#mut tällainen taas tuli

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.8

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Parituksia alkaa hahmottua, kun reissu etenee ja välit lämpenevät.

Varoitukset: Paljon kiroilua, voimakasta humalaa, turkulaisvitsejä, seksiviittauksia ja homoilua.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kahdeksannessa osassa Rahikainen juottaa pojille sinistä viinaa ja pullonpyörityksen merkeissä hommat eskaloituvat perin oudoiksi varsinkin eräiden kohdalla.

Tuntematon risteily osa 8: Poikien välisestä ystävyydestä

Kariluodon koskettavan esityksen ja sen aiheuttamien hempeilyjen jälkeen olivat pojat liuenneet haipakkaan karaokekuppilasta. Rahikaisen keikistelyä yläosattomissa julkisella paikalla ei oltu katsottu kovin suosiollisesti ja Lammio oli yrittänyt pelastaa tilanteen lainaamalla tälle pikkutakkinsa, sillä hänen mielestään risteilyväellä oli oikeus olla todistamatta toisen rintakarvoja. Lammio oli myös hymyillyt anteeksipyytävästi varsinkin vanhemmalle väelle. Todellisuudessa etenkin keski-ikäisiä naisia heidän toilailunsa oli lähinnä enemmän huvittanut kuin järkyttänyt.

Riitaoja itki vieläkin hysteerisesti, mutta onneksi Lehto oli tämän tukena. Pariskunta siirtyikin suosiolla nukkumaan, kun muu porukka päätti jatkaa yötä Koskelan hytissä. Kaikki halasivat Riitaojaa kannustavasti jopa Lammio mukaan lukien. Lehto näytti ihmeen vakavalta, eikä normaalilta nyrpeältä itseltään. Hän oli selkeästi tunnekuohuissa itsekin, sillä vastoin tyypillistä tylyä kommunikointiaan, tämä toivotti vielä kaikille hyvät yöt heidän erottautuessaan porukasta.

”Voi ei, toivottavasti tuo Riitaoja rauhoittuu. Ei nyt ollut tarkoitus mitään kohtausta aiheuttaa.” Kariluodolle oli tullut paha mieli. Oliko hänen laulunsa laukaissut nyt jotain patoutuneita tunteita muutenkin jo herkän ailahtelevassa miehessä?

”Minä olen aika lailla varma, että tässä on kyse jostain aivan muusta kuin mistään meidän aiheuttamasta. Luulen, että Lehdon ja Riitaojan välillä on jotain selvittämätöntä, joka nyt vain sattui laukeamaan alkoholin ja tunteikkaan esityksesi myötä. Eipä me sille voida mitään. Onneksi heillä on toisensa.” Koskela oli aina tilanteen tasalla, kun oli kyse ihmisten tunteista ja käytöksestä.

Kariluoto nyökkäsi vaisusti. Jälleen kerran taisi Koskela olla oikeassa. Tämä oli välillä pelottavankin taitava lukemaan ihmisiä, mikä oli yksi miehen hurmaavimmista piirteistä.

”Mut kyl mää sanoisi, et Riitaoja on tehny Lehdol pelkkää hyvää, kun aattelee millane yrmy se sillon nuaruudes ol. Eihän se tehny mittää muut ku haukkunu kaikkii ja tappeli. Mut ei sil kyl helppoo ol elämäs ollu, sen määki myännän. Ny se alkaa muistuttaa jo enemmä ihmist ku jottai kivenlohkaret.” Kaikki muutkin olivat samaa mieltä.

Lähestyessään Koskelan hyttiä he kuulivat jo hyvän matkan päästä, kuinka tuntematon nuori mies hakkasi rystyset punaisina samalla käytävällä omaa oveaan. Jostain syystä häntä ei oltu haluttu päästää sisälle ja tämä oli jatkanut elämöintiään jo viimeiset 45 minuuttia. Epätoivoiset nukkumista yrittävät lapsiperheiden vanhemmat katuivat syvästi, miksi olivat ylipäätään edes lähteneet perheen kanssa laivalle humalaisten sekaan hiihtolomaansa viettämään. Ensi vuonna mentäisiin sitten takuulla Kanarialle lapsiystävälliseen hotelliin.

Jostakin läheisestä hytistä eräs kiinalainen oli kerännyt rohkeutensa ja kyllästyttyään kuuntelemaan nuoren miehen systemaattista paukuttamista, tämä tokaisi kuuluvasti heikkojen äänieristysten läpi:

”Why is that guy fucking so loud?”

Vaikka tyttö oli kovasti skarpannut englantinsa kanssa, valitettavasti yhden pienen sanan asettuminen väärään kohtaan lauseessa muutti sen sisällön tahattoman koomiseksi.

”Tuohan olisi varsin aiheellinen kehotus sinullekin, kun niin äänekäs aina tykkäät puuhissasi olla”, Lammio totesi viileän asiallisesti vieressään seisovalle herralle.

”Elä höpötä, tykkäät kuitenkin kuunnella miun sulosointuja. Oisit vuan katteellinen, ku miulla ois hauskaa. Mut arvaappa mitä? Ilomielin siutkin ottaisin tsembaloihin mukaan ihan koska tahansa.” Nämä kukot eivät lopettaisi toistensa nokkimista koskaan. Muun porukan naurunremakka taustamusiikkinaan avainkortti kävi päästäen hilpeällä tuulella olevan miesporukan hyttiin.

Alapunkassa Lahtinen ja Määttä istuivat pelkät kalsarit jalassa sylikkäin viinipullon kanssa, Lahtisen ollessa selkeästi filosofisella tuulella. Ei voinut olla totta, että häntä oli taas häiritty.

”Voi sun perkele…ensin jotain pokeria ja nyt te tulette tänne tuhannen tuiterissa selkeästi jotain mielessä. Koskelankin ootte tällä kertaa saaneet huijattua mukaan. Mitä nyt taas?”

”Myö tultiin tänne jatkoille, kun ei sinne baariin enää kehannut jäädä, kun kuulemma miun yläosaton kroppani julukisesti oli tän yhen ukon mielestä liikaa. Meleko tylysämielistä.”

Tällä kertaa Lahtisella meni lopullisesti hermot. Tämä nappasi reput mukaansa ja heitti dramaattisesti takin suojaamaan paljasta yläruumistaan. Housujaan hän ei jaksanut vaivautua pukemaan.

”Helvetti teidän kanssanne! En tajua, miten tämmöstä voi tapahtua kaksi kertaa saman päivän aikana. Täytyy varmaan siellä vitun Tukholmassa ottaa joku privaattihuone, ettei aina joudu katsomaan teidän naamoja, kun haluaisi joskus olla rauhassakin. Me otetaan hatkat täältä, että paskaa yötä vaan. Toivon mukaan olette hirveässä kankkusessa huomenna.” Samassa ovi paukahti teatraalisesti kiinni hänen perässään.

Hölmistynyt Määttä kohautti olkapäitään katsoen poikia anteeksipyytävästi. Hänen ystävänsä alkoi olla tunteellisella päällä avauduttuaan ennen porukan näyttävää sisääntuloa elämästään, eikä olisi kaivannut nyt mitään biletystä. ”Se on ollut pahalla päällä koko päevän, en mie oikein oo varma mikä on. Parasta varmaan, että myö mennään vähän rauhottummaan Mäkilän hyttiin, siellä ei ainakaan oo mittään bileitä. Hyvvee yötä työlle, elkää olko liian humalassa, niin päästäämpi aamulla joskus liikkeellekin”, tämä sanoi omaan tapaansa pieni pilke silmäkulmassaan. Muut pojat ymmärsivät yskän. Eivät he halunneet, että kenellekään sentään jäisi paha mieli.

Rahikainen hieroi innoissaan kämmeniään yhteen, sillä nyt pippalointi sai jatkua ilman ketään ilonpilaajia. Koko illan odotetun idean saisi nyt toteuttaa. Tämä kaiveli ennätysvauhtia Tax free:n sinisiä miniviinapulloja omista kätköistään.

”Mitä sää oikke ny meinaas?”

”Mie oon säästellyt näitä juhlajuomia koko illan ihan teitiä varten”, tämä katsahti erityisesti Lammioon. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää.

Shottilasit täyttyivät jälleen kerran ja pidemmittä puheitta porukka vetäisi drinkkinsä huiviin sen enempää ajattelematta. Ei kai sillä tässä vaiheessa väliä enää ollut ja kai sitä pian voisi nukkumaankin mennä. Pahaa-aavistamattomat matkanjohtajat luulivat pääsevänsä tästä helpolla.

”Mitä ihmettä tämä oikein on? Maistuu melko…siniselle.” Kariluoto tunsi, kuinka viina nousi päähän saman tien ja silmissä sumeni hetkellisesti.

”Special drink, just for you”, Rahikainen vastasi imitoiden Thaimaan turistikojuista tuttujen rasittavien kaupustelijoiden aksenttia. ”Mut tiiättekö työ mitä? Paras ompi vasta tulossa. Mie ajattelin, että voetaisiin pullonpyöritystä ottaa, ei kukkaan tätä pokeria jaksa ainakaan ennää jatkoo.” Pöytä oli sotkuinen vielä aikaisemman ajanvietteen jäljiltä ja Rahikainen heitti välinpitämättömästi edellisen pelin jäljet pois yhdellä pyyhkäisyllä.

”Miksi ihmeessä me jotain teinien pussailupeliä pelaisimme?” Lammio kyseenalaisti ihan vain periaatteesta. Kieltämättä ei hänellä parempaakaan ideaa kyllä ollut. Lisäksi jokin aktiviteetti voisi rauhoittaa Rahikaista juottamasta heitä enempää.

”Minusta se on ihan kokeilemisen arvoinen idea, ei kaikkea aina niin vakavasti tarvitse ottaa. Ihan hyvä, että on vähän aktiviteettia ja ei varmaan kukaan mitään kauhean älyllistä ponnistelua vaativaa jaksa enää.” Porukan vanhimpana Koskela oli yleensä se, jolla oli viimeinen sana, joten väki suostui mukisematta. Rahikainen oli tästä vallan mielissään ja tuota pikaa pullo lähti pyörimään. Ensimmäinen uhri, jota kaikkitietävä artefakti osoitti, oli itse Koskela.

”Tästä se lähteepi sitten! Tottuus vaeko tehtävä?”

”No kai minä sitten sen tehtävän otan.” Koskela oli enemmän tekojen kuin sanojen mies, joten tekeminen tuntui luontevammalta aloitukselta. Porukka alkoi pähkäillä kuumeisesti, mitä keksittäisiin johtohahmonsa pään menoksi.

Hietasen lamppu syttyi. ”Men sää hetkeks ton hytin ulkopualel, niin näet sit koht, mitä saat tehä.” Koskela ei voinut muuta kuin tehdä työtä käskettyä ja mennä odottelemaan kutsua takaisin tekemään hänelle mittatilaustyönä suunnitellun tehtävän. Hän tiesi, että turkulainen ystävänsä nauttisi tästä suunnattomasti, mutta ehkä hän oli sen sitten ansainnut. Tuskinpa tässä mitään liian noloa tapahtuisi.

Koskelan kadottua näköpiiristä, Hietanen selitti ideansa lyhyesti muille: kerättäisiin sekalaisia eväitä, joista Koskela saisi nautittavakseen yöpalan. Hänellä sattui olemaan repussaan kaikenlaista syötävää ja pohjaksi Koskelan ehtoolliselle päätyikin Rainbow:n tonnikalaa chilikastikkeessa. Haju oli melko voimakas pienessä tunkkaisessa hytissä. Repusta löytyi myös tummunut banaani sekä äidin antama puolikas eväsleipä, jotka nekin pääsivät osaksi herkkuateriaa. Lammio löysi povitaskustaan muutaman eukalyptuspastillin ja Rahikainen kaatoi viinaa tonnikalamössön päälle, jolloin ateriasta saatiin varsin taiteellinen keitto aikaiseksi. Hietanen tiesi, että Koskela jemmasi aina suklaapatukoita repussaan ja nappasikin pikkutaskusta yhden Pätkiksen, jonka hän muussasi vielä koristeeksi keitoksen päälle. Vauvan oksennusta muistuttava annos oli valmis ja Hietanen meni hakemaan ystäväänsä takaisin.

”Me sidotaan sun silmät ja sanotaan sit, mitä sun pitää tehä.”, tämä totesi kikatellen. Koskela aavisti, että tuleva koitos ei varmastikaan olisi mitään mieltä ylentävää. Hän sai silmiensä peitoksi Lammiolta tuoksahtavan kravatin ja oli nyt täysin miestensä armoilla. Huoneessa haisi tonnikalalle ja vieressään hän kuuli, kuinka Kariluoto yritti pidätellä naurunpyrskähdyksiään.

”Täs ois nyt sul sit tää viimäne ehtoolline, joka me poikien kans valmistettiin tääl Michelin-ravintolas ihan vaan sua varten. Sun tehtävä on arvat, mitä kaikkee tää sisältää kun mää syötän sua. Valmis?”

Koskela nyökkäsi ja Hietanen alkoi syöttää hänelle tonnikalamössöä aivan kuin pikkuvauvalle. Koostumus ja makujen sekamelska toivat melkein oksennuksen kurkkuun, mutta hän päättäväisesti jatkoi niin kutsutun ruuan makustelua. Olo oli kuin 7. luokan mokukastajaisissa. ”Tonnikalaa ainakin ja jotain imelää siinä seassa. Joku tulinen sivumaku myös”, tämä alkoi olla nopeasti oikeilla jäljillä ja Hietanen jatkoi syöttämistä. ”Oletko sinä tänne Pätkiksenkin laittanut? Olisin voinut sen kyllä syödä myöhemmin ilman näitä lisämausteitakin”, Koskela tokaisi harmistuneena. Suklaa oli hänen yksi harvoja paheitaan.

Liian monen lusikallisen jälkeen todettiin yhteisin tuumin, että heidän uhrinsa oli kärsinyt jo tarpeeksi. Koskelan vatsa oli mennyt sekaisin tästä upeasta ateriasta ja saadessaan silmänsä käyttöön takaisin, oksettavan näköinen sekamelska kohtasi hänet, mikä ei helpottanut etovaa oloa yhtään sen enempää. Lopun moskan hän veti surutta vessanpytystä Itämeren saastuneiden kalojen vatsantäytteeksi.

Ehtoollisen päälle naukattiin vielä nopeasti lisää sinistä shottia ja Koskela oli mielissään saadessaan taltutettua tunkkaista makua pois suustaan. Seuraavaksi oli hänen vuoronsa pyöräyttää pulloa, joka tällä kertaa osoitti Hietasta.

”Noh, mitäs herra mestarikokille saisi olla?”

”No pist ny tehtävä sit, mää ole valmis kaikkeen tänä yän.”

Koskela pähkäili hetken, mutta keksi nopeasti Hietaselle hauskan tehtävän. ”Käyt koputtelemassa vapaasti valitsemaasi hyttiin tällä käytävällä ja jututat siellä olevia henkilöitä. Tyyli vapaa.” Se oli loistava idea, sillä hän tiesi, että Hietanen piti esiintymisestä. ”Ja varmistat ensin sitten, että siellä huoneessa ollaan hereillä. Ei mitään uupuneita vanhempia aleta häiritsemään täällä, heillä on jo tarpeeksi rankkaa muutenkin.”

Joku muu olisi saattanut nolostua, mutta Hietanen lähti innostuneena haasteeseen mukaan. Hän oli ollut salaa kateellinen muiden poikien laulutaidoista ja nyt pääsisi itse vihdoin loistamaan. Tämä olikin vallan mainio keksimään puheenaihetta tyhjästä, mikä oli varsinkin Koskelalle täysi mysteeri.

Puheensa kohteiksi hän valitsi saman hyttiporukan, jonka eräs jäsenistä oli hakannut ovea vielä hetki sitten. Oven avasivat kaksi lukiolaispoikaa selkeästi melko tuhdissa humalassa. Taustalla soi dubstep-musiikki täysillä ja itse hakkaajapoika näytti sammuneen lattialle. Hietanen alkoi jututtaa poikia melodisella murteellaan:

”Oikke hyvää iltaa hyvät herrat! Teil on ny ilo ja kunnia kuul turkulaissi vitsei suaraan alkuperäisasukkaalt. Olettek valmiit?” Pojat eivät osanneet ihmetykseltään muuta kuin suostua. Taustamusiikki laitettiin pois päältä ja sammunutta poikaa lukuun ottamatta muutkin hytissä olleet hivuttautuivat ovelle uteliaina. Konekiväärikomppanian porukka seisoi taustalla Rahikaisen kuvatessa koko tapahtuman. Tämän illan kommelluksista saisi viihdyttävän kollaasin aikaiseksi.

”400 turkulaist Aurajoen pohjas on hyvä alku, 4000 sit taas on jo ongelmajätet”, Hietanen tokaisi alkuperäiskansaansa pilkaten lukiolaisten räjähtäessä liioitellun hersyvään nauruun. Kuivat puujalkavitsit sopivat loistavasti illan jo valmiiksi pysähtyneeseen mentaliteettiin. Koskela alkoi pohtia, oliko Hietasella erikseen muistiyksikkö päässään, joka oli varattu pelkästään turkulaisille vitseille, sillä niitä tuntui tulevan kuin apteekin hyllyltä.

”Tiedättek, kui me turkulaise pistetää sipseihi sualaa?” Kukaan ei tiennyt vastausta, mutta onneksi se saatiin nopeasti: ”Ko siin pussis lukke, et pan suola.” Vieläkin kovempi naurunremakka yltyi, muutamat pyyhkivät kyyneleitä silmistään. Mistä mies repi näin laimeita juttujaan, jotka sopivat aamuyön pimeisiin tunteihin niin täydellisesti?

Vitsejä tuli vielä useampia, joiden jälkeen lukiolaispojat olivat aivan myytyjä ja heidän oli pakko antaa Hietaselle Tobleronea sekä nuuskaa palkkioksi. Hän oli kuin jokin groteski versio nuuttipukista tai virpojista. Muut eivät voineet kuin hämmästellä: nyt oli löydetty Hietasellekin oma lajinsa.

Vitsiniekkojen kuningas oli sangen onnellinen, sillä hän oli saanut toteuttaa mieluisan tehtävän ja saisi keksiä jonkun toverinsa päänmenoksi jotain seuraavaksi. Tämän kunniaksi hän korkkasi oluen ja laittoi pullon taas pyörimään. Tällä kertaa se osoitti Kariluotoa, joka valitsi totuuden. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja ja häntä pelotti, että nyt paljastuisi jotain liian henkilökohtaista, joka aiheuttaisi kiusallisen hiljaisuuden heidän välilleen loppuyöksi.

”Kerros ny sit sun ekast seksikokemuksest sen Sirkkas kans.” Tämä ei ollut kovin mieluisaa itse uhrille, mutta koska heidän välillään nyt vallitsi oudon vapautunut tunnelma, hän päätti kertoa avoimesti. Luojan kiitos totuuden kertominen ei ollut sentään liittynyt Koskelaan. Ajatuskin sai punan nousemaan poskille.

”Noh, silloin yliopiston fuksivuonna eräissä bileissä tavattiin ja toisiamme katseltiin hetken salaa yhdellä keikalla. Jonkun kliseisen iskurepliikin taisin uskaltautua sanomaan sinä iltana ja siitä se sitten lähti. Alettiin koko ajan viihtyä enemmän yhdessä ja tutustuimme nopeasti toisiimme, kun juteltiin niitä näitä ja filosofoitiinkin aina välillä punaviinilasillisen äärellä. Kummallakaan ei ollut intressejä heti aluksi lähteä tosi toimiin, vaan katseltiin rauhassa, miten homma etenee” Kariluoto suuntasi sanansa erityisesti seksihulluun Rahikaiseen, sillä tämä varmastikin piti hidasta etenemistä outona. ”Eräänä iltana sitten maailman kuivimman valtiosääntöoikeuden luennon jälkeen, vietettiin taas iltaa yksiössäni. Meininki alkoi käydä melko romanttiseksi ja muistutimme lähinnä teini-ikäisiä. Rehellisesti sanottuna olin ihan hermona koko ajan, eikä siitä oikein tullut mitään. En minä silloin käytännössä tiennyt, kuinka tällaiset jutut oikein toimivat.” Hänen käsityksensä seksistä olivat peräisin biologian kirjoista ja muutamista salaa selatuista Jallu-lehdistä, joita hän oli isänsä yöpöydän laatikosta joskus löytänyt. ”Siitä oli se paljon mainostettu nautinto aika kaukana ja loppujen lopuksi vaan kikateltiin yhdessä, kun koko homma oli mennyt niin pieleen. Oli se kyllä melko noloa.” Hänen oli pakko siemaista drinkkiään sijaistekemisenä muistellessaan tapahtunutta, jonka olisi halunnut unohtaa. Elokuvissa ja sarjoissa ensimmäinen seksikerta kuvattiin aina maagisena, mutta oikea elämä oli osoittanut hänelle, että osaamisen puutteessa se oli lähinnä ollut säätöä. Hietasta kertomus huvitti ja vastoin pelin sääntöjä, tämä esitti jatkokysymyksen:

”No oleksää koskaa ollu miäheen ihastunu sillai niinku seksuaalisessa miäles?”

”Ei kiusata nyt miestä enempää, eikös totuuteen kuulu vain yksi kysymys?” Koskelan mielestä Hietasen utelut olivat varsin kiusallisia. Yllätykseksi Kariluoto kuitenkin vastasi mukisematta:

”En ole ollut koskaan miehen kanssa, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten olisi ollut viehtynyt miespuoliseen henkilöön. Ei kai sillä sukupuolella niin väliä, ihminen siellä sisällä ratkaisee loppujen lopuksi.” Samassa hän tunsi tutun kuumottelun poskipäissään ja vieressä oleva merimaisemataulu oli muuttunut yhtäkkiä kovin kiinnostavaksi. Rahikainen vihelsi ja taputti. Kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli hänen ominaismaastoaan ja oli viihdyttävää kuulla, kuinka yleensä korrektisti esiintyvä henkilö alkoi murentua. Sininen viina toimi selkeästi totuuden eliksiirinä. Ties mitä tänään vielä pääsisi paljastumaan.

Hyttiin oli laskeutunut hivenen vaivautunut tunnelma Kariluodon kerrottua henkilökohtaisuuksia. Hietanen ymmärsi yskän, eikä udellut enää enempää. Ei hän oikein tiennyt, mistä lisäkysymykset olivat tulleet mieleen ja mitä hän noilla tiedoilla edes tekisi.

Kariluoto pääsi seuraavaksi pullon hengettäreksi ja uhriksi joutui tällä kerralla Lammio, joka huokaisi tuskallisesti. Pelaajia oli niin vähän, että todennäköisyys joutua nolattavaksi oli melko korkea joka kerralla. Oliko Koskelan ollut pakko kompata Rahikaisen typerää ideaa? Eipä enää voinut mitään. Kariluodon esittäessä tälle tutuksi tulleen dikotomisen valintamahdollisuuden, Lammio vastasi:

”Valitsen nyt sitten tehtävän. Toivon mukaan tämäkin älyvapaa peli päättyy joskus.”

Kariluodolla oli idea valmiina ystävänsä pään menoksi. ”Hyvä. Tehtäväsi on siis suudella jotakuta tässä huoneessa. Valitset ihan itse, kenet haluat.” Ilmassa alkoi olla havaittavissa pientä eroottista värinää.

Lammio alkoi mittailla huoneessa olevia neljää jäljellä olevaa vaihtoehtoa. Koskelan hän jätti suosiolla laskuista, sillä aikaisemman aterian perusteella tämä saattaisi maistua vielä tonnikalalta, eikä hän viitsinyt heidän sympaattista johtohahmoaan kiusata. Hietasen suuteleminen ei jostain syystä tuntunut mitenkään houkuttelevalta. Jäljelle jäivät siis Kariluoto ja Rahikainen. Hän oli tiedostamattomassa psyykessään tehnyt päätöksensä, joka tuntui itsestään selvältä. Nyt hän saisi vihdoin kostettua tuolle eräälle koko illan jatkuneen härnäilyn. Hidastetusti tämä kurkotti pöydän toisella puolella istuvaa miestä kohden, ja suuteli tätä antaumuksella niin että etuhampaat kalahtivat yhteen. Suutelun kohde ei ollut tosiaan odottanut näin intensiivistä lähestymistä ja ensimmäistä kertaa tänä iltana jäätyi paikoilleen löytämättä sanoja. Rahikainen ei kyennyt muuta kuin haukkomaan henkeään räpytellen yllättyneenä silmiään. Lammio totesi voitonriemuisesti nuollen huuliaan toisen reaktion nähtyään:

”Siitäs sait senkin paskiainen.”

Hietanen räkätti vieressä hysteerisesti. ”Voi helvet, nyt taidetaan poja nähä jottai historiallist, ku Janne Rahikaisel men jauho suuhu…”

Rahikainen oli totta tosiaan mykistynyt. Yleensä niin sanavalmiilla miehellä oli aina jotain mielessään, mutta tästä Lammion romanttisesta suudelmasta hän ei keksinyt mitään letkautettavaa. Vaikka lähtökohtana oli pelkkä pilailu, oli se tuntunut pelottavan aidolta eikä vain härnäykseltä. Lammiolla oli selkeästi oikeasti tunteita mukana, sillä eihän tämä muuten olisi noin voinut koskaan tehdä. Rahikainen oli yleensä tottunut piilottelemaan tunteitaan perseilyn ja vitsailun kuoren alle, mutta nyt kun hänen koko illan ärsyttämänsä ihastuksen kohde oli näinkin julkisesti lähestynyt, hän mykistyi liikutuksesta. Miehen hurmaavan kettuileva hymy pöydän toisella puolella ei ainakaan tehnyt olotilaa yhtään sen helpommaksi. Rahikainen pyrki kokoamaan itsensä ja kuorensa äkkiä takaisin ja totesi liioitellun rempseästi:

”No joopa joo, se oli semmosta, mut jos myö sit jatkettais.” Lammio säkenöisi tästä koko loppuyön.

Hitaasti, mutta varmasti peli eteni, alkoholia kului ja tunnelma muuttui kuumassa hytissä kovin intensiiviseksi. Rahikainen oli mielissään huomatessaan, kuinka väki alkoi olla jo todella kovassa soosissa. Hän oli tarjoillut drinkkejään pahaa-aavistamattomille uhreilleen ja kaatanut ovelana osan omistaan salaa vieressä olevaan roskikseen. Kyllä hänen silti oli myönnettävä, että ei tässä itsekään ihan selvinpäin oltu siitä huolimatta. Lammion suudelma vaivasi häntä edelleen, vaikka kuinka yritti työntää ajatusta taka-alalle.

Yön aikana pojat pääsivät todistamaan ja kuulemaan muun muassa Koskelan elämän noloimman hetken (kunnioittaaksemme miehen toivetta, sitä ei tuoda julkisuuteen) Lammion valinnat siitä, kenet tappaisi, kenen kanssa menisi naimisiin ja kenen kanssa sänkyyn, sekä Rahikaisen nakujuoksun käytävällä. Kariluoto oli onnistunut seksikertomuksensa jälkeen välttämään armoa antamattoman pullon, mutta vihdoin ja viimein hänenkin kohtalonsa tuli. Tämä oli melkein jo ehtinyt päästä kuin koira veräjästä, sillä meininki oli vaikuttanut siltä, että kohta oltaisiin menossa nukkumaan.

”Ottaakos Kartsa vielä illan viimosena tottuuden vaeko tehtävän?”

”Kokeillaan tehtävää nyt sitten viimeisen kerran kunniaksi”, Kariluoto vastasi tuijottaen lasittuneilla silmillään tyhjyyteen. Katsetta oli todella vaikeaa enää fokusoida mihinkään, mutta hän yritti viimeisillä voimillaan pysyä edes jotenkuten skarppina. Humala ja väsymys alkoivat olla jo melko huikeissa lukemissa ja hän ei uskaltanut edes ajatella, mitä tulevasta matkapäivästä tulisi. Jokin mystinen voima sai kuitenkin jatkamaan tätä typerää peliä, joka oli alkanut muuttaa muotoaan perin ihmeelliseen suuntaan.

”Tanssipas seksikkäästi Koskelalle ja laetat sitten kans kaekki pelliin! Kunnon sylitanssia, eikä mittään vanhojen ihmisten kesyä keinuttelloo.”

Koskelalla meinasi mennä suolapähkinät väärään kurkkuun. ”Miksi juuri minä? Rahikainenhan se tällaisista sylihommista enemmän nauttii.” Vastauksen taisivat kaikki tietää, mutta sitä ei päästetty ilmoille. Koskelan ja Kariluodon välillä oli selkeästi ollut kemiaa tänä iltana ja Rahikainen aivan tahallaan halusikin nähdä, millaisen tanssin heidän juristinsa keksisi Koskelalle. Hietasta pyörrytti ajatus, eikä hän ollut varma halusiko edes katsoa, mitä tässä tulisi tapahtumaan. Hän olisi mielellään itse ollut tanssimassa, mutta sitä kunniaa ei valitettavasti oltu suotu ainakaan tällä kertaa.

”Saamanne pitää sitten hyvät herrat. Tanssiminen ei tosin onnistu ilman musiikkia”, Kariluoto totesi aivan Rahikaisen naaman edessä. Estot olivat hävinneet, joten tämä ei jaksanut enää välittää. Lisäksi hänhän oli aina täydellisyyden tavoittelija, niin tämäkin vedettäisiin kunnialla läpi. Kerran se vain kirpaisee, perkele.

”Elä siitä huoli, mie hoian.” Rahikainen alkoi kaivella puhelimestaan jotain sopivaa musiikkia muiden pidätellessä hengitystään. Tämän tilanteen teki niin kummalliseksi se, että Kariluoto ei ikimaailmassa olisi suostunut tähän selvin päin. Ilta oli täynnä varsin legendaarista materiaalia.

Koskela istutettiin piinapenkkiinsä keskeiselle paikalle muiden poikien väistäessä sivummalle. Hän ei tosiaankaan pystynyt katsomaan suoritukseensa valmistautuvaa Kariluotoa, vaan painoi katseensa vaivautuneena lattialle. Noh, kai tästäkin nyt olisi pakko selvitä. Hän veti vielä viimeisen kerran henkeä ennen kuin intensiivinen electro swing alkoi soida Rahikaisen puhelimen särisevistä kaiuttimista.

Alkuun näytti siltä, ettei tapahtuisikaan mitään. Kariluoto seisoi hiljaa paikoillaan keskellä hyttiä tuijotellen tyhjyyteen. Ehkä hän oli sittenkin jäätynyt jännityksestä tai humalasta. Hyvä juttu. Älyvapaa peli saataisiin vihdoinkin päätökseen. Eihän se nyt niin paha ollutkaan loppujen lopuksi.

Juuri kun Koskela meinasi huokaista helpotuksesta, täytenä yllätyksenä Kariluoto alkoi keimailla kissamaisesti ja jatkoi kappaleen kehittyessä erilaisia akrobaattisia liikkeitä. Hän jopa pyörähteli sänkyjen tankoja apuna käyttäen ketterästi. Se oli täysin käsittämätön näky. Miten tuo nyt humalassa onnistui noinkin kinesteettisiin suorituksiin? Koskela tunsi itsensä vanhaksi ja hölmöksi tuijottaessaan nuoremman miehen vetreää kehonhallintaa.

Kariluodon taidot olivatkin perua yliopistoajoilta, jolloin eräs brasilialainen vaihto-oppilas oli pyytänyt tätä mukaansa kokeilemaan tankotanssituntia. ”It has nothing to do with erotic dancing”, tämä oli todennut Kariluodon ensin kyseenalaistaessa koko idean. Tunnilla hän ei ollut tuntenut itseään kyllä tippaakaan eroottiseksi keikkuessaan epätoivoisesti tangolla ruhjoen itseään jatkuvasti. Sen sijaan tiukoissa trikoissaan taitavia temppuja tekevä latino-ohjaaja oli tehnyt sen verran suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt sitkeästi jatkaa harrastustaan. Lopulta hän oli jopa oppinut joitain liikkeitä, muttei ollut päässyt ennen tätä hetkeä todistamaan niitä kenellekään, edes avovaimolleen.

Tuoliinsa liimautunut Koskela ei saanut enää kunnolla henkeä. Onneksi kappale ei kestäisi kauaa, mutta odotus oli silti piinaavaa. Ei niinkään siksi, että Kariluodon katseleminen olisi ollut jotenkin epämiellyttävää, mutta oli häiritsevää ajatella, että hänen pitkäaikainen ystävänsä keikisteli tuossa edessä eroottisesti tanssien vain häntä varten. Ei olisi tosiaankaan tehnyt mieli myöntää, että tämä oli aivan liian seksikästä ollakseen totta. Koskela ei ymmärtänyt yhtään, mistä tällaiset tunteet olivat peräisin. Oliko hän ollut vain liian kauan poikamiehenä höperöityen kotitilalla Pentinkulmalla?

Kariluoto nappasi kauhusta kankean kohteensa mukaan tanssiin ja pyöritteli tätä sujuvasti mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Kukaan ei tiennyt, miten tämä onnistui niin pienessä hytissä, mutta mies oli sinisestä viinasta saanut selkeästi jotain yliluonnollisia kykyjä. Koskelan kauhuksi tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi, sillä kun Kariluoto päästi uhrinsa takaisin istumaan, tämä itse istui perässä Koskelan syliin hajareisin, laulaen kappaleen remixattuja epäselviä sanoja aivan korvan juuressa. Nyt alkoi mennä pikkuhiljaa jo melkoisen epämukavalle alueelle. Ei auttanut yhtään, että sylissä istuvan miehen paidan napit olivat illan pyörteissä alkaneet aukeilla ja näin läheisessä kontaktissa ei voinut välttyä näkemästä vilausta pinkeistä nänneistä vaaleaa ihoa vasten. Koskela yritti fokusoida kaiken mentaalisen energiansa ajatellakseen jotain mahdollisimman epäeroottista: isäukkoa katselemassa lännen elokuvia piereskellen lauantai-iltana reikäiset kalsarit jalassaan, äitimuoria saunassa monen lapsen imetyksestä roikkuvien tissiensä kanssa tai harvahampaista serkkua, joka tykkäsi arvioida kaikki kylän alle 50-vuotiaat miehet. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Edessä oleva näky oli yksinkertaisesti liikaa ja hän ei voinut muuta kuin istua paikoillaan nuoremman miehen lukittua tämän reisiensä väliin. Epämiellyttävä paine alkoi nousta alkaen jalkapohjista uhkaavasti kohti haaraväliä. Koskela oli 31-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt kokea ja nähdä kaikkea laidasta laitaan, mutta nyt hänelle alkoi tulla epäilys, että selviäisikö tästä koettelemuksesta enää hengissä. Jos nyt saisi käsiinsä aikakoneen, jolla voisi siirtyä siihen hetkeen jona Hietanen oli tätä matkaa ehdottanut, hän kieltäytyisi kohteliaasti. Reissun alkuperäinen tarkoitus ei ollut ihan tällainen. Koskela ei halunnut myöntää, että kaikesta huolimatta hän nautti Kariluodon taitavasta tanssituksesta hävyttömän paljon. Oliko se edes sallittua?

Kaikki hyvä päättyy aikanaan ja kappaleen viimeisten sointujen aikana Kariluoto näykkäisi Koskelaa korvasta kiusoitellen. Lisäksi tämä teki ahtaassa tilassa vielä kärrynpyörän samalla kolauttaen itsensä kipeän näköisesti sängyn laitaan. Se ei kuitenkaan tällä hetkellä jaksanut surettaa. Lopuksi hän nousi ylös kumartaen syvään ja istuutui paikoilleen huohottaen hikisenä, tummanruskeat hiukset villisti sekaisin. Muut pojat olivat sanattomia, eivätkä kyenneet enää edes taputtamaan. He olivat päässeet todistamaan jotain, mitä ei oltu nähty ennen, eikä kovin todennäköisesti nähtäisi enää koskaan myöhemminkään.

”Mää en ymmär täst poja enää mittää…”, Hietanen sopersi katkeran kuuloisella äänellä. Ei ollut enää epäilystäkään, kehen Kariluoto oli viehtynyt ja vaikutti siltä, että Koskela ei ainakaan kovasti vastustellut. Melankoliseksi muuttuneessa mielentilassaan Hietanen joi vielä viimeisen shottinsa, jonka jälkeen hän yritti nousta ylös nukkumaan mennäkseen. Siinä hän kuitenkin epäonnistui ja kaatui lattialle jääden siihen makaamaan. Se taisi olla pullonpyörityksen virallinen lopetusmerkki.

Lammiokaan ei enää pystynyt ajattelemaan mitään järkevästi. Mitä ihmeen myrkkyä Rahikainen oli heille juottanut tänä iltana? ”Tämän komppanian luutnanttina vaadin, että menemme nyt nukkumaan, ettäs tiedätte…” Yritys kuulostaa selvältä oli varsin epäuskottava miehen horjuessa samalla uhkaavasti.

”Mut et sie nyt oo mikkeen helevetin luutnantti.” Ajatus armeijaroolileikistä Lammion kanssa oli Rahikaisen mielestä varsin kiihottava, vaikkei tämä sitä halunnut ääneen myöntääkään.

”Ehkä jossain toisessa elämässä olisin”, Lammio kuiskutteli Rahikaisen korvaan. Eniten tänä iltana ärsytti se, että hänellä oli kutkuttava tunne, että tästä rasittavasta savolaisesta ei pääsisi eroon kirveelläkään. Nyt olisi hyvä tilaisuus liueta ennen kuin tilanne eskaloituisi liikaa, kuten Koskelalle ja Kariluodolle näytti käyneen. ”Ja minä olen nyt nähnyt tarpeeksi, joten siirryn suosiolla omaan hyttiini nukkumaan. Suosittelen teille kaikille myös samaa”, tämä sai soperrettua viimeisillä voimillaan.

Juuri kun Lammio oli lähestymässä ovea, Rahikainen läppäisi tätä persuksille niin lujaa, että siihen jäisi varmasti siisti kämmenen muotoinen mustelma.

”Mitä helvettiä tuo nyt oli? Kai minä nyt saan omaan hyttiini mennä.”

”Et, kun sie luutnanttimies oot miun nyt tän yön, etkö muista?”

”Sellaista en ole muistanut luvanneeni, joten hyviä öitä vaan.” Tämä sai itsensä irti toisen otteesta ja lähti ovet paukkuen. Rahikainen oli niin pettynyt, että rojahti alapunkalle mahalleen, pää edellä tyynyyn ja sammui sen sileän tien.

Likaisella kokolattiamatolla makaava Hietanen oli keksinyt oman runon, jota hän nyt haparoiden lausui Koskelan ja Kariluodon kuullen tehden samalla käsiliikkeitä:

“Mää ole piän ahvena vaan, en mä mittään pahaa tarkotaaaa Mitä jos tää kaik onki kalan untaa vaan? Mää en mittään tiedä enäääää Kaikil kaloil ja muil elävil mää onnee vaan toivotan täs pahas maailmas Ja hyvää oloaaaa Rakastetaan kaikki toisiamme vaaaaan"

Kömpelö verbaalinen taideteos hiipui kuitenkin aikanaan, jättäen Kariluodon ja Koskelan nyt kahden kesken. Kariluoto katsoi hetken vanhempaa miestä lasittuneilla silmillään, kunnes rojahti takaisin tämän syliin. Siinä oli varsin mukava olla.

”Noh, mitäs tykkäsit minun tanssista”, tämä kysyi samalla silitellen toisen niskahiuksia.

”Eipä siinä ollut moittimista, sinusta on kyllä paljastunut kaikkea yllättävää tällä reissulla.”

Kariluoto kikatteli itsekseen hetken, kunnes vakavoitui. ”Kuule Ville…mä taidan olla…”, hän yritti prosessoida aivoissaan epätoivoisesti seuraavia sanoja, ”ihan vitun kännissä.” Yleensä kirjakieltä puhuvan miehen karkea kielenkäyttö oli kuin hunajaa Koskelan korviin. Se teki tästä sylissä istuvasta miehestä jollain tavalla inhimillisemmän. Hän oli jättänyt roolin taakseen ja uskaltanut tiputtaa kulissinsa. Se oli varsin imarteleva luottamuksen osoitus.

”Näin on tainnut päästä käymään. Ehkä ollaan molemmat, ehkä ei. En minä tiedä mitään enää, kuten Hietanenkin sanoi runossaan.” Samassa he nauroivat yhteen ääneen liioitellun kuuluvasti. Toivottavasti se ei herättäisi Hietasta, joka oli jo valmiiksi järkyttynyt näiden kahden läheisyydestä.

Naurun lakattua he tuijottelivat toistensa kasvoja liian pitkään. Koskela tarkkaili sylikumppaninsa jokaista yksityiskohtaa. Tämä oli totta tosiaan julmetun kaunis ilmestys. Erityisen viehtynyt hän oli ihastuksensa ylähuulen vasemmalla puolella selkeästi erottuvaan luomeen, joka muistutti muotokuvamaalarin loppusilausta onnistuneeseen kokonaisuuteen. Kerrassaan hurmaavaa. Kariluodon kääntäessä kasvonsa katsoessaan johonkin muualle, Koskelan valtasikin halu pussata tätä, mutta ehkä ihan vähän vain poskelle. Ei nyt tarvitsisi enää harjoittaa turhan intiimiä kanssakäymistä.

Epäonnekseen juuri sillä samaisella hetkellä universumi oli päättänyt, että Kariluoto kääntäisi päätään ja viattomaksi tarkoitettu suudelma osui suoraan kohdettaan suulle. Tajuttuaan tapahtuneen, Koskela oli kuin hypnoosista herätetty. Ilta oli ollut kieltämättä varsin outo, mutta nyt taisi mennä jo liian pitkälle. Kuinka typerä idea ylipäätään haluta suudella varattua miestä. Saamattaan katsettaan irrotettua märästä läiskästä toisen huulilla, tämä yritti soperrella jotain pelastaakseen epätoivoisen tilanteen:

”Voi helvetti, anteeksi nyt…en minä tiedä mitä ajattelin, taidan olla vaan liian kännissä…Mitä se Rahikainen oikein oli niihin drinkkeihinsä laittanut…voi helvetti, ehkä minä sitten menen nukkumaan…anteeksi nyt vielä…”

Kariluoto kuitenkin hymyili hurmaavasti väläyttäen valkoista hammasrivistöään. Samalla tämä kuiskutteli kehräten Koskelan korvaan:

”Kuule Ville…mulla on periaate, että asiat tehdään aina kunnolla tai sitten ei tehdä ollenkaan. Ja sinä et tosiaankaan tee poikkeusta tässä, päinvastoin.” Samassa hän tarttui tätä niskasta, sulki silmänsä ja veti heidät yhteen oikeaan suudelmaan, jota ei tosiaan ollut tarkoitettu vahingoksi tai vitsiksi. Kariluoto oli selkeästi ekspertti tälläkin alueella.

Huulien vihdoin erkaannuttua toisistaan, Koskela näki silmissään pelkkää lumisadetta. Sympaattinen hermosto veti omaa maratoniaan ja tuntui, että järjettömällä tempolla hakkaava pulssi ei palautuisi enää koskaan normaaliksi. Mitä ihmettä täällä tapahtui? Oliko Rahikainen juottanut heille jotain lemmenrohtoa? Koskela oli nyt lopullisesti pihalla. Tuntui, että tapahtumien kulku ei ollut enää heidän käsissään. Vielä pisteenä i:n päälle, sylissä istuva mies paloi halusta kertoa jotain sydämellään olevaa:

”Ville…sanoin aikaisemmin siitä mieheen ihastumisesta…niin pakko kai se on myöntää…ne sanat oli suunnattu sulle. Oikeestaan, koko illan olen vaan miettinyt ja katsellut sua…” Tämä siirsi katseensa suoraan nyt Koskelan silmiin ja päästi ilmoille sen, joka hänen sisintään oli puristanut koko illan ajan:

”Helvetti…taidan olla rakastunut.”

[ljubovski]

AN OFFICIAL EUROVISION RANT (UMK-Finland  + Mello-Sverige)

TÄNÄÄN ON YST...LASKIAISUNNUNTAI!

Ja viikon virallinen lepopäivä, jonka voin käyttää Suomi-Ruotsi -maaottelun analysointiin.

Eli lähemmässä tarkastelussa tämän vuoden Ruotsin ja Suomen euroviisutarjokkaita. Eilisestä Melodifestivalenin tokasta karsinnasta ja musavideoklipit Suomen Uuden musiikin kilpailusta.

So, here goes! Nu kör vi!

UMK 2021 -finalistit (katsomisjärjestyksessä):

* Blind Channel – ”Dark Side”

Aika rajun raisu veto. Ehkä muuten eka kerta, kun kuulin ko. aktista. My bad!  ”Nurkkaan ajetun eläimen tuntoja”. Sopii kuvaamaan tämän pohjoisen, synkän maan mentaalista maisemaa. Ainahan euroviisuihin on menty vähän kaikenlaisilla musiikkityyleillä ja ilmaisutavoilla. Hevillä et häviä (vaan katoat mustasta aukosta)? Osa-aikagootti mussa tykkäsi noista hevimetelilyriikoista. Onhan tolla tekemistä varmaan sellaisen jenkkiläisen, jo osaltaan edesmenneen ”pomppuhevin” kanssa. Sanokaa, jos oon väärässä. Linkin Parkin on joku tuonut esiin. Jossain vaiheessa biisiä kuului mielestäni skrätsäystä ja se taas kuului integraalina osana em. musatyyliin. Musta on ihan jees, että tällainen hyvintuotettu metallibiisikin on mukana karsinnoissa ja kahinoissa! Ps. Melodifestivalin seuraavassa karsinnassa ensi viikolla esiintyy iso ruotsalaisen rokin nimi, Moustache! Ajatelkaapa sitä.Tähän on tultu.  

* Teflon Brothers feat. Pandora – ”I Love You”

Heittämällä näiden kisojen tarttuvin kertosäe! No, huh huh. Se on kova. Oisko tää se juttu, jolla Suomi tulee vihdoin noteeratuksi muun Euroopan silmissä?

Videossa oli erittäin hyvää se, että räpit oli käännetty teksityksillä enkuksi. Right on! Kertsille oli selkeästi annettu paljon tilaa itse rap-osuuksilta, jotka oli kutistettu minimiin. Teflonien tyyliin ne oli oivaltavia ja älykkäitä sanataiteiluja. Itse biisi on raikas ja keväinen. Sopii siis itse kisoihin ja ajankohtaan. Erittäin energinen ja tanssittava. Kuin minttupastilli sun suussa! Ja koko Eurooppa huutaa: ”AI LAV JUUUU!”

* Oskr – ”Lie”

Ei paha slovari tämäkään, ihan ekaa kertaa kuultuna! Rakkaus – tuo pop-laulujen lyriikoiden suurin bensa liekkeihin. Rakkauden alku, rakkauden päättyminen. Muttei useinkaan itse rakkaudessa oleminen tai sen arkipäiväistyminen pitkässä juoksussa. ”Lie” -biisi käsitteli rakkauden päättymisen herättämiä herkkiä ja vähän loukattujakin tuntemuksia. Puhutaan säästä, puhutaan yhteisistä frendeistä, muttei puhuta siitä, mikä sisällä just silloin liikuttaa. Valehdellaan mieluummin. Biisi on taattua euroviisusisältöä ja esittäjänsä kotimaisen musakentän meritoituneita vaikuttajia. Ehem, ilman googlausta en nyt osaa sanoa, missä bändissä tai bändeissä hän onkaan vaikuttanut. ”Nevermind!” sanoi Nirvana.

* Aksel – ”Hurt”

Sopii temaattisesti täydellisesti kuunteluputkeen edellisen sydänsurubiisin kanssa. Sydänsuruluritus tämäkin. Rakkauden päättyminen ja siinä epäonnistuminen altistaa ihmisen mielenterveyden keikahduksille. Tämä tunne välittyi selkeästi Akselin biisikandidaatista. Ihan hyvin tehty, ei siinä mitään. Kai ihan hyvää jatkumoa viime vuoden tulkinnalleen, joka jäi heti kättelyssä rannalle Rotterdamin viisujen peruunnuttua. Jäisikö tämäkin? En osaa sanoa. Henk.koht. en kuulu niihin, jotka tykkäävät euroviisuissa eniten sydäntäsärkevistä balladeista. Ei ihan mun pala mansikkakermakakkua. Ps. Eka assosiaatio biisin NIMESTÄ oli Nine Inch Nailsin ”Hurt”, josta myös itse Johnny Cash teki coverin. Se ei liity Akselin vetoon mitenkään.

* Danny – ”Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua”

Johnny Cash mainittu jo yllä! Vanha viihdealan kotimainen kettu tilittää, vaan ei tylytä. Erittäin hyvät, oivaltavat, osuvat ja sivaltavatkin sanat. Kiva laulu elämän ehtoopuolelta, kuolemisesta ja elämän vääjäämättömästä päättymisestä. Hyvä sävellys! Vahva sanoma ja pohjavire. Kuolema puhuttelee aina, on ikuisuusaihe. Niin kuin rakkauskin ja sen variaatiot. Vaan ei niin banaalilla tavalla. (Kuolema ei ole banaali, vaan fakta, joka on syytä käsitellä elämän aikana). Biisin videoon olisi voinut laittaa lyriikat enkuksi. IMHO!

* Ilta – ”Kelle mä soitan”

Vähän niin kuin ”koronatuntoja” – vaikkei ehkä sitten kuitenkaan. Kysymysmerkki oli väärässä paikassa, toteavan lauseen perässä. Siis videossa viuhuvien lyriikoiden yhteydessä. Tämä oli sitä euroviisuballadi-osastoa, jonka ylin ystävä, tuntija ja arvostaja en oikein ole. Hyvät vokalisaatiot. Ilta Fuchs on kai lähtöisin tästä Jyväskylän kaupungista. Lauloi kaiketi viisussaan nykyisen asuinkaupunkinsa Helsingin kaduista aamuyöllä. Ja aikana ennen koronaa. Heh.

* Laura – ”Play”

Ah! Lauraan mulla kohdistui ja kohdistuu isoimmat odotukset, koskapa hän edustaa eteläisen naapurimaa Viron pop-eliittiä ja -sensibiliteettiä. Virolaiset osaavat paremmin duurin ja tunteiden käsittelyn taidon. Ei synny niin suurta tunnekuormaa kuin tässä kylmässä kotimaassa. Vai onko tämä vain fantasiaa? Laura on valinnut toiseksi kotimaakseen juurikin Suomen. Hän kai näkee parempia etenemismahdollisuuksia pop-uralla tässä 5 miljoonan asukkaan maassa verrattuna piskuisempaan Viroon. (Itse kyllä näkisin niin, että etelänaapuristamme valuttaisiin etelämmäs ja lännemmäs noissa intentioissa, mut…)

Laura tuli minulle lähinnä tutuksi v. 2017 Viron edustajabiisin toisena (nais)laulajana. Toinen oli Viron pop-taivaan nuori kiintotähtimies Koit Toome. Biisi valui suoraan sydämeeni ja sieluuni. Sen kuulemisen jälkeen se piti ostaa monen eri version ja remiksin sinkkuna iTunesista. Ja se soi edelleen sekä fyysisessä että mielensisäisessä soittimessani – usein, toistuvasti.

Ylittämätön veto, johon tämä ”Play” ei täysin vastaa tai yllä. Harmitus niin!

No mut. ”Play”-biisi itsessään kertoo myöskin rakkauden jälkeen jättämistä tunteista. Oikeastaan niistä poiskuoriutumisesta. Kertojaprotagonisti on jo vapaa ja voimaantunut / voimaantumassa. Hän pyyhkii jo pöytää ex-rakastajalla. Ehkä hyvä niin. Sellainen luo vapautunutta, vaan ei paatoksellista tunnelmaa. Parasta biisissä kuitenkin on se, että se on sekä enkuksi laulettu että tekstitetty. Sillä voi lisätä pärjäämispotentiaalia näissä epävarmuudensietokykyä edellyttävissä kisoissa, joissa mikään ei oikeastaan ole varmaa.

”Europe will crumble!” Hataria lainatakseni.

*  *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *

Ja sitten tähän perään vielä eilisiltaisen Melodifestivalenin tokan karsinnan herättämät tunnot, jotka yritän pukea sanoiksi lyhykäisemmin.

Mun mielestä vahvimmat kandidaatit länsinaapurin edustajavalinnan kärkikahinoihin olivat biisin numero 1 (Anton Ewald – ”New Religion”) ja biisi numero 6 (Patrik Jean - ”Tears Run Dry”). Ja mitä ihmettä: jälkimmäinen PUTOSI ulos kisasta. Actually:WTF.

Jaan tähän nyt vain Tukholman seudulla asuvalle suomalaistaustaiselle kaverille lähettämäni mese-viestin:

”Ekassa oli häkellyttävät laserit. Ne kaappasivat täysin huomioni. Juontajakaksikkopojat vaikuttivat mukavilta. Valmiimmat esitykset maata edustamaan olisivat olleet just eka ja sit se valkoisiin pukeutunut kaveri, jolla hamosiin verhoutuneet tanssijat. Tyylikkäimmät! Ruotsalaista, hienovaraista pop-osaamista parhaimmillaan. Mut en tiiä, onko viime vuodet menty liian saman sapluunan varmoilla vedoilla? Pitäiskö nyt oikeasti REPÄISTÄ?!”

Mut fakta on se, että länsinaapurimme pop-osaaminen on aivan omaa luokkaansa. Miksi näin on, mitkä tietoiset syyt ja valinnat ovat johtaneet siihen? Sille ei voi muuta kuin tuhoavimmillaan olla kateellinen ja rakentavimmillaan ottaa opiksi.

Vai onko kaikki ollut vain onnekasta sattumaa? Kaiketi sitäkin.

[hanhan156]

Tuntematon risteily: ficci, jota kukaan ei halunnut, mutta toteutin silti

Noniin, kiitos vaan taas @vitsiniekkojenkuningas, kun olit Tuntsa risteily AU:sta puhunut sivuillasi. Tästä piti tulla täysin läppä minificci, vähän päiväkoti tekstin tyyliin, mutta jostain syystä tämä vaan alkoi paisua käsissäni. Tekstiä syntyi kuin itsestään, sillä idea Tuntsa-hahmoista risteilyllä oli niin herkullinen, etten malttanut lopettaa kirjoittamista. Ja hei, nämä pojathan ansaitsevat paljon parempaa kuin kuolla metsässä, eiks niin?

Loppujen lopuksi tästä taisi tulla tällainen roadtrip henkinen seikkailu/huumoripläjäys. Lukujakin tulee useampia, valmiina on jo kaksi. Jälleen, kommentit ja ideat tervetulleita. Enjoy ja hyvää viikonloppua!

**********************************************************************************************

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain tulkinnanvaraista shippausta saattaa tulla tulevaisuudessa.

Varoitukset: Kiroilua, ei kai muuta.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Ensimmäisessä osassa vanha porukka kootaan kasaan ja muistellaan menneitä.

Tuntematon risteily osa 1: Tuumasta toimeen

Eräänä iltana olivat hyvät ystävät Hietanen ja Koskela tapansa mukaan jutelleet Whatsapp:issa.

”Vois oll mukava joskus tehä jottai yhessäki, ku kaik vaikuttaa olevan niin kauhian kiireissi nykyää.”

”No näinhän se on, enkä minäkään kyllä vastaan laittaisi, josko jotain vastapainoa saisi töihin ja kotona olemiselle. Mutta mitä ja millä porukalla? Onko ideoita?”

Viestien välissä oli hetken hiljaisuus molempien pähkäillessä, mitä voisi keksiä. Samassa Hietasella välähti.

”No ny mää sen keksisi! Kerätään vanha porukka kasaha ja lähetään risteilyl! Vähän niinku luokkakokous! Se olis kyl komiast, voitais käyd vaik Tukholmas samal.”

”Meinaatko siis ”konekiväärikomppaniaa”? Minä en muista edes puoliakaan niiden jätkien nimistä, onhan siitä jo lähemmäs kymmenen vuotta, kun erottiin. Jos sinulla on parempi muisti, niin kai me voitaisiin yrittää saada väki kasaan.”

Kyseessä oli vanha yläkoulun luokka, joka oli jäseniensä erilaisista luonteista huolimatta jollain perin kummallisella tavalla hitsautunut vahvalla liitoksella yhteen. Osa väestä oli jatkanut vielä yhdessä lukioon, osan siirtyessä ammattikouluun. Luokkansa hajoamisen haikeana hetkenä varsinkin Hietanen oli kyyneleet silmissään turhankin teatraalisesti vannonut:

”Kyllä me poja viel kaik nähdään, uskokaa poies.”

Koskela itse ei ollut tämän porukan kanssa samalla luokalla, mutta oli ansainnut kunnioituksensa nuorempiaan kohtaan ostamalla Hietasen ja Rahikaisen pyynnöstä olutta ja tupakkaa 8. luokkalaisten ”päihteettömään diskoon”. Tosin haukankatseella varustetun luokanvalvoja Sarastien toimesta olivat humalaiset pojat jääneet kiinni, etunenässä Rahikainen, Määttä, Hietanen ja Lehto. Heille määrättiin rangaistukseksi leipoa koulun vanhempainyhdistyksen joulumyyjäisiin 280 joulutorttua ja 65 taatelikakkua, sekä toimia yhden kokonaisen illan myymässä leipomuksiaan kyseisissä myyjäisissä 20 asteen pakkasella. Erityisesti Määttä oli osoittanut olevansa varsin etevä leipuri ja auttanut armottoman surkeaa kokkia Hietasta urakasta selviämisestä. Tapahtuma oli ollut äärimmäisen huvittava pälkähästä päässeiden poikien mielestä. Jos siihen aikaan olisi ollut älypuhelimia, leipojapojat olisivat varmasti päässeet loistamaan meemeihin. Epäonnistuneen diskon aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta porukka oli alkanut pitää Koskelaa isähahmonaan.

Erikoisen lempinimensä tämä luokka oli saanut eräältä yläkoulun matemaattisten aineiden opettajalta, joka oli kerran suutuspäissään pieleen menneellä oppitunnilla tokaissut:

”Ootte tekin semmonen saatanan konekiväärikomppania! Mitä vain tekee, niin tulitusta vaan tulee takaisin! Ihmeellisiä taistelupareja te olette kans muodostaneet. Teistä ei ole mihinkään!”

”Konekiväärikomppania, khihihi…aika osuva nimi tosiaan”, naureskeli Vanhala takarivissä ”taisteluparinsa” Honkajoen kanssa.

Letkautuksesta porukka sai vain lisää löylyä jo ennestään kuumana hehkuvaan kiukaaseensa ja älämölö yltyi sanoinkuvaamattoman hirveäksi. Suurta huvitusta herätti myös konservatiivisen opettajan kiroilu ja jopa yleensä korrektina oppilaana pidettyä Kariluotoa nauratti tilanteen absurdius. Miten oppitunti sitten päättyi, se jääköön mysteeriksi ja vain luoja tietää, jäikö kyseinen opettajaparka ennen ansaittua eläkettään hermolomalle.

Koskela ja Hietanen alkoivat pähkäillä, keitä kaikkia porukkaan oli aikoinaan kuulunut.

”No Kariluodon kanssa ollaan jotain joskus jopa soiteltukin. Minä voisin sille laittaa viestiä. Se on kyllä niin noheva tyyppi, että sille uskaltaisi varmaan jotain vastuutehtäviäkin antaa. Muistaakseni jonkun verran reissaileekin, joten se varmaan onnistuisi jonkun hyvän matkadiilin meille löytämään.”

Kariluoto oli ollut luokan priimus, oppilaskunnan hallituksen aktiivi sekä joka vuotinen ilmiselvä stipendin saaja. Heidän lukionsa oli jopa päässyt paikallislehteen kyseenomaisen opiskelijan kirjoitettua ansiokkaasti 9 laudaturia. Hän oli päässyt heittämällä sisään oikeustieteelliseen ja pyöritti nykyään omaa lakimiesfirmaansa Helsingissä. Menestyksestään huolimatta hänellä oli jalat sopivasti maassa, eikä kenelläkään ollut miehestä pahaa sanottavaa, paitsi ehkä Lehdolla, joka ei pitänyt kenestäkään Riitaojaa lukuun ottamatta ihan vain periaatteen vuoksi.

”Joo, kyl maar se soppii. Mut ketä muit? Misä mahtava vaikuttaa nykysin Rahikainen, Lehto, Riitaoja, Määttä ja Lahtine? Mää kans kuulin, et Vanhala ja Honkajoki haki yhes sillon sin teknilliseen korkeakouluhu, mut en mää tiäd pääsik niist kumpikaa sin sit.”

”Sinähän se olet innokas somen käyttäjä, niin siitä vaan etsimään.”

”Mää voisin tehä sillai. Jos sää laitas sil Kariluodol viestii, niin mää lähen ettimään noit muit. Ollaa yhteyksis.”

”Näin toimitaan.”

Koskela päätti ryhtyä tuumasta toimeen ja laittoi heti samana iltana Kariluodolle viestiä.

”Terve vaan taas pitkästä aikaa. Mitä kuuluu? Tuossa Hietasen kanssa pähkäiltiin, että josko yritettäisiin vanhan ”konekiväärikomppanian” kanssa järjestää jotain hauskaa ja risteilyä pähkäiltiin. Voisi vaikka koittaa ottaa pidennetyn viikonlopun ja käydä samalla Tukholmassa. Miltäs kuulostaisi?”

Ei mennyt kovin kauaa, kun puhelin jo pirahti.

”No terve! Mukava kuulla sinustakin, ja ihan hyvä�� tänne kuuluu, vaikkakin kiirettä on. Mitäs itselle? ”Konekiväärikomppanian” oletan tarkoittavan vanhaa luokkaamme? Idea kuulostaa varsin hyvältä ja toteutuskelpoiselta. Voisin vaikka katsoa jotain risteilydiilejä ja majoitusvaihtoehtoja Tukholmasta. Koska ajattelitte tämän toteuttaa?”

”Ihan niin pian kun saadaan porukka kasaan. Jos olet jonkun vanhan luokkalaisen kanssa vielä yhteyksissä, niin kerro ihmeessä tästä ideasta. Pyritään saamaan tieto kulkemaan kaikille. Ei oikein Hietasen kanssa tiedetty monien yhteystietoja, sinulle nyt laitoin ensin viestiä, kun ollaan aina silloin tällöin juteltukin.”

”Ok. No, koitan tässä myös etsiskellä porukkaa. Toivon mukaan saadaan idea onnistumaan! Palataan asiaan.”

Ja niin alkoi porukan kasaan kerääminen. Kariluoto koitti muistella vanhaa väkeä ja jostain syystä hänelle tuli mieleen Lammio, jurottava ja helposti suuttuva poika, joka ei oikein ollut tullut toimeen muiden kanssa. Varsinkin Rokan kanssa he olivat kinastelleet harva se päivä mitä turhimmista aiheista. Kariluoto oli pyrkinyt olemaan aina diplomaattinen ja kaikkien kaveri ja lopulta Lammio olikin lämmennyt hänelle. He eivät kuitenkaan lukion jälkeen olleet pitäneet yhteyttä ja Kariluoto alkoi etsiä kadonnutta miestä sosiaalisen median uumenista, tuloksetta. Tämä huonomaineinen mies oli ilmeisesti edelleen niin epäsosiaalinen, ettei somessa pyöriminen paljoa liikuttanut. Olisi nyt kuitenkin kiva, ettei ketään jätettäisi ulkopuolelle ja olihan tämän pakko ollut muuttua lukioajoista rennommaksi. Kariluoto pähkäili kuumeisesti, mistä löytäisi vanhan lukiokaverinsa yhteystiedot. Jostain hänen päähänsä pälkähti, että Lammio oli ollut jo nuorena poikana innokas koiraharrastaja, joten tämä oli varmasti jossain alan toiminnassa vieläkin mukana. Kariluoto näppäili Googlen hakukenttään ”Suomen kennelliitto” ja hieman sivustoa kaivelemalla löysikin Uudenmaan aluepiirin hallituksen puheenjohtajan kohdalta nimen Henrik Lammio. Bingo! Hän laittoi välittömästi viestiä ja toivoi, että tämä vastaisi.

Hietanen oli onnistunut löytämään suurimman osan porukasta Facebookin kautta. Harmaita hiuksia oli aiheuttanut kuin tuhka tuuleen kadonnut Honkajoki, mutta Hietanen oli päättänyt kokeilla onneaan ja googlettaa ”Honkajoki, teknillinen korkeakoulu”. Samassa näytölle oli ilmestynyt Theseus-tietokannasta miehen opinnäytetyö nimeltä ”Legenda hydraulisesta ikiliikkujasta: teoriasta käytäntöön”. Välittämättä sen enempää kryptisen näköisestä tekstistä, Hietanen bongasi sähköpostiosoitteen, johon hän laittoi viestiä.

Sana risteilystä alkoi levitä ja Whatsapp-ryhmä perustettiin. Lammio ei omistanut älypuhelinta, joten Kariluoto koitti parhaansa mukaan tekstata tälle ryhmässä sovittuja asioita, sensuroiden törkykeskustelut.

”Mää mietin, et mahtaak ainoo, joka puuttuu oll Mäkilä? Kai me ny sekin sit kutsuttais, vaik tuskin se tulee. Mut ei mul mittän sitä miäst vastaan ol.”

”Ei kai myö ny sitä ilonpillaajaa kutsuta ☹”, pähkäili Rahikainen, joka pelkäsi, että uskovaisen miehen läsnäolo voisi pilata hänen juhlafiiliksensä ja naisseikkailunsa.

”Minä en mitään uskonnollista pölinää jaksa kuunnella, vaan haluan että risteilystä tulee ehdottomasti vakaumukseton”, kommentoi hartaan ateistinen Lahtinen, joka mielellään identifioi ihmisiä heidän uskontokuntansa tai poliittisen ideologiansa perusteella.

”Kaikki kutsutaan, päättävät sitten itse tulevatko. Se ei ole teidän päätös. Kyllä siellä laivalla on kaikilla tilaa olla. Koittaako Hietanen etsiä Mäkilän jostain?”, vastasi Koskela, eikä kukaan kehdannut sanoa vastaan.

Mäkilän löytäminen osoittautui haastavaksi. Ujo ja uskovainen mies ei pyörinyt sosiaalisessa mediassa, eikä kukaan oikein muistanut tämän etunimeäkään, joka hankaloitti etsintöjä. Hietanen pähkäili, että tämä hiljainen mies oli pitänyt koulussa kovasti kotitaloudesta, joten olisiko tämä voinut jopa mennä kokiksi opiskelemaan yläkoulun jälkeen. Tunnin googlailun jälkeen Hietanen kuin ihmeen kaupalla löysi ”Mäkilän pidot”-pitopalvelufirman ja laittoi viestiä onnistuneesti.

”Kuulkka poja, ihmeellinen juttu. Mäkiläkin tulee mukkaha! Eli saatiin koko konekiväärikomppania kokkoho. Täst tulee hianoin reissu ikän!”

Rahikainen laittoi pari suruhymiötä, joihin kukaan ei vastannut mitään.

Kariluoto oli onnistunut hankkimaan edullisen risteilyn koko porukalle sekä majoitukset Airbnb:n kautta. Ongelmaksi muodostui kuitenkin logistiikka, sillä kellään ei ollut tiedossa bussia tai edes korttia sen ajamista varten. Kuljettajan ja bussin vuokraaminen tulisi liian kalliiksi ja lisäksi olisi ollut varsin mukavaa saada ne omasta takaa, sillä moni haaveili bussilastillisesta kosteita tuliaisia laivan tax free-myymälästä. Ja olisihan siinä kieltämättä oma tunnelmansa, kun koko komppania sullottaisiin samaan bussiin.

Kariluoto laittoi illalla tapansa mukaan tilannepäivityksen Lammiolle. Tältä seurasi positiivinen yllätys:

”Serkulla on bussifirma, josta ollaan välillä lainattu koiratapahtumiin bussia edullisesti. Itse asiassa minulla on DE-korttikin. Voin lähteä kuskiksi sopivaa korvausta vastaan.” Olipa Lammio pehmennyt vajaassa 10 vuodessa ihmeen paljon.

Palikat alkoivat olemaan kasassa ja reissu lähestyä. Kaikki odottivat innolla, mutta Mäkilää ja Riitaojaa jännitti varmasti eniten. Neljä päivää porukalla, joka ei ollut nähnyt toisiaan vuosiin. Olisiko matka täysin fiasko vai hauskaa yhdessäoloa? Solmittaisiinko uusia ystävyyssuhteita tai jopa romansseja, vai eroaisiko porukka riidoissa? Mihin oli elämän tie vienyt miehet kouluajoilta? Vieläkö vanhat kaunat jäystäisivät muistojen palatessa mieleen? Kukaan ei tiennyt, mitä tästä tulisi.