on varmaan riittävän vanha ilmiö ollakseen wanha meemi.

Habbo: Käyttäjänimesi Habossa/Club Penguinissä/(INSERT NOSTALGISEN SIVUSTON NIMI HERE)?Mulla oli Habbo mut en kuollaksenikaan muista käyttäjänimeä. Frequenttasin kyllä enemmän Koululaisen sivuilla, nikki oli varmaan jotain yhtä hienoo ku BlizzardDragon tai jotain. Synkkiä aikoja. Luojan kiitos oon kasvanut siitä.

Aave: Uskotko kummituksiin?Joo mut en semmosiin perinteisiin “öhöhöö kuolleen henkilön levoton sielu joka kalisuttelee kattiloita keittiössä keskellä yötä silkaa ikäväänsä tai vierailee rakkaansa luona” ym kornia shaibaa. Mun mielestä kummituksia voi olla erilaisia ja ne voi olla olemassa eri ihmisille eri tavalla tai ei ollenkaan. Esim. ajattelisin, että muistot voivat olla eräänlaisia kummituksia joillekin. Kyse on ehkä enemmänkin ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta kuin siitä, että olisi varmasti olemassa jotain universaalia, jota me ei nähdä mutta jollain tapaa aistitaan, mutta joka ei pysty vaikuttamaan ns. elävän maailman tapahtumiin. Kummitukset on mun mielestä kokemuksia, tuntemuksia, muistoja jne, ja ne on jotain semmosta, joihin ei päde mikään absoluuttinen totuus.

Tai sitten on olemassa jotain aika-avaruudellisia kummituksia, joita ei millään pystytä havainnoimaan tai niiden olemassaoloa todistamaan. Mistäpä sitä tietää.

[pxjtv]

4.2.2019

joo siit on joku 3kk ku kirjotin viimeks. tuli tosi haikee mieli ku luin ton viimesimmän postauksen siitä et mul oli alkanu menee paremmin elämässä ja atm menee joku x10 huonommin. edelleen siis syön samoja lääkkeitä, escitalopramin annos nostettiin 20mg ja musta vaan tuntuu kokoajan enemmän ja enemmän vaa siltä et ne on oikeesti vaan lumelääkkeitä or some shit. 

tosiaan joo noist verikokeista mistä puhuin ni ei löydetty mitään, kaikki oli ihan ok mut en sit tiiä vaikuttaako oikeesti henkinen hyvinvointi niin paljon fyysiseen. kai ne kulkee käsi kädessä? idk??

kello on atm 1.02, en saa nukuttuu ku ahistaa ihan x10000000000. mun poikkis nukkuu ja on äkänen ku en oo saanu mitään aikaseks. tai siis sain mä perjantaina ton mun meikkipöydän ympäristön siivottuu, kisujen hiekkalaatikon putsattuu ja keittiön imuroituu. olin ylpee itestäni et sain suoriuduttuu ees noista, mut tuntuu et tolle toiselle se ei riitä ja et se on niin pientä. tai siis, tottakaihan se on pientä hälle mut mulle se on tosi iso juttu 4real. mä en mun mt ongelmien takia oikeesti kykene tekemään juuri mitään. vaikka mä kuinka haluaisin siivota ja auttaa kaikissa jutuissa niin mä en vaan yksinkertaisesti kykene semmoseen. tilannetta ei edesauta se että mulle suututaan/aletaan vittuilemaan siitä asiasta. mut eihän se ymmärrä kun ei sil oo tämmösii ongelmia ku mulla.

haluisin atm paijauksia ja haleja, voi ku vaan sais.

mul on tullu nyt semmosta et aina ruoan jälkee haluun oksentaa... oksensin viimeks tänää. se vaan tuntuu hyvältä. tekis mieli oksentaa just nyt.

nii joo ja mun psykoterapia ei ala VIELÄKÄÄN vaan se siirtyy taas monel kuukaudella eteenpäin koska mun lääkäri päätti siirtää mut psykiatrian erikoissairaanhoidon puolelle, ja täs menee muutama kuukaus et ees pääsen sinne sisää. sit mun pitää taas selittää niille sielä kaikki alusta loppuun, just totuin ja aloin luottaa tohon mun uuteen hoitotahoon ja nyt joudun taas vaihtamaan. :D elämä on laiffii.

also, mun faija osti meille auton, se on kyl atm porukoilla ku se hyyty viime vklp laneille ku lämmöt kävi vähän siel 120 asteessa :D

sain kans mun faijalta (taas) kunnon raketoinnit niskaani siitä että en huolehtinu että se auto on lämmityksessä ja et en saa hoidettua asioita jne.

masentaa vituttaa ahistaa suututtaa. 

emt aattelen kans nykysin jokapäivä sitä et kuinka helppo oikeesti mun ois päästä näist kaikista ongelmista ja tuskista eroon. ei mul oikeesti sinänsä oo mitään menetettävää ja ainoot asiat mistä saan iloa ees vähän atm on pelaaminen ja nukkuminen. tosin nyt en saa nukuttuu vaikka väsyttää mut ehkä tää kirjottaminen vähän helpottais tätä et saan purettuu ees jotain pois itestäni.

en oo miettiny kauheen pitkälle miten mun elämäni päättäisin ja missä ja milloin mut. nii. en tiiä oikee enää. en tiiä oikeestaa mistää mitää. mut ehk heitetää ulos koulusta koska en saa mitään aikasiks koska en kykene tekemään mitään. mua surettaa se että mua ei ymmärretä, se että kukaan ei tunnu ymmärtävän sitä kuinka raskasta mulle on selviytyä päivästä toiseen mun elämässä. jokapäivä, 24 tuntia mun pitää selvitä että pääsen seuraavaan päivään. oon kohta 18 ja mietin et miten selviin ku mun porukatkaan ei enää tue mua mitenkään silloin.

mua ahdistaa kaikki, mua surettaa ja masentaa kaikki. en haluu olla olemassa, ei olis tämmösiä ongelmia jos mua ei olis olemassa, en vaivais ihmisiä eri asioilla jos mua ei vaan olis olemassa, ja jos mua ei ois olemassa mun ei tarvis elää tämmösessä tuskassa ja stressata ihan kaikkea. no sit tullaanki tähän stressi asiaan, luuleeko ihmiset että se stressaaminen loppuu sillä että mulle jankataan että ‘’älä stressaa mitään, ei ole mitään syytä stressata’’ toi saa mut vielä enemmän stressaantuneemmaks. sit kans se että mulle koitetaan pakottaa sitä basic ‘’elät ihan normi elämää mut et vaan ite tajuu sitä ku elät sun omassa pienessä kuplassa.’’ niin mä varmaan elänki normi elämää, mut se et mulle jankataan tota ei ainekaan auta mua tajuamaan yhtään mitään. oon just nyt tosi sekavassa tilassa ja täst tekstistä ei saa varmaa mitään selvää et mitä mä täs yritän kertoa mutta siiiis. mä en osaa ymmärtää tai nähdä sitä että mulla olisi kaikki normaalisti ja hyvin, kun ei ole.

mä en myöskään voi vittu taikoa sormia napsauttamalla näitä ongelmia pois niinku jotku luulee. se ei toimi ihan noin. mä oon tässä nyt since 9v eli noin 9 vuotta kärsiny tästä kaikesta vitun paskasta ni se ois kyllä ihan jees jos ne kaikki tuskat ja traumat sais poistettuu sillee naps.

tuntuu ettei mikään auta. haluisin vaan olla terve. elämä olis niin paljon kivempaa ja helpompaa terveenä. tai siis no mistä mä sen tiiän ku en muista et olisin ikinä ollu terve. mut uskon et oisin käyny jo amiksen loppuu ja oisin tyylii koht töissä tai jossai korkeakoulussa, mun parisuhde olis varmaan terve, pystyisin auttamaan koti hommissa ja olemaan normaalisti sosiaalinen ihmisten kanssa jos mul ei ois tämmösiä ongelmia.

mietin oikeesti tosi usein et miks mä oon just se näistä monista miljoonista muista ihmisistä joka joutuu kokemaan just tän paskan ja tuskallisen elämän.

i mean oon koht 18 ja asiat ei oo menny mitenkään parempaan päin. mua vaan itkettää just nyt ku ajattelen kuinka paljon kaikkee huonoo mun elämässä oikeesti on käyny. 

mun vanhemmat on ollu väkivaltasia mua ja mun pikkusiskoa kohtaan sillon ku oltiin ihan pieniä lapsia (tätä siis jatku johku siihen 13v ikään asti), oon koulukiusattu koska olin erilainen ku muut, mun mutsi on alkoholisti ja kohtelee mua ku jotain vitun paskaa, oon pyöriny 20v nistien kanssa, oon karannu öisin kotoota polttelemaan, oon ollu riippuvainen kannabiksesta, mua on käytetty vuos rahallisesti hyväks, mun yks parhaimpia kavereita riisti henkensä, mun doggo kuoli viime keväänä :’), atm mun parisuhde ei voi hyvin, mulla ei oo kavereita juuri ollenkaa, mä oon tosi yksinäinen, mä en saa tukee enkä apua mistään, alotan taas uuden alan syksyllä (jos kykenen/oon enää elossa) en oo saanu mitään aikasiks vaikka haluaisin. saan vaan paskaa niskaan all the time kaikesta, mul on adhd ja en voi mun säheltämiselle ja kiihtymiselle mitään, mä kolhin jokapäivä itteni ainakin 5 kertaa johonkin oven kulmaan, sängyn kulmaan, seinään, imuriin, ihan kaikkeen vaikka en edes säheltäis mitään. 

oon ollu kans itsetuhonen taas, raavin viikko sit mun ranteeseen palovamman ja voin kertoo et se oli kipee, on se kyl vielki mut ei niin kauheen kipee enää ku siin on jo rupi. 

oon kans ihastunu mun poikkiksen kaveriin joka on oikeesti tosi ihana ihminen. se on basicly kaikkee sitä mitä mä tarvitsen kumppanilta. mut en vaan voi vaihtaa mun poikkista sen parhaimpaan kaveriin sellai morjesta, oon kuitenki hänen eka suhteensa niin tulis tuntumaan aika kivuliaalta hänelle, tosin miks mun pitäs miettiä ees tommosta??? mun pitäs ajatella itteeni ja sitä mikä on parasta mulle. tai en tiiä. oon tosi hukassa. 

oikeesti, tosi tosi TOSI hukassa.

mä en oikeesti enää jaksa näitä kaikkia ajatuksia.

en jaksa miettiä enää mitään.

en jaksa tehä mitään.

en

jaksa

enää

elää.

[asfalttipinnanalla]

Lopun alku

Viimesen kouluvuoden eka päivä lusittu ✌ fiilikset on deep down pelastakaaaa 😣 Ei yhtään innosta, huvita tai kiinnosta. Teille, jotka ootte alottanu eka vuoden lukiossa taikka amiksessa taikka yläasteella: tsemppiä! Se on perseestä, mutta te ette oo sielä yksin, kaikkien alottavien fiilikset todennäköisesti aikas samanlaaset. Pelottaa, jännittää ja jatkavia vituttaa, muuutta eiköhän tästä taas selvitä (: pohdiskelin tuossa, jotta jos sitä laittas vaikkapa tumppublogia pystyyn, kun on tuon ns. "virallisen" blogin puolella vähä semmosta, ettei kauhiasti kesken koulupäivän sitä viitti päivitellä, joten jos tänne sitten..:D sisältö tulee olemaan vähä mitä millonki, kuten jo kuvauksesta käy ilmi, mutta jos sitä vaikkapa koittais jotaki kouluaiheista ja vaikkapa työaiheista taikka vaikka vähä arkisempaakin, kun kerta koulua ja töitä ja arkea tästä pikkuusesta elämästä ny löytyypi. Nii ja tietty sitä metallia, ku kerta metalli vähä tuota elämää tuossa taustoittaa 🤘 kuulemisiin huomiseen päivään à la Metalli Mörkö

[pxjtv]

16.11.2018

tota mä en oo taaskaa muistanu kirjotella tänne. mut nyt voisin vähän avata noist mun lääkityksist tähän et mitä positiivista ja mitä negatiivista ne on tuonu mun elämään.

eli mulla on 3 eri lääkitystä, escitalopram, opamox ja ketipinor. (käytän säännöllisesti vaan escitaloa koska opamox on benzo ja niihin jää helposti koukkuun ja ne on tarkotettu vaan paniikki ja ahdistuskohtauksia varten. ketipinor on nukkumista varten mut oon nukkunu täs nyt imo ihan hyvin et en oo tarvinnu nyt niitäkää.)

escitalo on siis ‘’mielentasaaja’ lääkitys joka aktivoi aivoista jonku tietyn osan mikä tuottaa seratoniinia eli mielihyvähormoonia, aluks mulla tuli sivuoireina kauhee jatkuva ahdistus, päänsärkyä, oksetusta, ruokahaluttomuutta ja tosi kovaa väsymystä. tää sit haittas mun koulunkäyntiin aika paljon ku en pystyny siis liikkumaan kotoa melkein mihinkään. se sit onneks rauhottu kolmen viikon jälkeen ja atm kahen kuukauden niiden alottamisen jälkee mul on paljon parempi/helpompi olla itteni kaa. en oikeestaa enää ees ehi tai muista ajatella niitä negatiivisia asioita itessäni ja mun elämässä. esim yks iso asia on se et mua ei enää ahista mennä kauppaan, mä yks kerta kans unohin ottaa korin ku aattelin et saan kannettuu kaikki ostokset käsissä ni eiköhän ne kaikki sit lentäny pitkin käytävää muiden asiakkaiden ympäröimänä, mut sillon mul ei iskeny sitä semmosta paniikkia ja häpeän tunnetta, ihanku se ois ihan normaali asia. mä vaa aattelin et no lol tarviin korin näille ja sit vaa keräsin ne lattialta ja menin hakemaa korin. toinen keissi oli ku oltii mun faijan kaa lidlis ostamas mulle ja poikkikselle viikonloppu safkat ja tömärsin ihan täysii siihen kassojen edustal olevaa kylmähyllyy mis on kaikkii kylmii tölkkijuomia. sillonki vaa olin et oho :D, eikä siit tullu semmost kauheeta painelua ja ajatusmaailmaa et ‘’kaikki näki ton, mitä ne ajattelee musta, oon niin kömpelö, en osaa ees käydä kaupas ilman et nolaan itteni kaikkien edessä.’’ se kassa muija vaa tuijotteli mua semmosella myötis ilmeellä mut katoin sitä takas vaan semmosella basic ‘’mitäs vittua sä mua tuijottelet’’ ilmeellä. :D se viel maksamisen jälkee katto mua ku lähin kävelee sielt kaupast ulos. huutikset kyl sillee lähti mun ajatuksissa tälle kassa tytylle siitä että ihmiset välil on kömpelöitä ja se itekki aivan varmasti on just välillä kompastunu tai törmänny johku hyllyy.

uskallan kans nykysin kysyy esim kaupan henkilökunnalta kysymyksiä et onko vaik jotain tuotetta saatavilla jne. vaik oon ain poikkikselle sillee ‘’kysy mun puolesta en haluu jutella noille’’, silti aina ku sit mennää siihen tilanteesee ni jotenki pakonomasesti mä vaan automaattisesti heti oon et ‘’moi, oisko teil tätä tuotetta x’’ ilman et poikkis ehtii ees avata suutaan. 

oon kans nykysin paljon positiivisempi mun ulkonäöstä, en jaksa ajatella enää niitä pikku virheitä (tai siis en ajattele niitä niiku 24/7 niinku ennen tein) ei mua silleen jaksa enää kiinnostaa mitä muut ajattelee musta, on kiva tuntee viimein itteni sellaseks mitä mä oikeesti haluun olla ja näyttää. i mean, jotku on sanonu et näytän pelottavalta mun ig kuvien perusteella mut se tuntuu lowkey kivalta et jotku ajattelee niin?? :D vaik se onki vaan mun ns ‘’sosiaalisenmedian persoona’’ enkä oikeesti näytä niin kuumottavalta koska oon melkein 24/7 ilman meikkiä, paitsi no välillä panostan ja vahvistan kulmat. :D mut siis mul ei enää oo sitä pakonomasta tunnetta meikata, et mun on aivan pakko meikata sen takia että meen vaikka kouluun tai kauppaan. ku en mä nää tarvetta näyttää ketään varten extra hyvältä.

negatiivisia on varmaan lähinnä se et nää lääkkeet on vieny melkein mun kaikki tunteet pois, mul oli lääkkeiden alottamisesta just nää kaks ekaa kuukautta semmosta aikaa et mun ei tehny mieli harrastaa seksiä yhtään, siinä sitten poikkis pökki kuivaa rusinaa, mut minkäs mä sille mahdoin et ei vaan tehny mieli. nyt on tosin onneks tullu halut takas ja saan taas orgasmin seksin aikana niinku ennen lääkitystä. mut tän lisäks mul tulee semmosia oloja et vitut muista ihmisistä et mitä välii kellää muil on ja et haluisin vaa heittää kaikki ihmiset pois (mukaanlukien mun poikkis) ja olla vaan yksin rauhassa. oon ollu tosi ilkee ja kohdellu huonosti kans ihmisii mun ympärillä ja mul just tänää iski semmoi ihme tunnekuohu et mul tuli ihan vitun kamala olo siitä miten just oon toiminu muita kohtaan, mut ehk tää nyt taas tasottuis pikkuhiljaa takas normaaliks. 

sit vähän muuta

en oo käyny koulus nyt kahteen viikkoon ku mul on ollu joku ihme kuumeilu tauti päällä, ärsyttää vaan silleen et ku pääsin pulssiin jossa on kiva ja helppo olla ni en pysty sairauden takia sielä olemaan. mä kävin verikokeissa toissapäivänä jos sieltä nyt sit selviäis se syy tälle pitkä-aikaiselle kuumeilulle. (toivon et ei oo mitää vakavaa) 

toi pikkukisu on tosi ärsyttävä oikeesti, se itkee ruokaa kokoajan, ja jos se ei saa sitä just sillon ku se haluaa ni se alkaa kapinoimaan meitä vastaan mm pissaamalla muualle ku laatikkoon, repimällä muovia ja riehumalla. meil on siis kissoille säännölliset ruokailu-ajat, nappuloita on koko-ajan kipossa mut ei toi suostu niitä juurikaan syömään, tai jos se syö niitä ni silti se alkaa huutamaan että haluaa märkäruokaa tai raakaruokaa. tää on muuten tosi hyvin tottunut tänne ja touhottaa menemään. yks kans mikä ärsyttää on se että herätään 4am siihen että tää hakkaa muovipusseja olkkarissa tai repii siticola 6packin muovia. sen lisäks tää vetää rallia malon (vuoden vanhemman kipsuttimen) kanssa ympäri kämppää just sillon ku me nukutaan. malo on kans ottanu tän pienemmän hoivakikseen et se mm pesee sitä aamuin illoin ja tulee paikalle kun pikku kipsutin naukuu. 

oon kansa nyt kiintyny kattoo family guyta jatkuvalla syötöllä. jotenki niin helppoo katottavaa ja ku ei tarvii ajatella mitää ylimäärästä. 

en tiiä mitä muuta mä nyt tähän kirjottaisin mut täs on nyt tän hetkisii meininkei.