#saloa | Explore Tumblr posts and blogs

sotamieshonkajoki · 7 years ago

Text

Aamulla (Sihvonen/Salo)

Hahmot/paritus: Sihvonen/Salo, mainintaa pienestä Rahikainen/Riitaojasta

Genre: Modern AU, lukio AU, fluff

Sanamäärä: ~ 2400

Varoitukset: Jonkinlaista seksuaalista kielenkäyttöä (mut se nyt on itsestäänselvyys kun yks henkilöistä on Rahikainen), eipä kai muuta. Murteita en lähteny sen kummemmin miettimään. Hahmot hyvin OOC.

Disclaimer: Hahmot Väinö Linnalle, saan tästä vain iloa

A/N: Mulla on liikaa tunteita lukioikäsistä Sihvosesta ja Salosta ja kirjotin hätäsesti nyt jotain fluffii et pääsen purkaa niitä :D Salolla on tässä AU:ssa vasen jalka amputoitu polven alapuolelta ja se käyttää siinä jalkaproteesia johtuen Salon canonisesta jalan menetyksestä Tuntemattomassa.

Summary: Sihvonen herää samasta sängystä Salon kanssa, Rahikainen antaa huonoja neuvoja. Seuraa pientä paniikkia, keittiön täydellinen sotkeminen ja Salo, jonka mielestä Sihvonen on outo mutta tosi suloinen.

Herätessään Sihvonen huomasi ensimmäiseksi vieraiden lakanoiden tunnun paljasta rintakehäänsä vasten ja sitten sen, että hänen rintakehänsä tosiaankin oli paljas. Ihoa pisteli ikävästi. Vieraat lakanat. Vieras sänky. Sihvonen käännähti vatsalleen ja painoi kasvonsa tiukasti tyynyyn rauhoitellakseen hermostumista, joka heti tuntui hänen koko kehossaan, ja jota suljettujen silmäluomien läpi tunkeva aamuauringon kirkas valo tuntui vain pahentavan. Uni oli kaikonnut ja Sihvonen välittömässä hälytystilassa.

Sihvonen veti syvään henkeä tyynyyn – vieraaseen, vieraaseen tyynyyn – päästäkseen tilanteen tasalle, ja hänen hätänsä rauhoittui hiukan, kun hän muisti olevansa kyllä samassa paikassa mihin oli nukahtanutkin. Rahikaisen kotona. Hän soimasi itseään typeryydestä ja muistutti sen olevan okei, että Rahikaisen koti oli turvallinen paikka ja siellä herääminen ei mitenkään erikoista. Olivathan hän ja Rahikainen yökyläilleet niin pienestä asti, että olivat vielä kutsuneet toisiaan Viljamiksi ja Janneksi. Yleensä juurikin Rahikaisen luona, sillä tämän vanhempien ollessa poissa koko kaksikerroksinen talo oli heidän, ja jopa Sihvosen lievästi sanottuna huolehtiva äiti päästi hänet aina ongelmitta lapsuudenystävänsä luokse. Kaikki oli hyvin. Silmät kiinnikin Sihvonen kuitenkin tiesi, ettei ollut: hän ei nukkunut siellä missä normaalisti yökylässä nukkui, patjalla Rahikaisen huoneen likapyykin täyttämällä lattialla. Hän oli sängyssä.

Ja kun hän muisti, että sänky oli Rahikaisen vanhempien ja että hänen oikealla puolellaan nukkui Matias Salo, hänen teki mieli vain nukahtaa uudestaan. Mieluiten loppuiäkseen. Sihvonen oli kuitenkin siihen jo aivan liian hereillä, ja varovainen vilkaisu paljasti hänelle, että noin viidenkymmenen sentin päässä hänestä Salo tosiaan makasi vielä onnellisesti unten mailla.

Näky sai Sihvosen sydämen lyömään tuttuun nopeaan, entistäkin hermostuneempaan tahtiin.

Salo oli kääntynyt yöllä ja nukkui nyt vatsallaan kasvot häneen päin, omituisessa sykkyrässä, jollaisessa yksikään normaali ihminen ei varmasti olisi saanut unta. Pojan vaalea tukka oli sotkussa otsalla, posket punoittivat ja kasvoilla uninen hymy. Olisihan Sihvosen pitänyt tietää, ettei Salo voisi nukkuessaankaan olla hymyilemättä. Tuijotettuaan hetken Salon kasvoja Sihvosen aivot rekisteröivät tämän olevan myös paidatta, ja hänen teki mieli kääntää katseensa heti pois. Alavartalo – voi Luoja – oli kokonaan peiton alla, joten sen tilasta ei voinut sanoa muuta kuin sen, että Salon jalkaproteesi oli edelleen irti ja makasi sängyn päädyssä. Mitä jos tämä oli yöllä riisuutunut kokonaan?

Sihvosen piti päästä pois. Kauemmas. Äkkiä. Hän kiskoi pistelevää peittoa, vierasta peittoa, heidän yhteistä peittoaan, rintakehänsä suojaksi, veti itsensä ylös ja kiepsahti sängyn laidalle istumaan kasvot poispäin Salosta. Paniikki alkoi hiljalleen muuttua ärsytykseksi, kun hän huomasi paitansakin olevan teillä tietymättömillä.

Kun hän saisi itsensä ylös ja Rahikaisen huoneeseen, hän todellakin tappaisi tämän.

Koko sotku oli edellisiltana alkanut aivan normaalisti, kun Rahikainen oli soittanut ja kutsunut luokseen vakuuttaen, että paikalla olisivat tosiaan vain he kaksi ja missiona perjantaikännien sijaan PlayStation-tappelu ja pizzan ahmiminen. Eivät Sihvosta Rahikaisen väkivaltapelit kiinnostaneet, ja seuraavan maanantain historiankoe kummitteli hänen mielensä perukoilla sen hetken Ahdistavat ajatukset-listan kärjessä, mutta Rahikaisella oli muutenkin tarpeeksi syytä kiusoitella häntä jatkuvasta kotona nysväämisestä. Sihvosen äitikin oli ollut ideasta iloinen ja päästänyt hänet ”Jannen” luo edes kysymättä, olivatko tämän vanhemmat kotona. Kun Sihvonen oli saapunut paikalle ja häntä oli Rahikaisen sohvalta iloisesti moikannut Salo, historiankoe oli kaikonnut hänen Ahdistavat ajatukset-listaltaan sillä sekunnilla. Sen tilalle olivat tulleet sydämentykytys, kuiva kurkku ja yhtäkkinen epävarmuus ulkonäöstä.

Onneksi Rahikainen oli hoitanut puhumisen, ja illanvieton ensimmäiset pari tuntia olivat sujuneet ilman suurempaa katastrofia. Sihvonen oli katsellut epämääräisen kateellisena, miten Salo puristi ohjainta ja nojasi nauraen Rahikaisen olkapäähän tämän opettaessa häntä ampumaan tarkemmin, ja hätkähtänyt rajusti joka kerta, kun Salo oli pyytänyt häntä ojentamaan karkkikulhoa lähemmäs. Sihvonen itse oli tietysti vältellyt ohjainta kuin ruttoa, jottei nolaisi itseään taidottomuudellaan. Sitten Rahikainen oli ehdottanut, että he voisivat molemmat jäädä yöksi, olisihan talo vanhemmista tyhjänä pitkälle seuraavaan päivään. Salo oli suostunut innokkaasti ja Rahikainen katsonut Sihvosta sen verran merkitsevästi, että hän oli tiennyt, ettei vaihtoehtoja ollut.

Kun Rahikainen oli keskiyön aikoihin ilmoittanut, että menisi omaan huoneeseensa ja majoittaisi Sihvosen ja Salon nukkumaan vanhempiensa parisänkyyn, Sihvonen oli ollut valmis pakenemaan ikkunasta.

Salo ei ollut tietysti ollut moksiskaan. Oli kiivennyt nauraen parisängyn toiselle puolelle, irrottanut proteesinsa, kiskonut paidan pois päältään (”mulle tulee kuuma helposti”) onnellisen tietämättömänä Sihvoselle aiheuttamastaan oikosulusta ja hyvät yöt toivotettuaan kietoutunut peittoon. Sihvonen oli maannut valveilla pitkälle yöhön sydän tykyttäen katsellen pojan kohoilevaa selkää. Mokoma Rahikainen tiesi kyllä täsmälleen, millainen vaikutus Salolla Sihvoseen oli.

Nyt aamulla kaikki tuntui vielä järjettömämmältä kuin se eilen illalla oli tuntunut. Sihvonen veti muutaman kerran syvään henkeä ja alkoi haroa lakanoita käsillään paitaansa etsien, varoen herättämästä unissaan tuhisevaa Saloa. Missä ihmeen vaiheessa hän oli paidan edes riisunut? Kai Salo oli nukkunut koko yön, ei kai Salo ollut nähnyt häntä ilman sitä?

Pieni paniikki alkoi palata - vieras sänky, pistelevät lakanat, liian kirkas valo, Salo hänen vieressään - mutta helpottui hiukan Sihvosen äkätessä peiton alta sentään kännykkänsä. Hän avasi sen ja sitten WhatsAppin valmistautuen huolestuneiden viestien tulvaan äidiltään – hän ei varmasti ollut muistanut ilmoittaa tälle jäävänsä yöksi – mutta viestejä oli vain yksi. Rahikaiselta.

Lähin Riitaojan luo, kämppä on teijän kuhan ette riko mitään. Sängynpäädyssä on kortsuja. Tee Salon pojalle aamupalaa ;)

Lähetetty puolisen tuntia sitten. Aivan niin kuin ”tee Salon pojalle aamupalaa” olisi Sihvosta jotenkin rauhoittanut.

Hän todellakin tappaisi Rahikaisen. Mutta ensin hän yrittäisi saada tältä selvyyden siihen, mitä oli tapahtumassa ja mitä ihmettä hänen muka pitäisi tehdä.

Rahikainen auta Se nukkuu Mun vieressä

Hän tuijotti ruutua tuskastuneena muutaman minuutin ja harkitsi tosissaan jo menevänsä lukittautumaan vessaan ja soittavansa Rahikaiselle hätäpuhelun, kun Rahikaisen nimen viereen ruudun yläkulmaan vihdoin ilmestyi teksti ”paikalla”.

Herätä se suihinotolla Piilota sen jalka niin se ei pääse karkuun vaiksie olisitki huono

LOPETA MULLA EI OO EDES PAITAA

Se on jo hyvä alku

EI KUN MÄ HERÄSIN ILMAN PAITAA ja mä en edes tiedä missä se on

Kävin kahtomas teit ennen ku lähin, siin on lattialla yks paita Se on miun Voit lainata

EI KUN MISSÄ MUN OMA PAITA ON? VEITKÖ SÄ SEN??

;)

MIKSI SÄ PÖLLIT SEN Miksi sä haluut että mä oon Salon edessä sun paita päällä Onks täs joku taka-ajatus Miks sun piti lähtee sinne Riitaojan luokse just nyt??

Et sie sinne kuole Parempi vaan et saat ol Salon kans vähän kahestaan Laita nyt vaan se miun paita jos siun on pakko kerran joku paita laittaa Ja ne kortsut on siinä ihan siun jaloissa Toin ne siihen ko kävin Pitäkää hauskaa

Sihvonen sulki puhelimen ja tunki sen vihaisesti farkkujensa taskuun. Salo tuhahti unissaan ja käännähti hiukan, muttei onneksi herännyt.

Sängynpäädyssä tosiaankin oli kondomipaketti, ja jo sen näkeminen sai Sihvosen posket kuumiksi. Rahikainen tiesi kyllä hyvin, että Sihvonen uskalsi tuskin katsoa Saloon päinkään, saati sitten, että olisi koskaan tunnustanut ääneen, millaisen reaktion poika sai hänessä aikaan tai tehnyt minkäänlaista aloitetta. Rahikainen oli hänen täydellinen vastakohtansa: tämä lähti koittamaan onnea kenen tahansa kanssa, näköjään jopa viattomuudestaan tunnetun Riitaojan. Sihvonen puristi kondomipaketin nyrkkiinsä ja työnsi paremman puutteessa patjan alle, jotta Salo ei joutuisi näkemään sitä herätessään. Sen jälkeen hän kiinnitti huomionsa taas rintakehänsä häiritsevään paljauteen ja äkkäsi lopulta lattialta mytyn, joka hänen suoristettuaan sen osoittautui hänelle täysin tuntemattoman bändin T-paidaksi. Käyttikö Rahikainen muka bändipaitoja? Sihvonen ei jäänyt miettimään asiaa sen tarkemmin, vaan kiskoi paidan päälleen ja itsensä ylös. Vieras kangas tuntui inhottavalta iholla, mutta hänen täytyisi äkkiä päästä vähän kauemmas Salosta, jottei menettäisi järkeään.

He olivat kahdestaan. Rahikaisen kotona. Sihvosen Ahdistavat ajatukset-lista piteni ja piteni hänen aivojensa käydessä läpi saman tien kaikkia mahdollisia tapoja, joilla hän voisi nolata itsensä Salon edessä ja pahimmillaan samassa tuhota kaiken ystävyydentapaisen heidän väliltään yhden aamun aikana. Hän harkitsi hetken keräävänsä tavaransa ja lähtevänsä nöyränä kotiin kuulemaan äitinsä ripityksen, mutta Salo oli Rahikaisen luona ensimmäistä kertaa. Hän soimaisi itseään vielä enemmän, jos jättäisi pojan heräämään yksin tyhjään, vieraaseen taloon.

Ja Rahikainen tiesi sen ja luuli varmaan, että oli hyväkin suunnitelma jättää heidät kahdestaan.

Sihvonen hiipi varovaisin askelin ovelle ja luotuaan viimeisen vilkaisun peittoon kääriytyneeseen Saloon lähti alakertaan johtaviin portaisiin. Salo löytäisi hänet kyllä keittiöstä itsekin. Toivottavasti tämä vain nukkuisi vielä vähän aikaa, jotta Sihvonen saisi ajatuksensa selvitettyä.

Sihvonen lohduttautui sillä, että oli ollut Rahikaisen vanhempien loisteliaassa talossa yötä varmaan tuhansia kertoja ja tunsi paikan kuin omat taskunsa. Näissä portaissa Sihvonen oli kuusivuotiaana lyönyt päänsä ja joutunut tikattavaksi pikku-Jannen yllytettyä häntä liukumaan kaidetta alas, ja löytäessään tiensä Rahikaisen keittiöön Sihvonen muisti selkeästi, miten he juuri yläasteen aloittaneina olivat jännittyneinä avanneet ensimmäisen olueensa tuon nimenomaisen pöydän ääressä. Aika paljon he kaksi olivat ehtineet yhdessä tehdä. Vielä nyt lukiossakin virallinen bilemestari Rahikainen tuntui oudosti eksyvän samoihin porukoihin Viljami Sihvosen kanssa, pojan, joka käytti aina samoja neulepaitoja (niitä tuttuja hyviä, ainoita, jotka eivät pistelleet iholla) ja jonka hermostuneesta takeltelusta ja tärisevistä käsistä muut väänsivät vitsiä olan takaa.

Ja muutama kuukausi sitten heidän lukioonsa oli ilmestynyt vaaleatukkainen poika, joka oli esitellyt itsensä Matiakseksi mutta tottunut nopeasti kutsumaan itseään porukan yleisen nimikäytännön mukaan Saloksi, ja jonka Sihvosessa aiheuttamista reaktioista Rahikainenkin oli saanut aihetta kiusoitella häntä.

Sihvosen samanaikaiseksi iloksi ja kauhuksi Salosta oli nopeasti tullut hänen, Rahikaisen, Lehdon ja Määtän muodostaman epämääräisen kaveriporukan täysipainoinen jäsen. Ei Salosta, mutkattomasta ja lapsellisen positiivisesta, voinut olla pitämättä. Sihvonen muisti, miten oli nähnyt Salon ensimmäisenä koulupäivänään esittelevän proteesiaan muutamalle kiinnostuneelle, laskenut siitä leikkiä ja jopa irrottanut hetkeksi, jotta Määttä voisi kokeilla sen painoa. Sihvonen ei ollut voinut ymmärtää sellaista huolettomuutta. Ei ymmärtänyt vieläkään, mutta samalla se veti häntä puoleensa.

Pelkkä Salon ajattelu tuntui kipristelynä Sihvosen vatsanpohjassa.

Hän alkoi availla keittiön kaappeja saadakseen käsilleen tekemistä ja joutui toteamaan, että Rahikainen oli taas käyttänyt äitinsä antamat ruokarahat karkkiin, noutoruokaan ja alkoholiin. Jääkaapin sisältö koostui lähinnä eilisen pizzan jämistä ja Rahikaisen äidin omituisista smoothieista ja soijajogurteista, joihin koskemisen ajattelukin puistatti Sihvosta hiukan. Ei hän tiennyt, mitä ne sisälsivät. Ei uskaltaisi syödä. Kuiva-ainekaapissakaan ei näyttänyt olevan mitään sellaisenaan syötäväksi kelpaavaa. Kokatako hänen pitäisi? Silloin hän varmasti polttaisi Rahikaisen hienon, kalliin keittiön maan tasalle. Mitä hän tekisi?

Sihvonen kaivoi kännykkänsä taskusta ja alkoi näpytellä Rahikaiselle kiivaasti viestiä. Rahikainen tiesi, miten helposti hän panikoi, oli tuntenut hänet tarpeeksi kauan tietääkseen jokaisen häntä hermostuttavan pikkuasian, vaikkeivat he koskaan asiasta puhuneetkaan. Rahikainen kyllä tulisi takaisin, jos Sihvonen sanoisi kahdestaan Salon kanssa olemisen olevan liikaa. Eikö tulisikin?

Mitä mä TEEN Ei tääl oo edes ruokaa??

Luojan kiitos vastaus tuli tällä kertaa nopeasti.

Saitsie jo Salolta?

JANNE EI

Et viälä? Kyl se siit ;) Hei Sie sanoit Janne? Onks siäl jotain ongelmaa?

Sä käskit laittaa aamiaista ja tääl on kaapit tyhjät Enkä mä halua siltä ”””saada”””

Eli sie haluut kummiski tehä sille aamupalaa Aika söpöä Missä Salo on?

SE NUKKUU VIELÄKI RAHIKAINEN AUTA MITÄ TEEN MIKS SUN OLI PAKKO LÄHTEE JUST NYT JA JÄTTÄÄ MUT KAHESTAAN SEN KANSSA Hei Mitä jos se ei herää?? Mitä mä sit teen???

Tuu takasi, Sihvonen kirjoitti, mutta jätti lähettämättä. Hän kuulosti tarpeeksi säälittävältä jo muutenkin, tiesi kyllä, että panikoi nyt liikaa. Olisi pakko pärjätä. Eikö vain?

Onneksi Rahikainen ei sentään nauranut hänelle.

Kyl sie pärjäät, se herää varmaan ihan just Kokkaa sille jotain

En mä osaa kokata!! Ja sit ku Salo herää mä joudun PUHUU sille Vois vaan paeta

Tee sille lettuja, eiks niit oo aika helppo tehä? Ja koita saada Salolta Tuu sit kertoo millasta oli… eksiul ookki viel poikuus tallella? Mie sanoin et mie voisin harjotel siun kaa Saloo varten mut sie et suostunu :(

Sihvonen tiesi, että Rahikainen yritti puheillaan vain saada hänen ajatuksensa pois hermostumisesta, mutta häntä ärsytti silti.

Voinko soittaa sulle Tarviin apuu oikeesti mitä mä teen Salon kanssa En mä oo koskaan ollu sen kanssa kahestaan missään

Elä soita, Riitaoja nukkuu miun kyljes niin nätisti enkä mie haluu et se herää Tee niitä lettuja nyt

Mä tiedän et sä suunnittelit tän koko jutun

:))

Anna nyt ees jotain neuvoja!!!

Tee. Lettuja.

Ruudun yläkulma kertoi Rahikaisen häipyneen paikalta ja keskustelun olevan ohitse. Sihvonen työnsi kännykän taskuunsa ja painoi käden turhautuneena otsalleen. Kello läheni yhtätoista. Salo todellakin heräisi millä hetkellä hyvänsä.

Sihvonen veti muutaman kerran syvään henkeä ja alkoi etsiä katseellaan sekoituskulhoa.

”Mitäs sä täällä?”

Sihvonen hätkähti rajummin kuin edes tiesi olevan mahdollista ja käännähti äkkiä ympäri. Hänen käsissään puristamansa kulho jäi pöydälle ja taisi kellahtaa kyljelleen, mutta Sihvosen huomio oli valuvan taikinan sijaan välittömästi Salossa, joka nojasi rennosti työtason kulmaan vain parin metrin päässä hänestä. Paidattomassa Salossa. Pojalla ei vieläkään ollut päällään kuin collegehousunsa, ja tämä katseli Sihvosta hymyillen pää hiukan kallellaan täysin tietämättömänä toiselle aiheuttamastaan oikosulusta. Sihvonen tunsi rajun punan nousevan poskilleen. Hän yritti kääntyä takaisin kulhoon päin, muttei saanut Salosta silmiään irti.

”En mä… aamupalaa vaan.”

Salo koputti kantapäällään lattiaa. ”Kato, pistin jalankin paikoilleen, että pääsisin kattomaan, mikä meininki täällä on. Jotain taikinaako sulla on siinä? Missäs Rahikainen?”

”Se… lähti.” Sihvonen puri huultaan raivokkaasti, mutta päätyi silti möläyttämään ulos juuri sen, mitä eniten sillä hetkellä ajatteli: ”Sulla ei – sulla ei ole paitaa.”

Voi Luoja nyt. Hän oli enemmän tai vähemmän pyörinyt Rahikaisen kanssa samoissa piireissä yli kymmenen vuotta, mutta tippaakaan tämän taidoista ei ollut tarttunut häneen. Rahikainen oli aina niin rento näissä tilanteissa, sai kenet tahansa. Sihvonen tiesi kyllä, ettei koskaan pystyisi samaan, mutta tämä oli suurin pohjanoteeraus vähään aikaan.

”Olisi, mutta ainoan paidan, mikä mulla on mukana, mä heitin illalla lattialle, ja nyt se on nyt sun päällä.”

Sihvonen tuijotti Saloa typeränä erittäin pitkän ja kiusallisen hetken, kunnes asioiden laita alkoi hiljalleen hahmottua hänen mieleensä. Tietenkään Rahikainen ei käyttänyt bändipaitoja.

Hän tappaisi Rahikaisen.

”Mä…” hän soperteli yrittäen katsoa mihin tahansa muualle kuin Saloon. Mihin tahansa. ”Mä voin… antaa sen takas…” Sori, ei mun pitänyt pukea sun paitaas vaan Rahikaisen? Tää koko sotku johtuu siitä, että Rahikainen leikkii Amoria? Ajatuskin paidan riisumisesta Salon edessä sai Sihvosen aivot entistä suurempaan oikosulkuun, ja hän käännähti äkkiä takaisin työtasoon päin. Lettutaikina oli valunut sen reunan yli keittiön alakaapeille, jauhopussi uhkaavasti kallellaan ja maitokin oli ollut jo liian pitkään lämpimässä. Hyvin sujui sekin.

Salo käveli lähemmäs. Sihvonen yritti automaattisesti perääntyä tasoa vasten, mahdollisimman kauas, mutta tajusi viime hetkellä sotkevansa silloin paitansa – Salon paidan – taikinaan ja oli loukussa.

”Älä ihmeessä. Se sopii sulle paremmin kuin mulle.” Sihvonen kurkisti varovasti olkansa yli nähdäkseen Salon hymyilevän hänelle tuttua hymykuoppahymyään ja työntävän tukkaansa pois otsalta. Voi Luoja, miten söpö. Poika oli Sihvosta liian lähellä, niin lähellä, että huimasi, ja Sihvonen joutui ottamaan märästä tasonreunasta tukea yhtäkkiä täriseville käsilleen. Salo työnsi päänsä hänen olkapäälleen. Paljas rintakehä melkein painautui Sihvosen selkää vasten. Katsoi uteliaana kaatunutta kulhoa, ei tajunnut, ei tajunnut, mitä teki. ”Taitaa vaan… letut olla vähän entisiä.”

”Mä en osaa kokata”, Sihvonen mumisi paremman puutteessa.

Salo raapi päätään. Sihvonen mietti etäisesti, oliko koskaan edes nähnyt Saloa ilman tämän avointa hymyä. Salon hymyä eivät vieneet puuttuva jalka, paitavarkaus, Rahikaisen keittiössä sillä hetkellä vallitseva täydellinen sotku tai mikään muukaan, mikä Sihvosen itsensä sai hermostumaan.

”En mäkään osaa kokata”, Salo sanoi lopulta.

”Okei. En… mäkään.”

”Et osaa kokata?”

”En… osaa kokata.”

Sihvonen hiljeni. Nolostuminen kuristi kurkkua.

Salo työntyi, jos mahdollista, vielä vähän lähemmäksi ja tuijotti marmoritasolle suuren lammikon muodostanutta lettutaikinaa Sihvosen olan yli. Kulhossa sitä ei ollut enää tippaakaan.

Sitten hän painoi kasvonsa Sihvosen olkapäähän ja alkoi kikattaa hillittömästi.

”Jumalauta”, hän sanoi melkein ihailevaan sävyyn. Sihvonen ei enää voinut estää hermostuneen hymyn pyrkimistä kasvoilleen. Salo oli lämmin hänen selkäänsä vasten ja tämän nauru oli estotonta ja aitoa ja nikotteli hassusti, saattaen pieniä väristyksiä matkaan pitkin hänen kehoaan. ”Jos sä siivoat ja mä keitän meille kahvia?”

Sihvonen veti henkeä ja kääntyi katsomaan Saloa varovasti silmiin. ”Sopii.”

Salo veti kaapinoven koukusta käsipyyhkeen, heitti sen Sihvoselle – jonka omituisen väistöliikkeen ja pyyhkeen putoamisen lattialle hän kuittasi hymyllä – ja kurotti sitten varpailleen etsiäkseen yläkaapeista kahvipakettia. Oli jo alkanut hyräilemään itsekseen. Sihvonen katsoi hänen touhuaan suupielet ylhäällä ja uskalsi jo varovasti toivoa, että Rahikainen pysyisi poissa mahdollisimman pitkään.

#en tiiä mitä teen #en oo koskaan kirjottanu fluffii #mut ymmärsin mun sihlo estetiikan rebloggauksist #et joku muuki shippaa tätä ku mä #joten nauttikaa?#sihvonen #salo #sihlo #tuntematon sotilas #aamulla #proteesijalka!salo #ja paniikki!sihvonen #on mun uus lempihc #EDIT: tärkein tägi unohtu eli #naiivit pojat #koska aion tehä tästä nyt näiden shippitägin #ja kukaan ei voi estää #fanfic

59 notes · View notes

sadistinen-salami · 7 years ago

Text

Korpisoturi aina valmiina palvelukseen

Hyvää ystävänpäivää kaikki suossa tarpovat. Pidemmittä puheitta, tässä mun osallistuminen ahvenasquadin ystävänpäivätempaukseen, jossa tehtävänä oli saada Koskelalle platonisia pusuja.

Hahmot: Koskela ja Vanhala, Hietanen, Rokka, Rahikainen, Salo, Määttä, Kariluoto

Genre: Kevyttä hauskanpitoa, hieman angstia (kuolleita mainitaan) ja hieman platonista fluffya

A/N: En omista hahmoja, teosta enkä paljoa muutakaan paitsi oman kynäilyni. Nauttikaa.

Summary: Juhlitaan Mannerheimin syntymäpäiviä, juodaan kiljua ja autetaan kavereita nukkumaan

Kevään viimeiset koleuden merkit olivat poistuneet vähin äänin. Siksi olisi ollut luontevaa ajatella korpimetsän, joka oli levännyt uneliaassa hiljaisuudessa vielä muutamia vuosia aiemmin, olevan lämmin ja vaitonainen pala kesäistä päiväunta. Nyt siellä kuitenkin raikui Suomen jalon konekiväärikomppanian miesten ilo.

Hietasen annostellessa kenttämukit kolisivat jaloviinapullon alla eikä paikalla ollut ainoatakaan, kenen kasvoille ei olisi levinnyt jokseenkin kiitollinen ilme tästä tauosta.

"Otetaanpa, poja." Ja yhdellä keikautuksella, Mannerheimin kunnioitukseksi kuinkas muuten, mukit tyhjenivät. Ei juhlaviinoista enempään juhlaan ollut, minkä vuoksi poika otettiin esille. Teltasta esiin vedetty keittolaatikko näki ensimmäistä kertaa päivänvaloa sitten Mäkilän huostasta poistumisensa jälkeen. Ylpeää itkua tihrustaen kuin isä konsanaan Hietanen hieraisi sen kylkeä.

"Vaan kyl mää sen sanon, et oon kovin ylpee tästä meiän pojast. Mää iha ihmettelen kauhiast et kui tämmöne porukka tällai osaa mukulaitaki hyvin kasvattaa." Mutta ei kauaa hänen ihmettelynsä saanut jatkua, kun alettiin vaatia pojan avaamista.

Mukit kiljua juotiin irvistellen. Ei kuitenkaan kukaan kehdannut suustaan sylkeä sen pyhyyden takia vaan kaikki nieltiin ja ilakoiden touhuttiin nuotion ympärillä. Piakkoin kaikki, jotka olivat joillein paikoille asettuneet, jo alkoivat kasvoiltaan punottaa niin paljon että yksi jos toinenkin alkoi vierustoveria nimittää tomaateiksi sun muiksi maan antimiksi.

"Miks sie Koskela et komentokorsul lähten, tokkopa meiän meno tääl sillai yltyy et lutin hyvää valvontaa tarvittais?"

Koskela oli pitkän aikaa tuijottanut nuotion liekkejä. Lieskat heijastuivat hänen silmistään, jotka jokseenkin näyttivät kivettyneen vielä mysteerisemmiksi. Ojensi hän kuitenkin mukiaan kiljua varten ja Hietanen enemmän kuin mielellään vastasi eleeseen joka kerta. Muki täyttyi, keskustelu jatkoi kulkuaan ja Rokka, joka oli vastausta odotellut, sai vain nähdä Koskelan kohauttavan kulmakarvojaan merkitsevästi ennen kuin joi taas.

"Antakaahan miulle osani mukkaan, mie tästä lähen vähän omiani hoitelemaan." Rahikainen ilmoitti, ja otsahiukset riippuen silmillään Hietanen nyökytteli ja nauroi Salolle, joka oli jo onnistunut kaatumaan penkiltä mustikkapuskaan. "Vai mitä sie sanot, esmies?"

Koskela istui siinä kuin Salo ei juuri hihittäisi mustikkapuskassa Vanhalan yrittäessä toivotta vetää tätä ylös.

"Lupaa en anna, mutta mies menköön ja tulkoon ja vastatkoon itte itestään. Omalla vastuullas kun punttaat niin eihän se minuun kuulu. Tavan mukaan huomenna lähetään ja jos sillon et ole paikalla, niin kärsit kymmenkertasen vartion linjassa. Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kun Ellun kanat. Sen kun muistat niin saat mennä."

"Tokkopa muute jättäsin tulematta, kunhan hengissä vaa ollaa." Rahikaisen silmät välkähtelivät virneestä, joka loisti koko naamalta. "Antakee kalja!" Niin hän otti huovan ja pullon matkaansa ja lähti tielleen. Koskelan katse palasi tuleen. Vaitonaisena hän istui siinä muiden arvioidessa Rahikaisen onnekkuutta ja taitoa.

"Nyt soitetaa, pojat! Kuules Ylen Sankia Priha, pane jokkantii ni sit kaikki pannaa jalal koreaks!" Rokka kehotti silmää iskien ja niin Vanhala kaivoi esiin soittimen, jonka rikkinäinen vieteri sai musiikin tärisemään ja murisemaan. Rytmin sekaannuksista huolimatta alkoi tanssi. Salokin saatiin ongittua puskasta jaloilleen. Silmät sirrillään Vanhala hymyili ja pyöritti sormellaan levyä kun nuotion edustalla miehet tanssivat. Kierros kierrokselta kilju väheni ja Mannerheim oli yhä maljaansa vailla, vaikka sitä oli monasti lupailtu, ja lopulta kun Salo oli taas rähmällään mustikoissa Vanhala koki tilaisuudekseen lakata pyörittämisen. Suunsa leveässä hymyssä, joka sopi hänen poikamaisille kasvoilleen, hän alkoi kurlaavalla äänellä laulamaan: "Köyhä Suomen kansa, katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on. Raaka sortovaltaa vastaan nostaa maasta armeijasta jalon kansan parhaat voimat taistelohon..."

"Kapinalauluihan sie hitto laulat.." Ehti Rokka sanoa ennen kuin Koskela, joka oli kohottanut katseensa ensimmäistä kertaa tulesta, heilautti kättään ja sitten killitti Rokkaa: "Anna miehen laulaa!"

Hetken oli hiljaista, kun Vanhala vilkuili hämillään Rokan ja Koskelan välillä. Hänen kasvonsa punoittivat osakseen kiljusta, osakseen siitä kiusallisuudesta, kun hän taisteli sisäistä taistoa siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sitten hän ihmeekseen näki Koskelan tavallisesti hyvin tyynien kasvojen sulavan hetkelliseen hymyyn. Se hymy oli parempi pyyntö kuin mitä Vanhala oli koskaan osannut odottaa, ja siksi hän veti keuhkonsa taas pulloilleen ilmaa ja alkoi laulaa.

Koskela seurasi merkkiä kädellä tahtia lyöden. Myös hänen jalkansa rummutti hiljalleen mätästä sointuen hänen vaimeaan hyräilyynsä, joka hänen luonteelleen sopien ei koskaan poistunut sävyisästä laadusta. Monet yhtyivät römeään laulantaan. Ainoastaan Koskela vaitonaisena jatkoi hyräilyä. Sitä huolellisemmin hän keskittyikin muiden laulantaan ja muut mielihyvin antoivat täydeltä laidalta. Jokin lauluissa oli sytyttänyt kiivaan palon hiljaisen luutnantin silmiin, kun hän pyysi uutta laulua ja niin pian hirveä sekametelisoppakuoro ryhtyi loilottamaan uutta renkutusta.

"Nyt mää sen poja muistan! Maljahan täs nostaa piti. Täs hänen arvostetulle rohkeu'elleen, marskalkka Mars..marksklakka..maksalakka..Mars.." Hietanen kurtisti kulmiaan, kun sanat eivät tulleet ulos helpolla. Ympäriltä tuli nauruntyrskähdyksiä.

"Yritä sie vaa kovast, kyl se kohta sielt tulee." Rokka virnuili ja taputti Hietasta hartialle.

"Hänen kunnianarvoisa ylipäällikkönsä Mannerheim!" Julisti lopulta joku pelastaen Hietasen tältä vaivalta.

"Vieläk työ pojat muistatte silleen kun Veerukka tanssahteli. Katshaa sie Hietane.." Rokka nousi ja pyörähti tulen vieressä ketterästi.

"Kui mää vois unohtaa! Mää muistan kaikenmoisi asioi, kattokee nyt!" Hietanen hyppäsi pystyyn, pari kertaa piruetteja tehden, kunnes lähti hoippuroimaan kohti tulta ja Rokka sai vetäistä hänet sivuun. Kaikkea sitä kohellusta Määttä seurasi vierestä kulmansa kurtussa ja välillä viereistä kiveä mittaillen.

"Vaan nouseekohan tuo."

"Ei se mihinkää. Turhaa kokeilla." Ja ennen kuin oli tämä vastahankaan olija edes loppuun päässyt, oli Määttä jo noussut ja kiveä ruvennut kiertämään. Pian kiersi hän kätensä sen ympäriltä ja kivi nousi kuin nousikin ennen kuin tömähti hallitusti takaisin. Määttä hieraisi käsiään ja katsahti kopeana Saloa, joka tuijotti häntä kiinteästi. "Vaan tulinpa sanoneeksi että kyllä se nousee."

"Mites sie siel pärjäilet?" Rokka kysäisi Hietaselta istahtaessaan takaisin alas. Alikersantti makoili yhä naamallaan marjapensaassa, vaikkakin oli taittanut kädet päänsä alle joksikin tyynyntapaiseksi.

"Mää vähä henkitaukoo pidän." Hietanen mumisi, ja Rokka nyökäytti päätään ymmärtäväisenä ja kohensi tulta. Silloin Koskela, joka oli pitkän aikaa ollut taas hiljaa, nousi ylös. Hieman horjahtaen Ville tarttui viereiseen kuusen ja astui ristiin, mutta pysyi kuitenkin pystyssä.

"Mihi sie oot matkal?" Rokka huomasi kysyä, kun Koskela horjahteli päättäväisenoloisena kauemmas leirinuotiosta aina kohti komentopaikkaa.

"Jerusalemiin." Koskela mörähti ja nojasi vasten mäntyä hetkisen. Aina välillä hyräillen Vanhala pyöritti laiskasti jotain särisevää levyä.

"Tuskinpa sieltä kapinalaului löytyy, khihi."

"Ylen Sankia Priha virkkoo totta. Tänne vaa painamaa puuta meiän kanssa, kyl tääl lustia on nytkin vaikka Hietanen ja Salo menetettyi tapauksia onki."

Koskela hetken napitti heitä vaiti, sitten hän hengitti syvään ja suoristautui tavalla, joka oli kuin käskynä hänen omille jäsenilleen 'nyt mennään'. Niin Ville Vaitelias lähti kompastelemaan kohti komentokorsua silmissään jäykkä ja kova tuijotus, ja Vanhala pyöritteli levyjään ja Rokka taputteli Hietasta, joka aina välillä muisti örähdellä osoitukseksi hengenveljeydestään hauskanpidossa.

***

Kesäilta oli alkanut viiletä ja sinertää, ja nuotio telttojen luona alkanut jo vaimentua. Muut, Vanhalaa ja Rokkaa lukuun ottamatta, olivat joko tulleet talutetuiksi tai ryömineet itse telttaan, paitsi Määttä joka oli päättänyt käydä yöpuulle omasta tahdostaan. Rokka jutteli aikansa kuluksi Vanhalalle, joka haukotellen yhä levyä pyöritteli suuntaan ja sitten toiseen ja välillä nauraa kihersi, kun Rokan jutut häntä kovasti miellyttivät. Sitten he huomasivat kummallisen kulkueen tekevän matkaa lähemmäs lepikon läpi.

"Mut mikä hitto tuol o? Mitä hyö raahat? Onk hyö menneet tappaan Koskelan?" Rokka alkoi jo ärhennellä kaukaa. "Mikä siun on? Onk hyö lyöneet sinua?"

"Terve vain vanha yksittäistaistelija. Kukas tässä lyöny on?" Koskela tiedusteli, kun hänet laskettiin maahan ja riisuttiin vöistä, joilla hänet oli korsulla taltutettu. Rokka katsahti suoraan Kariluotoon.

"Koettakaa saada hänet lepäämään. Hän riehaantui ja meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sitoa hänet." Kariluoto väisti Rokan katsetta ja katsoi merkitsevästi maassa kiemurtelevaa luutnanttia, joka mumisi ja örisi sitä sun tätä. "Lepäämään." Kariluoto toisti. Rokka kumartui ja alkoi nostaa Koskelaa jaloilleen.

"En minä tahdo levätä!"

"Ville! Sinun täytyy!" Kariluoto sanoi äänensä hieman kimakaksi muuttuen. Hän yritti vedota siihen heidän väliseen luottamukseensa, joka oli syntynyt. "Ville.."

"Lepään sit..sitten huomenna. Ensin laapuskat tallista seiniäääÄä..." Silloin Vanhala saapui paikalle myös ja Rokan avittamana nosti Koskelan ylös. Koskela taipui Vanhalan yli miltei kaksinkerroin, kun tämä yritti auttaa luutnanttia telttaan. Askel askeleelta se kuitenkin onnistui ja pian Koskela saatiin petinsä edustalle teltan katveeseen. Siinä kohtaa Vanhala pysähtyi ja alkoi sovittelemaan pitkää luutnanttia paikoilleen, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty.

"Varjossa honkien on siellä...-," Vanhala hyräili ja Koskela sai kuin uutta puhtia ja suoristui kuin vieteriukko heittäen kätensä sotamiehen harteille ja nojaten tätä kohti. "Kanttiinii.." Hymisi Koskela ja virnuili niin puhdasta virnettä, mitä vain oikeasti luuhun asti väsynyt henkilö voi hymyillä. Teltan hämäryydessä luutnantti tihrusti Vanhalaa huojuen ja vaappuen. Sitten hän yhtäkkiä hiljeni. Ympäriltä kuului vain nukkuvien kuorsaus, joka sihisi ja korisi, mutta ei pystynyt täyttämään koko tilaa. Vanhala näki Koskelan tuijottavan hänen ohitseen tyhjiin varjoihin, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet olevan luutnantille tyhjiä. Vanhala hymyili epävarmaa hymyä.

"Veljet men.." Koskela totesi. Hymy kuihtui hitaasti pois Vanhalan kasvoilta. "Lumess..molemmat."

Vanhala katsoi ylöspäin huojahtelevaa luutnanttia. Sitten hänen mieleensä nousi Kariluodon antama käsky.

"Käypäs siihen." Samalla hän ohjasi miehen lähemmäs petiä, jolloin tämä puoliksi tömähti siihen. Koskelan siniset silmät näyttivät miltei mustilta siinä valossa, kun ne tuijottivat kiinteästi ja tuntuivat katseellaan porautuvan syvälle Vanhalan sisälle.

"En tahdo.."

"Siinä on hyvä. Hyvä suomalaisen upseerinkin koipensa oikaista." Vanhala tavoitteli samaa hyväntuulista säveltä, mutta huomasi jäävänsä hyvin kauas luonnollisesta. Hän virnisteli häilyvää virnettä, joka kävi poskilla. Ei se silti noussut silmiin asti. "Hyvä teil-..si--" Vanhala takelteli nyt puhuttelunkin kanssa, mutta sitten tunsi Koskelan puristavan hänen hartiaansa kevyesti ja näki tämän hymyilevän hieman hölmöä hymyä.

"Sinä.." Koskela sanoi laahaavalla nuotilla.

"Niin?"

"Sinä olet hyvä mies." Koskela totesi, ja Vanhala jähmettyi. Koskela ei ollut innokas kehumaan ketään. Siksi tuntui jopa ryöstöltä hyväksyä tällainen kehu, kun toinen oli vielä kerran tällaisessa tilassakin. Hän alkoi hihittämään hermostuneenoloisena, mutta Koskela nyökytti päätään sangen päättäväisenä kehunsa oikeutuksesta.

"Tules tänne." Ja niin Koskela veti hänet likelle ja moiskautti suukon hänen poskelleen. Suukko oli pikainen ja se puhkesi siihen, kun Koskela virnisti vielä väsyneenä ja sitten tömähti selälleen petilleen.

Yksinään Vanhala seisoi hämärässä ja ynnäsi mielessään, mitä juuri oli tapahtunut. Hän räpytteli silmiään pariin otteeseen, sitten hieraisi poskeaan ja peitteli uuvahtaneen luutnantin peitolla hymyillen jo uudestaan.

"Vai että hyvä mies, khihi. Sepä minä. Suomen urhea korpisoturi ehtii kansansa suojelun lomassa peitellä upseerinkin." Hiljaa hän hykersi ja sujahti ulos teltasta hyräillen jo uudestaan Punakaartin marssia keveällä mielin.

#tuntematon sotilas #ahvenasquad #ahvenavalentine #koskela #vanhala #tuntsa

53 notes · View notes