#sama ihminen joka ei lähtenyt asunnostaan koska pelkäsi jokaista vastaantulevaa ihmistä vastailee nyt sähköpostiin työkseen

[valejalkainen]

välillä on tosi vaikea uskoa, miten pitkälle on päässy

mä olin enemmän tai vähemmän vaikeasti masentunut koko kaksikymppiseni. välillä pystyi opiskelemaan ja tekemään oheisduunia, joitakin vuosia ei pystynyt muuhun kuin istumaan sängyssä koko päivän. olin jumissa psykiatrian jonoissa ja tuntui toivottomalta marssia ännännen mielenterveysammattilaisen puheille, kun ei siitä aiemminkaan ole ollut apua

(laskin että kaikkiaan tuli käytyä ainakin 26:n eri psykiatrian sairaanhoitajan tai lääkärin, psykologin tai terapeutin puheilla)

ja sitten yhtäkkiä mä vaan valmistuin. ja sain alan töitä. mä olin 31, ja aivan vakuuttunut siitä etten koskaan olisi työkykyinen. mutta seinät ei ole kaatuneet päälle vaikka olen ollut töissä toista vuotta. mulla, joka kaikissa harjotteluissaan sai ahdistuskohtauksia, tärisi ja itki harjoitteluvalvojan nähden.

äsken raahasin pyykkitupaan kolmatta satsia pyykkiä etätyötauolla ja portaikossa kolistellessani pysähdyin ja hämmästelin taas asiaa. mä olen töissä. mä pidän itsestäni huolta. mä olen arvostettu osa työyhteisöä ja ystäväpiiriä. vaikka masennus ja ahdistushäiriö söi mun elämästäni kymmenisen vuotta ja elämän piti olla jo pilalla ja kaiken liian myöhäistä

mut kaipa niin pitkään kuin elämä jatkuu, ei ole liian myöhäistä